II.
MENEN KANSAKOULUUN JA TUOTAN (IKÄVÄ KYLLÄ) OPETTAJALLENI HARMIA. MINUT EROTETAAN KOULUSTA Y.M.
Yhdeksän vuoden vanhana menin kouluun. Kotikyläni, vaikka sijaitsikin niin kaukana pohjoisessa, ei siinä suhteessa ollut jäänyt jäljelle parempiosaisista ja onnellisemmista seuduista. Meillä oli kansakoulu.
Opettajaksi oli siihen äskettäin valittu Uljas Kunnas. Hän oli minun lapsuuteni aikana parhaassa miehuuden iässä ja harva pitäjä lienee milloinkaan saanut itselleen parempaa ja etevämpää opettajaa. Hän oli valmistunut virallista tietä, käynyt seminaarin, ja siis perehtynyt täydellisesti kaikkiin kasvatusopin salaisuuksiin. Sitävastoin naapuripitäjä, jonka ei ollut onnistunut saada kompetenttia opettajaa, oli pahemmassa kuin pulassa. Siellä toimi eräs rappiolle joutunut maisterismies, joka opetuksen asemasta kertoili oppilaille kaikenlaisia hullunkurisia juttuja vanhan Kreikan jumalista. Minun lapsuuteni aikana kerrottiin tästä opettajapoloisesta paljon ja häntä kutsuttiin »Seyksi». Kun myöhemmän elämäni varrella olen joutunut ottamaan selkoa myös näistä asusta olen huomannut, ettei opettaja Zeys niin väärässä ollutkaan: tarjoaahan vanhan Kreikan ja Rooman mytologia siksi paljon ajattelemisen aihetta. Onhan maailman runous (minunkin runouteni) ammentanut noista vanhoista aiheista siksi paljon uutta, että elämä varmaankin olisi isosti köyhempi ilman sitä. Mutta — tuon mainitun herra Zeyn taitamattomuuden olen huomannut johtuneen siitä, että hän oli nämä tiedot päntännyt päähänsä koulunpenkillä eikä ollut pystynyt niitä elämänsä varrella itselleen sulattamaan.
Syyt siihen, minkä vuoksi nykyajan ihmiset pystyvät niin vähän henkistä ravintoa sulattamaan, ovat ilmeisesti nykyisissä oppikouluissamme. Ne antavat ruokaa syöneille eivätkä nälkäisille. Sillä — suurimman osan koulujemme oppilaista muodostaa joukko, joka vanhempien ja holhoojien pakoituksesta niihin lähetetään. Vain aniharva tulee henkistä nälkäänsä tyydyttämään. Toista on sellaisten kuin minunlaisteni, jotka olojen pakosta jäävät n.s. koulusivistystä vaille. Heissä herää elämän varrella suuri nälkä oppiin ja sivistykseen. Kun ei sitä ole heille kouluissa tarjottu, saavat he ryhtyä sitä omin päinsä hankkimaan. Mutta — millä innolla he sen tekevät! Mikä erotus »syömisen» taidossa! Sillä aikaa kuin toiset vuosikausia vain varovaisesti makustelevat, hotkaisevat toiset saman annoksen muutamassa kuukaudessa. He kaluavat luutkin! Eikä yksikään heistä sairastu henkiseen »kalvetustautiin» niinkuin suurin osa kouluakäyneestä nuorisostamme, — vaan he punoittavat henkisestä terveydestä ja pystyvät lyömään laudalta monen akatemian ovia kolkuttaneen ylioppilaan ja maisterin. Vaikka nuoruudessani surin sitä, että kansakoulunkäyntini jäi kesken (syistä, joista edempänä kerron), olen täytenä miehenä tavallaan siitä iloinnut. Kukaties minutkin olisi lähetetty lyseoihin ja korkeakouluihin opintojani jatkamaan ja niin ollen olisin joutunut edellämainitun kalvetustaudin uhriksi.
Ainoa seikka, jota olen todella surrut, on se, että vallattomuuteni aiheutti koulunkäyntini keskeytyksen, — vaikka tässäkin kohden olen pahoitettu laskemaan suurimman osan opettajani ymmärtämättömyyden tilille. Hän ei — niinkuin niin monta kertaa tapahtuu — osannut erottaa luonteeni erikoisuutta ja minussa jo poikasena piileviä runoilijataipumuksia, vaan näki kujeissani vain tavallisen, niin sanoakseni arkipäiväisen eli proosallisen vallattomuuden oireita. Mielihyväkseni olen myöhemmin todennut, että melkein kaikki etevät miehet, runoilijat ja taiteilijat etenkin, ovat tuottaneet opettajilleen monta epätoivon hetkeä. Mutta mielipahakseni olen taas huomannut, ettei juuri ainoakaan opettaja ole oivaltanut tätä erikoislaatuista vallattomuutta runoilijatempperan ja etevien hengenlahjojen aavistelevaksi edeltäjäksi.
Muistan vallan hyvin sen päivän, jolloin isoäitini saattoi minut kouluun. Muistan, kuinka opettaja Uljas Kunnas katsoi minua tavallista pitempään, ja minusta näytti, että hän kirjoitti nimeni erikoisen hitaasti (siis tavallista huolekkaammin). Varmaankin hän oli tietoinen sukuperästämme, sillä eiväthän pienessä maalaiskylässä sellaiset seikat salassa pysy. Minä seisoin opettajapöydän edessä, seuraten jännityksellä opettajan kynän liikkeitä, ja hetkeksi vilahti päässäni ajatus: »Tietääköhän hän, että meidän nimemme oikeastaan on Kuczkowski?»
En kuitenkaan uskaltanut sitä opettajalta kysyä, vaan odotin, milloin hän pääsisi valmiiksi. Vihdoin hän kerkesikin ja nytpä hän kiinnitti minuun oikein tutkivan katseen ja virkkoi naurussa suin:
»Sillä pojallahan on merkilliset silmät! Nehän katselevat tätä maailmaa, kuin olisi se yhtä ainoata ihmettä vallan.»
En silloin ymmärtänyt, mitä opettaja tarkoitti; vasta jälkeenpäin on arvoitus minulle selvinnyt. Ja minä olen ihmetellyt hänen tarkkanäköisyyttään. Se oli todellakin paikalleen sanottu. Sillä täytenä miehenä olen huomannut, ettei se ihmeellisyys, mitä lapsena maailmassa ja sen elämässä näin, ole suinkaan vähentynyt vuosien varrella, vaan päinvastoin lisääntynyt. Minä olen saattanut tuntikausiksi vaipua katselemaan esim. muurahaisten elämää. Niin ikään olen joskus myöhästynyt junasta, jäätyäni seuraamaan seinää kiipeilevän leppäkertun puuhia. Sellaisina hetkinä on muu maailma lakannut minulle olemasta. Väkijoukon humu ja junan ryske ei ole silloin kantautunut korviini. Niin olen saanut sitten ihmeekseni huomata, että juna oli mennyt, ja mietteissäni olen tallustellut kotiin. Ja kuitenkaan en ole mikään tavallinen uneksija. Sen tietävät ystäväni sangen hyvin, varsinkin kirkkoherra Teofilus Tiennäyttäjä.
Minä siis pääsin kouluun. Ensimmäisistä päivistä en paljon muista. Opettaja oli käskenyt tarkkaavaisesti kuunnella, mutta minäkös olin tarkkaavainen. (Tavallaan kyllä, mutta en koulusääntöjen mukaan.) Ensi tunnilla koetin laskea, montako naulankantaa näkyi kouluhuoneen katossa. Muistin sangen hyvin, montako niitä oli meidän vanhan lauttamme pohjassa. Samoin olin laskenut lautturimökin peräseinässä näkyvät oksat. Minä tiesin, mistä talosta kirkonkylässä oli kattoränni poissa, ja olisin osannut vaikka unissani vastata, montako törmäpääskysen pesää oli kirkkorannan ja lossipaikan välillä. Sillä minulla on aina ollut erinomainen »numeropää», — niinkuin isävainaja oli useamman kerran huomauttanut.
Minä en siis seurannut »mukana», jonka tähden sain luonnollisesti muistutuksen. Kun näitä alkoi tippua yhä tiheämmin, päätin ruveta seuraamaan. Keskittäen kaikki sielunvoimani katseeseeni minä tuijotin opettajaan niin, että hän lopulta hermostui ja kielsi sillä tavalla tuijottamasta. Silloin en vielä tiennyt, mikä voima silmissäni piili. Jälkeenpäin olen kyllä päässyt siitäkin selville. Olen lukenut historiasta, että keisari Augustuksella oli juuri samanlainen katse: — kukaan ei uskaltanut pitempää aikaa katsoa häntä silmiin. Niistä välkähteli omituinen, kellanhohtoinen valo, joka teki läsnäolijat levottomiksi. En tiennyt koulupoikana, että tuo oli suggestioonia. (Mistäpä olisin sen silloin tiennyt ja — tuskinpa sitä tiesi opettajaakaan.) Mutta — kuten tiedän — myöhemmin olen saanut monen henkilön luomaan katseensa alas enkä minä ole mahtanut sille mitään, että moni n.s. »kauniimman sukupuolen» edustaja on kärsinyt minun tähteni. Minua eivät kerta kaikkiaan ole naiset voineet vastustaa.
Pitkää aikaa ei kuitenkaan kulunut, ennenkuin olin selvillä koulujärjestyksestä. Läksyni osasin loistavasti, sillä minulla on aina ollut erinomaisen hyvä muisti. Opettaja Kunnaskin huomautti siitä useampia kertoja ja silloin minä aina huomasin, kuinka toiset oppilaat katselivat minua kateellisina.
Mutta tuo »vallattomuus», tuo runollinen vallattomuus, josta edellä olen maininnut, teki minulle tepposet useamman kuin yhden kerran. Minun mielestäni oli kouluhuoneen ahtaiden seinien sisään saatava eloa. Minä siis keksin jos jonkinlaisia tuumia. Välistä pyydystin joukon hiiriä ja toin ne kouluun. Sidoin ne ompelulangalla toisiinsa kiinni, asetin tyhjän tulitikkulaatikon kunkin perään, ja — kun opettaja tuli tunnille — laskin tovereitteni avulla koko hiirilauman juoksemaan pitkin paneelin yläosaa reunustavaa seinälistaa. Hei, kuinka ne vilistivät ympäri kuin raitoporot, jotka on kollostettu toisiinsa, ja tulitikkulaatikot poukkelehtivat kuin pulkat alamäessä! Opettaja tyhmistyi hetkiseksi ja seurasi hiirien karkeloa. Ne pysähtyivät opettajapöydän luona kuin arvellen, uskaltaisivatko ohi. Mutta sitten ne karkasivat uudelleen juoksuun, koko luokan innostuttaessa niitä maiskuttamalla, niinkuin hevosille on tapana tehdä. Minä riehuin kaikkein ylinnä. Runoilijatempperani sai minut oikein hihkumaan. Siinähän lasketti Jaakopin poikain kameeliraito Egyptiin viljaa noutamaan! (Meillä oli juuri se paikka läksynä.) Mutta — »Joosef» ei ollut suosiollinen tälle karavaanille. Hän löi nyrkkiä pöytään ja komensi minut ottamaan hiiret kiinni.
Mutta — se oli helpommin sanottu kuin tehty. Pikkueläimet olivat villiintyneet. Ne eivät olleet tottuneet vetojuhdiksi. Kun lähestyin johtajaa, sinkaisi se ohitseni täyttä vauhtia. Lanka jännittyi ja tulitikkulaatikot heiluivat ilmassa kuin karusellin keinut. Olipa se koko näytelmä! Lopulta juoksimme ympäri luokkaa yhdessä, minä kuin ainakin joku eläintenkesyttäjä. Olipa se sirkus! Luokka nauroi täyttä kurkkua ja luulenpa, että opettajakin hymyili.
Mutta pian hän muisti asemansa. Hänen opettaja-auktoriteettinsa oli pahanlaisesti vaarassa ja minä olin päivän sankari, »urhoollisista urhoollisin», kuten sotamarsalkka Ney aikoinaan. Opettaja astui siis alas kateederista, tarttui minua niskasta ja tiuskaisi:
»Eikö Kuuskoski aio ottaa niitä kiinni?»
»Kyllä minä ottaisin, mutta ei niitä saa», vastasin minä, silmäten taakseni luokkaan, joka ihan kiehui.
Hiiriraito oli sillä välin suorittanut tiesi kuinka monta kierrosta. Mutta loppui niiden »Egyptin matka» viimein. Me asetuimme opettajan kanssa niitä vastaan, ja kun johtaja ehti kohdalle, tuuppasi opettaja raamatunhistoriansa eteen, sulkien siten tien. Siitä oli seurauksena, että johtaja putosi lattialle, vetäen koko raidon mukanaan. Ja nyt alkoi yleinen kiinniotto.
Luokka syöksyi paikoiltaan ja lähti juoksemaan ympäri huonetta hihkuen ja kiljuen: »Hei killeririepuja!» Me konttasimme pulpettien alle ja koetimme saada niitä kiinni. Mutta merkillistä! Vaikka oli niin monta kiinniottajaa, ei yksikään hiiristä joutunut satimeen. »Pulkkia» saimme kyllä, mutta itse» vetoporot» välttivät käsiämme, piiloutuen mikä minnekin.
Tunti oli mennyt pahasti pilalle. Seurasi ankara tutkinto. Opettaja tiukkasi, kuka oli hiiret kouluun tuonut. Minä, joka aina olen kunnioittanut rehellisyyttä ihmisen ensimmäisenä hyveenä, nousin ylös ja tunnustin. Seuraus oli kolmen tunnin jälki-istunto.
Mutta — tämä tapaus antoi ensimmäisen sivalluksen runoratsulleni.
Jälki-istunnossa nim. kirjoitin seuraavat säkeet:
»Hiiriraito ravakasti
juoksee ympär' seinii.
Minne määrä matkalaisten?
Noutamaanko heinii?
Ei, vaan itse Egyptikin
reissaa tässä pojat
Jaakopin, kun kameelinsa
laukkoo metsät, ojat.
Tulitikkulaatikoista
pulkat peräss' poukkii.
Kenpä tielle tippuvaiset
perästäpäin noukkii?
Mut ei »Joosef» ota vastaan
tätä karavaanii:
historia kourassansa
killereitä vaanii.
Kunnes joukon johtajalle
sattui kuperkeikka.
Opettajan ansioksi
tulee tämä seikka.»
En tiedä, miten minun olisi mahtanut käydäkään ilman tätä muusain apua. Opettaja oli jo maininnut jotakin koulusta erottamisesta. Pelkäsin siis pahinta. Mutta miten olikaan — hän sai käsiinsä runoni. Ja luultavasti siinä ilmenevä varhaiskypsyys sai hänet aavistamaan erikoiset lahjani ja jättämään asian sillä kertaa.
Tämän jälkeen pysyin siivolla (niinkuin arkikielessä sanotaan) sangen pitkän ajan. Teinhän tietysti yhden ja toisen pikkukepposen, mutta yksikään näistä ei tullut ilmi. Kunnes sitten sattui tapaus, joka lopetti koulunkäyntini yhteen sanaan.
Olin silloin neljännellä osastolla. Olin voittanut opettajani suosion täydellisesti. Hän kiitti minua koulunsa lahjakkaimmaksi oppilaaksi ja siinä hän sanoi totuuden. Minä olin todellakin harvinaisen lahjakas. Luulin jo, että koulu päättyisi onnellisesti. Mutta ei. Kohtalo tahi paremmin sanoen Runotar oli määrännyt toisin.
Oli kaunis kevätpäivä huhtikuun alussa. Meitä oli joukko poikia lossirannassa katselemassa, kuinka lautturi tervasi lauttaansa. (Sinä vuonna tuli kevät harvinaisen varhain.) Lautturi oli hienossa hiprakassa. Miten lie päähäni pälkähtänyt pyytää häneltä ryyppyä.
Lautturi silmäsi minua veitikkamaisesti, iski silmää ja sanoi leikkisästi:
»Kyllä huomaan, että sinä olet Vahvan-Kuuskosken poika. Sinulla on miehen meiningit.»
Tuo yllytti vain minua. Saatuani pullon, kallistin siitä kuin mies ja kehoitin toisiakin ottamaan. Tovereitani ei tarvinnut kahdesti käskeä. He olivat liittyneet seuraani, tuntien hengen yhteyttä kanssani; he muodostivat minun henkikaartini. Kun kenraali kallisti pulloa, piti esikunnan seurata esimerkkiä. Me siis ryyppäsimme ja ennen pitkää olimme juovuksissa kuin käet.
Rekilauluja reimakasti vedellen lähdimme sitten marssimaan kouluun. Meissä oli herännyt oikea peräpohjolainen luonto ja me hihkaisimme kirkon kohdalla niin, että kylä kajahti. Ihmiset riensivät ikkunoihin katsomaan ja muistanpa kuulleeni useamman kerran nimeäni mainittavan.
Minussa tuo villeys oli kuitenkin enemmän runollista laatua. Se oli boheemiruusu, joka oli puhjennut liian varhaiseen kukkaan. Se johtui luonteestani. Se oli sitä vapauteen pyrkivää, riehahtelevaa tempperaa, joka runoilijoissa aina niin selvästi huomataan. Mutta sitä eivät luonnollisesti kotikyläkseni ymmärtäneet.
Me siis marssimme maantietä myöten koulutaloa kohti. Kun sen punainen pärekatto rupesi näkymään, vaikutti se meihin kuin punainen vaate härkään. Me hihkaisimme oikein olan takaa ja keksimme hauskan tuuman: me menisimme koulun piharakennuksessa asuvan Ranta-Kustaavan luo kahville. Niinhän tekivät tukkilaisetkin aina keväisin. Me siis talsimme tietä myöten ylpeinä kuin kukot, keikutellen niskojamme ja kajahuttaen aina vähä väliä laulun.
Ranta-Kustaava hämmästyi tavattomasti, kun puoli tusinaa kiljuvia pikkupaholaisia hyökkäsi hänen rauhalliseen tupaansa. Minä vedin kukkaron taskustani ja komensin:
»Pöytä koreaksi, Kustaava! Tässä on remsseita sälliä, jotka eivät turhia tingi!»
Ranta-Kustaava ihan hätääntyi.
»Opettaja voi tulla», sopotti hän ja lisäsi sitten tiukemmin:
»Mistä te olette viinaa saaneet?»
»Mies syö ja mies saa ja miehelle Jumalakin antaa!» hihkaisin minä ja löin »tolpan» pöytään. »Kahvia!»
Mutta — samassa aukeni ovi ja opettaja Kunnas seisoi kynnyksellä. Hän oivalsi heti tilanteen; hän oli ennenkin sellaista nähnyt. Siepaten seinältä sonnin suoran, jota Ranta-Kustaava käytti mattopiiskana, hän huiteli meitä selkään, niin että hartiat pöllysivät.
»Vai semmoisia konsteja, koranukset, lurjukset!» karjahteli hän iskujen lomassa.
Ja merkillistä — vaikka olimme niin topakoina tulleet, suli meiltä nyt sisu. Emme nostaneet sormeakaan puolustukseksemme. Opettajan auktoriteetti painoi meidät maahan ja äskeinen uhmapäisyytemme vaihtui katumukseen ja kyyneleihin.
Johtokunta kokoontui käsittelemään tätä huomiota herättänyttä tapausta. Toverini pääsivät käytöksen alennuksella ja jälki-istunnolla, mutta minä, joka olin asian alkuunpanija, sain lähtöpassit.
Muistan vieläkin opettaja Kunnaan vaatekomeron, jossa olin odottamassa johtokunnan päätöstä. Aika tuntui pitkältä ja minä elin uudelleen läpi koko tuon surullisen juopottelukohtauksen. Totesin, että olin menetellyt kurjasti, mutta sittenkin ajattelin että tuomio, jota opettajan työhuoneessa valmisteltiin oli kohtuuton. En silloin ymmärtänyt, mistä tuo kapinoiva mielialani johtui. Myönsin erotuomion aivan koulusääntöjen ja -lakien mukaiseksi. Mutta sittenkin…. sittenkin… Jälkeenpäin on minulle selvinnyt, että tuo kapinahenki oli kotoisin korkeammalta, kuin opettaja Kunnas ja arvoisat johtokunnan jäsenet aavistivatkaan. Se oli povessani asuvan Runottaren rimpuilemista ahdasmielistä, kaistapäistä poroporvarillisuutta vastaan. Se oli kallioon kytketty Andromeda, jonka vapauttaja ei vielä ollut saapunut. Ja tuon kapinahengen (eli tässä tapauksessa runohengen) yllytyksestä minä kostin proosallisuuden proosallisuudella: minä »kastelin» opettajani talvipalttoon ja tunsin sitä tehdessäni valtavaa vapautuksen riemua!
Kuinka samansuuntaisesti juoksevat suurmiesten ajatukset. Kun vuosia jälkeenpäin, toimiessani nimismiehenä Kuivalan kauppalassa, tein tuttavuutta asemapäällikkö Anders Kierokin kanssa, kuulin häneltä, että Francois Rabelais antaa Gargantuan tehdä tuon saman — ja vielä Notre Dame-kirkon harjalta! Tuon suuren renesanssirunoilijan teoksessa muodostuu tuosta »lämpimästä lähteestä» Seine-virta.
Minäkin siis, seisoessani opettaja Kunnaan vaatekomerossa, toteutin tietämättäni suuren runouden esittämiä, tavallisuudesta poikkeavia ajatuksia, — vaikka se »Seine-virta», jonka minun toimenpiteen! synnytti, ei edistänytkään liikeyhteyttä eri maakuntien välillä, vaan päinvastoin uhkasi salvata opettajalta tien minun säilytyspaikkani, kun hän saapui minua noutamaan. Parin kirkkaan korvapuustin Runoilija Kuuskosken jälkeen minä sain seurata häntä johtokunnan eteen, jossa hän vähemmän runollisella tavalla teki selkoa minun viimeisestä edesottamisestani. Tuomio oli järkähtämätön: erottaminen koulusta ikuisiksi ajoiksi. Läksin kotiin opettajan manausten saattelemana. Hän pani päänsä pantiksi, että minä vielä saisin tekemistä vankiloiden kanssa. Sellainen hirtehinen minä hänen mielestään olin. Ennustus on toteutunutkin, — vaikka hiukan toisessa muodossa, kuin opettajani oli kuvitellut: — Sen sijaan, että itse olisin istunut lukkojen takana, on elämäntehtäväkseni tullut toimittaa sinne — toisia.
Niin läheltä hipaisee toisinaan ennustuksen nuoli, mutta osuu sittenkin harhaan.