XIV.
MINÄ TUTUSTUN KIRKKOHERRA TEOFILUS TIENNÄYTTÄJÄÄN JA SOLMIN VELJESLIITON HÄNEN KANSSAAN.
Olen elämäkertani kuluessa useamman kerran maininnut kirkkoherra Teofilus Tiennäyttäjästä ja varmaankin tehnyt lukijan uteliaaksi. Pitkin matkaa lienee myös käynyt selville, että hän on minun elämässäni ollut verrattain tärkeä tekijä, koskapa tavan takaa olen häneen viitannut. Eikä lukija tässä erehdykään; asianlaita on niin. Tämä omituinen mies on nim. yksi niitä harvoja, joka on parhaiten ymmärtänyt minun sielunelämääni.
Ei sen vuoksi, että hän runoilijana olisi mikään etevä. Päinvastoin minun täytyy — koska kerran edessäni on valkoinen paperiarkki, jonka runoilijaveljeni Jouko Touko kerran määritteli »kauhistuttavaksi kappaleeksi taivaankannen alla» — totuudessa pysyäkseni todeta, että hän runoilijana oikeastaan on heikonpuoleinen. Olen nim. lukenut hänen runovihkosensa ja minun täytyy sanoa, että ne ovat mitä viheliäisintä sekasotkua estetiikasta, filosofiasta ja teologiasta — jos ne nyt ovat sitäkään. Vai mitä arvoisa lukija arvelee esim. tällaisesta palasesta, joka löytyy hänen »Aatamin omena»-nimisessä kokoelmassaan:
»Oi, Aadam, mikä onni olikaan, ett' tarttui kurkkuhan tuo sinun palas! Nyt juomalla sen koitan saada alas, mut aina löydän sen taas paikaltaan!»
Ensinnäkin — tämä on sangen omituinen säkeistö pappismiehen kirjoittamaksi. Laskea leikkiä raamatun omenasta ja ylistää sen kustannuksella juopottelua — näin kieltolain aikana. Sillä, mitenkä tätä muutenkaan voisi tulkita. (Selvyyden vuoksi sanottakoon, että on suuri ero »runoilijaryypyn ja juopottelun välillä.)
Ja toiseksi: verrata runoudessa sitä pientä, siroa, punaposkista omenaa, jonka Eeva ojensi Aadamille, miehen kurkunpäähän — vaikka kansa kömpelyydessään kyllä tuota vertausta käyttääkin — on luvalla sanoen epäesteettistä. Omena ja anatomia ovat silloin kovin kovakouraisesti pakotetut naapureiksi toistensa kanssa.
Ja kolmanneksi: mistä jumaluusopillisesta lähteestä ystäväni Teofilus on saanut sen tiedon, että omena tarttui Aadamin kurkkuun? Mahtoikohan Kuivalan seurakunta ollakaan niin kovin väärässä, syyttäessään kirkkoherraansa harhaoppiseksi?
Ja sellaista on tämän omituisen papin »runous» kauttaaltaan. Täynnä ajatuksia, joiden perille toisinaan on mahdoton päästä, joita ei yksinkertaisesti ymmärrä. Olen joskus kysynyt häneltä itseltäänkin, mitä hän esim. tuolla edellämainitulla värsyllä oikein tarkoittaa. Hän on silloin pudistanut suurta pörröistä päätään ja sanonut: »En mie tiiä… se on vain sellainen piirto…»
Tällaisia »piirtoja» ovat hänen molemmat runokokoelmansa täynnä. »Mie runoilen leppuuttaaksen ajatuksian, tai paremmin: 'Mie viheltelen ajatusten puutteessa', niinkuin Pyyron sannoo». Merkillisiä runoja!
Mutta — palatakseni pääasiaan — kirkkoherra Teofilus Tiennäyttäjä ei ymmärrä minua senvuoksi, että hän olisi runoilija, vaan että hänellä muuten on sellainen merkillinen kyky »ryömiä koijuun» — niinkuin hän sen itse tulkitsee. Ja tänä koijuna on kerran sattunut olemaan minun paljonkärsinyt sydämeni.
En silti tahdo sanoa, että hän osaisi erikoisesti lohduttaa, en — (minä haluaisin kerran olla läsnä, kun hän keskustelee sairaan kanssa) — vaan hän asettuu mukavasti »maata» niinkuin koira koppiinsa ja hänen olemuksestaan saattaa silloin lukea: »Mie oun nyt tässä». Se on jonkinlaista henkisen mukavuuden rakkautta.
»Sinun syämmes, Aatami, on kuin koirankoppi», sanoi hän minulle kerran. »Sinne soppii parahiks tällainen karvaturri kuin mie. Annapas nyt hetken vartioin sinun pihasi turvallisuutta.»
Tällaisilla sanoilla hän houkuttelee minut kertomaan elämästäni. Hän kuuntelee silmät puoliummessa, nojaten mukavasti tuolin selustaan. Ja jokainen, joka vähänkin on kokenut, kuinka hyvältä tuntuu avata sydämensä jollekin ihmiselle, ymmärtää, minkä helpoituksen tuollainen kertominen minulle tuottaa.
Mutta — ennenkuin rupean laajemmin esittelemään ystävääni, tahdon kertoa tutustumisestamme. Minä olin jo Perä-Pohjolassa kuullut hänestä. Ja se, mitä olin kuullut, oli melko omituista. Sanottiin hänen kuluttavan aikaansa makaamalla. Kirkosta tultuaan hän lyö maata, nukkuu päivälliseen saakka, nousee sitten syömään ja syö tavattomasti, jonka jälkeen hän heittäytyy jälleen pitkäkseen ja herää siihen, että palvelijatar tuo hänelle iltapäiväkahvin. Sen juotuaan hän ottaa vielä pikku unet, nousee sitten julmasti haukotellen ja lähtee kylälle pitämään raamatunselitystä. Ihmiset kokoontuvat uteliaisuudesta kuulemaan, mitä tällä palloa muistuttavalla pappismiehellä on sanottavana. Ja jotakin hänellä joka kerta on. Kerran hän oli saarnannut jäniksen langoista eikä kuulijakunta ollut käsittänyt hölynpölyä. »Mitä sinä, Teofilus, silläkin tarkoitat?» kysyin häneltä kerran. »No… se oi sellainen piirto…» Ja hän teki kädellään velton liikkeen kuin näyttääkseen, mitä hän oli tarkoittanut. »Mie saarnaan leppuuttaaksen ajatuksian tahi paremmin, niinkuin Pyyron sannoo…» Siis saarnat samallaisia kuin runotkin! (Millä ihmeen ajalla hän sitten ajattelee, kun hän väliajat nukkuu?) Minä luulen sittenkin, että tuo hänen alituinen vetoamisensa Byroniin tarjoaa minulle tässä tapauksessa sen kriterion, joka selittää asian: ystäväni Teofilus ei ajattele mitään. (Mutta — kuinka hän sitten kykenee ymmärtämään minua? Ei — minä huomaan, etten pysty tätä ongelmaa ratkaisemaan.)
No niin. Minun kotiseurakuntani naapurissa tuli joku vuosi sitten kirkkoherranvirka auki. Satuin olemaan sielläpäin käräjillä ja silloin kääntyivät pitäjän miehet puoleen pyynnöllä, että kirjoittaisin kirkkoherra Tiennäyttäjälle ja anoisin häntä heidän puolestaan neljänneksi vaalisaarnaajaksi. (Hänen nimensä on oikeastaan Teofilus Takkunen, vaikka minä olen ristinyt hänet »Tiennäyttäjäksi».) Tämä pyyntö ei suinkaan johtunut siitä, että kirkkoherra Tiennäyttäjä olisi ollut erikoisemmin suosittu, ei — vaan siitä, että seurakuntaan oli sattunut hakemaan vähemmän tunnettuja miehiä. Teofiluksesta ei tietty muuta kuin että hän nukkuu ja se ei pitäjäläisten mielestä ollut kovinkaan suuri paha. Eipähän niin ollen pistänyt nokkaansa joka paikkaan. Minä siis kirjoitin hänelle seurakuntalasten puolesta ja esitin asian parhaimman mukaan.
»Se sinun kirjees oi oikea runollisuuven purkaus». sanoi hän minulle kerran, puheen johtuessa näihin vanhoihin muistoihin. »Sen hornastako sie sieppasit ne alapasteripylväät?» jatkoi hän haukotellen.
Minä olin kirjoittanut lennokkaasti. Edellytin nim., että kirjoitin kirjailijamiehelle, joka ymmärtäisi Olin kiittänyt tuon pohjoisen pitäjän seutujen kauneutta ja siteerannut »Perä-Pohjolaani», jossa vertaan m.m. kuusia alabasteripylväisiin. Mutta jälkeenpäin olen huomannut kirjoittaneeni melko proosalliselle herralle, joka ei tee muuta kuin syö ja makaa.
Tämä ensimmäinen tutustumisemme tapahtui siis kirjeen välityksellä. Ystäväni Teofilus vastasi, ettei hän viitsinyt hakea, koska oli juuri muuttanut seurakuntaansa. (Tämä on muuten hänen lempisanojaan — »viitsi, viitsinyt».)
Seuraavan kerran tapasimme Kuivalassa. Oli käynyt niin omituisesti, että Teofilus Tiennäyttäjä pääsi papiksi samaan seurakuntaan, jossa minä palvelin nimismiehenä.
En tänäkään päivänä ymmärrä, millä ihmeen tempulla hän sai äänet tänne. Hänen vaalisaarnansa oli täynnä »piirtoja», mutta harva taisi käsittää, mitä hän tarkoitti. Siksi epäselvää oli saarna alusta loppuun saakka. Mutta hän pääsi kuin pääsikin, — luultavasti sen vuoksi, koska oli niin kaukaa. (Sivumennen sanoen, agiteerasin minä hänen hyväkseen innokkaasti, vaikka en agitatsiooniani osannutkaan perustella muulla syyllä, kuin että hän oli »siivo ja hiljainen mies». Hänen runsaasta unen lahjastaan en luonnollisesti uskaltanut hiiskua mitään.)
Teofilus Tiennäyttäjä pääsi siis Kuivalaan ja me jouduimme paljon tekemisiin toistemme kanssa. Ja minun täytyy sanoa: ensi päivästä alkaen olemme eläneet ystävinä, niin kummalta kuin se saattaa kuuluakin.
Tällä paikkakunnalla ei muuten ole helppo löytää ystäviä. Onhan täällä virkamiehiä paljonkin, mutta sellaista, jonka kanssa voisi keskustella runoudesta ja taiteesta, sangen vähän — lukuunottamatta täällä asuvaa taiteilijakoloniaa. Mutta sen jäseniähän ei tapaa joka päivä, sillä he asuvat hajallaan. Jota vastoin ystäväni Teofilus, asuen aivan naapurissa, pistäytyi luonani harva se päivä. (Tässäkin muuten omituinen seikka. Minä en itse käy koskaan missään, en lähimmässä naapurissakaan. Mutta minun luonani käy taas vieraita paljon. Mistähän tämä johtuu?)
No niin — Kuivalan virkakunnasta en ollut suuria hyötynyt. Asemapäällikkö Anders Klerck oli kyllä paljon lukenut mies, mutta ei tuntenut harrastusta muuta kuin filosofiaa kohtaan. Uskonnolliselta vakaumukseltaan hän oli ateisti — tahi jokseenkin lähellä tuota kantaa. Mutta — vaikka hän olikin oppinut herra, ei hän pystynyt väittelemään kanssani. Sillä teologian alalla hän on kuin merimies maalla: hän hoipertelee ja hänet on siis helppo kaataa. Monta kertaa olemme iskeneet yhteen tämän herran kanssa jumaluusopillisista kysymyksistä, mutta joka kerta olen minä jättänyt hänet sangen pahasti rusikoituna taistelutantereelle.
Muut rautatien herrat ovat hiljaisia miehiä, joiden kanssa ei juuri voi paljon keskustella. Heille tuntui riittävän vain virka ja sen hoito. Mutta tässä minä erehdyn, kuten etempänä saamme nähdä.
Kuten sanottu — ei ystäväni Teofilus isosti ymmärrä taidetta, mutta kuitenkin sen verran, että hän osaa vaieten paljastaa päänsä suuren runouden edessä. Sen olen havainnut lukemattomia kertoja lukiessani hänelle »Runoryijyäni». Sellaisina hetkinä hän ei ole puhunut »piirroistaan», vaan on kuunnellut hartaana, ja minä olen voinut lukea hänen kasvoistaan, kuinka hänen henkensä on vaellellut siinä mahtavassa tuomiokirkossa, jonka holvikaaria runouden titaanit kannattavat.
Joskus tuollaisten lukuhetkien jälkeen on hän innostunut — varsinkin jos olemme ottaneet pienen napauksen — ja ruvennut lausumaan »Jerusalemiaan». (Sen hän muuten aina tekee vissillä asteella ollessaan.)
»Mikä liikkeelle noin pani kaupungin,
pyhän, mahtavan Jerusalemin?»
Silloin hän on tavallisesti naputellut pörröistä päätään, aivan kuin sijaitsisi hänen Jerusaleminsa siellä.
Ja toisinaan, kun hän on oikein innostunut, on hän saattanut hypähtää tuoliltaan ja huudahtaa:
»Peijakas! Oun se minnäi runoilija!»
Se on ollut minulle merkki, ettei Teofilukselle sinä iltana pitänyt antaa tippaakaan enää.
Mutta silloin on jymy noussut kattoon, kun minä olen ottanut esille okarinoni ja ruvennut soittamaan. Teofilus Tiennäyttäjä on nim. hyvin musikaalinen. Häneen menee musiikki kuin häkä. Jos olen soittanut surullista, on hän itkenyt, jos taas olen pyöräyttänyt ilon puolelle, on hän nauranut ja tanssinut. Silloin ei häntä ole yhtään haitannut hänen tavaton lihavuutensa. Olen toisinaan nähnyt hänen tanssivan kyyneleet silmissä, kun »Voi äiti parasta» kiepahutin »Eklöfin Aukustiksi». Minunkin on silloin täytynyt nauraa hänen hölkälleen, kun hän on pomppinut tuolin kanssa juuri kuin kumipallo. Hiki virtasi hänen pyöreiltä kasvoiltaan, jotka olivat vääntyneet suloisen tuskalliseen irvistykseen. Hänen naamansa muistutti sellaisina hetkinä kuuta, joka kyynel silmänurkassa nauraa.
»Helekkari, kun on lystiä taas!» on hän sellaisen rytäkän perästä huudahtanut. (Tämä hurskas pappismies napsauttaa joskus pienen voimasanan). »Kyllä sie, Aatami, out suurenmoinen mies! Sie soitat kuin Orfeus! Koulussa mie ajattelin, että mikkään instrumentti tuolla muinaisajan sankarilla oli, kun hän soittosa avulla houkuttel Eurytiiken Manalasta. Mutta nyt mie ymmärrän:… sen on täytynnä olla okarino. Sen avulla nousee immeinen vaikka liejusta».
Hohhoijaa! Monta hauskaa hetkeä olemme Teofilus-veljen kanssa viettäneet. Meidän rouvamme ovat meitä toruneet ja sanoneet epänormaaleiksi. Mutta siihen on Teofilus-ystäväni huomauttanut:
»Emmehän myö normaaleita oukkaan. Sikspä myö ollaanni runoilijoita.»
»Kuinka sinusta, Teofilus, on tullut pappi?» kysäisin häneltä kerran.
»Sinä olisit parhaiten sopinut kellarimestariksi.»
Hän teki kädellään liikkeen kuin näyttääkseen, että tällä kertaa olin minä tehnyt »piirron», ja lausahti:
»Siin on tullunna erreys. Maanmittaria minusta on aiottu.»
»Maanmittaria!» huudahdin minä. »Kuinka ihmeessä sinä tuolla ruholla olisit jänkiä tarponut.»
»Kaipa ois ruho muovostunna viran mukkaan.»
Hän imaisi laiskasti sikariaan ja jatkoi:
»Katsohan, kun taivaassa oi luotu virkakunnat, asetti Jumala ne seisomaan taivaan avaralle pihalle pitkään rivviin. Ensimmäisinä seisoivat maanmittarit, sillä — koska maa oi vasta luotu, pit näijen lähteä uutistalon paikkoja mittaamaan ja maata kartottammaan. Heijän perässään seisoi taas pappien pitkä jono, sillä — kun talot ja asumukset oli kerta saatu reilaan, pit näijen lähteä kansaa opettaminaan. Eihän papit ou milloinkaan palijaan taivaan alla kinkereitä pitännä eikähän se kävis päinsäkään, koska ensmäisen satteen sattuessa kirkonkirijat kastuisivat.»
»No niin. Mie olin viimeinen maanmittareista. Siihen virkakuntaan minut oli määrätty. Miten nyt sattuikin, — niin arkkienkel Mikael, jonka käen viittauksella pit lyyä rivi poikki sitä mukkaa kuin kunkin virkakunnan vuoro joutui, tul jostain syystä hajamieliseks ja kiinnitti huomionsa toisaalle. Hänhän ylimpänä kirjanpitäjänä on sentään meleko jämtti mies. Mutta tällä kertaa käv kuitenni niin, että kun Jumala huus: 'Anna etupään huilata!' hän löi rivin poikki väärästä kohtaa, niin että mie jäin pappien joukkoon. Kun sitten tää virkakunta ol saanna käskyn lähteä, huomattiin erreys. Mikael huus: 'Nyt käv hullusti! Tiennäyttäjä joutui pappien joukkoon'. Meijän jono oi jo silloin painamassa etteenpäin mitä tulisinta vauhtia ja lihavat rovastit tyrkkivät minua niskaan, kun en lyhyillä jaloillan kyennä kyllin noppeest pakenemmaan. Jumala huohmas, että jottain oi hullusti ja kysyi: 'Mikä nyt?' Hänelle selitettiin asia ja meitä huuettiin pyssäymään. Mie öisin kyllä totellunna kehoitusta, mutta perässätulijat painoivat vain päälle. Heill' ol kiiru kappojen kantoon, sillä he olivat kuulleet, että Sinearin maassa parastaikaa puitiin. Jumala tuumi hetken, kynsäis korvallistaan ja lausui: 'No olokoon… ehkäpä hän siellä menettellee' ja antoi meijän jatkaa matkaa. Näin minusta, joka olin viimeinen maanmittareista, tul papeista ensmäinen. Eikä se ou minun syyni. Mie sanon samalla tappaa kuin meijän nykyinen piispa: 'En mie ou tähän pyrkinnä. Vastatkoot seurauksista ne, jotka minua äänestivät'.»
Teofilus Tiennäyttäjä heitti sikaarinpätkän uunin eteen ja jatkoi:
»Siitä saakka on tässä virassa vuovattu ja mikäpäs siinä, hyvinhän se on menetellynnä.»
Minä tarkastelin häntä tutkivasti. Oliko tuo mies runoilija vai oliko hän niin ylenannettu? Mielipiteeni kallistui jälkimmäisen otaksuman puolelle, sillä sellaisia taipumuksia olin ollut ennenkin huomaavinani. Sanoin leikilläni:
»Tuon mukaan sinun pitäisi olla hirveän vanha mies.»
»Niinhän mie ounkin. Minusta tuntuu toisinaan, että oun istunna ongella Metusalem-äijän kanssa. Ja minua on harmittanna, kun se ei jaksa soutaa.»
En saanut hänestä oikein tolkkua sillä kertaa. Ystävälläni oli tapana toisinaan heittäytyä. Tämä oli varmaankin taas yksi noita heittäytymishetkiä.
Sellainen hän oli tämä ystäväni, tämä omituinen, laiska pappismies.
Mutta kaikesta huolimatta minä pidin hänestä paljon ja pidän vieläkin.
Hän on nim. muuttanut paikkakunnalta pois. Hän kyllästyi Kuivalaan ja varsinkin sen ruotsinkielisiin asukkaisiin, kun nämä moittivat häntä siitä, ettei hän osannut lausua pehmeää p:tä eikä t:tä. Mutta pääsyynä oli se, ettei hän saanut tarpeekseen nukkua. Senhän ainakin minulle lähtiessään tunnusti. Nyt hän makoilee kaukana Kainuun puolessa. Kuulin äskettäin kaupungissa käydessäni, että hän viimeistelee uutta runokokoelmaansa nimeltä »Tuutulauluja». Tällä kertaa uskon hänen osuneen oikeaan, sillä hän jos kukaan tuntee unen suloisen lahjan.