VIII
Könkämä-enoa ajeli yksinäinen mies. Keli oli hyvä, ja ahkio luisti kuin itsestään. Porolla ei ollut suurta vaivaa sen vetämisessä. Ajotien, joka vuoroin kierteli jokea pitkin, vuoroin poikkesi maalle, oli tuisku panettanut melkein umpeen. Mutta siitä huolimatta kävi kulku kepeästi, sillä tuuli oli pieksänyt tuiskun jäljen kovaksi ja kantavaksi. Joelle se oli lyönyt lumen aaltomaisiin harjanteisiin, joita pitkin ahkio hyppeli kuin leikkikalu. Ajajalla oli täysi työ pidellä sitä tasapainossa. Tuontuostakin lennähti ahkio äkkiä sivulle, milloin oikeaan, milloin vasempaan, ja olisi monta kertaa keikahtanut kumoon, jollei ajomies olisi sitä äkkinäisillä ruumiinliikkeillä pystyssä pidellyt. Hän näyttikin olevan tottunut porolla-ajaja, sillä taitavasti taivuttaen ruumistaan aina päinvastaiselle suunnalle hän esti ahkion kaatumasta.
Ajomies oli Sirma. Hän oli paluumatkalla pitäjältä.
Poro hiljensi juoksuaan, ja ajajakin saattoi nyt huolettomampana istua pulkassaan ja antautua mietiskelyihin.
Se, mikä herra Olauksen sydäntä eniten kaiveli, oli Paulus-Jounin suorittamaton kirkkorangaistus. Joulu oli mennyt hänen näkemättä Jounia häpeän puussa. Hän oli käynyt nimismiehen luona monta eri kertaa asiasta vartavasten puhumassa, mutta Martinpoika oli aina vedonnut siihen, ettei ollut muka saanut Jounia käsiinsä sen koommin, kun tämä käräjäin jälkeisenä päivänä oli lähtenyt hänen luotaan. Valehteli, lurjus! Hän näki sen jo naamasta! Ei ollut halua koko toimeen Martinpojalla!… Mutta hänpä näyttää nimismiehelle, mitä hänen virkaansa kuuluu. Hän hankkisi voudilta määräyksen Jounin vangitsemiseen, ja silloin oli Martinpojan pakko toimia… Ja jos ei nimismies ryhtyisi asiaan vielä sittenkään, hän toimittaisi vangitsemisen omien miestensä avulla, ja silloin ei noita enää livistellyt pitkin tuntureita. Jalkapuussa istuisi, istuisi koreasti koko kirkkokansan nähden, ja nimismies joutuisi virkasyytteeseen… Ja jos ei vouti ottaisi hänen anomustaan huomioon, hän menisi etemmäs — vaikka kuninkaaseen saakka…! Ja silloinhan nähtiin, oliko Lapissa lakia vai ei!
Sirma tempaisi ajohihnasta, niin että poro säikähtyneenä porhalsi täyteen laukkaan. Lumi tuprusi silmille, ja ahkio heittelehti kuin kerä puoleen ja toiseen. Nyt nousi tie kuitenkin joelta maalle, jossa kallellaan olevat tienviitat osoittivat sen suuntaa, ja ylämäessä hiljeni jälleen poron vauhti. Käännellen päätään puoleen ja toiseen, se nousi lyhyin, tempovin askelin läähättäen törmää ylös.
Poron kipakka meno oli hetkeksi katkaissut Sirman mietteet, mutta nyt ne lähtivät taas kulkemaan äskeisiä teitä… Nimismies oli ruvennut ahdistelemaan häntä sakoista, jotka hän käräjissä oli saanut. Oli uhannut tulla ryöstölle, jollei niitä heti suoritettaisi. "Onhan papilla lehmiä, myydään ne!" oli se heittiö sanonut, kun hän, herra Olaus, oli huomauttanut, ettei hän ollut saanut vielä palkkajyviään… Kirottua sentään! Millä hän suorittaisi sakot, kun ei ollut rahaa, eikä Torniostakaan kuulunut mitään? Kaikkiaan olivat käräjät tulleet hänelle maksamaan kaksikymmentäneljä markkaa… Jumaliste! Sellainen summa…! Kuusi markkaa vielä Martinpojan juttuun lisää eräästä toisesta kunnianloukkauksesta… Mistä siepata nyt sellainen summa, kun eivät palkkarahat olleet tulleet, eivätkä lappalaiset olleet maksaneet viime vuotisia kalakymmenyksiään?
Poro sai uuden äkäisen läimäyksen hihnasta ja heittihe tuliseen laukkaan. Pahaksi onneksi oikaisi tie juuri halki rudon, jossa kaatuneita puunrunkoja pisti esiin lumen alta. Yht'äkkiä sukelsi ahkion keula muutaman puunrungon alle. Rapsis! Pappi lensi suin päin pensaikkoon. Vuottoraippa oli mennyt poikki, ja poro oli temmannut hänet ahkiosta.
Sirmalta pääsi synkeä kirous. Hän kömpi ylös pensaikosta yltäpäätä lumessa. Nenästä vuosi veri, ja peskin hiha oli mennyt halki. Hän läimäytti hihnalla läähättävää poroa, joka siitä yhä enemmän säikähti ja rupesi tempomaan ja teutaroimaan hihnan päässä, silmät jäykkinä pelosta. Hän sitoi sen puuhun kiinni ja ryhtyi lumella hautomaan verta vuotavaa nenäänsä.
Hän sai vuodon asettumaan ja puisteli lumen päältään, silmäsi yrmeissään haljennutta peskin hihaa ja rupesi korjaamaan vuottoraippaa, joka oli mennyt keskeltä poikki. Saatuaan sen kuntoon hän lähti jatkamaan matkaa.
Tuokion kuluttua hän pääsi rudosta ulos avaralle vuomalle, jossa siellä täällä kasvoi matalaa koivurisukkoa. Nyt saattoi taas heittäytyä selkäkenoon ahkioon ja antaa poron juosta hiljaista nulkkaa…
Vuoman toisessa päässä näkyi musta piste, joka mutkitellen läheni. Väliin se katosi risukon taa, sukeltaakseen hetken päästä esiin suurempana. Nyt se jakautui kahdeksi toisiaan seuraavaksi epämääräiseksi kuvioksi, ja pian erotti Sirman tottunut silmä kaksi ajomiestä, jotka lähestyivät häntä hiljaista nulkkaa ajaen. Päästyään lähemmäksi teki etumainen poro pitkän kaaren oikeaan, ja perässä tuleva heittäytyi heti toisen jälkeen, Sirma tunsi ajomiehet: ne olivat Paulus-Jouni ja Pierra Päiviö.
Tunnettuaan papin tempaisi Jouni poronsa laukkaan aikeessa ajaa ohi, mutta Sirma hyppäsi ahkiosta ja huusi miehiä seisottamaan. Päiviö totteli heti kehoitusta ja nousi ahkiosta, mutta Jouni ehti jonkun matkaa, ennenkuin pysäytti ajokkaansa.
— Mihinkäs ajetaan? kysäisi Sirma, heittäen vihaisen katseen etempänä seisovaan Jouniin.
— Kodalle tietysti, murahti Päiviö.
— Kuulehan, miten akkasi jaksaa? Joko on toipunut vai vieläkö on sairaana?
Päiviö painautti lakkia toiselle korvalliselle.
— Heikkona on. Ei taida sinussa olla parantajaa, vaikka sairaaksi saatoit.
— Näkyypä sinulla olevan parantajat myötä, joten et minun neuvojani tarvinne.
— Hei, pappi! Joko olet sakkosi maksanut? huusi samassa Jouni, joka tähän saakka oli ääneti kuunnellut toisten keskustelua.
— Mitä se sinuun kuuluu?
— Ajattelin vain, että saisit lainaa minulta. Minä olen jo aikoja selvittänyt asiat Martinpojan kanssa. Hän kului kaipaavan sinua.
Sirma yritti vastata, mutta samassa hypähti Jouni ahkioonsa ja sivalsi poronsa juoksuun. Päiviö seurasi esimerkkiä ja karahutti toisen jälkeen. Samassa riistäysi Sirmankin ajokas tuliseen laukkaan ja vetäisi ajajansa; kumoon, kiskoen tätä perässään kuin kierivää kerää. Lumi tuprusi korkealle, ja vuoman valkeaan pintaan syöpyi syvä vako. Takaapäin kajahti lappalaisten ilakoiva naurunrähäkkä.
Sirma kömpi pystyyn suu ja silmät lunta täynnä. Sylkien ja töpehtien hän hyppäsi ahkioon, ja se sivallus, jonka poro nyt sai, pani sen vihurina kiitämään pitkin lumista lakeutta. Koparat syytivät lunta niin sakeasti ettei herra Olaus saanut silmiään auki ollenkaan. Isoja lumipaakkuja tuiskusi kuin pyssyn suusta, sattuen milloin rintaan, milloin otsaan. Kesti tuokion, ennen kuin säikähtänyt poro tyyntyi sen verran, että Sirma saattoi enempiä lumia pyyhkiä pois päältään.
— Kirottu elukka! Manalaisetko sinua riivaavat, kun et saata siivosti juosta! Ääh… ä… häh!
Poro kiinnitti juoksua, mutta kulki jo rauhallisemmin, silloin tällöin vain vilkuen sivuille.
Vai oli Paulus-Jouni nyt ilmestynyt näille maille, ajatteli herra Olaus. Nyt kun olisi pari tukevaa miestä, olisi noita kiinni ja ylihuomenna kirkolla. Voi sentään, ettei pitänyt saada sitä miestä käsiinsä! Nytkin oli matkalla saastaiseen toimeensa… Eikä hän voinut sille mitään, yksin kun oli… Mutta mitä? Jospa hän ainakin voisi! Jospa hän sittenkin lähtisi yksin estämään pimeyden ruhtinaan töitä, kävi kuinka kävi. Jounia hän tosin ei voisi vangita, mutta hänen työnsä hän voisi tehdä tyhjäksi jo paljaalla läsnäolollaan…
Sirma heitti hihnan poron niskalta ja tempaisi rajusti. Eläin hyppäsi äkkiä syrjään, teki muutamia renkaita ja pyrki entiseen suuntaansa. Mutta kun se ei sinnepäin päässyt, se lähti tolvaamaan takaisinpäin korviaan liikutellen ja vilkuillen sivuille, kuin epäröiden äkkinäistä suunnan muutosta.
Pastori kiinnitti ajohihnaa, ja poro painalsi äskeistä jälkeä takaisin, kaartaen tien samasta kohtaa kuin Päiviön ja Jounin porot äsken. Pian se pääsi vuoman reunaan, ja nulkaten maalle se poikkesi itsestään verekselle ahkionuralle, joka läpi rudon lähti vetämään toiselle vuomalle, minkä edellisestä erotti vain kapea metsäsaareke.
Lappalaisia ei enää näkynyt. Sirma tarkkasi vuoman toista laitaa, joka häämöitti eräältä, mutta ajajia ei hänen pälyävä silmänsä keksinyt. He olivat jo ehtineet vuoman yli… Sitä parempi hänelle… Eivät tiedä mitään miehet, että hän on tulossa… Ja syventyen ajattelemaan retkensä päämäärää hän kiinnitti vähän väliä ajoaan.