VII
Pyhän Andreaan päivän iltana istui herra Olaus kamarissaan ja kirjoitti.
Pöydällä, vanhassa messinkijalassa, kärysi sameapintainen talikynttilä. Sen sydän oli palanut pitkälle karrelle, ja liekki pyrki hypähtelemään luvallista ylemmäs. Se leiskui edestakaisin ikkunasta käytävässä vedossa, tuprauttaen silloin tällöin pienen savukiehkuran, ja sai papin pään häilähtelemään suurena, muodottomana varjona huoneen peräseinällä. Herra Olaus niisti kynttilää ja jatkoi kirjoitustaan.
Hänen edessään pöydällä oli levällään suuri, tiheään kirjoitettu paperi, johon hän tuon tuostakin vilkaisi. Paperin alareunassa komeili "Itä- ja Länsipohjan ja niiden alle kuuluvien Lapinmaiden" maaherrakunnan sinetti. Se oli Tornion maaherran Johan Graanin päätös, jossa Herra Olaus Sirman valituksen johdosta talonpoika Maunu Martinpoikaa kiellettiin "Niittämästä heinää papilta" ja kappalaiselle myönnettiin oikeus Enontekiön kirkon lähistöltä "nauttia niin paljon heinämaata, että hän saattoi vuosittain elättää kolme lehmää." Näistä niittymaista oli Sirmalla ja Enontekiön nimismiehellä Maunu Martinpojalla ollut riitaa jo viiden vuoden aikana. Heti Enontekiöön tultuaan oli Sirma ottanut haltuunsa kaikki kirkon ympärillä olevat niityt, joista paras ja heinävin oli Seitavuopio. Mutta heti ensimmäisenä kesänä hän oli joutunut niistä riitaan nimismiehen kanssa, joka myös omisteli niittyjä. Kun herra Olaus mainittuna kesänä oli heinäntekijöineen saapunut muutamalle jängälle, olivat nimismiehen miehet siellä jo niittämässä. Suurella melulla ja käyttäen parhaita voimasanojaan hän oli saanut nimismiehen väen häädetyksi keinoihinsa. Olipa siinä taittu vähän tapella nutistaakin. Lopputulos oli kuitenkin oli ollut se, että herra Olaus oli korjannut heinät siltä jängältä. Mutta seuraavana päivänä hän oli ottanut venheen ja soutanut Suonttavaaraan. Hän oli astunut pirttiin, missä Martinpoika parhaillaan aterioitsi pöydän takana, lyönyt nyrkkiä pöytään, niin että, leipäpalaset olivat kohona hyppineet, ja kysynyt, että hänkö oli se mies, joka aikoi häneltä, herra Olaukselta, heinämaat ryöstää. Se oli ollut heidän ensimmäinen tapaamisensa, Nimismies oli sanonut rauhallisesti vain: "Jaa, se taitaa ollakin pappi?" ja lisännyt hetken päästä, silmättyään hänen lapintakkiaan: "Puvusta ei kyllä voi tuntea, vaan äänestä ja esiintymisestä arvaa." Mutta vaikka hän oli sanonut sen niin rauhallisesti, oli häneltä sillä kertaa kuitenkin jäänyt syönti kesken.
Oli menty siitä sitten tupaan, ja silloin oli nimismies arvellut jo hänenkin puhevuoronsa tulleen. Ja herra Olaus oli saanut lyhyesti kuulla, mistä oli kotoisin. Oli haukkunut silmät korvat täyteen, ettei hänelle ollut jäänyt sananvuoroa juuri ollenkaan. Ja loppujen lopuksi hänen oli täytynyt poistua tyhjin toimin, asian jäädessä entiselleen.
Siitä päivästä alkaen olivat heidän välinsä selvät. He olivat toistensa vihamiehiä ja koettivat polkea toisiaan niin paljon kuin jaksoivat. Ja niitystä he olivat taistelleet joka vuosi. Yhtenä vuonna kerkesi nimismies ennemmin, toisena herra Olaus. Mutta saattoipa käydä niinkin, että kun nimismies niitti, herra Olaus korjasi heinät syksyllä. Ja se oli ollut hänestä kaikkein parasta! — Tällainen kilpajuoksu ei ollut kuitenkaan tuntunut herra Olauksesta somalta, vaikka hän oli voittanutkin siinä useimmin. Hänenkin vaatimuksilleen piti saada laillinen pohja ja perustus. "Audiatur et altera pars." Tätä vanhain roomalaisten viisasta sanaa ei oltu yhtään sovellettu tähän asiaan, joka koski sentään niin läheltä hänen ajallista toimeentuloaan. Senpä vuoksi hän olikin kirjoittanut asiasta entiselle maaherralle ja saanut vastaukseksi edellämainitun kirjelmän. Ja silloin oli jo hätä ollut kaukana. Hän oli heti paikalla antanut taisteluvaatimuksen nimismiehelle: haastattanut käräjiin. Riitajuttu oli nyt ollut monta kertaa esillä, mutta riittämättömäin todisteiden vuoksi aina lykkäytynyt. Viime kesänä ei niityillä ollut yhteentörmäyksiä sattunut. Oli vallinnut täydellinen aselepo, ja herra Olaus oli korjannut kahdeksansataa leiviskää heiniä ja — miten hyviä heiniä! Oh, niin kirkkaita, että silmää hiveli! Mutta nyt oli nimismies suoraan uhannut näyttää hänelle, jos hän vielä ensi kesänä uskaltaisi ryhtyä heinänkorjuuseen. Oli uhannut niittää Seitavuopionkin, väittäen senkin ennen papin tuloa raivanneensa.
Herra Olaus keskeytti kirjoituksensa ja muisteli viimeistä tapaamistaan nimismiehen kanssa. Selvä oli Martinpojan uhkaus: "Sinun lehmäsi eivät syö minun heinääni, niin totta kuin käsivarteni vielä on terve!" Hän oli luullut, että miesten kesken voitaisiin asiasta silti puhua, vaikka käräjillä seisottiinkin vastakkain. Mutta sen sijaan, että nimismies olisi ruvennut kunnolliseen keskusteluun, olikin hän osoittanut ovelle. — Olisihan hänen jo pitänyt Martinpoika tuntea…
Herra Olausta harmitti ja kiukutti, ja hän silmäili hermostuneena edessään olevaa paperia. Hänen pitäisi nyt saada esitetyksi kaikki mahdolliset asianhaarat, niin että maaherra pääsisi selvään käsitykseen asian oikeasta laidasta. Pitäisikö hänen, esivallan asettaman sielunpaimenen, nähdä nälkää tässä asumattomassa erämaassa, jossa toimeentulo jo oli muutenkin vaikeaa. Viiteen vuoteen hän ei ollut saanut palkkajyviään. Neljäkymmentä tynnyriä oli niitä kruununmakasiinissa Torniossa, eikä ollut tietoa, milloin hän ne saisi. Niinikään oli myös koko rahapalkka, 30 taaleria vuodessa, kokonaan tulematta näiltä viideltä vuodelta, jotka hän täällä oli ollut. Mutta aina hän sentään perisi sen palkan, jonka kuningas ja hallitus hänelle olivat taanneet, vaikka se viipyisikin. Toista olivat heinämaat… Jos hän ei niitä saisi laillisesti itselleen tunnustetuiksi, jäisi hänen elämänsä aivan epävarmalle pohjalle. Mutta nytpä hän näyttäisikin nimismiehelle, kuka Seitavuopiossa ensi kesänä viikatetta heiluttaa!
Herra Olaus tarttui jälleen hanhensulkaan ja ryhtyi jatkamaan kirjoitustaan. Samassa aukeni ovi, ja vanhanpuoleinen lappalainen vääntäytyi sisään. Hän tuli ovesta varotellen; lakin hän oli ottanut päästään jo eteisessä ja heitti sen sisään päästyään oven viereen lattialle Hän silmäili arasti ympärilleen, rykäisi pari kertaa lausui hiljaisella äänellä:
— Buore äkked![9]
Sirma kääntyi tulijaan, pisti hanhensulan korvan taa ja rypistäen kulmiaan vastasi vähän kärsimättömästi:
— Ibmel adde![10] Guttormko se on? No, mitäs sinulle nyt…?
Lappalainen hypisteli käsiään ja silmäili seinällä riippuvaa papinkauhtanaa.
— Olisi vähän asioimista herr' Vuoleville… lausui hän harvakseen.
— Minkälaista sitten?
— Läksin siitä Raunan lapsesta… Se on nyt kuollut
— Vai niin. Eihän se ollut vielä kastettukaan?
— Olihan se hätäkasteessa. En tiedä, liekö sitten oikein tullut…
— Kuka sen kastoi? Lappalainen vilkaisi arasti pappiin ja rykäisi pari kertaa, loi katseensa kauhtanaan ja näytti käyvän hämilleen.
Sirma silmäili häntä äkäisenä ja uudisti kysymyksensä.
— Ei se minun syyni ollut!… Nimismies se kehoitti Paulus-Jounia, kun hän osaa lukea…
— Paulus-Jounia…? Mitä? Hänkö sen kastoi?
Lappalainen yritti vastata, mutta hänet keskeytti pappi, joka hypähti kiivaasti pöydän äärestä hänen eteensä, ravisti olkapäistä ja huusi:
— Ja sinä annat noidan ja velhon kastaa, vaikka tiedät, mikä seuraus
siitä on! Paulus-Jouni on perkeleen palvelija, ja hänen sinä sallit
Kristuksen asettamia pyhiä toimituksia käydä tekemään! Voi taivas!
Sellaista pimeyttä…!
Hän repi epätoivoisena tukkaansa.
Lappalainen vilkuili hätääntyneenä ympärilleen. Tätä hän juuri oli aavistanutkin. Vihainen oli herr' Vuolevi noidille, vaikka oli kerrottu isän osanneen mainiosti loihtia… Mutta tämä olikin Kristuksen palvelija, kiivas ja tulinen. Hän koetti puolustautua.
— Enhän minä — puhui hän vapisevin äänin — mutta kun nimismies käski Jounin lukea sanat — lapsi teki näet jo loppua — en rohjennut vastustellakaan… Ja onhan toisekseen Jounikin lapsena valettu pyhällä vedellä, niinkuin muutkin, jatkoi hän rohkaistuneena.
Lappalaisen puhuessa oli Sirma astunut edestakaisin, mutta nyt hän pysähtyi äkkiä tämän eteen.
— On Jounikin kastettu pienenä niinkuin muutkin, lausui hän tuimasti. — Mutta sen jälkeen hänet on noitien kasteella kastettu, tiesi kuinka monet kerrat… Ja viimeksi hän on saivokasteenkin[11] saanut, kun noidaksi antautui. Se on kai julkinen salaisuus teidän kesken? Olet tietysti siitä kuullut?
Lappalainen hämmästyi. Hän raapi takkuista tukkaansa ja mutisi jotakin itsekseen.
— Enpä muista kuulleeni…
— Sinä valehtelet, heittiö! karjui Sirma vihan vimmoissa. — Kyllä sinä sen tiedät yhtä hyvin kuin minäkin ja paremmin vielä. — Vaan sinähän olet myös noidan sukua ja puolustat noituutta. Luetat Paulus-Jounilla loitsuja joka vasoma-aika… Kyllähän tuon olen kuullut!
Nyt joutui lappalainen kokonaan hämilleen. Kaikki se kirottu tiesikin! Hän vilkaisi jo ovea kohti, yritti ottaa lakkinsa, mutta jäi kuitenkin seisontaan epäröiden, mitä olisi tehtävä.
— Onko lapsen isästä tietoa? kysyi Sirma.
— On kyllä, vastasi lappalainen katsoen tutkivasti pappiin. — Se on Oula Valkeapää, jolle herr' Vuolevi ei antanut kuulutusta… Se olisi nainut, tytön…
Sirma pysähtyi kävelystään.
— Tiedätkö, minkä vuoksi en antanut kuulutusta Oula Valkeapäälle? kysyi hän terävästi, katsoen lappalaista tuikeasti silmiin. — Luuletko sinä, että minä rupean asioimaan niiden kanssa, jotka tulevat tänne pappilaan juovuksissa ja käyttäytyvät röyhkeästi ja kopeasti?
Lappalaisen silmissä välähti. Tumma puna kohosi hänen luiseville poskilleen. Kumartuen ottamaan lakkiaan hän sähisi:
— Juohan se herr' Vuolevikin. Mikseivät sitten muutkin saisi? Missä on kirjoitettu, että se on yksin papin etuoikeus —?
Sirma käännähti äkkiä päin, tartahti lappalaista peskinkaulukseen ja työnsi hänet ovesta ulos.
— Ulos, kirottu pakana! Sinäkö tulet minua neuvomaan! ärjyi hän.
Ovi paukahti kiinni. Lappalainen kuului koluavan ulos eteisestä.
Sirma käveli punakkana edestakaisin. Tuommoisia hävyttömiä ne ovat! ähki hän itsekseen. Luulevat saavansa sanoa minulle, mitä ikinä tahtovat, kun olen lappalainen… Kirottua sentään, että pitää olla yhtä heimoa näiden puolipakanoiden kanssa! Hänet valtasi yht'äkkiä syvä halveksuminen omaa syntyperäänsä kohtaan. "Miksi en saanut syntyä ruotsalaisena tahi suomalaisena?… Herättäisin enemmän pelkoa näissä puolivilleissä pakanoissa, jotka koko sydämellään ovat vielä kiinni vanhassa uskossaan… Ja se Paulus-Jouni! Se velho ja noita! Milloin koittaa hetki, että minä hänet nujerran? Hän on minun pahahenkeni, aina ja joka paikassa tielläni. Vastustaa työtäni kaikilla keinoilla, joihin suinkin pystyy, ja kaivaa maata jalkaini alta. — Menee hätäkasteita toimittamaan!… Se on jo enemmän kuin mitä miehestä olen osannut luulla. Hän tuntuu vaarallisemmalta, kuin olen osannut ajatellakaan."
Hän istahti pöytänsä ääreen kirjoitustaan jatkamaan. Mutta pitkälle hän ei ehtinyt, kun kuului taas askeleita eteisestä, ja nuori lappalainen astui sisään. Se oli Aslak Omma.
Sirma käännähti hermostuneena tuolillaan, valmiina karkottamaan rauhanhäiritsijän niin nopeaan kuin mahdollista, mutta tuntiessaan tulijan, hän muistikin, että oli varta vasten käskettänyt tämän luoksensa.
— Jaha! sanoi hän ja katseli kulmat rypyssä oven suussa seisovaa miestä, joka nöyrännäköisenä tuijotti lattiaan. — Vain niin. Aslak Omma on nöyrtynyt, näemmä.
Puhuteltu ei vastannut mitään, rykäisi vain ja katsahti arasti pappiin.
— Miksi ei sopinut tulla kirkkoon?
— Ei tullut tulluksi…
— Ei se ole mikään syy! Tahdoit olla tottelematon ja uhmata minua, vaikka käskyni tiesit. — Vai mitä?
Ei vastausta.
— Kuulehan, Aslak, sinä vastaat, kun minä kysyn!
— Oliko niin kuin sanoin?
— Taisi olla… Se tuli vähän vaivalloisesti.
— Teillä oli siellä viinaa?
— Olihan sitä vähän…
— Kenellä sitä oli?
— Minulla…
— Kas vaan! Mies tulee kirkolle juopottelemaan, sen sijaan että hänen pitäisi tulla kirkkoon Jumalan sanaa kuulemaan. Varo, varo, Aslak, ettei se tapahdu toista kertaa. Muutoin pääset jalkapuuhun!
Sirma otti seinältä Aslakin lakin ja käänteli sitä kädessään.
— Sinähän et ollut aikonut välittäkään "reuhkasta", sanoi hän suu hienossa hymyssä. — Mutta nyt olet tainnut kuitenkin tulla sitä noutamaan?
— Niin tulin… lunastaisin sen takaisin…
— Saat maksaa siitä markan hopeassa. Olisit puolella päässyt, jos olisit tullut sakaristoon.
Aslak kaivoi poronnahkaisen kukkaronsa esiin ja laski vaaditun summan pöydälle.
— Ja ensi käräjissä täytyy minun sakotuttaa sinua niinkuin toisiakin. Ota se opiksesi, äläkä vasta ole uppiniskainen!
Aslak otti lakkinsa ja käänteli sitä kädessään, mutta ei tehnyt vielä lähtöä.
— Olisiko sinulla muuta asiaa?
— Olisihan sitä vähän…
— No, anna tulla vaan!
— Minä pyytäisin herr' Vuolevia kuuluttamaan minut Inka Päiviön kanssa.
— Pierranko tyttären? — Mutta eihän sinulla ole puhemiestäkään.
— Pierra itse on pirtissä.
— No, käske hänet tänne.
Aslak meni ja palasi hetken kuluttua saman lappalaisen kanssa, jonka vaimo oli aamulla pyörtynyt kirkossa. Hän oli vanhanpuoleinen, pieni mies, jonka musta, harvahko parta oli jo paikotellen harmaantunut.
— Aslak Omma pyytää sinun tytärtäsi Inkaa vaimokseen. Oletko suostuvainen siihen?
— Naa, miksi en. Kun kerran ovat ruvenhet kohtelemaan toisihaan, niin parastahan on, että pappi heiat ihthen siunaa.
Herra Olaus naurahti ja istui kirjoittamaan kuulutuskirjaa. Saatuaan sen valmiiksi, hän kääntyi miesten puoleen ja virkkoi:
— Nyt se on valmis. Pitäkää nyt huolta, että tulette vihille niin pian kuin mahdollista. Minä en kärsi, että pariskunnat ovat kauan kuulutuksissa. Vasta vihkiminen päättää avioliiton.
— Niinpä tietysti… Jää terveeksi! Miehet yrittivät lähteä, mutta
Sirma pidätti heidät.
— Miten vaimosi voi? kysyi hän Päiviöltä. Lappalaisen muoto synkkeni.
— Huonona on… En tiedä, paraneeko…
— Paranee kyllä, Jumalan avulla, mutta jos noitiin turvaudut, jää sairaaksi ikipäiviksi. Muista se!
Päiviö katseli synkkänä pappia, mutta ei puhunut mitään.
— Tiedättekö, mihin Paulus-Jouni on mennyt? kysyi herra Olaus hetken päästä.
Miehet säpsähtivät ja vilkaisivat toisiinsa. Vilkaisivat sitten pappiin, mutta eivät vastanneet mitään.
— Ettekö tiedä?
— Ka, mistäpä me, herr' Vuolevi, hänen tiensä tietäisimme, vastasi
Päiviö vältellen. — Hänellä on omat keinonsa[12].
— Mutta minä tahdon tietää! kivahti Sirma.
— Ka, tahdotpa tietysti… tietysti…
— Eikö Aslak tiedä?
Aslak pyöritteli lakkiaan ja näytti epäröivän.
— Luulenpa tietäväni…
Sirma hypähti seisaalleen ja tarttui Ommaa olkapäästä.
— Mihin? kysyi hän tuijottaen lappalaista silmiin.
— Jukkasjärvelle sanoi ajavansa…
— No, miksi et heti sanonut? Teidän pitää aina kiemurrella ja kieroilla! Ette voi koskaan puhua suoraan! Se on teidän viheliäinen tapanne joka asiassa! — Vai pelkäättekö te tuota miestä niin paljon, ettette uskalla mitään puhua hänestä?
Kun eivät miehet vastanneet, hän jatkoi:
— Minä sanon teille, että hän on noita, pimeyden palvelija, jota kristittyjen ei tarvitse pelätä. Hän ei mahda mitään niille, joiden puolella Kristus on. Muistakaa se!
— Koetamme muistaa… Jää terveeksi!
— Menkää terveinä, Jumalan kanssa! lausui herra Olaus.
Lappalaiset painuivat hiljaa ovesta ulos, ja Sirma istahti jälleen pöytänsä ääreen. Hän selaili papereitaan. Mihin se nyt oli jäänytkin koko kirjoitus? Olikin taas! häiritty niin paljon, että kaikki ajatukset olivat sekaisin.
Hän luki läpi kirjoituksensa, ja hänen harmistuneet piirteensä kirkastuivat vähitellen. Tuo paikka oli hyvin sanottu: "Jos Korkea Esivalta ja Hallitus ei tarmokkaasti; ryhdy suojelemaan sielunpaimenia ja sananpalvelijoita aineellisessa suhteessa, he kun näillä kaukaisilla valtakunnan äärillä Sanan Saarnalla ja Kirkollisella Järjestyksellä koettavat taivuttaa näitä puolipakanallisia ihmisiä kuuliaisuuteen Jumalaa ja Hänen Kuninkaallista Majesteettiaan kohtaan, niin menettää Korkea Kruunu ja Esivalta ne verot ja ulosteot, jotka Hänen palvelijansa ja Voutinsa täällä kantavat. Sillä ei voi yksi sielunpaimen ja Saarnamies tarpeellisella Hengellisellä voimalla toimia, jos hänen ajallinen Toimeentulonsa ja Ylläpitonsa epävarmaksi jää, ja tulee alttiiksi kaikelle Laittomuudelle, ja väkivaltaiselle Riistämiselle." — Nii juuri, ajatteli hän. Aineellinen toimeentulo pitää oli taattu. Mutta, milläs elät, jos ei sinulla lehmiä, ja millä lehmät, jos ei niillä heiniä. Taitavatpa lappalaiset niin säännöllisesti maksaa kalakymmenyksensä! Jos ei oi joku hyväkin ihminen, joka kertoi heidän kesäpyyntituloksistaan, niin vähällepä jäisi pappi, peräti vähälle. Hän päätti kirjoituksensa pyytämällä maaherran suosiollista toimenpidettä, että hänen palkkansa vihdoinkin määrättäisiin maksettavaksi, niin että hän voisi toimittaa poroja jyviä noutamaan, ja lopetti vakuuttamalla nöyryyttään ja uskollisuuttaan. "Ne ovat tarkkoja niissä virastoissa", tuumi hän luettuaan vielä kerran läpi kirjoituksen. "Ei niille tavallinen pirttipakina kelpaa. Sen pitää olla siroa ja siloiteltua, ja ennen kaikkea juhlallista, mitä kirjoittaa."
Hän taittoi kirjeen kokoon, kääri sen paperiin ja sinetöi kiinni.
Päälle hän kirjoitti koristellusti: "Korkealle ja Jalosukuiselle
Herra Amiraalille ja Maaherralle, Herra Hans Klerck'ille."
Nyt se oli valmis… Hän hymyili tyytyväisenä, otti ikkunalta piippunsa ja täytti sen. Ohhoh! tuumi hän itsekseen puhallellen paksuja savupilviä. On niitä huolia. Riitele ensin heinämaista monta herran vuotta nimismiehen kanssa; kirjoita sitten maaherralle monet eri kerrat ja käy käräjiä käräjien perästä… Saarnaa välillä näille pakanoille ja taistele heidän noitiensa ja velhojensa kanssa… Ohhoi! On siinä yhdelle miehelle työtä! Mitä tietävät Hernösandin herrat sellaisesta?… On helppo kirjoittaa: "Me Superintendens ja Consistoriales teemme tiettäväksi"… mutta ajattelevatkohan nuo arvoisat herrat, että hänen, Enontekiön papin, on vaikea, monesti mahdoton panna toimeen, mitä konsistoriumi kulloinkin suvaitsee "tehdä tiettäväksi"… Se kysyy häneltä työtä ja ponnistusta… satojen peninkulmien pituisia matkoja pyryssä ja pakkasessa… nälän ja vilun kanssa taistelemista… jyriseviä saarnoja, jotka ovat, ja joiden tulee olla toisenlaisia kuin kaupungin siivo ja pehmeä evankeliumi…! Ja ennen kaikkea kirkkokuria loppumattomiin… Oh, työtä ja kovaa työtä. Ja vielä sellaista työtä, jonka aineellisen vastineen, palkkajyvät, rotat syövät Tornion kruununmakasiinissa sillä aikaa kun hän Lapissa näkee nälkää… Mikä kohtalon iva! — Sellaista on olla lappalaisten pappina. Olisi edes kansa toisenlaista, mutta turha toive! Se on ja pysyy samanlaisena: edessä nöyristelee ja takana puraisee… O-thyi! Ole siinä sitten heidän keskellään ja ota vastaan kaikki, hyvä ja paha! Jos tarvitset esivallan apua, niin etsi sitäkin peninkulmien takaa, sillä kotoinen esivallan edustaja ei kelpaa mihinkään… Turhaan saat vaivautua Suonttavaaraan Martinpojan luo… Maunu Martinpoika… Talonpoika!… tyhmeliini!… heittiö!… Hohhoijaa! haukotteli hän. Läpi täytyy mennä kuitenkin.
Hän niisti kynttilää, siirsi kirjoitusneuvot syrjään ja astui välikamarin ovelle.
— Kaarina! huusi hän pirttiin. — Tulepas tänne!
Kaarina-emäntä tuli.
— Mitä nyt, Olaus? Mikä rymy täältä taas äsken kuului?
Hän katsoi miestään kysyvästi, vakavannäköisesti, ja jatkoi:
— Joko sinä taas tulistuit? Voi, Olaus, sinä yllytät ne vielä kostoon kiivaudellasi…
— Mitä vielä! Kuka niille järjestystä pitää, jollen minä? Minä opetan niille, miten pappia on puhuteltava. — Joko Pierra Kuhmunen on tullut?
— Äsken tuli. Istuu pirtissä.
— Käske hänet tänne.
Kaarina meni, ja hetken päästä kuului eteisestä tömisteleviä askeleita. Sisään astui nuori lappalainen, paksu villahuivi kaulassa ja suopunki kierrettynä yli olkapään. Hän tervehti rauhallisesti jääden ovensuuhun seisomaan.
— Kuulehan nyt, Pierra, virkkoi Sirma, kääntyen tuolillaan ja naputellen piipunvarrella polveensa. — Sinähän aiot Jukkasjärvelle, kertoi lukkari…?
— Aion kyllä. Pitäisi käydä voudissa… Aamulla lähden.
— Hyvä. Ota nyt tämä kirje matkaasi, talleta se visusti ja vie pappilaan herra Martinukselle. Sano hänelle, että kirje on minulta ja menee maaherralle, ja pyydä herra Martinusta toimittamaan se sopivassa tilaisuudessa edelleen. Lupaatko sen?
— Lupaan kyllä. Kirje menee yhtä varmasti kuin minäkin.
— Hyvä, hyvä. Ja vielä yksi asia. Olen kuullut, että Paulus-Jouni on tänään lähtenyt Jukkasjärvelle, ja arvaat kai missä toimissa?
— Arvannen tuon.
— No, hyvä. Kuulehan, tiedustele varovasti, minkä laatuisia töitä hän nyt siellä puuhaa ja ilmoita sitten minulle. Se olisi tärkeää. Katsohan, hänellä on kirkon rangaistus vielä kärsimättä, ja sen vuoksi en haluaisi päästää häntä tietymättömiin.
Lappalainen näytti epäröivän.
— Pelkäätkö? kysyi Sirma nousten seisomaan ja laskien piipun pöydälle. — Ei tarvitse Paulus-Jounia pelätä. Olethan sen oppinut, etteivät noidat mitään mahda kristityille.
— Saatanhan koettaa, mutta vaarallista se on. Paulus-Jounilla on paljon puoluelaisia ja he kyllä voivat kostaa.
— Ole huoleti! lausui Sirma laskien kätensä lappalaisen olalle. —
Sinua suojelee kirkko ja esivalta, ja ne ovat myös mahtavia kumpikin.
Lappalainen otti lakkinsa ja jätti hyvästit:
— Teen, minkä voin, herr' Vuolevi. Jää terveeksi!
— Mene tervennä!
Pastori veti oven tiukempaan kiinni, jonka lappalainen huonosti sulki mennessään.
Tuokion kuluttua astui herra Olaus ulos. Pakkanen oli kireä, ja tähdet tuikkivat terävän säteilevinä. Ne vilkuttivat kirkkaan sinisinä, toisinaan punaisina välkähtäen. Linnunradan vaalea vyö kulki korkeana ja selvänä yli avaruuden. Pohjan taivaalla paloivat revontulet, muutellen alinomaa muotoaan. Ne kirmasivat pitkin avaruutta hyppelehtien ja karkeloiden. Yht'äkkiä ne ajosivat epämääräisiksi usvahattaroiksi kuin häipyäkseen pois… Mutta seuraavassa hetkessä ne kokoontuivat taas, väräjöivät, kirkastuivat, ja karkasivat jälleen pitkin taivaan kantta kuin tultasyöksevät käärmeet, heittäen eri suuntiin taivaalle pitkiä, kiemurtelevia kielekkeitä, jotka hehkuivat kaikissa sateenkaaren väreissä. Kirkko ja porvarien aitat häämöttivät vuoroin epäselvinä, vuoroin astuivat selväpiirteisinä esiin illan pimennosta, sen mukaan kuin revontulten leimu syttyi, tahi sammui.
Joelta päin kuului pulkan kolina ja ajohihnan läimähdys. Äskeinen lappalainen karahutti siellä juuri jäälle, matkalla Ruotsin puoleisella rannalla olevalle kodalleen. "Kunhan menisi onnessa poika ja saattaisi kirjeen hyvin perille", ajatteli Sirma. Kunpa saisi maaherra sen pian käsiinsä, että ehtisi vastaus ennen ensi käräjiä. Mutta eihän ehdi niin pian, ei. — Hyvä asia olisi myös, jos saisi Pierra selville Paulus-Jounin aikeet. Olisi hänellä silloin taas enemmän aseita noitaa vastaan…
Pastori loi vielä kerran katseensa sinne päin, jonne oli kuullut ajomiehen häviävän, ja palasi mietteissään sisään.