VI
Enontekiön kirkko oli kivenheiton päässä pappilasta korkealla joen törmällä. Se oli samoin kuin pappilakin itäpuolella jokea, Lätäsenoa, joka juuri kirkon kohdalla yhtyi suurempaan Könkämä-enoon, muodostaen yhdessä viimemainitun kanssa Muonionjoen. Kirkko oli pieni ja matala. Se ei ollut vielä ehtinyt saada edes kunnollista kelloakaan, sillä tämä, joka nyt tapulissa ensi soittoa kilkutteli, ei painanut enempää kuin kaksi ja puoli naulaa eikä ollut tavallista aisakelloa paljoa suurempi. Ja kellopahanen saikin usein kuulla, ettei se ollut paikallaan täällä, jonne suuren maailman ihmiset kerran vuodessa kerääntyivät kauppoja tekemään lappalaisten kanssa. Tornion mahtavat porvarit näet tekivät siitä usein ivaa, kehoittaessaan enontekiöläisiä vaihtamaan sen poron kelloon. He väittivät, että silloin olisi tapulista kuulunut edes rehellinen kellon ääni sen sijaan, että sieltä nyt kuului vain vaivainen kiminä ja kilkatus. Usein oli muistoista rikas pikkuinen kello kuullut tällaisia pistopuheita soittaessaan markkinaväkeä kirkkoon. Ja kun se oli toimensa tehnyt mielestään täydellä arvokkuudella, oli se jälkeenpäin hautonut kuulemiaan pimeässä tapulissa, ja silloin selvisi aina pikku kellolle, että maailma oli kovin kiittämätön eikä osannut panna arvoa sille, mikä oli pyhää.
Paitsi Tornion porvarien tavara-aittoja, jotka olivat hajallaan siellä täällä pitkin kirkkomäkeä, kyyrötti kirkon ympärillä ryhmä kirkkotupia. Viikon, välistä useammankin, ne olivat autioina, mutta savusivat iloisesti sunnuntaisin ja semminkin suurempina juhlina kun lapinkansa kirkolle saapui.
Nytkin, mainittuna pyhän Andreaan aamuna, savusi siellä täällä joku tupanen. Useimmat olivat kuitenkin autioina, sillä suuri osa seurakuntalaisia oli Ruijassa, Antinmessun aikana pidettävillä markkinoilla.
Erään kirkkotuvan edustalla seisoskeli kaksi lappalaista ja katseli, kuinka pappi ja lukkari tarpoivat vahvassa lumessa. Edellisellä viikolla oli vallinnut ankara pyry, joka oli vahvojen nietosten alle peittänyt koko tienoon. Varsinkin kirkon ja pappilan välille oli kerääntynyt suuria kinoksia. Pappi oli vajonnut muutamaan sellaiseen, ja lukkari kiskoi häntä parastaikaa ylös. Mutta vahvasti puettua miestä näytti olevan vaikea saada yht'äkkiä irti. Tätä puuhaa katselivat miehet mielissään ja toinen heistä virkkoi:
— Olisi soma tietää, montako manausta herr' Vuolevi nyt laskettaa.
Toinen naurahti, mutta ei vastannut mitään. Seurasi vain jännityksellä lukkarin ja papin ponnisteluja kinoksessa.
Nyt pääsi kuitenkin pappi lukkarin avulla ylös ja samassa rupesi pikkuinen kello soimaan. Lappalaiset katsoivat toisiinsa ja nauroivat, katsahtivat sitten tapuliin ja nauroivat. Heistä oli tuon äskeisen kohtauksen jälkeen vaikea päättää, mitä soitto tarkoitti. Tuntui kuin olisi kello riemuinnut siitä, että "nyt on pappi irti, nyt on pappi irti". Taikka oliko sen tarkoitus huomauttaa kirkkomäellä seisoville, että nyt oli hauska välikohtaus unohdettava ja jokaisen tuli valmistautua tervehtimään pappia, joka punakkana ja hengästyneenä tarpoi mäkeä ylös. Lappalaiset tulkitsivat kellon soiton viimemainitulla tavalla, sillä he paljastivat vakavina päänsä, kun pappi saapui kirkon eteen.
— Hyvää päivää! Tässäkö ovat kaikki kirkkomiehet? kysyi herra Olaus pyyhkien hikeä otsaltaan.
— Jumal' antakoon! Tässä lienevät…
— Eihän tuvissa vain ole ketään?
— Tiesi vain, herr' Vuolevi, liekö…
Mentiin kirkkoon, ja jumalanpalvelus alkoi. Lukkarin penkissä, kuorin oikealla sivulla, viritti lukkari lapinkielisen aamuvirren, johon yksi ja toinen vähitellen yhtyi. Miesten äänet soivat karheina, katkonaisina, jääden väliin jälkeen lukkarin tahdista. Naisten puolella pysyttiin kyllä paremmin tahdissa, mutta korkeimmissa paikoin kimmahti sävel ylemmäs lukkarin ääntä, aikaansaaden vihlovan epäsoinnun. Tämä ei kuitenkaan ollenkaan häirinnyt lukkaria, sillä tämä pysyi erehtymättä tahdissaan, venäyttäen aina säännöllisesti joka värsyn loppusäkeen.
Herra Olaus suoritti alttaritoimituksen täsmällisesti ja arvokkaasti. Ääni soi täyteläisenä, ja juhlallisena kajahtelivat lapinkieliset sanat. Lappalaiset kuuntelivat sekavin, epämääräisin tuntein. Sanoissa oli jotakin salaperäistä, jota he eivät täydelleen voineet ymmärtää. Kuului aivan kuin taialta tuo "Ahtshe ja Barne ja Bassevuoinga nammi". [Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.] Ja taika se olikin, papin taika. Tahtoi väkisinkin silmiä räpähyttää joka kerta, kun pappi nuo sanat lausui. Ja joka kerta hän ne lausuikin, kun hän jumalanpalveluksen aloitti. Äläpäs, että olisi heittänyt niitä sanomatta, sillä niissähän juuri piili hänen voimansa ja mahtinsa. Niissähän juuri taika olikin. — Herkät tunturilapset joutuivat vähitellen omituisen lumouksen valtaan, jonka yht'äkkiä särki lukkarin aloittama saarnavirsi.
Lukkarin veisatessa hävisi lumous kokonaan. Tuo ynisevä ääni muistutti joikua, ja se taas oli kuulijoille tuttua. He ojentautuivat penkeissään ja katselivat toisiaan kuin keskinäistä ymmärtämystä hakien. Ja saarnavirren aikana heille selvisi vähitellen papin tarkoitus: pappi tahtoi hävittää heidän vanhat jumalansa, seidat, jotka toivat heille onnea ja rikkautta. Pappi tahtoi särkeä heidän noitarumpunsa, joista he tulevaisia asioita tiedustelivat. Pappi tahtoi saattaa esivallan käsiin heidän tietäjänsä, heidän henkiset opastajansa. Tätä hävitystyötä harjoitti pappi saarnatuolista. Sen havainnon he olivat usein tehneet. Monta eri kertaa olivat lappalaiset juuri tässä kohden, juuri saarnavirren aikana tämän asian tajunneet, ja aina samalla tavalla: se mitä pappi puhui alttarilta, oli joka kerta suunnilleen samaa, mutta saarnatuolista — kas sitäpä ei tiennyt edeltä päin, mitä sieltä tuli. Sen tähden piti olla varuillaan siihen nähden, mitä saarnatuolista kuului. Heille kaikille oli selvää, että pappi oli vaarallinen mies juuri tuossa puolipyöreässä, kalapuolikon tapaisessa laitteessa, johon hän nyt oli noussut, ja josta hän katseli kuin varustuksen takaa, pää ja yläosa rintaa vain näkyvissä. — Ynseitä, vihamielisiä katseita luisevien kulmien alta suuntautui saarnatuolissa seisovaan pappiin.
Kuin tuntien näiden häneen suunnattujen katseiden tarkoituksen, välähti herra Olauksen silmissä. Katse tiukkeni, kasvojen ilme terästyi, ja käsi puristautui lujemmin saarnatuolin laitaan. Hänestä oli selvää, että hän seisoi taas vihollisiaan vastapäätä, ja siksi läikähti kylmä, jäinen tunne hänen rinnassaan.
— Armo olkoon teidän kanssanne ja rauha Jumalalta, meidän Isältämme ja Herralta Jeesukselta Kristukselta. Amen.
Hän lausui sanat melkein kiivaasti.
Lappalaiset räpäyttivät silmiään. Siinä oli jälleen tuo taika, joka kuului niin salaperäiseltä. Mutta he tunsivat sen jo vanhastaan. Senhän pappi aina lausui saarnansa aloittaessaan. Se oli kuin varjelustaika pahoja silmiä vastaan.
Sirma luki lyhyen rukouksen ja sen jälkeen tekstin. Pyhän Andreaan päivän evankeliumi kertoi kahden veljesparin, Pietarin ja Andreaan sekä Jaakobin ja Johanneksen kutsumisesta. Hän ei pitänyt tällä kertaa esipuhetta, vaan ryhtyi suorastaan tekstiä käsittelemään Hän puhui ensin siitä, kuinka Jumala oli lähettänyt Poikansa maailmaan kutsumaan ihmisiä autuuteen. Tämä Poika, Kristus, kutsui ensin pyhät apostolit, niinkuin pyhän Pietarin ja hänen veljensä pyhän Andreaan, samoin kuin pyhän Johanneksen ja Jaakobin, ja jätti apostolien tehtäväksi kutsua syntisiä ihmisiä parannukseen. Pyhät apostolit olivat heti totelleet Vapahtajan käskyä. He olivat vetäneet venheensä maalle ja seuranneet Kristusta. Apostolien kutsumista olivat taas pakanat totelleet. He olivat jättäneet epäjumalansa ja pimeät menonsa sekä tulleet Jumalan omiksi lapsiksi. Pyhäin apostolien esikuvaa seuraten oli hurskas tohtori Luteerus kutsunut sen pakanallisen paavin orjia oikean jumalansanan valkeuteen. Tätä valkeutta olivat näihin pimeihin Lapinkin korpiin levittäneet kristillisen esivallan asettamat sielunpaimenet, joiden tehtävänä nyt oli kutsua pimeyden palvelijoita Jumalan Pojan häihin. — Mutta miten ottaa Lapin rahvas vastaan Kristuksen hääkutsun? Luopuvatko he pakanallisista tavoistaan ja pimeyden ruhtinaan töistä? Häh? Mitä? — Eivät he sitä tahdo tehdä! He ylenkatsovat Kristusta ja hänen uskollisia apulaisiaan!
Herra Olauksen ääni oli kohonnut kovaksi, pauhaavaksi. Hänen ruskeat silmänsä hehkuivat tulta. Kohoten varpailleen ja lyöden nyrkillä saarnatuolin laitaan hän jyristen huusi:
— Miten tässäkin Herran seurakunnassa kohdellaan Kristuksen lähettilästä? Häntä parjataan ja vainotaan! Häntä manataan ja kirotaan! Häntä syytetään sellaisesta, jota hän ei ole tehnyt! Häntä verrataan noitiin ja poppamiehiin, kun hän puhuu Jumalan vanhurskaasta tuomiosta, joka kerran kohtaa kaikkia epäjumalanpalvelijoita. — Mutta ketkä ovat noitia ja poppamiehiä? Minä kysyn, ketkä? — Eivätkö ne, jotka Staaloa manaavat, jottei se muka porokarjaa turmelisi? Eivätkö ne, jotka loitsuja lukevat ja noitarumpua pärisyttävät ja sen helvetillisellä äänellä kaikkia syvyyden henkiä ilahduttavat? Mutta mitä on heille kerran tapahtuva? Se lohikäärme ja vanha mato, joka perkeleeksi ja saatanaksi kutsutaan, on kerran elävältä nylkevä nämä Kristuksen viholliset ja pingoittava heidän selkänahkansa kalvoksi suureen noitarumpuunsa, jota hän hornan henkien riemuksi kumisuttaa niin, että helvetin seinät siitä pauhinasta täräjävät! Ja silloin saapi se vanha poppa-äijä, suuri lohikäärme, selville, kuinka monta poroa tuo onneton, viheliäinen on varastanut ja kuinka paljon…
— Huu… hu-hu-huh… huu… oooih! kuului äkki vihlova, kimeä huuto naisten puolelta. Eräs vaimo oi pyörtynyt penkkiin. Hänen päänsä lepäsi rentonaan penkin selustaa vasten. Kädet olivat puristautuneet nyrkkiin. Jalat tempoivat rajusti, ja koko ruumis nytkähteli suonenvedontapaisesti. Säikähtyneinä kurkottelivat kuulijat penkeistään. Naisten puolelta kuului itkua ja valittavaa voivotusta. "Se lankesi loveen", kuului hätäisiä kuiskauksia. Vaimon mies, joka oli istunut lähellä ovensuuta, lähestyi silmät kauhusta jähmettyneinä penkkiä, jossa pyörtynyt makasi. Hän tunkeutui puoleksi ylöskohottautuneiden naisten editse vaimonsa luo ja rupesi koettelemaan tämän käsiä ja hervotonta päätä, neuvottomana ja hätääntyneenä silmäillen ympärilleen.
— Viekää hänet ulos ja virvoittakaa siellä! lausui Sirma saarnatuolista.
Hänkin oli säpsähtänyt tuon vihlovan huudon kuullessaan. Se oli hetkeksi saattanut hänet aivan hämilleen, mutta pian hän oli rauhoittunut ja odotti nyt tyynenä päästäkseen toimitustaan jatkamaan.
Lappalainen tarttui vaimoonsa ja erään toisen miehen avulla lähti kantamaan häntä ulos. Samassa penkissä istuvat naiset pyörähtivät sukkelaan penkistä ulos kuin varoakseen, ettei pyörtynyt sivu kannettaessa heihin koskettaisi. Käytävällä seisten ja painaen kinnasta suun eteen he seurasivat pelästynein katsein miehiä näiden hiljaa kantaessa vaimoa ulos. Sitten he palasivat arastellen penkkiin takaisin.
Sillä aikaa kun herra Olaus pauhasi kirkossa, kuljeskeli suntio pitkin kirkkomäkeä kirkkotuvalta toiselle. Hän oli tärkeää virkavelvollisuuttaan täyttämässä herr' Vuolevin käskystä. Hänen tuli nimittäin ottaa selvä, ketkä lappalaisista eivät olleet tulleet kirkkoon. Kun hän tapasi sellaisia, tuli hänen ryöstää heiltä lakki pantiksi, jos se suinkin kävi päinsä. Takavarikkoon otetut lakit piti sitten viedä sakaristoon, josta asianomaiset saivat ne jumalanpalveluksen jälkeen käydä lunastamassa pienestä maksusta kirkonkassan hyväksi. Tätä menettelytapaa oli jo Alatornion kirkkoherra Johannes Tornaeus käyttänyt Enontekiössä käydessään, ja herra Olaus oli myös huomannut sen erittäin tehokkaaksi. Suntiosta oli tämä puoli hänen virkatehtävistään kaikkein hauskin, ja hän panikin sitä varten koko virkaintonsa ja ketteryytensä liikkeelle. Lappalaiset puolestaan koettivat tehdä hänelle kiusaa niin paljon kuin suinkin. He joko taistelivat vastaan tahi juoksivat metsään, kun näkivät suntion lakkeja pyydystämässä. Tosin siitä tuli sakkoa käräjissä, vieläpä päälliseksi sai istua jalkapuussakin, mutta mitäpä he siitä välittivät.
Suntio suuntasi kulkunsa suurinta kirkkotupaa kohti. Se oli vielä kokematta. Mutta vanhasta kokemuksesta hän tiesi, että jos se rupesi antoisaksi, niin lakkeja tuli kosolta. Pari kappaletta hän oli jo muualta saanut, mutta hän tahtoi saada enemmän. Hän hiipi seinän viereen ja kuulosti. Hänen korvansa erottivat kuorsaavan äänen, joka väliin hiljeni melkein kuulumattomaksi, mutta yht'äkkiä koveni taas. "Yksi siis kuitenkin", tuumi hän tyytyväisenä, "ja se ihan varma saalis…" Hän hiipi toiseen päähän tupaa ja kuunteli taas. Aivan oikein! Tuo on tuttu ääni hänelle. Aivan siltä laidalta, jossa hän seisoi kuuntelemassa, kuului hiljaista puheensorinaa ja suntio arvasi kyllä, mitä se merkitsi: ukot olivat maistelemassa. Katsohan trolleja kun uskalsivat! Keskellä herr' Vuolevin saarnaa! Suntio puistautti päätään ja hiipi ovelle. Hän tempaisi sen äkkiä auki ja astui tupaan.
Tupa oli hämärä. Ainoa aukko, josta valo pääsi sisään, oli katossa oleva reppana. Suntio katsahti ympärilleen. Kiukaan kupeella istui kolme miestä punoittavin kasvoin ja ryypiskeli. Heidän edessään lattialla oli pieni nassakka ja tinatuoppi kulki kädestä käteen. Penkillä, ovenpuolisella seinämällä, makasi neljäs ja kuorsasi. Miehet tunsivat heti tulijan, hyppäsivät pystyyn, sieppasivat vaistomaisesti lakit päästään ja piilottivat ne selkänsä taakse.
— Ahaa! Verottaja tulee! huudahti yksi puoleksi leikillään, puoleksi tosissaan.
Suntiota nauratti. Tästä tuli hyvä saalis, ajatteli hän. Neljä lakkia nyt ja ennestään kaksi: se teki yhteensä kuusi. Herr' Vuolevi tuli olemaan tyytyväinen.
— Lakit tänne! komensi hän.
— Otapas jos saat, ilkkuivat miehet.
— Trolli! Lakki tänne, tahi muuten tulee sakkoa ensi käräjissä, niin että paukkuu!
Kaksi miehistä antoi lakkinsa, mutta kolmas halusi kiusoitella suntiota vielä hetkisen.
— Kuule… saat ryypyn… suntio! Vaihdetaan! Ryyppy lakista ja… pitkä, houkutteli hän tarjoten nassakkaa.
Vedottiin suntion heikkoon kohtaan. Vesi tuli suuhun, kun hän ajatteli houkuttelevaa tarjousta, mutta rohkeutta puuttui.
— Älä houri, penäsi hän ja puistautti päätään. — Luuletko, ettei herr' Vuolevi sitä saisi tietää ja… miten kävisi sitten minulle? Nämä kaksi tässä olisivat ensimmäisiä kantelemaan. Hahhah! Vai peijata meinaat, trolli!
Penkillä kuorsaaja heräsi samassa ja nousi istumaan. Hän ei heti tajunnut, mistä oli kysymys, joten suntio kerkesi siepata häneltä lakin, ennen kuin hän oli selvillä tilanteesta. Mutta sillä välin ennätti kolmas ryypiskelijöistä livahtaa pakoon.
Suntio riensi hänen jälkeensä. Mies loikkasi suoraan kirkkoa kohti nähtävästi aikoen päästä sen suojissa metsään. Mutta ehdittyään kirkon eteen, lappalainen kompastui ja lensi suin päin kinokseen. Ennen kuin hän ehti siitä selviytyä, saavutti suntio hänet, sieppasi lumelle lentäneen lakin ja painui sakaristoon.
Lappalainen kömpi ylös ja kirosi synkeästi. Hän ajatteli ensin mennä suntion perässä ja riistää väkisin lakkinsa pois, mutta hylkäsi kuitenkin sen ajatuksen. Ei siitä olisi tullut mitään apua. Olisi vain pappi päässyt sakotuttamaan kirkkorauhan häiritsemisestä. Hän asteli tuvalle mieli kuohuksissa ja sydän sappea täynnä. Tuvan edessä hän pysähtyi ja silmäsi kirkolle päin. Siellä näyttiin kantavan jotakuta kirkosta ulos. "Kukahan sekin lie?" ajatteli hän ja yritti lähteä katsomaan, mutta muisti samassa, ettei hänellä ollut lakkia ja pyörsi tupaan.
Herra Olaus oli vielä saarnatuolissa, kun suntio tuli sakaristoon. Hän järjesti lakit pöydälle riviin ja istui odottamaan. Siinä ne nyt olivat: kuusi kappaletta! Hän katseli lakkien koristuksia ja huomasi, että viimeksi saadussa oli saukonnahkareunus… Tulisipa nyt herr' Vuolevi, niin saisi nähdä kauniin kokoelman. Hän kuulosti. Pappi aloitti juuri rukousta esivallan edestä… "meidän rackan Cuningam ja Herram edest, Cuningan Corkiasti rakastettavan Puolison, meidän armollisimman Drottningin edest", seurasi suntio mukana. Hän oli avannut pöydällä olevan virsikirjan ja koetti pysyä papin perässä, mutta huomasi, että herra Olaus luki rukoukset tavallista nopeammin, ja työnsi kirjan syrjään.
Sirma lopetti jumalanpalveluksen saarnatuolista ja astui sakaristoon.
Hän huomasi lakit pöydällä ja hänen suunsa vetäytyi hymyyn.
Katsohan vaan! Kokonaista kuusi lakkia.
Joo. Meinasivat trollit vastustella, mutta sain minä ne kumminkin…
Suntio otti lakit yksitellen ja ilmaisi omistajat. Tuossa on Aslak
Omman, virkkoi hän ja pyöritti saukonnahkareunuksista kädessään.
— Yritti pakoon, mutta sain kiinni… Siltä pitää herr' Vuolevin
määrätä suurempi maksu. Vastustelee usein… ja kiroilee…
Lakit katsottiin ja Sirma nousi saarnatuoliin julistamaan, että lakkien omistajat saavat käydä ne perimässä sakaristosta.
Lappalaiset tulivat. Heitä oli vain viisi. Sirma huomasi sen.
— Missä on Aslak Omma? kysyi hän tuimasti.
— Ei aikonut välittää reuhkasta, vastasi muuan miehistä.
— Kyllä minä opetan välittämään! Saa sakkoa ensi käräjissä kaksinkerroin, jollei tule sitä illalla pappilasta noutamaan. Lukkari antaa hänelle siitä tiedon, lisäsi hän lukkariin kääntyen.
— Ja te toiset! jatkoi hän luoden ankaran katseen edessään seisoviin lappalaisiin. — Kuinka monta kertaa teille on sanottu, ettei saa jäädä kirkkotupiin lojumaan kirkonajaksi, vaan on jokaisen tultava kirkkoon, kun kerran on kirkolle saapunut? Se on Kuninkaallisen Majesteetin nimenomainen käsky, jota ei saa rikkoa hinnalla ei millään! — Ettekö ole kuulleet siitä, mitä?
— Onhan kuultu… monestikin, jurautti vastata etumaisena seisova pitkä, luiseva lappalainen.
— Ja sittenkin uskaltaa Simma ruveta vastustelemaan, vaikka on jo yhden kerran saanut sakkoa!
— Mitä teillä siellä kirkkotuvassa oli, joka niin viehätti?
— Na, viinaa tietysti, vastasi Simmaksi puhuteltu ja siristi silmiään.
— Sen arvaan! Kenen tavaraa se oli?
— Naa… Omman se oli… koko nassakka.
— Mistä Omma viinaa oli saanut?
— Ka, mistäpä mie… tiesi jo… Sen se vaan oli.
Sirma otti lakin pöydältä ja katseli sitä. Se oli vanha ja kulunut, päälaki jo aivan haalistunut.
— Kenen tämä on? kysyi hän.
— Minun on, anna tänne! vastasi pieni, tukeva mies, jolla oli iso arpi toisessa poskessa, ja jonka tihruiset sameat silmät todistivat viinan vieläkin kiertelevän hänen matalaotsaisessa päässään.
— En ennemmin kuin maksat puoli hopeamarkkaa kirkolle.
— Ka, maksanpa tietusti! Onhan lakki aina sen väärti, vaikka vanhakin.
Lappalainen kaivoi rahan ja pani sen pöydän nurkalle.
— Kenenkäs tämä on? kysyi herra Olaus ottaen pöydältä sokerikeon muotoisen lakin, jossa oli suuri, punainen tupsu päälaella.
— Minun se on.
Nuori, sinisilmäinen lappalainen pisti kätensä peskin poveen hakeakseen esiin määrätyn maksun.
— Oletko sinäkin ollut Omman viinoja ryyppimässä?
— En. Mie olin teman Antraksen kanssa toisessa tuvassa.
— Mitä te siellä teitte?
— Na, satuttiin nukkumaan… uni petti… kirkkuun olisimme tulleet.
Hän sai lakkinsa samoin kuin hänen toverinsakin.
— Olkaa vasta varovaisemmat, ettette nuku kirkonaikana, varoitti herra Olaus ja lisäsi:
— Ensi käräjissä saatte sakkoa kaikki muut, paitsi nämä unikeot. Te saatte vielä anteeksi tämän kerran, mutta jos vasta laiminlyötte kirkkoontulon syystä tai toisesta, sakotutan teitäkin. — Ja nyt saatte mennä!
Lappalaiset lähtivät. Herra Olaus kokosi rahat pöydältä ja riensi ulos.
Kirkon rappusilla lepäsi pyörtynyt vaimo, näyttäen jo selvästi toipumisen merkkejä. Silmäluomet värähtelivät hiljaa ja nyrkkiin puristuneet kädet olivat auenneet. Vaimon mies oli polvillaan maassa ja hieroi lumella sairaan otsaa. Ympärillä seisoi miehiä ja naisia jännitetyin ilmein seuraten miehen toimia.
Herra Olaus pysähtyi joukkoon.
— Hierokaahan vaan lumella, virkkoi hän. — Hän näyttää heti toipuvan.
Hän jätti joukon siihen pyörtynyttä virvoittelemaan ja läksi kahlaamaan äskeisiä jälkiään pappilaan.
Vaimo toipuikin pian ja saattoi miehensä avulla lähteä liikkeelle. Väki hajaantui vähitellen. Joukko kirkkomiehiä suuntasi askeleensa samaan kirkkotupaan, jossa suntio oli saarnan aikana ollut lakkeja ryöstämässä. Aslak Omma istui lattialla lakittomin päin ja tuijotteli roihuavaan tuleen.
— Olisit käynyt lunastamassa lakkisi lukkarilta, virkkoi hänelle toinen äskeisistä juomatovereista. — Nyt saat mennä illalla pappilaan saamaan saunasi sinäkin, ja takaanpa, että se tulee olemaan hyvä!
Miehet nauroivat makeasti.
Aslak katsahti heihin ja silmissä välähti suuttumus.
— Minä olen päättänyt, etten nöyrry papin edessä, niinkuin te toiset! kivahti hän. — Millä oikeudella ahdistaa pappi minua kirkkoonsa? Tiedän kyllä, että on olemassa laki sellainen, johon pappi valtansa perustaa. Mutta mitä on laki?… Se on herrojen keksintöä, jolla riistetään meiltä vapaus. Minä en aio välittää sellaisista laeista! Ennemmin ottakoon pappi vaikka sata lakkia kuin minä lähden nöyristelemään hänen eteensä ja sitä takaisin lunastamaan!
Aslak nousi ja astui ulos. Hetken kuluttua hän palasi takaisin päässä uusi punainen neljän tuulen lakki, jonka päälaki riippui rentona sivulle.
— Muistin, että minulla oli toinenkin lakki mukana. Nähkääs, on hyvä ottaa varalakki tästä lähtien myötä, kun kirkolle lähtee, nauroi hän ja painahutti lakkia syvemmälle päähän. — Se oli jo kolmas, jonka herr' Vuolevi tänään sai… Enpä välittäisi siitä yhtään muuten, mutta, nähkääs, siinä oli hyvä saukonnahkareunus! Mitähän tehnee herr' Vuolevi lakeillani?… Totisesti! Luulenpa, että hän myy ne muun rihkaman mukana, jolla hän kauppaa käy. — Ja hän nauroi niin, että valkoiset hampaat välkkyivät.
Aslak istahti entiselle paikalleen ja katseli tuleen. Ja vaikka hän koetti hengessään nauraa papille, ei hän saattanut lakkiaan unohtaa. Ei, päinvastoin. Kun hän rehellisesti tunnusti itselleen, karvasteli häntä suuresti sen menetys. Tavallisesta lakista hän ei olisi välittänyt, mutta tämä oli hänestä kallisarvoinen, sillä se oli lahja kauniilta Ingalta, Pierra Päiviön tyttäreltä. Inka oli hänen mielitiettynsä, ja he olivat päättäneet mennä naimisiin. Sen vuoksi kaiveli kiukku Aslakin sydäntä, kun hän ajatteli lakkiaan. Sen menetys ennusti ehkä pahaa hänen onnelleen… yhtä kaikki? Aslak oli taikauskoinen. Hän oli monesti pannut merkille pikku tapahtumia, ja toteen olivat käyneet. Eikähän tämä niin pikku tapahtuma — olihan hän tekemisissä papin kanssa. Pitäisiköhän ainakin nöyrtyä ja mennä lunastamaan lakki pois?… Ei, sitä hän ei tee, ei vaikka onni menköön!… Aslak katkaisi äkkiä mietteensä: Uskaltaisiko hän senkin uhalla olla taipumaton?…
— Mikähän Päiviön vaimolle tuli, kun pyörtyi kirkossa? kysäisi äkkiä joku.
Aslak säpsähti.
— Kummanko Päiviön, Pierranko vai Jounin? kysyi hän hätäisesti ja tuijotti puhujaan. Hän tiesi jo, kumman vaimo se oli ollut. Hän aavisti sen.
— Pierran vaimo se oli… Kaatui penkkiin keskellä herr' Vuolevin saarnaa…
Aslakista tuntui, kuin olisi jotakin raskasta laskettu hänen hartioilleen. Hän vaipui jälleen mietteisiinsä. Mitähän se todellakin merkitsi? Uhkasiko pappi hänen onneaan…? Kaksi omituista sattumaa samana päivänä: ensin saa pappi käsiinsä Ingan lahjan ja sitten pyörtyy Ingan äiti kirkossa… Ennustiko se pahaa? Varmaankin! Papin viha näytti tuhoisalta. — Hänen äskeinen päätöksensä alkoi horjua. Ehkä oli kuitenkin parasta nöyrtyä ja lepyttää pappi… Hän taisteli itsensä kanssa tuijottaen kiukaassa riutuvaan valkeaan. Lopulta hän pääsi selvyyteen:
Hän päätti lunastaa lakin.
Samassa kun Aslak sen päätöksen teki, tuntui hänestä kuin olisi Inka katsellut häntä jostakin kaukaa ja hymyillyt suloisesti. Ja silloin teki Aslak toisenkin päätöksen: hän päätti samalla lakinnoutoretkellä saattaa naima-asiansa onnelliseen päätökseen.
Hän lähti hakemaan Pierra Päiviötä.