Synnin mitta

by Arvi Järventaus

II.

Aslak Rosto istui Tenomuotkan papin virkahuoneessa ja joi kahvia. Papin kirjoituspöydän nurkalla oli viidenkymmenenkruunun seteli. Sen oli Aslak siihen laskenut aivan äsken, juuri vähää ennen kuin palvelustyttö oli tarjonnut hänelle kahvia. Seteli oli aivan uusi ja juodessaan silmäsi Aslak siihen vähän väliä. Pappi, pitkä, nuori mies, jolla oli vaalea tukka ja heleänsiniset silmät, selaili kirkonkirjaa toisen pöydän ääressä. Hän tahtoi nimittäin saada selville, mikä mies tämä Aslak Rosto oli. Ja siinä suhteessa hänellä oli erityinen luottamus juuri kirkonkirjaan. Hän oli ollut Tenomuotkassa vasta muutaman kuukauden eikä ollut Rostoa ennen tavannut, vaikka oli kyllä jo yhtä ja toista hänestä kuullut. Hän oli ollut aikaisemmin pappina suuressa kaupunkiseurakunnassa ja siellä hän oli tehnyt sen havainnon, että kirkonkirja oli oudokselta paras lähde ihmistuntemukseen. Usein oli hän pannut merkille, että jokaisella, jolla vain oli jotakin merkkiä muistutussarekkeessa, oli jonkun verran rikollisen leimaa kasvoillaan. Tosin oli poikkeuksiakin — parhaasta päästä niiden joukossa, joita oli sakotettu juopumuksesta taikka katurähinästä, mutta muiden laita oli niin ja näin. — Hän selaili kirjaa ja löysi paikan. Ei mitään merkkiä, ei yhtään mitään. Aivan puhdas muistutussareke. Ja ripilläkäyntisarekkeessa viimevuotinen ehtoollisellakäynti.

Hän kääntyi vieraaseensa ja tarkasti häntä. Niin, se sopi hyvin yhteen kirkonkirjan kanssa: puhdas, pilvetön otsa ja avonainen, rehti katse, joka ilmaisi yksinkertaista, viatonta luonnonlasta. Miellyttävän näköinen mies kerrassaan.

Pastori pisti piippuunsa ja istahti tuolilleen pöytänsä ääreen. Samassa hän huomasi viisikymmenkruunusen.

Aslak laski kupin pöydälle ja sanoi suurkiitosta. Sitten hän otti rahan ja työnsi sen papin eteen.

— Tuossa olisi vähän kirkonkassalle… sellainen pieni uhri, sanoi hän, katsoen pastoria hymyillen.

— Mitä, kirkonkassalle? Mitä varten?

— No hyvästä porovuodesta. Se on sellainen tapa meillä täällä Lapissa, että kun porovuosi tulee hyvä, annamme pienen uhrin. Se olisi… niinkuin jonkunlainen kiitosuhri… Jumalalle.

Pastori oli aivan ihmeissään. Sellainen rehti mies!

Hän nousi ja kiitti oikein kädestä.

— No ei kannata. Pappi on vain hyvä ja antaa kirkonisännälle.

— Tietysti, tietysti. Suuret kiitokset vain.

Keskustelu kääntyi poroasioihin ja pastori sai kuulla paljon uutta. Suuri oli elo Aslakilla, vähän toistatuhatta päätä, niistä kolmisensataa vaadinta [naarasporo]. Se teki yhtä monta vasikkaa vuotta kohden. Ja kun kevät sattui suotuisa, säilyivät ne elossa ja lauma lisääntyi uhkeasti. Mutta kylmänä keväänä kuolivat, niin ettei välistä jäänyt kuin joku kymmen. Papin piti tulla keväällä katsomaan, kantoaikana, siinä toukokuun puolivälissä. Silloin oli iloa lapinkylässä… Sopisi tulla talvellakin, milloin vain halutti. Pitäisi koettaa nukkua yksi yö lappalaisenkin kodassa. Se oli vähän toisenlaista kuin näin neljän seinän sisässä, hirsihuoneessa. Olisi siellä näkemistä lannanihmiselle, olisi näkemistä ja katsomista. Ja suuhun pantavaakin: käristettyä poronlihaa ja arinakivellä paistettua kakkoa, — ja sitten kahvia poronmaidon kera… Pitäisi vain tulla katsomaan.

Pastori kuunteli ihastuneena ja lupasi tulla. Aslak jätti hyvästit ja pistäysi mennessään kyökkiin, jossa jätti papinrouvalle poronpaistin.

Hän ajoi kylän toiseen päähän, missä hänellä oli oma paaluaittansa. Se oli aivan uusi ja suurempi sekä korkeampi kuin toisten lappalaisten aitat. Kylän kesken kutsuttiin sitä tavallisesti "kuninkaan aitaksi", mutta pilkkakirveet olivat sen ristineet "lihakirkoksi". Usein sattui nimittäin niin, että samaan aikaan kuin pappi meni kirkkoon, seisoi Aslak aitassaan ja jakeli poronlihaa kylän alapääläisille. Siitä tuo nimi. Hän tahtoi nimittäin olla hyvissä väleissä alapääläisten kanssa, joita yleisesti kutsuttiinkin "Roston valtakunnan alamaisiksi".

Nytkin sinne tulla kyökkäsi kylän vaimoja, heti kun Aslak oli avannut oven.

— Ohoo, jopa kuningas on avannut aittansa oven, sanoi pitkä, luiseva eukko, joka ujostelematta tunkeusi säkkien ja paalujen väliin tarkastelemaan ja koperoimaan. — Missä sinulla on kahvisäkki? Saisit antaa minulle muutaman kilon koiranruokosta. Paljon niistä penikoista oli vaivaa. Söivät heti uudelta papilta kanan ja minä olen saanut sen maksaa, päivitteli hän.

— Vielä sinä vaivoistasi! porusi toinen, tukeva emäntä. — Minulle ei Aslak ole maksanut kesäleipien leivontaa. Työtä ja vaivaa on siitäkin, — varsinkin kun jokainen puu on kruununmetsästä varastettava. Minä tahdon tuon sokeritopan. Se ei ole ollenkaan liikaa.

Kolmas tahtoi jauhoja ja neljäs tupakkaa. Aslak antoi kullekin osansa ja tyytyväisinä laputtivat eukot matkaansa.

Hän otti pienoiseen pussiin kahvia ja lähti kylälle. Siellä hän suuntasi kulkunsa muutamaan ränsistyneen näköiseen taloon, jonka ikkunaruudut olivat pienistä lasipalasista kootut. Eräässä oli vanha, repaleinen säkki pistetty suurimpaan reikään ja pienemmät olivat paikatut päreillä.

Se oli Rauna-muorin talo.

Aslak astui pirttiin, joka oli mustunut ja matala. Lattialla oli heinänroskaa ja seinänvierillä makauksina käytettyjä olkipehkuja sikin sokin. Risaisia lapsia leikki lattialla pörröisen koiran kanssa. Takan luona hääräsi vanha, jo kumaraan painunut vaimo keittopuuhissa ja puolikasvuinen, laiha poikanen istua kyyhötti penkillä, takan kupeella.

Aslak astui lieden luo ja tervehti. Vaimo käänsi hikiset kasvonsa häneen ja pienet silmät tuikkivat terävästi, kun hän tunsi tulijan.

— Vai niin. Rosto-Aslak on tullut Tenomuotkaan. Millä synninretkillä sinä nyt liikut?

— Synninretkillä… Aina se Rauna-muori sitä yhtä ja samaa. En minä ole syntisempi kuin muutkaan, puolusteli Aslak vähän hämillään.

— Vai et ole? Näytäpä käsiäsi. Mitä, tuossahan on verta! Kenen poroja sinä olet nyt viimeksi nylkenyt?

Eukko tutki Aslakkia vahingoniloisin kasvoin ja piteli hänen kättänsä omassaan.

Tämä työnsi kahvipussin eukolle kouraan ja virkkoi leikkisästi:

— Tuoss' on kahvia, Rauna-muori! Keitä sitä, että pääset järkiisi.

— Vai lahjoa aiot minut taas! No, koeta, koeta, mutta Rauna-muorin kieltä et lahjo. Se puhuu totuutta eikä peittele syntiä. — Sinun pitää tehdä parannus, Aslak, ennenkuin synnin mitta täyttyy.

Synnin mitta! Siitä se Rauna-muori aina puhui. Yhdestä ja samasta asiasta…

Aslak istahti penkille ja kaivoi esiin piippunsa.

— Parannus? sanoi hän työntäen tupakkaa piippuun. — Mitenkä se tehtäisiin?

— Oletpa koko pakana, kun et sitä tiedä! Tunnusta syntisi, tunnusta ja tule seurakuntaan. Täällä on Outa-Jussa parast’aikaa. Mene hänen luoksensa seuroissa ja tunnusta… joka poro… joka nahka.

— Vai seurakuntaan? Enköpä kuulu seurakuntaan? Luulen, että pappi löysi minun nimeni kirkonkirjasta yhtä hyvin kuin jonkun toisenkin.

Aslak puhalsi paksun savupilven ja katseli eukkoa veitikka silmäkulmassa.

— Vai niin. Kuulenpa, että olet käynyt papin luona. — Onko pappi kristitty? Mitä luulet, Aslak?

— Mikä ettei olisi? Tietysti on.

— Äläs, äläs, vai sinnepäin. Eipä olekaan, ei ei! — Vai kristitty!
Kyllä on jo kuultu, vaikka ei ole pitkää aikaa ollut. Sen tietää
Nikkekin, kristittyin vanhempain lapsi. Vai mitä, Nikke?

Poika muikisti suutaan ja katsoi hämillään vuoroin muoria, vuoroin
Aslakkia.

Nikke oli ollut äsken ulkona ja poltellut salaa tupakkaa toisten kylän poikain kanssa. Savukkeenpätkästä oli tullut riita ja Mäen Eero oli sen anastanut. Silloin oli Nikke turvautunut viimeiseen aseeseensa: hän oli kristittyin vanhempain lapsia, mutta mitä olivat toiset? Poronvarkaiden ja suruttomien! Silloin oli Mäen Eero vedonnut pappiin: hän ainakin oli kristitty. Sekös oli harmittanut Nikkeä, joka oli vesissä suin saanut katsella, kuinka toinen veteli viimeiset savut tupakan jäännöksestä. "Kristitty! No ei olekaan, ei, vaikka henki menisi!" Sen oli isoäiti, Rauna-muori sanonut, että ei! Ja toisten poikain oli täytynyt myöntää, että asia kävi vähän mutkikkaaksi, kun Rauna-muori oli siihen sekaantunut, — tuo teräväsilmäinen Rauna-muori, joka luki Laestadiusta joka pyhä ja tuli aina liikutuksiin seuroissa. Nikke oli tuntenut voiton kallistuvan puolelleen ja rientänyt oikopäätä kotiin kertomaan tapahtumasta Rauna-muorille, salaten tietysti tupakanpolton. Mutta nyt hänen oli kovin vaikea vastata muorin kysymykseen, koska sen yhteydessä johtui mieleen luvaton tupakoiminen. Hän näki parhaaksi heittäytyä lattialle ja yhtyä toisten leikkiin.

Muori nosti padan liedeltä ja pani jalkaniekka kahvipannun tulelle. Vai vielä tässä Rosto-Aslak puolustamaan papin kristillisyyttä!…

Aslak poltteli miettiväisenä eikä puhunut hetkiseen aikaan mitään.
Virkkoi sitten yht'äkkiä:

— Vaan jospa se pappi olisikin kristitty ja te muut väärässä. Sillä täytyy kai Rauna-muorinkin myöntää, että on suuri ero papin ja esimerkiksi Riuhta-Pieran välillä, joka "lainailee" poroja, niinkuin suruton lappalainen konsanaan?

— Älä, älä! Vai pissihaukan virkaan rupeat taas! Kuka se tässä elämässä on täydellinen? Huihai, ei pappikaan! — Aina sinä siihen elämään vetoat. — Mutta pääasia on tuntea syntinsä ja rukoilla anteeksi, niinkuin Riuhta-Piera tekee. Kyllä henki henget tuntee.

— Niin — lisäsi hän ja kohensi tulta takassa — synnintuntoon pitäisi sinunkin tulla, Aslak, ennenkuin mitta täyttyy.

Aslak ei vastannut mitään. Puhaltelihan vain savupilven toisensa jälkeen. Hänen täytyi itselleen tunnustaa, että hän pelkäsi jonkun verran Rauna-muoria. Sen puheet olivat niin kummallisia. Joka käynnillä hän sai kuulla "synnin mitasta", joka muka täyttyisi kerran. Pelkoon vaikutti vielä muuan uni, jonka hän pari vuotta takaperin oli nähnyt.

Hän oli ollut seisovinaan avaralla jängällä, jossa kasvoi hillankukkia ihan valkoisenaan. Hän asteli suopunki kädessä jänkää ristiin rastiin, ja kun hän katsahti taaksensa, huomasi hän, että jokainen askelen jälki oli veripunainen. Hillankukatkin, jotka olivat joutuneet hänen jalkainsa alle, olivat muuttuneet veripunaisiksi. Hän tarkasti kengänpohjiaan, mutta niissä ei näkynyt verta. Hän astui muutaman kerran koetteeksi, mutta tulos oli sama: jäljet olivat punaiset. Levottomana lähti hän silloin astumaan jängän toista laitaa kohti ja hän koetti kulkea niin suoraan kuin mahdollista. Sinne päästyään hän silmäsi taaksensa ja näki, että koko jängän toinen laita, josta hän oli lähtenyt, oli kerrassaan muuttanut väriään: se hohti kauttaaltaan verenkarvaiselta. Hän huomasi, kuinka jalan jäljet levisivät ja yhtyivät toisiinsa, värjäten kukkamättäätkin punaisiksi. Viimeisiä jalanjälkiä myöten tulvasi punainen aalto hänen luoksensa. Hän koetteli mätästä jalkainsa juuressa, käsi tahraantui vereen. Silloin kuuli hän kolean äänen huutavan: "Kun koko jänkä on punainen, silloin on Aslak Roston synnin mitta täysi!" Siitä säikähti hän niin, että lähti hätääntyneenä juoksemaan jängän reunaa pitkin niin paljon kuin jaksoi. Kohisten tuli punainen aalto hänen kintereillään. Silloin hän huomasi, että metsän reuna oli aivan vieressä. Hän otti siis vauhtia ja hyppäsi metsään. — Hengästyneenä ja puolipyörryksissä katseli hän edessään olevaa jänkää, joka hohti verenkarvaisena, minne hän vain silmänsä loi. Hillankukat olivat vielä punaisempia kuin mättäät, joissa ne kasvoivat. Ne heloittivat kuin tummat veritäplät vaaleammanpunaisella kankaalla. Punaista, ylt'yleensä vain punaista. — Aslakkia kauhistutti niin että hän värisi. Hän ei tahtonut saada silmiänsä irti tuosta kamalannäköisestä jängästä. Katse kiersi sitä kuin lumouksissa. — Yht'äkkiä Aslak huomasi, että yksi kukka jängän laidassa oli vielä jäänyt valkoiseksi ja samassa hän tunsi, että jos hän siihen koskettaisi, muuttuisi sekin toisten kaltaiseksi — ja silloin tulisi tuho. — Siihen hän oli herännyt.

Rauna-muorilla oli kahvi valmiina ja hän kehoitti Aslakkia ottamaan. Aslak astui pöydän luo ja huomasi, että toinen kupeista oli vähän vailla; toisella sen sijaan tulvehti kahvi lautasellakin. Vaistomaisesti otti hän vajavamman kupin eikä tiennyt itsekään, minkävuoksi.

— Se oli minun kuppini, sanoi Rauna-muori. — Tuo toinen oli sinulle.

— Minä join jo pappilassa…

Hän ryyppäsi kupin kiireesti ja nousi lähteäkseen. Rauna-muori kiiruhti täyttämään kuppia uudelleen, mutta Aslak kielsi.

— No mikä sinuun nyt meni, kun ei kahvi kelpaakaan?

— Enpä häntä… on sitä juotukin.

Hän sanoi hyvästit ja Rauna-muori huusi perään:

— Tule illalla seuroihin!

Ulkona oli jo pimeä. Aslak käväisi vielä aitallaan ja lähti sitten astelemaan kylän toiseen päähän. Hänen piti vielä käydä nimismiehessä.

Tenomuotkan kirkolla oli kaksi henkilöä, joita Aslak pelkäsi: Rauna-muori ja nimismies Lang. Heillä oli molemmilla samanlainen ominaisuus: he vainusivat hänen elämässään jotakin mustaa. Rauna-muori luki hänelle väliin kuin kirjasta, mitä hän milloinkin oli tehnyt. Niinkuin äskenkin. "Kenen poroja sinä nyt olet ollut nylkemässä?" Se tiesi sen, mutta ei tiennyt kuitenkaan, että ne olivat Salkko Hukan, nuo kymmenen sarvipäätä, jotka makasivat Peeravuoman lumipurnuihin haudattuina. — Vai olisiko se ollut sattuma? Miten lie? Omituisesti vaan oli muorin kysymys vaikuttanut Aslakiin. Hän ei voinut itselleen selittää, mistä oikeastaan johtui tuo pelko, että Rauna-muori näkee ja tietää. Saihan hän väliin kuulla muiltakin samasta asiasta, mutta se ei vaikuttanut ensinkään hermostuttavasti. — Nimismies taas ei koskaan sanallakaan viitannut hänen elämäänsä. Mutta näki selvästi, että hänkin tiesi, minkälainen mies Aslak Rosto oli. Hän tunsi sen joka kerta, astuessaan Langin virkahuoneeseen. Tuntui aivan siltä, kuin olisivat poronsarvissa riippuvat käsiraudat puhelleet: 'Hyvää päivää, Aslak Rosto! Tässä me vielä olemme, mutta pian taidamme tulla luoksesi. Me ikävöimme sinun ruskeita kalvosiasi.' Ja eikö ollut Salkko Hukka, kirottu, kerran joikannutkin Suuvuonon markkinoilla: 'Tenomuotkan nimismies käsirautoja takoo Rosto-Aslakille.'

Aslak kiiruhti askeleitaan, kuin päästäkseen eroon ikävistä ajatuksista. Hän puristi aitasta ottamaansa poronpaistia lujemmin kainaloonsa, kuin turvatakseen johonkin. Saisi nähdä, ottaisiko Lang vastaan hänen lahjansa.

Nimismiehen virkahuoneesta näkyi tulta, kun Aslak saapui pihaan. Hän huomasi Langin istuvan pöytänsä ääressä kirjoittamassa. Peräseinällä riippuivat käsiraudat entisellä paikallaan. Mitä varten se noita pitää tuossa näkösällä? Niinkuin eivät ihmiset tietäisi, että nimismiehellä on sellaiset. Nehän kuuluvat jo virkaan…

Aslak kompuroi pimeän eteisen läpi ja astui rohkeasti sisään.

— Iltaa! sanoi hän lujalla äänellä ja koetti olla katsomatta rautoja, mutta katse pyrki väkisinkin niitä hipaisemaan.

Nimismies keskeytti kirjoituksensa ja katsahti Aslakkia kysyvästi silmälasiensa takaa. Hän oli pitkä, roteva mies. Suun ympärillä oli tuima piirre, ja koko kasvoilla asusti totisuus, jota tällä hetkellä erikoisesti lisäsi otsalle valahtanut tukka. Silmien sävy vain ei ottanut oikein sulautuakseen kasvojen jyrkänvakavaan ilmeeseen. Ne olivat pehmeät ja vähän uinailevat.

— Iltaa! lausui hän syvällä, rintaäänellä, aivan samanlaisella, jonka
Aslak oli tottunut kuulemaan käräjätuvassa. — Mitä Rostolle kuuluu? —
Eipä erityisiä… siinähän menee.

Aslak istahti oviseinämällä olevalle tuolille ja laski paistin viereensä lattialle.

Syntyi kiusallinen vaitiolo, jonka kestäessä Aslakin täytyi väkistenkin katsoa aivan edessään, vastapäisellä seinällä riippuvia käsirautoja.

— Mitkä ne nuo ovat? kysyi hän äkkiä viitaten rautoihin.

Nimismies katsahti häneen syrjäsilmällä eikä näyttänyt oikein käsittävän, oliko toinen tosissaan vai eikö.

— Eikö Rosto niitä tunne?

— Mistäpä se hullu lappalainen kaikkia… Aslak siristi silmiään.

— Ne ovat ketunraudat, sanoi nimismies.

— Vai niin. Minkälaisia kettuja niillä pyydetään?

— Sellaisia suuria ja vaarallisia, joita on vaikea muuten saada.
Nimismies hymyili veitikkamaisesti silmälasiensa takaa.

Katso sitä veitikkaa, kun laskee leikkiä, ajatteli Aslak.

— Vai niin, vai sellaisia. Enpä minä ole ennen sellaisista kuullut.

— Eipä ole tainnut Rosto kuulla.

Vaitiolo.

— Minkälaisilla asioilla se Rosto nyt liikkuu?

— No enpä erityisemmillä… Kuulin vain tuolla, että olisivat entisen papin palkkarästit maksettavat.

— Jaha. Kumma, ettei Rosto niitä papille itselleen suorittanut.

— Ei tullut. Se oli sellainen mutkikas äijä, ettei sen kanssa kehdannut riidellä.

— Riidellä? Tarvitsiko sen kanssa riidellä? Eikö se ollut kristitty mies?

— Tiesi jo, mikä lie ollut.

Nimismies otti rästiluettelon esille ja Aslak suoritti maksunsa.

— Se taisi nyt olla viimeinen kerta sille äijälle?

— Niin oli. Tästälähtien perii uusi pappi. — Onko Rosto vielä nähnyt uutta pappia?

— Olen. Äsken kävin tervehtimässä.

— No miltä tuntui?

— Mikäpä siinä… höyli mies…

Tuli taas vaitiolo, jolla aikaa nimismies jatkoi kirjoittamistaan.

— Taitaa olla Rostolla lihaa myydä? Nimismies kurkisti pöydän yli ja silmäsi paistia.

— No eipä juuri… mistäpä sitä… Toin tämän vain sinulle lahjaksi, jos otat vastaan.

Nimismies kävi vähän hämilleen.

— En ota lahjoja, mutta ostaa kyllä saatan, sanoi hän tuikeasti.

Kas, kas, miten ylpeä se oli, ylpeä ja arka. Luulikohan suureenkin kiitollisuuden velkaan joutuvansa? Mutta Aslak Rosto ei myöskään ollut mikään kauppasaksa. Minkä hän antoi, sen antoi hän ilman, totisesti!

Hän nousi ja otti paistin lattialta ja laski sen pöydän nurkalle.

— Tämmöinen tämä on, sanoi hän kopeasti, — Ei tämän suurempi eikä pienempi, tavallinen paisti. Ja nimismies saa sen ottaa, jos tahtoo.

— Etkö kuullut, etten ota lahjoja? kivahti Lang ja pehmeissä silmissä läikähti jotakin kovaa.

— Kuulin kyllä, mutta en uskonut oikein korviani. Minä lahjoitan sen, mutta en myy hinnalla en millään.

— Pidä sitten paistisi! tiuskaisi nimismies ja nousi seisomaan.

Aslak otti paistin ja heilautti sitä kädessään.

— Mitä merkitsee Aslak Rostolle yksi vaivainen paisti? sanoi hän. Ei mitään! — Ehkä saan antaa sen sinun koirallesi?

Nimismies karahti punaiseksi. Mitä se hävytön uskalsi? Vai koiralle!

— Mene ulos ja heti! karjaisi hän ja osoitti ovea. — Ei tarvitse koirani poronvarkaan lahjaa paremmin kuin minäkään!

Aslakin silmissä välähti viheriänkeltainen liekki. Hän yritti sanoa jotakin, mutta nimismiehen kookas vartalo läheni uhkaavasti. Hän työnsi oven auki ja astui pää pystyssä ulos.

Pihalla hän pysähtyi hetkeksi ja mietti äskeistä kohtausta. Sydäntä kirveli kiukku ja häpeä. Niinhän se ajoi hänet ulos kuin koiran. Se oli sentään liikaa! Ja uskalsi nimittää häntä poronvarkaaksi! Se oli jo enemmän kuin siedettävää! Tosin hän se oli, mutta uskaltaa sanoa se. Siinä astui nimismieskin kielletylle alueelle ja hän, Aslak Rosto, muistaa sen, totisesti muistaakin.

Hän kirosi ja lähti kävelemään kylälle. Mennessään heitti hän poronpaistin naapuritalon pihalle halkopinon taakse. Siellä olkoon ja sieltä korjatkoon, kuka halunnee.

Hän asteli nopeasti kylän toista päätä kohden. Ei se käynti sentään niin hullumpi ollutkaan, kuin miltä alussa oli tuntunut. Hän oli mennyt nimismieheen arkana, vähän peloissaan, mutta nyt oli pelko poissa täydellisesti. Nimismies oli paljastanut itsensä hänelle ja siitä oli Aslak kiitollinen nimismiehelle. Nimismiehen tuhoa ennustava vakavuus oli särkynyt ja Aslak oli huomannut, ettei Lang niin vaarallinen ollutkaan, kuin hän oli luullut. Sitä asiaa, jonka perille koetetaan päästä, ei viskata asianomaisen silmille noin vain. Ja jos niin tehdään, osoittaa sellainen menettely, ettei ollakaan niin varmoja asiasta.

Aslak veti ilmaa keuhkoihinsa. Ei tiennyt nimismies enempää kuin muutkaan. Tiesiväthän kaikki, että hän varasti, mutta enempää eivät tienneet. Eikä se merkinnyt vielä mitään. — Ja hän oli pelännyt Langin käsirautoja! Nyt hän ei enää pelkää.

Siinä oli tiensyrjässä lukkarin talo. Ikkunasta heitti takkavalkea valojuovan maantien poikki. Sisältä kuului veisuun verkkainen tahti.

Aslak pysähtyi ja katseli sisään. Pöydän päässä istui lihava mies kaksi kynttilää edessään ja silmäili tuvantäyteistä väkijoukkoa. Pöydän toisessa päässä istui pappi ja vähän matkan päässä hänen rouvansa. Toisessa päässä pöytää veisasi lukkari. Etupenkillä istui Rauna-muori Nikke-pojan kanssa hartaus ryppyisillä kasvoillaan.

Siellä Outa-Jussa piti seuroja.

Aslak näki, että Jussa oli huomattavasti lihonut sitten viime käynnin, ja että papinrouvalla oli korkea povi ja kauniit silmät.

Hän mietti jo mennä sisään, mutta samassa tuli joku ikkunaan ja tirkisti ulos. Aslak pyörähti nopeasti ympäri ja jatkoi matkaansa.