Risti ja noitarumpu: Olaus Sirman tarina

by Arvi Järventaus

X

Kopara-Niilan kodassa istui Paulus-Jouni teroittaen pitkää peskipuukkoansa. Vanha Niila kyykötti risaisella porontaljalla ja imeskeli nysäänsä. Kaksi täysikasvuista tytärtä punoi suonirihmoja toisella puolen kotaa, ja Niilan vaimo, vanha ryppykasvoinen Sigga, veisteli jäätyneestä poronlavasta hienoja lihaviipaleita nuotion yllä kelluvaan pataan.

— Nyt syödään vieraan kunniaksi rasvassa käristettyä lihaa, sanoi Sigga-muori silmäten syrjästä Jouniin, joka tulta vasten tarkasteli puukkonsa terää.

— Eilen illalla jäinkin ateriatta Päiviön kodalla, murahti Jouni.

— Kumma, että pappi pääsi niin salaa kimppuusi, yhtyi puheeseen
Niila. — Taisit katsoa väärin kannusta?

— Väärin? Jouni keskeytti hiomisensa ja silmäsi äkäisesti Niilaa. —
Mitenkä väärin?

— Jospa sormuksen kierto merkitsikin papin tuloa kodalle, etkä siis arvannut pitää varaasi…

— Älä houraa! Ei merkinnyt! Arvalta kysyttiin syytä Piritan tautiin ja arpa osoitti syyksi papin. — Arpa vastaa aina kysymykseen… jos ollenkaan vastaa.

— Niin taitaa olla… itsepähän tiedät.

— Katsopa! huudahti Jouni, sujauttaen puukon tuppeen ja vetäen kodan nurkasta Niilan rummun. — Minä näytän sinulle, vastaako arpa kysymykseen, jonka nyt teen. Minä haluan tietää, kulkeeko pappi paluumatkallaan Roston yli. Ojennapa tänne vasara.

Niila antoi vasaran, ja Jouni ryhtyi arpomaan. Sormus hyppeli ensin sinne tänne ilman päämäärää, mutta pysähtyi sitten rummun laitaan kutun tunturin juurelle, kimmahtaen vähän väliä rummun puista reunusta vasten ja poukahtaen taas takaisin samaan paikkaan, johon oli pysähtynyt.

— Sivu ajaa… jokea ajaa, lausui Niila seuraten tarkkaan sormuksen liikkeitä.

— Sivu aikoo, mutta ei mene. Tunturin yli ajaa, varmasti ajaa, puheli Jouni tärisyttäen kalvoa nopeammin. — Katsopan nyt!

Sormus oli kiepahtanut tunturin laelle ja ponnahtanut siitä reunan yli maahan.

Jouni viskasi vasaran nurkkaan ja huudahti leimuavin silmin.

— Katsopan, miten kävi! Yli Roston ajaa pappi ja niin — alas kursuun!

— Tuhoko tulee papille? kysäisi Niila ottaen sormuksen maasta ja ojentaen sen Jounille.

— Tuho ja pian! huudahti Jouni hypäten seisomaan ja temmaten puukon tupesta. Hänen silmänsä paloivat, tumma puna kohosi poskille ja leukapielet rasahtivat kiinteästi yhteen. Asettuen seisomaan keskelle kotaa, nuotion ja oviaukon väliin, hän rupesi verkalleen joikumaan:

Puukko kirkas, välkkyvä, voiaa-nana-naa. Jos lasken sen irti, voiaa-nana-naa, se on niinkuin hukka ja tekee vaikka mitä. Voiaa-nana-naa… Ei estä sitä Jumala, eikä bärgalak!…

Jouni oli tähän saakka joikunut hitaasti ja yksitoikkoisesti, mutta nyt kiihtyi tahti ja sävelkin tuli monimutkaisemmaksi. Hän käänteli puukkoa edestakaisin ja tuijotti kulmat rypyssä vuoroin toista, vuoroin toista puolta sen leveätä terää, joka välkähteli tulen loisteessa, ja rupesi sitten ruumistaan heilutellen joikumaan kiihkeästi, katkonaisesti ja karjahtelemalla:

Puukko kirkas, välkkyvä, kuule, kun käsken: Kun isken, niin uppoa! Kun sivallan, niin viiltele! voiaa-nana-naa… Verta vihamiehen juo! Voiaa-nana-naa…

Jouni sivalsi puukolla ristiin tulen yli useamman kerran ja jatkoi yhä kiihkeämmin:

Puukko kirkas välkkyvä, kuule, kun käsken: Riistä henki, tapa pappi! Vapauta laaja Lappi, voiaa-nana-naa, vallasta Vuolevi herran!

Puukko teki mahtavan kaaren ilmassa ja katosi välähtäen tuppeen.

Kodan väki oli kuunnellut hiiskahtamatta Jounin joikua, ja renki, joka hakkasi puita ulkona, oli keskeyttänyt siksi aikaa työnsä. Nyt hän hakkasi jälleen, mutta kirveen iskut olivat arkoja, epävarmoja, kuin olisivat anteeksi pyytäneet hiljaisuuden häiritsemistä, joka kodassa syntyi laulun lakattua.

Jouni istahti paikalleen, jääden synkkänä tuijottamaan tuleen. Hänet herätti siitä emännän hiljainen ääni:

— Rupea syömään, Paulus-Jouni, ennen kuin työhösi lähdet.

Jouni havahtui ja katsahti vanhukseen, joka oli täyttänyt pahkakupin rasvasta kiiltävillä, lastumaisilla lihakäppyröillä.

— Niin, jatkoi tämä kovemmin. — Noin vihki ennen isävainajakin puukkonsa, kun lähti vaarallisimmille retkilleen. Tuossa on vielä sama puukko, vanha ja kulunut mutta arvokas silti… Se on juonut monen poron veren, onpa tainnut maistaa ihmisvertakin.

Sigga-muori ojensi puukon tulen taitse Jounille, joka katseli tutkivasti sen kirjailtua terää.

— On siinä puukko, sanoi hän huolettomasti, heittäen sen takaisin kodan perälle. — Mutta tokko on juonut papin verta?

Vanhempi tytöistä katsahti säikähtyneenä Jouniin, joka rauhallisena söi edessään olevasta pahkakupista.

— Aiotko tappaa papin? kysyi hän.

— Aion.

Se tuli lyhyesti, melkein välinpitämättömästi. Tyttö katsahti hätääntyneenä toisiin, mutta kun ei kukaan puhunut mitään, rupesi hän jälleen jännettä punomaan.

Renki tuli sisään ja heitti puusylyksen maahan.

— Rosto huokailee raskaasti ja kokoaa pilviä päälleen, sanoi hän. —
Taitaa tulla lumimyrsky.

Ei kukaan puhunut mitään. Syötiin vain, äänettömyyden laskeutuessa painostavana aterioivien yli. Vanhan Niilan kuiva rykäisy oli kuin heikko yritys murtaa tuo mieliä herpaiseva hiljaisuus, mutta ääni takertui kurkkuun.

Hetkisen mentyä laski Jouni kupin syrjään ja lausui:

— Vai kokoaa Rosto pilviä ylleen… Pitäisipä koota…

Ja kuin huvikseen rupesi hän nyppimään peskistään karvoja ja heittelemään niitä ilmaan, joikuen samalla matalalla äänellä:

Tule tuuli, nouse myrsky, rukata nyt ryöttä ilma! Voiaa—naa—naa. Pane tunturi tuiskuhun, murkku vuomille levitä, voiaa—naa—naa, että eksyis ristiherra, pääsis pappi päivistänsä. Voiaa—naa—naa!

Peskin karvoja lenteli kodassa kuin lumihiutaleita. Ne leijailivat tulen yläpuolella, laskeutuivat lieskaan, kärähtivät ja sähähtivät. Toiset syöksyivät savun seassa ulos räppänästä ja hupenivat ilmaan, toiset laskeutuivat tiheänä sateena kodassa oleville esineille ja ihmisten päälle. Kaikki kyyhöttivät hiljaa, tarkaten salaperäisellä pelolla Jounia, joka istui suorana ja nyki karvoja yhä kiihkeämmin seuraten niiden lentoa hehkuvin silmin. Kun tätä oli jonkin aikaa jatkunut, nousi Jouni ja työntyi kodasta ulos.

Itäpohjoisessa näkyi Roston mahtava selkä, kohoten juhlallisena yläpuolelle muiden tunturien. Sen laki oli peittynyt pilviin, jotka mustanharmaina levittäytyivät sen ylle. Pitkin tunturijonoa kulki syvä kohina kuin varottava huuto lähestyvästä vaarasta. Roston kupeita kiersivät lumipyörteet, joita tuuli tunturin yli lentäessään huvikseen tanssitti, kuin koetellakseen, saisiko entiseen tapaansa lumen liikkeelle. Ja kun se tyydytyksekseen huomasi, että lumiryöpyt tottelivat sitä, hulmahutti se henkäyksen valkopäisten tunturihuippujen yli. Ja yks-kaks kävi Roston seljällä hurja myllerrys. Koko tunturi peittyi valkeaan savuun. — Tuokion kuluttua kantaantuivat lumiryöpyt laaksoihin, eikä kulunut pitkää aikaa, ennen kuin Niilan kodan ympärillä suhisi, ähkyi ja ulvahteli, ja lumisade pieksi seinää vimmatusti.

Jouni palasi kotaan. Tuulenvihuri, joka vonkui savuaukon yläpuolella ristiinrastiin sojottavissa kotaseipäiden päissä, hulmahti tuon tuostakin kotaan ja täytti sen savulla ja säkenillä.

— Jopa laitoit ilman! sanoi Niila savun seasta. — Vie koko kodan mennessään…

— Papin ilma! huudahti Jouni ottaen suopunkinsa ja käärien sen olkapäänsä ympäri.

— Joko lähdet? kysyi Sigga-muori.

— Jo. On aika kiiruhtaa, sillä saalis odottaa. Jääkää terveeksi!

— Mene tervennä!

— Säästä papin henki! huusi vanhempi tyttäristä hänen jälkeensä.

Jouni valjasti härkänsä ja istui ahkioon. Tempaus hihnasta vain, ja mies katosi poroineen yhä sakenevaan pyryyn.

* * * * *

Herra Olaus oli aamulla lähtenyt Päiviön kodalta. Hänellä oli edessään pitkä taival, jota poikkeaminen kodalle ei suinkaan ollut lyhentänyt. Ilma oli kaunis, ja hän viiletti iloissaan vuoman toisensa jälkeen. Rostotunturin selkä hohti kirkkaana hänen edessään. Kun hän sen yli olisi päässyt, olisi suurin vaikeus voitettu. Päiviön kota oli ollut niin kaukana syrjässä, että olisi syntynyt suuri mutka, jos hän olisi palannut takaisin eilistä jälkeä. Senvuoksi hän päätti oikaista suoraan tunturia kohti, päästäkseen ennen pimeää sen yli.

Ilma oli selkeä, ja taivas melkein pilvetön. Aurinko, joka jo pari tuntia oli kiertänyt avaruutta, sai koko lumisen ympäristön välkehtimään täydessä loistossaan. Laajan vuoman pinta oli kuin tuhansin jalokivin kirjailtu vaippa. Siinä loistivat kaikki sateenkaaren värit vilahtelevina pisteinä, hehkuvasta tummanpunaisesta, syvään, terävänkirkkaaseen siniseen saakka, välillä Kaikki kellan ja viheriän vivahdukset. Edessä kylpi Roston selkä kultaisessa hohteessa. Se oli erinomainen tienviitta, joka näkyi kauas ympäristöönsä.

Herra Olaus ajeli menemään kepein mielin ja tunsi iloa ajatellessaan eilistä päivää. Hän oli saavuttanut suuren voiton, joka varmaan tuli lujittamaan hänen asemaansa lappalaisten keskuudessa. Paulus-Jouni oli kurjasti paennut. Se tieto oli leviävä ympäri lapinkyliä, ja kaikkialla se tulisi riistämään loistetta noidan nimen ympäriltä ja lisäämään papin mainetta.

Tällaisissa ajatuksissa kului tunti toisensa jälkeen, poron juostessa tasaista nulkkaa. Rostotunturi kasvoi kookkaammaksi, kuta lähemmäs herra Olaus sitä ehti. Oli vielä arviolta penikulman matka tunturin juurelle. Puolenpäivän aika oli mennyt, ja aurinko rupesi alenemaan.

Herra Olaus kiinnitti ajoa. Hän halusi ehtiä tunturille ennen auringon laskua, sillä alastulo oli pimeässä vaarallinen monien syvien rotkojen ja louhikkojen vuoksi.

Hän ajoi läpi metsäisen maakaistaleen, joka saarentapaisena kohosi vuoman keskeltä, ja kun hän pääsi sen yli, hän huomasi mielipahakseen, että tunturin ylle oli ruvennut kerääntymään pilviä. Hän tiesi, mitä se merkitsi: oli tulossa lumimyrsky. Pilvet sakenivat, mustuivat mustumistaan, ja pian peittyi koko tunturin selkä niiden kätköön.

Nyt ei ollut aikaa hukata. Herra Olaus hopitti poroaan, ja uskollinen eläin painalsi yhä vinhemmin tunturia kohti. Mutta hän ei ehtinyt ajaa pitkältä, ennen kuin syvä kohina ilmaisi myrskyn alkaneen. Tunturi peittyi sakeaan pilveen, joka rupesi viskomaan lunta, ensin harvakseen, mutta vähän ajan perästä yhä tuimemmin.

Pian raivosi mitä kamalin rajuilma, joka pani tunturin juurella kasvavan koivuryteikön kohisemaan. Lumiryöpyt lensivät tunturilta alas vauhkojen hevosten lailla ja vyöryivät villissä tanssissa yli vuoman, peittäen näköalan täydellisesti.

Lisääntyvä pimeys teki näytelmän vieläkin kamalammaksi. Oli kuin olisi irtipäässyt Manalan väki riehunut vuomalla. Vähä-väliä syöksähti valkea lumikummitus yksinäisen ajomiehen lähelle kuin tarkastaakseen, kuka oli uskaltanut tulla sen rajua leikkiä niin likeltä katsomaan. Sitten se pyörähti vonkaisten miehen ja poron ympärillä ja paiskasi lunta ryöppynä vasten ajajan kasvoja.

Lumi lisääntyi lisääntymistään, eikä poro jaksanut enää nulkata. Se käveli korvat luimussa ja nosteli turpaansa joka suuntaan. Väliin se pysähtyi haukkaamaan lunta, katsahti taakseen ja lähti sitten taas käymään johonkin päin, suunnasta välittämättä.

Herra Olaus koetti pakoittaa sitä menemään, mutta väsynyt elukka ei jaksanut. Se teki muutaman epätoivoisen juoksuyrityksen, mutta pysähtyi heti, kävelläkseen jälleen sinne tänne yhä enenevässä lumessa.

Herra Olaus nousi ahkiosta ja lähti astumaan, kiskoen poroa perässään. Lunta oli jo polvikaalamaksi, ja kulku raskasta vahvoissa vaatteissa. Välistä hän lankesi kinokseen, ja kesti hyvän aikaa, ennenkuin hän pääsi siitä selviytymään jaloilleen. Läähättäen ja huohottaen hän tarpoi eteenpäin epätoivon viritessä mieleen.

Myrskyn voima kiihtyi kiihtymistään. Koko vuoma oli sakeana, mustana lumipilvenä. Ei nähnyt askeltakaan eteensä. Herra Olaus kömpi takaisin ahkioon ja tempaisi epätoivon vimmalla hihnasta, mutta poro taivutti vain väsyneesti päätään taaksepäin, ottamatta sen pitempiä askeleita. Se kahlasi vain suu auki, läähättäen pakahtumaisillaan ja pysähtyi vähä väliä haukkaamaan lunta.

Herra Olauksen rinnasta pusertui epätoivon huuto.

— Kaarina! parkaisi hän, ja kasvava hätä nyki tuskaisena kurkussa.

Mieleen muistui äkkiä koti ja sen rauhaisa lämpö. Erityisellä kaiholla hän ajatteli tuvan kotoista takkaa, jonka ääressä hän niin usein oli poltellut piippuaan… Siitä harppasi ajatus pöydän luo: siinä oli virsikirja, raamattu ja kirjoitusneuvot. Hanhensulka oli hänen viime kesänä Lätäsenolla ampumastaan hanhesta. Se oli vahva, jäykkä sulka, ja sillä oli niin erinomaisen hyvä kirjoittaa. Ajatus kiiruhti pimeän eteisen läpi pirttiin; Kaarina kehräsi takan loisteessa, Maarita puuhaili ilta-askareissaan, ja renki Maunu korjaili rekeä… Tuttu, kotoinen kuva! Pirtin seinällä riippui poronvaljaita… Siinä aivan ovensuussa olivat ne, jotka viime Tornionmatkalla olivat olleet luostokalla.[14] Luostokka!… Maunu!… Kaarina!

Kuumat kyyneleet kohosivat herra Olauksen silmiin. Tuska ja epätoivo tahtoivat aivan pakahduttaa hänet.

— Kaarina vaikeroi hän, suojatessaan käsillä silmiään.

Poro oli heittäytynyt maata. Väsynyt eläin ei jaksanut enempää. Se makasi läähättäen, painaen turpaansa vähän väliä lumeen.

Herra Olaus nousi vaivalloisesti ahkiosta. Kaikki meni ympäri hänen päässään. Hänestä tuntui, että ympärillä riehui raivoava joukko paholaisia, jotka nauroivat hänen hädälleen. Väliin hän oli kuulevinaan aivan selvään nimeään huudettavan. "Sirma!" kaikui hänen ympärillään. "Sii-irr-maah!" pani tuuli ja vonkaisi hetken päästä: "Heervu-ooo-levi-uuu!" Ja sitten lensi lunta silmille, niin että hän oli tukehtua.

Hän kahlasi poron luo ja koetti saada sitä ylös, mutta eläin ei liikahtanut. Hän raivostui ja potkaisi sitä voimansa takaa. Se painoi vain turpansa lumeen eikä hievahtanut.

— Herra Jumala! karjaisi hän äärimmilleen hätääntyneenä ja potkaisi uudelleen poroa kiskaisten hihnasta niin paljon kuin jaksoi. Nyt nousi eläin vaivalloisesti ja seisoi pää riipuksissa. Ei auttanut muu kuin lähteä sitä taluttamaan.

Kiskoen poroa perässään hän paakersi paksussa lumessa. Voimat alkoivat jo pettää, ja hiki virtasi pitkin ruumista. Hän tunsi, ettei hän jaksaisi kauan.

Yht'äkkiä hän pysähtyi ja tuijotti eteensä. Siellä edessäpäin häämöitti jotakin mustaa. Oliko siellä metsä? Herra Olaus tunsi hetkeksi helpotusta ajatellessaan, että hän ehkä pääsisi suojaan.

Hän paarusti sitä kohden ponnistaen viimeiset voimansa ja pääsi hetken päästä tuuhean pajupensaikon luo. Hän sitoi poron kiinni ja kyykähti uupuneena pensaan suojaan.

Teki niin kovasti mieli heittäytyä pehmeään kinokseen pitkälleen, sillä koko ruumista raukaisi niin oudosti. Mutta vaistomainen, kaukainen tunne sanoi, ettei niin pitänyt tehdä. Oli kuin olisi joku vieressä varannut: "Älä tee sitä… muuten jäät siihen… kylmetyt ja… kuolet!"

Oliko se Kaarinan ääni?

Hän kohottautui seisomaan ja koetti lävistää pimeyden väsyneellä katseellaan. Mutta pimeys oli entisestään enentynyt eikä ketään näkynyt. Hän nosti ahkion pystyyn pensaikkoa vasten ja tukkeusi istumaan sen ja pensaan väliin. Siinä oli vähän suojaisempi. Saattoi ainakin paremmin hengittää.

Ja taas lähti muisto kuljettamaan häntä muassaan. Kaikki entiset tapahtumat kulkivat kuin näytelmässä hänen ohitseen. Hän näki itsensä pienenä poikana isän kodassa… Isä opettaa häntä lukemaan Kemin papin antamasta aapisesta… "No, mikä se tuo raukka on, joka on saanut reiän päähänsä?" kysyy isä… Eikä hän muista, että se on "ee". Ja silloinkos isä nauraa: "Ei tule Olasta pappia koskaan, kun ei opi eetä tuntemaan!"

Mitä? Nauroiko joku?

Ja sitten kouluaika…

… Suuri tupa, jossa lattialla istuu monta lapinpoikaa, ja ankara, vanha pappi opettaa heitä… Kas, kuinka sillä papilla on niin ihmeen terävä nenä, ja silmälasit Pyrkivät väkistenkin solumaan ihan nenännipukkaan… Ja juuri kun hän tuota katselee, läimäistään häntä patukalla päähän: "Vai et seuraa taaskaan mukana, Olaus Mathiae!"

… Kuka on tuo nuori lappalainen, joka ensi kertaa elämässään on saapunut suureen kaupunkiin? Hän katselee sen kivisiä taloja ja valtavaa tuomiokirkkoa, jonka huippu kohoaa korkeammalle kuin kotiseudun tunturien jykevät päät… Ja lappalainen kulkee ja töllistelee, katselee puotien ikkunoita, lukee käsityöläisten osoitekilpiä… "Slagtaren Peder Oxe". "Hindrick Starck, Smed"… Mitä tuossa on? Sehän on latinaa! "Fraternitas…" Sellainen muhkea kivitalo, ihan kuin linna!… Ja alakerran avonaisista kaari-ikkunoista kaikuu kovaääninen laulu. Sisällä istuu univormupukuisia nuoriamiehiä. Toiset laulavat ja toiset lyövät haarikoilla tahtia pöytään… Katuovella seisoo lyhyt, pullea mies, esiliina edessä ja suippolakki päässä hymyillen ystävällisesti… Lappalainen astuu eteenpäin. Iloisia porvarityttöjä syöksähtelee vastaan… He katsovat kummissaan nuorta lappalaista ja nyökyttävät veitikkamaisesti päätään… Lappalainen silmää pukuaan: ei, hänellähän ei olekaan lapintakkia eikä koivikashousuja, vaan siro ylioppilasunivormu ja kupeella miekka… ja laulu, joka kaikuu hänen takanaan, on ylioppilaslaulua…

… Nuori tyttö tulee vastavihittyä pappia vastaan, joka on matkalla kaukaiseen seurakuntaansa, mutta on jäänyt viikon päiviksi kaupunkiin varautuakseen pitkää retkeään varten. He katsovat toisiinsa sivumennessään, ja papin mieleen painuu tytön herttainen kuva: sellaiset armaat sinisilmät, sellainen pieni, suloinen suu… ja notkea, solakka vartalo! — He tapaavat sitten toisensa joka päivä. Ja ihmeellistä: samalla paikalla aina. Pappi kävelee kaupungin laitakatua ja tulee joen rannalle. Kun hän palaa takaisin, on tyttö rannassa. Hän aikoo nähtävästi yli… He katsovat taas toisiinsa kuten ensi kerrallakin, mutta pitempään… Ja viimein puhuttelevat toisiaan: "Kuinka uskallatte yksin soutaa yli?" Tyttö tuijottaa häneen ja nauraa… "Oh, minä olen tottunut siihen"… "Mitä teette tuolla?" Pappi viittaa joen toiselle rannalle. "Minä käyn rippikoulua mestari Johanneksen luona." — Seuraavana päivänä on tyttö siinä jälleen ja hänpä se nyt alkaa keskustelun: "Te kuulutte menevän kauas Lappiin?" "Niin, sinne menen. Mutta mistä sen tiedätte?" "Mestari Johannes on kertonut." "Niin, oikein, vanha Tornaeus. Kävin hänen luonaan eilen"… "Ja aivan yksinkö menette?" "Niin, aivan yksin…" "Mutta eikö teitä peloita?" "Ei, minä olen syntynyt Lapissa ja kaipaan sinne takaisin." "Ah!" sanoo tyttö ja hyppää venheeseen.

… Hän saa tietää, että tytön nimi on Kaarina, ja lähtöpäivänä hän kohtaa tämän vielä kerran. "Te kuulutte lähtevän tänä päivänä?"… "Niin, tänä päivänähän minä lähden"… "Milloin tulette ensi kerran kaupunkiin?"… "Ensi vuonna tulen, aivan varmaan." "Ah!" sanoo tyttö ja katsoo häneen lempeästi. "Koko vuodenko aiotte olla siellä yhtä menoa?" "Niin…" He eroavat ja pappi lausuu: "Hyvästi, neiti Kaarina! Sanokaa terveisiä mestari Johannekselle!" Tyttö nyökäyttää päätään ja hyppää venheeseen…

Vuoden perästä pappi on jälleen kaupungissa ja tapaa melkein heti
viimekesäisen tuttavansa. "Ah, te olette tullut, niinkuin lupasitte!"
"Niin, oletteko muistanut minua?" Tyttö luo silmänsä alas ja vastaa:
"Usein, ja talvella erityisesti." "Niin olen minäkin, neiti Kaarina!…
Usein, ja talvella erityisesti".

Hän viipyy kaupungissa usean kuukauden. Siellä kaukana tunturimaassa eivät lappalaiset nyt tarvitse häntä. Sillä on kesä, ja he ovat kaikki Ruijassa. Melkein joka päivä hän kohtaa Kaarinan, ja he tekevät pitkiä kävelymatkoja yhdessä. Vanhan, suippotornisen kirkon ympärillä on hautuumaa, ja siellä he oleskelemat usein. Hautuumaan ikivanhat koivut humisevat ja linnut laulavat…

He istuvat aidalla kaupungin syrjässä, nuori pappi Ja hänen kihlattunsa. Aidan toisella puolen on syvä kuoppa, ja pappi kiusoittelee: "Mitä sanoisit, Kaarina, jos putoisin tuonne?"… "Putoa vain!" nauraa tyttö ja katsoo häneen armailla sinisilmillään. Pappi on kaatuvinaan taaksepäin, ja silloin käyvät tytön kasvot vakaviksi. "Voi, älä, Olaus! Voit pudota!" hän sanoo hellästi, ja silmissä on säikähtynyt ilme.

… Kaukaa näkyy pikkuinen kirkko ja sen vieressä matala rakennus. Kaarina kyyristyy hänen puoleensa ja kuiskaa: "Tuoko on meidän kotimme?" Hän katsoo vaimoaan iloisesti silmiin: "Siellä on meidän kotimme, keskellä tunturiseutua!" "Minua niin peloittaa", kuiskaa nuori vaimo. "Peloittaa? Mitä pelkäät? Minähän olen luonasi. Ja mehän rakastamme toisiamme, ja meidän rakkautemme on suuri ja väkevä. Se voittaa kyllä pelon." Ja silloin hymyilee Kaarina…

— Kaarina! kuiskaa herra Olaus ja havahtuu. Hän oli vaipunut jonkinlaiseen horrokseen ja heräsi nyt yhtäkkiä. Hän katsoo viereensä. Eihän siinä olekaan Kaarinaa, eikähän hän olekaan ajamassa kotiaan…

Mikä tuo oli?

Hän työnsi kumoon ahkion, joka kaatuessaan heitti lunta hänen kasvoilleen. Silloin hän havahtuu täyteen todellisuuteen ja muistaa yhtäkkiä, missä hän on: Eksynyt, eksynyt! Kaukana oudolla vuomalla… kaukana kotoa ja Kaarinasta!

— Kaarina! vaikeroi hän ja nousee vaivoin ylös. Kylmä puistattaa hänen ruumistaan, niin että hampaat kalisevat. Hän koettaa liikkua vahvassa lumessa, saadakseen takaisin menetetyn ruumiinlämmön. Yht'äkkiä hän kompastuu johonkin. Mikä se oli? Poro hypähtää seisoalleen hänen edessään ja puistaa lunta päältään. "Eläinparka!" ajattelee herra Olaus. "Nyt me kuolemme tänne!" Ja samassa hän lankeaa polvilleen kinokseen ja rukoilee epätoivoisen sydämensä syvyydestä:

— Herra, pelasta minut ja saata vielä kotiin! Älä anna minun, syntisen, kuolla tänne erämaahan! Herra Jumala, pelasta minut!

Hän nousee. Sydämen tuskakin helpoittaa samassa, kun hän tuntee veren taas lämpimänä kiertävän. Toivo syttyy mieleen: Jumala, suuri ja väkevä voi hänet pelastaa ja auttaa vielä kotiin…

Pimeys oli synkkä, mutta herra Olauksesta tuntui, ettei myrsky enää riehunut niin rajusti kuin äsken. Hän tarkasti taivasta ja huomasi suureksi ilokseen tähden tuikkivan. Siellä oli taivas selvä! Lumimyrsky voi pian mennä ohitse.

Hän rupesi suuremmalla ripeydellä liikkumaan. Tuikkiva tähti valoi lohtua ja toivoa hänen nääntyvään sydämeensä. Pelastus oli vielä mahdollinen, Jumalan kiitos!

Mitä tuo oli? Herra Olaus katsoo ja ihmettelee. Tähden alapuolella rupesi taivas punoittamaan verenkarvaiselta. Punerrus vaaleni, muuttui keltaiseksi, ja jostakin alhaalta kohosi verkkaan kuun suunnattoman suuri laita, ja herra Olaus huomasi, että siellä oli metsä. Kuu nousi metsänreunan yläpuolelle ja loisti lempeästi kuin Isän Jumalan kasvot, ja sen tieltä pakenivat pimeyden riehuvat henget hulmuten tiehensä.

Kuu nousee korkeammalle ja sen valossa huomaa herra Olaus Rostotunturin makaavan tummana edessään. Hän ei siis ollut joutunutkaan kovin etäälle tunturista, vaikka ylimenopaikka olikin jäänyt kauas vasemmalle. Sen sijaan, että hänen olisi pitänyt kulkea suoraan tunturia kohti, oli hänen suuntansa lumimyrskyssä muuttunut, ja hän oli kulkenut melkein tunturin suuntaan enemmän kuitenkin taakse- kuin eteenpäin.

Kuin jäähyväisiksi hurisi tuulenpuuska vielä Roston selkää pitkin, ja tunturi huokasi raskaasti kuin vaivasta vapautunut ihminen. Tuokion kuluttua oli myrsky mennyt ja tunturi lepäsi tyynenä Sirman edessä. Mutta lumimyrsky oli pidellyt sitä pahoin. Kuun heikossa valossa herra Olaus saattoi nähdä, että sen rinteiltä oli puita kaatunut ja terävät kallionlohkareet olivat nostattaneet valtavia kinoksia sen kupeille. Se oli kuin vanhentunut.

Herra Olaus tunsi voimakkaan ilon hyökkäävän sydämeensä. Jumala oli ihmeellisesti pelastanut hänet autiolle vuomalle kuolemasta.

Hän otti lakin päästään, laskeutui polvilleen lumeen ja vuodatti sydämessään tulvivan ilon palavaan kiitokseen.

Kuu nousi yhä korkeammalle ja loi kalpean valonsa Roston lumipeitteiselle selälle. Nyt saattoi yrittää ylimenoa, kun taivas itse osoitti tietä.

Herra Olaus valjasti poronsa ja lähti kahlaamaan tunturia kohti. Jonkin matkaa tarvottuaan hän istui ahkioon ja suisti poron suoraan vuoman poikki.

Mutta eläin oli kokonaan väsynyt. Se kiskoi muutaman syllän raskasta ahkiota, mutta pysähtyi sitten ja jäi läähättäen seisomaan, katsellen raukein silmin sivuilleen. Ei auttanut muu kuin nousta ylös ja yrittää kahlaamista.

Herra Olaus riisui peskin päältään, sitoi sen ahkion keulaan ja lähti paarustamaan tunturia kohti, kiskoen poroa perässään. Uupunut eläin kulki veltoin, horjuvin askelin. Lunta oli paikotellen reiteen saakka, ja vähän väliä piti pysähtyä huokaisemaan. Metsänreuna ei näyttänyt olevan kuin korkeintaan parin virstan päässä, mutta pääsy sinne tuntui kovin vaikealta.

Hän lähti tarpomaan edelleen. Metsään piti päästä, maksoi mitä maksoi. Siellä oli ainakin suojaisempi kuin autiolla vuomalla. Herra Olaus ponnisti voimansa takaa, ja tunnin raskaan ponnistuksen jälkeen hän viimein saavutti metsänreunan.

Hän oli aivan uupunut ja huomasi mahdottomaksi päästä tunturin yli. Ei mitenkään hän jaksaisi kiivetä sen laelle. Se kysyi suurempia ponnistuksia kuin mihin hän tunsi pystyvänsä.

Hän silmäsi taaksensa. Siellä lepäsi eloton vuoma kinospäihin peittyneenä. Äskeinen myrskyn karkelopaikka oli nyt tyyni ja hiljainen kuin taistelukenttä taistelun jälkeen. Harjanteiksi kohonneet nietokset olivat kuin kaatuneiden hautoja. Niissä lepäsivät kuolleina myrskyn henget, jotka äsken olivat niin vimmatusti riehuneet yksinäisen matkamiehen ympärillä.

Hän tarpoi syvemmälle metsään ja kohtasi suunnattoman kallionlohkareen, joka makasi tunturin juurella kuin jättiläisen käden siihen viskaamana. Sen vuomanpuoleiseen päähän oli myrsky nostattanut valtavan kinoksen, mutta tunturinpuoleinen pää oli melkein lumesta vapaa. Se tarjosi erinomaisen suojan, ja herra Olaus päätti yöpyä siihen.

Hän sitoi poron kiinni, haki kuivaa puuta ja teki tulen. Pian roihusi kallion ja kinoksen muodostamassa nurkkauksessa iloinen nuotio, ja sen lämmittävässä paisteessa saattoi uupunut mies syödä yksinkertaisen illallisensa ja laittautua levolle.

Syötyään haki herra Olaus lisää puuta, voidakseen pitää tulta vireillä koko yön. Hän löysi sattumalta kuivan juurakon ja asetti sen päällimmäiseksi nuotioon. Nyt oli tulta muutamaksi tunniksi, ja hän saattoi huoletta heittäytyä pitkälleen.

Tuokion kuluttua hän nukkui nuotion ääressä kallion kupeella, kyljelleen käännetty ahkio suojanaan selkäpuolella, ja näki unta hohtavan kirkkaasta, kun valaisemasta tiestä, joka jyrkän tunturin yli johti elämään ja kotia Kaarinan luo.

Samalla hetkellä, jolloin herra Olaus paneutui pitkäkseen nuotiolle, ilmestyi Rostotunturin itälaitaan mies, noin puolen peninkulman päähän herra Olauksen yöpaikasta. Hän nousi tunturin seljälle ja katseli joka suunnalle ympäriinsä. Hänen allaan levittäysi laaja vuoma, jonka yllä väreili kuun hopeinen valo. Mies tähysteli sitä kotkankatseeellaan niin pitkälle kuin silmä kantoi, mutta kaikkialla vallitsi syvä hiljaisuus eikä elävää olentoa näkynyt missään. Tunturin itäpuolella kiemurteli lumipeitteinen joen uoma metsäisen maiseman halki, mutta sielläkään ei näkynyt mitään, joka olisi elollista olentoa muistuttanut. Kaikkialla vain kuollut, autio erämaa lumisen käärinliinan peittämänä, ja sen yllä kuuvalon kalpea huntu.

Miehen kasvoille levisi voitonriemuinen hymy, kun hän katseli vuomalle: Hän näki siellä kuoleman henkien liikkuvan.

Mutta tunturin juurella, suojaisen kallion kätkössä palaa lekotteli nuotiotuli ja lämmitti leppoisasti sen vieressä nukkuvaa miestä.