VIII.
MINÄ OTAN OSAA VAPAUSSOTAAN, SAAN VAPAUDEN RISTIN JA MINUT HUUDETAAN »POHJOLAN MANNERHEIMIKSI».
Sota oli syttynyt!
Suomi-äiti, joka niin kauan oli saanut vieraan sortajan iestä ja kahleita kantaa, oli herännyt satavuotisesta unestaan ja ruvennut kalistelemaan kahleitaan. Tuo kalistelu kuului Hankoniemeltä Utsjoen kärkeen, idästä länteen, pohjasta hamaan etelään. Se koski jokaisen patriootin sydämeen.
Alussa ei kukaan Ristiniemellä tiennyt, mitä olisi tehtävä. Etelä-Suomi oli punaisten käsissä ja Etelä-Pohjanmaalla ryskyi ja rytisi. Oulussa huseerasi punakaarti, samoin Kemissä ja Torniossa. Ristiniemelläkin huomattiin samanlaista liikehtimistä, mutta mitään erikoisempaa ei kuitenkaan tapahtunut.
Neuvoteltiin ja mietittiin. Lyötiin viisaita päitä yhteen ja tuumittiin: Kuka avaa Gordionin solmun? Mutta niin taitavaa miestä ei löytynyt.
Kaukana itäisellä rintamalla taistelivat jääkäripoikamme kuin numidialaiset leijonat, nuo urheat sielut, jotka olivat lyöneet kaikki yhden kortin varaan kuin tukkilaiset tilin saatuaan. Rupesi kuulumaan kuiskeita, että Saksan Wille aikoi laskea pojat kotiin hajoittelemaan vähän niitä rikkatunkioita, joita ryssä oli kynnystemme eteen kasannut. Silloin herättiin Ristiniemelläkin. »Eikö helkkarissa! Totta tässä täytyy kotonaolijoittenkin ruveta heilumaan!»
Tuon huudon nostin minä.
Olin henkivakuutusalalla toimiessani oppinut tuntemaan kansan psykhen (sielun). Olin oppinut näkemään, mitä noiden talonpoikien, opettajien, kauppiaiden ja käsityöläisten povessa puhkui ja porahteli. Siellä paloi materialististen majakkalyhtyjen rinnalla myös jalompien aatteiden navettakiilu, vaikka sammumaisillaan. Olin oppinut huomaamaan, kuinka ratkaisevalla hetkellä lausuttu sana sai tuon kiilun hehkumaan tavallista kirkkaammin ja minä ryhdyin kotipitäjässäni työhön.
Ensi töikseni päätin ottaa haltuuni sanomalehden, jommoinen Ristiniemen kirkonkylään oli äskettäin perustettu. Tiesin, että tuo maailman seitsemäs suurvalta oli mahtava ase taitavan miehen kädessä ja minä päätin suoraan sanoen vallata lehden.
Meillä oli siihen aikaan toimittajana eräs Taavetti Tuikkanen, entinen rappiolle joutunut ylioppilas, jota ahkeran Bakkuksen palvelemisen vuoksi tavallisesti kutsuttiin »Tuikkuseksi». Hän toimitti »Ristiniemen Sanomia» sangen laiskasti, kirjoitellen enimmäkseen lannanhoidosta y.m. maatalousasioista. Ja jos hän olisi edes itse kirjoittanut, olisi se vielä annettu anteeksi, mutta kun hän melkein sanallisesti saksi kirjoitukset toisista lehdistä, niin se tuntui liian paksulta. Lehden sävy oli mahdollisimman untelo ja veltto. Se muistutti kuumassa, ummehtuneessa pirtissä pörräävän kärpäsen unettavaa surinaa. Sellainen lehti ei ilman ulkoapäin tulevaa sysäystä voinut herätä unteluudestaan.
Niinpä muutamana päivänä aivan tammikuun lopulla suuntasin askeleeni »Ristiniemen Sanomain» toimitukseen. Tapasin toimittaja Tiukkasen hienossa hiprakassa.
»Terve, Taavetti! Mitäs maailmalle kuuluu?» hihkaisin minä jo heti kynnyksellä.
Hän kynsäisi päätään ja muljautti minuun verestävillä silmillään.
»Eipä sinne erikoisempia. Ala-Ryynäsen lehmä on viime yönä poikinut kaksipäisen vasikan.»
Minä kirosin. Vai sellaiset uutiset ne herra toimittajaa intresserasivat. Ja Suomi-äiti haukkoi henkeään!
»Kuule, Taavetti! Nyt ei joudeta kirjoittelemaan Ryynäsen kaksipäisistä vasikoista enempää kuin pitkästä merikäärmeestäkään. Nyt on Pelsepuupi irti! Nyt täytyy ruveta takomaan raudan kuumana ollessa!»
»Mitä tarkoitat?»
»Ryssät maasta pois!»
»Suuretpa sinulla on suunnitelmat. Minä ainakaan en puutu koko asiaan.»
»Sinun ei tarvitsekaan puuttua, kunhan annat minun toimia. Minä kirjoitan lehteen näistä päivän polttavista kysymyksistä. Sinä annat vain suostumuksesi.»
Hän kyhnytteli päätään, maiskutellen huuliaan. Asia huvitti häntä ilmeisesti. Pääsisihän hän siten vapaaksi suurimmasta osasta toimitustyötä.
»Hyvä on. Mitäpä siinä muuta. Kirjoittelehan sitten.»
En muuta halunnutkaan. Vedin heti povitaskusta artikkelin, jonka nimi oli »Herää, suomalainen, jo koittaa päivän koi!» Tuossa kirjoituksessa minä vetosin jokaisen rehellisen isänmaanystävän omaantuntoon. Salliiko se meidän tyhjin toimin katsella, kuinka kaunis heinäpouta menee hukkaan? Salliiko se meidän nukkua, sillä aikaa kuin niittymadot tuhoavat vainiomme ja peltohiiret myllertävät perunamaamme? Salliiko se meidän istua joutilaina ja katsella, kuinka rotat kaivavat reikiä jyvähinkaloihimme?
Tämän johdannon jälkeen kävin suoraan asian ytimeen. Nyt oli käsissä hetki, jolloin oli ryhdyttävä satoa korjaamaan. Se sato oli vapaus, itsenäisyys! Suomen eduskunta oli jo ottanut ratkaisevan askeleen, kun se edellisessä joulukuussa oli julistanut maan itsenäiseksi. Mutta hornan henget olivat päässeet valloilleen ja koettivat estää tätä vapautta toteutumasta.
Täällä Ristiniemelläkin oli vielä ryssiä. Kunnanhuoneeseen majoitettuina he häpäisivät pitäjän pyhintä. Vielä hiiviskeli santarmi, tuo harmaa peltohiiri, pitkin kujiamme. Nyt oli lyönyt se hetki, jolloin ristiniemeläisten piti karkoittaa nämä loiseläjät!
Taavetti Tiukkanen luki artikkelin ja rupesi jälleen kyhnyttelemään päätään.
»Perhanan rohkeasti sanottu, mutta oletko ajatellut, mitä tästä seuraa? Ryssät vangitsevat sinut heti.» Minä säikähdin. Sitä en ollut tosiaankaan tullut ajatelleeksi. Olin kirjoittanut artikkelin suuren isänmaallisen innostuksen vallassa. Olin unohtanut seuraukset. Oikeassa oli Tuikkanen: artikkeli oli tasoiteltava.
Jätin sen hänen huolekseen ja seuraavana päivänä luin sen lehdestä varustettuna päällekirjoituksella: »Herää, suomalainen, hoitamaan maitasi!»
Ei jälkeäkään minun tyylistäni, ei sanaakaan, joka olisi viitannut vapauden koittavaan aurinkoon! Vain pelloista ja perunamaista aivan tavalliseen tapaan. Ja kaiken kukkuraksi käytännöllinen neuvo rottien hävittämiseksi: piti hankkia kissa jokaiseen taloon.(!)
Jukoliste kun minua suututti! Sellainen tuhertaja, sellainen taitamaton tomppeli! Olin juuri lähdössä pitämään toimittajalle rippisaarnaa, kun opettaja Kunnas saapui luokseni.
Hänellä oli salaperäistä asiaa. Hän oli saanut etelästä käsin sähkösanoman, jossa käskettiin riisua ryssät aseista. Vanhana miehenä ei hän katsonut voivansa sellaiseen puuhaan ryhtyä. Hän jätti sen nuoremmille.
Oikean miehen puoleen käännyit, Uljas Kunnas! Oikeaan mieheen vetosit isänmaasi Vaaran hetkellä! Aadam Kuuskoski oli sen tekevä.
Kyläämme oli majoitettu puolisen sataa ryssää. Ne asustivat — kuten sanottu — kunnanhuoneella, päällikkönä muuan vänrikki Tupuljeff. Minä läksin heti kylää kiertämään.
Sain lupauksen kolmeltakymmeneltäviideltä mieheltä, jotka seuraavana yönä minun johdollani suorittaisivat tuon »keisarileikkauksen».
Hetki koitti. Kello kaksitoista yöllä me suljetussa rivistössä marssimme kunnanhuoneelle valmiina voittamaan tai kaatumaan. Meillä oli aseina parikymmentä haulikkoa, muutama revolveri ja kumipamppu. Minä olin saanut puulaakin inspehtorilta lainaksi vanhan pistoolin. Näin asestettuina piiritimme kunnantalon. Minä, joka olin joukon päällikkö, kolkutin vänrikin ovelle. Tarkoitukseni oli mennä sisään kauppias Remsun kanssa, joka oli venäjänkielentaitoinen.
Sydämeni pamppaili levottomasti. Toden tunnustaakseni minua hiukan peloitti. Saattoihan käydä, että tämä oli minun viimeinen yöni.
Mieleeni muistuivat rakkaan vaimoni ja poikani kuvat. Näkisinkö heitä enää koskaan? Minua melkein kadutti, että olin antautunut koko leikkiin. Ajattelin jo ehdottaa Remsulle, että vetäytyisimme vielä harkitsemaan tilannetta, kun eteisestä kuului askelia ja äreä ääni tiuskaisi jotakin ryssäksi.
Remsu vastasi kysymykseen ja ovi aukeni heti. Edessämme seisoi vänrikki
Tupuljeff ylisillään ja ladattu pistooli kädessä.
»Mitä te tahdotte?»
»Sanomme asiamme ainoastaan sisällä.»
Vänrikki viittasi meille ja me Remsun kanssa seurasimme häntä. Ilmeisesti hän oli ehtinyt huomata miehemme, sillä hän käyttäytyi koko lailla ystävällisemmin uudelleen tiedustellessaan asiaamme.
Remsu tulkitsi tulomme tarkoituksen. Niin ja niin olivat nyt
Suomenmaassa asiat.
Mutta — vänrikkipä ei ollutkaan niin halukas antautumaan. Hän selitti, että hänen sotilasvalansa velvoitti häntä puolustautumaan viimeiseen veripisaraan saakka.
Minua alkoi jo hiostuttaa. Mitähän, jos vetäytyisimme taitavasti pois —? Mutta — olimme jo ottaneet ratkaisevan askeleen eikä meidän auttanut perääntyä.
Silloin muistui mieleeni keisari Napoleon. Hänhän oli useasti pelastanut tilanteen puhumalla mielikuvitukselle. Olin jälleen rauhallinen; tunsin seisovani tutulla maaperällä: suurten, historiallisten henkilöiden seurassa. Ja minä tein kuten Napoleon I: — minä puhuin herra vänrikin mielikuvitukselle.
Tiesikö hän, kuinka monta meitä oli? Sataviisikymmentä miestä ja mukana yksi eilen illalla Ruotsista tuotu konekivääri. (Minä en ollut sellaista edes unissani nähnyt!) Joukossamme oli viisikymmentä Saksan jääkäriä, jotka olivat luvanneet sielunsa paholaiselle, jollei ryssiltä aseet heltiäisi. Minä annoin viisi minuuttia ajatuksen aikaa.
Otin kellon käteeni ja jätin vänrikin miettimään. Hän punoi viiksiään ja näytti hermostuneelta. Useampaan kertaan kuulin hänen sanovan: »tolsnos, tolsnos». (Jälkeenpäin kuulin Remsulta, että se merkitsi velvollisuutta.)
Oli kulunut minuutti, kun vänrikki teki hermostuneen liikkeen ja soitti. Viereisestä huoneesta tuli esiin partainen ryssä, jolle vänrikki sanoi jotakin. Remsu tulkitsi hänen komentaneen vääpelin paikalle.
Kului minuutti, ennenkuin vääpeli saapui. Vänrikki selitti hänelle tilanteen. Vääpeli löi kantapäitä yhteen ja hävisi.
»Minne kiväärit on koottava?»
»Kasarmin pääportaiden eteen yhteen läjään.» Kello oli kuusi minuuttia yli puoli yhden, kun vänrikki selitti kaiken olevan kunnossa. Annoimme käskyn, ettei hän sotilaineen saanut puoleen tuntiin näyttäytyä. Muussa tapauksessa emme vastaisi seurauksista. Jääkärit olivat uhanneet muuten ampua jokaisen. Nyt he pääsisivät hengissä. Vänrikki suostui tähän ja me poistuimme.
Mutta suuri oli hämmästyksemme, kun ulostultuamme emme tavanneet ainoatakaan miestä. Nämä raukat olivat pötkineet pakoon, sillä aikaa kuin me Remsun kanssa olimme neuvottelemassa. Meille tuli hätä käteen. Mitä jos vänrikki tulisi perässämme katsomaan, montako meitä oli. Silloin olisimme hukassa.
Annoin Remsulle määräyksen mennä naapurista noutamaan hevosta. Kiväärit oli saatava korjuuseen, ennenkuin ryssät huomaisivat kepposemme.
Remsu lähti ja minä jäin vartioimaan aarretta. Rintani paisui onnesta ja tyytyväisyydestä. Olinhan yksin riisunut viisikymmentä vihollista aseista! Se oli varallakin yhtä suuri sankariteko kuin Leonidaan Thermopyleen vuorisolassa.
Remsu toi hevosen. Kiireen vilkkaa lastasimme kiväärit rekeen ja ajoimme kuorman minun asuntooni. Suuri oli Santran hämmästys kuullessaan, minkä urotyön minä olin suorittanut.
Seuraavana päivänä levisi tieto tapahtumasta kylälle. Minua kiitettiin ja ylistettiin. Kunnan esimies tuli kutsumaan minua palokunnantalolla illalla pidettävään kokoukseen. Minä lähdin.
Palokunnantalon avara juhlasali oli täynnä kirkonkylän kansaa. Oli rovasti ja oli nimismies, metsäherroja pari kappaletta, kaikki kirkonkylän kauppiaat y.m., y.m. Joukossa näkyi myös muutamia eilisiltaisia miehiäkin. He näyttivät olevan häpeissään, sillä pitkin päivää oli kylä heitä pilkannut.
Kun astuin saliin, nousivat kaikki seisomaan. Katsahdin taakseni nähdäkseni, kuka korkea herra perässäni tulisi, koska kansajoukko tervehti häntä seisaaltaan. Mutta ovelta vilkuili vastaani vain Ryynäsen rengin naama — saman miehen, jonka olin ensimmäiseksi vakuuttanut. Ymmärsin, että minä olin tuo korkea herra, jota yleisö näin kunnioittavasti tervehti.
Minut johdatettiin istumaan ensimmäiselle penkille puulaakin johtajan viereen. Ajattelin, kuinka ajat muuttuvat. Ennen oli tämä sama herra ollut korkein esimieheni. Nyt olimme samanarvoiset, minä kenties hiukan korkeampikin. Olisin aivan hyvin saattanut hänelle sanoa: »Heitetäänpä, Sigurd, nämä haukkumanimet pois. Minä olen Aatami.» Mutta sitä en luonnollisesti tehnyt. Odotin vain, mitä kokouksella olisi sanomista.
Metsänhoitaja Laitakari nousi puhumaan ja ilmoitti, että kokous oli kutsuttu koolle viimeöisen tapahtuman johdosta. Reippaalla ja repäisevällä otteella oli yksi läsnäolevista riisunut ryssät aseista ja näin muodostuneen tilanteen johdosta olisi nyt jotakin päätettävä.
Kaikkien katseet kohdistuivat minuun ja puulaakin johtaja kumartui puoleeni kuiskaten: »Se oli helkkarin fiinisti tehty!» Minä en vastannut mitään, odotin vain, mitä tuleman piti.
Rovasti Hasael Hillbinger valittiin kokouksen puheenjohtajaksi. Koko Ristiniemen yhteiskunnan nimessä hän kiitti minua viimeöisestä sankariteosta. Hän vertasi minua Simsoniin, joka kantaa selässään Gazan portit, — lisäten, että niin kauan kuin Ristiniemi on olemassa, tullaan minut aina lukemaan sen parhaiden poikien joukkoon.
Minä kiitin muutamin valituin sanoin. Huomautin lyhyesti, kuinka jokaisen suomalaisen velvollisuus oli isänmaan puolustaminen. Jos Jumala on jollekin antanut viisaamman pään ja rohkeamman rinnan, niin että hän voi nämä lahjat käyttää sen päämäärän toteuttamiseksi, jonka nimi oli »Vapaa Suomi», niin kunnia siitä tuli yksinomaan kaiken hyvän antajalle.
Näin, kuinka moni läsnäolevista pyyhki silmiään enkä ole varma, etteivätkö omanikin hiukan kostuneet. Moni kirkonkylän rouvista, niinkuin esim. metsänhoitaja Laitakarin, katseli minua ihailevin ilmein ja luulenpa, että jos olisin sinä hetkenä huudahtanut: »Tulkaa syliini, te ihanat immet, rouvat ja neitoset!» he olisivat kilvan juosseet suutelemaan ja syleilemään minua.
Istuin paikalleni ja kokousta jatkettiin; Pääpykälänä esitettiin kirkonkylän julistaminen piiritystilaan sekä komendantin valitseminen paikkakunnalle.
Molempiin ehdotuksiin suostuttiin ja kun jälkimmäinen kysymys esitettiin, huusi koko sali kuin yhdestä suusta:
»Aatami Kuuskoski, Aatami Kuuskoski!»
Rovasti naksautti vasaralla pöytään ja asia oli selvä: minut oli valittu kirkonkylän komendantiksi.
Nousin ylös ja tiedustin, oliko kokouksella muita asioita käsiteltävänä. Ei sanottu olevan. Silloin astuin minä esiin ja pidin kokoukselle puheen.
Kiitin ensinnäkin osakseni tulleesta suuresta kunniasta ja luottamuksesta. Näytin historiallisilla esimerkeillä, kuinka yksi mies voi joskus tuntea samaa kuin kokonainen kansa. Kaikki kansan sielussa risteilevät tunteet kokoaa tuo yksi itseensä kuin polttolasi auringon säteet. Tästä kai johtuu, että kansa silloin katsoo tuohon yhteen kuin edustajaansa ja näkee hänessä tunteidensa lihaksitulemisen. Roomalaiset ihailivat keisareissaan itseään ja julistivat heidät kuoleman jälkeen jumaliksi. Nykyjään ei ole enää sellaista tapaa, sillä me olemme kristityitä, joiden Jumala on yksi. Mutta — jossakin määrin samalla tavoin kansa vieläkin osoittaa ihailuaan niitä miehiä kohtaan, joihin se hädän hetkenä luottaa. Ja tämän ihailunsa merkiksi se asettaa heidät johtaville paikoille.
»Nyt on Ristiniemen yhteiskunta uskonut minulle komentonuijan, komendantinviran, ja tämän kokouksen edessä lupaan minä Aadam Kuuskoski käyttää valtaani kaikkien tosi parhaaksi ikään ja säätyyn katsomatta.»
Puheeni herätti tavattoman innostuksen myrskyn. Heiluteltiin nenäliinoja, keppejä ja kintaita, mitä kullakin sattui olemaan. Ja taas kajahti salissa seiniä tärisyttävä huuto:
»Eläköön Aatami Kuuskoski! Eläköön Ristiniemen komendantti!»
Kun suosionosoitukset olivat vaienneet, käskin tuomaan esille kirkonkylän kartan. Kun sen olin saanut, tarkastelin, mihin paikkoihin vahtipostit oli paras asettaa. Saatuani sen selväksi, määräsin miehet paikoilleen ja läksin apteekkiin illallisille.
Kokouksen kestäessä oli nim. apteekkari käynyt kuiskaamassa korvaani kutsun saapua heille kokouksen jälkeen.
Tapaukset seurasivat nopeasti toisiaan. Muutamia päiviä ryssien aseistariisumisen jälkeen saapuivat ensimmäiset jääkärit Ristiniemelle. Koska heidän joukossaan oli upseereja, luovutin komendantinviran kapteeni Vanamolle.
Nyt alkoivat säännölliset sotatoimenpiteet. Jääkärit olivat saaneet tietää, että punaiset aikoivat yrittää valkoisten selkään Venäjältä käsin. Siksi koottiin joukkoja itärajalle. Tämä n.s. koillinen rintama muodostui siis vihollisen pidättämiseksi rajan takana. Minun ei kai tarvinne mainita, että olin ensimmäisiä ilmoittautumaan vapaaehtoiseksi.
Muistan hyvin sen päivän, jolloin joukkomme lähti. Minä astelin ensimmäisten rivissä ja heilutin nenäliinaa Santralle, joka pojan kanssa viittoili meille jäähyväisiä. Vuolaat vedet valuivat hänen poskiaan pitkin ja minun täytyi koota koko sotilaskuraasini, etten myös puhjennut kyyneliin. En aavistanut sillä hetkellä, etten näkisi poikaani enää.
Tältä ajalta ei minulla ole juuri hauskoja muistoja. En tarkoita, etten olisi ilomielin ottanut osaa taisteluihin, en. Ensimmäinen olin ryntäämään ja viimeinen perääntymään. Mutta tarkoitan sitä, ettei kapteeni Vanamo osoittautunut tehtävänsä tasalla olevaksi mieheksi. Tietysti hän tunsi sotataitoa jonkun verran paremmin kuin minä; olihan hän käynyt koulua Saksassa. Näistä asioista riitelimmekin verrattain vähän. Mutta eteläsuomalaisena hän ei tuntenut peräpohjolaisen kansan luonnetta. Hän halusi istuttaa meihin sotakurin rautaisella kädellä, mutta se ei noitten suurten kiveliöiden keskellä menestynyt. Kapteeni Vanamo oli kuningas Rehabeamin kaltainen, josta Raamattu kertoo. Sen sijaan että olisi huojentanut isänsä hallitusiestä, teki hän sen raskaammaksi. Ja sen sijaan että isä Salomo kuritti alamaisiaan ruoskilla, kuritti poika skorpioneilla. Sellainen oli kapteeni Vanamokin. Pienimmästäkin hairahduksesta hän rankaisi miehiä. Hänen nimekseen olisi paljon paremmin sopinut »Nokkonen».
Meille sattui heti alussa ankaria yhteenottoja. Vaikk’en ollutkaan kuin joukkuepäällikkö, uskalsin sanoa häntä vastaan. Hän ihan kähisi raivosta ja monta kertaa piti läheltä, ettei hän minua lyönyt. Se olikin hänen onnekseen, sillä olisipa hän vain kerrankin koskenut minuun vaikka märällä sormellaan, hän yksinkertaisesti olisi lakannut olemasta. Minä en sano enempää, sillä sappeni kiehuu tätä kirjoittaessanikin.
Seurauksena tällaisesta taitamattomasta suhtautumisesta miehistöön oli, että rynnäköt onnistuivat huonosti. Peräpohjolainen on sellaista visaa, ettei häntä taivuta kuka tahansa. Mutta — jos hän rakastaa esimiestään, menee hän hattua heiluttaen hänen edestään kuolemaan. Olisinpa minä vain saanut johtaa! Olen varma, että Suomen historian lehdiltä luettaisiin monta kaunista sankaritekoa, jotka nyt ovat jääneet tekemättä. Minä olisin muutaman viikon perästä seisonut Aleksandrowskin porteilla, sen sijaan että nyt nuhjailimme rajalla, härsyttäen punaisia epäonnistuneilla partioretkillä. Mutta niinhän on tässä matoisessa maailmassa, etteivät todelliset kyvyt koskaan pääse esille. Epäpätevyyden palvelusta kaikkialla, mihin vain katseensa luokaan.
Alkukesään saakka saimme vartioida rajaa. Muualla armaassa isänmaassamme vallitsi jo rauha, mutta me makasimme partiossa koillisella rintamalla. Loppuihan kuitenkin meidänkin sotaretkemme vihdoin.
Kun palasimme Ristiniemelle, oli moni toveri riveistämme poissa. He olivat jääneet rajalle todistamaan, että suomalainen osaa kuolla uskollisena isänmaan laeille.
Meidän kodissamme vallitsi murhe. Poikamme, josta minä olin odottanut nimeni kantajaa, oli sotaretken aikana kuollut. Tapasin Santran lohduttomana. Meidän kyyneleemme sekaantuivat toistensa kanssa. Sellaista on elämä.
Sydän surua täynnä oli minun otettava osaa kirkonkylässä toimeenpantavaan suureen paraatiin. Pidettiin jumalanpalvelus paljaan taivaan alla. Mahtavana vyöryi ilmoille »Jumala ompi linnamme». Mutta siihen virteen ei yhtynyt Aadam Kuuskosken juhlallinen ääni. Elämä tuntui liian raskaalta.
Suuresti ei minua myöskään liikuttanut juhlallisuuden huippukohta: kunniamerkkien jako. Minun nimeni huudettiin ensimmäisenä. Kapteeni Vanamo kiinnitti rintaani Vapauden ristin. Minun aatokseni matkailivat muilla mailla. Seisoin joukossa kuin vieras, joka ei ymmärrä maan kieltä. Ja kun väkijoukko kohotti ilmoille huudon: »Eläköön Pohjolan Mannerheim!» ei sekään minua liikuttanut. Ainoastaan hetkeksi värähti sydämeni, kun ajattelin, että Yrjö-poikani katselee taivaan korkeudesta, kuinka hänen isäänsä maan päällä juhlitaan. Se nostatti silmääni kyyneleen. Muu kaikki oli minulle täysin vierasta.
No niin — olen hetkeksi vaipunut muistelemaan tuota surullista tapausta, joka niin suuresti häiritsi yhteistä suurta iloamme. Maa oli vapaa ja minäkin olin saanut kunnian kantaa korteni yhteisen asian alttarille. Mutta — palatakseni vielä itse pääasiaan — jos ottaisin kirjoittaakseni koillisen rintaman historian, olen vakuutettu, että koko Perä-Pohjola nousisi yhtenä miehenä todistamaan minun puolestani: — Aadam Kuuskoski olisi vienyt joukkomme voittoon. Mutta — mitäpä siitä. Minulla on nykyisin paljon parempaa kirjoittamista. Se on tämä elämäkertani.
Koillisella rintamalla oleskelu vaikutti muuten sangen hedelmällisesti kirjalliseen työhöni. Sain suuren joukon aiheita, jotka sitten puin runon kuninkaalliseen purppuraan. Palvelin vuoroin Marsia, vuoroin rakkaita muusia. Lepohetkeni vietin heidän suloisessa seurassaan. Ja — vaikka itse olen sanomassa — jos kapteeni Vanamo ymmärsi minua huonosti, ymmärsivät runottaret sitä paremmin.