XV
Kauppias Eerik Kvaenangenin tuvassa Lyngenvuonon pohjukassa kävi iloinen elämä. Avonaisesta ikkunasta, joka oli vuonolle päin, kuului kovaäänistä puhetta, vuoroin ruotsiksi, vuoroin norjaksi. Kajahtipa väliin selvä suomalainen sanakin, jota säestyksenä seurasi juopuneen äänellä laulettu lapinkielinen joiunpätkä. Toisin vuoroin rämähti käheä ääni nauruun, joka muuttui juopuneelle omituiseksi kukerrukseksi. Siitä ei taas tuntunut loppua tulevankaan. Loppu tuli kuitenkin sellaisena hetkenä, jolloin sitä vähimmin osasi odottaa, ja sen ilmoitti voimakas nyrkin paukahdus pöytään. Tätä äkkinäistä naurun katkeamista seurasi taas sekavaa turinaa, josta eroitti vain harvan yksityisen sanan.
Ikkunan ääressä istui kaksi miestä ryypiskelemässä. Toinen oli lyhytrakenteinen ja tanakka, yllä lapintakki ja jalassa lappalaisen tavalliset kesäjalkineet, paulaiset vuotakengät. Toinen oli pitkä ja laiha, kuluneessa nukkavierutakissa ja polvihousuissa. Jalassa hänellä oli messinkisolkiset kengät. Tukka oli epäjärjestyksessä ja paidanrinnus auki.
Molempien kasvoilla pohotti kuumeinen puna, seurauksena ahkerasta ryypiskelemisestä. Lapintakin omistaja oli vanha tuttavamme Olaus Sirma, ja hänen toverinsa Lyngenin nimismies Rolf Jenssen.
Kauppamies hoi! huusi Sirma ja kolkutti tyhjällä tuopilla pöydän laitaan.
Viereisestä huoneesta tuli ystävällisen näköinen, hymyilevä vanhus, nahkaesiliina edessä. Hän astui reippaasti pöydän luo, silmäsi veitikkamaisesti molempia juomatovereita ja kysyi kohteliaasti:
— Mitä suvaitsette?
— Eikö ukko Kvaenangen näe, että tämä on aivan tyhjä? sanoi Sirma ja käänsi tuopin kauppiasta kohti. — Aivan tyhjä! lisäsi hän silmää iskien.
— Vieläkö herra pastori tahtoo? Se nousee ehkä liiaksi tänne?
Kauppias taputti leikkisästi Sirmaa päähän.
— Ann' nousta vain! Ei aina olla Norjassa! Vai luuletko, ettei minulla ole millä maksaa? Enontekiön kappalaisella on rahaa! Näetkös?
Sirma löi kirkkaan taalerin pöytään.
— No, no, kyllä minä uskon, mutta ajattelin vain. Mutta saman tekevä, kyllä minä noudan.
Kauppias otti tuopin ja toi sen hetken kuluttua täynnä kuohuvaa olutta.
— Eikö minulle enää viinaa uskota? ärjäisi Sirma löi nyrkkiä pöytään. — Mitä hävyttömyyttä tämä on Jenssen, kuinka voit sallia…?
— Jaa, jaa, vastasi puhuteltu ja heilutteli päätään.
— Minä tahdon viinaa, oikeaa lajia! Pois oluet! Sirma heitti tuopin lattialle.
— Istu rauhassa! Mitäs siinä teutaroit? koetti nimismies häntä rauhoittaa.
Kauppias otti tuopin lattialta ja suuttui. Hän astui pöydän luo ja sanoi tiukasti:
— Jollei pastori lupaa olla hiljaa, niin minä en anna pisaraakaan enää!
— Minä lupaan… anteeksi! Sinä olet kelpo ukko… Minä pidän sinusta…
Sirma nousi ja yritti syleillä kauppiasta, mutta tämä vetäytyi taaksepäin eikä ollut huomaavinaan hänen tarkoitustaan.
Viinaa tuotiin pöytään. Sirma tarttui lasiin ja vei sen huulilleen.
— Prosit, Jenssen!… Tämä on hyvää!… Norjan viinaa! — Prosit, prosit!
— Kuulehan, Jenssen, virkkoi Sirma tuokion kuluttua. — Minulla on huono toveri siellä kotikirkolla… ymmärrättekö? Nimismies, tarkoitan… Martinpoika. Suuri lurjus koko mies. Meillä on ollut käräjäjuttu heinämaista ja minä voitin… komeasti… Tahtoi viedä minulta niittyni… ajattelepas!… Suuri lurjus… heittiö!…
— Älä, älä! Ole siivolla! Ukko Kvaenangen ajaa meidät muutoin ulos.
— Anteeksi, aloitti Sirma hiljaisella, melkein kuiskaavalla äänellä. — Mutta minä en saata sietää sitä ketunnaamaista Martinpoikaa! Se puolustaa noitia ja velhoja, vaikka virka toista vaatisi…
— Kuule, miten kävi sen sinun noitasi, sen Paulus-Jounin? On kuulunut tännekin jotakin.
— Älä kysy. Se on ruma juttu… Kuule, maistetaan, niin minä kerron…
Lasit kohosivat taas.
— Se on ruma juttu… Ajattelepas… otimme miehen kiinni muutamana päivänä viime kesänä… Oli juuri palannut muutamasta pirullisesta ilveilystään… uhrijuhlasta… katsopas. Olin parast'aikaa syömässä kodassa, kun Tulinkisuvannon Tuomas… tiedäthän… tulee ja sanoo, että Jouni on naapurinamme viereisessä kodassa… Sanoo tyynesti vain… niinkuin se olisi aivan jokapäiväinen asia… Minä ulos… kuin pyssyn suusta… ja miehet perässä… Siellä viilettää jo noita pakoon, niin että takin helmat lepattavat… Me perässä… hiivatin hamppua, Jenssen! Noita loikkaa vetistä jänkää poikki, niin että vesi pärskähtelee… Meille nousee tie pystyyn… Ei kukaan uskalla jängälle, vaikka minä manaan ja noidun… Sellaisia nahjuksia, Jensen!… Mutta kohtalo tuli meille avuksi… Tuiskis! Siellä makaa mies silmällään jängässä eikä pääse ylös… Silloin me ympäri kiertämään… ja niskaan!… Jalka oli nyrjähtänyt sijoiltaan… peijakas! Otimme kiinni ja toimme kirkolle sidottuna … käsistä ja jaloista…
— No, mitenkäs sitten?… Teiltähän hukkui mieskin sillä matkalla?
— Niin… Erkin Pekka… Täytti venheen muutamassa koskessa… ja sinne meni mies… Vanha muori… Erkin äiti… kirosi minut syvimpään helvettiin… Niinkuin se olisi ollut minun syyni… Sanopas, Jenssen oliko se minun syyni?
— Mitenkä se sinun…?
— Sitähän minäkin! Olen koko talven… houkka itseäni soimannut… mutta se on ollut turhaa vaivaa! Minkä minä sille…?
Hän vaikeni ja tuijotti edessään olevaan lasiin, puistellen päätään omille mietteilleen.
Nimismies pitkästyi hänen vaitioloonsa ja kysyi:
— No, mitenkä kävi sen Jounin sitten?
Sirma havahtui ja katsoi nimismiestä tuikeasti silmiin.
— Niin, kuule, Maunu, sen vietävä, päästi miehen irti. Jouni pelotteli muijan pahanpäiväiseksi… Kovin oli peljästynyt hyvä, ettei surmannut… Kun minä palasin Suonttavaarasta, oli noita poissa — paennut… Ei löydetty mistään… Piti läheltä, etten lyönyt Maunua halolla kalloon… Niin suututti… suututti armottomasti!
Nimismies räjähti nauramaan.
— Olipa se soma juttu, hah-hah! Vai pakoon pääsi? Katsos vain… viekkaannäköinen se onkin. Olen monesti markkinoilla nähnyt.
— Niin on… Mutta kerran vielä hänet käsitän! Kuule, Jenssen, minä käsitän hänet, ja silloin hän ei pääse pakoon!
Hän huojui tuolillaan, puiden pöydän yli nyrkkiä nimismiehelle.
— Uskon, uskon, vakuutteli tämä. — Mutta tiedätkö, että hän on täällä tätä nykyä?
— Paulus-Jouni!?
— Hänpä juuri. Näin eilen lastauspaikalla, ja niin kanteli jauhosäkkiä kuin mies… Vankka se onkin.
Sirman käsi painui pöydälle, ja juopunut katse näytti hetkeksi selviävän.
— Voi herja! ärjäisi hän ja tuijotti hirmuisesti nimismieheen. —
Jenssen, kuule, sinun pitää auttaa minua, lisäsi hän hiljemmin. —
Kuule, lupaatko?… Otamme kiinni — sinun avullasi. Minä vien
miehen kotia ja toimitan voudille.
— Ei siitä tule mitään. Minulla ei ole mitään häntä vastaan. Hän ei ole täällä pahaa tehnyt.
— Vai ei ole, hm! Mutta kuule, Jenssen, minulla on häntä vastaan.
Hän on noita, ja minun tehtävänäni on panettaa hänet kiinni.
Ymmärrätkö?
— Kyllä, kyllä, mutta…
— Kuule, Jenssen, minä vihaan sitä miestä, vihaan sydämeni pohjasta! Tiedätkö, oli pelotellut vaimoni, Kaarinan, puolikuoliaaksi… Oli vannonut, että tämä koettaisi vaikuttaa minuun, jotten häntä, Jounia, enempää vainoisi… Siitä asti on eukko rukoillut, että antaisin herjan olla… Mutta minä, Jenssen, olen kuuro sellaisille rukouksille, kuuro… kokonaan!… Aivan kokonaan!
Hän iski nyrkkiä pöytään, niin että lasit hypähtivät kohoksi, ja retkahti raskaasti taaksepäin. Vähän ajan kuluttua hän rupesi samealla äänellä laulamaan:
— Paulus-Jouni, stuorra noaidde, voiaa naa-naa… Buoidest tshoarbälest adda heijus nävo…[27]
Hän ojentausi jälleen vaivalloisesti ja katseli toveriaan kuin ei olisi tätä oikein tuntenut. Silmiään haristellen hän tuijotti nimismieheen ja soperteli kuiskaten:
— Jenssen, kuule, olenko minä juovuksissa?
Nimismies katseli häntä ihmeissään. Mitähän se nyt mietti? Juovuksissako? Hän tarkkasi Sirmaa tuimasti ja tajuttuaan, että hänen tuli lausua arvostelu toisesta, hän ojentihe ja vastasi varmasti:
— Niinkuin sika!
— S-sika? Se tuli kimeällä äänellä. — Jaahah! Kyllä tunnen sinut, sinä vanha kettu… sinä kruunun myyrä!… Mutta enpä tuosta suutu. — Tiedätkö, Jenssen, miksi minä juon?
Se lausuttiin virallisesti, pää kallellaan.
Siinä oli nimismiehelle uusi pulma. Mitähän hän nyt vastaisi? Vanhastaan hän tiesi, ettei Sirmaa tuolla päällä ollessa ollut hyvä suututtaa. Hän katsoi parhaaksi olla vaiti.
— Ahaa! lausui Sirma ja iski Jenssenille silmää. — Sinun järkesi kohtasi ylimenemättömän paikan. Tiedätkö, miksi minä juon? — Juu, minä osoitan mieltäni… demonstreeraan… konsistoriumia vastaan.
Jenssenin hikiset kasvot osoittivat täydellistä käsittämättömyyttä.
— Katsopas, Jenssen, ne Hernösandin herrat kirjoittavat minulle aina niin karskisti ja komentavasti… En muka saisi mennä Ruijaan, vaan tulisi minun kyyhöttää Lätäs-enon suussa, niinkuin munkin luostarissa… Mutta minäpä haluan nähdä maailmaa, Jenssen… ja minä tulen siis tänne… Ja kuta enemmän minua kielletään, sitä äkäisempi olen lähtemään… Minä olen siinä kohden niinkuin kovapäinen poro: kuta enemmän sitä pidätät, sitä tuimemmin se tolvaa… Nyt viime keväänä kirjotti Anzenius… se lihava lallus… että Ruijanmatkoista oli tehtävä loppu… Ja sekö minua kiukutti! Donnerjeeveli! Kiukutti niin, että kolmantena päivänä läksin! Ei muuta kuin raito kuntoon… ja ann' mennä vain, niin että korvissa soi! — Nyt ovat porot meikäläisten tokassa, ja syksyllä vien raidon takaisin… täynnä tavaraa… Lähetin sanan Jukkasjärven papille, että saa tulla tullaamaan, jos haluttaa… Kuule, Jenssen, kumpi on suurempi synti: sekö, että pappi myy… vai se, että hän juo?
— Riippuu siitä, mitä pappi myy.
— No viinaa, totisesti!
— Katsopas… riippuu siitä, mitä pappi juo.
— Ätsh! No viinaa tietysti! Älä sinä rupea viisastelemaan… Kyllä minä… katsopas, Jenssen, Jukkasjärven pappi myy viinaa… ja minä taas juon… pääasiallisesti juon… Kumpi on parempi?
— Molemmilla on hyvät puolensa.
— Äläst!… Jukkasjärven pappi turmelee muita ja hyödyttää itseään… mutta minä taas turmelen itseäni… ja hyödytän muita… Ukko Kvaenangen esimerkiksi hyötyy minun kustannuksellani… Kumpi on parempi? Ratkaisepas se kysymys, Jenssen!
— Se on yhtä pitkä kuin leveäkin, ymmärtääkseni.
— Äläst! Ei tässä skolastiikkaa… Mutta, katsopas, Jenssen — hän pyyhkäisi otsaansa kuin kootakseen hajanaisia ajatuksiaan — jos puhuisivat koreasti ja pitäisivät miehenä… niin minä olisin mies! Ja jos kohtelisivat pappina, niin olisin myös pappi Mutta nyt kaikki pitävät minua renttuna… ja minä olen silloin renttu! Qvod erät demonstrandum!
Nyrkki paukahti taas pöytään, entistä kovemmin.
— Älä hiidessä! Meille tulee vielä kaunis lähtö täältä, kun ukko
Kvaenangen lopulta suuttuu.
— No, no, älähän huoli… Lauletaanpas vähän! Hei, Jenssen, pistetäänpäs lauluksi! Ei noita joutavia renkutuksia… vaan oikea kunnon laulu!
Ja odottamatta sen enempää toverinsa suostumusta tahi kieltoa hän rupesi laulamaan:
— Nyt paistaa päivä kirkas jo Orrajärvelle. Ah, latvaan kuusen jospa mä voisin kiivetä, ja nähdä saisin järven tuon, niin, järven tuon, — ah, Orrajärven tuon!
Kun kauppias Kvaenangen puolta tuntia myöhemmin tuli tupaan, nukkui Sirma pöytää vasten, tyhjä lasi edessään. Nimismies oli mennyt. Kauppias näki hänen hoipertelevan pitkin kylän tietä ja tapailevan kiinni pikkupoikia, jotka ilakoivat hänen ympärillään. Vuonolta kuului heleä-äänistä laulua. Kauppias kuunteli. Naapuritalon tytöt siellä soutelivat. Ulkoa remahti pikku poikain nauru: "Eläköön setä Jenssen!" ja sitten kuului nimismiehen käheä komento: "Hiljaa, pojat!" Kauppias silmäsi pöydän ääressä nukkuvaa miestä ja meni ulos mutisten itsekseen:
— Ihminen on heikko… niin kovin heikko…