XVI
Oli kulunut kohta kolme vuotta herra Olauksen viimeisestä Ruijan-matkasta. Talvet olivat olleet ankaroita lappalaisille. Huonon kaivoksen vuoksi oli poroja sadoittain kuollut joka vuosi, ja siitä oli katkeruus vain yhä kasvanut uutta uskoa kohtaan, jonka arveltiin onnettomuudet aiheuttaneen. Yhä vastahakoisemmin tulivat lappalaiset kirkolle, ja vaikka pari vuotta sitten suurta joukkoa oli sakotettu jumalanpalvelusten laiminlyömisestä, ei se ollut isosti auttanut. Lappalaiset maksoivat sakkonsa, istuivat jalkapuussa ja palasivat takaisin tuntureilleen, tullakseen seuraavana vuonna jälleen sakkoja saamaan ja jalkapuussa istumaan. Paulus-Jounia vain ei ollut markkinapaikalla näkynyt, sen jälkeen kun hän kuusi vuotta takaperin oli ollut oikeudessa noituudesta syytettynä. Silloin tuomitut sakot hän oli maksanut, mutta jalkapuuhun ei herra Olaus ollut häntä saanut kaikista ponnistuksistaan huolimatta. Mies piili talvisin tuntureilla, milloin Ruotsin milloin Suomen puolella, oleskeli kesät Ruijassa, eikä herra Olaus ollut häntä nähnyt, sen jälkeen kun Jouni oli ollut pappilassa vankina, neljä vuotta takaperin. Mutta sanomia hänestä oli kuulunut joka vuosi, viimeksi viime markkina-aikana. — Jossakin pohjoistuntureilla oli taas viime syksynä pidetty suuria uhrijuhlia. Jouni oli ollut niitä johtamassa. Nyt oli luvattu palkinto Jounin päästä. Herra Olaus oli ilmoittanut asiasta kuninkaan voudille, ja tämä oli lähettänyt kuuluisen, jossa luvattiin 150 markkaa hopeassa sille, joka toisi Jounin kirkolle joko elävänä tahi kuolleena.
Oli ilta huhtikuun lopulla, ja laskevan auringon viimeiset säteet heittivät navetan ja päärakennuksen välisestä aukeamasta punertavan juovan pappilan pihalle, josta rusottava kinos heijasti valon päätykamarin ikkunaan kuin paremmin valaistakseen niitä papereita, joiden yli kumartuneena herra Olaus istui.
Hänen edessään oli avattuna piispa Gezeliuksen "Lasten paras tavara", ja hän lueskeli parastaikaa tiheään kirjoitettua paperilehtistä, verraten sitä kirjaan. Hän oli kirjoittanut koko päivän ja saanut työnsä päätökseen. Siinä oli nyt Gezeliuksen kirjan lapinkielinen käännös valmiina pöydällä hajallaan olevissa paperiliuskoissa.
Hän kokosi lehdet ja selaili niitä harvakseen. Sydänalassa sykähteli niin omituisesti, kun hän silloin tällöin pysähtyi tarkkaamaan jotakin yksityistä lausetta, joka lapinkielisessä asussaan tuntui kovin ujolta ja epävarmalta alkutekstiin verrattuna. Siinä oli hänen yksinäisten hetkiensä työn tulos kaikessa vaatimattomuudessaan.
Monenlaisia ajatuksia tuli herra Olauksen mieleen. Hän muisti katkeruudella konsistoriumin osoittamaa epäluottamusta ja kylmyyttä. Hänen mieleensä johtuivat seurakuntalaisten kovat tuomiot ja arvostelut. — Mitä näki konsistoriumi hänessä? Ainoastaan uppiniskaisen ja tottelemattoman kappalaisen, jota piti uhkauksilla ja varoituksilla alituisesti kurissa pitää, ja mitä näkivät seurakuntalaiset hänessä? Yksinomaan riidanhaluisen, kovasydämisen ja juopon papin, jota kaikki pelkäsivät, mutta ei kukaan rakastanut, papin, joka hoiti suuremmalla innolla kauppaansa kuin seurakuntaansa, ja iloitsi enemmän viinaryypystä kuin syntisen kääntymisestä. Ja kuitenkin hän oli pitänyt huolta lappalaisten ajallisesta ja iankaikkisesta menestyksestä opettaessaan heille kristinuskon totuutta ja neuvoessaan tietä ainoan, oikean Jumalan luo. Tätä hän oli harrastanut niiden kahdentoista vuoden kuluessa, jotka hän täällä oli ollut. Ja nyt viimeksi tämän käännöstyön kautta… Kuinka pintapuolinen olikaan ihmisten arvostelu! Maailma kuuli vain sen iloisen laulun, jolla liiallisen markkinailon valtaama sydän joskus tulkitsi tunteitaan, ja laski tarkkaan ne ryypyt, jotka väsynyt mies jonakin lauantai-iltana otti ystävällisen kauppiaan tuvassa meren rannassa… Sellainen oli maailma, kova ja rakkaudeton.
Herra Olaus laski käsikirjoituksensa pöydälle ja huokasi syvään.
Elämä tuntui kovin raskaalta taas…
Hän pisti paperikimpun pöytälaatikkoon. Ei nähnyt lukea enää, sillä hämärä hiipi yhä rohkeammin matalaikkunaiseen huoneeseen, ja väsymyskin alkoi jo vaivata monituntisen yhtämittaisen istumisen jälkeen. Hän oikaisi selkäänsä ja katseli ulos. Etelän taivas tummui tummumistaan, ja iltatähti rupesi välkehtimään joen vastakkaisella rannalla olevan jängän yllä. Hämärä laskeutui yhä tihenevänä harsona joelle, käärien vastarannan risukot epäselvään vaippaansa.
Huoneessa oli jo melkein pimeä. Herra Olaus haukotteli syvään ja ojensi jalkansa suoriksi pöydän alle. Väsytti kelpo lailla. Hän odottelikin vain Kaarinan illalliskutsua päästäkseen sitten levolle.
Ulkoa kuului askeleita. Kylmännyt lumi ratisi niin somasti jalan alla. Hän kuulosti. Kukahan näin myöhällä vielä pappilaan?… Askeleet lähenivät. Ne tuntuivat tulevan markkinapaikalta päin. Nyt pysähtyivät ne ulko-oven eteen, joka heti sen jälkeen temmattiin auki, ja sitten kuului hiipimistä eteisessä.
Hän ei malttanut odottaa kauempaa, vaan hyppäsi tuoliltaan ja työnsi oven auki.
Kuka siellä? kysyi hän tiukasti. Minä se vain, herr' Vuolevi, kuului hiljainen vastaus, ja huoneeseen astui pienoinen mies, jolla, sen verran kuin hämärässä saattoi nähdä, näytti olevan tärkeää asiaa, päättäen hänen salaperäisestä käytöksestään.
— Mitä, sinäkö se olet, suntio? nauroi Sirma. — Minä luulin siellä varkaiden liikkuvan… Mitä sinä nyt näin myöhällä hiiviskelet?
Suntio katseli ympärilleen kuin tarkaten, olisiko huoneessa muita, ja suhahti merkitsevästi:
— Nyt se on satimessa. Jos herr' Vuolevi haluaa, niin tänä yönä se on kiinni ja raudoissa.
— Kuka? Ketä tarkoitat?
— Paulus-Jouni! Eikö herr' Vuolevi haluaisi saada häntä kiinni? Minä tiedän, missä hän on tavattavissa.
Suntion silmäkulmassa välähti veitikka, ja suu vetäytyi itsetyytyväiseen hymyyn.
— Paulus-Jouni! Varmaankin nimismiehessä!
— Siellä on ollut. On käynyt vain, koska ajoi sieltä päin, selitti suntio hätäisenä. — Kirkkotörmää nousi ylös ja niin sakariston päitse metsään. Trolli, ajattelin minä, nyt olet kiikissä! Ja niin sivakat jalkaan ja perään katsomaan, minnepäin miehen keino… ja aivan oikein… Aslak Omman kodalle tietysti, kuten arvasin. — Ja siellä hän nyt on yötä ihan varmaan.
Suntio oli puhunut melkein yhteen hengenvetoon, ja herra Olaus oli kuunnellut jännittyneenä.
— Jos hän on yötä Omman kodalla, on hän käsissämme ennen aamua! huudahti hän lyöden suntiota olkapäälle.
— Mutta oletko varma?
— Ihan varma! Siksi kauas seurasin jälkeä, ja se ei voinut viedä muualle kuin Aslakin kodalle.
Sirma riensi pirttiin. Kaarina kehräsi takan loisteessa, ja palvelustyttö pesi pataa karsinaloukossa. Erkin Maunu istui pöydän päässä halukkaana pistellen poskeensa vasta tulelta nostettuja nauriita.
— Maunu! huudahti Sirma reippaasti tälle. — Nyt saat vähän hauskempaa työtä kuin ranganveto, mutta sellaista, jossa ei kysytä ainoastaan voimaa, vaan ennen kaikkea ketteryyttä.
— No, minkähänlaista tuo olisi? virkkoi puhuteltu suu täynnä naurista ja käänsi päätään vain puoleksi pappia kohti.
Herra Olaus hymyili miehen rauhallisuudelle. Hän tunsi monivuotisen työmiehensä ja tiesi, että tuossa verkkaisennäköisessä miehessä oli uskomatonta notkeutta, kun sitä kerran tarvittiin.
— Minulla on vaarallinen otus pyydyksessä, virkkoi hän istuutuen pöydän toiseen päähän. — Syöhän nyt vankasti, niin lähdemme sitten heti taipaleelle.
— Oikeinko herr' Vuolevi tosissaan?
Luisevat, leveät kasvot katsoivat hämmästyneinä pappiin, ja harmajat silmät seisoivat pyöreinä kuin renkaat.
Herra Olaus kuiskasi jotakin hänen korvaansa, josta oli seurauksena, että nauriit saivat hetkeksi rauhan ja täyteinen suu jäi puoleksi auki. Sitten kuului nopeaa tajuamista osoittava:
— Ahaa! Vai sillä lailla!
— Minä olen heti valmis, jatkoi hän ruveten pistelemään nauriita tavallista kiireemmin. — Mutta kuka lähtee kumppaniksi meille? Emme kai me kahden?…
— Suntio lähtee kolmanneksi.
— Suntio, jänishousu, röhähti Maunu suu täynnä ruokaa. — Pahoin pelkään, ettei hänestä ole apua… Sellainen työ kysyy miestä, jatkoi hän nielaisten panoksen.
Kaarinan rukki oli pysähtynyt, ja hän kuunteli neuvottomana miehensä ja Maunun keskustelua.
— Mihin nyt aiot, Olaus, yötä vasten? kysyi hän arasti.
— Älähän huolehdi, Kaarina! Minulla on pieni virkamatka, joka ei siedä lykkäystä.
— Tottakai syöt ensin illallisen?
— En malta nyt, sillä asia on tärkeä. Aamuksi viimeistään olemme palanneet. — Jouduhan sitten, Maunu, meillä on kiire.
Hän riensi ulos.
— Mihin te nyt lähdette? kysyi Kaarina Maunulta Sirman mentyä.
Hänet oli vallannut levottomuus miehensä kiihtyneen käytöksen vuoksi.
Mitä kummaa nyt oli tekeillä?
— Käymme vain tässä lähellä herr' Vuolevin kanssa vastasi Maunu ja nousi pöydästä.
Hän otti poronvaljaat seinältä ja ryhtyi niitä järjestelemään.
— Emännän ei pidä huolehtia. Pian me olemme takaisin…
— Eikö sitä saata sanoa?
— Miksipä ei. Käymme Paulus-Jounia katsomassa. Herr' Vuolevi haluaisi häntä vähän niinkuin puhutella, ja nyt kuuluu olevan hyvä tilaisuus, kun Jouni on tässä lähellä…
Kaarina riensi miehensä jälkeen. Hänen pitää koettaa estää tämä matka. Jokin ääni hänen rinnassaan sanoi, ettei se ollut hyvän edellä.
Sirma tuli suntion kanssa häntä vastaan eteisessä, täysissä matkatamineissa.
— Älä lähde, Olaus, rukoili hän. — Tiesi, mikä onnettomuus sinua vielä kohtaa…
— Joutavia, Kaarina! Mikä onnettomuus tässä nyt kohtaisi? Menehän tupaan ja pane levolle. Pian me tulemme takaisin.
Ajokkaat seisoivat jo rahkeissa, ja miehet heittäytyivät ahkioihin.
Porot tempaisivat juoksuun ja karahuttivat mäkeä alas Niittyvuomalle.
— Hyvästi! huusi herra Olaus ja heilautti kättään laskettaessaan mäkeä alas. Kaarina katseli ajomiesten jälkeen. Maunu ajoi etumaisena. Hänen ahkioonsa oli kollostettu liikaporo tyhjä liistereki perässä. Sirma ajoi keskimmäisenä ja viimeisenä suntio. Porot mennä viilettivät jo kaukana vuomalla. Ei kuulunut muuta kuin ahkion yhä heikkenevä ratina jääriitassa olevaa hankea vasten.
Kaarina palasi takaisin, ja tuskallinen tunne täytti hänen mielensä. Minkähänlainen oli seuraus tästä matkasta, kyseli hän itseltään ja häntä puistatti.
Hän telkesi ulko-oven ja vetäytyi arkana pirttiin.
Sirma miehineen ajeli verestä ahkionjälkeä, joka mutkitteli yli jänkien ja metsäsaarekkeiden. Oli lievä kylmänen ja ahkionjälki oli käynyt ohueen jääriittaan. Porot mulkkasivat vuorotellen, sillä lumenkuori leikkasi niiden jalkoja. Oli ajettu suunnilleen puolisen peninkulmaa, kun Maunu pysäytti puhalluttaakseen ajokastaan.
— Mitenkähän käynee tämän retken? äännähti suntio puoliääneen ahkiostaan.
— Joko olet ruvennut jänistämään? kysäisi Maunu. Sirma iski Maunulle silmää ja virkahti leikkisästi:
— Suntio muistaa entisiä kokemuksiaan ja häntä on ruvennut peloittamaan. Mutta olehan huoleti. Ei voi Paulus-Jouni sinulle mitään.
Suntio naurahti väkinäisesti. Häntä oli todella ruvennut arveluttamaan tämä öinen matka ja hän katui, että oli ollenkaan lähtenyt herr' Vuoleville asiasta kertomaan.
— Enpä juuri pelkääkään, vastasi hän vältellen. — Mutta muuten tuntuu niin omituiselta tämä reissumme.
— Tämä on ikimuistettava retki, sillä luulen, että tämän matkan perästä loppuu viimeinkin Paulus-Jounin mahti, lausui Sirma painokkaasti. — Kaikki riippuu nyt ainoastaan siitä, onko lintu pesässä.
— Varmasti uskon olevan, sillä Jouni luulee sivuuttaneensa kirkonkylän kenenkään näkemättä, vakuutti suntio.
— Missä Aslakin kota on? Se on Tarpomavuoman laidassa, tästä noin kolmen neljänneksen päässä.
— Se on sitten vanhassa kevätpaikassa, yhtyi puheeseen Maunu. —
Mutta sitä on vaikea lähestyä, kun täytyy ajaa avonaisen vuoman yli.
Meidän tulee siinä tapauksessa kiertää vuoman oikeata laitaa.
— Tehdään niin! — Mutta meidän pitää nyt sopia menettelytavastamme. Minun mielestäni on parasta, että Maunu hyökkää Jouniin käsiksi ja pitelee häntä allaan, kunnes saamme hänet sidotuksi. Jos Aslak ryhtyisi puolustamaan vierastaan, on suntion otettava hänet osalleen ja minä olen varaväkenä.
— Se sopii! Rohki minä Jounin hoidan, kun te vain muista huolen pidätte, lausui Maunu vakavana. — Minä muistan kyllä vanhan velan.
Matkaa jatkettiin. Pieniä jäkäläpalasia seurasi toinen toisensa jälkeen. Siellä täällä törröttivät kevätauringon esiinhautomat mättäät jo paljaina lumen alta kuin pitkätukkaiset miehenpäät, muodostaen tummia täpliä muuten valkeaan jängän pintaan. Kaltioita peittänyt lumivaippa oli sulanut pois, ja tuontuostakin saivat ajajat tehdä pienen kaarroksen välttääkseen niiden mustalta pohottavia kurimoita. Kulku kävi hitaasti, sillä sellaisissa paikoissa oli varoen liikuttava.
Hetkisen mentyä tultiin joelle, joka oli vielä vahvan jääkuoren peitossa. Se oli Lätäs-eno. Ahkionjälki kulki suorana viivana poikki suvannon, ja miehet karahuttivat joelle, niin että jää kumisi. Noustiin vastakkaiselle rannalle, jossa kasvoi kääkkyräistä petäjää, viimeiset etuvartijat lähellä mäntypuun rajaa.
Maunu hopitti ajokastaan, ja porot suikkelehtivat puiden lomitse kuin varjot. Silloin tällöin raapaisivat näiden sarvet alhaalla riippuvia oksia, ja ahkiot kolahtelivat kantoihin ja puiden kylkiin. Perässä kulkeva reki tartahti vähäväliä kiinni, ja se hidastutti hiukan kulkua. Metsä loppui kuitenkin pian, ja avara vuoma aukeni eteen. Se oli Tarpomavuoma, jonka toisessa laidassa kodan piti olla.
Oli suunnilleen puolenpäivän aika, ja hämyinen vuoma näytti salaperäiseltä. Miehet lähtivät ajamaan pitkin sen reunaa, niin hiljaa kuin mahdollista, kiertääkseen sen pohjoispäähän. Ajettuaan jonkun matkaa he yht'äkkiä kohtasivat sakeaa koivurutoa kasvavan vuomanlahdekkeen, joka pisti syvälle metsämaan kainaloon. Siitä piti päästä poikki, jos mieli jatkaa vuoman kiertämistä. Maunu oli juuri ajamaisillaan rutoon, kun hän äkkiä pysäytti ajokkaansa ja viittasi varovasti kädellään.
Seisottiin.
— Mikä hätänä? kysyi Sirma kuiskaten. — Ettekö tunne savun hajua? Luulen, ettei kota olekaan viimekeväisessä paikassa. On parasta, että päästämme porot valjaista ja sidomme kiinni. Lähdemme sitten hiipimään eteenpäin.
Sanottu ja tehty. Porot riisuttiin ja sidottiin kiinni. Maunu lähti varovaisesti etenemään rutoa pitkin toisten seuratessa perässä.
Maunu asteli verkalleen ja taivutteli koivunoksia syrjään. Aivan äänettömästi oli mahdotonta liikkua, sillä joka askeleella sohahti riittainen hanki jalan upotessa siihen polvea myöten. Papin ja suntion oli parempi kulkea, kun saivat astua valmiisiin jalanjälkiin. Parinkymmenen askeleen perästä Maunu pysähtyi ja viittasi puiden välistä häämöttävää mustaa esinettä. Siinä oli kota aivan rudon laidassa, tuskin parin sadan askeleen päässä miehistä. Säkeniä sinkoili reppanasta, ja sisällä palava tuli valaisi selvästi mustuneet seipäät, jotka ristiinrastiin pistivät savureijästä ulos. Kodasta kuului hiljaista puheen sorinaa. Siellä siis valvottiin vielä.
* * * * *
Paulus-Jouni loikoili puoleksi istuallaan kodan perällä kädet pään taakse pistettyinä ja haasteli Aslak Omman kanssa, joka istui soikealla "kiisalla"[28] lähellä oviaukkoa. Molempien leukapielessä savusi piippunysä, jota he ahkeraan imeskelivät. Toisella puolen kotaa istui Inka, pää painuneena kaaripuuta vasten. Silmät olivat kiinni ja tasainen hengitys ilmoitti hänen nukkuvan. Tulenliekki valaisi hänen terveitä, kukkeita kasvojaan, ja povi aaltoili rauhallisesti. Kädessä ollut puolitekoinen poronnahkakinnas, jota hän äsken oli neulonut, oli luisunut maahan. Hänen vieressään porontaljalla nukkui noin kolmivuotias poika. Toisen kengän paula oli auennut, ja punainen hiippalakki oli painunut syvään pikku miehen kasvoille. Aslak lisäsi puita nuotioon. Hän asetti jäätyneitä koivukapaleita varovasti toistensa päälle ja katsoi, että latvapuolet tulivat oviaukkoa kohti. Epähuomiossa joutui kuitenkin yksi kappaleista päinvastaiseen asentoon, tyvi oveen päin. Jouni huomasi sen ja lausui:
— Korjaapas nuotiota.
Aslak silmäsi tulta ja huomasi erehdyksensä. Nopeasti hän käänsi puun toista tietä, tyvipuolen kodan perää, posjoa, kohti ja virkahti naurahtaen, katsahtaen nukkuvaan vaimoonsa:
— Olipa siinä tulla vahinko!
Oltiin hetkinen vaiti ja vedeltiin savuja. Aslak mietti, tulisikohan todella mitään, jos panisi puun väärinpäin nuotioon, vai ei… Sanoivat vanhat tulevan… ihan varmaan… Sanoivat lapsen syntyvän väärinpäin, jalat edellä…
— Onkohan tuohon mitään taikaa, jos panisikin koivupökkylän toista tietä tuleen? kysäisi hän kääntyen lynkäpäisillään Jounin puoleen.
— Onkoko? — Jouni kohottautui istumaan ja rupesi täyttämään uudelleen piippuaan. — On ihan varmaan! Minä olen kuullut monta tapausta, jolloin lapsi on tullut väärinpäin maailmaan. Riha-Pietin vaimo esimerkiksi hakkasi kerran Sarakan puita[29] ja pani tahallaan koivukapaleen väärinpäin nuotioon. Mies korjasi sen heti, mutta eukko oli kiukkuinen luonteeltaan ja käänsi vängälläkin puun… "Katsotaanpas, ukkoseni, tuleeko siitä mitään", sanoi hän sisuissaan… Ja mitekäs kävi?
Vaikka Pieti korjasikin puun paikalleen, niin onnettomuus tuli. Parin päivän päästä vaimo synnytti ja poika tuli väärinpäin, jalat edellä… Ja siinä vääntyi lapsen käsi niin, että on tänäkin päivänä vielä vaivainen.
Vasemmalla kädellä ajaa Pietin-Lassi, niinkuin tiedät, oikealla ei voi tehdä mitään…
— Siitäkö tuo tuli, että äiti pani puun väärinpäin tuleen?
— Siitä. Hän teki sen tahallaan, ja Sarakka ei sitä kärsinyt.
Erehdyksen hän kyllä antaa anteeksi, mutta teepäs tahallaan.
Aslakin täytyi myöntää, ettei sitä sopinut tahallaan tehdä.
— Eivät ne haltiat suvaitse tottelemattomuutta, jatkoi Jouni heittäytyen entiseen asentoonsa. — Minä olen itse saanut sellaisen kalliisti kerran maksaa. Tulin markkinoilta Lyngenistä muutamana talvena ja väsynyt kun olin, päätin yöpyä lähelle Kalmuskursua. En jaksanut kauemmas, vaikka olisin kuinka ponnistanut. Tein tulen ja laskin porot hihna kaulassa syömään, kun paikalla oli hyvä jäkälikkö. Siinä odotellessani keiton kiehumista torkahdin hetkeksi, ja arvaapas, miten kävi…? Eteeni ilmestyi pieni, vanha mies, punainen lakki päässä ja poikkinainen peskipuukko kädessä. Se oli staalo. "Siirry pois tästä!" sanoi se. "Tämä on meidän asuinpaikkamme." Heräsin ja katselin ympärilleni. Porot söivät rauhallisina vähän matkan päässä. Niitä ei näyttänyt häiritsevän. Kun keitto juuri oli kiehumassa, ajattelin, etten viitsi siirtyä ennen syöntiä. Luin vain muutaman varaussanan ja pyysin haltioilta ruokarauhaa. Mutta mitäs tapahtui?… Odotellessani lihan kypsymistä, nukahdin uudelleen, ja heti ilmestyi sama äijä kuin ensi kerrallakin. Katsoen minuun syvässä palavilla silmillään hän sanoi puukkoaan heilutellen: "Vai niin! Sinä et näy tottelevankaan ensimmäistä käskyä. Katsopas, mitenkä nyt käy!" Heräsin samassa ja näin, kuinka porot laukkasivat virmapäisinä suoraan Kalmuskursua kohti… Läksin perään hiihtämään, mutta niiden vauhti oli niin hurja, etten nähnyt kuin vilauksen… Tulin kursun reunalle ja näin, että ainakin kaksi härkää oli syöksynyt alas…. Läksin hakemaan toisia, ja koko yön hiihdettyäni löysin ne aamulla noin kolmen peninkulman päästä muutamalta vuomaita. Niistä oli kaksi poissa ja minä tiesin, — missä ne olivat: ne oli staalo korjannut saaliikseen. Palasin nuotiopaikalleni takaisin, ja se oli näky, joka kohtasi minua: Pata oli viskattu monen syllän päähän. Se maata keuvotti kyljellään, ja keitto oli hävinnyt kuin ilmaan. Kuormat olivat kumollaan, yksi siellä toinen täällä. — Se oli staalon kosto.
Koirat, jotka tähän saakka olivat maanneet hiljaa, kuono etukäpäläin varassa, nostivat äkkiä päätään kuin jotakin vainuten.
Jouni silmäsi niitä ja kuulosti:
— Mikäs koiria vaivaa? Tuntuu kuin vainuaisivat jotakin, sanoi hän katsahtaen hiukan levottomana Aslakkiin. — Olin kuulevinani ahkion ratinaa vuomaita päin…
Aslak pistäysi ulos ja palasi tuokion kuluttua.
— En minä kuullut enkä nähnyt mitään, sanoi hän silmäten kysyvästi
Jounia.
— Taisin sitten erehtyä… Tuli vain mieleeni, että olen liian lähellä kirkkoa, ja siksi kai tuntui, kuin olisi joku ollut ajamassa tänne päin…
Tuli taas hiljaisuus. Miehet polttelivat piippujaan ja mietiskelivät.
Jostakin etäältä kuului tunturipöllön huuto.
— Niin, sinustahan on ollut kumma kuulutus kirkossa, virkkoi Aslak havahtuen mietteistään ja lisäten puita nuotioon.
— Mikä kuulutus?
Aslak katseli Jounia hämmästyksissään.
— Etkö ole kuullut? No, sehän ihme! Vouti oli luvannut sinusta 150 markan palkinnon sille, joka tuo sinut kirkolle… joko elävänä tahi kuolleena…
— Onko se totta?
— Niin sanotaan… En minä ole ollut kirkossa, mutta Rasmus Hurri kertoi. Sanoi omin korvin kuulleensa.
Jouni oli aivan tyrmistynyt. Hänelle selvisi yht'äkkiä se omituinen vastaanotto, joka oli tullut hänen osakseen Suonttavaarassa. Hän oli iltahämärissä ajanut taloon, riisunut poronsa ja yrittänyt sisään. Mutta ovi oli pantu säppiin aivan hänen nenänsä edessä. Hän oli kolkuttanut aikansa, mutta kukaan ei ollut tullut avaamaan. Hän oli päätellyt, ettei nimismies ollut kotona, ja että emäntä pelosta ei uskaltanut laskea häntä sisään. Hän oli sitä kovin ihmetellyt, mutta nyt selvisi koko asia. Hän oli henkipatto, jonka kanssa nimismies ei tahtonut enää olla missään tekemisissä. Entisen ystävyyden vuoksi ei ollut kuitenkaan ruvennut häntä vangitsemaan. Oli antanut mennä menojaan. Sillä että nimismies oli ollut kotona, siitä hän nyt oli varma. Hän oli sitten ajanut kirkolle ja päättänyt lähteä katsomaan, oliko Aslak Omma vielä vanhassa kevätpaikassaan, ja niin hän oli tullut tänne.
Hän katsoi Aslakkia, joka poltteli piippuaan ja näytti vaipuneen syviin mietteisiin. Vanha viha heräsi luopiota kohtaan, jota sitten Passevaaran juhlien ei ollut näkynyt yhteisillä uhripaikoilla. Tiesi vaikka olisi Aslak ollut liitossa papin kanssa ja miettisi parhaillaan, miten voisi tälle toimittaa sanan hänen täällä olostaan.
— Vai semmoista kuuluu, sanoi hän synkästi. — Sitten olen totisesti liian lähellä kirkkoa! Ei auta muu kuin lähteä ajamaan.
— Tokkopa sentään on tarvis, virkkoi Aslak hitaasti. — Täällähän kyllä olet turvassa. — Eihän sinua kukaan nähnyt kirkolla?
— En luulisi…
— No sitten ei ole hätää. Ole tässä yötä ja lähde aamulla varhain.
Jounin epäluulo vahvistui. Aslak koetti viivyttää häntä. Tiesi vaikka olisi ainakin joku nähnyt hänet kirkolla, ja veisi sanan papille, joka tuossa tuokiossa olisi täällä.
— Vai 150 markkaa! Vähänarvoisenapa pitävät minua, sanoi hän ivallisesti. — Ei sinulla, Aslak, taitaisi olla halua ansaita palkintoa?
Aslak katsoi häntä hämillään ja punastui:
— Mitä tarkoitat?
— No, että sinunhan sopisi ansaita tuo summa. Saisihan sillä parikymmentä vasikkaa, enemmänkin. Voithan ottaa minut nyt kiinni… tahi ampua… tuossahan on pyssy nurkassa… Eikös se ollut "elävänä tahi kuolleena"?
— Ettäkö minä haluaisin saada sinun päärahasi? Älä nyt puhu joutavia, Jouni! En minä vielä niin huono mies ole, että pettäisin vanhan toverini!
— Niinkö on?
— Niin on! Usko jos tahdot! — Vai että minä sinun päärahojasi…?
Bärgalak! Niin huonona miehenäkö pidät?
Aslak oli suuttunut ja hänen kätensä vapisi, kun hän risukappaleella otti nuotiosta tulta piippuunsa.
— No kun et, niin et… Sehän on hyvä. Ajattelin vain, että kun olet hyvä ystävä papin kanssa… niin.
— En ole paremmin ystävä kuin vihamieskään. Olen vain päättänyt, etten sekaannut hänen asioihinsa. Mutta vaikka niinkin, niin saat minun puolestani rauhassa olla… Minä en tule sinua ilmiantamaan.
— No, hyvä, hyvä! Jouni nauroi katkerasti.
Samassa rupesivat koirat taas murisemaan. Ne karkasivat pystyyn ja syöksivät haukkuen ulos. Inka heräsi ja hieroi unisia silmiään. Jounin valtasivat pahat aavistukset. Hän hyökkäsi ovelle ja pääsi parahiksi ulos nähdäkseen seisovansa vastatusten papin rengin, Maunun kanssa. Pappi ja suntio juoksivat jälempänä raskaasti huohottaen.
Jouni arvasi paikalla miesten aikeet. Hän silmäsi sinnepäin, missä hänen poronsa oli, mutta nähtyään sen olevain liian etäällä hän huomasi pakonsa mahdottomaksi. Hehkuvin silmin ja kasvot raivosta vääntyneinä hän tapaili pitkää puukkoaan, mutta ennen kuin hän ehti sen vetää esiin, oli Maunu jo hyökännyt hänen kimppuunsa, ja vimmattu, epätoivoinen painiskelu syntyi miesten kesken.
Aslak pisti päänsä oviaukosta, mutta vetäisi sen heti takaisin, nähtyään mitä ulkopuolella tapahtui.
Maunun ja Jounin painiskelu oli yltynyt hurjaksi otteluksi, jossa kumpikin jännitti viimeiset voimansa. Lumi tuprusi heidän ympärillään, ja miesten läähättävä hengitys huurusi raikkaassa ilmassa. Maunu oli ilmeisesti voimakkaampi, sillä hetken kuluttua hän paiskasi puuskuttavan Jounin siljoon, niin että jysähti.
— Aslak, ota pyssy ja ammu! huusi Jouni, teutaroiden Maunun alla tämän painaessa häntä rinnuksista tantereeseen. Mutta Aslak pysyi siivosti kodassa eikä näyttäytynyt.
— Tänne hihna! karjaisi Maunu pidätellen rimpuilevaa Jounia allaan.
— Mene apuun, suntio, että saadaan sidotuksi! huusi Sirma suntiolle, joka kalpeana oli seurannut taistelun kulkua. Suntio juoksi hätääntyneenä paikalle ja ojensi hihnan.
— Sinullako se olikin? sanoi Maunu läähättäen. — Nyt tämä peijakas pääsee! jatkoi hän rynnistellen maassa makaavan Jounin kanssa, joka yritti tempautua irti hänen otteestaan. — Ole koreasti siinä, tahi lyön hampaat kurkkuperääsi! Etkö tottele, vietävä! Tuosta saat!… Vai puremaan aiot…!
Maunu iski nyrkillä Jounia suulle. Kirkas, punainen veri purskahti hangelle, ja Jouni hellitti hampaansa Maunun kädestä, johon oli pureutunut kiinni.
— Pidä päästä kiinni, sillä aikaa kun minä sidon kädet! huusi Maunu suntiolle. — Se vietävä puree kuin ahma.
Suntio totteli kehoitusta, ja pian oli Jouni saatu köysiin. Hän makasi avutonna kyljellään, suu vaahdossa ja silmät verestäen. Huuli oli turvonnut Maunun lyönnistä, ja veri tippui hiljalleen suusta, värjäten lumen punaiseksi. Hänen rintaansa paisutti suunnaton raivo, joka uhkasi aivan tukehduttaa hänet.
Aslak Omma oli tällä välin kömpinyt kodastaan ja katseli ihmetellen maassa makaavaa Jounia. Hänestä tuntui koko tapaus pahalta unelta. Hän oli aivan ymmällä. Sen hän tajusi, että Jouni oli nyt hukassa. Hämmästys ja pelko, johon sekaantui epämääräistä säälintunnetta, täytti hänen mielensä.
— Siit! ärjäisi hän koirille, jotka haukkuivat yhteen ääneen ja kiersivät miehiä tapaillen kiinni peskin helmuksista.
— Olisit äsken usuttanut ne noiden kirottujen päälle, jotka hyökkäsivät kimppuuni kuin salakavalat hukat! sähisi Jouni sylkäisten pitkän verisyljen hangelle. — Mutta eihän sinussa ole miestä! Raukka olet, suuri raukka, joka et todella ansaitse muuta kuin virsikirjan käteesi pyssyn ja suopungin asemesta! Senpävuoksi syököön hukka laumasi ja polttakoon tuli kotasi, sinä katala luopio, joka olet hylännyt isäisi uskon ja heittäytynyt papin orjaksi! Ole kirottu, sinä ja sinun jälkeläisesi!
— Pidäpäs nyt suusi koreasti kiinni! Sinä olet nyt meidän vallassamme, lausui Sirma kuivasti.
— Teidän vallassanne! huusi Jouni hammasta purren. — Muista pappi, etten koskaan jää sinun valtaasi! Sinä et ole saapa sitä nautintoa, että näkisit Paulus-Jounin lähtevän viimeiselle matkalleen, et sinä ilmoisna ikinä…!
Hän kiristeli hampaitaan, niin että leukapielet rutisivat.
— Kuulehan kerskuria! Nostakaa, miehet, rekeen herja, jotta pääsemme lähtemään.
Suntio ja Maunu kävivät Jouniin käsiksi ja retuuttivat hänet rekeen, jonka edellinen oli noutanut paikalle. Siihen sidottiin sitten mies seljälleen, tiukkaan ja tukevasti, jottei pääsisi pakenemaan.
Lähdettiin paluumatkalle.
Suntio talutti poroa, jonka reessä Jouni makasi. Sirma ja Maunu astuivat perässä. Rudon toisessa laidassa valjastettiin sinne jätetyt porot, ja lähdettiin ajamaan äskeistä jälkeä takaisin. Maunu ajoi nytkin edellä ja viimeisenä Sirma. Hänen ja suntion välissä kulki Paulus-Jouni, Lapin kuuluisa tietäjä matkalla esivallan eteen.
Oliko nyt viimeinkin pappi päässyt voitolle?
Tätä kysymystä mietti Jouni maatessaan sidottuna reessä ja katsellessaan puiden latvoja, joissa viriävä aamutuuli hiljaa suhisi. Tässä taistelivat keskenään vanha ja uusi usko, jotka kumpikin vaativat ihmisten sydämiä omikseen. Vanha usko oli isiltä peritty. He olivat opettaneet kannuksen käytön, he olivat neuvoneet taiat ja arpomiset. Jouni ei voinut käsittää, mitä pahaa vanhassa uskossa oli, varsinkin kun lappalaiset mielellään ottivat uudenkin opetuksen vastaan. Hehän kastattivat lapsensa, niinkuin esivalta käski. Ja vaikka kaste kotona pestiinkin pois, niin mitä se pappiin kuului, kun taivuttiin hänenkin kasteelleen tulemaan? He maksoivat verot kuninkaan voudille, suorittivat kymmenykset kahdelle jopa kolmellekin papille yht'aikaa ja kävivät kirkossa suurina juhlina, maksoivat sakot ja istuivat jalkapuussa. Miksi he eivät sitten saaneet kotona seidoille uhrata ja kannusta rauhassa viljellä? Sitä ei Jouni voinut käsittää. Uusi usko oli tullut Lappiin kuninkaan voudin ja pirkkalaisten mukana ja ruvennut vaatimaan rajatonta valtaa lappalaisten yli. Ristinjumala ei tahtonut elää sovinnossa Suurjunkkarin eikä seitojen kanssa, vaan vainosi niitä armotta. Sen olivat jalkapuut ja mustat penkit, sen ripit ja sakot, sen vankila ja polttorovio… Ja suuren vallan se olikin jo saavuttanut lappalaisten keskellä, vaikka sen valta Jounin mielestä perustuikin itsekkyyteen ja vääryyteen…
Sirma mietti samoja kysymyksiä.
Miksi oli pakanuuden voima niin suuri, että täytyi tällaisiin keinoihin ryhtyä sen tukahduttamiseksi: saada vaikenemaan sen tukipylväät, tietäjät? Siihen oli vaikea vastata. Mutta yksi asia hänelle oli selvä: Jumalan voima oli vielä suurempi ja se murskasi maahan noituuden ja poltti poroksi velhot ja poppamiehet. Niin oli myös käyvä suuren noidan, Paulus-Jounin. Hän oli matkaava alas eikä ikinä palajava!
Hänen silmiinsä syttyi kiihkon tuli, kun kirkko tuli näkyviin. Se oli tosin pieni, mutta sen mahti oli suuri, sillä se oli vanhurskaan Jumalan temppeli keskellä pimeää taikauskon ja pakanuuden maata.
Porot mulkkasivat metsästä kirkkomäkeä rajoittavalle vuomalle. Jounin silmät sattuivat pienen puukirkon ristiin ja hänen sydäntään karvasteli ja vihloi. Risti oli hänelle orjuuden merkki. Risti kertoi menetetystä vapaudesta, merkitsi ehkä ikuisia jäähyväisiä näille tuntureille… Ja samassa hetkessä Jouni tunsi, kuinka paljon hän rakasti tuntureita, ja kuinka raivokkaasti hän vihasi ristiä tuolla tornin huipussa. Hän kirosi sen ja sen edustaman vallan. Hän sadatteli sitä jumalaa, jonka sanottiin tuollaisella ristillä kuolleen. Oh, hän olisi huutanut riemusta, jos tuo ristitorni olisi kaatunut, luhistunut kokoon, mennyt murskaksi! Hän olisi toivonut, että maa olisi sen niellyt. — Mutta torni seisoi järkähtämättömänä, ja risti kuvastui aivan selvästi vaaleaa itätaivasta vasten. Jouni ei saattanut siihen enää katsoa, vaan käänsi päänsä toisaalle ja puri hampaat lujasti yhteen. Mutta samassa sattuivat hänen silmänsä pappilan päätykamarin ikkunaan, josta pelästyneet kasvat tähystivät häntä. Nuo lempeät silmät ilmaisivat osanottoa ja sääliä.
Jouni tunsi Kaarinan, ja hänen sydänalassaan läikähti omituinen tunne, joka hiljalleen repi rikki hänen kovettuneen vihansa kappale kappaleelta. Eikä hän pannut vastaan sydämessään. Hän salli vihansa sulaa ja tahtoi säilyttää tuon toisen tunteen. Ja kun Maunu ryhtyi päästelemään häntä siteistä, hän painoi silmänsä kiinni, ettei vihamiehen näkeminen häiritseisi sydämessä vellovaa lämpöä ja hellyyttä.