III.
MENEN RIPPIKOULUUN JA PÄÄSEN HOITAMAAN LUKKARINVIRKAA.
Minä olin nyt saavuttanut rippikouluiän. Edelläkerrotusta voisi vetää sen johtopäätöksen, että minunlaiseni hurjapää olisi ollut kaikkein vähimmän sopiva sellaiseen kouluun kuin rippikoulu on. Mutta niin ei suinkaan ollut laita.
Minä olen koko elämäni ajan ollut yllätyksien mies. Jos tahtoisin käyttää vertausta, voisin verrata itseäni myrskyyn, Lapin noiduttuun lumimyrskyyn, yhtä hyvin kuin kesäillan leppeään tuulen hyminään. Niin vaihtelevia ovat mielialani. (Pyydän vain viitata siihen, mitä edellä olen kertonut itkuhetkistäni ja niitä seuranneista nyrkinpaukahduksista.) Tämä mielialojeni vaihtelu on usein tuottanut yllätyksiä ystävillenikin. Ainoastaan kirkkoherra Teofilus Tiennäyttäjä on osoittanut omaavansa eniten kykyä ymmärtää minua. Mutta ei hänkään ole toisinaan käsittänyt minusta kuin ääriä ja laitoja vain. Olen tässä suhteessa Saharan erämaan kaltainen, jonka kartta — niinkuin tiedämme — on yhtä valkoista vain. Vain yksi huomattavampi kaupunki on siihen merkitty: Timbuktu. Mutta voinpa kerskaamatta sanoa, että — samoinkuin tuohon kaupunkiin johtavan karavaanitien varsi on täynnä janoon ja nälkään uupuneitten matkamiesten luita, — samoin ovat ystävieni yritykset päästä minua ymmärtämään yksi toisensa jälkeen vaipuneet, ja viimeinen, mikä niistä on jäljellejäänyt, on ollut vain kalvennut huokaus. Näin on käynyt säännöllisesti aina, kun en ole halunnut päästää lähimmäistäni sydämeni komeroita kaivelemaan. Mutta toisinaan, kun seuraani on sattunut sellainen mies kuin esimerkiksi kirkkoherra Teofilus Tiennäyttäjä, olen kuin kädestä pitäen opastanut häntä, huudellen lempeästi kuin lapselle: »Hei, ystäväni, tätä tietä, tätä tietä sieluni salaperäiseen Timbuktuun!»
Ei siis ihme, että kotipitäjäni kirkkoherra, korkeastioppinut jumaluusopintohtori Hasael Hillbinger katseli minua hienolla epäluulolla, kun ilmoittauduin rippikouluun. Hän oli kuullut »juopottelustani» eikä luonnollisesti voinut suhtautua minuun muuten kuin eräänlaisella epäilevällä varovaisuudella, joka teki hiukan ahdistavan vaikutuksen. Kunnon kirkkoherra ei tiennyt, että minä olin yksi hänen kaikkein hartaimpia sanankuulijoitaan, — vaikka istuin tavallisesti sellaisessa paikassa, etten sopinut näkymään. Jo kuusivuotiaasta lähtien olin melkein joka sunnuntai käynyt kirkossa ja minä olisin aivan hyvin voinut kirkkoherralle kertoa, missä kohdassa saarnaansa hän lausui tuon joka kerta niin liikuttavan ja sydämelle käyvän lauseen: »Ja niin meekin, rakhat ystävät, dhoivomme kherran saavamme jubileerata ja triumfeerata engelden khooreiss'!» Mutta — minä en katsonut sitä tarpeelliseksi. Ajattelin, että saihan aika näyttää, mikä oikeastaan olin miehiäni.
Minä olen aina ollut uskonnollinen. Tämä hyve ei ole minua jättänyt myöhemmänkään elämäni aikana, vaikka elämästäni päättäen saattaisi ajatella toista. Niinpä siis — kuten jo mainitsin — istuin joka sunnuntai kirkossa, puhumattakaan siitä, että auttelin räätäli Tuiskua kellojen soitossa. Minulla oli siis tässä suhteessa varmasti enemmän ansioita kuin monella tovereistani, jotka kuuluivat tavallisten siivojen poikien joukkoon. Ja minä olen varma, että — jos kirkkoherra Hasael Hillbinger olisi tämän tiennyt — hän rehellisenä miehenä olisi sovittanut tovereihini sanat: »Publikaanit ja portot menevät teidän edellänne taivaan valtakuntaan.»
No niin — seisoin siis korkeastioppineen kirkkoherran edessä ja tein selkoa kristillisyyden taidostani. Hänellä oli ilmeisesti matala aita minua kohtaan, sillä hän koetti saada minua kiinni kysymyksillään. Mutta minä, joka osasin katekismuksen ja historian kannesta kanteen, en tuottanut hänelle tätä epäkristillistä iloa. Ja kun vielä päällepäätteeksi luin ulkoa Daniel Jussleniuksen alkulauseen Svebeliuksen katekismuksen kannesta, täytyi kirkkoherran minut hyväksyä.
Minä istuin siis rippikoulussa ja kuuntelin korkeastioppineen jumaluusopintohtorin Hasael Hillbingerin opetusta. Hän puhui synnin voimasta ja maailman viettelyksistä, erikoisesti alleviivaten juoppouden pahetta. Ymmärsin, että hän tarkoitti sillä minua, jonka ansioluettelossa oli jo yksi tuollainen rentustelemisen sakara. Toiset pojat kääntyivät katsomaan minua, joka olin valinnut istumapaikakseni pirtin etäisimmän sopen. Mutta minä, joka jo olin tarpeeksi saanut kuulla mokomasta tapauksesta, panin käsivarret ristiin rinnoille ja ajattelin kaikkea muuta. Muistin äskenlukemani kuvauksen Meksikon valloituksesta ja olin erikoisesti ihastunut don Pedro de Alvaradoon, joka pelastui intiaanien käsistä hyppäämällä muutaman leveän kaivannon yli. Minä siis suoritin hengessäni tuollaisen Alvarado-hyppäyksen sulkemalla korvani rovastin etsiskeleviltä puheilta. Siten vältyin niiltä intiaaninuolilta, joita tuo korkeastioppinut herra ammuskeli pöytänsä takaa. »Oh, sinä Montezuma», ajattelin minä, »sinä luulet minulle todistavasi jumaluusopillisen azteekivaltakuntasi voiman ja viisauden. Mutta sinä unohdat yhden tärkeän seikan: että espanjalaisilla aatelismiehillä on pitkät sääret, joilla he hyppäävät yli sinun vallikaivantosi ja pakenevat laivoihinsa, joiden purjeita uskon tuuli pullistaa!» Tällä filosofeerauksellani tein tyhjäksi rovastin kiinniottoyritykset ja panin samalla vastalauseeni tuota yksipuolista opetusta vastaan, jossa ei armon viiri kertaakaan vilahtanut. Ja samalla tunsin, mikä vahinko oli, etten ollut joutunut hurskaan kappalaisemme Aatami Aidantaustan oppilaaksi. Hänen osalleen olivat nim. sinä vuonna sattuneet tytöt. Tuo kunnon kappalaisemme olisi varmaan osannut puhua niin, että minunkin sieluni olisi tullut lohdutetuksi. Nyt sitävastoin vain haarniskoiduin ja tein hengessäni vastaväitteitä.
Sillä — mitä hyödyttää puhua niin paljon synnistä ja synnissä kahlaamisesta, kun kuitenkin oikea usko vie kirkkaasti perille? Tällaisella opetuksella vain masennetaan mieliä ja kiinnitetään huomio liiaksi matkan vaikeuksiin. Eikö olisi paljon hyödyllisempää innostuttaa ihmisiä hyppäykseen? Siten kasvatettaisiin oikeita hengellisiä Alvaradoja.
Nämä kokemukset tulivat minulle suureksi avuksi, kun minun vuosia myöhemmin piti antaa lausuntoni uudesta katekismusehdotuksesta. Ristiniemen seurakunta valitsi minut tähän vastuunalaiseen toimeen ja toverikseni kauppias Pekka Korvan. Mutta toverini jätti tehtävän minun huolekseni ja minä kirjoitin lausunnon hänenkin puolestaan.
Tässä lausunnossa minä ehdotin uuden muodon kysymykselle: »Mitä on usko?» Komitean ehdotus niin Raamattuun perustuva kuin sen sisältö olikin — oli minun mielestäni liian monimutkainen. Minä kuittasin asian paljon yksinkertaisemmin, mutta samalla runollisemmin.
Kysymys:
Mitä on usko?
Vastaus:
Usko on Alvaradon hyppäys hengellisessä merkityksessä.
Olin kyllä selvillä, että tämän kysymyksen esilletulo antaisi papille aihetta kertoa, mikä Alvaradon hyppäys oli. Mutta — sitenhän saataisiin vain vaihtelua opetukseen, jonka yksitoikkoisuudesta minä kirkkoherra Hillbingerin koulussa sain niin perusteellisen kokemuksen.
Minä olin siis tehnyt Alvarado-hyppäykseni. En kulkenut yhtään allapäin niinkuin monet tovereistani, vaan löin katekismuksella päähäni ja lausuin: »Pysypäs siellä, tietokulta! Sinua tässä tarvitaan.» Olin vakuutettu, että Jumala, joka on ihmissielut rakentanut, ymmärsi, mistä johtui tuo minun surullinen lankeemukseni. Sillä minä olin sitä vilpittömästi katunut ja uskoin sen yhtä vilpittömästi saaneeni anteeksi.
Tunnit kuluivat tavallista menoaan. Me luimme katekismusta ja minä olin ainoa, joka en sotkeutunut tuossa perin mutkikkaassa kysymyksessä: »Mitenkä vesi voi vaikuttaa niin suuria asioita?» Se onkin Vähän Katekismuksen visaisin paikka ja minä puolestani olisin valmis hyväksymään ministeriksi jokaisen, joka sen kunnollisesti ja kompastelematta lukee.
Oltuamme viikon rippikoulussa, sairastui lukkari yhtäkkiä. Häntä oli hevonen potkaissut rintaan ja hän oli saanut sisäisen verenvuodon. Meiltä uhkasi siis nousta tie pystyyn musiikin salaperäisiin maailmoihin pyrkiessämme. Tovereistani suurin osa iloitsi tästä onnenpotkauksesta, sillä lyhenihän päivä nyt yhdellä oppitunnilla. (Sellaista on tämä elämä, että onnettomuuden potkaus on toiselle onnen potkaus.) Mutta minä olin pahoillani tästä tapaturmasta ja noiduin hengessäni hevosta, joka yhdellä kavionsa iskulla särki rouva Musican kultaisen kanteleen. Olin mm. suuresti innostunut veisuuseen. Lukkari olikin jo useamman kerran huomauttanut komeasta lauluäänestäni ja sanonut. »Kuulkaa te tuota Kuuskosken Aatamia! Se poika vetelee kuin oopperalaulaja!» Varsinkin olin ihastunut muutamiin virsiin aivan erikoisesti. Niinpä muutamana päivänä olin kiskaissut »O Herra korvas kallista» niin voimallisesti, että koko luokka oli kääntynyt katsomaan. Lukkarikin oli silmännyt minua hyväksyvästi silmälasiensa takaa ja hänen kasvoilleen oli levinnyt kirkastuksen hohde. En osannut silloin aavistaa, että tuo yksi ainoa virsi viittoisi minulle tien pöydän taakse, lukkarin paikalle.
Sillä kun rovasti lukkaria kohdanneen tapaturman jälkeisenä päivänä saapui pirttiin, lausui hän juhlallisesti:
»Koska kanttori Kaveniukselle on sattunut onnettomuus, niin ettei hän voi saapua kouluun, on hän ehdottanut Aadam Kuuskoskea sijaiseksensa. Aadam Kuuskoski» — jatkoi hän katsoen minun nurkkaani — »tästä päivästä alkaen hoidat sinä lukkarin virkaa rippikoulussa siihen saakka, kunnes kanttori Kavenius paranee.»
Minä olin ällistynyt. Minäkö lukkariksi? Johan nyt kummia! Mutta — kun katsoin rovastia ja huomasin hänen pitävän asiaa itsestään selvänä — en empinyt, vaan nousten pystyyn ja kumartaen, niinkuin olin nähnyt kanttori Kaveniuksen tekevän, lausuin lujalla äänellä:
»Teen parhaani, herra rovasti ja jumaluusopintohtori!»
Iltapäivällä minä jo aloitin. Pidin pojille pienen puheen, jossa huomautin, etten minä aikonut ruveta rovastille kantelemaan heidän mahdollisia kepposiaan laulutunnilla, vaan olin uppiniskaiset ojentava omalla tavallani. (Olin siihen aikaan, kuusitoistavuotiaana, melkein täyden miehen mittainen.) Toverini kyllä arvasivat, mikä se »oma tapa» oli. Minä viittasin ulos ja kohotin hiukan oikean käteni nyrkkiä. Tämä heitä kohtaan osoittamani lojaalisuus samoinkuin uhkauksenikin vaikutti, ettei minun tarvinnut heitä kertaakaan rangaista. Myöhemmin olen huomannut, että sillä kertaa tietämättäni seurasin vanhain roomalaisten hallitusperiaatetta: Divide et impera, hallitse hajoittamalla.
Kylläpä me sillä viikolla lauloimme… sillä ja toisellakin. Olen lukemattomia kertoja joutunut koviin ponnistuksiin tukkijoella, mutta en ole vielä kertaakaan niin hiessä uinut kuin noilla kahdella viikolla veisuutunnin aikana. Ja hikoilla saivat pojatkin. Minä veisautin heillä samaa värssyä monta monituista kertaa, jos vain huomasin, ettei veisuu sulautunut yhteen. Minulla on nim. aina ollut harvinaisen tarkka musiikkikorva. Muutamat rupesivat jo väsymään. Mutta kun nyrkkiä puiden ja hammasta purren huusin: »Jukoliste, jos ette aukaise lauluväyläänne, niin kiskon selkänahastanne kengäksiä!» — niin ottivat he kiltisti virsikirjansa ja veisasivat taas. Välistä kun rovasti tuli porstuaan kuuntelemaan, aukaisin minä oven, ja kun me sitten kuudestakymmenestä kurkusta vetäisimme: »Tuomiopäiv' on kauhistava», kuunteli rovasti hetken, mutta hiipi sitten hiljaa pihalle. Mahtava, majesteetillinen veisuumme tulkitsi varmaankin tuomiopäivän vakavuutta, niin hänkin, rovasti ja jumaluusopintohtori, tuli ajatelleeksi omaa kohtaansa tuon päivän tutkinnoissa. Nautin hengessäni tästä musikaalisesta mielenosoituksesta, sillä luulenpa sen ainakin panneen rovastin ajattelemaan, ettei tuo hänen halveksimansa Aadam Kuuskoski ollutkaan niin huono mies, kuin minä hän papillisessa itsevarmuudessaan tätä oli pitänyt.
Näin kului vähitellen rippikouluaika. Isoäiti iloitsi minun menestyksestäni. Saatoinhan näin korvata hänelle sen syvän murheen, johon hän minun koulusta erottamisen! kautta oli joutunut. Hän näki minun lukkarinsijaisuudessani Onnettaren viittauksen suureen ja loistavaan tulevaisuuteen. Eikä hän siinä vallan väärässä ollutkaan. Tosin minusta ei ole tullut laulun ja musiikin professoria, vaan ainoastaan tavallinen nimismies. Mutta — ei sekään ole vähän, kun ajattelen, minkälaisessa akatemiassa olen virkaani valmistunut. Puhumattakaan siitä, että minusta tuli runoilija, vaikka olen joutunutkin jakamaan ystäväni tiaisen kohtalon ja jäänyt virallisten laulajien joukosta pois. Vain harvat ystäväni ovat aavistaneet minun suuret lahjani juuri tällä alalla; niiden harvojen joukossa on kirkkoherra Teofilus Tiennäyttäjä yksi. Mutta — mitäpä siitä. Olen palvellut Runotarta joutohetkinäni ja tehnyt sen havainnon, että vain sille, joka ei ammattimaisesti pyri suhteisiin hänen kanssaan, hän kertoo syvimmät salaisuutensa. Muusat ovat oikullista väkeä. He eivät suostu viralliseen avioliittoon kenenkään kanssa, vaikka ammattikirjailijat kyllä uskottelevat sitä itselleen ja lukijoilleen. He solmivat vain tilapäisiä liittoja kenen kanssa kulloinkin haluavat, mutta vain sellaisten kanssa, jotka osoittautuvat noiden liittojen arvoisiksi. Siten on Runotar sangen usein pistäytynyt nimismies Aadam Kuuskosken virkahuoneeseen ja istahtanut hänen pöytänsä päähän. Hän ei ole ollenkaan hämmästynyt, nähdessään sen täynnä käräjäpapereita ja rästiluetteloja. Hän on tiennyt, että tuolla kookkaalla miehellä, jolla on Herkuleen hartiat, on mitä herkin sielu. Hän on huomannut, että se on aina ollut valmis vastaanottamaan ystävänsä hellät kuiskailut. Siltä varalta on hänellä tavallisesti ohut tyhjä paperiarkki valmiina pöydällä, pannakseen heti muistiin, jos tuo taivaallinen, näkymättömien maailmojen sanansaattaja on tahtonut hänelle jotakin erikoista ilmoittaa.
Rippikoulu loppui. Olin osannut läksyni erinomaisesti. Yhtään muistutusta en ollut saanut. Veisuun opetus oli onnistunut yli odotuksen. Ystäväni kanttori Kavenius-vainaja on minulle monta kertaa jälkeenpäin sanonut: »Sinä olet saanut ihmeitä aikaan, Aatami. Vielä kahdenkymmenen vuoden perästä olen kinkereillä toisinaan tavannut talonisännän tahi torpanmiehen, jolla on ollut tavallista parempi veisuutaito. Kun olen tästä huomauttanut, olen saanut vastaukseksi: 'Me olemme sitä Aatami Kuuskosken luokkaa'.» Sellaista saa inspiratsiooni aikaan!
Juhannuspäivänä me pääsimme ripille. Kirkko oli koristettu. Yleinen kuulustelu onnistui hyvin. Rovasti Hasael Hillbinger ampui kyllä kysymyksiään kuin raehaulipanoksia, mutta minä selviydyin kunnialla. Isoäitini itki penkin korvassa, kun palasin paikalleni hänen viereensä. Kyyneltensä lomassa hän sopotti korvaani: »Aatami, sinusta pitäisi tulla pappi.» Minä ajattelin: »Tulipa mikä tuli; tuommoisista kysymyksistä minä aina selviydyn.» Minä olin huomannut lehterillä opettaja Kunnaan ja minä iloitsin hengessäni, että hän oli todistamassa minun loistavaa voittoani.