XIII
Venheet kiitävät hyvää vauhtia lyhyitä nivakappaleita alas. Etumaisena laskee Sirman venhe, jota ohjaa Pekka Maunu, Erkki Maunun vanhin poika, Maunun ja Juhanin veli. Perässä viilettää Tulinkisuvannon Tuomas tanakkana ja leveäharteisena, ohjaten raskaassa lastissa olevaa alustaan papin venheen näyttämää suuntaa. Oli varhainen aamu, ja aurinko lähetti juuri ensimmäisien tervehdyksensä yökasteesta kimalteleville joen rannoille. Miehet olivat olleet yötä Pätikkäkosken alla, johon illalla olivat saapuneet. Edellisenä päivänä he eivät olleet kulkeneet kuin neljä peninkulmaa arviolta. Venheiden muotkiminen oli vienyt runsaasti aikaa. Varsinkin Lammaskoski oli kysynyt kovia ponnistuksia. Venheet oli täytynyt laskea nuoralla alas, perätauossa, yksi miehistä venheessä ja toiset maalla pidättämässä. Eikä Jouniakaan oltu saatettu silloin venheessä kuljettaa. Siksi kovassa lastissa ne olivat jo ennestään. Oli pitänyt paareilla kantaa, ja sekin oli hidastuttanut jonkin verran. Illalla oli ollut viimeinen ponnistus Pätikässä, jossa venheet oli pitänyt vetää maitse, sillä laskemalla oli mahdoton päästä jyrkkäputouksista, kuohupäistä kurkkiota eheänä alas. Se olisi ollut yhtä kuin varma kuolema.
Sirman venheessä souti kaksi veljestä, Antti ja Aapo Palojoensuu, jotka samoin kuin Tulinkisuvannon Tuomaskin olivat olleet kesäpyynnillä Ruijassa ja nyt palailivat papin venheessä kotiaan, joka oli viisi peninkulmaa alempana kirkkoa. Herra Olaus makaili keskellä venhettä jauho- ja suolasäkkien päällä seuraten jännityksellä perässä laskevaa alusta, jonka pysty kokka halkoili sulavasti aaltoja. Siinä venheessä oli Paulus-Jouni.
— Siinä menivät Vuokkasennivat, ja nyt on taas edessä ankarampi soutu, virkahti Pekka silmäten taaksensa. — Pelkäänpä, että Kelottijärvi nyt kiskottaa, kun sattui vastatuulikin ja raskas lasti vielä.
Noin tunnin kestäneen soudun jälkeen välkähteli jo edessäpäin Kelottijärven laaja ulappa, jolla vinha vastatuuli ajeli teräviä, pystypäisiä aaltoja. Venheet soluivat raskaasti järveen, ja nyt saivat soutajat tiukentaa vetojaan.
Kesti melkein kolmisen tuntia, ennen kuin runsaasti puolta peninkulmaa pitkä järvi oli halaistu. Aurinko oli jo korkealla ja paistoi suoraan soutajia selkään raukaisten hikipäissään ponnistelevia miehiä.
— Jopa tässä lämpiää, virkkoi toinen Palajoensuun veljeksistä, pyyhkien hikeä otsaltaan. — Annapa, Pekka, sitä auskaria…
— Nytpä onkin jo suurin vaikeus voitettu, kun on takana Kelottijärvi, lausahti Pekka heittäen auskarin keulaan. — Mitäs se teillä, kahdella miehellä?… Toista on Tanelilla, joka saa yksin kiskoa Tuomaan venheessä…
— Mutta hänelläpä ei olekaan sellaista lastia kuin meillä.
— Emmeköhän jo pian laske maalle? kysyi herra Olaus haukotellen. —
Minäpä mielelläni jo söisin taas.
— Emme vielä, herr' Vuolevi, virkahti perämies. — Lasketaanhan ensin Kelottiluspa ja Liinakurkkio… Sitten sopii ruokailla.
— Emme lähde tyhjällä vatsalla Liinakurkkioon, nauroi herra Olaus ja pudisti päätään. — Mitä sanoisit, jos nälkä näkösi himmentäisi ja laskisit kivelle?
Niin sokea en ole päivänkään paaston jälkeen, etten Liinakurkkiota laske, lausui Pekka hymyillen. — Mikä papilla on hätänä? Ei muuta kuin makoilla vain… Ja tuskin on viittä tuntia siitä kuin syötiin. Eivätpä soutajat puhu mitään syönnistä.
— Heillä on niin täysi työ airoistaan, etteivät jouda ruokaa ajattelemaankaan. Mutta minulla, laiskalla miehellä, on aikaa siihenkin, veisteli herra Olaus. — Mutta entäpä jos minäkin soutaisin vähän! Annapa sinä, Antti airo minulle!
— Ei me nyt sentään pappia… hymähti puhuteltu
— Pappia, koira vie! Mies se olen vielä minäkin, vai mitä, Pekka?
— Ka, miespä hyvinkin… Mutta mitä sanoo vanha sananlasku? "Silloin on aika joutavassa, kun on pappi soutamassa." Heh!
— Sitä se minäkin… virkahti Antti.
— No, miten haluatte… Kyllähän minä tässäkin hyvin… sanoi herra Olaus venytellen. — Mutta — jatkoi hän vilkastuen — ajattelin äsken Jounia. Hän ei ole syönyt juuri mitään koko aikana.
— Ei näkynyt maistuvan ruoka vielä aamullakaan Tarjosin äijärievulle kappaleen lihaa, mutta ei ottanut. Vilkaisi vain vihaisesti kulmainsa alta.
— Söi se sentään vähän, huomautti herra Olaus. — Mutta se oli aivan liika vähän aikamiehen muonaksi. — Aikoneekohan tappaa itsensä nälkään?
— Mutta jos sen ei sisu anna? yhtyi puheeseen Antin veli Aapo. —
Minusta se näytti illalla olevan kovin mustissa mietteissä.
— Kummako se? Pitkä on miehellä matka…
— Mihin se viedään? kysäisi Antti.
— En tiedä vielä varmaan… Luultavasti Hernösandiin taikka
Tornioon…
Miehet vaikenivat. Venhe liukui hyvää vauhtia väkevää myötävirtaa. Jyrkkä Kelottiluspa oli laskettu, ja edessä pauhasi Liinakurkkio kappaleen matkan päässä.
— Eikö lasketa rantaan? huusi Tuomas toisesta venheestä. — Tekisi jo mieli tulille.
— Samaa olen minäkin tässä ehdottanut! huusi herra Olaus vastaan. — Pekka, käännä rantaan! Mitäpä paranee. Syödään ja annetaan sitten mennä yhtä vauhtia kirkolle.
Pekka seurasi kehoitusta. Muutaman aironvedon päästä kolahti kokka rantakiville.
— Syödään sitten… yhdentekevää… Vaikka olisi kai tässä vielä jaksettu…
Miehet ottivat eväslaukkunsa ja nousivat törmälle. Pian oli tuli tehty, ja he hääräilivät sen ympärillä, mikä kalaa paistaen, mikä kärventäen kuivattua poronlihaa. Herra Olaus otti laukustaan kappaleen leipää ja poronlavanpuolikkaan ja kehoitti Pekka Maunua seuraamaan itseään. He menivät venheelle, jossa Jouni makasi.
— Päästä vangin kädet! käski herra Olaus. Pekka päästi köyden ja auttoi Jounia istumaan. Herra Olaus ojensi hänelle leipäkappaleen.
— Syö! sanoi hän käskevästi.
Mutta Jouni katsoi häntä vihasta leimuavin silmin ja vastasi äkäisesti:
— Syö itse! En halua ruokiasi!
Sirman otsalle kohosi pilvi ja hänen silmissään välähti pidätetty suuttumus.
— Kuule, Jouni, sinä syöt, kun minä käsken! Muuten sinun käy huonosti!
— Minkä voinet, pappi? Tapa tähän, kun vertani himoinnet, mutta sinun kädestäsi en ota murenettakaan!
Sirma raivostui ja kohotti kätensä, mutta hillitsi itsensä ja katseli murhaavasti vankiaan.
— Koeta sinä, sanoi hän käheästi Pekalle. — Hänen täytyy syödä!
Hän palasi rannalle ja Pekka ryhtyi Jounia suostuttelemaan.
— Syöhän nyt pois, Jouni! kehoitti hän tarjoten leivänpuolikasta. —
Ethän muuten kykene mihinkään, puheli hän.
— Mihin minun vielä pitäisi kyetä? huudahti Jouni vihan kyyneleet silmissä. — Jalkani on pilalla ja vapauteni riistetty! Mitä pahaa olen tehnyt, kun näin minua vainootte… juuri kuin metsän petoa?
Hän kiristeli hampaitaan epätoivoisena.
— Eihän asia tule enää sen paremmaksi, lohdutteli Pekka. — Ethän itseäsi nälyttämällä mitään voita. —. Olehan nyt järkevä ja syö!
— Olisi paljon parempi, jos irroittaisit jalkani, ähkyi Jouni. — Ne ovat aivan turtuneet.
Pekka meni nuotiolle.
— Jouni haluaisi saada jalkansa irti, puhui hän neuvottomana
Sirmalle.
— No, päästä sitten, sanoi tämä. — Mihinkäpä menee yhdellä jalalla…
Hän huomasi eväät Pekan kädessä ja kysyi:
— Eikö ruvennut syömään?
— Ei vielä, mutta ehkäpä saan taivutetuksi… Hän palasi rantaan ja irroitti Jounin jalat.
— Syöhän nyt ja heitä kiukku pois! sanoi hän, jättäen eväät Jounin eteen ja nousi törmälle.
Hetken kuluttua Jouni otti lihakappaleen ja ryhtyi sitä verkalleen pureksimaan. Miehet huomasivat sen ja Pekka virkkoi:
— Kelpasipa äijälle…
— Kyllä nälkä opettaa, hymähti herra Olaus.
Aterioitiin ääneti. Omituinen, painostava tunne valtasi miehet. Siihen sekaantui jonkinlaista sääliä, jota nämä karut erämaan ihmiset harvoin tunsivat. Heidät oli luonto karaissut koviksi, ja herkkämielisyys oli heille vierasta. Mutta nyt, kun he näkivät Jounin kalpeana istuvan venheessä ja sanaton murhe kasvoillaan kalvavan kovaa lihakappaletta, ailahteli sääli heidän povessaan. Jounin olennossa oli jotakin niin liikuttavan surullista, joka ei ollut vaikuttamatta heihin. He söivät mietteisiinsä vaipuneina, tuijotellen alakuloisina tuleen.
— Krunk, krunk! kuului heidän päänsä päältä.
Korppi lensi yli siivet levällään.
Miehiä puistatti. Korppi, paholaisen lintu! Mikä sen tänne manasi? Se oli paha enne…
Samassa kuului Jounin käheä nauru venheestä. Hän oli viskannut lavanpuolikkaan menemään ja istui pää painuksissa.
— Mitä se julmettu nauraa? kuiskasi Pekka, katsahtaen papin olkapään yli Jounia.
— Tiesi jo, mitä miettinee, murahti Tuomas. Ja yks' kaks' oli säälintunne haihtunut ja mielen valtasi taikauskoinen pelko, joka sai heidän tuntonsa äkkiä kovenemaan.
— Kuka tietää noidan metkut? Pthyi! sylkäsi Aapo.
Eväät korjattiin pois ja miehet kävelivät venheille. Päivä oli jo sivuuttanut puolivälin, mutta matkaa ei ollutkaan enää jäljellä kuin peninkulman verran. Hyvin siis ehdittäisiin kirkolle.
Miehet seisoivat venheissä sauvoimet käsissä valmiina työntämään rannasta, kun samassa Pekka huomautti:
— Meidän venheemme on liiaksi lastissa. Pelkään, että
Liinakurkkiossa täyttää.
Täytyi ruveta sovittelemaan, ja lopputulokseksi tuli, että Antti sai siirtyä Tuomaan venheeseen.
— Työntäkää ulos! komensi Sirma.
Venheet läksivät liikkeelle ja lipuivat virtaan. Edessäpäin pauhasi Liinakurkkio. Miehet soutelit verkalleen, ja virta kävi kiinteämmäksi, niellen joka hetki yhä ahnaammin alaspäin.
Jo oltiin kosken niskassa. Jyrkkänä kuin mäki syöksyi veden paljous eteenpäin ahtaassa väylässään. Kuohut hyppelivät venheen ympärillä ja alempana kiehui koski valkoisena vaahtona. Oli kuin olisivat liinapäiset vedenneidot siellä karkeloineet hurjassa sekamelskassa.
Vauhti kiihtyi kiihtymistään, ja rannat vilahtelivat sivu. Joentörmät vapisivat veden pauhinasta, joka kasvoi joka hetki, kuta syvemmälle koskeen tultiin. Tähän saakka olivat miehet soutaneet kaikin voimin, jotta vältettäisiin kosken niskassa piileksivät vaaralliset kivet. Nyt oli niiden ohi onnellisesti päästy, ja valtava väylä oli avoimena edessä.
— Airot pois! hihkaisi Pekka leimuavin silmin ja hänen laskumies-verensä ourusivat kilpaa kosken hurjan pauhinan kanssa.
Venhe kiiti huimaavaa vauhtia. Kuohupääaallot nyökkäsivät vain hyvästiksi ja pärskäyttivät vaahtoa perämiehen silmille. Takimainen venhe seurasi kiinteästi perässä, ja tyrskyjen välistä vilahtelivat Tulinkisuvannon Tuomaan järeät kasvot, kun hän alustaan, ohjasi. Kosken alla kävi vaahtoharjaisten laineiden leikki hurjana, ja jymisten syöksyi pauhaava virta alapuolella olevaan suvantoon.
Pekka seisoi jämeränä venheen perässä, ja hänen kasvoillaan kuvastui erämaan lapsen välitön riemu, jota se tuntee joka kerta, kun joutuu luonnon kanssa kamppailuun ja huomaa voittavansa. Nuo muuten niin vakavat kasvot olivat nyt mitä eloisimmat. Niissä kuvastui herkästi, yksityiskohtia myöten jokainen sielun liike, jonka aiheutti kiitävän venheen ohjaaminen myllertävien kuohujen läpi. Käsi painoi jäntevästi melaa, joka oli vaulalla kiinnitetty venheen laitaan, ja koko se voima, joka tarvittiin melan käänteeseen, tuli näkyviin silmien kipunoissa ja poskille karahtaneessa punassa. Suupieli venähti äkeään juomuun, ja kulmat rutistuivat kurttuun. — Ja kun ahdas paikka oli sivuutettu, seestyi muoto, ja jykeville kasvoille lehahti iloinen hymy, joka vaikutti kuin auringon pilkahdus pilven lomasta.
Yht'äkkiä kalpenivat Pekan kasvot, ja hän painautti pontevasti melaa. Kosken alla muodosti vesi korkean aallonharjan, joka uhkaavana vyöryi joen keskijuoksua kohden. Se oli tuttu aalto Pekalle, ja hän tiesi, ettei sen kanssa ollut leikkimistä. Hän mittasi katseellaan venheen ja tuon vaarallisen aallon välimatkan ja huomasi, että vauhti oli saatava lisääntymään, jos mieli aaltoa välttää.
— Aapo, ota airot! karjaisi hän ja koetti saada venhettä leikkaamaan viistoon virran poikki.
Aapo totteli paikalla, mutta komento oli tullut hetkistä liian myöhään. Venhe liukui panimoilleen tuhoisan aallon sivuitse ottaakseen vastaan koko sen mahtavan harjan syleilyn. Aalto pyyhkäisi sen yli kokasta perään saakka, ja raskaassa lastissa oleva alus täyttyi silmänräpäyksessä.
— Nyt tuli tuho! huudahti Pekka, ja hänen miehekäs äänensä värähti. Perässä laskevasta venheestä kuului huutoja, ja samassa kun se pyyhälsi ohi, kääntyi Pekan venhe poikkipuolin, ja virta löi sen kumoon.
Kuului kauhea hätähuuto. Tuomas laski rantaan niin nopeasti kuin saattoi, raastoi lastin ja Jounin maalle ja hyppäsi venheeseen kumppaninaan Antti.
Pekan venhe pyörähteli virrassa. Sen lasti oli joutunut veden saaliiksi, ja se soljui hiljalleen suvantoon, josta kuului kuoleman kanssa taistelevien miesten epätoivoinen huuto:
— Aa-utta-kaaa!
Antti kiskoi voimainsa takaa, ja Tuomas ohjasi suoraan hukkuvia kohti. Tuokiossa he olivat Sirman lähettyvillä.
— Ojenna sauvoin! karjaisi Tuomas.
Antti sieppasi sauvoimen ja kurkoitti sen papille, joka tarttui siihen koko tarmollaan. Ei kulunut monta sekuntia, ennen kuin herra Olaus oli saatu ylös.
Jonkun matkan päässä taisteli Aapo, kuoleman kalventaessa jo kasvoja. Silmät seisoivat jäykkinä, lasimaisina, ja kuin kuolevan korahdukset kuuluivat hänen hätähuutonsa:
— A-ut-ta-kaa!
Miehet soutivat hänen luokseen ja aivan viime hetkessä, jolloin Aapo jo oli vaipumaisillaan, sai Antti kiinni hänen tukastaan. Yhdessä Tuomaan kanssa he vetivät puolipökertyneen miehen venheeseen.
— Nyt Pekan luo! huudahti Tuomas.
Keskellä suvantoa näkyi Pekan pää vedenpinnan yläpuolella, ja Antti ponnisti hammasta purren.
Mutta välimatka oli liian pitkä ja Pekan voimat olivat jo uupuneet. Pää painahti veden alle, kohosi vielä kerran ja hävisi sitten kokonaan.
Kun venhe ehti paikalle, ei näkynyt enää mitään. Muutamia vesikuplia kohosi pinnalle, ja sitten oli kaikki hiljaista.
— Sinne meni mies, sanoi Tuomas ja hänen karhea äänensä värähti. —
Liian myöhään tulimme…
Seurasi synkkä äänettömyys, jonka katkaisi Sirman vaikeroiva ääni:
— Voi, Pekka, Pekka, monivuotinen kumppani! Näinkö piti sinun käydä?
Otettiin kiinni papin ajelehtiva venhe ja soudettiin rantaan. Siellä tehtiin tuli, jonka ääressä miehet saattoivat kuivata vaatteitaan.
Pitkään aikaan ei puhuttu mitään. Onnettomuus oli herpaissut miehet.
Vihdoin virkkoi Antti:
— Kun ei koko tapaus vain olisi tuon aikaansaama, sanoi hän matalalla äänellä osoittaen pienen matkan päässä makaavaa Jounia.
Toiset havahtuivat, ja kaikkien kasvoille virisi epäluulo. He olivat ajatelleet samaa.
— Kun ei olisikin…
Keskustelu muuttui kuiskailuksi, ja herra Olaus virkahti:
— Mutta mitenkä se olisi mahdollista?
Hän oli ajatellut aivan samaa, vaikka ei tahtonutkaan sitä tunnustaa.
— Tiesi vain, mutta noita, Jumala varjele, pystyy kaikkeen.
— Tokkohan nyt…?
— Ei ole takaamista… Tuomas puistautti epäillen päätään.
Keskustelu katkesi. Mutta jokainen pohti yhä samaa asiaa. Ja vähitellen vakaantui epäluulo uskoksi, jota ei mikään saanut järkkymään.
— Kun ajattelee, että Pekka, vanha koskimies, hukkuu tässä, melkein kotinsa kynnyksellä, koskessa, jota on lukemattomia kertoja laskenut, niin…
Tuomas ei lopettanut lausettaan, ja jokainen ymmärsi, mitä hän tarkoitti.
* * * * *
Alakuloisina soutivat miehet, kun venheet taas parin tunnin kuluttua työnnettiin vesille. Ei virkattu monta sanaa. Pekan äkkinäinen kuolema kammitsi kielet.
Suvannon alapäässä kellui jotakin mustaa veden pinnalla. Tuomas huomasi sen ensimmäisenä ja huusi papin venheeseen:
— Tuolla ajelehtii jotakin. Soudetaanpa katsomaan.
Soudettiin.
Kun päästiin paikalle, huomattiin kelluva esine viinanassakaksi, joka oli ollut herra Olauksen venheessä.
— Katso vain! Tänne saakka kulkenut… ja aivan ehyt! huudahti
Tuomas, ja painunut mieliala virkosi hetkiseksi.
— Ei tarvitse herr' Vuolevin aivan tyhjänä tulla kotiin… yritti joku, mutta säikähti samassa omaa puhettansa ja vaikeni. Eikä kukaan jatkanut keskustelua, vaan äänettömyyden vallitessa soudettiin eteenpäin.
Viimeiset kosket laskettiin onnellisesti. Ei ollut enää jäljellä muuta kuin lyhyt, mutta jyrkkä Vikkuri. Kun se oli tultu alas, päästiin suvannolle, jonka oikealla rannalla sijaitsi Erkki Maunun uudistalo.
Laskettiin rantaan ja noustiin verkkaan taloon. Jouni jätettiin venheeseen Antin vartioimana.
Pieneen, puolen kyynärän korkuiseen ikkuna-aukkoon ilmestyi uteliaina tirkisteleviä lasten päitä toinen toisensa jälkeen.
Miehet astuivat pirttiin. Lapset pujahtivat piiloon, mikä minnekin. Erkki-vanhus veisteli viikatteen vartta, ja Juhani tervasi pieksuja lieden ääressä. Paksu savukerros leijaili laessa, ja sen läpi kuulsi päivänvalo himmeänä avonaisesta reppanasta. Savukerroksen alapuolella surisi sääskiparvi inisten yksitoikkoista säveltään. Vanha, ryppykasvoinen muori kyykötti sauvaansa nojaten peräseinällä olevan lavitsansängyn reunalla, ja nuori, noin kolmenkymmenen ikäinen nainen tuuditti katto-orresta matalalla riippuvaa komsiota. Se oli Pekan vaimo Kustaava.
— Hyvää iltaa! lausui herra Olaus ja ääni vavahti. Erkki-vanhus nousi kättelemään.
— Terve, terve! Nytkö se herr' Vuolevi jo palaa? Emme odottaneet näin varhain… Ja meiltä kun on vielä heinäkin keskessä. Vasta eilen pääsimme Suomen puolen niityistä…
Sirman sydäntä kirveli. Mistä hän saisi rohkeuden surullisen uutisensa kertomiseen?
— Ja papilla on mukana useampia miehiä. Mihinkäs meidän Pekka on jäänyt, kun ei palaakaan papin matkassa? puheli Erkki työntäen viikatteensa kiukaan taakse. Siellä hän huomasi uteliaita, pyöreitä silmiä ja lisäsi leikkisästi:
— Vai sinne ne vekarat taas ovat paenneet! Tulkaa esiin pappia tervehtimään!
Herra Olaus pyyhkäisi otsaansa ja katseli surullisena vuoroin Erkkiä, vuoroin naista komsion ääressä, ja hänen sydäntänsä kaihersi.
— Sellaisia metsäläisiä! nauroi Erkki lapsia, jotka pysyivät visusti kiukaan takana. — Kirmaavat piiloon heti, kun vieras tulee…
Hän sytytti piippunsa ja istahti penkille.
— Taisikin meidän Pekka jäädä vielä Ruijaan? virkkoi hän. — Kustaava täällä on ikävöinyt ja odottanut, vaikka minä olen kokenut selittää, ettei paluuaika vielä ole käsissäkään… Vastahan ne syyskuussa palaavat pyyntimiehet.
— Eihän Pekalle lie vain mitään vahinkoa tapahtunut? kysäisi Kustaava, siirtyen komsion luota lieden ääreen ja katsoen Sirmaa suurilla, kirkkailla silmillään.
— Kyllä… kyllähän sattui… vahinko, änkytti herra Olaus kääntäen päänsä toisaanne. Hän ei saattanut katsoa nuoren vaimon pelästyneisiin silmiin.
— Vahinko…? Pekalle…? Minkälainen…?
— Meiltä kaatui venhe Liinakurkkiossa ja Pekka — hukkui.
Sydäntä särkevä parahdus pusertui vaimon rinnasta.
— Voi, voi! Sitähän olen aina peljännyt, että onnettomuus vielä tulee, vaikeroi hän käsiään väännellen. Voi lapsiparkoja, voi! Nyt te olette jääneet isättömiksi!
Kustaava lyyhistyi penkille ja peitti käsillä kasvonsa. Kyyneleet valuivat vuolaina hänen sormiensa lomitse ja tipahtelivat syliin.
Lapset olivat pelästyneinä hiipineet kiukaan takaa esiin ja kerääntyneet äidin ympärille.
— Jopa tuli vahinko! valitti Erkki ja hänen leukansa tutisi. — Meni mies parhaassa iässä…
Ja hän pyyhiskeli silmiään ryppyisellä kämmenseljällä.
Vanha muori oli noussut seisomaan. Nojaten sauvaansa hän katsoi pienillä, tuikkivilla silmillään pappia, joka istui penkillä kalpein, verettömin kasvoin. Ojentaen laihan kätensä Sirmaa kohti hän huusi värisevällä äänellä, joka soi herra Olauksen korvissa kuin tuomion pasuuna:
— Johan minä olen aina sanonut, että papin retkillä se Pekka vielä surmansa kohtaa! Kovin olet pahaonninen, herr' Vuolevi! Ja nyt on ennustukseni täyttynyt!
Hän astui pari askelta eteenpäin ja jatkoi:
— Kirottu ole sinä, pappi, joka riistit vanhalta äidiltä pojan, vaimolta miehen ja lapsilta isän!… Ole kirottu… kolminkertaisesti kirottu!
Erkki kavahti pystyyn ja talutti vaimonsa sänkyyn.
— Älkää, herr' Vuolevi… pyyteli hän silmät kyynelissä. — Muori on ollut jo pitemmän aikaa heikko…
Mutta herra Olaus viittasi kädellään kuin torjuakseen Erkin anteeksipyyntöjä. Hänen omassatunnossaan soi ääni, joka vakuutti, että muori oli oikeassa. Syy oli hänen. Jos ei Jounia olisi ollut matkassa, niin Pekka eläisi ja lapsilla olisi isä, vaimolla mies ja äidillä poika…
Hän tunsi vaistomaisesti, että hänen velvollisuutensa olisi ollut lohduttaa itkevää vaimoa, mutta häntä pidätti siitä syyllisyyden tunto. Hänestä tuntui, kuin olisi lohdutus hänen huuliltaan ollut pilkkaa.
Hän nousi ja astui sanaa virkkamatta ulos, ja Aapo seurasi häntä.
Tulinkisuvannon Tuomas soutumiehineen jäi taloon yöksi.
Rantaan tultuaan hän käski miehiä nostamaan Jounin omaan venheeseensä. Sitten hän astui itse siihen ja viittasi Anttia työntämään ulos.
Venhe läksi luisumaan myötävirtaa, ja herra Olaus katseli jääpää taloa. Aurinko oli laskemassa ja heitti pitkin jokea kirkkaan valojuovan, joka välkehti venheen vanavedessä. Mutta herra Olauksesta näytti, kuin olisi sitä tuon tuostakin kaihtinut pitkä, musta varjo…