XIII.
MINÄ RUPEAN FILMINÄYTTELIJÄKSI JA LASKEN HÄRJÄNKURKUN YHDELLÄ TUKILLA.
»Se ihme, joka viimeks tuli ilmi ja keksinnöiden pitkän mitan täytti, mi vanhan suunnan näyttelijöille näytti, ah, pitkän nenän! — Se oli filmi.»
Näin alkaa runoni »Viimeinen ihme», jonka kirjoitin kohisevan koskilla muutamana heinäkuun iltana koskenlaskunäytösten jälkeen.
Minusta oli tullut filminäyttelijä.
Filmiosakeyhtiö »Ihanne» oli päättänyt filmata Ville Korpelan »Koskenlaskijan kosinnan». Koska koskenlaskukohtaukset muodostavat teoksen nousupaikat, oli selvää, että näyttelijäseurueen, jonka filmiyhtiö oli palkannut mainittua filmiä näyttelemään, täytyi esittää myös koskenlaskut — luonnossa. Mutta mistä saada mies, joka ryhtyisi yritystä johtamaan?
Yksikään seurueen jäsenistä ei pystynyt siihen — luonnollisesti. Eiväthän nuo Helsingin herrat ja röökinät olleet oikeaa koskea edes nähneetkään — saatikka sitten laskeneet.
Minä olin tuttavapiirissäni kertonut Perä-Pohjolan koskenlaskuista. Olin kuvannut heille yhdellä tukilla laskun Pahtakosken kohisevien ha päiden välistä. Minä olin tuon tempun suorittanut kymmeniä kertoja.
»Mutta laskeppas Härjänkurkusta, sitten vasta olet mies!» tikaisi ystäväni Jouko Touko.
Tiedustelin, missäpäin Suomea sellainen koski oli. Sain kuulla sen olevan yhden Kohisevan vuolaimpia koskia Kymenlaakson puolessa.
»Vaikka kadotuksen portista, jos niikseen tulee!» huudahdin minä ja löin nyrkkiä pöytään.
»Hyvä… pannaanpas korvan taa», myhäili Jouko Touko salaperäisenä ja vilkutti silmää.
Hänellä oli silloin jo asia tiedossaan, vaikkei tuo pahus minulle mitään puhunut.
Parin päivän kuluttua sain kirjeen, jossa minua kehoitettiin tulemaan kaupunkiin ja ilmoittautumaan »Ihanteen» johtajalle, herra Martti Murulle.
Olin tämän herran jo aikaisemmin tavannut. Tiesin, että hän oli entinen muurari, joka nyt oli kohonnut Suomen suurimman filmiyhtiön johtajaksi.
Hän esitti minulle asian. Runoilija Jouko Touko oli hänelle kertonut.
Arvasinhan minä.
Asiasta sovittiin ja kahden viikon kuluttua meidän piti tavata
Kohisevalla.
Siellä oli suuri joukko herroja ja naisia koolla. He kuuluivat näyttelijöihin. Herra Muru esitteli minut heille:
»Tässä on herra Kuuskoski, joka aikoo laskea Härjänkurkun.»
»Kyllä… se on vakava tarkoitukseni, hyvä herrasväki», ilmoitin minä, tehden maailmanmiehen kumarruksen.
Johtaja Muru oli jo teettänyt lautat valmiiksi. Niillä piti minun nyt
Helsingin herrojen kanssa hursalluttaa alas Kohisevan kuohuista.
Läksin tarkastelemaan lauttoja ja hämmästyin. Kaikkea pitää nähdä, kunhan kyllin vanhaksi elää! Vai tällaisilla risukimpuilla aikoi johtaja Muru lähettää meidät koskille!
Kieltäysin jyrkästi ja panin lähtöni ehdoksi, että saan itse rakentaa lautat. Muuten en uhannut puuttua koko yritykseen.
»Mutta — ne on vanha ja kokenut koskenlaskija valmistanut», huomautti herra Muru. »Kyllä hän ymmärtää asian.»
Vastasin, ettei mainittu herra ymmärtänyt kerrassaan mitään, olkoonpa sitten vaikka kymmenesti koskenlaskija ammatiltaan. Ei muuta kuin uudet lautat, jos mieli minun olla yrityksessä mukana.
Monien tuumailujen jälkeen suostui johtaja viimein. Minä rupesin kaatamaan puita yhtiön laskuun. Näytin herroille alusta pitäen, miten lautta oli rakennettava, — näytin yksityiskohtia myöten. He levittelivät käsiään ja ihmettelivät.
»Ei meillä ole ollut aavistustakaan lautan kokoonpanosta, ennenkuin nyt vasta», huudahti rouva Korvanen, seurueen etevin naisnäyttelijä. »Tuohonhan uskaltaa ottaa ompelukoneensakin mukaan.»
Neuvoin rouvaa kuitenkin jättämään sen kotiin. Huomautin, ettei meillä nyt ollut aikaa neulomiseen.
Pidinkö todellakin koskia niin vaarallisina?
Joo — vaikka eivät ne sentään Perä-Pohjolan koskille vertoja vetäneet yksikään. Mutta sittenkin oli paras olla varovainen.
Lauttojen lyömiseen meni kokonainen viikko. Sillä välin tappoi herrasväki aikaa, miten parhaiten taisi. Joukossamme oli pianisti, joka illoin töiden päätyttyä rimputteli klaveeria ja me pistimme tanssiksi kortteeritalon avarassa salissa.
Minusta oli vähitellen tullut seurueen keskipiste. Taiteilijan herkällä vaistolla nuo helsinkiläiset hempukat tajusivat, mikä minä olin miehiäni. Tein uudelleen saman kokemuksen kuin niin monessa paikkaa ennenkin, etteivät naiset voineet minua vastustaa. He suorastaan hurmaantuivat minuun.
»Te olette runoilija, herra Kuuskoski», lausui minulle eräänä päivänä rouva Korvanen, kun olin hänelle kertonut koskenlaskuista Pohjolassa. »Te saatte kuvauksissanne ihan vaahdon pärskymään! Hui, minusta tuntuu, kuin olisin jo yltä päältä märkä!»
Ja tuo pikkuinen rouva katseli vaaleaa kesäpukuaan nauraen kuin koulutyttö.
»Tiedättekö, herra Kuuskoski, minusta te olette syntynyt näyttelijäksi. Te osaatte jokaisen liikkeen, jokaisen ilmeen. Teille kuuluisi Romeon osa.»
»Kyllä minä rupean Romeoksi, jos te vain suostutte Juliaksi», vastasin minä ja heitin hänelle lentosuukkosen.
»Ai, ai… mitähän minun mieheni sanoisi?» Rouva Korvanen nauraa kikatti katketakseen.
Johtaja Muru tuli tarkastamaan työtäni. Hän rupesi minua neuvomaan.
»Minä olen lyönyt lauttoja, ennenkuin te olette syntynytkään. Jos ei kelpaa, niin saatan muuttaa kauppani Rahtulan päähän.»
Hän ei vastannut mitään, vaan meni närkästyneenä matkoihinsa. Minua nauratti. Tiesin, ettei yrityksestä ilman minua tullut mitään.
Lautat olivat valmiit. Seuraava päivä oli määrätty laskupäiväksi. Edellisenä iltana minä annoin näyttelijä Korvaselle opetusta etumelan hoidossa. Ei saanut missään tapauksessa antaa melan hypätä haaroista pois. Siinä oli ensi kertalaiselle kova paikka. Olimme sitäpaitsi käyneet tarkastamassa koskia, joten tiesimme väylät. Reippaana miehenä hän vakuutti tulevansa toimeen, sillä olihan minun tehtävänäni hoidella perämelaa.
Samalla tavoin opetin toisenkin lautan miehet. Hekin lupasivat parastaan.
Huomispäivä vaikeni. Kosken rannoille oli kerääntynyt suunnaton väen paljous katselemaan laskuamme. Monet varoittivat meitä lähtemästä. Rouva Korvanenkin oli aivan suunniltaan. Hän pelkäsi miehensä hukkuvan.
»No… jos hän hukkuu, niin kyllä minä nain sitten teidät», ilvehdin minä.
»Hyi teitä, kuinka olette jumalaton!»
Rouva Korvasen kyynelisissä silmissä väikehti veitikka.
Kun olimme paikoillamme, komensin löysäämään sinkkiköydet irti. Käskyä toteltiin ja tuossa tuokiossa ryösti väkevä virta meidät mukaansa. Toinen lautta irrotettiin heti jälkeen ja yks' kaks' huristimme hyvää vauhtia ensimmäisiä kuohuja kohti.
Hei, kuinka rintani aaltoili! Tunsin olevani omassa elementissäni. Kosken pauhu ja vaahtopääharjat ympäröivät minut joka puolelta. Nyt sain taas näyttää, mihin pystyin. Minä leikkautin lauttani ensimmäisen putouksen suuta kohti ja kajahutin laulun:
»Hei, poiat, tukkilaiset, nyt joukoin puoetetaan nuo kurkut kuohuvaiset lautalla oistonaanl Niin on, kuin Hiiden kyyti tää lasku loistokas! 'Hei, roiskis, aalto! Syyti! Vai kastat, peijakas!'»
Aivan kuin edeltäpäin tietäen, että tässä kohdassa piti perämiehen saada ryöppy niskaansa, löi mahtava laine minua vasten naamaa, niin että sain hyvän aikaa töpehtiä, ennenkuin pystyin jatkamaan:
»Hei, poiat tukkilaiset, kas, kuinka koski soi! Ja kuolon keijukaiset tuoll' alhaall' ailakoi: Senvuoksi röhki lyönti vasempaan, oikeaan! On muuten Surman syönti ja kulku kuolemaan!»
Hei vaan! Täällä ärjyvien vaahtopäiden keskellä kukki taas »Runoryijyni», sillä tuo palanen kuului tukkilaislauluihini. Tällaisessa ympäristössä ne olisi arvosteltava eikä konttoripulpetin ääressä. Täällä, missä kuolema vaani vesikiven takana, oli oikea paikka niiden voiman ja väkevyyden punnitsemiseen. Mutta mistäs kustantajat tiesivät, millaista oli koskenlasku. Näyttelijä Korvanen sen näytti tietävän, koska seisoi valjuna etumelassa ja puri kalpeita huuliaan yhteen.
»Hyvin menee!» huusin hänelle läpi kuohujen. »Pitäkää vain tuota kalliota kohti. Sen vasemmalta puolelta hursallamme alas putoukseen.»
Virta oli väkevä. Silmäsin rannalle kokoontunutta väkijoukkoa. Se oli lähtenyt juoksemaan Härjänkuilulle nähdäkseen, miten suoriutuisimme siitä. Se oli minustakin pahin paikka matkallamme. Nämä alkuputoukset olivat leikkiä sen rinnalla. Mutta minä olin edellisenä päivänä tutkinut sen asiantuntijan silmin ja tiesin, kuinka se leikattaisiin.
Lautta lotisi ja lotkahteli. Tukkien välistä hyrskysi kokonaisia vesipatsaita ilmaan. Oli, kuin olisi kosken haltia vimmoissaan sylkenyt pohjasta käsin ja siten osoittanut halveksumistaan meidän varustuksillemme.
Mutta minä tiesin, että lautat kyllä kestäisivät. Ainoa, mikä saattaisi yllättää, oli joku terävä pohjakallio. Sellaisen kynsissä ei kestäisi lujinkaan lautta. Siitä olivatkin Kohisevan laskumiehet puhuneet. Mutta vielä en ainakaan ollut sellaista havainnut.
Ylikorva ja Keskikorva oli onnellisesti laskettu. Me olimme jokainen märkiä kuin kuikat. Etumelan hoitaja, näyttelijä Korvanen katsahti silloin tällöin taaksensa; miesparkaa näytti pahasti pelottavan. Tämä oli toista kuin tehdä rakkauden tunnustuksia teatterilavalla.
»Katse eteenpäin!» komensin minä. »Ne filmaavat rannalla.»
Jo rupesi kuulumaan Härjänkurkun kumea kohina. Lautta lotisi ja ruskahteli pahasti. Huonosti olisi käynyt, jos herra Murun lautoilla läksimme tuosta kadotuksen kuilusta alas.
»Hei, voimakas lyönti vasemmalle!» hihkaisin minä niin paljon kuin jaksoin, vaikka aallot löivät ylitseni, niin että minun oli vaikea pysyä paikoillani.
Korvanen iski melallaan kuin hullu. Mies taisteli kuin kuoleman hädässä. Nyt… nyt…! Oikealta kohosi vesi loivasti rantakallioita kohti. Se johtui kosken paineesta. Meidän piti päästä mahdollisimman lähelle tuota loivasti kohoavaa vesimassaa, sivuuttaaksemme sen avulla kosken yläpäässä kohoavan kallion ja paiskautuaksemme sitten täydellä painolla kurimukseen. Se onnistuikin ja tasaisesti kiihtyvällä vauhdilla me rupesimme painumaan Härjänkurkkua kohti.
Huomioon ottaen kosken jyrkkyyden olin rakentanut lautat lyhyenpuoleisiksi. Siten ei sukeltamisen vaara ollut niin suuri. Mutta sittenkin rupesi nyt arveluttamaan, kun tarkastelin veden juoksua kosken niskalta käsin. Se näytti koko lailla toisenlaiselta kuin rannalta katsottuna.
Heti kosken alapuolella rantakalliolla seisoi filmaaja valmiina veivaamaan konettansa, kunhan ehtisimme »mäkeen». Hiuuuu! Nyt alkoi Härjänkurkku vetää. Vauhti kiihtyi kiihtymistään. Vaahto lensi ilmassa kuin savu, piiskaten kasvoja kuin räntäsade. Kävi sellainen jylinä ja pauhu, ettei omaa ääntänsä tahtonut kuulla.
Mutta minua tämä vain virkisti. Käsivarteni lihakset jännittyivät ja minä seisoin suorana perämela korokkeella kuin kapteeni komentosillalla. Koski ulvoi ja raivosi kuin ärsytetty peto. Oli kuin olisi se ollut vimmoissaan, että löytyi yksi mies, joka aikoi sen kuohut voittaa.
»Töppöset lujasti tantereeseen!» huusin näyttelijöille, kun tultiin ensimmäiseen kuohuun. Suuri aalto pyyhkäisi yli lautan ja löi saappaanvarret vettä täyteen. Tuli toinen ja kolmas. Pärske seurasi pärskettä ja ylhäältä satoi niskaan kuin vihmomalla. Nyt kohosi edessämme suuri, mahtava aalto. Se ulottui poikki kosken aivan kuin joku mahdottoman korkea valli. Lautta kiiti sitä kohti kuin vimmattu. Hurrll…! Olimme hetken näkymättömissä ja korvissamme soi ja kohisi, kunnes äkkiä taas sukelsimme näkyviin, vaatteet vettä valuen. Etumelan hoitaja oli menettänyt hattunsa. Se ei kuulunut ohjelmaan, mutta se paransi vain asiaa. Tulihan kuvasta siten elävämpi. Vielä hursallus, voimakas lyönti oikeaan ja me soljuimme suvantoon, josta kauniissa kaaressa ohjasimme rantaan. Matka oli tehty.
Toinen lautta tuli onnellisesti perässä. Se oli vain kerran kolahtanut pahanlaisesti vesikiveen, mutta lujaksi lyötynä se kesti iskun ja solui onnellisesti viereemme rannalle.
Väkijoukko oli haltioissaan, se huusi ja hurrasi, heilutti hattuja ja nenäliinoja. Maalle noustuani kohtasin ensimmäiseksi rouva Korvasen. Hän oli aivan hurmioissaan. Kiepahtaen kaulaani hän huusi silmät loistaen:
»Te olette suurenmoinen mies, Adam Kuuskoski. Te olette nykyajan
Napoleon. Tuo teidän laskunne oli kuin joku Austerlitz.»
Ja hän, tuo veikeä olento suuteli minua molemmille poskille ja juoksi sitten syleilemään miestänsä, joka parast'aikaa kömpi rannalle.
Minä olin tietysti hetken sankari. Itse johtaja Murukin irtautui hetkeksi jäykkyydestään ja tuli onnittelemaan.
»Se oli fiinisti tehty, herra Kuuskoski! En ole ennen sellaista nähnyt
Pakkasi ihan peloittamaan.»
Työ oli siis onnellisesti suoritettu. Emme filmanneet enempää sinä päivänä. Onnellisen laskun kunniaksi söimme kortteeritalossa juhla-illalliset ja joimme maljan Kohisevan kuohujen kunniaksi.
Sunnuntaiksi olin sitten ilmoittanut bravuuriosani suorituksen: yhdellä tukilla laskun.
Tämä uutinen oli lentänyt kulovalkean tavoin pitkin koko jokilaaksoa. Kaikki halusivat nähdä miestä, joka aikoi uhmata Härjänkurkkua yhdellä tukilla. Sellaista ei ole näillä tienoin ennen nähty, ei kuultu. Vanhat miehet neuvoivat minua luopumaan yrityksestä, jota he pitivät sulana hulluutena. Mutta minä muistin Jouko Touon sanat: »Sitten vasta olet mies, jos lasket Härjänkurkun yhdellä tukilla.»
Vahinko vain, ettei tuo runoilijaveljeni ollut katsomassa. Tasan kello 1/2 11 aamupäivällä hyppäsin tukin selkään ja rupesin solumaan keskijoen juoksua kohti. Rannat olivat mustana pyhäpukuista kansaa ja minulla vilahti mielessä, että tänä pyhänä taisi pappi saada saarnata tyhjille seinille kolmessa pitäjässä. Tukahutin kuitenkin tuon ylimielisen ajatuksen ja tein hengessäni ristinmerkin, sillä — totta puhuakseni — Härjänkurkku ei ole niitä paikkoja, joita käy yhdellä tukilla laskeminen. Minä olin kuitenkin antautunut leikkiin ja leikki oli leikittävä loppuun asti.
Kuohut pärskähtelivät kupeellani ja minä sain tavan takaa hypähdellä ilmaan, kun tukki töksähteli kiviin. Alutta lyöden vettä vimmatusti keksillä molemmin puolin tukkia minä soluttelin sen taas oikeaan suuntaan ja vauhti lisääntyi.
Alkutaivalta en peljännyt. Sehän oli — kuten edellisestä on ehkä selvinnyt — tasaisenpuoleista koskista taivalta, niin että siinä tavallinen mies sentään tukilla pysyy. Pelkäsin Härjänkurkun alkulaskua, ennen kaikkea kalliota sen niskalla.
Hyvin sujui matka. Olin jo ehtinyt puoliväliin, kun äkkäsin muutaman kiven, jota lautalla laskiessamme en ollut havainnut. Se oli puolittain veden alla, mutta niin sopimattomalla paikalla, että virran pääpaino hyökkäsi sitä vastaan koko voimallaan. En ymmärrä, miten olin sen edellisellä kerralla sivuuttanut. Vai oliko se joku irtonaisista pohjakivistä, jonka lauttamme oli riipaissut liikkeelle ja pysähdyttänyt tuohon juuri kuin kiusaksi minulle.
Näin selvään, että tukkini kulki sitä kohti yhä kasvavalla vauhdilla… Koetin lyödä sitä oikeaan mutta virta painoi sitä itsepintaisesti kiveä kohti. Yhteentörmäys oli välttämätön.
Yks' kaks' se tärähti. Koko tukki vapisi kuin vilutautinen, mutta samassa olin minäkin ilmassa ja hihkaisin hurjasti. Se pahus rupesi vielä vimmatusti pyörimään, joten minä sain tavallista kiperämmässä tahdissa antaa tanssinäytännon rannalla seisoville katsojille. Vähitellen se kuitenkin rauhoittui ja minulle tuli kiire pitää silmällä, kummalleko puolelle sen peräpuoli kaartaisi, ollakseni valmis suhtautumaan siihen sen mukaan.
Se kaarsi kaikeksi onneksi oikealle. Minulta pääsi helpotuksen huokaus, jos se olisi kaartanut vasemmalle, olisin joutunut pahimpiin kuohuihin, joiden keskellä silloin tällöin tuli näkyviin mustankiiltäviä kallionhuippuja. Se olisi ollut minun viimeinen matkani.
Nyt — kuten sanottu — kaarsi tukki oikealle. Minä pääsin sillä tavoin kiinni sillä puolen juoksevasta pääväylästä ja sain tukkini taas matkaan.
Nyt en enää peljännyt kiveä. Olin varma, että »lientä» riitti.
Putouksen jyrkkyys pakkasi vain hermostuttamaan.
Mutta lasku kävi paremmin kuin oli osannut toivoakaan. Ennenkuin oikein osasin tajutakaan, olin jo kosken alla ja Härjänkurkku pauhasi takanani. Vain kerran vajosin vyötäröitä myöten, silloinkuin tukki suuren aallon puhkaistuaan hursalsi kosken alle. Luisuin suvantoon kuin vedenalaisella hevosella ratsastaen ja hämmensin rannalle hien virtoina valuessa.
Jos ensi kerralla olivat suosionosoitukset olleet valtavat, niin nyt ne vasta huippuunsa kohosivat. Tuskin olin päässyt kuivalle ja heittänyt keksin maalle, kun kymmenet käsivarret tarttuivat minuun ja rupesivat heittämään ilmaan, huutaen: »Eläköön Suomen ensimmäinen tukkipoika! Eläköön Aadam Kuuskoski!» Sen jälkeen minut kukitettiin.
Tuskin on Hannes Kolehmainen olympialaisvoiton jälkeen tuntenut itseään niin onnelliseksi kuin minä tuona suurenmoisena hetkenä.
Juhlasaatossa kannettiin minut majapaikkaamme. Haltioitunut väkijoukko seurasi mukana, huutaen ja hoilaten. Minun piti pari kertaa — ennenkuin pääsin vaatteita muuttamaan — käydä portailla näyttämässä itseäni ja kumartamassa. Se oli näytäntö se! Mitä ovat kuihtuvat laakerit sen haltioituneen jumaloinnin rinnalla, jota Kohisevan kansa minulle silloin osoitti. Sinä päivänä oli kansa koskensa arvoinen: sekin kohisi ja kiehui ympärilläni kuin kosken vaahto.
Mutta ennen kaikkea olivat toverini iloisia. He tahtoivat ihan syödä minut, seurueen naisjäsenet olletikin. Jokainen heistä tarjoutui auttamaan minua. Yksi veti saappaat jaloistani, toinen väänsi sukkiani, kolmas koppoi vettä valuvat housuni ja juoksutti ne aidan seipääseen kuivamaan. Minä tepastelin seurueen keskellä paljain säärin ja tiedustin nauraen, sallisivatko uskon sisaret minun kiskaista paidankin pois, sillä minun päälläni ei ollut kuivaa lankaa. Mutta silloin he rupesivat protesteeraamaan ja pakenivat kirkuen ja nauraen huoneesta ulos.
Koskenlaskut oli siis filmattu. Me vietimme iltaa juhlallisesti. Taisimmepa maistaa hiukan »miestä väkevämpääkin». Itse rouva Korvanen ojensi minulle lasin ja virkkoi:
»Te ette nyt ole nimismies, te olette runoilija ja tämä malja pitää teidän nyt tyhjentää.»
Mikäpäs siinä auttoi. Minä kilistin läsnäolijoiden kanssa ja esitin lähempää tuttavuutta, johon he kaikki ilomielin suostuivat.
Se oli herttainen ilta, taiteen ja runouden merkeissä vietetty. Sanoin »runouden», sillä siitä puolesta pidin minä erikoisen huolen. Lausuin nimittäin »Runoryijyäni» illan kuluksi ja kerroin lyhyesti, minkä kohtalon se oli kustantajien puolelta saanut. Näyttelijä Korvanen uhkasi ensi näkemässä tappaa kustannusosakeyhtiö »Korukannen» johtajan, sillä hänen mielestään minulle oli tehty sellainen vääryys, että se huusi kostoa hamaan taivaaseen asti.
Niin vaikuttaa tosi runous, kun se kohtaa vastaanottavan ja herkän sydämen.
Mutta — se olikin viimeinen ilta, jolloin »Koskenlaskijan kosinta» kokosi meidät sovinnossa ympärilleen. Myöhemmin alkoi riita, niinkuin aina suurten tapausten jälkeen.
Minä kirjoitin »Kuivalan Sanomiin» kuvauksia filmausmatkaltamme. Kerroin totuuden mukaan, niinkuin asiat olivat tapahtuneet. Tosin vedin kuvausteni ylle hienon huumorin vernissan. Mutta siitäkös myrsky nousi.
Minulta tahdottiin riistää kaikki kunnia yrityksen onnistumisesta. Toverini, joista veljenkättä lyöden olin eronnut, saivat vielä paikkakuntalaisetkin puolelleen. Minä olin muka välttänyt vaarallisempia paikkoja.(!) Toipa eräs kirjoittaja esiin sellaisenkin hämmästyttävän väitteen, että pianisti Kaiho olisi yhtä hyvin pystynyt ohjaamaan lauttaa kuin minäkin.(!) Herra Jumala! Olisin totisesti halunnut nähdä tuon humalasalon seisovan perämelassa! Takaan, että tämän matkan jälkeen olisivat pianiinot hänen osaltaan saaneet jäädä rauhaan — ikuisiksi ajoiksi. Sillä kalojen ruokaa hänestä olisi tullut — se on varma.
En halua ruveta kertomaan kaikkea, mitä tuosta asiasta kirjoitettiin. Harvoin on painomustetta niin paljon turhaan haaskattu, kuin mitä vastustajien! artikkeleihin on kulunut. Minä vastasin lyhyesti ja arvokkaasti, ehkä hiukan »voiman oikealta puolelta», koskapa viimeisen vastineeni jälkeen tuli syvä hiljaisuus kuin merellä myrskyn jälkeen. Kai vastustajani lopultakin häpesivät, koska olen sen jälkeen saanut rauhassa elää.
Mutta tuo polemiikki ei yhtään vahingoittanut minua. Päinvastoin. Tieto uljaasta koskenlaskustani oli ehtinyt kiertää kaikki valtakunnan lehdet ja moni niistä ryhtyi minua puolustamaan, nähdessään, kuinka minut aiottiin »tappaa». Minusta tuli yhtäkkiä kuuluisa mies.
Olin jälleen runoillut itseni läpi!
Mitä minun sanomalehtikirjoituksiini tulee, on ystäväni kirkkoherra Teofilus Tiennäyttäjä kertonut, että hänelle ne hänen kaukaisessa erämaanpitäjässään tuottivat mitä suurinta nautintoa niin sisällyksen kuin tyylinkin puolesta. Hän oli varta vasten tilannut »Kuivalan Sanomat», saadakseen seurata mainetöitäni. Hän oli näet kuullut minusta paljon kerrottavan, vaikka ei ollutkaan vielä silloin mieskohtainen tuttavani. Ja omasta puolestani minä annan suuren arvon tälle tunnustukselle, sillä kirkkoherra Tiennäyttäjä on jonkun verran kirjallisiin asioihin perehtynyt mies. Hän on nim. julkaissut pari runokokoelmaa nimeltä »Kukon laulu» ja »Aatamin omena», joissa hän esittää hiukan omituisia uskonnollisia mielipiteitään.
Mutta — oli miten oli, minä olin jälleen saanut kokea, että maailma vihaa soihdunkantajia. Niitä, jotka se myöhemmin on julistanut merkkimiehikseen, se on kiduttanut ja vainonnut heidän eläessään. Minun tarvitsee vai viitata historiaan. Kolumbus löysi Amerikan, mutta toinen mies, turhanpäiväinen turisti, antoi sille nimensä. Minun koskenlaskuni oli tavallaan Amerikan löytö sekin: se avasi ainakin filmiyhtiö »Ihanteelle» tien rikkauteen. Mutta minä olen jäänyt tästä rikkaudesta osattomaksi. Mainittu yhtiö on näytellyt »Koskenlaskijan kosintaa» ympäri valtakunnan, myynyt filmin Pohjanlahden toiselle puolenkin ja niittänyt sieltä kruunuja ja kunniaa. Mutta minä, joka tein yrityksen mahdolliseksi, saan kitua puutteessa uuden Kolumbuksen tavoin. Olen kuitenkin iloinen, että olen tämän kautta tullut mahdolliseksi saamaan nimeni sivistyshistorian lehdille. Sillä olen varma, että kun kerran kirjoitetaan filmitaiteen historia, minun nimeni mainitaan siinä Chaplinin ja Valentinen nimien rinnalla. Ja se lohduttaa minua.
Ken ompi runoniekka? Sekö vain, jot' oma koulukunta kilvan kiittää, ja jonka eessä tietä aukiniittää kuuluttajitten joukko kopeain?
Ken ompi kuningas? Se vainko vain,
jok' kultavaljakolla maata ajaa
ja ritarlinnoissa vain pitää majaa
keralla valtaherrain korskeain?
Ei! Runoniekka ompi myöskin hän,
jok' itsens' elämässä laulaa läpi.
Ei kateus häntä kyntysille näpi:
hän toogaan peittää päänsä ylvähän.
Se tooga oman arvon tunto on
ja tieto siitä, että veitsi viiltää.
Sen miehen päässä yksin kruunu kiiltää.
Hän kuningas ja runoilija on!