X.
JATKOA EDELLISEEN.
Maailma tuntui niin kummallisen oudolta, sen jälkeen kuin olin saanut käsikirjoitukseni postiin. Aika sen ääressä oli kulunut kuin puolittain unessa ja nyt minä havahduin hereilleni. Mitä oli tapahtunut? Oli käynyt kuin luomiskertomuksessa: Tuli ehtoo ja aamu, ensimmäinen päivä.
En koskaan ennen ollut sillä mielellä katsellut Isoa Väylää kuin nyt katselin. Nyt vasta näin sen ensimmäisen kerran. Oli kuin olisi Jumala sen edellisenä yönä luonut, laittanut virtaamaan tuohon mökkini ikkunan alle suurena, mahtavana, luomispäivän riemua kohisevana kyminä. Sen laineet lauloivat minulle luomisen valtavista töistä, minun runoistani. Käyskelin kuin ensimmäinen Aadam paratiisissa, sillä erotuksella vain, että minulla oli jalassa paksut sarkahousut, vuotakengät ja ylläni punavalkoisen kirjava »iisländari». Mutta — olin yksin maailmassa, yksin koko suuressa luomakunnassa, mutta niin onnellisena, niin sydän riemua tulvillaan, että toisinaan karjahtelin pelkästä olemisen autuudesta. Koko muu maailma oli minulle kuin kuollut. En huomannut kirkonkylää, en tuntenut ihmisiä, en kuullut karjan kellojen ääntä, kun se iltaisin palasi laitumelta. Minä käyskelin Ison Väylän varrella paljain päin, levittelin käsivarsiani ja huusin riemusta. Mitä minä välitin, jos joku postinhakija pysähtyi minua kummissaan katselemaan. Minä kuittasin hänet kääntämällä hänelle selkäni ja puhelin Isolle Väylälle: »Se on sinun ansiosi, sinä mahtava virta! Sinä olet antanut minulle esikuvan! Niinkuin sinä puhkaiset nämä korkeat hiekkamellat ja uurrat itsellesi uoman meriäidin avaraan syliin, niin teen minäkin ja puhkaisen tieni läpi vastusten suureen maailmaan! Ensimmäinen Aadam tuli tunnetuksi siitä, että hän menetti paratiisin. Minä, Aatami Kuuskoski, valloitan sen ihmiskunnalle takaisin — runoillani. Hih! Eläköön!»
Näin minä huseerasin yksinäni Ison Väylän rannalla ja moni runollinen välkähdys iski siellä väkevästi mieleeni kuin salama. Joki toi minulle aiheita kuin ruuhkaa vain ja minä riensin kotiin panemaan niitä paperille. Mutta sittenkin lauloi se minulle enemmän vanhoja, noita, jotka nyt runon ritaripuku päällä matkasivat pääkaupunkiin, esittääkseen aateliskirjansa kustannusosakeyhtiö »Korukannen» johtajalle. Kuka oli heidät ritareiksi lyönyt? Minä, Aatami Kuuskoski. Minä olin se Gånge Rolf, joka lähetin miehiäni Ranskan kuninkaan hoviin, jotta tuo hienostunut ruhtinas saisi ihailla näiden voimaa ja raskasta aseistusta. Minä en kysyisi keltään lupaa, vaan niinkuin tuo vanha, jäkäläpartainen viikinki asettuisin Ranskan hymyävälle rannikolle ja perustaisin oman kuningaskuntani. Sen Ranskan nimi oli Runous. Ja noiden hienostuneiden haarukalla-syöjäin oli pakko tulla tekemään tuttavuutta minun kanssani, joka popsin paljaalla kädellä poskeeni perunaa ja merisilliä. Sillä minun runoni tulivat tarjoamaan terveellistä ravintoa Suomen kansalle ja parantamaan sen siitä henkisestä vatsakatarista, jota se nykyjään sairasti.
Näin minä haaveilin ja kuljeskelin Ison Väylän vartta ylös ja alas. Astuinpa joen rannalle milloin tahansa, joka kerta se tervehti minua jollakin runoistani. Toisin vuoroin oli se joku ballaadeista, jommoisia kokoelmani sisälsi kymmenkunnan, toisin vuoroin joku iskevätahtisempi polkka tahi tanssilaulu. Joka paikassa tanssivat »Runoryijyn» laulavat säkeet vastaani, metsässä, kyläntiellä ja kotipihalla. Kun Santra vinttasi vettä kaivosta, tuntui kuin olisi kaivonvintti viserrellyt:
»Tukkipoian tunnusmerkki on reilu ja remssee käytös. Kurkkion kurkusta tukilla lasku on taitonsa korkein näytös.»
Tuo reipas ja repäisevä runo oli myös onneaan koettelemassa muiden mukana.
Elin sangen omituista elämää. En tiennyt aina, olinko oikein valveilla, mutta syksyinen luonto vaikutti minuun tavattoman voimakkaasti. Elin niin sanoakseni sen mukana täydellisesti. Tuuli tempasi minut mukaansa tuntemattomille teilleen. Se kuljetti minut lyhyessä tuokiossa Helsinkiin, — sinne, missä »Runoryijyni» lepäsi kustantajan pöydällä. Näin itseni astumassa johtajan työhuoneeseen ja kumartamassa kohteliaasti. »Jassoo… hyvää päivää! Te olette varmaankin runoilija Aatami Kuuskoski?» Minä myönsin vaatimattomasti. »Tjah! Tämä Teidän teoksenne on suurenmoinen… se on… tota noin… uria aukaiseva. Kuinka Te olette voinut sen kirjoittaa?» Minä en osannut sitä selittää; se oli syntynyt vain. »Tjah!… tota noin… kyllähän me tällaista… joka on kuin selvää leipää… tällaista… tota noin. Kai Te tyydytte kymmeneentuhanteen markkaan?» Minä naurahdin ääneeni ja huomasin tulleeni kotiveräjälle.
Santra tuli navetasta ja katsahti minuun kummissaan. »Hulluksi se on tullut, kun itsekseen puhelee ja nauraa», sanoi hän mennen kaivolle.
Minut valtasi suunnaton riemu. Juoksin hänen perässään, kopoin syliini ja nostin korkealle ilmaan. »Eläköön runoilijan puoliso!» hihkaisin niin, että jokiahteella kulkijat kääntyivät katsomaan.
Santra torui minua kovasti. »Höperöksi olet tullut, ukko-riepu! Viidennelläkymmenellä ja kilostelet kuin koulupoika! Onko tämä nyt laitaa?» Mutta minä nauroin vallattomasti ja rupesin auttamaan häntä veden kantamisessa navettaan.
Siellä seisoi »Punakorva» hinkalossaan ja ynähteli surunvoittoisesti. Sillä hetkellä minä syvästi säälin lehmää, joka on luotu yksinomaan maitomasiinaksi. Seisoa pää seinää vasten koko elämänsä ajan eikä muuta virkaa kuin poikia ja lypsää. Ja jos jompikumpi näistä lahjoista heikkeni, niin pää penkkiin ja — lihoiksi.
Näin lehmän kohtalossa elämän tragiikan, mutta tällä hetkellä leijaili henkeni sen yläpuolella. Se ei vaivannut sieluani; minä vain totesin sen ja samalla ihmisen ylemmyyden.
Annoin »Punakorvalle» tukun heiniä kuin säälini osoitukseksi, nyökäytin
Santralle ja painuin takaisin jokiahteelle.
En muista, kauanko siellä vaeltelin, mutta kun tulin kotiin, oli jo pimeä. Olin kulkenut pitkän matkan jokivartta alaspäin ja vasta kuunnousu herätti minut todellisuuteen.
Katselin tuota taivaalla ajelehtivaa hopeista palloa, joka kiipesi yhä korkeammalle metsän reunan yläpuolelle ja näytti hymyilevän. »Aatami Kuuskoski», puheli se minulle, »sinä olet tehnyt monta kaunista laulua minusta ja minä tunnen itseni suuresti imarrelluksi. Mutta silti varoitan sinua. Älä kirjoita minusta kovin paljon, sillä kustantajat hermostuvat. Minä sanon sinulle totuuden: ei kukaan vihaa minua niin paljon kuin kustantajat. Siksi ole varovainen. Minä kyllä ymmärrän sinut, sillä olenhan ystäväsi.»
Seisoin jokiahteella ja katselin kuun kimmellystä veden kalvoon. Pienet laineet välkehtivät kuin hopeasuomut panssarissa ja näytti siltä, kuin olisi niiden muodostamaa siltaa pitkin saattanut käydä toiselle rannalle.
Mutta — yhtäkaikki tunsin mieleni apeaksi. Olikohan niin, ettei teostani ymmärrettäisi? Minä, tämän valtavan luonnon keskellä syntyneenä, siihen sulautuneena, käsitin luonnon kielen, jota olin runoissani tulkinnut. Mutta ymmärsivätkö sitä kivimuurien oppineet herrat?
Kuu katseli kulkuani ja jutteli edelleen. Se puhui selkäni takaa aivan kuin kymppi Pääkkönen, jonka kanssa olin monenmonituiset kerrat talsinut peräkanaa kiveliön koukeroisia polkuja matkalla kirkonkylään. Hänellä oli tapana puhua kävellessään. Silloin hänen ajatuksensa paremmin »irtaantuivat» — niinkuin hänellä oli tapana sanoa.
»Katsopas, Aatami… se on tämä elämä sentään jokseenkin plöröä, mutta sitä kaunistellaan… Niinkuin noissa runoissakin… mitä he lienevät. Olen minäkin lempinyt… mutta en minä nyt tiiä, onko se sen makoisampaa kuun valossa…
»… Ja sitten ne kirjoittavat niin koreasti rakkauven hurmiosta, aivan kuin se olisi jotain taivaallista. En minä nyt tiiä… siinähän mennee, kun ei makustele. Mutta minä nyt olenkin vain jätkämies, jätkästä leivottu kymppi…
»Mutta semmoiset minusta on mainioita, joissa ronkkarautaa heilutellaan ja lasketaan vähän verta. En minä tiiä… hyväksytkö sinä, joka näitä asioita vähän paremmin ymmärrät… mutta minuun se vaikuttaa aina kuin aamu-uinti nuotiolla vietetyn yön jälkeen…»
Minua hermostutti. Mikä se nyt pani muistamaan näitäkin keskusteluja? Minä olin; kymppi Pääkköselle selittänyt runon rakennetta ja sanonut, että sen ensimmäinen edellytys on kauneus. On kaunista, kun rakastavaiset kuvataan kuun valossa. Se herättää tunnelmaa. Mutta — nyt minua ellostutti. Johtuiko se siitä, etten ollut koko päivänä syönyt…?
Hiukan surullisena astelin kotiin päin ja saavuin parahiksi illalliselle. Olipa hyvä, että kokoelmani käsitti jokapäiväisiäkin aiheita, — sellaisia kuin »Tupakkamälli» ja »Häntävyö» y.m. samantapaisia. Mutta niissäkin pujottelihe punaisena lankana aina joku erikoinen ajatus, — niinkuin esim. »Häntävyössä», jossa kuvailin konvenanssia, seurasääntöjä, nimittäen niitä seuraelämän »potuuseiksi».
Santra oli keittänyt ruisjauhopuuroa ja sitä syödessäni haihtuivat epäilykseni. Ei voinut olla mahdollista, ettei »Runoryijyni» kelvannut.
Kolmisen viikkoa elin tuskallisessa odotuksessa. Kävin joka päivä postissa, mutta sitä kirjettä, jota odottelin, ei vain kuulunut.
Kunnes muutamana aamuna postineiti ojensi minulle hymyillen kuittilomakkeen ja kehoitti kuittaamaan.
Minä hölmistyin. Mitähän tämä merkitsi? Oliko kustantaja lähettänyt tekijäpalkkion jo etukäteen?
Vaikka tuosta hetkestä on jo kulunut useita vuosia, vapisee kynäni vieläkin, kun sitä muistelen. Ei ollut puhettakaan tekijäpalkkiosta, vaan kustantaja lähetti yksinkertaisesti käsikirjoitukseni — takaisin.
Minä ihmettelen, että vielä yleensä elän ja että olen tuon tapauksen jälkeen kyennyt passittamaan niin monta roistoa lukkojen taakse. Mistä olen saanut sen voiman, sen elämäntarmon?
Ihmettelen, että olen pystynyt kirjoittamaan pitkiä pöytäkirjoja ja pro memorioita käräjäjutuista — asiapapereita, joista esimiehiltäni olen saanut yksimielisen tunnustuksen. »Sellainen sujuva tyyli!» Mutta silloin — viisi vuotta takaperin — ei tyyli kelvannut.
Minä ihmettelen, että olen yleensä voinut nauraa ja leikkiä laskea, että minua vieläkin pidetään maailman hauskimpana seuramiehenä, jonka tuttavuudesta suuretkin herrat ovat ylpeitä. Ihmettelen sitä, että olen tuon tapauksen jälkeen vielä voinut kirjoittaa runoja ja kirjoittaa paljon.
Se johtuu siitä, että minä sittenkin olen runoilijaksi syntynyt, vaikka kustannusosakeyhtiö »Korukannen» johtaja murskasikin minut tuona kirkkaana syyskuun aamuna viisi vuotta sitten.
Käsikirjoitusta seurasi kirje, joka vieläkin on tallella pöytälaatikossani. Minä säilytän sitä tulevia aikoja varten, jotta jälkimaailma saisi nähdä, minkälaisia kustantajia Suomenmaassa eli ja vaikutti anno Domini 1918.
Mitäpä kirjoitti tuo oppinut herra?
Istahdin jokiahteelle muutaman pajupensaan siimekseen, joka oli minulle suonut monta kohtausta rakkaan Runottaren kanssa, ja tuossa muistojen paikassa avasin kolkon kirjeen.
»… En voi kieltää, etteikö Teillä olisi taipumuksia…. (»Niitä, niitähän minulla juuri onkin!» huusi ääni sisässäni.)… mutta muoto on vielä kovin kömpelö ja haparoiva, niinkuin itsekin tulette huomaamaan, kunhan tyynesti tarkastelette… (»En koskaan, en koskaan!») Sitäpaitsi ovat muutamat aiheenne — kuinka sanoisin… (»Niin… siinäpä se on!»)… kovin arkipäiväisiä… (»Ohhoo, hyvä herra! Runoilija kirjoittaa vaikka tikusta!»)… jotenka j.n.e.»
Hyvä! Erittäin hyvä! Yksi seikka, josta olen kustannusosakeyhtiö »Korukannen» johtajalle ikuisesti kiitollinen, on se, että hän sai minut sinä hetkenä suuttumaan, hirmuisesti suuttumaan. Minussa heräsi »Vahva-Kuuskoski» henkiin. Hyppäsin pystyyn, tartuin kiveen, jolla olin istunut (se painoi ainakin viisikymmentä kiloa), nostin sen ilmaan ja paiskasin jokeen. Se putosi mahtavalla pauhinalla ja lennätti suunnattoman vesiryöpyn ilmoille. »Siinä meni sinun runoutesi valtaistuin», vilahti päässäni kuumeinen ajatus. Menköön! Tällä pojalla oli vara pystyttää uusia, jos niikseen tuli!
Tyynnyin vähitellen ja tutkin kirjettä tarkemmin. Ja kuta kauemmin tutkin, sitä kylmemmäksi kävin, kunnes lopulta kajahutin taivaalle valtavan naurun.
Voi tuhannen tulimmaista! Voi sun seitsemän seppää, mikä hurskas yksinkertaisuus! Vai liian voimakkaita! Sitäkö kustantaja pelkäsi? Mitä tulisi maanviljelyksestä, jollei talonpoika voisi kulkea lantatunkion ohi oksentamatta? Miten kävisi etikan valmistuksen, jollei tehtailija voisi tottua tehtaansa kirpeään tuoksuun? Ja kuinka sodittaisiin maailmassa, jos sotajoukot pyörtyisivät ruudin hajusta? Vai nenäliina suun edessä! (Suun kauttako se herra hengitti?) Sitähän minä juuri olin tarkoittanutkin. Väkevää kuin pikiöljy ja paksua kuin terva! Muuten ei Suomen runopurren ollut yrittämistäkään ulapoille, Koska se oli liian kauan maannut rantatörmällä ja vuoti, vuoti armottomasti, herrojen kirjailijoiden paikkaillessa sitä kiinnelaastarilla.
Minä olin tarjoutunut purren korjaajaksi, mutta minua ei huolittu.
En muista, kauanko olin tuossa jokiahteella istunut, kun Santra saapui paikalle. Hän oli lähtenyt minua hakemaan. Oi, nainen, sinä miehen lohdutukseksi annettu! Sinun povesi on se polstari, johon haavoittunut uros kasvonsa kätkee, kun maailma häntä potkii ja pahoinpitelee. Siinä Santran rinnoilla itkin verisen tuskani suolaisen karvaiksi kyyneleiksi ja sinä hetkenä minä ymmärsin Eevan luomisen.
Kerroin Santralle kaikki ja ojensin hänelle kirjeen. Hän luki sen tyyneesti, ihmeteltävän tyyneesti. Hänen huulensa vain kalpenivat hiukan, — nuo huulet, joita olin niin monta kertaa suudellut.
Hän levitti sylinsä ja minä heittäysin siihen. Siinä jokiahteella rakkaan Ison Väylän varrella minä makasin pää painettuna vaimoni syliin ja itkin kuin lapsi, minä harmaapäinen mies, — itkin polttavan tuskani pois. Ja kuta kauemmin itkin, sitä kevyemmäksi tunsin oloni. Paanne rinnan alla suli kuin lumikinos jokiäyräältä kevätauringon sitä lämmittäessä. Ja minä nousin kirkastunein katsein.
Iso Väylä! Sinä olet nähnyt minun riemuni, joka on tulvinut kuin omat vetesi keväällä jäänlähdön aikana! Iso Väylä! Sinä olet nähnyt minun tuskani, joka on ollut syvä kuin kadotuksen kuilu, mutta josta olen noussut ylös uusin voimin, selkein otsin ja katse käännettynä kohti korkeutta, missä ikuinen Tuomari asuu!
Iso Väylä! Sinun kasvojesi edessä ja ylläsi kaartuvan sinitaivaan alla, molempia rantojasi vartioivien ikivihreiden kuusten seisoessa todistajina olen vannonut pyhän valan:
»Ma laulan Pohjolasta,» jos kussa kuljenkin, sen koskein kohinasta, tuiskuista tunturin. Ja jollen Sua laula, ylistä ylväästi, niin katketkoon mun kaula ja kielen kantaki!
Tämän runopukuisen valan minä vannoin tuona hetkenä seisoessani Ison Väylän rannalla, hyljätty »Runoryijy» toisessa ja rakas Santrani toisessa kainalossani. Ja luulenpa, että sinä hetkenä katselivat meitä lempeästi taivaan enkelit ja että itse Isä Jumalankin silmät olivat kyynelissä.
Sitten käännyin Santran puoleen ja sanoin hellällä äänellä: »Santra, tule kotiin. Minun suuntani on sama kuin ennenkin: Minä kirjoittelen.»
Johon vaimoni vienosti hymyillen vastasi: »Kirjoittele sinä vain, Aatami, kukapa sinua pystyy siitä kieltämään. Eihän sinun ole pakko lähetellä niitä alas.»
Asia oli päätetty. Minä jatkaisin runoilijakutsumustani siitä huolimatta, ettei minua oltu hyväksytty virallisten laulajien joukkoon. Päätin, etten enää vaivaisi kustantajia käsikirjoituksillani. Se oli minun mielestäni helmien heittämistä sikojen eteen.
Tätä lupausta en kuitenkaan jaksanut pitää. Olin liian heikko. Muutaman viikon kuluttua rupesi maailman kunnia minua taas houkuttelemaan ja minä lähetin runokokoelmani toiselle kustantajalle. Tein sen kuitenkin nyt paljoa tyynemmällä mielellä; en toivonut suuria enää. Muutaman viikon kuluttua sain teokseni takaisin kohteliaan kirjeen seuraamana, jossa kustantaja kehoitti minua kääntymään proosan alalle, koska kykyni kaikesta päättäen viittasivat sinnepäin. »Vai niin», sanoin minä ja annoin »Runoryijyn» tehdä kiertomatkan kaikkien kustantajien luona, mutta samoilla tuloksilla. Jokaista palautusta seurasi kirje asianomaiselta kustannusliikkeen johtajalta. Yksi oli yhtä, toinen toista mieltä. Mutta — jos kokoaisin eri kirjeissä annetut tunnustukset yhteen, olisin Suomen monipuolisin kirjailija ja voisin hyvin tulla ehdolle Nobel-palkinnon jaossa. Niin eri suuntiin kävivät kysymyksessäolevat arvostelut. Mutta yhdessä asiassa olivat kaikki yhtä mieltä: kirjaa he eivät voineet painattaa.
Olkoon! Tarvitsiko todella kaikkia painattaakaan? Eikö moni runokokoelma maattuaan pöytälaatikossa kymmenet vuodet ollut kuitenkin lopulta kaivanut itselleen reiän sieltä ulos ja jonakin kauniina päivänä häikäissyt maailmaa säkenöivillä säkeillään? Joskin tämä tavallisesti tapahtui vasta asianomaisen runoilijan kuoleman jälkeen, niin se kuului maailman menoon ja siihen oli pakko alistua. Vasta jälkimaailma oli antava hyvityksen. Niin tulisivat syntymättömät sukupolvet kerran antamaan tunnustuksen Aatami Kuuskoskellekin ja ylistämään häntä siitä, että hän runoillaan oli pystyttänyt Suomen kansan keskuuteen henkisen kauneuden kodin, jossa runouden nektari ja ambrosia olivat kaikille tarjona.
No niin — minulla oli toki lämmin vuode ja riittävät polttopuut epäonnistumisestani huolimatta, — realiteetteja, jotka puuttuivat niin monelta runoilijalta. Päähuoli oli vain leivästä. Mutta siitäkin pulasta selviydyttiin pikemmin kuin osasimme Santran kanssa aavistaakaan.