IX.
MINÄ RUPEAN RUNOILIJAKSI, MUTTA SAAN KOKEA, ETTÄ TAITEEN POLKU ON OKAINEN JA ORJANTAPPUROITA TÄYNNÄ.
Ah kutsumus korkea taivainen, runoniekan seppele pyhä! Osa maallinen on kovin vaivainen, mut kannustin verissä yhä vain uusihin voittoihin johdattaa, joit' ymmärrä ei kolo kansa. Mitäs siitä! Kun Pegasus hirnahtaa, mies kiitävi satulassansa!
Voisiko joku arvoisista lukijoistani väittää, ettei tämä olisi runoa?
Tuskin.
Kustannusosakeyhtiö »Korukannen» johtaja on kumminkin rohjennut sanoa sen minulle vasten silmiä, minulle, Aatami Kuuskoskelle.
Voi teitä, kustantajat, | te Ahasveerukset! Te tunnette vain rajat ja kirjain päällykset. Mut yks, jot' ette tunne on aate lentävä. Te ette tiedä, kunne se viel' on entävä!
Tämä on minun tuomioni teistä, te ikuiset juutalaiset, joille taide on taidetta vain silloin, kun se tuo teille paljon rahaa.
No niin — tämän alkufanfaarin jälkeen voinkin tyyntyä taas ja ruveta jatkamaan elämäkertaani, joka (elämäni) on
niin täynnä ollut kiviä ja kannonpökkelöitä ja okaita ja piikkiä, unettomia öitä.
Mutta — mitäs niistä. Kun mies on kerran saanut ratsun itse taivahan tallista, hän karahuttelee sillä pitkin pilvien reunoja ja hänen päätänsä huumaa avaruuksien mahtava hymni! Mainen kulta ja kunnia on vähäarvoista. Hänen rikkautensa on siinä, että hän tuntee povessaan pyhän tulen, tuon sydämen Vestan temppelin ikuisen liesivalkean, — Vestan temppelin, jonka
papitar on Runotar.
Niin — vapaussodan loputtua olin vakavasti päättänyt antautua runoilijan pyhään ja korkeaan ammattiin. Olin neljänkymmenenviiden vuoden vanha, joten arvelin, ettei se ollut liian aikaista. Tosin tiesin, että maallisen toimeentuloni taivas uhkasi sen kautta vetäytyä synkkiin pilviin ja reikäleipä muuttua vain paljaaksi reiäksi. Mutta — kun tuota viimeksimainittua seikkaa ajattelin, niin — tyhjästähän kerran maailmakin luotiin. Miksi en minä siis runoilijana voinut aloittaa tyhjästä ja vähitellen luoda vaatimattoman toimeentulon itselleni ja vaimolleni, kun minulla vielä oli apunani tämän näppärät sormet, jotka vielä vanhoillaankin soittelivat sukkulalla alkusoittoa oopperaan »Jokapäiväinen leipä». Santra oli nim. erinomainen kankuri ja pitäjän rouvat ja emännät kantoivat hänelle kuormittain kudottavaa.
Vaimoni suuttui, kun ilmoitin hänelle päätökseni.
»Vai se nyt vielä puuttuisi! Ensin sinä ravaat kaikki maailman sotatantereet ja sitten — runoilijaksi! Oletko tullut juuri rutihulluksi, vai mikä on päähäsi mennyt? Pyh kaikkea! Kun olisi kurauttaa, sanon minä!»
Totesin, että minun vaimoni oli sangen proosallinen ihminen.
Mutta — minä olin kerta saanut ideasta kiinni enkä aikonut antaa perään. Todistin hänelle runoilijan suuren tehtävän.
»Ajattelepas… valistaa kansaa, herättää nukkuvia, antaa aatteita aatteista köyhälle ihmiskunnalle. Eikö se ole suurta?»
En muista enää, mitä hän siihen vastasi. Sen vain muistan, että hän lopulta turvautui naisten viimeiseen keinoon: rupesi itkemään.
»Ilmankin tässä tahtoo köyhyys kapista ja sinä hulluttelet kaikenmoista.»
Minä lohdutin häntä. Lupasin elää kertasyönnillä päivässä, jos vain saisin omistautua rakkaille runottarilleni.
»Mikset sinä saa, rakas ukkoseni, jos vain pystymme edes tuon kertasyönnin ansaitsemaan. Mutta sinä olet taaskin ajatellut vain itseäsi, niinkuin miehet tavallisesti tekevät. Minun syöntini olet jättänyt laskuista pois.»
Otin häntä kaulasta ja vakuutin, että olin hänen kohdalleen merkinnyt täydet ateriat.
Santra hymyili.
»Sinä olet ihmeellinen mies, Aatami. Tiedätkö, että juuri tuollaisena hössöttäjänä pidän sinusta kaikkein enimmän.»
Kyyneleet kohosivat silmiini. Kerrankin oli Santra nähnyt sydämeeni.
Me suutelimme toisiamme ja sillä oli se asia päätetty.
Meillä oli pieni mökki, jonka poliisina ollessani olin hankkinut. Sitäpaitsi omistimme lehmän. Säästöt olivat tosin huvenneet, kun viimeiset kuukauteni olivat kuluneet rintamalla. Komendantin virkakaan ei ollut tuottanut muuta kuin kunniaa eikä siitä — niinkuin tietty, — ole suuhun pantavaksi. Mutta sittenkin olin toivorikas. Runouden kultaiselta taivaalta tuikki niin monta kirkasta tähteä, että päätökseni vain lujittui.
Läksin opettajan luo. Olin päättänyt sanoutua irti tarkastajanvirasta. Uljas Kunnas, jo seitsemääkymmentä lähentelevä, ihmetteli, mikä minulle nyt oli tullut. Mutta minä olin salaperäinen kuin silmänkääntäjä markkinoilla. Naureskelin vain ja sanoin, että »aikapa näyttää». Olin elämän varrella oppinut varovaiseksi. Sitäpaitsi tiesin, ettei opettaja runoudesta paljon ymmärtänyt.
Hän kertoi vakuutusyhtiön olleen minuun erittäin tyytyväisen. Ei milloinkaan ennen oltu Perä-Pohjolassa niin paljon vakuutuksia otettu kuin minun aikanani. Olin lyönyt laudalta hänetkin, opettajan. Mutta tuo tunnustus ei nyt korviani hivellyt. Päätökseni oli horjumaton. Aioin ensi tilassa kirjoittaa yhtiölle ja pyytää eroa.
»Sinä olet yllätyksien mies, Aatami. Se minun täytyy sanoa.»
Näin noissa opettajan sanoissa ennustuksen: kukaties piankin tulisin yllättämään maailmaa.
Otin jäähyväiset ja palasin kotia. Kirjoitin jo saman päivän postiin vakuutusyhtiölle ja pyysin eroa. Sitten otin rakkaat runoni esille.
Niitä oli vuosien varsilla ennättänyt kerääntyä kokonainen matkalaukullinen. Joukossa oli m.m. kokoelma nimeltä »Rippeitä», joka käsitti neljäsataa runoa. Ainehistoa minulta ei siis puuttunut.
Ensimmäinen työni oli ruveta sitä järjestämään. Vuosien kuluessa olin tullut kirjoittaneeksi melkein kaikilta ihmiselämän aloilta. Siellä oli isänmaallisia runoja, oli rakkausrunoja ja romansseja. Oli tilapäisrunoja suuret joukot, niinkuin esim. »Kauppias Komulaisen täyttäessä 50 vuotta», »Palokunnantalon vihkiäiset», »Hymni lämmityslaitoksen saannin johdosta kotiseurakuntani kirkkoon» y.m. Varsin lukuisat olivat tukkilaislaulut, sillä niillähän minä oikeastaan olin aloittanut runoilijakutsumukseni, vaikka silloin vielä elelinkin »viheriän oksan» varassa. Erikoisella liikutuksella katselin tuota pientä pätkää, jonka nimi oli »Hei juuma jullaa», ja jonka syntymisestä oli kulunut kohta kolmisenkymmentä vuotta. Olinpa joskus hurjalla päällä ollessani sepittänyt juomalaulujakin, joissa ylistelin »pehmoista pohmeloa» ja »isä Bakkuksen ihravatsaa sekä verenpunaisia poskia». Sotalaulut muodostivat oman kaartinsa. Niiden joukossa oli monta mahtavaa hymniä, kuten »Öinen taistelu», »Meno Russakkajoen yli», »Kalman kaarti» y.m. Minulla oli siis ainehistoa useampaan kuin yhteen teokseen.
Päätin julkaista sekalaisen kokoelman, joka aiheittensa puolesta olisi mahdollisimman edustava. Sain siten seulotuksi kokoon sataviisikymmentä runoa, joille annoin yhteiseksi nimeksi »Runoryijy», koska arvelin tällaisen, hiukan harvinaisen nimen erikoisesti herättävän kirjallisuutta harrastavan yleisön mielenkiintoa. Sitäpaitsi vastasi nimi minun mielestäni erinomaisesti kokoelman sisältöä. Sehän oli kirjava kuin suomalaisten vanhat seinäryijyt. Jaoin teoksen viiteen osaan seuraavalla tavalla:
I. Pohjakuvioita.
II. Elämän ornamentteja.
III. Värit yhtyvät ylvään karkelon.
IV. Elämän tanhu.
V. Loppuvinjettejä.
Ensimmäiseen osaan kokosin kaikki sellaiset runot, jotka parhaiten kuvastivat käänteentekeviä tapauksia ihmiselämässä. Siten tuli tähän osastoon kuulumaan »Luominen», jossa kuvailin omaa maailmaantuloani. »Syntiinlankeemuksessa» kerroin helkkyvin rytmein tuosta onnettomasta juopottelukohtauksesta kansakouluajaltani. »Paratiisista karkoitus» kuvasi erottamistani koulusta ja »Otsasi hiessä»-nimisessä runossa lauloin iskevin tahdein työn ankaruutta ja sen tuottamaa tyydytystä.
Samaan osastoon sijoitin myös sellaisen runon kuin »Esivallan miekka», jossa kuvasin järjestysvallan kehitystä maailman alusta nykypäiviin asti. Itse pysyttelin tässä runossa koko ajan taka-alalla (niinkuin luonnollista onkin). En edes silloin astunut esiin, kun nykyaikaisen järjestysvallan syntysanat runossa lausuttiin, vaikka olin ollut yksi tämän järjestysvallan edustajista.
Tämä runo oli muuten kokoelman pisimpiä, vaikk'ei suinkaan sen heikoimpia. Siinä oli m.m. tällainen säkeistö:
»Kun muinoin ruoska Egyptin, ah, Israelin yllä, hih, heilui selkänahkoihin, niin tiesi kansa kyllä, etteipä maassa Pharaoin järjestysvalta nuku: Työt luisti lailla rasvan, voin, tul' täyteen tiililuku.»
Toiseen osaan eli »Elämän ornamentteihin» sijoitin kaikki tilapäisrunot sekä muutamia yksityisiä, jotka eivät mihinkään muualle tuntuneet sopivan, kuten esim. »Kissojen kiima» ja »Koirien komplotti». Ajattelin, että sellaiset tilaisuudet kuin nimi- ja syntymäpäivien vietot kuuluvat niihin tapauksiin, jotka antavat tälle harmaalle ihmiselämälle väriä ja loistetta. Joukossa oli myös monta isänmaallista runoa; olipa joku jylhä ja synkkä kuoleman kuvauskin. Mutta — ajattelin — mustakin on väriä, ja niin sijoitin viimeksimainitutkin runot tähän ryhmään.
Parhaimpana tämän osaston runoista pidin ehdottomasti »Hymniä lämmityslaitoksen saannin johdosta kotiseurakuntani kirkkoon.» Se alkoi juhlallisesti:
»Yks temppeli kaukana korvessa on, yks temppeli halpa ja vaatimaton. Jo harmajakiviset seinät sen pian peittyvät sammalehen.»
Kunnes pääsin kuvaamaan kirkossa talvipakkasilla vallitsevaa kylmyyttä:
»Sata vuotta jo kirkossa virsi soi, sata vuotta jo hongisto huminoi. Mut kyynelet saarnojen aiheuttamat jääkryyneinä tippuvat.»
Mutta sitten, kun saatiin kirkkoon kamiinit ja vanha suntio, räätäli Tuisku, oli lämmittänyt ne hehkuvan punaisiksi, saattoi seurakunta saada erinomaisen käsityksen iankaikkisen kadotuksen tulikuumasta vaivan paikasta:
»Tulikuumina hohtavat kamiinat, tuo mieleen ne vaivojen valkeat. Piru puhkui ja lämmitti pätsin niin, ett' syntiset tarjettiin.»
Tämän jälkeen ei isäntien enää tarvinnut istua villavantu päälaella eikä koputella jalkojaan saarnan aikana, mikä varmasti oli häirinnyt sekä kirkkoherraa että itse taivaan enkeleitä, sillä:
»Taas katsella enkelit taivaasta voi, kuink' ukkojen kaljuja purppuroi valot kynttiläkruunujen välkehtiväin, kun istuvat paljain päin.»
Ja runon lopussa minä kuvittelen, kuinka taivaalliset sotajoukot veisaavat kiitosvirttä korkeudessa tämän tapahtuman (nim. lämmityslaitoksen saannin) johdosta ja rukoilevat jo etukäteen Jumalaa ottamaan kirkkoherra Hillbingerin ikuisiin asuntoihin, koska tämä edistysaskel oli luettava hänen ansiokseen:
»Hillbingeri meidän jo saatella suo ikiliesien laajojen, lämminten luo, kun kuolema kulkunsa katkaisee, ratasuuntansa ratkaisee.»
Olin näin myös sopivasti huomauttanut siitä tosiseikasta, että vanhaa rovastia vaivasi leini, jotenka parasta, mitä hänelle taivaassa voitiin tarjota, oli lämmitteleminen suurten takkavalkeain ääressä.
Riemuitsin hengessäni. Tällaista hymniä, jossa oli sanottu näin paljon, näin monenlaisia asioita ja vielä näin runollisessa muodossa, ei oltu ennen tässä maassa kirjoitettu. Olin varma, että kun kustantajat lukisivat vain tämän runon, he arvelematta ottaisivat »Runoryijyn» kustantaakseen.
Mutta sitten — sitten tuli kolmas eli pääosa, jolle olin antanut tuon rytmikkään nimen »Värit yhtyvät ylvään karkelon». Tähänastinen oli ollut vain alkusoittoa, mutta nyt otti itse orkesteri johdon. Minulla oli runo nimeltä »Perä-Pohjola», jossa olen sanonut kaiken, mitä tästä pohjoisimmasta isänmaamme kolkasta yleensä voidaan sanoa. Tämän valtavan, suurenmoisen kertomarunon olin säästänyt tähän osastoon. Runossa on seitsemänkymmentäkahdeksan värssyä ja minä olin kirjoittanut sen muutamana kesäisenä yönä kuunnellessani Pahtakosken kuohujen kohinaa. Olen varma, että jälkimaailma on ymmärtävä runoelmani arvon, vaikka nykyiset kustantajat ovat tuominneetkin sen paperikoriin heitettäväksi. Minä en nim. voi uskoa, että runottaret pitäisivät pilkkanaan miestä, jonka jokainen hermo värähtelee pienimmästäkin sielun liikkeestä, — miestä, joka on niin herkkä, niin hysteerinen (käytän sanaa omalla erikoistavallani), että kyyneleet ovat aina valmiina sulkujensa takana, kun minä vain näen hyväksi noita sulkuja aukaista.
No niin — olkoonpa miten hyvänsä — tämän runon minä siis sovitin keskiosastoon. Se täytti sen yksinään. Siinä todellakin »värit yhtyivät ylvään karkelon».
Jotta arvoisa lukijani voisi itse päätellä, minkälainen tämä runo on, panen tähän siitä muutamia otteita. (Minulla on nim. se vahva usko, että ainakin tämä elämäkertani julkaistaan ja sen kautta voin siis tarjota lukijalle tilaisuuden puolueettomaan arvosteluun eli kritiikkiin.) Kas tässä:
»Maa kaukana korpien kätkössä on, maa soitten, vaarain ja vuomain. Sen selkoset, metsät ja tunturit on, ah, ratkomat väylien uomain. Tämä maa minun mieltäni miellyttää, tämä Suomen manteren miehuuspää!
»Kemi, Tornio, Tuntsa, Ounas ja Uu, olen nähnyt ärjynne äkeet. Mun rintani hurjasti riemastuu, kun kuulen ma soittonne säkeet. Tämä maa minun mieltäni» j.n.e.
Eräs kustantaja, jolle »Runoryijyä» tarjosin, rohkeni syyttää minua kirjallisesta varkaudesta (!) Hän väitti minun varastaneen (!) säkeitä tunnetusta »Kymmenen virran maa»-nimisestä runosta. Hyvä isä sentään! Kaikkeen voi runoilijaparka joutua!
Minä kysyn: missä kohden olen varastanut? Tietääkö arvoisa herra kustantaja, minkälaisen rangaistuksen laki herjauksesta tuomitsee? Minä en kysy tätä nyt runoilijana. Minä kysyn kruununnimismiehenä.
Jos arv. lukija vertaa näitä molempia runoja, minun »Perä-Pohjolaani» ja »Kymmenen virran maata» toisiinsa, hän on huomaava ehkä jonkinlaista samankaltaisuutta. On käytetty samaa runomittaa. Mutta se onkin ainoa yhtäläisyys ja siihenhän toki lienee oikeus?
Minä kysyn: missä on minun varkauteni?
Jos vertaa minun sanontaani runon viime säkeessä, pitäisi jokaisen järkevän ihmisen huomata, kuinka omaperäinen se on. (»Tämä Suomen manteren miehuuspää!») Jätän lukijan arvosteltavaksi, kummassako on enemmän sanottu, »Perä-Pohjolanko» vai »Kymmenen virran maan» loppusäkeessä. (»Tämä kymmenen, kymmenen virran maa!»)
Puolueeton lukija on varmasti antava minulle hyvityksen.
Mitä sitten tulee jokien nimiin, joista kustantajapiireissä on niin tavatonta melua pidetty, niin en voi sille mitään, että minun Perä-Pohjolani läpi juoksevat myös Kemi-, Tornio- ja Ounasjoet. Mutta missä ovat »Oulu ja Ii»? Niitä saa minun runostani tikulla hakea, eikä sittenkään löydetä. Jotavastoin siinä tohisee Tuntsa ja ujeltaa pienoinen, mutta jyrkkäputouksinen Uujoki. Vielä neljänkymmenenviiden vuoden vanhana minä lasken kymmenen Iitä mieluummin kuin yhden Uun. Tämä riittänee selitykseksi, minkävuoksi Uujoki puolustaa paikkaansa runossani.
Onneksi eivät sanasaivartelijat ole päässeet tämän pitemmälle. Heidän hyökkäyksensä rajoittuvat vain kahteen ensimmäiseen säkeistöön. Siitä lähtien — sen he myöntävät itsekin — minä johdatan lukijan kokonaan uusille maille, joista »Kymmenen virran» tekijällä ei ole ollut aavistustakaan. Minä avaan hänelle portit kiveliön ihmeelliseen, sadunsalaperäiseen maailmaan ja sanon: »Tule ja katso!»
»Tule, katsele tukkien tuisketta vaan, kun laskee ne kurkkien kurkut! Tule, katsele summia selkosiaan, kun peittävi maastoja murkut!
[Murkku = usva, sumu.]
»Tule, katsele kuusia kunnaillaan!
Niinkuin alabasteripylväät
ne seisovat vihreissä viitoissaan.
On taustana tunturit ylväät.»
Tämä luonnosta ja maisemista, joihin minun runossani mahtuu verrattomasti enemmän kuin »yötön yö» ja »revontulten loimut». Minä johdatan lukijan tutustumaan myös itse kansaan, tuohon vankkarakenteiseen ja jäyheään, joka monien miespolvien aikana on taistellut hallan ja pakkasen kanssa. Sillä ei ole ollut aikaa vaipua »vienohon haaveiluun», sillä sen on ollut otettava leipänsä kymmenestä kynnestä. Tämän kansan sitkeyttä ja sankaruutta minä runossani ylistän:
»Peräkkäin meni vuosia viisi ja kuus, kun vieraili halmeilla halla. Mut Pohjolan kansa kuin its' totisuus käy tuikkivain tähtien alla.»
Mutta — vaikka runossani annankin täyden tunnustuksen Perä-Pohjolan uljaalle talonpojalle, hänen työlleen ja ahkeruudelleen, olen siitä huolimatta arvostellut oloja, joissa hän elää ja jotka ovat hänen luomiaan. Sillä minä otan runoilijan kutsumuksen niin korkealta kannalta, että katson hänen velvollisuudekseen sanoa totuuden, vaikkapa se ei ihmisiä miellyttäisikään. Kuten tarkastava nimismies kuljen siis läpi tuon pohjoisen maakunnan kievarit, tutkin sängyt ja sänkyjen alustat, ja saapa ensikertalainen Etelä-Suomen neitonen osakseen jatkamattoman sympatiani, kun lude häiritsee hänen yörauhaansa.
»Jos Pohjolan maisemat matkustajan lumoketjuunsa kiinteesti saarti, veron kievariss' onnesta kalleimman jo maksatti »yön punakaarti».
Kävisi liian pitkäksi ruveta tässä selostamaan koko runoa. Jos joskus rupeaisivat raikkaammat tuulet puhaltelemaan Suomen kirjallisuuden vainiolla, saataisiin myös »Perä-Pohjola» julkisuuteen, ja silloin saisi Suomen kansa ihmeekseen havaita, että sen keskuudessa on kerran elänyt todellinen runoilija.
Mutta vielä ei meillä ole se aika. Se viipyy kuin tuhatvuotinen valtakunta, jota ihmiskunta kaihomielin odottaa. Nyt hallitsevat vielä »klikit» ja »koulukunnat», niinkuin ystäväni Teofilus Tiennäyttäjä sanoo, ja hän tuntee hiukan niitä piirejä. Meillä eletään tässä maassa vielä muoto-orjuuden surullista aikakautta, jolloin hehkuva henki iestetään palvelemaan yleistä makusuuntaa. Meillä ollaan tuollaisia hiljaisia maatiaiseläjiä, jotka tulevat toimeen vaivaisilla kievarikaakeilla. Mitä he ymmärtävät jalorotuisesta juoksijasta? He ostivat kerran tyhmyydessään sellaisen ja se pakana potki palasiksi ensimmäiset kiesit, joiden eteen se valjastettiin. Pois siis sellaiset!
Tämänkaltaisen surullisen kuvan antaa se yleiskatsaus, jonka Suomen kirjallisiin oloihin luomme. Vain siivoja kievarikoneja, jotka hölkkäävät hollitaipaleensa ja saavat matkan päähän päästyään appeensa — valtion kirjailijaeläkkeen. Taikka sitten siroja sirkusratsuja, joiden seljästä neiti Muoti hieno piiska kädessä näyttää käsiään taputtavalle yleisölle hauskoja temppujaan. Mutta voi kauhistus, jos jollekin näistä ratsurievuista sattuu sellainen vastoinkäyminen, että se luonnollisen tarpeensa pakotuksesta pyörähyttää hiekoitetulle areenalle pari, kolme höyryävää palleroa! Mikä hälinä, mikä sihinä! Fyi! Heti on paikalla joku hienosäärisistä sirkusrengeistä, joka luudan ja kihvelin avulla muutamassa silmänräpäyksessä hävittää nuo realistiset merkit ja järjestys on palautettu. Hajuvesipullot tosin heiluvat vielä hetken ja pitsireunaiset nenäliinat tekevät kauniita kaarroksiaan. Ja tuo onneton »Rosinante» saa hienosta piiskansiimasta pari, kolme läimäystä lautasilleen.
Voi teitä, te kirjallisen maailman palleroiden kerääjät! Teidän virkanne on viedä syrjään se tavara, joka höystäisi tätä yksipuolisen viljelyssuunnan liiaksi laihduttamaa kirjallista peltoa. Mitä auttavat keinotekoiset lannoitusaineet, teidän n.s. realisminne, sadisminne ja masorkisminne? Minä, Aatami Kuuskoski, sanon teille suoraan, että teidän voimakkainkin realisminne kalpenee sen realismin rinnalla, jota minä olen kirjallisuudessa viljellyt. Ja juuri tämän vuoksi minut giljotineerataan.
Te itserakkaat narrit, minä sanon teille, että kymmenen vuoden perästä huomataan sellaiset sanontatavat kuin »Aaronin sauva» ja »Firataapelin laakso» täysin rabelaislaisiksi. Ja nyt te nyrpistätte nenäänne ja sanotte, että tämä on raakaa. Ettekö te tiedä, te filisterit, ettei taide tunne sellaista sanaa kuin »raaka»? Minä kaikessa oppimattomuudessani olen suurempi estetikko kuin te maisteriseppeleinenne. Jos tarkataan tuota sanaa, jonka te ja teidän kustantajanne olette niin monta kertaa heittäneet silmilleni, niin kenen runot ovat raakoja, kenen romaanit roskaa? Teidän ja juuri teidän! Te sanotte n.s. alastoman totuuden, mutta te ette osaa sitä taitoa, joka oli kreikkalaisilla kuvanveistäjillä. He osasivat käyttää talttaansa tasoitellessaan muutamia pyöreyksiä ihmisruumiissa, jotteivät ne herättäisi likaisia ajatuksia. Mutta te, te »kumpujen rakentajat», te »metsävuohien ylistäjät», te syytätte minua rivoudesta, — minua, joka olen sellaiset arat käsitteet kuin ylempänämainitut pukenut romantiikan hohtavaan, joskin läpikuultavaan harsoon. Mutta mitäs minä teistä! Minä entinen tukkilainen huomaan olevani paljon lähempänä kreikkalaisia mestareita kuin te, jotka kallella päin tarkastelette heidän käsialojansa. Dixi, olen puhunut! sanoivat vanhat roomalaiset.
Edessäni on tuo monia kovia kokenut rakas »Runoryijyni» ja minä selailen sen neljättä osaa. Mitähän on kustantajalla ollut näitäkin herttaisia lapsukaisia vastaan?
Tuossa on tuollainen palanen kuin »Terhenetär».
»Oon nähnyt sun hämyssä leijailevan, kun taivaalla pilvet sousi. Oon nähnyt sun halmeilla heijailevan, kun kauhut taivaalle nousi.»
Mutta suuren huutomerkin on kustannusosakeyhtiö »Korukannen» johtaja vetänyt sen kylkeen. (Herra Johtaja! Tämä huutomerkki on minun mielestäni symboli teistä itsestänne!)
Tuossa on »Saukkosten poimija».
»Oi, Liisa Luukkonen, suo mulle suukkonen! Kun niitä punahuuliltasi poimin, omalla alallani aivan toimin.»
Mutta siihen on arvoisa kustantaja kirjoittanut laitaan: »Heh!» (Minä sanon aivan samalla tavalla teidän typeryydestänne.)
Tuossa on »Pilvellä ratsastaja», tuossa »Kuun tervaaja», tuossa
»Tuhkimo ja kuninkaantytär», vanha aihe, mutta itsenäisesti käsitelty:
»Voi sua Tuhkimoa turjaketta, kun istut kuin pataässäl Voi sua mustalaisen murjaketta, kun et huomaa, ken nyt on lässäl Sä etkö nousta voi ja niiata, kun tyttäreni pokkuroi? Häh, riiata ei meillä piikaluntukoita! Vain niitä, jotka syövät voita!»
Siihenkin on kustantaja kirjoittanut reunaan: »Liian jokapäiväistä kieltä» ja »Miksi juuri voita?» Voi pyhä yksinkertaisuus! Luuleeko tuo arvon herra, että Tuhkimon emäntä puhui kukkaiskieltä tytölle, jota hän sydämensä pohjasta vihasi? Ja eikö hän tiedä, tuo korkeastioppinut, että voi on juuri se aine, jonka syönnillä tyhmät kerskaavat?
Tässä osastossa on kolmekymmentäviisi runoa, mutta ei yksikään niistä ole löytänyt armoa kustantajain silmissä. Rakkaat lapset! Isänne Aatami Kuuskoski hellii teitä, silittelee silkkihiuksianne, taputtelee punaposkianne, nipistää näppärästi leuasta ja sulkee teidät kaikki avaraan isän syliinsä. Tulkaa tänne, te piskuiset! Täällä ymmärretään teitä, vaikka jollakin teistä onkin vyötäisillä hiukan vanhanaikainen nauharuusuke. Mutta — odottakaa, te olette sittenkin tulevaisuuden tyttäriä ja rikkaat ja mahtavat tulevat kerran kilpailemaan suosiostanne. Silloin lepää isänne haudassa, mutta te liihoittelette hänen vaatimattoman kumpunsa ympärillä kuin kesäperhoset. Ja ehkäpä joku teistä, tyttäreni, jolla on hiukan käskevää luontoa, on polkaiseva pikkujalkaansa ja sanova miehelleen: »Muistomerkki isämme Aatami Kuuskosken haudalle! Sillä onhan väärin, ettemme me, jotka olemme joutuneet rikkaisiin naimisiin, muista isäämme. Olihan hän suuri mies, vaikka köyhä ja ylönkatsottu.»
Tällaisia ajatuksia tulee nyt mieleeni, kun katselen noita jo hiukan haalistuneita käsikirjoituksiani. Mutta vaikka ne ovatkin haalistuneet, tuoksahtaa niistä väkevinä minua vastaan vanhojen aikojen muistot, erikoisesti sen ajan, jolloin vaatetin näitä lapsiani viedäkseni heidät ensi kerran maailmaan.
Ah, sitä onnellista aikaa! Vieläkin rupeaa suonissani kohisemaan, kun muistelen pientä mökkiäni Ison Väylän varrella. Pöydällä paloi porsliinikupuinen lamppu, joka valaisi somasti levällään olevia papereita. Niistä vilahteli silmään monenlaisia päällekirjoituksia, niinkuin »Lemmenkukka» ja »Kultaruusu», »Tukkipojan morsian» ja »Töllin tyttö». Olen vieläkin näkevinäni, miltä nuo eri runot näyttivät silloin. Ne olivat kuin kuvia, kuin kirkkailla väreillä maalattuja kuvia, joissa vilahteli sininen ja punainen, kulta ja oranssi. Tai ne olivat kuin kukkia, joilla jokaisella on oma erikoistuoksunsa. Vielä nytkin värähtelevät sieraimeni, kun tuota kaikkea ajattelen ja muistelen.
Mutta — palatakseni asiaan — minä siis laittelin kokoelmaani ja se oli suloista aikaa. Jos oleskelu Laabanin luona mahtoi Jaakobista tuntua ihanalta hänen palvellessaan Raakelin tähden, niin ihanalta tuntui minustakin tuo aika, jolloin palvelin Runotarta. Santra puuhasi hellan ääressä ja silmäsi minua silloin tällöin. Minä tunsin hänen katseensa, milloin poskellani, milloin ohimollani, jolla jo kimalteli hopea, mutta en joutanut kuin joskus vilkaisemaan hänen puoleensa. Silloin meidän katseemme hetkeksi yhtyivät ja minä luin hänen silmistään, kuinka suuresti hän minua rakasti. Samanlaista rakkautta, suurta ja väkevää, tunsin minäkin puolestani häntä kohtaan. Oli kuin olisivat runottaret kehränneet meidän välillemme eräänlaatuisen merkillisen hienon ja sydäntä sykähdyttävän suhteen. »Oi, Santra, nuoruuteni morsian!» kuiskaili sydämeni. »Sinä olet kaunis vielä hopeahapsisenakin. Sinun silmäsi ovat kuin kaksi smaragdia ja sinun tummat kulmakarvasi kaartuvat kulmiesi yli kuin vasta noussut kuu. Sinun suusi on suloinen kuin kypsä mansikka ja hymyillessään se avaa minulle taivaan!»
Tällaiset tunteet asustivat rinnassani noina unohtumattomina päivinä. Minä näin taivaan, minun katseeni tunkeutui itse Jumalan valtaistuimen ääreen ja minusta tuntui, kuin olisivat suuret runoilijat, sellaiset kuin Dante ja Petrarca, seisoneet sen edessä ja rukoilleet Jumalaa puolestani. Minusta tuntui, kuin olisi Luoja hymyillyt minulle ja sanonut: »Niin, Aatami, sinä olet yksi niistä harvoista, joka tuotat minulle kunniaa. Ensimmäinen Aatami lankesi. Hän rikkoi käskyni ja minä olen saanut siitä täällä kuulla. Nyt iloitsen, että sinä osaltasi paikkaat tuota pikku »plaskia». Niin ovat ennen sinua tehneet Mickiewicz, Naruszewicz ja Asnykin, Aatameita kaikki, ja nyt sinä Aadam Kuczkowski. Sillä — mitäpä siitä, jos sinua nyt sanotaankin »Kuuskoskeksi», Puolasta sinä olet, — tuosta runoilijoitten maasta, joka on tuottanut minulle niin paljon iloa ja kunniaa.»
Minä riemuitsin hengessäni. Elin jumalaista luomiskautta. Korjailin runojani ja yks'kaks' olivat ne uudessa muodossa edessäni. Iskin kynäni mustepulloon ja kirjoitin. En yhtään huomannut, että tuhrin sokuripalaset ja vehnäset, niin että Santra toisinaan hermostui. Mutta ne olivat pieniä murheita. Minä viimeistelin kokoelmaani tulisella kiireellä, sillä aioin saada sen joulumarkkinoille.
»Loppuvinjetit» tuottivat melko tavalla kiusaa. Aavistin, että niihin kustantajan argussilmä viimeksi iskeytyisi. Jos alkupuoli ja keskusta herättäisivät hänen myötätuntoaan, voisi mielenkiinto lopussa laimeta, jos siinä tuntuisivat vasaran jäljet. Siksi hioskelin riimejäni aamusta iltaan. Varsinkin yksi runo tuotti minulle suunnattomasti työtä. Se oli »Runoilijan rikkaus», kokoelman viimeinen ja kuului näin:
»Vain markka, puolonen on taskussani rahaa, mut silti mielehen ei ajatusta pahaa mun tule ainuttakaan: Otanko ryypyn, kaksi, vai teenkö kirkkokolehdin kerrankin rikkahaksi? Ma ruohikossa makaan ja tarkastelen taivaalla purjeita pilvilaivain: Ne lähtömerkin sai vain kai Jumalalta — se kun vain. Mun laulaa sydän rinnassain: Ei markkaa, puolestakaan oo tarvis hengen hevoskyytiin, miel'kuvituksen kultalaivaan: Voi köyhä mies vain nähdä taivaan!»
Tämä runo tuotti minulle monta unetonta yötä: laittaako se pariksi, kolmeksi säkeistöksi, vai antaako jäädä tuohon yhtäjaksoiseen muotoonsa? Lopuksi päätin jättää sen yhtäjaksoiseksi. Sehän oli tavallaan tuollainen runollinen purkaus, joka syntyy äkkiä ja katkeaa yhtä äkkiä.
Samoin mietin pitkän aikaa, kirjoittaisinko »hengen hevoskyytiin» vai »hollikyytiin». Mietin sitä kokonaisen pitkän päivän. Välistä tuntui »hollikyyti» paremmalta. Se toi mieleen hauskan kievaritaipaleen, jolla ei tarvitse muuta kuin istua lekotella ja antaa hevosen hölkätä. Mutta tuo edelläoleva sana »hengen» häiritsi tätä leppoisaa matkarauhaa. Sana »holli» tulkitsi pikemmin hidasta kuin nopeaa ja se ratkaisi asian. Olihan »hengen kyyti» sentään jotakin toista. Sehän se vasta kyytiä olikin! Siinähän lennettiin tukka suorana, silmät tulta iskien. Hyväksyin »hevoskyydin» ja siihen muotoon sen säkeen jätin.
Tämä on muuten yksi niitä harvoja runoja, joiden kohdalle kustannusosakeyhtiö »Korukannen» johtaja on merkinnyt: »Mukiinmenevä».
Syyskuun alussa sain kokoelman valmiiksi. Uutta en luonnollisesti ollut kirjoittanut eikähän se ollut tarkoituskaan ollut, kun kerran varastoa oli niin runsaasti. Käsikirjoituspinkka oli koko paksu kooltaan, kun muutamana aamuna panin sen postiin ja osoitin kustannusyhtiö »Korukannelle». Siinä aamuna pamppaili sydämeni tavallista kovemmin. »Lapseni, lapseni!» puhelin käsikirjoitukselle ja taisinpa muutamassa tienkäänteessä painaa sen huulillenikin ja kuiskata: »Onnea matkalle sinne suureen, pahaan kaupunkiin!»
Postineiti katseli minua hiukan ihmeissään, kun luukusta ojensin hänelle käsikirjoituspaketin. Pidin silmällä, lukisiko hän päällekirjoitusta. Ja aivan oikein. Hän käänsi paketin niin, että saattoi lukea vasemmasta alakulmasta: »Käsikirjoitus». Silmiini kohosi kosteaa ja lakkia nostaen minä kompuroitsin pihalle. Sain ison aikaa innistellä ilmaa, ennenkuin totesin, missä olin. Niin oli tuon hetken juhlallisuus järkyttänyt minua.