XIV
Pappilan pirtissä istuu Paulus-Jouni ovensuussa lattialla, avojaloin, puoleksi makaavassa asennossa, kädet seljän taakse sidottuina. Erkin Maunu piittaa haravia sivupenkillä, ja Maarita kehrää karsinaloukossa. Kaarina-emäntä puuhailee takan luona illallista valmistellen. Herra Olaus ei ole kotona. Hän on aamulla lähtenyt Palojoensuun veljesten venheessä Suonttavaaraan ilmoittamaan nimismiehelle Paulus-Jounin vangitsemisesta.
Kaarina nosti padan tulelta ja kaatoi siitä keitosta pahkakuppiin.
Ottaen hyllyltä puulusikan hän meni Jounin luo ja virkkoi lempeästi:
— Ehkä syömme nyt, Jouni, muutoin tulee liian pitkä rupeama eilisillasta saakka.
Jouni katsoi häneen silmissä uhma, joka näytti pohjattomalta. Hän ei vastannut mitään.
— Ehkäpä Maunu irroittaa siteet siksi aikaa kuin Jouni syö, virkkoi
Kaarina Maunun puoleen kääntyen.
Maunu laski haravan penkille ja irroitti vangin kädet.
— Kas niin, sanoi Kaarina-emäntä hymyillen suopeasti. — Nyt saattaa Jouni syödä… Syöhän nyt, ennen kuin jäähtyy… Katsomme sitten kipeää jalkaa ja korjaamme käärettä.
Jouni loi Kaarinaan omituisen katseen. Se kertoi syvästä, verisestä loukkauksesta, jota ei voitu koskaan anteeksi antaa, mutta samalla oli siinä selittämätöntä kummastuksen ja ihailun sekoitusta, jonka aiheutti papin vaimon lempeä ystävällisyys.
Hän tarttui lusikkaan ja ryhtyi verkalleen syömään. Ensimmäiset lusikalliset eivät tahtoneet mennä kurkusta alas. Oli kuin olisi haavoitettu sisu pannut kaikin voimin vastaan tuota rakkaalla kädellä tarjottua almua. Mutta vähitellen, kuta enemmän hän söi, solui keitto kuin itsestään, eikä kestänyt pitkää aikaa, ennen kuin kuppi oli tyhjä. Jouni laski sen viereensä lattialle ja käänsi päänsä seinään päin.
— Ehkä Jouni söisi lisää? kysyi Kaarina ottaen kupin lattialta.
Lyhyt päänpudistus vastaukseksi.
Kaarina iloitsi sydämessään, että oli saanut Jounin syömään. Kunpa saisi hänet puhumaankin jonkun sanan. Tuo vuorokauden kestänyt vaitiolo tuntui kovin painostavalta.
Maunu meni Jounin luo ja sanoi:
— Pannaanpas kädet kiinni taas.
Jouni kohottautui sen verran, että Maunu saattoi sitoa kädet seljän taakse, mutta ei muuttanut entistä asentoaan.
— Jokohan me nyt katsomme nilkkaa, miten sen laita on? sanoi
Kaarina. — Ehkäpä Maunu päästää vähän jalkoja irralleen.
Maunu päästi jalkanuorat, jotka olivat moninkerroin kierretyt pohkeiden ympäri, ja Kaarina kääri housunlahetta vähän ylös. Nilkka oli tavattomasti paisunut.
— Ai, ai! Sehän on ajettunut yhä enemmän, sanoi hän silmät kosteina ja äänessä valittava sävy. — Mitäs me nyt teemme? Ei taida olla muuta keinoa kuin panna siihen uudelleen kostea kääre.
Hän irroitti varovaisesti nilkan ympärille kierretyn rievun, joka oli jo aivan kuivunut, kostutti sen ja asetti paikoilleen.
Jouni kohautti hermostuneesti olkapäitään, kun Kaarina rupesi käärettä kiinni sitomaan.
— Koskeeko pahoin? kysyi hän osaaottavasti.
— Ei, vastasi Jouni, ja äänessä oli tyyni, melkein onnellinen sointu.
Kaarina tuli tästä niin hyvilleen, että kyyneleet pulpahtivat silmiin. Se oli ensimmäinen sana, jonka Jouni lausui vuorokauden kuluessa.
Hän veti siteen keveään solmuun ja kääri lahkeen alas.
— Kas nyt, sanoi hän ja hymyili kyyneltensä lomasta. — Toivotaan, että se paranee pian.
Jouni loi häneen kiitollisen silmäyksen ja nyykäytti hiljaa päätään.
— Kiitos! kuiskasi hän käheästi ja käänsi taas päänsä seinään päin.
Kaarina-emäntä söi palvelijainsa kanssa illallisen ja meni levolle. Maarita vetäytyi aitan luhtiin ja paneutui myös maata. Maunu jäi pirttiin vankia vartioimaan.
Hän piitti haravan toisensa jälkeen ja valvoi reippaasti, silmäten tuontuostakin Jouniin, joka näytti nukkuneen. Pappilan ympäristössä oli hiljaista. Ainoa ääni, mikä silloin tällöin kuului, oli jänkälinnun yksinäinen, valittava piipitys pappilan takana olevalta vuomaita.
Maunu sai haravat valmiiksi ja istahti penkille tupakoimaan. Kumma, ettei herr' Vuolevia jo kuulunut, ihmetteli hän puhallellen savun toisensa jälkeen. Ehkä ei ollut tavannut nimismiestä kotoa ja oli lähettänyt häntä hakemaan. Aamulla aikaisin oli lähtenyt eikä vielä ollut palannut.
Jouni liikahti hiljaa nurkassaan ja valitti unissaan… Kuka olisi uskonut, että Jouni, joka oli ollut nimismiehen kanssa Seitavuopiolla, makaisi tuossa parin viikon päästä, kädet ja jalat köysissä. Merkillistä, että herr' Vuolevin piti sattuakin juuri parhaaseen aikaan Ruijasta palaamaan… Ja ihmeellistä, että veli Pekan piti tälle matkalle hukkua… ja sellaiseen paikkaan kuin Liinakurkkio, jonka oli monet monituiset kerrat laskenut… Tuo onnettomuus oli varmaan salaperäisessä yhteydessä Jounin kanssa… Maunu oli vakuutettu, että noita oli koettanut kostaa herr' Vuoleville loihtimalla hänen venheensä veden valtaan. Mutta hän oli onnistunut vain osaksi: Pekka, suuren perheen isä oli mennyt… Papin olivat omat taikansa pelastaneet…
Oli hiiskumattoman hiljaista. Maunu eroitti selvään Jounin epätasaisen hengityksen… Se oli katkonaista ja kuulosti tuskalliselta… Häntä pakkasi pelottamaan. Mitä jos tulisi manalaisia pirttiin ja kävisivät hänen kimppuunsa…? Sydän löi kovasti, ja hän kuunteli korvat hörössä.
… Eikö eteisessä hiipinyt joku…? Kuului heikko risahdus, ja Maunu säpsähti. Mikä se oli…? Hän jännitti kuuloaan: taas risahdus… Mitä kummaa se oli… Maunu astui keskelle huonetta ja huomasi samassa, että kekäleinä riutuvat puut risahtelivat takassa.
Häntä nauratti. Kaikkea piti aikamiehen ajatellakin! Mikäs hätä tässä! Jouni nukkui nurkassaan, ja ovet olivat salvassa… Mikäs tässä… papin talossa…
Maunu henkäisi rauhallisesti ja tunsi veriensä tyyntyvän. Hän lisäsi puuta takkaan, sytytti piippunsa ja meni karsinanpuoleisen ikkunan ääreen. Siinä oli heti talon takana Niittyvuoma, pappilan lehmilaidun. Ulompana häämötti metsänranta tummana, pimeänä kehyksenä.
Maunua rupesi raukaisemaan ja hän haukotteli pitkään. Aamulla piti lähteä Mannajärven rantoja niittämään, joen toiselle puolen… Nimismies, koranus, vei kuin veikin Puhalluksen, ja sen sijaan oli nyt saatu kurpoa tehdä vetisiä jänkätilkkuja sieltä täältä…
Hän haukotteli syvään. Joko tässä nyt nukuttamaa: kesken yön? ajatteli hän siirtyen joenpuoleiseen ikkunaan. Siellä riippuivat verkot navetan päässä. Hän eroitti ne valkeista tuohikopista, jotka kuumottivat öisen hämyt läpi. Ei oltu joudettu kalastamaankaan, kun oli heinän teko vienyt kaiken ajan…
… Mikä siellä aitan portailla liikkui? Maunu teroitti katsettaan. Jokin elävä se oli… mikä sitten lie ollut eihän vain kärppä…? Nyt hypähti se maahan ja pyöri siinä hetkisen… hypähti taas aitan portaille ja katosi porrasten toiselle puolen… Tuolla se tuli taas esiin portaiden takaa ja hypähteli pihanurmella… asettui sitten istumaan keskelle pihaa ja — naukui… Kas, kissahan se…! Miksikä olivat jättäneet mirrin ulos…?
Maunu ajatteli lähteä päästämään kissaa sisälle, mutta pelkäsi herättävänsä Jounin… Antaapa mirrin olla… lämminhän on yö…
Häntä raukaisi tavattomasti. Silmät pyrkivät väkistenkin painumaan kiinni. Penkki viekoitteli kovin makeasti, mutta hän voitti kiusauksen. Nosti vain toisen jalkansa sille ja nojasi mukavasti ikkunanpielustaan.
— — —
Jouni heräsi siihen, että jalkaa särki. Hän kohautti yläruumistaan ja tunsi samassa, kuinka jokin kireä ja karkea puristi ranteita, saaden aikaan kirvelevää kipua. Missä hän oli? Hän silmäsi ympärilleen. Haravia oli rivissä uuninkupeella… yksi, kaksi, kolme… kuusi haravaa… Penkin vieressä lattialla oli piippu, ja mies nukkui ikkunanpieltä vasten.
Jounin uniset aivot selvisivät vähän. Hänhän makasi pappilan pirtissä… Tuossa oli peräseinän ikkunan edessä pöytä, jolle hän Pyhän Andreaan aamuna oli laskenut kirkkaan hopeataalerin… Nyt siinä oli pienoinen pahkakuppi… Eikö hän ollut illalla siitä syönyt…? Olipa varmaan… ja Kaarina-emäntä oli sen ojentanut hänelle… lempeä, suloinen Kaarina…
Mikä hänen nilkkaansa vaivasi? Sellainen kuumeinen, kipeä pakotus, joka ulottui kylkeen saakka…
Yht'äkkiä hän muisti kaiken: hän makasi pappilan pirtissä vankina, herr' Vuolevin vankina. Kireän puristuksen ranteissa aiheutti nuora, jonka Maunu oli illalla sitonut liian tiukkaan. Nilkassa poltteleva kipu johtui jalan nyrjähtämisestä pakomatkalla leväisen jängän yli.
Hän kohottautui istumaan. Aurinko paistoi karsinanpuoleisesta ikkunasta ja valaisi maitohyllyn peräseinällä. Maunu nukkui joenpuoleisen ikkunan ääressä, ja hänen päänsä oli painunut rinnalle.
Päätyikkunasta näkyivät etäisyydessä siintävät tunturit, joiden huippuja aamuaurinko nyt valaisi. Jouni tunsi hivuttavaa kaipuuta rinnassaan… Siellä nukkuivat lappalaiskodat laaksojen kätköissä, ja porolaumat lepäsivät tunturien rinteillä… Ja hän oli täällä, ahtaassa, kuumassa pirtissä… vihollisensa vankina…
Hän nosti sidotuita käsiään selkää pitkin ja väänteli niitä tuskissaan. Nuora kiristi ranteita armottomasti, ja hänen kasvonsa vääntyivät kivusta. Kunpa voisi saada kädet irti! Silloin hän olisi vapaa!
Hän painoi toista kättä alaspäin pitäessään toista ylhäällä… ja kas — se solahti hieman. Hän painoi voimainsa takaa… se solui vielä alemmas. Mutta kuta enemmän hän painoi, sitä kipeämmin koski toiseen ranteeseen. Hän veti käden ylös ja tunsi, kuinka kiristys toisessa lakkasi. Väänneltyään kättä vielä jonkin aikaa hän huomasi ilokseen, että silmukka isoni. Se antoi siis perään! Vielä voimakas kierto, joka nostatti kyyneleet silmiin, ja — toinen käsi oli irti. Pian oli toinenkin vapaana, ja sitten seurasi jalkojen vuoro.
Mutta kipeään jalkaan koski tavattomasti, kun hän vähänkin sitä liikautti. Sääriä ei kärsinyt ollenkaan koukistaa, ja tuntui aivan mahdottomalta päästä käsiksi nuoraan, joka kiristi pohkeita. Mutta hän puri hampaat yhteen ja veti jalat koukkuun kivusta huolimatta. Nyt hän ulottui nuoraan ja kehi sen muutamassa hetkessä auki. Tavaton voimainponnistus oli kuitenkin uuvuttanut hänet niin, että hänen täytyi laskeutua pitkälleen.
Nyt hän oli vapaa, ja ensimmäinen ajatus oli päästä pirtistä ulos niin pian kuin mahdollista. Hän kohottautui jälleen ja yritti terveen jalan avulla nousta seisomaan. Se oli tuskallista ja kysyi suuria ponnistuksia, mutta se onnistui kuitenkin.
Samassa kun hän oli päässyt pystyyn, liikahti Maunu penkillään. Jounin sydän lakkasi melkein sykkimästä. Mutta Maunu oli liikahtanut vain unissaan ja näytti nukkuvan yhtä sikeästi.
Jouni nojasi kipeään jalkaansa ja yritti päästä uunin kupeelle. Hänen tarkoituksensa oli saada käteensä harava voidakseen sen varassa paremmin kulkea. Vaivalloisesti hän pääsikin haravarivin luo, mutta kurkottaessaan ottamaan laitimmaista, hän tuli sysänneeksi sitä, ja koko haravarivi kaatui kolisten lattiaan.
Siihen meluun havahtui Maunu ja kavahti pystyyn. Jounin silmissä musteni maailma, mutta hän tointui pian. Nähdessään vartijansa valveilla heräsi hänen sydämessään kaikki koettu kärsimys, ja hän sai epätoivoisen voimat. Siepaten nurkasta puolitekoisen kirvesvarren, hän kolhaisi sillä Maunua päähän, ennen kuin tämä ehti oikein tointua.
Maunu kaatui koristen lattiaan.
Jouni läähätti raskaasti. Voimainponnistus oli ollut liian suuri hänen nälän heikontamalle ruumiilleen. Sitä paitsi tuotti pieninkin kipeään jalkaan nojaaminen mitä ankarimpia tuskia. Päätä huimasi ja silmiä hämärsi. Mutta karsinaikkunaan yhä kirkkaammin kimmeltävä aamuauringon loiste herätti hänen turtuneet aistinsa täyteen toimintaan. Hän hengitti syvään sieraimet levällään ja kuunteli. Pirtin viereisestä kamarista kuului heikkoa voihkinaa. Kaarina-emäntä oli siis herännyt.
Hän otti lattialta haravan ja nilkutti sen avulla Maunun luo, joka makasi tiedottomana. Koston raivottaret temmelsivät hänen sydämessään, kun hän katseli pyörtynyttä vihollistaan. Mikä estäisi häntä nyt ainiaaksi vapautumasta papin uskollisesta apulaisesta? Ikkunan vieressä seinällä riippui puukko. Hän kurottautui sitä ottamaan, mutta hätkähti samassa viereisestä huoneesta kuuluvaa valittavaa ääntä.
"Kaarina!" jysähti hänen mieleensä ja käsi painui alas. Hän näki papinemännän suuret, lempeänsiniset silmät ja kuuli hänen sointuvan äänensä: "Nyt me syömme vähän!"
Hän otti seinältä poronhihnan ja kumartui Maunun puoleen, joka osoitti jo toipumisen merkkejä. Nopeasti hän sitoi tämän kädet ja jalat hihnalla lujasti kiinni. Saatuaan Maunun sidotuksi hän suuntasi vaivalloisen kulkunsa viereistä huonetta kohti. Hän avasi oven ja astui sisään.
Suloisen hivelevä hajuheinän tuoksu lehahti häntä vastaan heti ovessa, ja huoneen täytti vieno, väreilevä valo, joka virtasi sisään vaaleiden ikkunaverhojen läpi. Pienellä pöydällä ikkunan edessä oli kukkia ja tuolilla sen vieressä vaatteita.
Jouni pysähtyi oven suuhun ja hengitti syvään.
Peräseinällä olevasta vuoteesta tuijottivat häntä vastaan kalpeat, säikähtyneet kasvot. Niiden ilme oli hätääntynyt, äärimmilleen hätääntynyt, ja suurten silmien avuton katse oli kauhua täynnä. Se vaikutti Jouniin omituisen herpaisevasti.
— Jouni! kuiskasi vapiseva ääni, jossa värähteli kuoleman pelko. —
Miksi tulet tänne? Tahdotko tappaa minut? Voi, Jouni… sääli minua!
Jouni hymyili, ja lämmin veri virtasi hänen sydämeensä.
— Tappaako? sanoi hän äänessä omituisen verhottu sävy. — Älä pelkää, Kaarina, en tee sinulle mitään pahaa.
Mutta Kaarina oli sellaisen kauhun vallassa, ettei käsittänyt Jounin sanoja.
— Minä olen ollut sinulle hyvä, Jouni… Olen auttanut sinua… voitko tehdä minulle pahaa? puhui hän hätäisesti ja katseli Jounia mieletön pelko silmissään.
— En tee sinulle mitään! Kuuletko? Tulin vain katsomaan ja puhelemaan hiukan… Olen päässyt vapaaksi, niinkuin näet, ja nyt lähden tieheni.
Kaarina hengitti syvään ja näytti vähän tointuvan.
— Aiotko paeta, Jouni? kysyi hän viattomasti. — Niin, pakene, pakene vain.
— Toivotko minun pääsevän pakoon? kysyi Jouni, ontuen lähemmäksi vuodetta. — Mutta mitä pappi sanoo?
— Pakene vain, Jouni, pakene heti!… Mene aivan paikalla, ennen kuin herra Olaus tulee!… Kuuletko, hän voi tulla millä hetkellä hyvänsä!…
— Sinä toivot minun pakenevan, Kaarina? Jouni istahti sängyn laidalle. — Sinä toivot minun pelastuvan papin käsistä, niinkö?
— Niin, niin! Mene heti, ennenkuin hän tulee kotiin!
Jounin kalpeita, miellyttäviä kasvoja kirkasti valoisa hymy. Ruskeiden silmien loistava katse lämpeni, pehmeni. Oli jotakin ylevän kaunista tuossa nuoressa lappalaisessa, jonka valjulla, korkealla otsalla leikki uudinten raosta pilkistävä auringonsäde. Kaarina katseli häntä ihmeissään, ja pelko häipyi vähitellen hänen sydämestään. Jounin kasvoissa ei ollut mitään pelkoa herättävää. Niiden avuton onnen ilme vaikutti päinvastoin rauhoittavasti.
— Kaarina! sanoi Jouni, ja hänen kasvonsa punertuivat äkkiä, ja silmiin syttyi outo, kuuma hehku. — Kaarina, minä en voi selittää itselleni, miksi en voi sinua vihata, vaikka olet papin vaimo. Sinä olet voittanut sydämeni. Rinnassani on kummallinen tunteiden sekoitus. Minä vihaan pappia koko sielustani enkä näkisi mitään niin mielelläni kuin hänen tuhonsa, mutta sinua en voi vihata, vaikka pakotankin itseäni siihen — välistä. Niinkuin nytkin: yksi ääni povessani sanoo: "kosta nyt!", mutta toinen kieltää.
Kaarina veti kätensä peitteen alle ja vapisi. Sydän miltei lakkasi sykkimästä, ja hän tuijotti kauhistuneena Jouniin, jonka lämmin katse hyväili häntä. Hän tunsi vaistomaisesti suuren vaaran uhkaavan itseään, ja koko hänen naisellisuutensa heräsi torjumaan sitä ajoissa.
— Miksi noin puhut ja pahoitat mieleni? kysyi hän — niin tyynesti kuin saattoi. — Tahtooko Jouni kostaa minulle, joka olen aina ollut Jounille vain hyvä ja lempeä?
— Tahtoisin! vastasi Jouni ja katsoi Kaarinaa vakavasti silmiin. — Silloin olisi kostoni ehyt, jos voisin kostaa papille sinun kauttasi. Mutta en voi! Se on heikkouteni. Ja nyt kun en enää voi täydellä sydämellä kostaa, niin täytyy sinun saada pappi jättämään minut rauhaan.
Jounin katse oli totinen, melkein synkkä.
— Vannotko sen?
Kaarina yritti vastata, mutta samassa kuului pirtistä kolinaa, ja ääni huusi:
— Kaarina!
Jouni säpsähti ja katsahti kysyvästi Kaarinaan: Oliko se pappi?
— Se on Maunu! sanoi Kaarina hätääntyen. — Mitä olet hänelle tehnyt?
Jounin katse sai äkkiä villin ilmein, ja hänen suunsa vääristyi raivosta.
— Maunulle? Aioin tappaa hänet, mutta en tehnyt sitä — sinun vuoksesi. — Katso, siinä taas uusi todistus heikkoudestani! Jos et olisi ollut hyvä minulle, olisin empimättä surmannut hänet.
Jouni viittasi päällään pirttiin käsin ja hänen äänensä oli melkein soimaava.
— Siinä teit kauniisti, Jouni, puhui Kaarina hellästi kuin lapselle ja jatkoi epätoivoisella rohkeudella:
— Ja nyt, Jouni, jos panet arvoa siihen, mitä sinulle olen tehnyt, niin lähdet heti ja säilytät vapautesi. Muutoin saavuttaa herra Olaus sinut ja silloin…
Hän ei uskaltanut lopettaa lausettaan nähdessään Jounin kiihtyneet kasvot.
— Mitä voi herra Olaus minulle? huudahti hän leimuavin silmin. —
Minä voin tappaa hänet milloin hyvänsä?
— Sitä ei Jouni tee…
— Miksi en tekisi?
— Jouni ei ole julma… Hänen sydämensä on jalo ja ylevä… Hän ei tahdo verta vuodattaa.
Jounin raivo tyyntyi vähän ja hän katsoi Kaarinaan väkinäisesti hymyillen.
— Tunnetko sinä Paulus-Jounin sydämen?
— Tunnen, tunnen kyllä! Kaarina puhui lämmöllä ja vakuuttavasti. —
Jouni ei ole alhainen. Jouni ei sillä tavalla kostaisi.
— Mutta pappi ei anna minulle rauhaa! Mitä voin lopuksi muuta tehdä
—? Vaikka se ei olisikaan paras kosto hänelle…
— Herra Olaus jättää sinut rauhaan, sanoi Kaarina ja katsoi Jounia vakavasti silmiin. — Minä lupaan tehdä kaikkeni taivuttaakseni hänet siihen. Mutta luovu sinä pakanuudestasi ja taivu. Olet väärässä.
Jounin kasvoja valaisi hetkellinen tyytyväisyys.
— Se on hyvä, että lupaat, vaikka et ole tähän saakka mitään voinut. Kerran ennen jo lupasit… Mutta nyt en luota enää lupaukseen. Sinun tulee vannoa se!
— Minä vannon! huudahti Kaarina ja kylmä hiki kohosi hänen otsalleen. — Vannon kaiken nimessä, mikä minulle on pyhää! Kaikkeni teen… polvillani rukoilen… ja uskon, että herra Olaus on jättävä sinut rauhaan.
— Hyvä! Minä luotan siihen ja lähden. Kiitos kaikesta hyvästä, mitä olet minulle tehnyt! Jää terveeksi!
Jouni astui ovelle, mutta pysähtyi vielä.
— Maunua et saa laskea vapaaksi heti. Lupaatko sen? kysyi hän.
— Lupaan kyllä! Mene vain rauhassa.
Jouni loi häneen pitkän, surullisen katseen ja poistui.
Kaarina kuuli hänen sanovan jotakin Maunulle ja nauravan pilkallisesti. Sitten avattiin ovi, ja hän kuuli, kuinka eteisen lattia rasahteli harvakseen. Ulko-ovi vetäistiin auki ja painettiin kiinni. Vielä häipyviä, laahustavia askeleita ulkoa ja sitten oli kaikki taas hiljaista.
Mutta nyt kun Jouni oli mennyt, valtasi Kaarinan selittämätön kauhu. Se hyökkäsi hänen kimppuunsa kuin ahdistava painajainen, uhaten tyrmistyttää hänet siihen paikkaan. Sydän kutistui kokoon, ja kädet puristautuivat kiinni kuin turvaa etsien. Huone tuntui pyörivän hänen silmissään. Hän kyyristäytyi vavisten peitteen alle, ja koko äskeinen kohtaus kulki kuin kamala uni hänen silmäinsä ohitse. Kuinka saattoi hän olla niin tyyni ja keskustella niin rauhallisesti…? Mitä hän olisi tehnyt, jos Jouni olisi yrittänyt väkivaltaa…? Hyvä Jumala, hyvä Jumala! hoki hän mielettömässä tuskassa.
Pirtistä kuului ähkymistä ja kolinaa. Siellä joku potki ja kiemurteli lattialla. Kuulosti aivan kuin olisi kaksi miestä painiskellut keskenään. Oliko Jouni palannut kostoaan täyttämään?
Hän kuunteli vapisevin sydämin. Ähkymistä ja potkimaa jatkui. Kuului voimakkaita kolahduksia, tukahutettua äännähtelyä ja natinaa, kuin olisi jotakin pingoitettu lujaan. Sitten läähättävää hengitystä ja kaikki hiljeni.
— Kaarina-emäntä! Tulkaa laskemaan minut irti! huusi käheä ääni.
Hyvä Jumala! Sehän oli Maunu, joka oli sidottuna… varmaankin lattialla.
Kaarina hypähti sängystä.
— Odota! huusi hän temmaten tuolilta vaatteensa. — Minä tulen heti!
Hän ryhtyi nopeasti pukeutumaan, mutta samassa hän muisti, että Jouni oli kieltänyt häntä laskemasta Maunua vapaaksi. Hyvä Jumala! Mitä tehdä?
Hän vaipui tuolille istumaan kädessään paulakenkä ja kuunteli. Ulkoa ei kuulunut mitään epäiltävää. Jouni oli jo saattanut päästä hyvän matkan päähän. Mutta hänellähän oli kipeä jalka. Voi hyvä Jumala! Mitä tästä lopuksi tulikaan?
— Eikö Kaarina-emäntä joudu jo?
Kaarina havahtui mietteistään ja pisti kengän sukkelaan jalkaansa.
— Odotahan nyt, minä tulen aivan heti! huusi hän vastaan ja tirkisti uudinten raosta ulos. Aurinko oli jo korkealla ja valaisi kirkkaasti Niittyvuoman, jossa heinäsaurat seisoivat totisina, tuulen leyhytellessä pielien päihin tarttuneita heinätupsuja. Ketään ei näkynyt vuomalla paremmin kuin metsänreunassakaan. Aamuauringon valaisema luonto oli hiljainen ja rauhallinen.
Hän pujotteli ylleen viimeiset vaatekappaleet, solmisi tukkansa sykerölle ja astui pirttiin sykkivin sydämin.
Maunu makasi keskellä lattiaa, jonne hän oli kieritellyt itsensä saadakseen siteet paremmin irtaantumaan. Mutta se ei ollut onnistunut; siksi hyvin oli Jouni työnsä tehnyt.
— Päästäkääpä irti käteni, että pääsen vähän väljemmälle, sanoi hän synkkänä. — Se ruoja on köyttänyt minut niin lujaan, etten pääse hievahtamaankaan.
Kaarina silmäsi joenpuoleiseen ikkunaan, mutta ei nähnyt ketään. Rannasta olivat molemmat venheet poissa, mutta vastakkaisella rannallakaan ei niitä näkynyt. Hänelle selvisi Jounin juoni ja hän arvasi hänen päässeen turvaan.
Hän päästi Maunun vapaaksi. Tämä hyppäsi pystyyn, tempaisi pyssyn seinältä ja riensi ulos.
— Nyt lähetän luodin hänen lävitseen, kun vain näkösälle saan! huusi hän mennessään. — Nyt kostetaan veljen kuolema!
Kaarina juoksi hänen jälkeensä ja huusi:
— Turha vaiva, Maunu! Hän on varmaankin jo kaukana täältä!
Mutta Maunu ei kuunnellut, vaan riensi vihurina rantaan. Kaarina kuuli hänen siellä sadattelevan ja näki hänen juoksevan rantaa pitkin jokea alaspäin.
Hetken kuluttua palasi Maunu hikisenä ja hengästyneenä.
— Se koranus on vienyt meiltä molemmat venheet, sanoi hän pyyhkien hikeä otsaltaan. — Toinen oli tarttunut kivelle keskelle jokea tuonne alemmas, ja toisella viiletti Jouni kaukana koskessa. Häntä on turha enää perästä ajaa. Hän voi nousta maalle missä hyvänsä ja työntää venheen jokeen, ja silloin häntä on mahdoton löytää.
— Viisaspa oli, sanoi Kaarina, joka henkeä pidättäen oli kuunnellut Maunun kertomusta. — Työnsi toisenkin venheen vesille, jottei päästäisi takaa-ajamaan. — Voisiko sitä saada pois kiveltä?
— En tiedä… vaikeaa se on, mutta täytyy koettaa. Voi taitamaton! Kylläpä tämä oli koko onnettomuus. Ja minun syyni kokonaan… Mitä sanoo herr' Vuolevi, kun niin huonosti vartioitsin? Voi taitamaton!
— Minkäpä sille?… Mennyt on mennyt… koetti Kaarina lohduttaa.
— Niinpä se on, mutta sittenkin tahtoo pääni mennä sekaisin, kun ajattelen, että se oli minun syyni. Voi minua viheliäistä tomppelia, kun en ollut huolekkaampi. Milläs me nyt niityllekin… kun ei ole venhettä? Voi taitamaton!…
Ja Maunun suurissa, harmaissa silmissä kuvastui avuttomuus ja epätoivo.