XI
Heinäkuun aurinko paistoi täydeltä terältään. Oli hiostuttavan kuuma ja melkein tyven. Ainoastaan silloin tällöin lehahti keveä tuulen henkäys ilmassa, pannen Seitavuopion laajan heinävuoman pehmeästi aaltoilemaan. Sääsket soittivat itsepintaista, inisevää säveltään hikisten heinäntekijöiden ympärillä, jotka pikiöljyllä ja sääskihatuilla olivat suojautuneet itikoiden kiusoittavalta vainolta. Miesten punaiset paidanhihat loistivat päivänpaisteessa, ja haravoivien naisten lapinpukujen helmukset heilahtelivat notkeassa tahdissa.
Pappilan väki oli heinänteossa.
Etumaisena niitti tukeva, hartiakas Erkin-Maunu, pappilan jokavuotinen heinämies, ja suhisten katkesi tuore heinä hänen viikatteensa tieltä ja lenteli isoina rykelminä sivuille. Vähän alempana kyökkäsi Maunun isä, Erkki, vanha mies, jonka kumarainen selkä ei ottanut enää oikein suoristuakseen silloinkaan, kun hän pysähtyi viikatettaan hiomaan. Kaikkein takimaisena niitti Maunun veli Juhani, melkein poikanen vielä, mutta silti täysi mies viikatteen varressa. Heidän jäljessään oli kolme luo'onottajaa, Kaarina-emäntä, pappilan palvelustyttö, Maarita, ja Maunun sisar, punaläikkäposkinen Pirit-Anni.
— Ohooi! huusi Maunu naisille, pysähtyen viikatettaan hiomaan. —
Kauaspa olette jääneet!
— Meitä pitäisi olla neljä, ennen kuin ehtisimme kunnolla perässä, huusi Kaarina vastaan. — Erkkikin niittää kuin olisi tuli kintereillä.
— Mitäpä minusta vanhasta miehestä, virkahti Erkki. — Maunun ijällä katkesi vielä heinä minultakin. Nyt menee poika isän edelle…
Kävi iloinen viikatteiden kalkutus, ja miehet katselivat tyytyväisinä harjallista luokoa.
— Rauhassa olemmekin nyt saaneet olla, lausui Maarita. — Eipä ole nimismiehen miehiä näkynyt.
— Viime viikolla olivat Ruotojängällä, tiesi Juhani.
— Ruotojängällä! huusi Maunu. — Mistä sen tiedät?
— No, kun olin verkoilla Kaivosjärvellä, näin miehet työssä.
— Etkä ole puhunut mitään! torui Erkki.
— Ka, mitäpä minä… Omilla maillaanhan olivat…
— Niin kyllä, mutta olisivat saattaneet tulla tänne ja niittää niityn tietämättämme.
— Ka, eivätpä ole tulleet…
— Eivät kyllä… mutta varomaton olet ollut, kun et ole mitään virkkanut, torui vanhus edelleen.
Poika ei vastannut mitään, hioi vain viikatettaan.
— Kuinka monta niitä oli? kysyi Maunu tullen toisten luo.
— Neljä miestä ja kolme naista.
— Tunsitko, keitä olivat?
— Ka, tunsinhan nimismiehen ja lihavan Saaran ja heidän palvelustyttönsä. — Sitäpaitsi oli joukossa vielä Paulus-Jouni.
— Paulus-Jouni! Oliko hänkin siellä?
— Oli kuin olikin…
Maunu vihelsi pitkään.
— Nyt tästä leikki tulee! sanoi hän ja otti esille piippunsa. — He tulevat varmasti tänne. Jos viime viikolla olivat Ruotojängällä, ovat ennen pitkää täällä. Välimatkaa on ainoastaan peninkulma, ja välillä on vain kolme pientä niittykappaletta: Hirvasjänkä, Saarijänkä ja Puhallus. — Peijakas! Puhalluksen niittävät meiltä, koranukset, emmekä me voi mitään!
Kaarina oli vaieten kuunnellut miesten keskustelua.
Nyt hän virkkoi:
— Mitäpä me Puhalluksesta. Pääasia on, että saamme Seitavuopion valmiiksi, ennen kuin tänne ehtivät… jos ollenkaan tulevat.
— Tulevat ihan varmaan, vakuutti Maunu. — Ja meiltä menee vielä huominen päivä. Niitty ei ole puolessa vielä.
— Mitä sitten on tehtävä? kysyi Kaarina.
— Ei muuta kuin otetaan vastaan! Tulisesti! Niitä on neljä ja meitä kolme. Minä tappelen kyllä kahden edestä, jos siksi tulee… Keitä olivat muut miehet?
— Lappalaisia olivat, en tuntenut, vastasi Juhani.
— No sitten ei hätää! selitti Maunu, ja hänen harmaissa silmissään välkehti poikamainen ilo. — Lappalaisia saa olla viisi yhtä kunnon lantalaista vastaan! Ottaa yhden kinniäisen kopriinsa ja hutkii sillä toisia. Ja sitä paitsi, jos rupeavat väkisin niittämään, niin niittäkööt! Meitähän se vain helpottaa. Me korjaamme kuitenkin heinät!
Naurettiin joukolla.
— Nyt ei muuta kuin työhön ja reippaasti, että saamme ennen puolisia jonkin alan kaadetuksi! jatkoi Maunu. — Tulkoon sitten nimismies, jos uskaltaa! Minä olen luvannut herr' Vuoleville, että Seitavuopio ainakin tehdään pappilaan, vaikka nimismiehen nenän edessä!
Miehet tarttuivat viikatteihinsa, ja vinhasti katkesi taas heinä. Harjallinen luoko piteni pitenemistään, ja naiset jäivät kauas jälkeen. Maunu heilui kaukana keskellä niittyä, ja Erkki ja Juhani ponnistivat perässä. Puoleenpäivään mennessä oli niittyä katkaistu puolet, ja heinäväki lähti päivällistä haukkaamaan niityn toisessa laidassa olevalle nuotiosijalle.
Päivällisaika kului rauhassa. Mitään epäiltävää ei näkynyt.
Seitavuopio lepäsi rauhallisena ja levällään oleva luoko tuoksui.
Taivas oli selkeä. Ei pilven hattaraakaan ollut näkyvissä.
Lintuparvet leijailivat korkealla ja kaiuttelivat moniäänistä
lauluaan kesäisen luonnon värähtämättömään avaruuteen.
Lähdettiin uudelleen niitylle, ja jälleen katkesi nuokahteleva heinä. Tuli ilta ja aurinko aleni verhoutuen vähitellen yöharsoonsa. Lintujen kuorot vaikenivat, ja heinäväki palasi nuotiosijalle väsyneenä päivän raskaasta työstä.
— Rauhassahan meni päivä, virkkoi Erkki, kaivellen esiin eväitään poronnahkarepustaan.
— Meni kuin menikin, yhtyi puheeseen Maunu. — Mutta silti saamme olla varuillamme… Martinpojasta ei ole takeita… Tunnen hänet siksi hyvin… On parasta, että nukumme vain muutaman tunnin ja lähdemme sitten jatkamaan, jotta pääsemme puolenpäivän jälkeen huomenna Seitavuopiosta selväksi. Ei muuta kuin heinät sauroihin vain! Tulkoon sitten Martinpoika vaikka viidenkymmenen miehen kanssa!
Juhani sytytti nuotion. Pian kohosi savu kepeänä kuulakkaaseen yöilmaan, pitäen surisevia sääskiparvia vähän loitommalla. Aurinko paistoi niitynrantoja reunustavan metsän yltä. Sen loiste oli heikentynyt, kuin sisäänpäin kääntynyt, ja harsopeitteinen valo väreili äänettömän niityn yllä kuin kevyt auer. Ympäristö oli vaipunut hiljaisuuteen, jota yksinäisen jänkälinnun silloin tällöin kuuluva surunvoittoinen äännähtelykin vihlovasti häiritsi.
Aterian aikana kiertyi puhe Jouniin.
— Ihmeellistä, ettei hän ole mennyt Ruijaan, jossa hän tavallisesti kesät oleksii, virkkoi Maunu. — Hänellä täytynee olla jotakin tehtävää täällä päin.
— Mitähän se sitten olisi? kysyi Pirit-Anni.
— En tiedä, mutta jotakin se on… jotakin, joka on hänestä tärkeämpää kuin Ruijassa-olo, jossa hän muuten ansaitsee sievät rahat joka kesä.
— Millä hän ne ansaitsee? kysäisi Kaarina.
— No toimellansa… noidanviralla. Häntä tarvitsevat niin hyvin lantalaiset kuin lappalaisetkin, kauppiasten emännistä alkaen kurttunaamaisiin lapinämmiin saakka.
— Onko Jouni todella niin kuuluisa noita kuin sanotaan?
— Kyllä hän kuuluisa on, vaikka ei vedäkään vertoja Staalo-Oulalle, jonka sanotaan jättäneen taitonsa perinnöksi, kertoi Erkki. — Hän oli todella noita, joka pystyi mihin hyvänsä.
— Isä on kerran omin silmin nähnyt hänen taitoaan, sanoi Juhani.
Kaarina tuli uteliaaksi ja pyysi Erkkiä kertomaan.
— Mitäpä noista vanhoista asioista, esteli Erkki ja outo tuli välähti hänen silmissään.
— Kertokaahan! Olisi hupaista kuulla.
— Mutta jos rupeaa peloittamaan?
— Eihän nyt toki tällaisena valoisana kesäyönä… Toista olisi pimeänä talvi-iltana.
— No, ei se sen kummempaa ollut kuin että näin kerran Oulan ajavan ahkiossaan ilman poroa.
— Ilman poroa?
— Niin… Olin Ruossakerossa muutamana talvi-iltana poroja hakemassa ja yövyin metsänreunaan tunturin juurelle, jossa oli hyvä puun saanti. Tein tulen ja heittäydyin pitkäkseni nuotion viereen, kun äkkiä kuulin jonkun ajavan tunturia alas… Poronkello kalkatti ja ahkio ratisi ajajan laskettaessa rinnettä alas, niin että vinkui. Ihmettelin, kuka huimapää uskalsi sellaista vauhtia ajaa… ja sellaisessa paikassa… Nousin katsomaan. Oli kuutamoilta, ja tunturi kohoisi aivan edessäni. Silloin näen, kuinka ahkio huilaa rinnettä alas… Mies istuu ahkiossa, punainen neljän tuulen lakki päässä… poronkello soi… mutta poroa ei näy… ei vaikka kuinka katsoisi… Ajaja lähestyy nuotiopaikkaani… ajaa aivan vieritse… tuskin viiden syllän päästä… ja minä tunsin Staalo-Oulan… Hän nyökkäsi päätään menneessään ja hävisi laaksoon… Pitkän matkaa näin hänet puiden välistä… Poronkello soi, mutta poroa ei ollut… Sinä iltana luin isä-meidän kolmella eri kielellä, suomeksi, lapiksi ja ruijaksi… ja se oli hyvä, että osasin, sillä muutoin olisi minut hukka perinyt…
— Hui! sanoi Kaarina nauraen ja hänen silmissään oli kostea kiilto.
Oltiin hetkinen vaiti, jolloin ei kuulunut muuta kuin jänkälinnun ruikuttava ääni niityltä. Kaarina katkaisi vaitiolon ja kysyi:
— Miksi piti isä-meitä lukea kolmella eri kielellä?
— Etteivät manalaiset olisi hyökänneet kimppuuni, sillä niitä kulkee aina suuret joukot noidan perässä.
— Hui! sanoi Kaarina taas puistauttaen itseään ja pisti käsivarret ristiin rinnoilleen. — Sepä oli kamalaa!
— Sellaista se oli.
Maunu lisäsi puita nuotioon, ja sitten istuttiin taas tuokio hiljaa. Kaarina silmäsi arkana niitylle, jonka toisella laidalla heinikko hiljakseen huojui. Mikä sitä nyt huojutti? Äskenhän se seisoi hievahtamattomana… Samassa kiepahti nuotion savua hänen silmilleen, ja niitynrannan metsä huokasi oudosti. Se oli tuulenhenkäys, joka lehahti niityn yli.
— Aurinko rupeaa kirkastumaan, huomautti Erkki. On parasta, että laittaudumme levolle, että jaksamme aamulla aikaiseen ylös.
Kenelläkään ei ollut mitään sitä vastaan, ja hetken päästä lepäsi heinäväki rankisissaan.
Mutta ennen kuin Kaarina nukkui, hän muisteli isämeitää lapiksi. Sen oli Olaus opettanut hänelle jo heidän kihloissa ollessaan. Ja kun hän huomasi sen osaavansa luki hän sen kuiskaamalla heti, ettei vain unohtaisi, kun hän oli päässyt ameneen, huokasi hän helpoituksesta ja lausui sitten saman suomeksi ja ruotsiksi. Ja kun hän oli sanonut kolmannen kerran amen, tuntui hänestä turvalliselta ja siihen hän nukahti.
Kirkkaana heloitti taas auringon silmä, kun heinäväki aamulla asteli niitylle. Yö oli kulunut rauhallisesti. Ketään ei ollut kuulunut. Maunu oli yöllä noussut muutaman kerran katsastamaan, mutta hiljaisena oli Seitavuopiokin nukkunut.
Niitettiin aamurupeama, mutta ei ketään näkynyt. Maunukin rupesi jo uskomaan, että niitty saataisiin rauhallisesti loppuun niitetyksi. Mutta heti puolenpäivän jälkeen ilmestyi metsän reunaan neljä miestä, viikatteet olalla ja laukut seljässä. Heitä seurasi jälempänä kolme naista.
— Siinä on nyt nimismiehen heinäkomennuskunta, virkkoi Maunu isälleen, heittäen niiton ja katsellen miehiä, jotka verkkaan lähestyivät heitä.
— Siinä ovat ja tänne tulevat… suoraan kohti.
— Antaa tulla vain! Emme ole heistä välittävinämme… Niitämme menemään!
Miehet rupesivat niittämään kuin ei mitään olisi tapahtunut. Luo'onottajat olivat jättäytyneet jäljelle, ja nimismiehen haravamiehetkin olivat pysähtyneet niitynreunaan.
Maunu piti salaa silmällä miesten tuloa, ja kun he olivat noin kymmenkunnan sylen päässä, pysähtyi hän viikatettaan hiomaan odottaakseen, mitä tapahtuisi.
Nimismies astui suoraan Maunua kohti vihan puna kasvoilla ja silmissä myrkyllinen välke.
— Mitä tämä merkitsee? huusi hän jo muutaman askeleen päästä.
Maunu katseli häntä suu auki ja heitti hiomisen.
— Mikä? kysyi hän töykeästi nojaten viikatteeseensa.
— Tämä, että olette tulleet minun niitylleni kurpomaan!
— Mene huukiin! sanoi Maunu tyynesti. — Minä voinen paremmalla syyllä kysyä, mitä se merkitsee, että nimismies sotkee jalkoihinsa pappilan parasta niittyä?
— Pidä suusi kiinni, heittiö! Minä kysyn, millä oikeudella olette ruvenneet minun niittyäni tekemään.
— Eikö tämän niityn nimi ole Seitavuopio? kysyi Maunu tekeytyen tyhmännäköiseksi.
— On. Pitäisipä sinun se tietää. Nimismies katsoi häntä vähän kummastellen.
— No sitten me olemme ainakin oikeassa! huudahti Maunu kääntyen isänsä puoleen. — Herr' Vuolevi käski meidän kaikkein ensimmäiseksi tehdä Seitavuopion, ja jollei niitä ole kahta, niin me olemme oikealla niityllä.
— Älä viisastele! karjaisi nimismies. — Herr' Vuolevilla ei ole mitään oikeutta tähän! Niitty on minun ja minä olen sen raivauttanut!
— Hyvin mahdollista, sanoi Maunu näennäisesti rauhallisena, vaikka sappi paisutti jo hänenkin sisuaan. — Vahinko, että herr' Vuolevi sattui olemaan Ruijassa eikä ollut selittämässä nimismiehelle omistusoikeuttaan. Minun on vain käsketty niittää tämä niitty ja minä olen sen luvannut ja lupaukseni pidän. — Pois tieltä!
Maunu tarttui viikatteeseensa ja lähti niittämään nimismiestä kohti.
— Pois tieltä, nimismies, muutoin katkeavat sääresi kuin korret! karjaisi hän ja löi heinää pitkissä kaarissa, niin että se suhahtaen meni poikki.
Nimismiehen oli pakko hypätä muutamia askeleita taaksepäin.
— Heitä pois niitto! ärjyi hän. — Minä käsken lain nimessä!…
Kuuletko? Peijakas, sehän niittää kintut poikki ihan väkisten!
Nimismies juoksi takaisin ja viittasi lähinnä seisovan lappalaisen luokseen:
— Pieti! huudahti hän vihan vimmassa. — Heitä suopungilla tuota hurjimusta!
Lappalainen teki työtä käskettyä ja yks' kaks' vingahti suopunki ilmassa Maunua kohti. Mutta tämä piti varansa heittäytyi syrjään ja huitaisi viikatteella suopungin poikki. Mutta tuskin hän oli siitä selvinnyt, kun jo toinen suopunki suhahti ilmassa. Se sattui ja solahti Maunulle nilkkoihin. Voimakas tempaus, ja Maunu lensi selälleen lappalaisten kiskoessa häntä luokseen.
— Apuun! karjahti Maunu koettaen tarrautua heinikkoon kiinni mutta se ei auttanut. Heinätukot irtaantuivat juurineen, ja Maunun pää kynti syvää vakoa niityn pehmeään pintaan.
Silloin juoksi Juhani esiin ja katkaisi yhdellä iskulla suopungin.
Maunu tempaisi suopungin pään nilkoistaan ja juoksi viikatteensa luo.
Paidan selkä oli haljennut ja pään takaosa oli tahraantunut mutaan.
Hänen silmänsä veristivät ja suupielet olivat vaahdossa. Tarttuen
viikatteeseensa hän lähti juoksemaan nimismiehen miehiä kohti.
— Te perkeleet ja salakavalat heittiöt! huusi hän, niin että metsä raikui. — Nyt koetetaan, onko miehen pää yhtä löyhässä kuin heinämätäs!… Koranukset!… lurjukset!
Lappalaiset suorivat pakoon, ja nimismies näki parhaaksi seurata heidän esimerkkiään. Hän harppasi pitkin askelin niityn poikki ja hävisi metsään, jossa naisten huudot kajahtelit hätäisinä ja kimakoina.
— Maunu! huusi Erkki. — Älä mene! Tule takaisin!… Maunu hoi!
Maunu pysähtyi huohottaen metsän laitaan ja palasi takaisin kalpeana ja hengästyneenä.
— Niistä ollaan nyt selvät, sanoi hän ja ääni vapisi.
— Pakoon koko joukko kuin lammaslauma. Olisinpa halunnut saada
Martinpojan kynsiini. Olisin vähän parkinnut hänen selkänahkaansa.
— Hyvä oli, ettet saanut, lausui Kaarina, joka vapisten oli seurannut kamppailua. — Jumala tiesi, mitä hirmutöitä olisi tapahtunut.
Maunu tempaisi viikatteensa ja lähti sanaa puhumatta niittämään. Ja edessä lainehtiva, sakea heinikko sai nyt ottaa vastaan hänen sapekkaan sydämensä kiukkuiset purkaukset. Ja oli kuin olisivat heinänkorret tunteneetkin Maunun armottoman vihan. Ne nyökkäsivät nöyrinä päitään vielä katketessaankin, ja sydämistyneen miehen tarmokas käsi heitti ne rajusti sivulle, missä sikin sokin törröttävä luo'on harja osoitti vihan väellä liikutun. Tunnin toisensa jälkeen riehui Maunu heinikossa ja paidanrepeämästä vilahteleva paljas selkä julisti kauas miehen sitkeää sisua. Mutta vähitellen talttui kiehuva viha ja myrtynyt mieli seestyi kuta lähemmäs niityn reuna tuli, ja viimeiset viikatteen lyönnit kaartuivat tyynesti kuin myrskyävältä mereltä verkalleen rantaan saapuvan viimeisen mainingin väre.