XII.
HAEN NIMISMIEHENVIRKAA JA PÄÄSEN KUIVALAAN. TULEN YSTÄVÄKSI RUNOILIJOITTEN JA TAITEILIJOITTEN KANSSA.
Konsulentin toimi ei siis tullut pitkäaikaiseksi. Sillä kolmen kuukauden ajalla, joka siihen oli kulunut, oli ollut merkitystä sekä maatalousseuralle että minulle: olin lyönyt runoilijana itseni läpi korkeamman forumin edessä kuin sen, minkä kustantajain ahdaspäinen joukko muodosti. Itse kansa oli antanut minusta arvostelunsa. Ja eiköhän vain tässäkin tapauksessa pitänyt paikkaansa vanha totuus, että »kansan ääni on Jumalan ääni»?
Mutta runoilijatoiminnallakaan ei elä, jos se ei tuota leipää. Sen olin kokenut. Ajelehdin jälleen virattomana ja kyynelten vaot rakkaan Santrani kasvoilla osoittivat, ettei hän tuntenut itseään onnelliseksi runoilijan puolisona. Ei siis auttanut muu, kuin ruveta katselemaan uutta »viheriää oksaa», jonka varassa saattaisi tirskuttaa.
Sanomalehdistä huomasin, että Etelä-Suomessa, lähellä pääkaupunkia, oli nimismiehenvirka avoinna.
En ymmärrä, kuinka tuo uutinen erikoisesti pisti silmääni, mutta minä jäin asiaa miettimään. Eihän minulla ollut koulutodistuksia, mutta sittenkin arvelin, että minun sopisi yrittää. Olinhan palvellut järjestysmiehenä kymmenen vuotta ja minulla oli siitä virasta hyvät todistukset. Vaikka »Kannon» puulaaki olikin minut erottanut, ei inspehtori ollut viitsinyt »papereitani pilata», niinkuin hän sanoi. Rakensin myös toiveeni sille pohjalle, että puheenaolevan läänin maaherra oli mieskohtainen tuttavani. Hän oli aikaisemmin toiminut lauttauspäällikkönä Ison Väylän varsilla ja minä olin joutunut monta iltaa viettämään hänen kanssaan tukkikämpillä. Näihin seikkoihin luottaen panin paperini postiin.
En ollut maininnut Santralle mitään koko puuhasta. En halunnut turhan vuoksi tehdä häntä levottomaksi.
Kun hakijat oli lehdissä mainittu, piiloitin Santralta sen kappaleen »Ristiniemen Sanomia», jossa uutinen oli. Mutta saihan hän sen tietää kylällä.
»Mitä sinä nyt taas olet ruvennut hulluttelemaan? Vai nimismieheksi!
Miksi et jo yhdellä tiellä hakenut maaherraksi?» raivosi hän.
Minulle muistui kansakouluvihosta mieleen lause: »Xantippa, Sookrateen vaimo». En kuitenkaan puhunut siitä, vaan lausuin tyyneesti:
»Ei ole auki sellaisia virkoja nykyjään.»
Siitä hän kiukustui yhä enemmän ja tällöin taisi tapahtua toisen kerran avioliittomme aikana, että minun oli mentävä sängyn alle.
Muutamana päivänä juoksuttaa sitten lennätinkonttorin poika minulle sähkösanoman. Onneksi ei Santra sattunut sillä kerralla olemaan kotona.
»Osaatteko ruotsia?» seisoi paperissa kaikessa lyhykäisyydessään.
Jaa-ah — siinä oltiin. Kaksikielisyyden kirottu kummitus ratsasti selässäni ja tiukkasi, osasinko »venskaa».
Kirosin hengessäni. Miksi piti tässä maassa vallita niin kurjat olot, että virkoihin pääsemiseksi vaadittiin vieraan kielen taitoa? Eikö rakkaassa Suomessa tultu maan omalla kielellä toimeen, kun virkamiesten piti osata »venskat» ja »vassokuut», ennenkuin leipä lähti? Hyvää päivää, Aatami Kuuskoski, osaatko kiinaa?
Minua suututti. Vörpannate venska Folkbardiet. Voor te loov at vara?
Mutta sitten minua rupesi asia huvittamaan. Ehkä tämä ei niin mutkallinen juttu ollutkaan, kunhan tarkemmin mietti. Annapas olla. Olihan sitä toisinaan venskaakin viskelty, kun oli sattunut pari runoilijaryyppyä päähän. Mahtoiko tuo niin vaikea taito olla?
Rupesin miettimään. Leipä oli ruotsiksi »pröö» ja sitähän minun ei tarvinnut ruotsiksi pyytää, jos se kerran viran mukana seurasi. Hyvää päivää oli »kutaa» ja hyvästi »atjöö». »Kan tu laanu finska?» sisälsi taas taas selvän ja suoran kysymyksen asiamiehelle, joka esiintyi ruotsiksi. Kohteliaana henkilönä hänen oli pakko kääntää keskustelu suomeksi, ja sillä oli asia autettu.
Ja — muuten, eikö nimismiehen virassa ollut sittenkin pääasia, että pystyi ottamaan miestä kauluksesta, jos niin tarvittiin?
Totta kai.
Marssin lennätinkonttoriin ja lähetin seuraavan sähkösanoman:
»Maaherra
Helsinki.
Jos luistakaan ei yhtä loistavasti ah kieli Svean, kuin tää suomi luistaa. Ma ruotsalaista kauluksesta puistaa osannen silti yhtä uljahasti.
Aatami Kuuskoski.»
Palasin kotiin tyytyväisenä. Olin jo hengessä näkevinäni maaherra Tojkanderin hymyilevän naaman, kun hän näyttää sähkösanomaani lääninsihteerille. »Tuota ei taidakaan joka poika! Runomitassa vastaa, jukoliste! Sellaisia nimismiehiä ei joka oksalla kasva.»
Enkä minä erehtynytkään. Viikon perästä luin lehdistä, että »nimismiehenvirkaan Kuivalan kauppalaan on viidestätoista hakijasta nimitetty ent. järjestysmies Aatami Kuuskoski Ristiniemeltä.»
Vein lehden Santralleni ja sanoin:
»Luehan tuosta.»
»Mitäs merkillistä siinä nyt sitten on?»
»Lue!»
Santra asetti lasit nenälleen ja luki. Pitkään aikaan hän ei puhunut mitään. Sitten puhkesi »myrsky».
»Kuka ilkimys on tuollaista lehtiin pannut?»
Rauhoitin häntä. Ei se ollut ilkityötä; se oli totisinta totta. Minut oli nimitetty nimismieheksi. Hei, Santra, oliko sinulla sopivia leningeitä, kun mentiin maaherran luo ensi visiitille?
Santra ei tahtonut ottaa uskoakseen. Nimismieheksi? Sehän oli ihmeiden ihme.
Niin — ja siitä sain kiittää Pegasustani, sillä sehän ratsasti vaikka itse presidentin linnaan. Tiesi vain, vaikka vielä ministerinä pohottaisi Aatami Kuuskoski. Olihan Odo Hillbingerin koulutoveri Eero Yrjö Putikkakin päässyt ministeriksi ja kirkkoherran kertoman mukaan hän oli kouluaikanaan ollut täydellinen Nummisuutarin Esko. Miksi en sitten minä, joka olin tunnetusti etevä ja lahjakas mies. Eero Yrjö Putikka ei tietääkseni ollut esim. kirjoittanut yhtään ainoata runoa. Mitähän kustantajat silloin sanoisivat?
»Jassoo… se on herra kulkulaitosministeri? Ja yhäkö herra ministeri on yhtä uskollinen muusain palvelija…? Tota noin… »Runoryijy»… se on erittäin kaunis nimi… harvinainen… hieno… esteettinen. Kyllähän… me, tota noin… mielellämme, jos vain herra ministeri suvaitsee kirjoittaa…»
Muistan erinomaisesti tuon ilonpäivän jälkeisen aamun. Tuntui niin omituiselta… aivan kuin en olisi ollut oma itseni. Edellisestä illasta oli kulunut niin mahdottoman pitkä aika ja unissani minä olin häärännyt nimismiehenvirassa vallan vimmatusti ja syyttänyt ihmisiä joukkokaupalla. Kun Santra toi minulle aamukahvini, lausuin hymyssä suin:
»Tämä nimismies herää ensimmäistä kertaa.»
Santrakin hymyili.
»Sinä et sitten koskaan muutu, vaikka sinusta tehtäisiin keisari.»
»En», ajattelin. Siinä oli Santra aivan oikeassa.
Asia herätti paikkakunnalla suurta huomiota. Se ei ollut vallan jokapäiväinen tapahtuma. Naapurit kävivät onnittelemassa, mutta minä vastasin naurussa suin:
»Alkua tämä vasta on, rakkaat ystävät.»
»Se aikoo vielä korkeammalle kiivetä!» kirkui Santra. »Hulluksi se on tullut koko ukko!»
Mutta minä ajattelin Parnassoa, runoilijoitten taivasta. Se oli päämääräni.
Meille tuli tavaton kiire myydä mökkimme ja laittautua lähtökuntoon.
Lähtöpäivän aattoillaksi olivat tuttavat laittaneet meille pienet kahvikekkerit. Kirkkoherra Hillbinger piti minulle puheen, Raamatullista kieltä käyttäen hän vertasi minua Daavidiin, josta tuli kuningas. Hän kehoitti minua muistamaan, että valta on edesvastuullinen lahja, jota on taiten käytettävä.
Eikä Odo-papin — sikäli kuin hän on minun kohtaloltani seurannut — ole kertaakaan tarvinnut punastua puolestani. Minä olen käyttänyt valtaa, mutta hillinnyt ruumiilliset voimani tässä niinkuin puulaakin aikuisessa järjestysmiehen virassakin. Sillä vielä nytkin viisikymmentä täytettyäni nostan miehen seinää vasten koska ja missä tahansa. Ja kun kerran olen vetäytyvä vanhuuden ansaittuun lepoon, olen vakuutettu, ettei ruotsalaisilla paremmin kuin suomalaisillakaan tule olemaan mitään mielikarvautta minua kohtaan. Sen todistaa minulle parhaiten viisikymmenvuotispäivänäni saamani lahja, hopeiset kirjoitusneuvot, joihin molemmilla kotimaisilla kielillä on kaiverrettu: »Nimismies Aadam Kuuskoskelle humaanisesta käyttäytymisestä. Kuivalan kauppalan asujamisto.»
Me siis muutimme. Matkasta en rupea kertomaan. Sen vain tunsin, että runouteni kultaiset maat, joilla olin puolivälin viidettäkymmentä vuotta vaellellut, jäivät nyt. Ja kyynel silmänurkassa minä toisen luokan vaunun portailta katselin, kuinka Ristiniemen vaarat häipyivät näköpiirin taa.
Joulukuun ensi päivänä otin viran vastaan. Syyskäräjät olivat tänä vuonna lykkääntyneet tavallista myöhempään. Ne sattuivat heti kuukauden alkuun.
Ruskea, vastaostettu salkku kainalossa ja nimismiehen uuden uutukainen virkapuku päällä minä marssin käräjätalolle. Saavuttuani avaraan eteiseen, joka oli täynnä kansaa, loin majesteetillisen katseen yleisöön ja huomasin, kuinka kaikkien päät paljastuivat.
»Hyvää päivää!» lausuin arvokkaasti. »Minä olen uusi nimismies ja vaikka kohtaammekin täällä, toivon, että voimme veljinä kohdata toisemme.»
Katseeni ylhäisyys ja ääneni lempeä kaiku tuntui tekevän hyvän vaikutuksen, koska väkijoukosta kuului hyväksyvää hyminää. Eräs nuori mies vain virnisteli, mutta minä musersin hänet katseellani siihen paikkaan. Arvelin hänen kuuluvan siihen joukkoon, jolla syytettyjen penkille joutuneena oli hiukan vaikea uskoa »veljeyteen». Enkä erehtynytkään, sillä ensimmäinen, jonka »ruuattoman pöydän» ääressä kohtasin, oli äskeinen virnistelijä.
Käräjät onnistuivat erinomaisesti. Minä, jolla tällä alalla oli jo entuudestaan mitä monipuolisin kokemus Ristiniemen ajoilta, hoidin tehtäväni loistavasti. Syytin ponnella ja peräänantamattomuudella, mutta — milloin vain ilmeni hiukankin lieventäviä asianhaaroja, — olin ensimmäinen alleviivaamaan niitä. Ja niitähän ilmeni joka jutussa. Saavutin heti ensi esiintymiselläni sekä istuvan tuomarin että lautakunnan yksimielisen tunnustuksen.
En mahtanut mitään sille, että parikymmentä henkilöä pääsi viettämään joulua lukkojen taakse. Mutta — jos he vain olivat puoleksikaan panneet merkille, millä inhimillisyydellä minä olin syyttäjänä esiintynyt, he varmaan söivät joulupuuronsa yhtä tyytyväisinä kuin minäkin.
Minulla olisi paljon kertomista tältä ensimmäiseltä vuodelta nimismiehenä ja toimeenpanevan vallan edustajana. Mutta kun mieleni ja harrastukseni ovat aina pyrkineet suuntautumaan runouden purppuraista taivasta kohti, sivuutan virka-asiat ja kerron vain sellaista, mikä tavalla tai toisella on yhteydessä näiden harrastusten kanssa.
Jo ensimmäisenä vuonna tutustuin melkein kaikkiin Kuivalassa asuviin taiteilijoihin. Niitä oli suuri joukko. He olivat hyljänneet pääkaupungin humun ja vetäytyneet maalle taidetta palvelemaan. Vanhoja veteraaneja kuluneissa puvuissa, sellaisia kuin esim. Runoilija Jouko Touko ja Rietin-Kaapo. He olivat näppäilleet lyyraansa Suomenmaassa jo kolmisenkymmentä vuotta, mutta en huomannut heitä missään suhteessa itseäni, etevämmiksi. Kaipa juuri tästä syystä he heti ensi tutustumiselta liittyivät seuraani, sillä runoilijoilla on herkät vaistot: he haistavat Horatiuksen jo pitkän matkan päästä. Ja vaikka minusta kohtalon pakosta ei ole tullut Horatiusta paremmin kuin Virgiliustakaan, olen heidän seurassaan istuessani tuntenut edustavani näitä klassillisia ukkeleita. Sillä — kun olen toisinaan lukenut heille esim. »Henkivakuutusasiamiehen» tai »Sankarisielun» — ovat he käyneet sanattomiksi hämmästyksestä. Mutta minä, jonka pääkoppa on monessa liemessä keitetty, olen ystävällisesti taputellut heitä olkapäälle ja sanonut: »Ei yhtään hätää, veljet! Runoilkaa te vain rauhassa! Se kun minä vain näin illan kuluksi näytän, minkälaista tauhkaa minun pöytälaatikkoni sisältää.» Johon Touko on useamman kuin yhden kerran huomauttanut: »Mutta, saakuri! Siellähän on ruokaa Suomen kansalle ja sinä säilytät sitä pöytälaatikossasi naulojen ja patruunanhylsyjen parissa. Se on huono skafferi niin delikaattisapuskoille, piru vieköön!»
Reitin-Kaapo on ainoa, joka tavallisesti on ruvennut panemaan vastalauseita, kun käteni ratkaisevana hetkenä on sukeltanut pöytälaatikkoon. »Pois käsi sieltä!» hän on huuaissut minulle kuin vanha tantti lapselle, joka pyrkii sokuripaloja varastamaan. »Minä en halua yhtään runoa. Tämä kuminaviina on paljon parempaa. Nauttikaamme siitä!»
Mutta minä en tavallisesti ole antanut perään, vaan olen itsepintaisen lapsen lailla varastanut sokuripalasen. Silloin on Rietin-Kaapo päätänsä heilutellen kuin pökkäämään valmistautuva pässi ruvennut hokemaan: »Liirum laarum, tiirum taarum», johon Jouko Toukokin toverinsa esimerkin rohkaisemana on yhtynyt: »Litsis lätsis, ritsis rätsis». Mutta minä en ole välittänyt heidän liirumlaarumeistaan enkä litsislätsis-läpsytyksistään, vaan olen lausunut mahtavan »Perä-Pohjolani» yhä kasvavalla paatoksella, kunnes — päästessäni viimeisen värssyn viime säkeisiin: »Tämä maa minun mieltäni miellyttää, tämä Suomen manteren miehuuspää!» — olen huomannut runoilijaveljien »miehuuspäiden» pamahtaneen rintaa vasten ja syvän kuorsauksen tärisyttävän pientä huonettani. Niin valtavan vaikutuksen on »Perä-Pohjola» tehnyt. Se on nukuttanut nämä Suomen leijonat, joilla muuten on sangen terävät kynnet tassuissaan, jos sille päälle sattuvat. Sellaisina hetkinä olen hiljaa kohonnut pystyyn, hiipinyt Jouko Touon tuolin taa ja, laskien käteni hänen päälaelleen, lausunut murheellisella äänellä:
»Oi Suomen runous kuink' oot sa raukea! Oi taiteen tantere kuink' oot sa aukea: vain siellä täällä torkkuu pari päätä ja kansan sydän täynnä routaa, jäätä. Oi, Herra, herätä!»
Silloin on Jouko Touko äkkiä nostanut pörröisen päänsä pystyyn ja päästänyt pitkän »kukko kiekuu»-huudon, johon Rietin-Kaapo on tavallisesti yhtynyt kot-kot-kot-kaakatuksellaan. Se on ollut heidän mielestään vitsiä, mutta minusta on näissä veljieni »lauluissa» joka kerta kajahtanut ilmoille Suomen kuolevan runouden viimeinen hätähuuto ja minä olen painanut kädet kasvoilleni ja itkenyt.
Niin — voinpa siis kerskata tuntevani Suomen suurimmat runoilijat ja kirjailijat, maalareista ja kuvanveistäjistä puhumattakaan. Yksi viimeksimainituista, Paavo Kottu, on hakannut pääni marmoriin. Se kaunistaa kirjahyllyni päällystää. Mutta minun ei pitänyt kertoa siitä. Minun piti puhua taiteilijaveljistäni. Kirjailijoista olen eniten seurustellut novellisti Kalle Nousun kanssa, joka on sangen hiljainen herra. Istuu puolipäivää puhumatta sanaakaan, mutta on sitä kiitollisempi kuulija, koska hänellä ei Jouko Touon ja Rietin-Kaapon lailla ole taipumusta vastalauseisiin. Taikka — hän on vastalausetta koko mies — omaa kirjallista suuntaansa vastaan. Sillä on melkein mahdotonta uskoa, että tämä ujo mies on voinut kirjoittaa sellaisen väkevän kirjan kuin »Kuu, kuhilas ja kirjava vasikka». Se on suomalainen Dekameron ja minä olen lukenut sen ainakin kahteenkymmeneen kertaan, vieläpä lainannut sen kirkkoherra Teofilus Tiennäyttäjällekin, vaikka en yleensä harrastakaan kirjojen lainaamista.
Kirjailija Kalle Nousun kanssa olemme mitä parhaita ystäviä. Hän on m.m. lukenut »Runoryijyni» ja antanut siitä hyvän arvostelun. Hän on sanonut: »Jos minulla olisi ollut kaikki nuo aiheet, olisin aikoja elänyt koroillani.» Minä uskon sen. Mutta nyt kun ne on minulla, en ole saanut edes teostani julkisuuteen. Sellaista on elämä.
Yleensä olen elänyt sovussa runoilijaveljieni kanssa. Ainoastaan kirjailija Saarles Suokuovin kanssa ovat välit pyrkineet rikkoutumaan. Mainittu herrasmies on tavattoman lahjakas, mutta niin oikullinen, että toisinaan suuttuu puolesta sanastakin ja kirjoittaa kymmenen arkin pituisia haukkumakirjeitä. Minä olen kuitenkin siksi jalomielinen, etten tuosta loukkaannu. Pistän kirjeen arkistooni ajatellen, että tulevatpahan kerran tarvituiksi, — jolleivät ennemmin, niin ainakin tämän merkillisen kirjailijan kuoleman jälkeen, jolloin hänen runoilijakuvansa Suomen kansalle esitetään.
Tätä kirjailijaa kohtaan tunnen kaikesta välillämme sattuneesta kahnauksesta huolimatta mitä suurinta mielenkiintoa, sillä olen huomannut hänet henkiseksi sukulaisekseni: häntä samoinkuin minuakaan ei oma aika ole ymmärtänyt, vaan molemmat olemme saaneet mitä suurimmassa määrin väärinkäsitystä ja kateutta osaksemme.
Mutta — mitäpäs siitä. Luulen, että ystäväni Saarles Suokuovi yhtyy seuraaviin säkeisiin, jotka löytyvät runossani »Runoilijan palkka»:
Kun alkuaineet avaruuden kuumuuttansa hohtaa ja raukeaapi mailma tulikaaokseen, kun leimauksessa salaman, — haa! — länsi idän kohtaa ja taivas kiertyy kuni kirja rullalleen, kas silloin saavat runoilijat väärin ymmärretyt. ah, lopullisen runoilijaeläkkeen: he ylimmäisnä istuvat, nuo silloin lepytetyt, käy enkellaumat etehensä polvilleen.»