XVII
Pohjan taivaalle oli ruvennut kerääntymään mustan- harmaita pilviä. Ne levisivät vähitellen yli koko avaruuden ja peittivät auringon. Ilma jäähtyi tuntuvasti. Lumi, joka aamulla oli ollut nuoskeaa, jäätyi hiljalleen ja narskui jo puolenpäivän aikaan kovana pappilan pihalla puuhailevien miesten askelista.
Erkin Maunu suntion kanssa kiinnitti reslaa liisterekeen, jossa Jounia seuraavana päivänä piti lähdettämän viemään Jukkasjärvelle ja sieltä edelleen alamaahan.
— Luulen, että siitä nousee myrsky illaksi, virkkoi suntio silmäten taivaalle. — Meillä on huomenna menemistä, jos aiomme Sopperoon yöksi. Ei ole leikkiä päästä keväälläkään Sattamasvuoman yli, jos on oikea jumalan ilma. Ja sitten vielä tällainen kallisarvoinen kuorma. Minusta olisi varminta saada kolmas mies kumppaniksi… Arveluttaa vähän, miten käy.
— Sinä tunnut olevan kovin peloissasi, nauroi Maunu, pidellen reslaa kohdallaan, sillä aikaa kun toinen sitä sitoi. — Taidat todella pelätä Jounia?
Tiesi hänet… mutta mielelläni en sille matkalle lähde. Kovin oli vistoa jo tämä kiinniottokin, vastasi suntio, silmäten tupakamarin ikkunaan kuin varoen, ettei hänen puheensa sisälle kuuluisi.
— Ole huoleti! Tässä köllöttää mies kauniisti siihen saakka, kunnes joutuu parempiin käsiin, puheli Maunu. — Kunhan saamme Jounin kunnialla voudin huostaan, niin olemme tehtävämme tehneet. Vouti kyllä matkan jatkamisesta huolen pitää. Kaupunkia pääsee Jouni katsomaan ensimmäisen ja viimeisen kerran. Suntio ei vastannut mitään.
— Mutta mitä sanot, jos hän loihtii manalaiset niskaamme? kysäisi hän tuokion kuluttua.
— Mitä joutavia! Ei taida olla Jounilla enää apua siitä väestä…
Hänelle näyttää koittaneen hylätyn osa.
— Älä sano… minä en juuttaaseen luota ollenkaan. Tiesi jo, mitä voimia hänellä on hallussaan. Oudonnäköisenä istuu mies pirtissä… Mutta minulle ei hän ainakaan mitään mahda.
Suntio vetäisi köydenpään solmuun keulatakan ympäri, ja reki oli valmis. Miehet työnsivät sen natan kupeelle.
— Mitä varokeinoja sinulla sitten on? tiedusteli Maunu. Olisipa soma tietää, että voisin varautua minäkin.
Suntio ei ollut oikein selvillä, puhuiko Maunu totta vai leikkiä. Se oli aina sellainen irvihammas.
— Lupaatko, ettet kerro papille, niin sanon? kysyi hän salaperäisenä.
— Olkoon menneeksi!
— Mutta onko varma, ettet kerro?
— No, en, en… Sano pois vaan!
— Tulehan sitten tänne!
Suntio meni navetan taa, ja Maunu seurasi perässä.
— Sehän taitaa ollakin koko temppu! sanoi hän hymyillen, vaikka uteliaisuus loisti silmistä.
— Älähän puhu mitään…! Katsopas tätä!
Suntio oli kaivanut poveltaan linnun sulan, jonka poikkileikattuun päähän oli pistetty pienen pieni korkkitulppa. Sisällä oli kirkasta, hopeankarvaista ainetta.
— Katsopas, puheli suntio ja piteli sulkaa Maunun edessä. — Tässä on korpin sulka, joka on pantu tyvestä poikki, niinkuin näet, ja johon on sisälle tipautettu muutama pisara elohopeaa. Tätä kun pitää povellaan, eivät manalaiset mahda mitään.
Maunu katseli kummissaan taikakapinetta. Uteliaisuus oli saanut täydellisen voiton pilkantekohalusta.
— Jottako tuo sitten auttaa? kysyi hän vakavana.
— Ihan varmaan! Kuulepas, kun menin ensi kerran tapuliin, sen jälkeen kuin olin pelastunut lappalaisten kynsistä, säikähdin niin, että olin siihen paikkaan jäädä Koko tapuli oli täynnä pieniä, hiipiviä olentoja. Niitä istui luukkujen reunalla, kurkisteli kellotelineen takaa ja kiipeili soittohihnaa myöten kuin kärppiä. Joka taholla vain heiluvia jalkoja, tirkisteleviä päitä, sipinää ja supinaa, tissutusta ja tassutusta. Tempaisin luukut auki ja soittaa heläyttelin niin paljon kuin jaksoin. Silloin ne kaikkosivat pois siinä silmänräpäyksessä, mutta heti kun kellon ääni oli vaiennut ja olin saanut tapulin luukut kiinni, ne olivat jälleen entisillä paikoillaan. Ja sama sipinä ja supina alkoi uudelleen. Peljästyin niin, että olin tulla suin päin tapulista alas.
— Tiedätkö, mitä väkeä se oli?
— Luulenpa tietäväni…
— Taisi olla kirkon väkeä?
— Niin oli. Joka sunnuntai uudistui sama kamala meno, ja lopulta en ollut uskaltaa koko tapuliin… Mutta sitten sain muutamalta lapinvaimolta tämän, ja siitä saakka on tapuli ollut hiljainen ja rauhallinen niinkuin ennenkin.
Maunu oli kuunnellut korvat hörössä.
— Vai semmoista! Katsohan veitikoita! sanoi hän ihmeissään.
Niin, mutta sen jälkeen on ollut täysi rauha.
— Niin vain. Taitaa ollakin koko tehokas keino… Mutta minä tiedän myöskin sellaisen, joka auttaa yhtä varmasti.
— Sanohan!
— Lue isä-meidän kolmella eri kielellä, niin eivät hätyytä.
— Mutta jospa ei osaa…?
— Sepä se kyllä… Tuo sulkahoito on silloin parempi.
Miehet lähtivät pirttiin.
Oven suussa istui Paulus-Jouni lattialla samoin kuin edelliselläkin kerralla, mutta nyt vielä lujemmin köytettynä. Miehet istahtivat penkille ja tarkastivat häntä uteliaina.
— Katsohan! kuiskasi suntio kauhuissaan. — Sillähän on silmät nurinpäin päässä!
Maunu säpsähti ja tuijotti Jouniin kalpeana.
Tämä nojasi seinään puoleksi makaavassa asennossa ja näytti katselevan kattoon. Silmät painahtivat tuontuostakin kiinni, mutta revähtivät jälleen auki, paljastaen vain silmävalkuaiset, jotka pyörivät syvissä kuopissaan. Jonkun aikaa räpyttivät silmät kiihkeästi, sitten ne asettuivat taas, jääden tuijottamaan suoraan eteenpäin.
Maunu hiipi vangin luo ja katsoi häntä kasvoihin. Katse oli suunnattu suoraan eteenpäin, mutta ei näyttänyt tarkkaavan mitään määrättyä kohtaa. Se oli sisäänpäin kääntynyt ja omituisen verhottu. Maunu kuljetti kättään Jounin silmien edessä, mutta ne eivät rävähtäneetkään.
Samassa tuli Kaarina pirttiin ja pysähtyi takan luo, seuraten arkana
Maunun puuhia.
— Onko hän sairas? kuiskasi hän hiljaa.
— En minä tiedä, mikä häntä vaivaa. Näyttää aivan tiedottomalta…
— Minä menen herättämään pastorin, sanoi Kaarina ja yritti lähteä, mutta samassa Jounin katse selkeni ja hän suuntasi sen kirkkaana papinvaimoon.
— Kaarina! lausui hän heikosti ja äänessä värisi soimausta, joka vaikutti niin kummallisen herpaisevasti Kaarinaan.
Tämä meni vangin luo ja kysyi hillitysti:
— Onko Jouni sairas?
— En, vastasi hän hiljaa ja katsahti merkitsevästi Maunua ja suntiota, jotka äärimmäisen uteliaina odottivat, mitä hän sanoisi.
Kaarina ymmärsi hänen tarkoituksensa. Jouni ei halunnut puhua toisten läsnäollessa.
Hän meni rukkinsa luo ja istui kehräämään. Tuokion vallitsi huoneessa hiljaisuus. Ei kuulunut muuta kuin rukin yksitoikkoinen hyrinä. Lopuksi katkaisi suntio vaitiolon ja kysäisi:
— Vieläkö herr' Vuolevi nukkuu?
— Vielä… kovin oli väsynyt…
— Väsyttämäänpä tässä alkaa jo meitäkin, kun on koko yö valvottu.
Tuli taas hiljaisuus.
— Ehkäpä Maunu menee suntion kanssa noutamaan vettä saunaan, sanoi Kaarina hetkisen kuluttua. — Tuolla näkyy olevan kelkka navetan edessä… Olisitte vähän apuna Maaritalle.
Miehet lähtivät, ja Kaarina jäi Jounin kanssa kahden. Hän keskeytti kehräämisen ja astui ovensuuhun. Jouni istui silmät ummessa.
— Mitä Jounilla oli sanottavaa? kysyi hän. Jouni avasi silmänsä ja katsahti ympärilleen.
— Niin, nyt ei ole ketään pirtissä. Voit puhua huoleti. Jouni katsoi papinvaimoon pitkään eikä puhunut tuokioon mitään. Sitten hän kysyi:
— Missä on lupauksesi, Kaarina?
Hänen äänessään värähti tuskallinen, surunvoittoinen sävy.
Kaarina hätääntyi, ja kyyneleet kohosivat silmiin. Jouni syytti häntä vapautensa menettämisestä.
Usko minua, Jouni, puhui hän vakuuttavasti. — En voinut sille mitään. Kaikkeni olen tehnyt… olen pyytänyt ja rukoillut, mutta turhaan. Herra Olaus ei ole se, joka taipuu edes vaimonsa rukouksiin, silloin kun uskoo olevansa oikeassa.
Jouni katsoi häntä pitkään eikä vastannut mitään.
— Huomennako minua lähdetään viemään? kysyi hän vihdoin.
— Niin kai.
— Mihin?
— Alamaahan… luultavasti Hernösandiin…
— Mitä varten?
Kaarina painoi rintaansa ja hengitti raskaasti.
— Voi, älä kysy, Jouni!… Se on niin hirveää. Tiedäthän itsekin…
Samassa palasi Maunu, ja Kaarina pyyhkäisi silmiään vetäytyen rukkinsa luo.
— Siellä tulee kova myrsky, virkkoi Maunu sytyttäen piippunsa. — Jorp'oivi huokaa raskaasti ja se on paha merkki… Saa nähdä, miten huomenna päästään matkaan.
Jouni istui silmät ummessa ja näytti nukkuvan. Mutta se oli vain näennäistä. Hänen ajatuksensa toimivat täydellä tarmolla ja niiden koko voima oli suuntautunut yhtä ainoata asiaa pohtimaan: kuolemaa. Mutta ei häpeällistä kuolemaa kaukana alamaassa, vaan vapaaehtoista eroa elämästä.
— Mihin suntio jäi? kuuli hän Kaarinan kysyvän.
— Maaritaa auttamaan saunan lämmityksessä.
Rukki hyrisi hiljaisessa pirtissä ja lankaa kertyi kerälle. Jounin ajatukset kehräsivät myös vilkkaina ja voimakkaina. Hän oli tehnyt päätöksensä: alamaahan hän ei lähde. Sitä voittoa ei pappi tule saavuttamaan, ei konsanaan! Hän lähtee itse vapaaehtoisesti saivokansan luo. Ennen huomista hän on oleva siellä, onnellisten, vapaiden vainajain parissa. Tuonen hiljaisilla tuntureilla…
Jospa hänellä olisi ollut rumpunsa! Hetkessä hän olisi silloin sinne päässyt, sillä hän oli tottunut loveen lankeamaan. Jo viisivuotiaana hän oli ensi kerran hengessä liikkunut saivokansan keskuudessa. Ja sitten monen monta kertaa sen jälkeen. Tiet hän kyllä tiesi, opas oli keino. Tarkkaan oli Staalo-Oula opettanut, visusti varannut, ja oikein oli neuvonut joka kohdassa. Ei ollut koskaan vastuksia sattunut. Hyvin oli saivokansa vastaanottanut, helposti takaisin laskenut, kun hän oli tietoja hakemassa käynyt. Ja nyt ottavat ilolla. Takaisin hän ei enää tahdokaan… Sinne hän jää isien ja heimonsa luo vapaana henkenä vaeltamaan.
Kun olisi ollut rumpu! Mutta sehän oli turha toivomus. Mistä se nyt tulisi, ja jos tulisikin, niin sitä olisi mahdoton käyttää. Ei olisi papin väki sallinutkaan. Mutta ei ollut rumpua tarviskaan. Löytyi vielä yksi keino ja sitä oli nyt koetettava. Ja se tulisi varmaan onnistumaan, sillä sitä ei papin väki osaisi pitää vaarallisena, paitsi pappi itse — ehkä. Mutta hänhän nukkui… Jospa nukkuisi koko illan!
Löytyi siis keino vielä, sekin Staalo-Oulan opettama. Hän oli sitä koettanut niin monta kertaa, että tiesi taidon tehoavan.
Jos ei ollut rumpua käsillä — niin oli Oula neuvonut — tuli ottaa pytynkansi taikkapa vain ohut laudankappale, jos ei muuta sattunut olemaan, ja takoa sitä voimakkaasti sekä laulaa joku parhaista joiuista. Silloin pääsi henki Saivoon yhtä helposti kuin konsana rummunkin avulla. Ensi kerran hän oli taitoa koettanut muutamana kesänä ollessaan nimismiehellä heinänteossa.
Hän oli ottanut voipytyn kannen, takonut sitä lusikalla voimakkaasti ja joikunut parasta, mitä oli osannut. Hetkinen vain, niin hän oli ollut lovessa ja vaellellut ympäri Saivomaata: milloin oli uiskennellut kalana, milloin lintuna lentänyt, milloin kiemurrellut käärmeenä. Ja suurella ihastuksella oli saivokansa hänet vastaanottanut. Ei ollut mielinyt takaisin laskeakaan — ainoa kerta, jolloin hänen oli täytynyt väkivoimalla riistäytyä irti heidän lumoistaan. Lähellä oli jo ollut sinne jäänti, ja hän olisi varmaan jäänytkin, jollei maan päällä olisi ollut avustajaa, joka kutsui hänen henkensä takaisin tuonen tanhuvilta.
Nimismiehen heinämiesten joukossa oli ollut eräs lappalaisvaimo, joka oli ruvennut hiljaa joikumaan, nähdessään hänen ruumiinsa liian kauan liikkumattomana lepäävän. Mutta kovalle oli ottanut sittenkin, ennen kuin henki oli päässyt ruumiiseen palaamaan. Mutta vihdoin oli palannut. Kun hän oli avannut silmänsä, oli avustajavaimo ollut kumartuneena hänen edessään, ja heinämiesten kasvot oli kauhu kalventanut. "Sinä olet suuri noita!" oli vaimo sanonut. "Tuon on vain Staalo-Oula tehnyt ennen sinua."
Kerran hän oli tehnyt saman matkan ohuen laudankappaleen avulla. Mutta sillä kertaa hänellä oli ollut taitavia avustajia useampia. Ilolla oli taaskin Saivossa vastaanotettu, oli kehoitettu jäämään toisten suurten tietäjäin joukkoon, mutta kun hän oli sanonut olevansa vielä tarpeellinen maanpäällisen heimon keskuudessa, missä Ristin-Jeesuksen tietäjä jo taikojaan teki, oli päästetty takaisiin. Ja hyvät tiedot hän oli saanutkin matkaansa, hyvät tiedot, taiat mainiot, joita hän sitten oli monta kertaa käyttänyt heimolaistensa hyväksi… Mutta nyt hän halusi pois. Nyt ei häntä enää kukaan tarvinnut. Silloin vielä, kun hänen onnistui paeta pappilasta, luuli hän olevansa tarpeen. Hän oli pitänyt vapauden saantia merkkinä siitä. Ja hän oli huomannut olleensa oikeassa, sillä yhä runsaammin oli lappalaisia ruvennut viime aikoina yhteisillä uhreilla käymään. Mutta se oli ollutkin vain merkki vanhan uskon lopusta. Nyt hän ymmärsi sen. Ennen häviötään se oli vielä kerran puhjennut kukoistukseensa, niinkuin kaunis iltarusko auringon laskettua vielä julistaa päivän valtaa. Kun hän katseli ympärilleen, oli jo luopioita paljon, ja Ristin-Jeesuksen mahti kasvoi päivä päivältä. Hänen toinen kiinnijoutumisensa oli merkki Saivosta, jossa vanha usko ja isien voimallinen tieto eli täydellisenä. Sinne lähtee hän.
Jouni avasi silmänsä. Palvelustyttö ei ollut pirtissä. Hän oli ainoa, joka voisi vaikeuttaa hänen matkaansa, vaikkakaan ei sitä kokonaan estää. Hän voisi joiullaan kutsua häntä takaisin ja niin tehdä hänen ensimmäiset hetkensä Saivossa vaikeiksi. Mutta ei ollut yhtään luultavaa, että Maarita huomaisi sellaiseen ryhtyä. Eikä uskaltaisikaan.
Kaikki muut seikat, joita Jouni mietti, suosivat vain hänen alettaan. Hiljaisuutta ei tulisi kestämään niin pitkälti kuin oli välttämätöntä, jotta tietäjän henki pääsisi palaamaan. Päinvastoin oli melkein varmaa, että huoneessa syntyisi liikettä ja kolinaa, joka vain auttaisi hengen irtaantumista. Herr' Vuolevi ryntäisi pirttiin ja tarttuisi häneen kiinni, tunnustelisi ja pudistelisi, niinkuin pyörtynyttä ainakin, ja silmänräpäyksessä katkaisisi viimeisenkin siteen hengen ja ruumiin väliltä. Sillä tuskinpa kukaan silloin muistaisi, ettei loveen langennutta tietäjää saanut mennä koskettamaan, jos mieli saada hänet virkoamaan.
Ulkoa kuului pahaa ennustava jyminä, ja Jouni tiesi, mitä se merkitsi: tuntureilla raivosi lumimyrsky. Yhtäkkiä syöksähti savua huoneeseen. Voimakas tuulenpuuska oli pyyhkäissyt savutorvea. Ei kulunut pitkää aikaa, ennen kuin ikkunanruuduissa rupesi vinkumaan ja seinissä ryskämään. Eteisen ovi paukahti rämähtäen kiinni.
— Myrsky tuli kuin tulikin, kuuli Jouni Maunun sanovan. — Katsokaapa, Kaarina-emäntä, minkälaisia ryöppyjä! Tuskin eroittaa saunaa niiden seasta.
Ulkona ryski ja vonkui. Tuntui kuin kohottaisi myrskytuuli pienen pirtin ilmaan. Takka löi savua sisään vähänväliä.
— Taitaa olla parasta sammuttaa tuli, huomautti Maunu.
Kaarina kaasi vettä lieteen, jossa tuli pihisten sammui.
— Tämähän vasta hirmuista! päivitteli hän. — Tällaista myrskyä en muista vielä nähneeni.
— Ei tämä olekaan tavallinen myrsky, sanoi Maunu salaperäisenä. —
Tiesi, vaikka olisi koko Manalan väki liikkeellä…
— Ei saa puhua sellaista! torui Kaarina siirtäen rukkinsa nurkkaan.
— No… eipä sitten.
Samassa tuli suntio sisään juoksujalassa.
— Sepä vasta jumalan ilma! sanoi hän puistellen lunta päältään. —
Aivan tahtoo viedä miehen matkassaan., Oh, täällähän on savua!
— Pannaanpa ovi auki vähäksi aikaa, sanoi Kaarina ja avasi oven. — Mutta Jouni ei taidakaan tarjeta siinä, Ehkä Maunu suntion kanssa nostaa hänet peremmäs. Hänelle tulee kylmä tuossa ovensuussa.
— Ei tarvitse! sanoi Jouni. — Kyllä tässä tulee toimeen. Olisin kiitollisempi, jos irroittaisitte käsiäni vähän. Ne ovat aivan tunnottomat.
Maunu silmäsi kysyvästi Kaarinaan.
— Päästä! sanoi tämä.
Maunu irroitti köyden. Jounin kämmenet olivat melkein mustat ja ranteissa näkyi syvä, valkoinen juova.
Hän oikoi käsiään saadakseen veren niissä kiertämään. Hänen kalpeat kasvonsa olivat iloiset ja silmät loistivat kirkkaina. Ulkona pauhasi myrsky entistä voimakkaammin. Se valitti nurkissa niin vihlovasti kuin kuolemankielissä oleva ihminen.
Hän kuunteli myrskyn ulvontaa. Se oli tuttu ääni hänelle. Siinä soivat vainajain huudot. Ne huusivat häntä luokseen.
Jouni oli koko ajan pitänyt silmällä kauhaa, joka riippui vesisaavin kyljessä. Siinä olisi hänelle kannus, mutta miten saada se. Samassa iski hänen päähänsä hyvä ajatus ja hän hymyili salaperäisesti.
Kaarina-emäntä meni viereiseen huoneeseen ja silloin huomasi Jouni otollisen hetken tulleen.
— Annapas, Maunu, vähän vettä… kuivaa niin kurkkua. — Tuossahan on kauha saavin kyljessä, pyysi hän nöyrästi.
Maunu ojensi kauhan, ja Jouni joi pitkin, ahnain kulauksin. Hänen kasvonsa kalpenivat omituisesti, silmiin syttyi kaukainen katse, ja rinta huokasi raskaasti.
Kaarina palasi pirttiin.
— Pane jo ovi kiinni! sanoi hän Maunulle.
Jouni käänteli kädessään kauhaa ja katseli sitä tutkivasti.
— Mistä tällaisia saapi? kysyi hän kuin sivumennen naputteli sormellaan kauhan pohjaa.
— Ruijasta se on, vastasi Maunu pitäen silmällä vangin puuhia.
Tämä naputteli kauhaa kuin ajatuksissaan ja käänteli sitä puoleen ja toiseen.
— Mitä merkillistä siitä löydät, kun niin tarkkaan tutkit? kysyi hän hymyillen. — Se ei taida sentään loihtuvälineeksi kelvata?
— Kuka tiesi, jos kelpaisikin, vastasi Jouni kuin leikillään ja katsahti hymähtäen Maunuun.
— No, koetahan!
— Mitä Maunu taas joutavia! torui Kaarina. — Että viitsitkin!
— No, leikki sijansa saakoon… En minä nyt niin totta tarkoittanut.
Sillä välin oli Jouni ruvennut naputtelemaan kauhaa yhä kovemmin. Hänen silmiinsä syttyi kuumeinen kiilto, sieraimet laajenivat ja suupielet värähtelivät. Hän rupesi hiljaisella äänellä laulamaan omituisen surullista säveltä.
Maunu iski suntiolle silmää. Tämä poltteli piippuaan ja näytti hiukan pelokkaalta. Kaarina yritti jo keskeyttää joutavan ilveilyn, kun samassa kaikkien huomio kiintyi laulun sanoihin:
— Mua kutsuu kuollehet
nyt Saivomaahan jo.
Voiaa…
Hengessä äidin nään:
hän lypsää poroja
rannalla järven laajan,
min vesi kirkasta
kuin tunturissa lähteen.
Voiaa…
Laulu kaikui surullisena, ja Jounin ääni värisi sisäisestä liikutuksesta. Myrskyn kohina ulkona oli kuin valtava säestys laulun valittavalle sävelelle. Kaikki kuuntelivat henkeään pidätellen. Tämähän ei ollutkaan tavallinen joiku. Sehän muistutti melkein virttä.
— Vierellä rantaäyrään sinisen seisoo kota, ja kullankeltaisna sen nousee savu ilmaan.
Ihmeellistä! Sehän oli merkillinen laulu! Suntio laski piippunsa penkille ja kuunteli hartaana.
Jounin ääni kohosi, sai tummemman soinnun. Hänen kasvonsa kävivät juhlallisen vakaviksi, ja katse tähtäsi kaukaisuuteen.
— Myös taattoni mä nään: joukossa tietäjäin, kasvoillaan totisuus, hän istuu, hiippalakki, laella tunturin. Voiaa… Pilvissä huippu ui, ja alla avartuu kultainen vuoma, laaja, laidoilla jonka huokaa hopeinen koivikko… Voiaa…
Jouni tärisytti kauhan pohjaa yhä tulisemmin, ja hänen äänensä soi täyteläisenä, riemukkaana:
— Myös heimoni mä nään, tuon suuren saamekansan: elävät onnellisna kätkössä tunturin, min yllä asustaa kepeä Tuonen hämy, ja verhoo rinteitä jäkäläpeitto pehmyt… Voiaa!
Loppusäkeet laulettiin hillitysti, mutta samalla riemuisasta. Niiden sävelessä väreili kokonainen maailma sanoin kuvaamatonta onnen ja vapautuksen tunnetta, ja se muodosti omituisesti tenhoavan vastakohdan ulkona laulavan myrskyn rajulle tohinalle.
Jounin silmät loistivat, ja voimakas puna peitti hänen kasvonsa. Rinta nousi ja laski kuin meren maininki, ja syvä, onnellinen huokaus purkautui kuuluviin.
Mutta yht'äkkiä kasvot kalpenivat, ja katse sai salaperäisen, sisäänpäin kääntyneen ilmeen. Näytti kuin olisi häntä kohdannut äkillinen pyörtymys. Ääni tosin heikkeni, mutta värisi silti ihmeellisen tunteellisena, ja autuaallinen hymy kirkasti laulajan kasvot.
— Kas, silkkikarvaiset käy porot laitumella, ja nuoret paimenet kirmaavat kirkkain kasvoin jälessä Tuonen karjan. Voiaa… Rinteitä tunturin, lempeitä laaksoja nyt kiirii äänten helke, autuitten joikulaulu: Voiaa…!
Viimeinen sävel hukkui melkein kokonaan myrskyn pauhinaan. Jouni huokasi syvään pari kertaa, pää painahti rinnalle, ja kauha solahti kädestä. Ruumista värisytti voimakas puistatus, ja raskaasti korahtaen hän kaatui seinää vasten.
Kaarina hypähti kirkaisten ylös, ja Maunu ja suntio riensivät vangin luo. He olivat molemmat kuin pilvistä pudonneita.
Jouni makasi seinää vasten kalpeana kuin ruumis. Kauniit, nuoret kasvot, joita äsken kirkasti autuas hymy, olivat nyt tuskallisesti vääntyneet. Hän näytti saaneen kouristuskohtauksen, sillä kädet olivat jäykästi nyrkissä, ja hampaat purivat kiristen yhteen.
— Irroittakaa jalkanuorat, että veri pääsee paremmin kiertämään, kehoitti Kaarina nyyhkyttäen.
Maunu tarttui jalkoihin ja yritti ruveta köyttä päästämään, mutta samassa tärisytti Jounin ruumista uusi, voimakas puistatus, ja Maunu tempaisi äkisti kätensä pois.
— Se lankesi loveen, kuiskasi suntio. — Meidän täytyy olla aivan hiljaa, niin hän virkoaa.
Kului hetkinen mitä tuskallisemmassa odotuksessa, jolloin ei kuulunut muuta kuin myrskyn kohina ja tuiskun rapina ikkunaruutuja vasten.
Yht'äkkiä paukahti eteisen ovi, ja Maarita hyökkäsi sisään hengästyneenä ja kauhuissaan.
— Kirkonkello soi!… Myrsky on kiskonut tapulin luukut auki! huusi hän.
Samassa syöksyi herra Olaus pirttiin. Hän oli herännyt myrskyn pauhinaan ja kuullut Maaritan jotakin huutavan.
— Mitä Maarita sanoo? kysyi hän, unisissa silmissään säikähtynyt ilme.
— Tapulin luukut ovat auki… ja kirkonkello soi kuin tulipalossa!
— Suntio, mene panemaan luukut kiinni! komensi herra Olaus, ja samassa hävisivät viimeisetkin unenjäljet. Hän silmäsi ympärilleen ja huomasi miesten kalpeat kasvot ja vaimonsa itkettyneen, hätääntyneen katseen.
— Mitä täällä on tapahtunut? kysyi hän ihmeissään.
Hän katsahti nurkkaan, jossa Jouni istui seinää vasten. Leuka oli painunut rinnalle, ja kädet riippuivat hervottomina.
— Mitä… mitä tämä on…? Mies makaa kuin kuollut!
Hän kumartui vangin puoleen ja tarttui häntä käteen.
— Mitä ihmettä…? Käsi aivan tarmoton! Kuollutko hän on?
Maunu ja suntio selittivät tapauksen.
Kun he olivat lopettaneet, astui herra Olaus kiivaasti muutaman askeleen edestakaisin ja istahti sitten pöydän päähän, jääden raskaasti hengittäen tuijottamaan eteensä.
Huoneessa vallitsi kolkko äänettömyys, jota häiritsi vain naisten tukahutettu nyyhkytys ja ulkoa kuuluva myrskyn kohina.
Herra Olaus nousi hitaasti ja meni Jounin luo. Pitkän aikaa hän katseli kuolleen vastustajansa elottomia piirteitä. Sitten hän kääntyi Maunun puoleen ja virkkoi soinnuttomasti, osoittaen vangin jaloissa olevia nuoria:
— Ota nuo pois…
Hän astui hiljaa ulos, hartiat kumarassa, ja Maunusta näytti, kuin olisi hänen leukansa vapissut.
* * * * *
Kun Maunu ja suntio hetkistä myöhemmin kantoivat Jounin ruumiin ulos, riehui myrsky kauhistuttavalla voimalla. Se ulvoi ja vonkui, valitti ja huusi, ja pihalla kävi sellainen lumiryöppy, ettei eroittanut askeltakaan eteensä. Myrsky loukutti tapulin luukkuja, ja vihurin lomasta kuului silloin tällöin pienen kirkonkellon valittava kiminä.
Viiteselitykset:
[1] Hyvä ystävä.
[2] Porojen kanto-aika.
[3] Terve!
[4] Piti vangittuna.
[5] Tavattiin.
[6] Viinan voittama.
[7] Eväät.
[8] Koristukset.
[9] Hyvää iltaa!
[10] Jumal' antakoon!
[11] Saivo, alkuper. merkitys "pyhä", usein esiintyvä nimitys lappalaisten muinaisuskonnossa. Saivo, Saivomaa = Tuonela. Saivokaste = kaste, jolla noita vihittiin virkaansa.
[12] Tiensä.
[13] Pakanallinen jumalatar, joka avusti synnytyksessä.
[14] Valkeakylkinen poro.
[15] Tosi, oikea.
[16] Kiiruhdamme.
[17] Palas = polku.
[18] Elo = porolauma.
[19] Runo = naarasporo.
[20] Vaadin = naarasporo.
[21] Kero = tunturinlaki.
[22] Kermikkä = toisen vuoden koirasporo.
[23] Vuongeli = kolmannen vuoden naarasporo.
[24] Haltian isän ja vaimon ja pojan nimeen.
[25] Tuulen haltia.
[26] Tuonela.
[27] Paulus-Jouni, suuri noita, lihavasta paistipuolikkaasta antaa huonon neuvon.
[28] Rasian muotoinen arkku.
[29] Kun raskaana oleva lappalaisvaimo särki puita, sanottiin hänen hakkaavan "Sarakan puita", koska tuollainen liike tuli helpottamaan synnytystä, jossa Sarakka avusti.