IX
Kahden suuren vuoman väliselle metsäiselle niemekkeelle oli Pierra Päiviö pystyttänyt kotansa. Niemeke oli noin virstan levyinen ja yhtyi yhdeltä puolen laajaan, matalaa mäntyä kasvavaan maahan, joka vähitellen yleni pohjoista kohden. Paikalla oli runsaasti jäkälää, sillä kota oli jo useamman viikon sijainnut samassa paikassa, ja vieläkään ei paimenen tarvinnut kovin kauas eloaan ajaa kodan kuuluvilta. Jos nälkäinen hukka vaaniskeli läheisyydessä, oli hyvä ajaa poro-elo kodan ympärille metsäniemekkeeseen, jossa jäkälää riitti yllinkyllin, ja jossa oli parempi laumaa vartioida kuin laajemmalla ylänkömaalla. Kodan vieressä oli pienoinen kaarre, jäänyt siihen joltakin lappalaisperheeltä, joka joskus oli paikalla asustanut. Sen ja kodan välillä oli Päiviön aitta, eräänlaatuinen paalujen päälle rakennettu lava, jossa lihoja ja muita ruokatarpeita säilytettiin.
Kota oli mustunut savusta. Siellä täällä oli seinässä reikiä, joko kipunoiden polttamia tahi muuten, vahingossa survaistuja. Sen alaosan ympärille oli levitetty paksuja raanuja estämään tuulta liian tuttavallisesti sisälle tunkeutumasta.
Kodassa paloi iloinen tuli, valaisten joka sopukan tuosta ahtaasta asunnosta. Se välkähteli pitkin kuivamaan ripustettuja peskejä ja kimalteli vastarasvatuissa hihnoissa, jotka somissa rykelmissä riippuivat kodan seinällä. Kaaripuiden välissä olevasta poikkipuusta riippui vitjakoukussa pata, jossa kiehui poronlihakeitto. Tuon tuostakin valaisi ylemmäs pyrkivä tulenlieska sen poreilevaa pintaa ja heitti siihen kypenen nuotiosta. Vanha ryppykasvoinen vaimo hämmenteli kiehuvaa keitosta.
Perällä, oviaukon vasemmalla puolen, makasi-porontaljalla kalpea nainen. Hänen silmänsä olivat painuneet syvälle päähän, ja katse oli väsynyt ja arka. Se oli Päiviön vaimo Pirita. Näki selvään, että häntä vaivasi salainen, epämääräinen pelko, niinkuin tavallisesti ihmistä, joka ei tiedä, kuinka vaarallista hänen tautinsa on. Siitä alkaen kuin hän oli kirkolta palannut, oli hän ollut heikkona ja voimatonna. Toisinaan hän oli yritellyt jalkeillekin, mutta heti oli ruvennut sydäntä niin oudosti kouristamaan. Maailma oli mustunut silmissä, ja jollei hän heti olisi laskeutunut pitkälleen, olisi hän siihen jalansijaan kaatunut. Pari kertaa oli niin käynytkin. Ensimmäisellä kerralla hän oli lysähtänyt kodan nurkkaan, josta vielä omin voimin pääsi vuoteelleen. Mutta toisella kertaa oli käynyt pahemmin. Hän oli ollut ulkona lunta ottamassa pataan, ja silloin oli tuo outo kohtaus saavuttanut hänet. Hän oli suistunut kinokseen ja maannut siinä hampaitaan kiristellen ja kädet nyrkkiin puserrettuina tiesi kuinka kauan. Siitä oli Pierra poroista tullessaan kantanut hänet kotaan ja laittanut maata. Ja siinä hän oli makaillut kohta parisen viikkoa.
Piritaa peloitti kovasti. Varsinkin nyt, kun Pierra oli tuonut Jounin muassaan. Hän katsahti tuontuostakin vastakkaiselle puolen kotaa, missä Jouni loikoili puoleksi istuallaan. Ryhtyisivätköhän taas häntä taikomaan?
Häntä värisytti. Hän ei saattanut kestää noitarummun salaperäistä ääntä. Ennen hän oli sitä kyllä kuullut useinkin. Olihan Jouni niin monesti heillä ollut ja arponut yhdessä Pierran kanssa. Mutta sen jälkeen kuin hän ensimmäisen kerran oli tuntenut pahoinvointia ja yrittänyt kaatua, oli heidän työnsä tuntunut hänestä peräti kammottavalta. Siitä oli jo yli puoli vuotta. Mutta viimeisen kirkkomatkansa jälkeen oli hänen kammonsa kasvanut yhä suuremmaksi.
Seinän vierellä olevasta komsiosta kuului kirinää. Pirita kohottautui istualleen ja otti komsion syliinsä. Siinä oli hänen nuorimpansa, vuoden vanha poika. Lapsi äännähteli kimakasti, ja hän rupesi sitä imettämään.
Vanhin tytär Inka istui vuoteen jalkopäässä, kirjaillen peskinkaulusta. Hän oli noin parinkymmenen ikäinen, pyöreäposkinen impi, uinaileva katse tummissa silmissään. Hän oli suuresti kiintynyt työhönsä. Neula lensi sukkelaan, ja kerros kerrokselta liittyi koristenauha korkeaan kauluriin. Kun hän pujotti uutta rihmaa neulansilmään, tuli näkyviin vasemman käden nimettömässä oleva monihelyinen hopeasormus, joka välkehtien kimalteli tulen loisteessa. Se oli Aslak Omman antama, jonka kihlattu Inka nyt oli, ja peskin, jota hän neuloi, oli tarkoitus valmistua sulhaselle kevättalvista markkinamatkaa varten. Toinen tytär, arviolta kuuden vuotias, leikitteli koiran kanssa oven suussa, nykien sitä karvaisesta turkista hallin hiljaa muristessa.
Pierra istui Jounin jalkopäässä imeskellen lyhytvartista nysäänsä. Hän mietti, miten ruveta parannuspuuhiin, kun Pirita taas näytti niin väsyneeltä ja pelokkaalta. Mutta täytyi koettaa, kun kerran Jouni oli saapuvilla. Pitäisi saada selville, mistä oli paha eukkoon tullut, ja sitä ei tiennyt muu kuin kannus. Sitten voisi ruveta tautia parantamaan, kun oli kerran sen synty tiedossa.
— Niila, nouda kannukseni aitasta, virkkoi hän ovi loukossa kyyröttävälle rengilleen. — Mutta katso, ettet kuljeta porotien yli, joka vie eloon. Muuten perii paha koko lauman.
Renki nousi hitaasti ja kömpi ulos. Pirita katsahti säikähtyneenä miestään.
— Voi, Pierra, älä, älä rupea, rukoili hän. — Minusta se on niin kamalaa… En kestä kuulla sen ääntä.
— Älä nyt joutavia, eukko! torui Pierra. — Annetaan Jounin katsoa, mistä on tautisi tullut. Jos olet papin lumoissa, et ikinä parane, ennen kuin selville saamme. Sitten voimme ryhtyä sinua parantamaan.
— Mitäs suotta aikoja äitiä vaivaamaan, kun hän ei kerran halua olla missään tekemisissä rummun kanssa, huomautti Inka nuhtelevasti keskeyttäen neulomisensa. — Ja siinä on äiti aivan oikeassa, sillä mitäs sellainen joutava kapine sitten tietää? Ei kerrassaan mitään!
— Joutava kapine? Niinkö luulet, Inka? Katsommeko onneasi, sillä sen rumpu ainakin tietää? virkkoi Jouni myhäillen.
— Älä vaivaudu, en usko tietojasi! vastasi Inka närkästyneenä. — Ihmettelen vain, että sinä, nuori mies, olet mokomaan virkaan herennyt, joka olisi paremmin omiaan vanhalle ikäloppu ukolle. Että viitsitkin tuollaista laiskan tointa pitää!
— Kuulehan, Pierra, papin oppi itää, virkkoi Jouni koettaen tekeytyä välinpitämättömäksi, vaikka Ingan puhe oli pahasti loukannut hänen itserakkauttaan.
— Se on Inka aina ollut kummempi kuin muut, vastasi Pierra kopistaen tuhat piipustaan. — Mutta luulen, että kun hän Aslakin kotaan joutuu ja joku aika kuluu, haluaa hänkin vielä Sarakkaa[13] avukseen kutsua.
Inka punastui. Hän heitti neulomuksensa ja katsoi paheksuen isäänsä.
— En tahdo olla missään tekemisissä Sarakan kanssa, puhui hän silmissä itsepintainen kiilto. — Kun olin herr' Vuolevin koulussa, sain kuulla, että kaikki sellainen on vain pakanallista taikauskoa, jonka Jumala ankarasti rankaisee ei ainoastaan vanhemmille, vaan vieläpä lapsillekin. Ei, minä en välitä Sarakasta enkä muista olemattomista jumalista… Ja jos kerran Jumala lahjoittaa meille Aslakin kanssa lapsen, niin hänelle ei ruveta mitään vanhoja hullutuksia tekemään, vaan pitää hän yksinkertaisesti papin antaman nimen.
— Mutta jos eivät kuolleet anna rauhaa, ennen kuin saavat kaiman? uhitteli Jouni.
— Antavat kyllä! Joka kerran kastetaan kolmiyhteisen Jumalan nimeen, sille eivät manalaiset mitään mahda.
Jounin huulilla pyöri terävä vastaus, mutta samassa työnsi renki rummun kodan perässä olevasta pienestä oviaukosta sisään ja vastaus jäi antamatta. Hän otti rummun ja lämmitti tulen hohteessa sen kuvitettua kalvoa, joka kylmässä oli venynyt ja käynyt vähän veltoksi. Napautellen sitä sormenpäällä hän koetteli, milloin se rupeaisi antamaan oikean äänen. Salaperäinen katse silmissä hän kuunteli tarkkaan… Nyt kumisi rumpu kimmoisena. Jouni asetti sen polviensa väliin, heitti hopeasormuksen kalvolle ja rupesi kaksihaaraisella vasaralla tärisyttämään kalvoa, ensi alussa hiljaa, mutta vähitellen yhä enenevällä vauhdilla, samalla joikuen matalaa säveltä, johon toiset kodassa olijat vähitellen yhtyivät, paitsi Inka ja Pirita.
Sormus hyppeli edestakaisin täräjävällä kalvolla. Se kiersi ensin rummun alasyrjään, kulkien oravan ja poron kautta, mutta ei asettunut siihen osaan, vaan hyppelehti ja kieriskeli rummun yläreunaan ja rupesi hiljalleen lähestymään Kristuksen kuvaa. Ei asettunut siihenkään, vaan kieppui jälleen alaosaan rumpua ja rupesi nyt verkkaan mutta varmasti lähestymään apostolia. Muutaman kerran se kiersi pään ympäri, mutta hyppäsi lopuksi apostolin rinnalle, johon pysähtyi nopeassa tahdissa täristen.
Kodassa olijat olivat jännityksellä seuranneet sormuksen kulkua. Ainoa, joka ei näyttänyt toimituksesta välittävän, oli Inka. Hän neuloi vain ja katsahti tuontuostakin osaaottavasti äitiinsä.
Jounin katse terästyi ja sai tuijottavan ilmeen. Huulet pusertuivat tiukasti yhteen ja epäselvästi hän mutisi joikunsa lomasta:
— Pappi… pappi…
Pirita oli alussa heittäytynyt pitkälleen ja painanut kätensä korvia vasten, mutta kuta kiihkeämmäksi rummun ääni yltyi, sitä vaikeammaksi kävi hänen olonsa. Hän rupesi äännähtelemään ja vaikeroimaan. Sydänalaa ellosti niin oudosti taas ja silmissä lenteli punaisia viiruja. Ruumista rupesi puistattamaan ja kylmä hiki kihosi otsalle. Hän ei saattanut olla pitkälläänkään, vaan kohousi istumaan.
— Älkää, älkää! vaikeroi hän väännellen käsiään.
— Heittäkää pois! Kuule, Pierra, kiellä, kiellä! Älä anna Jounin, kuule!… Minua pyörryttää… voi!… voi!
Mutta Pierra ei välittänyt Piritan vaikeroimisesta. Hän piti vain silmällä rumpua, jonka ääni oli käynyt yhä kiihkeämmäksi. Jounin otsalta valui hiki, ja silmät hehkuivat kamalasti. Joiun sävel kohosi vihlovaksi, korvia huumaavaksi ulvonnaksi, joka rupesi vaikuttamaan Jouniin yhä kiihoittavammin. Leukapielet nykivät ja silmät pyörivät kamalasti päässä.
— Puhu kannus, pyhä kannus, muistele arpa mulle, naa-naa, voiaa- naa… mistä räähkä vaimorukan panennainen, painajainen, naa-naa, voiaa-naa…, paniko papin paha silmä, mustan miehen myrkkykatse?…
kaikui joiku yhä kovemmasti, ja Pierra ja vanha muori kertasivat hartaasti:
— naa-naa, voiaa-naa…
Sormus oli sillä välin tehnyt muutamia pikku kiertoja myötäpäivään, mutta nyt se hyppi jälleen apostolin rinnalla, siirtymättä sivulle.
Kukaan ei välittänyt mitään siitä, että koirat yht'äkkiä syöksähtivät ulos ja rupesivat vimmatusti haukkumaan.
Salaperäinen toimitus oli kahlehtinut jokaisen paikoilleen eikä kellään ollut rohkeutta lähteä katsomaan, mitä koirain vihainen luskutus merkitsi. Tiesi vaikka olisi Manalan väki kerääntynyt kodan ympärille rummun äänen houkuttelemana. Inkakin oli kyyristynyt oviloukkoon ja peittänyt käsillään silmänsä. Jounikin vavahti ja keskeytti hetkiseksi lyöntinsä, mutta alkoi jälleen entistä kiivaammin. Ei saanut keskeyttää arpomista, niin oli Staalo-Oula neuvonut. Muuten ei arpa seuraavalla kerralla ruvennut puhumaan oikein. Siksi tärisytti hän vasaraa yhä tulisemmin. Sormus hyppi kiihkeässä tahdissa, nyt apostolin pään kohdalla.
— Pappi, pappi! huudahti Jouni kumealla äänellä tuijottaen sormukseen.
— Kirottu paholaisen sikiö! kuului samassa raivoisa karjahdus ovelta.
— Herra Jeesus! Pappi… pappi! parahti Pirita ja kaatui rentonaan taaksepäin.
Sirma oli hypännyt Jounin luo ja temmannut hänen kädestään rummun. Yhdellä lyönnillä hän iski sen murskaksi arinakiveen. Huulet vapisten ja silmät salamoiden hän kääntyi Jounia vastaan ja tyrkkäsi tätä rintaan niin, että mies tuupertui kodan nurkkaan.
— Kirous ja kuolema päällesi, saastainen, musta velho! ärjyi hän. —
Vasta pääsit esivallan käsistä ja nyt olet uudelleen perkeleellistä
ammattiasi harjoittamassa! Sitokaa hänet kiinni, miehet! Etkö kuule,
Pierra, sido kiinni tuo viheliäinen noita!
Kaikki olivat kuin ukkosen lyömiä. Vanha muori siunaili, ja Niila-renki jupisi jotakin itsekseen. Inka oli kirkaisten rientänyt ulos. Pierra selvisi ensimmäisenä hämmästyksestään.
— Mitä tekemistä on papilla täällä? sähisi hän silmät verestäen. — Ulos minun kodastani, bärgalak!… Ulos! Muutoin…! Hän sieppasi nuotiosta palavan kekäleen ja yritti sillä lyödä Sirmaa, mutta tämä ehätti ennen, tempaisi kekäleen hänen kädestään ja sinkautti sen toiselle puolen kotaa. Se lensi Piritan viereen, joka äkkiä parkaisi vihlovasti.
Sirma hypähti hänen luokseen, sieppasi savuavan kekäleen ja heitti sen takaisin nuotioon.
— Sattuiko pahoin, Pirita? kysäisi hän unohtaen äskeisen raivonsa.
Mutta vaimo ei vastannut, vaan makasi silmät kauhusta jähmettyneinä, hampaitaan kiristellen ja tuskallisesti väännellen ruumistaan.
Sirma kääntyi Pierran puoleen ja kehoitti tätä vaimoaan auttamaan.
Samassa hän huomasi, että Jouni oli hävinnyt.
— Mihin Jouni katosi? karjaisi hän rengille. — Sukkelaan suksille ja lähde perään! Hän ei saa päästä pakoon!
— Ei sitä pimeässä saavuta, murisi renki. — Sillä oli poro rahkeissa ulkona… On arvatenkin jo hyvän matkan päässä.
— Herja, miksi et pidättänyt, kun näit hänen pakenevan?
Niila vilkuili hätääntyneenä ympärilleen osaamatta vastata mitään.
Pierra oli tällä välin kerännyt käteensä rummun sirpaleita ja kyykötti kodan nurkassa, katsellen niitä synkkänä ja äänetönnä.
Vihdoin hän nosti päätään ja kyräsi uhkaavan näköisenä Sirmaa.
— Särit isäni rummun! murisi hän.
Ja kuin raivostuen omista sanoistaan, hän hypähti pystyyn, heitti palaset tuleen ja karjaisi kiiluvin silmin:
— Särit isäni rummun! Kuuletko, särit isäni rummun!
Lappalainen seisoi kamalan näköisenä. Kulmakarvat nousivat ja laskivat, ja suupielet vääntyivät raivosta.
Sirma katsoi häntä silmää räpäyttämättä, katsoi kuin kesyttäjä villiintynyttä eläintä, ja hänen äänensä soi juhlallisena ja ankarana, kun hän korosti jokaista sanaa:
— Varo Jumalan kostoa, Pierra Päiviö! Varo, ettei hän saavuta sinua vihassaan, sillä hänen vihansa on hirmuinen, kun se kohtaa ihmistä. Se murskaa sinut, niinkuin minä murskasin viheliäisen kannuksesi. Kiitä Jumalaa, että minä tulin tänne pelastamaan sieluasi kadotuksesta. Kiitä, älä kiroa!
Pirita oli herännyt tajuttomasta tilastaan. Hän katseli pelästyneenä ympärilleen eikä näyttänyt ymmärtävän, mitä oli tapahtunut. Yht'äkkiä kirkastui hänen katseensa ja soperrellen puheli hän:
— Pierra, älä anna Jounin!… Kuule, minä rukoilen sinua, aja pois noita, Pierra…
— Älä pelkää enää, Pirita! Noita on mennyt tiehensä eikä sinulle enää tapahdu mitään pahaa, puheli Sirma rauhoitellen.
— Pappi, pappi, äänteli Pirita hiljaa, älä laske Jounia. Kuule se tulee takaisin! Etkö kuule? Se ajaa tänne ilman härkää… ahkio kulkee itsestään… ja kello kumahtelee, niinkuin rumpu…
— Se hourii, kuiskasi vanha mummo pelokkaana.
— Voi, voi! parkaisi Pirita samassa nousten istualleen ja tuijottaen kauhistunein katsein ovea kohden. — Auttakaa, voi auttakaa! Nylkevät Pierran… se musta mies, jolla on sarvet päässä… voivoi!… Pierra kiemurtelee maassa ja huutaa… Huu-uuh! Voi, Ristin-Jeesus, auta!
Pirita kaatui selälleen ja meni tainnoksiin. Käsivarret tempoivat hirveästi, vaahto pursusi suusta, ja hampaat purivat kiristen yhteen.
Pierra ja Niila koettivat auttaa häntä. Edellinen piteli sairasta käsistä, ja jälkimmäinen siveli hänen otsaansa, kasvoilla tajuton ilme. Vähitellen sairaan tempovat liikkeet rauhoittuivat, ja hän vaipui horroksiin.
— Katso nyt, Pierra, mitä olette Jounin kanssa saaneet aikaan, puheli Sirma. — Sinä olet antanut noidan turmella vaimosi terveyden ja viedä hänen sielunsa rauhan.
Pierra lyyhistyi polvilleen vaimonsa viereen ja purskahti haikeaan itkuun. Sydämen raivo ja viha suli kyyneleihin. Ehkä oli oikeassa pappi. Ehkä olikin Jouni syynä Piritan tautiin. Kunpa paranisi vaimo, niin hän rupeisi seuraamaan uutta jumalaa, niinkuin Inkakin. Hän heittäisi pois vanhat tavat, antaisi papin siunata karjansa ja kotansa — ja rupeisi Ristin-Jeesusta lepyttelemään lahjoilla.
Hän kohotti kyyneleiset silmänsä Sirmaan ja katseli häntä kuin apua anoen.
— Rukoile, pappi, Ristinjumalaa Piritan puolesta. Ehkäpä hän auttaa.
Onhan hän voimakas, voimakkaampi kuin Tiermes ja Suurjunkkari…
Niinhän olet itse kirkossa puhunut, änkytti Pierra itkunsa lomasta.
— Kyllä Kristus auttaa, kun vain turvaat häneen ja luovut pimeydestä, lausui pappi vakavana.
— Luovun, luovun! Pois heitän entiset tavat. Ristinjumalaa rupean palvelemaan, kun hän vain Piritan parantaa, nyyhkytti Pierra.
Sirma oli hetkisen vaiti, mietteisiinsä vaipuneena. Sitten hänen katseensa kirkastui ja hän rupesi hyräilemään virttä.
Virren sävelen kuullessaan Pierra rauhoittui vähitellen. Se oli tuttu sävel. Monesti se oli Enontekiön pikku kirkossa kaikunut.
Kun Jumala on kanssan' en mitään pelkää mä. — — —
Sirman ääni kohosi voimakkaammaksi. Se täytti ahtaan kodan, tunki ulos savureijästä tähtikirkasta taivasta kohti. Huojutellen ruumistaan edestakaisin kuunteli vanha muori virren juhlallista säveltä, ja Inka, joka oli palannut sisään, yritteli hiljaa yhtyä säveleeseen. Muut kuuntelivat vaiti. Yksin koiratkin makasivat liikahtamatta ja painoivat kuononsa etukäpäliään vasten. Virsi kaikui vakavana, kertoen maailmasta, jossa vallitsi rauha ja lepo. Sen sävel soi elävänä vastakohtana äskeiselle aisteja huumaavalle rummun pärinälle. Siinä oli voimaa ja uskon varmuutta, joka herpaisi yksinkertaisten tunturilasten mielen, ja toi heille aavistuksen vielä suuremmasta voimasta kuin loitsujen ja taikojen.
— — — Ei Saatan' väkinensä voi mua kukistaa…
Pirita oli herännyt virren aikana ja noussut istumaan. Kasvot olivat kalpeat, mutta pelko oli hävinnyt silmistä, Hän oli tullut täysin tajuihinsa ja kuunteli kädet ristissä papin veisuuta. Kun virsi loppui, loi hän kiitollisen katseen Sirmaan ja lausui raukeasti:
— Kiitos, herr' Vuolevi, että tulit tänne! Tuntuu niin hyvältä nyt, kun sinä olet täällä ja karkoitat pois pahan. Virtesi rauhoitti minut niin ihmeellisesti.
— Jumalan voima parantaa sinut kokonaan, Pirita, lohdutteli Sirma. — Usko itsesi Ristin-Jeesuksen haltuun, niin eivät pahat henget mahda sinulle mitään.
Pirita nyökäytti päätään ja pyyhki silmiään. Tuntui niin hyvältä taas olo. Ei huimannut enää päätä, eikä sydänalaa kääntänyt. Rauhan toi tullessaan pappi, Ristin-Jeesuksen palvelija.
Tarjoapas papille ruokaa ja laita sitten makuusijoja kuntoon, kehoitti Pirita Inkaa. — Tietysti pappi on yötä tässä?
— Saatanhan olla. Aamulla pyörrän takaisin.
Inka totteli kehoitusta. Pian höyrysi poronlihakeitto Sirman edessä, joka kävi siihen halukkaasti käsiksi. Kodan väki ryhtyi myös aterioimaan. Kaikki saivat osansa isännästä koiriin saakka.
Kun ateria oli päättynyt, rupesi Inka yösijoja valmistelemaan. Hän nouti uuden porontaljan papille, tasoitteli koivunrisuja ja levitti taljan niiden päälle. Heitti lopuksi vahvan rouon vuoteen yli, ja niin oli yösija valmis.
Väki rupesi laittautumaan levolle. Renki Niila käväisi viemässä papin poron eloon, joka oli aivan kodan kuuluvilla, ja kyyristyi sitten oviloukkoon, vetäen päänsä peskin sisään. Sirmakin vetäytyi vuoteelleen vahvan rouon alle ja veti lakin syvään korville. Hän muisteli illan tapahtumaa ja hänen mielensä täytti tyytyväisyyden tunne. Juttu Jounin kanssa oli selvinnyt paremmin kuin hän oli osannut toivoakaan. Hetkiseksi oli pelko hänet vallannut Pierran hurjistuneena riehuessa hänen edessään, mutta hän oli taltuttanut miehen kuin niskoittelevan poron! — Olisivatpa konsistoriumin arvoisat jäsenet olleet sitä katsomassa… Eiköhän olisi täytynyt heidän superintendentistä notarioon saakka myöntää, että se Sirma oli sentään poikaa. Olisivat varmaan ensi kerralla tarkemmin miettineet, mitä kirjoittavat hänelle. Hän silmäsi kodan toiselle puolelle, missä Pierra nukkua kyyhötti taljallaan. "Siellä se mies nyt nukkuu", hymähti hän, kuunnellen lappalaisen tasaista hengitystä.
Hän veti rouon tiukemmin yllensä ja sulki silmänsä. Pian ilmaisi voimakas kuorsaus, että Enontekiön kappalainen ja lapinrahvaan saarnaaja oli myös vaipunut unen helmoihin.
Nuotio tuikahti vielä muutaman kerran. Mutta pian sammui siitä viimeinenkin lieska, ja nyt se värehti punaisena hiiloksena, heittäen viimeisen, vavahtelevan valonsa pimenevään kotaan.
Savureiästä katselivat vain tuikkivat tähdet.