XI.
MINUSTA TULEE KIERTÄVÄ KONSULENTTI, MUTTA SAAN TOIMINTANI LOPUTTUA RUNOILIJAN NIMEN.
Samoihin aikoihin kuin sain »Runoryijyni» takaisin, kuoli vanha opettajani ja isällinen ystäväni Uljas Kunnas. Olin iloinen siitä, ettei hän ehtinyt saada kuulla vastoinkäymisestäni, sillä ennemmin taikka myöhemmin olisin minä sen hänelle kuitenkin kertonut. Nyt iloitsin siitä, että hän oli saanut rauhassa ummistaa silmänsä minun huolteni synkistyttämättä hänen viimeisiä hetkiään.
Hautajaiset muodostuivat juhlallisiksi. Niihin otti osaa melkein koko pitäjä, sillä opettaja Kunnas oli palvellut seurakuntaa viisikymmentä vuotta ja saavuttanut yleisen kunnioituksen. Kirkkoherra Hillbinger nuorempi siunasi haudan, puhuen vainajan muistolle. Vanha Hasael-rovasti oli puolikymmentä vuotta sitten kuollut ja hänen poikansa Odo oli valittu kirkkoherraksi hänen jälkeensä. Minä kuuntelin tarkkaavaisesti, mitä Odo-pappi puhui ja tein sen havainnon — jonka olin tehnyt jo niin monta kertaa ennen — ettei hän vetänyt vertoja isälleen. Hän liukui sangen pintapuolisesti ohi opettajan monien ansioiden, kohdistaen puheensa etupäässä siihen uskollisuuteen, jota vainaja oli toiminnassaan osoittanut.
Minä olin nim. kirjoittanut runon, jonka olin päättänyt haudalla lukea. Siinä minä runouden runsaskätisyydellä ylistin opettaja-vainajan monipuolisia avuja, mikä minun mielestäni oli paikallaan, koska Uljas Kunnas oli todella ollut harvinainen ilmiö paikkakunnalla. (Rakkaat runottaret eivät siis olleet minua hyljänneet, vaikka kustantajat olivatkin, — seikka, joka vääjäämättömästi osoittaa, keiden puolta nuo lahjomattomat aina pitävät.)
Kun siis hautakumpu oli luotu umpeen (johon vakavaan toimitukseen minäkin osaltani otin osaa) ja seppeleet laskettu, vedin povestani paperin, rykäisin kuuluvasti, paljastin pääni ja astuin kummun ääreen.
Loin katseeni yli monisataisen saattojoukon, joka jännityksellä odotti, mitä minulla olisi sanomista. Sitten aloitin kaikuvalla äänellä:
»Arvoisat läsnäolijat! Tämä vainaja, jonka kummun olemme juuri peittäneet ja kukilla koristaneet, oli siksi harvinainen mies, ettei liene liikaa, jos hänen haudalleen lasketaan runoseppelekin. Vainajan entisenä oppilaana olen tällaisen seppeleen solminut. Minun suotanee se nyt tässä esittää?»
Kukaan ei luonnollisesti vastannut mitään (niinkuin oli sopivaakin) ja minä rykäisten pari kertaa kaikuvasti aloitin:
Sankarisielu.
Runo opettaja Uljas Kunnaan muistolle, kirjoittanut Aatami Kuuskoski.
Ei yksin mailman tappotanterilla, miss' tykit jyskää, pyssyt paukkuvat, ei yksin mailla kuolon kattamilla, miss' Tuonen harmaat hallit haukkuvat vain osoiteta suurta sankaruutta. Myös rauhan työssä miehen kuntoisuutta kysytään, katsotaan ja kaivataan.
Kun täällä torkuttiin ja maailmasta ei ollut kellään aavistustakaan, sai tänne mies kuin taiston tuoksinasta ja avas meille ovet Onnelaan, niin — Onnelahan opin, valistuksen, kun tunsimme vain kirkon katkismuksen. Nimensä säilyy aikakautten taa.
Hän opettaja oli mailman parhain,
sen tunnustuksen meiltä hän nyt saa.
Jos saimme luokseen myöhään taikka varhain,
hän meille näytti tiedon sukkulaa,
se kuinka elon kangaspuissa puikkii.
Siks meille nyt, ah, onnen tähti tuikkii:
Me tiedon puusta söimme vahvasti.
Hän meille näytti, kuinka pellot kasvaa, jos vuoroviljelystä vuovataan. Hän meille näytti, kuinka paljon rasvaa tuo maito, jos se separeerataan. Hän vakuutukset hengen, omaisuuden otatti meillä, avas elon uuden näin säästäväiseen, hyvään elämään.
Hän poissa on. Portilla kolkuttaapi nyt taivahan: »Kai sisään tulla saan?» Jos milloinkaan, niin nytpä luvan saapi patistaa Pyhä Pietar' avaamaan. »Ken siellä?» »Tää on opettaja Kunnas.» »Vai niin. Mut onko sulla taivaan lunnas?» »Se työni on, mi jälkeheni jäi!»
Astuin syrjään hautakummun äärestä ja rupesin tarkkailemaan, minkä vaikutuksen runoni oli läsnäolijoihin tehnyt. Huomasin Odo-papin otsalla synkän pilven. Minua uhkasi siis ukonilma siltä taholta.
Ajattelin jo hiipiä tieheni, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä häpesin. Minäkö, joka äsken olin ylistänyt sankarisielua, vetäytyisin raukkana syrjään vaaran uhatessa, — olkoonpa, että tuo vaara uhkasi niinkin arvovaltaiselta taholta kuin kirkkoherra Odo Hillbingerin. Minä siis jäin ja rupesin miettimään, mikä kohta runostani oli saanut hänen korkeastioppineen otsansa rypistymään.
Olin vanna, että se oli tuo kohta, jossa puhuttiin kirkon katkismuksesta. Mutta siinä erehdyin. Se olikin runoni viime värssy.
Kun olimme poistumassa hautuumaalta, viittasi kirkkoherra minulle ja vei syrjään. Välillämme syntyi seuraava keskustelu:
Kirkkoherra: »Teidän runonne oli luvalla sanoen hiukan omituinen.»
Minä: »Mitä kirkkoherra tarkoittaa?»
Kirkkoherra: »Tarkoitan runonne loppua erikoisesti.»
Minä: »Pyydän selittämään tarkemmin.»
Kirkkoherra: »Te annatte opettaja Kunnaan vedota töihinsä, kun häneltä tiedustellaan pääsymahdollisuuksia taivaaseen. Te esitätte näin ollen suuren ja vaarallisen harhaopin, että nim. ihminen pelastuisi omilla ansioillaan.»
Minä: »Mutta kyllä kai kirkkoherra myöntää, että runoissa vallitsee hiukan suurempi vapaus kuin saarnoissa?
Kirkkoherra: »Ikävä kyllä se on totta. Mutta tällaisessa tilaisuudessa kuin tämä. Te häpäisitte vainajaa, jonka perusominaisuuksiin kuului vaatimattomuus.»
Tunnustan joutuneeni hetkeksi hämilleni. Mutta sitten vastasin
Minä: »Se on kyllä totta, mutta ajattelen, että ihminen haudan tuolla puolen käsittää hiukan enemmän kuin täällä. Siis — mitä vainajaan tulee — hän ymmärtää hyvän tarkoitukseni, vaikka myöntäisikin kirkkoherran uskonnollisen vakaumuksen paremmaksi.»
Kirkkoherra: »Ei ole kysymys paremmuudesta. Joko tahi. Joko teidän tai minun mielipiteeni.»
Minä: »Siinäkin tapauksessa… minä olen tyytyväinen, jos vain kirkkoherra myöntää opettaja Kunnaan nyt käsittävän enemmän kuin eläessään.»
Kirkkoherra ei vastannut mitään. Nyt oli hänen vuoronsa joutua hämilleen. Minun viimeinen sanani vetosi voimakkaasti hänen teologiaansa eikä hän siis voinut sanoa mitään.
»Ehkä meillä on tilaisuus joskus toiste keskustella näistä kysymyksistä. Ne ovat elämän keskeisimpiä», sanoi hän viimein ja nosti lakkiaan.
»Kernaasti minun puolestani», myönsin minä, vastasin kohteliaasti hänen tervehdykseensä ja läksin.
Minua pyydettiin surutaloon kahville, mutta mieleni oli pamahtanut alakuloiseksi. Siihen oli vaikuttanut edelläkertomani keskustelu. Väärinkäsityksiä joka taholta. Nyt sain papitkin niskaani ja syynä siihen oli viaton runonpätkä.
Opettajanrouva kuitenkin kiitteli minua kovin. Hän kehui runoani kauniiksi. Hän puolestaan oli oikein ymmärtänyt lopun: minä olin tahtonut tuon runokuvan kautta vain alleviivata hänen miesvainajansa ansioita. Tunsin kiitollisuutta häntä kohtaan ja puristaen lämpimästi kädestä jätin hänelle hyvästit.
Mutta en ollut ehtinyt pitkälle, ennenkuin joku huusi jälkeeni. Minä rupesin jo hermostumaan. Oliko joku uusi vastalauseenpanija tulossa?
Se oli Perä-Pohjolan maatalousseuran sihteeri, opettaja Kannisto, oikein sitä kansakouluopettajain leuhkinta lajia. Aavistin myrskyn nousevan ja minä päätin antaa tuota leuhanteerausta hyvästi korville, jos hän rupeaisi runoani repostelemaan.
Mutta — hämmästyksen! oli suuri, kun hän mitä ystävällisin hymy huulilla rupesi kiittämään runoani, ylistelemään sitä taivaaseen asti. Se oli hänen mielestään parasta, mitä hän milloinkaan oli kuullut taikka lukenut ja hän oli lukenut paljon. Hän näki minussa uuden Runebergin, joka olin vielä antava kansalleni suuren henkisen testamentin.
»Kuivasta katajastakin tervaa lähtee», ajattelin minä. »Siinä sinä totisesti olet oikeassa.»
»Minulla on hiukan asiaa Teille, herra Kuuskoski. (Ettekös Te oikeastaan ole puolalaista syntyperää… Kuczkowsky… tai jotakin sinne päin? Silloinhan on päivänselvää, mistä runoilijalahjanne ovat peräisin. Sienkiewicz… Zeromski… ah! minä kyllä tunnen nuo…)… Katsokaapas, meillä ei nykyjään ole ketään kotitalouskonsulenttia. Entinen otti eron ja muutti alas… (Mjah!… sinne haluavat kaikki…) Uusia hakijoita ei ole ilmestynyt. Johtokunta, jonka sihteeri minä olen (hän painosti sanaa »minä») on ajatellut täyttää viran väliaikaisesti… (Oikeastaan se on minun aloitteestani.)… jos vain löytyisi sopiva henkilö, joka ottaisi sen vastaan. Minä muistin Teitä, herra Kuuskoski…»
Olin hämmästynyt. Minäkö neuvomaan soppien keittoa ja marjahillojen valmistusta? Sehän oli hävytöntä!
Olin jo vastaamaisillani terävästi, kun opettaja Kaunisto keskeytti minut.
»Tointa on ennen hoitanut nainen, mutta nyt on ajateltu miestä. On tultu siihen kokemukseen, että naiset panevat liian suurta painoa ruuanlaittoon eikähän se täällä meidän puolessa vetele. Kansalla on omat käsityksensä. Mutta meidän tarkoituksemme olisi, että neuvoja kohdistaisi työnsä enemmän kotiteollisuuden kohottamiseen, kuten rekien, veneiden, astioiden y.m. sellaisten valmistukseen, ja siinä työssä olisitte Te, herra Kuuskoski, paikallanne.»
Huomautin, etten elämässäni ollut tehnyt yhtään rekeä, puhumattakaan veneistä.
»Ei haittaa», vastasi ystävällinen sihteeri. »Teidän tulee vain pitää esitelmiä näistä asioista…. herättää harrastusta. Katsokaahan… se on vähän niinkuin runoilijan työtä…»
Minä en tavallisesti ole tuuminut pitkään. Olen lyhyesti, mutta perusteellisesti harkinnut tilanteen ja sitten tehnyt päätökseni.
Suostuin ehdotukseen ja asia sovittiin kättä lyöden. Palkka oli kyllä minun mielestäni pienenpuoleinen, mutta pääsisinhän käsiksi kansanvalistustyöhön, johon runoilijatoimintani kautta olin oikeastaan pyrkinytkin.
Sanomattakin on selvää, että Santra ihastui suuresti tästä uutisesta.
Olihan nyt jälleen tiedossa jokapäiväinen leipä, vaikka niukkakin.
»Mutta pystytkö sinä, rakas Aatami?»
Tuo yksinkertainen sielu epäili, pystyisinkö minä.
Minä nauroin.
»Aatami Kuuskoski pystyy vaikka presidentiksi, jos niin tarvitaan. Minä runoilen itseni läpi!»
Sillä oli se asia sovittu. Minä rupesin valmistelemaan esitelmääni ja viikon perästä lähdin ensimmäiselle kierrokselle.
Olin etukäteen ilmoittanut tulostani ja naapuripitäjän kirkonkylän koulusali oli ahdinkoon saakka täynnä kansaa. Suurin osa oli minulle vanhoja tuttuja, sillä henkivakuutustarkastajana olin kiertänyt nämä seudut kymmeneen kertaan.
Nousin kateederiin ja aloitin. Esitelmäni aineena oli »Venepuita kaatamaan!»
Olin lukenut Vihtori Peltosen »Puhetaidon» ja painanut mieleeni sen monet ja tärkeät opetukset Nyt minulla oli erinomainen tilaisuus toteuttaa niitä käytännössä.
Aloitin tyvestä t.s. puhuin aluksi veneestä ja sen kehityksestä ylimalkaan. Huomautin, että jos ei olisi olemassa vettä, ei tarvittaisi venettäkään. Mutta nyt kun maapallollamme oli niin paljon vesistöjä, oli ihmiskunnan ollut pakko ruveta veneitä veistämään.
Kuka ensimmäisen veneen rakensi, siitä eivät aikakirjat ole jättäneet
meille tietoa. Kaiken todennäköisyyden mukaan se on ollut esi-isämme
Aadam, koskapa Paratiisissa on ollut kolme jokea Piison, Giihon ja
Hiddekel. Mitenkäs mies olisi muuten näiden yli päässyt.
Siirryin sitten kuvaamaan veneen kehitystä, huomioonottaen puheessa välttämättömän »paisutuksen». Pienestä, sikaruuhta muistuttavasta purtilosta se oli kehittynyt nykyaikaiseen superdreadnoughtiin saakka. Mutta ennenkuin se oli tämän viimeksimainitun kehitysasteen saavuttanut, oli sillä ollut monta välimuotoa.
Mainitsin näistä muutamia: kanootti, kaleeri, fregatti ja linjalaiva. Kuvasin tarkkaan Kolumbuksen »Santa Marian», kunnes pääsin nykyaikaiseen »Olympic'iin» ja »Titanic'iin», maailman tähän asti tunnetusti suurimpaan laivaan.
Kuvasin vaikuttavasti viimeksimainitun surullisen kohtalon. Kuulijani heltyivät niin, että kun olin päässyt tämän osan loppuun, kuului juhlasalista voimakas itkun hyrske.
Pidin taidepaussin, jonka kestäessä varovasti kuivasin silmiäni, sillä olin itsekin tullut liikutetuksi puheestani. Sitten vilkaisin kelloa ja säikähdin: olin kuluttanut näihin alkuvalmistuksiin kokonaisen tunnin. Koska kuulijakunta oli noin pehmeäksi muokattu, päätin takoa raudan kuumana ollessa.
»Kansalaiset, perä-pohjolaiset!» jatkoin. »Meistä on ruvettu sanomaan, että meillä kohta on peukalo keskellä kämmentä. Meistä enää aniharva mies pystyy itse venettä rakentamaan. Nuo vanhan polven suuret mestarit, »Vene-Aapot», »Juurikka-Tuomaat» ja »Paju-Lassit» ovat kuolleet. He nukkuvat nurmen alla. Tuonen lautturi on kuljettanut heidät veneessään siihen maahan, josta ei enää palata. Missä ovat heidän seuraajansa?
»Yksi ja toinen yrittää, mutta taitoa puuttuu. Vain pahanpäiväisiä raiskioita [Huomaan tässä kohden isosti liioitelleeni, mutta puhetaidon salaisuuksiinhan kuuluu »huipistus» t. s. käyttää tarkoituksellisesti liian voimakkaita värejä.] lojuu jokiemme rannoilla venevalkamissa. Niillä ei uskaltaisi enää isommille vesille lähteä. Vain joku harva tutiseva vanhus pystyisi vielä veneen tekemään, mutta häneltä puuttuu voimia. Eivätkä nuoret välitä asiasta. On aika ryhtyä työhön! Meidän on perustettava venemestarien pyhä ammattikunta, joka valmistaa veneitä ei ainoastaan omaa maakuntaa, vaan myös koko Suomea varten. Perä-Pohjolan kaksilaitainen jokisukkula kunniaan! Tunnettakoon meidät käsialoistamme kautta maan! Sanottakoon Satakunnassa, kajautettakoon Karjalassa: 'Eläköön perä-pohjolainen kaksilaita!'
»Siis:
Kun maatalousseura lähettää ammattimiehen opettamaan jaloa veneentekotaitoa, niin joka mies kouluun! Silloin kajahtakoon laulu:
'Nyt, miehet, kirves kouraan ja venepuita kaatamaan! Ja koko Perä-Pohja kakslaitaisia laittamaan! Niin viemme taidon maineen yl' laajan Suomenmaan ja lailla suuren laineen kohoomme kunniaan!'»
Olin vasiten sepittänyt tämän runonpätkän puheeni loppuun, sillä tiesin omasta kokemuksestani, että runollinen innostus menee päähän kuin häkä. Ja niinpä kävikin.
Kajahtivat mitä valtavimmat suosionosoitukset. Taputettiin käsiä ja poljettiin permantoa. Kävi samanlainen jymy kuin jäänlähdön aikana Isossa Väylässä. Mutta — oli sulanutkin rintojen routa.
Astuin alas kateederista ja esitin, että laulettaisiin »Väinölän lapset».
Opettaja aloitti laulun ja kohta vyöryi sävel ukkosen voimalla salissa, niin että seinähirret vapisivat. Niin valtavaa laulua ei liene tuossa koulusalissa konsana kuultu, sillä vesi siinä kihahti silmänurkkaan ihan väkisellä.
Ensimmäinen rynnäkkö oli tehty. Oli vain jatkettava samaan suuntaan. Minä kiertelin kylästä kylään ja joka paikassa syttyi suuri innostus. Puhuin veneiden teosta, rekien ja puuastioiden valmistuksesta enkä unohtanut kirvesvarttakaan, joka näihin saakka oli ostettu kauppiaan puodista.
Nyt vannoivat isännät ja talojen pojat: Ei ole kauppias enää hyötyvä kirvesvarsien kaupalla, vaan ne tehdään tästä lähtien itse niinkuin ennen, vanhan polven aikaan.
Esitelmämatkani kesti kolme kuukautta, mutta se aika oli kulkua voitosta voittoon. Matkani lopussa saatoin ilmoittaa maatalousseuralle: »Tulin, näin, voitin! Ei muuta kuin lähettäkää neuvojia vain, niin veneitä ja saavia syntyy kuin sieniä sateella. Sillä maa on avoinna.»
Näillä matkoilla oli minulla muuten erinomainen tilaisuus lausua runojani. Melkein joka esitelmään soveltui joku runonpätkä. Minä valaisin siis esityksiäni milloin tukkilaislauluilla, milloin jollakin lyhyemmällä ballaadilla, riippuen siitä minkälaisissa maailmoissa kulloinkin vaelsin. Kansa kutsui minua ensi alussa konsulentiksi, mutta vähitellen rupesi se nimittämään minua runoilijaksi. Ja tämä nimitys on paras palkinto, mitä olen tuosta työstä saanut. Minun kansani, minun rakas Perä-Pohjolan kansani oli antanut minulle runoilijan nimen. Se oli paljon, se oli enemmän kuin olin osannut odottaa. Mutta minä olinkin runoillut kotiteollisuusaatteen heidän sydämiinsä. Olin ratsastanut Pegasuksellani heidän pirttiensä läpi ja jättänyt jälkeeni ihailun ja yleisen kunnioituksen. Siinä selitys kotiteollisuuden nopeaan elpymiseen Perä-Pohjolassa.
Vielä tänäkin päivänä kuuluu Rajalan talossa Ylirannan kylässä löytyvän kolmen kannun vetoinen viilipytty, josta ystäväni kirkkoherra Teofilus Tiennäyttäjä on kerran syönyt. Ystäväni ihmetellessä pytyn valtavaa kokoa oli talon isäntä huomauttanut: »Se on niitä runoilijatalven tuotteita… siltä ajalta, jolloin se Aatami Kuuskoski täällä luennoi. Siitä on syönyt kerran maaherra ja kerran piispa ja nyt syö kirkkoherra, kun kuultiin, että tulisitte täällä käymään.»
Kuten tästä näkyy, elää runoilijamaineeni Perä-Pohjolan laajoilla mailla. Olen jo eläessäni saanut muistomerkin itselleni — useampiakin. (En tarkoita sitä pronssista rintakuvaa, jonka kuvanveistäjä Kottu on minusta valmistanut.) Sillä enpä usko isosti erehtyväni, jos oletan, että noita pyttyjä ja saaveja on useampiakin, joiden syntysanat Muusa on minun kauttani lausunut. Ja olenpa melkein varma, että Perä-Pohjolan jokia puikkelehtii moni vene, joka vielä humisisi metsän puina ilman minun kiertomatkaani, mutta nyt hursaltaessaan kiveliön kuohuja alas kuuluttaa minun kunniaani.