III.
Seurojen jälkeen jäi joukko miehiä haastelemaan ja tupakoimaan lukkarin pirttiin. Siinä istui penkillä ikkunan vieressä muiden muassa seitsenkymmenvuotias kirkkoväärti, "setä Jussas", joka pitkän toimintansa aikana oli auttanut kappaa selkään seitsemälletoista eri papille. Hänen kasvonpiirteistään vetivät eniten huomiota puoleensa kookas nenä ja syvällä päässä kiiluvat, hyväntahtoiset lapsensilmät, joista jokainen "sedän" kanssa puheisiin joutunut saattoi jo edeltäpäin lukea suopean myöntymyksen kaikkiin mielipiteisiinsä. Hänen vierustoverinsa erosi pukunsa puolesta huomattavasti toisista. Hänellä oli nimittäin yllä univormuntapainen, pitkä takki, josta kumminkin puuttuivat olkaliput ja virkanapit. Se oli Tenomuotkan entinen järjestyksen valvoja, nyt eläkkeellä oleva vanhus, kylän kesken tunnettu "vanhan poliisin" nimellä. Perempänä pirttiä kangaspuiden sivulla istuskeli vilkasliikkeinen, lyhyenläntä naapuritalon isäntä, Kalttopää, joka puhuessaan heitteli päätään puoleen ja toiseen sekä näytti ilmaisevan ajatuksensa yhtä paljon kasvojen eleillä kuin sanoillakin.
Pappi rouvineen oli jo poistunut ja saarnamieskin oli vetäytynyt kamariin. Sen vuoksi luistikin pakina vilkkaasti, kun ei tarvinnut ketään ujostella.
— Mitähän Outa-Jussa piti papista? kysyi vanha poliisi nöyränhiljaisella äänellä.
— Eihän se Jussa papeista välitä. Liekö koko Suomessa yhtään, jonka hän hyväksyisi. — Lukkari otti lattialta koivunrisun ja heitti takkaan.
— Se on kumma, kun papit ja saarnamiehet eivät pysy sovinnossa keskenään. Saarnamiehet moittivat pappeja ja nämä puolestaan saarnamiehiä. Missä sitten lie vika?
— Eiköhän se ole molemmissa, lausahti setä Jussas. — Se kun on vanha
Aatami kaikilla hah, hah! Sepä kumma!
— Kaikillapa tietysti…
– Ju – ju.
— Setä Jussas täytti piippunsa uudelleen ja silmäili hyväntahtoisena ympärilleen.
— Siivolta minusta näyttää tämä uusi pappi.
— Ei se luonnon siivous auta, jos ei ole pyhää Henkeä! — Rauna-muori käännähti poliisin puoleen ja hänen mustat silmänsä tuikkivat terävinä. — Parannus se pitää tehdä papinkin, jos mieli autuaaksi tulla.
— Mistäpä sen niin varmaan tietää, jos olisi pappi parannuksen tehnytkin?
Rauna-muori pyörähti penkillään ovensuuhun päin. Siellä istui pitkä, luiseva, mustapartainen mies.
Kuulkaapas Kurun Heemiä! Hän tietää papin kristillisyyden. On kuullut
Aslak Rostolta.
— Mitä se Aslak sitten…? kysyi vanha poliisi varovaisesti.
— Aslak on tutkinut pappia ja tullut siihen päätökseen, että pappi on — elävä kristitty!
Miehet nauroivat.
— Se on Aslakkia! Hah, hah!
Kurun Heemi tiesi vanhastaan, ettei Aslakilla yläpäässä kylää ollut vaikutusvaltaa, mutta siitä huolimatta hän puolusti väärtiään:
— Saattaahan se Aslak sen tuntea…
— Tuntea! Poronkorvan hän tuntee, mutta ei muuta. — Rauna-muori sylkäistä pihautti halveksivasti.
— Emmehän me taida tässä tarvita muiden arvosteluja. Saatammehan me sen itsekin nähdä.
— Sepä kumma! urahti setä Jussas.
— Jo vain, myönsivät miehet.
Keskustelu katkesi. Karsinan puolella supattivat vain naiset puoliääneen. Mutta Kurun Heemi hymyili salaperäisenä. Eivät ne uskalla pitkälle asiassa, johon Aslak Rosto on sekaantunut. Usealla läsnäolijalla olikin poroja Roston kylässä, sen Heemi hyvin tiesi.
— Mutta onpa sillä papilla naurusuinen rouva, aloitti setä Jussas leikkisänä. — On sinne papin kyökkiin soma mennä pyhä-aamuna. Rouva on heti ystävällisenä vastassa ja paikalla on kahvi pöydässä — hah, hah!
— Setä Jussas se onkin ollut hyvissä väleissä kaikkein pappilanrouvain kanssa, nauroi Kalttopää.
— Sepä kumma! Kaksinkertaiset kahvit minä juon joka sunnuntai pappilassa, ensin kyökissä ja sitten papin kamarissa. Hah—hah! Vanha poliisi ja lukkari saavatkin tyytyä yhteen pariin. Hah, hah!
— Niin vain… yksi parihan se riittää, myönteli poliisi.
— Enkä minä ole riidellyt pappienkaan kanssa. Hyvät ovat olleet välit. Vaikka pakkasihan välistä Keinäs-pappi kiivastumaan. Kerran jo oli tulla yhteenottokin ja piti läheltä, etten siepannut piippua taskusta ja antanut pappia otsaan!
Naurettiin joukolla. Tunnettiin niin hyvin tämä setä Jussaksen voimasana, jota ei kukaan ollut koskaan nähnyt eikä kuullut täytäntöön pannuksi.
Sellaisissa tilaisuuksissa, joissa piipun olisi luullut tulevan esille, se oli jäänyt siivosti taskuun.
Lukkarin emännällä oli kahvi valmiina. Sitä juotaessa kääntyi puhe lähestyviin Suuvuonon markkinoihin, joille piti lähdettämän seuraavalla viikolla.
— Saapa nähdä, missä hinnassa ruijalainen pitää riekon tänä talvena.
— Ei pitäisi olla aivan huonon. Luulen, että viitisenkymmentä äyriä lähtee päästä.
— Sepä kumma! Ei niitä olekaan kovin viljalti ollut. Muistan minä ajan, jolloin ei saatu kuin viisitoista tahi korkeintaan parikymmentä. Mutta silloin olikin riekkoja viljalti. Parituhatta, kolmekin tappoivat muutamat talot talvessa.
Se oli eri aikaa, sedän nuoruudessa?
– Ju — ju, viisikymmentä vuotta sitten.
— Sepä se.
Outa-Jussa tuli pirttiin ja istui penkin päähän. Hän oli noin viidenkymmenen ikäinen, lihavahko mies, jolla oli parraton suu ja ruskeat, vilkkaat silmät.
— Jussa lähtisi kamariin. Minä toisin kahvia, kehoitti lukkarin emäntä.
— No eikö täällä saata juoda? Täällähän on muitakin.
Emäntä tarjosi kahvia ja Jussa kysäisi:
— Markkinoistako ne miehet…?
— Niin, puhuttiin riekon hinnoista. Ensi viikolla pitäisi olla raidot kunnossa.
— Niin vain. Olen minäkin aikonut pistäytyä Suuvuonossa. En ole käynytkään moneen vuoteen. Taitaisin päästäkin poliisin raidossa?
— Miksi ei.
— Sieltä on tullut monet kirjat ja kutsut, jonkavuoksi pitäisi käydä.
— Sinne tuleekin paljon väkeä, joten luulisi seuroihinkin riittävän.
— Niin vain…
— Mutta joutaakohan se suruton kaupoiltaan? Rauna-muori oli sytyttänyt piippunsa ja nyökytteli hiljaa ruumistaan.
— Siinäpä se.
— Mutta kun on taivaanvaltakunnan tavara kalliina, ei silloin ole maallisista estettä.
— Niin vain…
Tupakoitiin ja haasteltiin ja muisteltiin menneitä markkinoita. Yksi muisti yhden, toinen toisen tapauksen. Milloin oli eksytty lumipyryssä ja kierretty koko yö yhtä ainoata tienviittaa. Omia, puoleksi umpeen tuiskuttaneita jälkiä oli seurattu, kun oli niitä luultu vieraan jäljiksi. Oli koetettu saavuttaa edessäajaja, mutta turha vaiva. Jälki johti yhä eteenpäin eikä edessäajajaa kuulunut. Aamulla, ilman selvittyä huomattiin, että olikin seurattu omia jälkiä koko yö ja kierretty isoa ympyrää. Monenlaista seikkailua niillä matkoilla oli koettu. Milloin oli markkinapaikalla varastettu jauhot ja sokerit, milloin talonpihalta ahkion keulasta peski, jonka poromies oli siihen hetkiseksi heittänyt, pistäytyäkseen sisään kahvikupin ryyppäämään. Milloin oli varaslappalainen katkaissut pimeässä raidon poikki ja vienyt porot ahkioineen kuormineen. Kun muutaman tunnin ajan jälkeen pysäytettiin, huomattiinkin, että raito oli poikki ja porot tavaroineen tipotiessään. Lähteä niitä sitten hakemaan pyryssä ja pakkasessa, huihai! Useimmiten se oli turha vaiva.
— Mutta saimme me kerran Kurkkio-Joonaksen kanssa kiinni sellaisen veitikan, kertoi Kalttopään isäntä. — Oli, koranus, katkaissut raidon muutamassa notkelmassa ja ehtinyt jo kätkeä joitakuita sokeritoppeja kinokseen, kun me Joonaksen kanssa saavuimme paikalle ja otimme veitikan lujille. Ei siinä armoa annettu.
— No mitä teitte mokomalle?
Mitäs muuta kuin selkään vain! — Saapui siihen nimittäin toisiakin raitomiehiä ja niin me luimme lappalaiselle lain kouraan: joko otat raipat heti, taikka vastaat ensi käräjissä, ja väärti valitsi edellisen, niin raskaalta kuin se tuntuikin. Syväjärven Niku rupesi piiskuriksi ja siinä sai lappalainen pakaroilleen keskellä lumiaavaa — jäätyneillä koivunrisuilla. Ulisihan se ja potki, mutta mikäs auttoi. — Vankeutta olisikin tullut, jos olisi käräjiin menty.
Kalttopää heilautti päätään ja sylkäisi.
— Semmoista se on erämaan laki.
— Semmoista se on… Ja hupaisinta jutussa oli se, että Kurkkio-Joonas loppujen lopuksi komensi lappalaisen maksamaan viisi kruunua piiskurille — vaivoista! Hih, hih!
— Kova mies se Joonas…
— Kova… Mutta niin kaivoi väärti uikuttaen kukkaronsa ja maksoi — arvelematta. Sitten annettiin potkut takapuoleen ja niin hän sai painua.
Miehet nauroivat niin että pirtti kajahteli.
— Kuka se oli?
— Hurrin poika, Mauna, Äkässuvannosta.
— Ka se, jopa arvattiinkin… Voi sitä Joonasta! On se miestä, on totisesti!
Sen perästä ei ole mies kestänyt tulla markkinasiljolla vastatuksin. Ennemmin kiertää kuin kohti tulee. Ja jos on pakostakin kohti tuleminen, niin nopeasti pyrkii sivu eikä muuta kuin katsoa luihauttaa pahasti — noin.
Kalttopää painoi leukansa rintaa vasten, veti suupielensä alas ja luimisti kulmainsa alta.
Tarinaa riitti kun kerran oli alkuun päästy. Markkinamatkoista siirryttiin kalastusretkiin, joilla yksi ja toinen oli nuorra miesnä ollut mukana Ruijassa. Oikein innostuttiin, kun päästiin näihin "muisteluksiin". Ruijasta olikin useimmilla hauskimmat muistot. Sinne vielä vuosienkin takaa ajatus palasi. Ei ollut monikaan heistä milloinkaan käynyt "Suomessa", Lapin rajojen ulkopuolella. Ei oltu nähty Suomen kaupungeita, mutta Vesisaaret ja Hammerfestit oli käyty, moneenkin kertaan. Ei oltu ennen tietty Suomesta muuta, kuin mitä joku matkustava Suomen herra taikka Ruijaan pyrkivä "karkulainen" oli "muistellut". Niin eristettyinä oli eletty. Silloin näet ei ollut "kruununteitä", niinkuin nyt. Nythän sitä jo tiettiin omastakin maasta jotakin, kun "avisit" tulivat melkein joka taloon, ja useampi nuoremmasta polvesta oli käynyt "Toorniossa", jopa Oulussakin. — Mutta ennen vanhaan johtivat kaikki tiet Ruijaan. Siellä olivat vanhukset nuoruutensa päivinä harjoittaneet kalastusta, väliin vuosikaupalla. Tunnettiinpa siis Jäämeri. Sen tyrskyissä oli taisteltu, usein hengen uhallakin. Oli soudettu "fämbööreillä" [fembording, norjal. sana = viisihankavene], sen sijaan että nyt sauvoskeltiin kotikoskia omatekoveneissä. Oli ajettu "tampilla", väliin pitkiäkin matkoja. Toiset olivat olleet lastaustöissä eri vuonojen perukoissa ja hengittäneet vuosikausia sillin, turskan ja saidan hajua. Olipa joku tehnyt retken Huippuvuorille saakka jonkun tutkimusretkikunnan mukana, ja sieltäkös riitti muisteluksia talvisen takkavalkean ääressä lapsille ja lastenlapsille! Pysyväiseksi muistomerkiksi näistä vanhojen kertomuksista olivatkin kylänlapset ristineet kievarin vieressä olevan kaihon "Pitsperkiksi". Kalttopää oli matkoillaan kerran tavannut Ranskan "frinssin" ja Meeranivan Matti, lukkarin emännän veli, väitti olleensa viikkokausia kalanpyyntikumppanina itse Englannin "herttyykillä". — Olihan sitä maailmaa nähty. Oli toki!
Ennenkuin väki hajaantui, veisasi lukkari iltavirren ja Outa-Jussa luki rukouksen. Ilta oli jo myöhäinen, kun kyläläiset vihdoin taivalsivat koteihinsa, tyytyväisinä kuulemastaan sanasta, mutta vanhat miehet vielä tyytyväisempinä siitä, että oli taas saatu muistella Ruijan-aikoja, — Ruijan, joka heille, vanhoille tenomuotkalaisille, merkitsi samaa kuin sadoissa värivivahduksissa kimalteleva, sädehtivä nuoruuden maailma.