I.
MINÄ SYNNYN SEKÄ MUUTAMIA TIETOJA VANHEMMISTANI Y.M.
Minä olen syntynyt Ristiniemen pitäjässä kaukana pohjoisessa, suuren ja mahtavan Ison Väylän varrella. Siihen aikaan, jolloin »näin ensi kertaa päivän valon» — niinkuin runoilijat sanovat — oli kotipitäjäni kirkonkylä vielä aivan tavallinen maalaiskylä, eroten vain kokonsa ja eri vuodenaikoina vilkastuvan liikenteensä puolesta muista samanlaisista erämaan kirkonkylistä, — sillä kotikylääni kutsuttiin jo minun lapsuusaikanani »Lapin porstuaksi». Kun myöhemmin, aikamiehenä, elämän taisteluihin tulisesti osaaottaneena, olen mietiskellyt kotikyläni osuutta omaan kehitykseeni ja kutsumukseeni, olen todennut sen maailman historiassa usein nähdyn tosiseikan, että ne, joilla tässä maailmassa on ollut jokin erikoinen, tavallisuudesta poikkeava elämäntehtävä täytettävänään, Jumala panee syntymään jossakin erikoisessa paikassa, — paikassa, jolla tavalla tahi toisella on ratkaiseva merkitys kasvattiensa tulevassa elämänkutsumuksessa. Olen lukenut ranskalaisista runoilijoista, joiden tulevalle elämänkutsumukselle on ollut aivan määräävä heidän syntymäpaikkansa. Jo lapsina he näkivät kotiseutunsa korkeat vuoret, siintävät, autereiset metsät, joen polvekkeen kimmeltävine pintoineen, ja nämä kotiseudun maisemat ovat sitten tavantakaa sukeltaneet esiin heidän runoudessaan. Olen lukenut valtiomiehistä, joille on käynyt samoin: heidän puoluetaisteluissa kovettunut sydämensä värähti, jos jossakin anomuksessa vilahti esiin heidän syntymäkylänsä vaatimaton nimi, ja heitä saattoi vastustaja syyttää puolueellisuudesta, kun he valtiovarojen jakelussa osoittivat tavallisuudesta poikkeavaa runsaskätisyyttä maakunnalle, jossa he pikkupoikina olivat myllyjä puroihin rakentaneet. Katsokaa: kotiseutu puhui pojilleen muistojen kieltä. Olen monta kertaa ajatellut Leonardo da Vinciä ja tullut siihen lopputulokseen, että hänen piti syntyä Italiassa, keskellä renesanssin kiehtovaa elämää, niinkuin minun Ristiniemessä, keskellä Perä-Pohjolan suurta, mahtavaa luontoa humisevine metsineen ja iäti kohisevine koskineen. Me molemmat olemme mitä tyypillisimpiä esimerkkejä siitä, millä tavalla kotiseutu vaikuttaa mieheensä. Leonardo syntyneenä Italian tummansinisen taivaan alla sai väreihinsä sitä ihmeellistä syvyyttä, jota nyt ihailemme hänen tauluissaan. Minä Ison Väylän varrella kasvaneena sain taas luonteeseeni suurpiirteisyyttä, jota ystäväni ovat minussa aina ihailleet. Sillä onhan Iso Väylä tavallaan kuin Perä-Pohjolan valtasuoni, jota pitkin sen erikoinen elämä virtaa alas ja nousee ylös. Ajattelen lähinnä tukkilaisia, jotka keväällä sauvovat sitä ylös ylämaihin ja keskikesällä viilettävät lauttoineen alas, reippaiden tukkilaislaulujen kaikuessa ja haitarin sävelten soidessa. Jos miltä kannalta asiaa ajattelen, päädyn aina siihen tulokseen, että olen mitä tyypillisin kotiseutuni tuote. Perä-Pohjolan komeita koskia katsellessani olen tuntenut, että minussa ouruavat tavallista väkevämmät veret. Sen laajoilta, silmänkantamattomilta aavoilta on kotoisin minun omituinen surumielisyyteni, jota vaimonikaan ei ole oppinut ymmärtämään. Saatan toisinaan työpöytäni ääressä istuessani puhjeta kyyneliin. En tiedä itsekään, mitä varten itken; annan vain kyyneleeni vuotaa ja tunnen, kuinka ne helpottavat rinnan alle kerääntynyttä paannetta. Ja Perä-Pohjolasta on varmaan myös kotoisin se rivakkuus, jolla tavallisesti lopetan nämä »kyynelhetket». Sillä — jonkun aikaa kyynelehdittyäni isken nyrkkini pöytään ja huudahdan: »Piru tässä itkemään! Ei se sillä parane!»
Niin — kuten sanoin — olen Perä-Pohjolaa kiireestä kantapäähän. Sieltä on hurja luontoni, joka elämäni varrella on monta kertaa purkautunut yhtä väkevänä ilmoille kuin jäänlähtö mahtavasta Isosta Väylästä. Sieltä ovat lempeät mielialani, nuo naisellisen vienot ja hellät, jotka muistuttavat rauhallista, leppoisaa iltapäivähetkeä jonkin jokisuvannon varrella. Perä-Pohjolasta on rikas kieleni, jonka sanavarasto ei ole koskaan kesken loppunut ja jota eteläläinen kummakseen kuuntelee. Enkä minä ole tyytynyt vain siihen, että olisin käyttänyt lapsuudessa oppimaani kieltä, — en, vaan olen matkani varrella tehnyt uusia sanoja, sen mukaan kuin tilanne on kulloinkin vaatinut. Niinkuin kevättulviva joki toisinaan puhkaisee itselleen uuden uoman, hyljäten vanhan, niin olen minäkin toisinaan puhkaissut uuden valtaväylän jokapäiväistä kielenkäyttöä paartaviin, tavan ja tottumuksen luomiin rantatörmiin. »Hei, anna huhkia vain!» olen sellaisina hetkinä huudahtanut. »Tämä tulva vie tosin muassaan monta mukavuuslaitosta, mutta kansa tottuu vähitellen, ja sen sijaan, että nyt sanotaan: 'Koira haukkuu', tullaan ennen pitkää sanomaan: 'Koira harjoittaa koiruuttaan'.»
Yksin kotipitäjäni nimessäkin olen keksinyt tunnusmerkillistä omalle elämäni työlle. Miksi sen nimi on juuri »Ristiniemi»? Varmaankin senvuoksi, että minun elämäni on ollut ristin kantamista. En tarkoita ristiä uskonnollisessa merkityksessä, vaan siinä, että minä, joka, jos kukaan, olen povessani tuntenut runouden kalvavan tulen, sen jumalallisen kipinän (jota ilman ei kenestäkään voi tulla suurta runoilijaa), olen saanut koko elämäni ajan vain väärinkäsitystä ja kateutta osakseni.
Se, jos mikään, on ristin kantamista, mutta minä olen kuitenkin kantanut sen iloiten, vakuutettuna siitä, että jälkimaailma, joka aina on osoittautunut viisaammaksi edellistä aikakauttansa, on ymmärtävä minua paremmin.
No niin — palatakseni lapsuuteeni — olen siis syntynyt Ristiniemellä Ison Väylän varrella. Minun isäni nimi oli Aadam ja sama nimi annettiin minullekin kasteessa. Isäni, joka oli tavattoman väkevä mies, oli sanonut äidilleni, kun minulle oli nimeä etsitty: »Pannaan sille nimeksi Aatami, sillä Aatami oli ensimmäinen mies maailmassa ja minä olen myös ollut monessa asiassa ensimmäinen. Minua ei esim. ole vielä kukaan tappelussa voittanut.» Ja niin oli asia sovittu. Äitini, hiljainen, lempeä ihminen, mukautui miehensä tahtoon. Hänellä oli kyllä ollut oma ehdotuksensa. Hän oli ajatellut Joosuaa, joka valloitti Luvatun maan. Mutta kun isäni oli huomauttanut, että »pannaan vain Aatami, sillä Aatamihan se on pastorinkin etunimi ja sinäkin myönnät, että hän on ensimmäinen pappi maailmassa», oli äitini taipunut. Ja Aatamiksi minut oli kastettu, vaikka minä sittemmin olen kirjoittanut »Aadam», koska se — kuten ystäväni kirkkoherra Teofilus Tiennäyttäjä (josta enemmän tuonnempana) on monta monituista kertaa huomauttanut — on myös alkukielen muoto.
Olin kuulemma jo lapsena herättänyt huomiota tavallisuudesta poikkeavalla (vaikka en suinkaan epäedullisella) ulkomuodollani. Äitini ihmetteli usein, keneltä olin perinyt uljaan nenäni ja omituiset, kirkkaat silmäni. Muistan, kuinka sellaisina hetkinä istuin kotimökin penkillä, pidellen nenääni kouransilmässä ja tunnustellen sen valtavaa kokoa. Isäni huomautti siihen tavallisesti: »Älä ujostele nokkaasi, Aatami. Se on merkkinä siitä, että sinä tulet menestymään maailmassa. Sillä tuollaisella nokalla varustetut ne tavallisesti saavat jotakin aikaan.» »Kun tämäkin» — lisäsi hän osoittaen omaansa, joka kasvojen kokoon verrattuna oli pienenpuoleinen — »alkaa punoittaa tanssituvassa, tietää kylänväki kotialähtöajan koittaneen. Sillä olenpa useamman kuin yhden kerran puhdistanut tuvantäydellisen eikä minulla ole ollut muuta asetta kuin nämä pikkuiset nyrkit». Silloin hän tavallisesti naurahti ja minä katselin kunnioituksella hänen suuria, luisevia käsiään.
Lapsi ei osaa tavallisesti kauan yhtä asiaa miettiä. Niin unohdin minäkin nenäni puristelemisen ja kuullessani »färikellon» soivan kipaisin pihalle katsomaan, ketä sieltä nyt oli yli yrittämässä.
Meidän tupamme oli nimittäin lautturimökki. Isäni, joka aikoinaan oli palvellut eri kauppiailla renkinä, oli lopulta kyllästynyt jauhosäkkien kanteluun ja huutanut kunnalta lautturin viran. Se oli hänen mielestään erinomaisen sopiva toimi, vaikka se sitoikin hänet — varsinkin juhannuksen aikaan — moneksi päiväksi kotiin. Silloin kulki niin paljon hevosia, ettemme me, äiti ja minä, olisi mitenkään jaksaneet niitä kaikkia ylinoutaa. Isoäiti taas oli niin kivulloinen, ettei hänestä ollut niin raskaaseen työhön.
Kuuden vuoden vanhana minä jo autoin isääni lautturintoimessa. Iso Väylä oli meidän kohdalta sangen leveä ja vuolas. Muistan vieläkin, kuinka isäni taisteli kunnanmiesten kanssa sinkkiköydestä, jommoista hän oli jo kauan halunnut tavallisen tervatun vetoköyden tilalle. Hän meni muutamana päivänä kuntakokoukseen, iski märällä köydenpätkällä pöytään, niin että tervansekainen vesi pärskähteli puheenjohtajan silmille, ja huusi: »Jos ei tämän makkaran sijaan laiteta oikeaa sinkkiköyttä, en enää vastaa seurauksista!» En tiedä, mistä isäni tuollaiset sanat sieppasi. Mutta jälkeenpäin historiaa tutkiessani on minulle selvinnyt, että ratkaisevina hetkinä lausutut sanat ovat käänteentekevästi vaikuttaneet suurten tapausten kulkuun. Niinpä kerran, kun Roomassa nostettiin huuto: »Hannibal porteilla!» tuo yksi ainoa lause sai koko Rooman nousemaan isänmaatansa puolustamaan. Samalla tavalla vaikutti isäni esiintyminen kuntakokouksessa. »Ukot» säikähtivät ja päättivät heti hankkia sinkkiköyden. Jo kahden viikon perästä se oli paikoillaan ja siitä alkaen sujui lautan hilaaminen kuin leikiten vain.
Monta kertaa olen isäni kanssa lauttaa hilatessani ollut kulkevinani elämän virran poikki, noutamaan sen salaperäiseltä vastarannalta »syntyjä syviä». Olen ollut mielestäni kuin Orfeus, joka meni Manalaan puolisoansa hakemaan. Sillä varsinkin syysöinä näytti Ison Väylän vastakkainen ranta salaperäiseltä kuin itse Haades. Olin kuullut pappilan Odon, joka kävi kaupungin koulua, kertovan näistä asioista, ja nuo vanhat tarinat saivat mielikuvitukseni väkevästi toimimaan. Enkä näissä kuvitteluissani varsin väärässä ollutkaan. Sillä muutamana syksynä — taisi olla Mikkelin aika — saimme lautallemme muutaman yliperäläisen, jonka rattailla kyyhötti seitsenvuotias tyttö paksuun lammasnahkaturkkiin käärittynä. Kuulin, kuinka isäni kysyi: »No… mitenkä siellä teidän perällä jaksetaan?» Johon yliperäläinen vastasi: »Meneehän se… piti vain lähteä tätä Aleksantraa kirkolla käyttämään, kun tämä ei enää antanut rauhaa.» En silloin, seisoessani lautalla vetopulikka kädessä, aavistanut, että olin todellakin ollut vanhan Orfeuksen tavoin noutamassa itselleni vaimoa. Sillä — tuosta tytön tylleröstä tuli vuosien kuluttua uskollinen elämänkumppanini.
Neljä vuotta sain hyvän, vahvan isäni kanssa lautturina toimia, kunnes kuolema korjasi hänet pois. Hän putosi jokeen muutamana syysyönä, sai keuhkokuumeen ja viikon sairastettuaan kuoli. Sinä iltana itkin katkerasti, sillä minulle oli selvinnyt, että isässäni poistui tästä elämästä yksi niitä monia, jotka olivat kutsutut korkeampaan tehtävään, vaikka kova kohtalo ei sallinutkaan hänen päästä lahjojaan toteuttamaan. Mutta sitäpaitsi: hän oli isäni, jolle sain olla kiitollinen elämän kalliista lahjasta. Ja kuinka monta kertaa hän oli taputtanut minua päälaelle luisevalla kädellään ja sanonut: »Niin, Aatami, sinä teet kerran vanhan nimemme kuuluisaksi!» En silloin käsittänyt, mitä hän tarkoitti. Mutta kun isäni kuoleman jälkeen kuulin isoäidiltäni, että isävainaja oli ollut »parempaa lähtöä», moninkertaistui kunnioitukseni ja rakkauteni häntä kohtaan. Kuulin nimittäin, että isäni oli puolalaista aatelissukua ja että meidän sukunimemme oikeastaan oli Kuczkowski, vaikka suomalaiset olivat sen »Kuuskoskeksi» vääntäneet.
Isoäiti kertoi vielä, että yksi esi-isistäni oli ollut pappi ja voimistaan kuuluisa mies. Hän oli kerran lystikseen kantanut hevosen varsan kainalossaan vainiolta pihaan. Sinä hetkenä minulle selveni sukumme erikoisuus ja minä huudahdin: »Isoäiti, nyt minä ymmärrän! Sieltähän ovat peräisin isävainajan suuret voimat ja minun nokkani!» Isoäiti nyökäytti tyytyväisenä päätään ja vastasi: »Sieltä kai.» Myöhemmän elämäni varrella olen useammasti joutunut toteamaan että minun lahjani ja luonteeni erikoisuus pohjautuvat vilkkaaseen slaavilaiseen tempperaan (käytän sanaa temperamentti-sanan korvikkeena), vaikka Perä-Pohjola onkin ne lopulliseen muotoonsa muovannut.
Rakas äitini ei myöskään elänyt kauan. Hän seurasi miestään vuosi ja kuukausi jälkeenpäin ja minä jäin nyt kahden isoäitini kanssa. Muutimme pois lautturin torpasta, koska uusi lautturi otti sen haltuunsa. Mutta — jälkeenpäin kuulin suureksi mielihyväkseni, etteivät kulkijat olleet tyytyväisiä uuteen lautturiin. He kaipasivat isäni tukevaa olemusta ja hänen rauhallista jutteluaan. Olihan hän palvellut maakuntaa lopulle parikymmentä vuotta. Yksi ja toinen tiedusteli minulta, enkö isoksi tultuani aikonut hakea isän virkaa. En osannut siihen suoraan vastata, sillä kävin silloin vasta kansakoulua. Mutta — ei minulla muistaakseni ainakaan silloin ollut mitään virkaa vastaan. Kohtalo sääsi kuitenkin toisin, niinkuin edempänä saamme nähdä.