I.
Aslak Rosto seisotti poronsa tunturin laelle ja katseli kauempana siintävää kirkonkylää, joka parahiksi sopi näkymään tunturin juurelta leviäväin metsäin takaa. Hänen pienet, mustat silmänsä soikkenivat vielä pienemmiksi, kun hän tähysti valkeaa kirkkoa, joka nukkekaapin kokoisena loisti vähäisen taloryhmän keskellä. Aslak etsi katseellaan kirkon vasemmalta puolelta valkean pisteen, joka suuruutensa puolesta erosi huomattavasti toisista samanlaisista, punaisista ja keltaisista, ja hänen ohuthuulinen, tiukkapiirteinen suunsa vetäytyi hienoon hymyväreeseen. Siellä oli kauppias Vankan talo, hänen päämääränsä.
Hän silmäsi poroaan, joka maltittomana kaaputteli koparallaan ohutta lumikerrosta. Eläimellä oli nälkä ja se haistoi jäkälää. Mutta kellan viheriän jäkäläkukan asemasta paljastui lumen alta teräväsärmäinen kivi. Eläin nuuskaisi hermostuneesti sen sivuja, mutta kun se ei mitään löytänyt, puisti se päätään ja jatkoi kaivamistaan, kunnes kiven juurelta paljastui ohut jäkäläkerros. Sitä rupesi se ahkerasti nykimään, mutta ei näyttänyt paljoa saavan.
"Älähän huoli, Isokorva", ajatteli Aslak, "Vankan aitassa on jäkälää yllin kyllin. Jaksetaanhan me loppumatka, kun on kerran tähän asti päästy."
Hän hyppäsi ahkioon ja suisti poron äkäisellä tempauksella rinnettä alas. Elukka laukkasi suu auki niin paljon kuin solakoista koivista lähti, mutta vaikka sen vauhti olikin hurja, niin vielä hurjemmin hyppelehti ahkio sen kintereillä. Poron laukka kiihtyi kiihtymistään, lunta syytävien koipien tahti kävi yhä terävämmäksi, kunnes se yhtäkkiä saavutti huippukohtansa ja meni sekaisin, jolloin ahkio iski poron kintuille. Silloin hyppäsi ajokas yhtäkkiä syrjään heittäen ahkion kiivaassa kaaressa sivulle. Mutta samassa kun se tähän viimeiseen hätävarjeluskeinoon turvautui, oli tunturin rinnekin lopussa ja syvä lumi vastasi. Poro seisoi kinoksessa mahaa myöten ja läähätti kieli pitkällä.
Aslak nykäisi sen jälleen oikealle tolalle ja karahutti metsään, joka vähitellen tiheni, kuta syvemmälle hän ajoi. Metsää jatkui kilometrimääriä silloin tällöin pienien jänkäpalasien katkaisemana. Aslak ajoi niiden poikki, karjahdellen läähättävälle ajokkaalleen, jonka vauhti pyrki arveluttavasti heikkenemään.
Hän olikin ajanut melkein kahdeksisen penikulmaa, yhteen menoon poikki tunturien, mutta hänellä olikin erityinen syy päästä perille niin pian kuin mahdollista.
Kaukana Peeravuoman laidassa oli Aslak aamuhämärissä tavannut poroparttion, kolmekymmentä päätä käsittävän joukkueen, eikä ollut kulunut kuin rapea, tunti, ennenkuin kymmenen niistä makasi lihoiksi lyötyinä koreasti lumeen haudattuina taljoineen päivineen. Se oli käynyt yks — kaks vain, sillä Aslak oli sellaiseen hommaan perehtynyt. Hän elikin melkein niillä töin eikä se hulluinta virkaa ollutkaan. Kruunusatanen, väliin pari, kolmekin, tuli kuin käden käänteessä. Niillä ostettiin tavallisesti vaatimia kymmenen, parikymmentä, milloin enemmän milloin vähemmän, omaan eloon. "Aslak Rosto kartuttaa laumaansa rehellisellä tavalla", sanoivat ne, jotka pitivät hänen puoltansa, ja niitä oli paljon. Mutta oli sellaisiakin, jotka kuiskivat: "Mistäs rahat tulevat?" "Mitä niitä houkkia!" "Aslak Rosto on kätevin porovaras, mitä Tenomuotkassa on viiteenkymmeneen vuoteen ollut. Hän ei ole ainoastaan rohkea ja häikäilemätön, vaan sitä paitsi viisas. Aina peittää jälkensä visusti eikä käy ansaan, ei vahingoissakaan."
Metsä harveni äkkiä ja Aslakin eteen aukeni pieni Lainion kirkonkylä kaikessa viehkeydessään. Maalatut talot loistivat helakoina huikaisevan valkeassa talvisessa ympäristössä. Norjan puoleinen ranta kohosi jyrkkänä heti kirkonkylän sivu virtaavan joen toiselta puolen. Se nousi korkeammas kirkontornin huippuakin, tehden idästä päin tulijaan sen vaikutuksen, kuin olisi kylä pikku taloineen ollut aivan korkeassa rantatörmässä kiinni.
Aslak ajoi Vankan pihaan ja päästi porot valjaista. Kylän poikasia kerääntyi heti hänen ympärilleen ihailemaan koreapeskistä miestä ja hänen komeata ajokastaan. Aslak tunsi joukosta kauppiaan punatukkaisen pojan ja kysyi, oliko hänen isänsä kotona.
Kotona oli.
Aslak astui portaille puistellen lunta peskistään. Samassa muisti hän, että eläimellä oli nälkä.
— Annapa porolle jäkälää, huusi hän kauppiaan pojalle, joka oli asettunut istumaan ahkioon, toisten valmistautuessa häntä vetämään.
Pojat kipaisivat jäkälähuoneelle ja toivat kilvan syötävää elukalle, joka kuono pitkällä töytäsi jäkälänkantajia vastaan.
Aslak astui sisään.
— Se on Rosto-Aslak, sanoi kauppiaan poika katsellen tietävän näköisenä tovereitaan.
Toiset nyykäyttivät päätään. He kyllä tiesivät sen.
— Se on rikas! kehui kauppiaan poika.
Senkin toiset tiesivät.
— Se on meidän papan väärti [lappalaisperäinen sana = ystävä], sanoi kauppiaan poika yhä itsetietoisempana.
— Äläs väärti, Rosto-Aslak! virkahti yksi joukosta halveksivasti.
— Rosvo-Aslak! ilkkui toinen.
— Mitäs puhut? sanoi kauppiaan poika uhkaavana. — Sillä on enemmän poroja kuin yhdelläkään muulla lappalaisella.
— Varastaa, huomautti taas joku joukosta.
— Mitäs puhut? huudahti kauppiaan poika ja sieppasi käteensä kartun valmiina karkaamaan toisten kimppuun.
— Meidän papan väärtit ovat kaikki rehellisiä ja pappa on kristitty!
— Kristitty, kristitty, pilkkasivat toiset ja vetäytyivät ulommas.
— Valekristitty!
Se oli papin poika, joka sen sanoi. Hän oli hyvin totinen ja potkaisi jäkälälimppua kuin sanansa vahvikkeeksi.
Silloin karkasi kauppiaan poika päälle, karttu suorana kädessä. Toiset kirmasivat pakoon niin nopeaan kuin ennättivät. Huutaen ja ilkamoiden vetäytyivät he naapurin aidan taa, josta rupesivat lumipalloilla heittelemään kauppiaan poikaa, joka näki parhaaksi luopua taistelutantereesta ja vetäytyi ähmissään sisään.
Kauppias Vankka luki parhaillaan raamattua, kun Aslak astui hänen konttooriinsa. Ääni kuulosti hartaalta ja veisaava nuotti laski ja nousi tasaisessa tahdissa. Lihavalla nenällä olivat silmälasit ja pää oli takakenossa, vähän kallellaan.
— Ja minä kuu-kuulin ikään-ikäänkuin suuren joukon äänen ja ikäänkuin paljojen ve-vesien kohinan ja ikäänkuin ko-kovan ukko-ukkosen jyrinän sanovan: "Halleluja! Sillä Herra, meidän Jumalamme kaikki—kaikkivaltias…"
— Päivää! pisti Aslak lukemisen väliin ja astui ujostelematta kauppiaan pöydän luo. Joku toinen olisi vaieten odottanut luvun loppua, mutta Aslak tunsi kauppiaan ja tiesi, ettei keskeytys ollut niin vaarallista.
Kauppias pani kirjan hitaasti syrjään, voidakseen helpommin siirtyä jokapäiväisempiin asioihin. Hän kohautti silmälasit otsalle ja käänsi pulleat, parrattomat kasvonsa Aslakkiin. Sitten pyyhkäisi hän kädellä silmiään, kuin poistaakseen viimeisenkin juhlallisuuden ilmeen ja virkkoi haukotellen:
— Päivää… mitä, Rostoko se on? Terve, terve! Käyhän istumaan.
Aslak totteli kehoitusta. Hän katseli kauppiasta merkitsevä hymy suupielessä ja odotti, että tämä ottaisi liikeasiat puheeksi. Mutta kauppias ei ollut ymmärtävinäänkään hänen käyntinsä tarkoitusta. Rupesihan vain juttelemaan kuin tavallisen vieraan kanssa.
— Se on syvä ja salainen kirja tuo Ilmestyskirja, sanoi hän, venyttäen jokaista sanaa.
— Niin sanoo Tenomuotkan uusi pappikin, että sitä harvat ymmärtävät, vastasi Aslak ja rykäisi kuivasti.
— Niin, teillähän on uusi pappi. Minkälainen on miehekseen?
— Hyvä mies, todella hyvä mies. Ja kristitty, todella kristitty.
Kauppias heitti Aslakkiin syrjäsilmäyksen ja näytti käyvän vähän hämilleen. Aikoiko lappalainen ruveta häntä pilkkaamaan?
— Mistäpäin sinä nyt ajelet? kysyi hän muuttaen puheenainetta.
— Peeratunturin laidasta…
Kauppias katsahti häneen ja katse ilmaisi selvään, että hän käsitti toisen asian täydelleen.
— Vai niin… no paljonko sinulla on tällä kertaa?
— Kymmenen poron lihat, ihan verekset…
— Jaa, jaha… Mutta eihän siitä ole pitkää aikaa kun ostin sinulta satakunta.
— No eläähän sitä täytyy minunkin, sanoi Aslak leveästi hymyillen.
— Sinä olet rohkea poika. Katso vain, ettei sinulle taota vielä nilkkarautoja, hah, hah!
Silloin ne taotaan teillekin, nauroi Aslak ja hänen valkeat hampaansa loistivat. — Yhdessä me seisomme ja yhdessä kaadumme. Vai mitä, Vankka?
— En minä aio sinun kanssasi kaatua.
Kauppias avasi kassakaappinsa ja kaupat sovittiin. Aslak sai puolitoistasataa kruunua. Hän tahtoi kahtasataa, mutta kun kauppias väitti tämän kaupan kuuluvan epävarmoihin liikeyrityksiin, ei hän suostunut niin paljoa maksamaan. Ja kun vielä otettiin huomioon, että Aslak oli saanut lihat niin "halvalla", piti sadassaviidessäkymmenessä olla riittävästi.
Vankka lupasi panna raidot ensi yönä liikkeelle ja Aslak nousi lähteäkseen, saatuaan tavalliset kaupantekiäisryypyt.
— Muusta ei ole pelkoa, jos eivät vain Kummajärven miehet osu purnuille. Silloin menivät lihat paremmille markkinoille, huomautti Aslak ovessa. — Tenomuotkan nimismiehellä on kyllä hyvä vainu, mutta hän on rajoilla parastaikaa.
— Kummajärven Salkko on Könkään markkinoilla, tiesi Vankka.
— No sitten ei muuta kuin ann' mennä vain! sanoi Aslak ja teki merkitsevän liikkeen kädellään.
Hän sanoi hyvästit ja astui ulos. Kauppiaan poika seisoi hänen poronsa vieressä ja hakkasi rikki jäätynyttä jäkälälimppua. Toiset pojat olivat jo kaikonneet pois eikä pihalla näkynyt ketään.
Aslak ryhtyi valjastamaan poroaan ja kauppiaan poika katseli ihaillen hänen komeita ajovehkeitään. Varsinkin ajovyö miellytti häntä suuresti, sillä siihen oli neulottu pieniä messinkikulkusia, jotka kilisivät pienimmästäkin liikahduksesta.
— Sanoivat sinua "Rosvo-Aslakiksi", mutta minä ajoin pakoon joka sorkan, lausui poika miehekkäänä.
Aslak katseli hämmästyneenä poikaa ja murahti:
— Vai niin. Kuka se semmoista sanoi?
— Toiset pojat, papinpoika etunenässä, mutta minä puolustin sinua.
Sanoin, että sinä olet meidän papan väärti, etkö olekin?
— Olenpa tietenkin. Vai sanoi papin poika niin.
— Sanoi, mutta mitäpä hänestä. On kuullut isältään, jolla ei ole enemmän pyhää henkeä kuin nautasonnilla. Mutta meidän pappa onkin kristitty, eikö olekin?
— Onpa tietenkin, sanoi Aslak ja kääräsi ajohihnan käsivartensa ympärille.
— Ja sinä olet myöskin kristitty, etkö olekin?
— Tietysti.
Aslak hyppäsi ahkioon ja sivalsi menemään ulos maantielle.
Kauppiaan poika katseli hänen jälkeensä ja hänen mielensä täytti ylpeys. Noin ne papan väärtit ajoivat, noin komeasti. Ja noin uljaat härät niillä oli ja noin siistit ahkiot. Ja noin pulskia miehiä ne olivat, niinkuin Aslak Rostokin, ja noin hyviä kristittyjä, aivan kuin pappa… Ja kun Aslak hävisi tienkäänteessä, rupesi kauppiaan poika kepillään pieksämään jäkälälimppuja. Ne olivat toisia poikia, joiden isät olivat suruttomia tahi kirkkokristityitä. — Mutta yhtä helposti kuin limput murenivat kepin iskuista, yhtä helposti mureni heidän kristillisyytensäkin. "Se ei kestä, ei kestä elämän koettelemuksissa", niin oli pappa sanonut. — Ja tuo muhkurainen limppu? — Se oli papin poika! — Hän iski sitä kepillä niin paljon kuin jaksoi, mutta limppu ei murennutkaan, sillä se oli jäätynyt. Hän löi lujemmin, mutta silloin katkesi keppi keskeltä poikki. Suutuksissaan viskasi kauppiaan poika käteen jääneen kappaleen pihan poikki navetan seinään, niin että kolahti.