IV.
Suujoen suussa, Suuvuonon pohjukassa kuhisi markkinaväkeä kuin mehiläisiä suuressa mehiläispesässä. Lappalaisia tungeskeli joka paikassa, alkaen jokisuuhun pystytettyjen kauppapöytien äärestä vähän ylempänä joenrannalla olevien talojen pihoihin saakka. Väkeä oli runsaasti ja markkinailon pitäjiä paljon. Varsinkin markkinapaikan laiteilla, mihin kyläpoliisin järjestystä valvova silmä ei aina ulottunut, teuhasivat lappalaiset pulloineen, hypellen yhdessä kimpussa niin että siljo tömisi. Sieltä kuului vähä vähä hihkumista, joikkausta ja käheä-äänistä mekastusta.
Salkko Hukka Tenomuotkasta ajeli kauppakojujen välissä, keskellä tiheintä väkijoukkoa, sakeasarvisella härällään. Poro hypähteli arkana sinne tänne ja ihmiset syöksähtelivät syrjään teutaroivan elukan tieltä. Väkijoukosta kuului naisten kiljahduksia ja miesten kirouksia, kun he äkäisinä toruivat humalaista ajomiestä. Mutta Salkko ei välittänyt kiljahduksista eikä kirouksista. Tempasi vain hihnasta ja pakotti pelästyneen ajokkaan eteenpäin.
— Salmon Salkko, houkka poika, koko maailman houkka, tosi juoppo. Voiaa naa-naa… Ei oo vieläkään niin köyhä, kuin te toivotte…
joikkaili hän ja löi härkää hihnalla selkään.
Kyläpoliisi oli huomannut lappalaisen puuhat ja juoksi paikalle.
— Et sinä saa täällä ajaa! huusi hän ja tarttui poron sarviin.
Ajaa ihmiset nurin ja repii vaatteet tuolla sarvipäällään, toruttiin väkijoukosta.
Salkko kömpi ahkiosta ja hänen kuparinvärisillä kasvoillaan oli itsetietoinen ilme.
Minä olen maksanut, sanoi hän nikotelleen. – Viisi kruu—nua, hik…
Poliisi katseli häntä iloisena ja naurahti.
— Et sinä sillä rahalla saa ajaa keskellä markkinapaikkaa, torui hän. Tuo viisi kruunua on ollut sakkoa muun markkinailoin pitämisestä, mutta ajo ei siihen kuulu. Vie porosi pois ja paikalla, tahi sakotetaan lisää!
Salkko nikotteli ja murisi, mutta totteli kuitenkin, talutellen poroaan väentungoksen läpi. Mutta päästyään aukealle hän istahti jälleen ahkioon ja ajeli rauhallisena kylää kohden, joka oli vähän ylempänä mäellä.
— Salmon Salkollapa on kaksisataa naarasporoa. Voiaa naa-naa… Salmon Salkon sakeapäät ovat jo niin päisevät, että, että voiaa naa-naa kunne kuullaan nulkastaneen koko elo ruukaltaa perässä… Voiaa naa-naa na-na naa
joikkasi hän ja ajeli mäkeä ylös.
Laitimaisen talon pihalla hän huomasi Aslak Roston juttelemassa muutaman lantalaisen kanssa.
— Hei, Aslak Rosto! huusi hän ja pysäytti poronsa.
— Tulepas tänne!
Aslak katsahti taaksensa.
— En minä nyt jouda, sanoi hän kärsimättömänä.
— Hei, tulepas vain, tahi haluatko kuulla sinne? Aslak tuli ja tiuskaisi:
— Mitä sinulla nyt…? Luuletko, että minä joudan jokaisen humalaisen kanssa turisemaan?
— Äläpäs, äläpäs… Vai turisemaan… mutta sinun on nyt pakko turista — tahi turisen minä — Kortsa-äijälle.
Aslak Rosto silmäili häntä tuimasti. Mitä höpiset? Sano asiasi!
— Kuulehan, Aslak Rosto! Joko sinullekin on ruvennut kelpaamaan "kuollut tavara"? — Se on rappeutumisen merkki.
— Mitä tarkotat?
Tarkoitan vain, että tuot sen nisujauhopussin, jonka eilen illalla varastit ahkiostani, ennen iltaa paikoilleen, tahi käyn minä puhuttelemassa Kortsa-äijää.
— Sinun nisujauhopussisi…? Niin, sinähän sen otit?
— Baergalak!
Aslak Rosto kirosi niin että mäki kajahteli.
Salkko Hukka hyppäsi ahkioonsa ja laski mäenrinnettä alas.
50
Hyvä on! huusi hän. Kyllä Kortsa-äijä siitä selvän ottaa!
Aslak katseli Salkon jälkeen ja näki, kuinka tämä ajoi muutaman mökin pihalle ja sitoi poronsa aitaan kiinni. Siellä asui Kortsa-vanhus, kuuluisa tietäjä ja noita, ainoa elossa oleva Niila Kortsan kuulua sukua, joka ennen oli ollut rikkain ja mahtavin pohjoispitäjissä, Lainiosta Suuvuonoon saakka. Viimeinen jälkeläinen, joka nyt asusti pahasessa turvetöllissä Suujoen suussa, oli köyhä tavarasta, mutta sitä rikkaampi salaisista tiedoista ja taidoista. Hän, entisten tunturiruhtinasten jälkeläinen, eleli täällä merenrannassa merilappalaisten almuista, joita nämä hänelle "uhrasivat". Ja voimallinen tietäjä olikin Kortsa-äijä. Monta kertomusta oli Aslak kuullut hänen voimastaan, ja hänen täytyi tunnustaa, että hän pelkäsi vanhaa Kortsaa, jolla oli erikoisena taitona varastetun tavaran ilmisaanti.
Hän kirosi synkeästi ja palasi pihaan. Ei koskaan ollut hän tuntenut oloansa niin noloksi kuin nyt. Hän oli edellisenä iltana naapuritalon pihalla käydessään huomannut Salkko Hukan raitoahkiot kaivon kupeella valmiiksi kaaristettuina. Häntä oli ensin suututtanut, että joku tenomuotkalainen saattoi olla niin varomaton, että jätti kuormansa alttiiksi varkaille, joita vilisi joka nurkassa. Jos Salkko Hukka olisi ollut paikalla, olisi hän haukkunut hänet pahanpäiväiseksi. Mutta siinä samassa oli hänen sydämessään herännyt vanha kostonhimo: Salkko Hukkahan oli hänen pahin vihamiehensä. Eikö ollut oikein, että hän sai rangaistuksen varomattomudestaan? Ja kostonhimo oli saanut toverikseen ahneuden: Eikö ollut yhtä hyvä, että hän, Aslak Rosto, "verotti" Salkon kuormaa, kuin että sen olisi tehnyt joku äkässuvantolainen? Se oli hänestä tuntunut aivan oikeudenmukaiselta ja niin oli hän ottanut yhden nisujauhopussin ja kantanut sen kauppiaan halkovajaan. Se oli ensimäinen kerta, jolloin hän oli koskenut "kuolleeseen tavaraan". Hän oli aina halveksinut niitä lappalaisia, jotka ottivat muutakin kuin poroja. Sitä taas ei kukaan ollut koskaan voinut hänestä väittää. Se oli hänestäkin aina ollut "rappeutumisen merkki". Ja nyt oli hänen itsensä täytynyt se kuulla Salkko Hukan suusta!
Aslak Rosto kirosi ristiin rastiin, niin että pihalla olijat katsoivat häneen kummissaan. Hän oli jo samana iltana aikonut viedä jauhopussin takaisin, mutta ei ollut ehtinyt. Se oli polttanut hänen omaatuntoansa kuin tulinen rauta. Aamulla hän oli tyynnyttänyt itseään sillä, että kun pimeä tulee, hän vie pussin paikoilleen. Hän ei tahtonut saastuttaa käsiään "kuolleeseen tavaraan". Nyt oli varkaus kuitenkin tullut ilmi, ennenkuin hän oli ehtinyt sen korjata. Nähtävästi oli joku huomannut hänen tekonsa ja kertonut Salkko Hukalle. Ja siitä uhkasi häntä nyt vanhan Kortsan kosto!
Aslak meni pirttiin, jossa penkillä loikoili lappalaisia, osa juovuksissa, osa vasta markkinoille saapuneina nukkuen monivuorokautisten ponnistusten jälkeen. Pirtin perällä istui harmaahapsi lappalaisvanhus poltellen lyhyttä nysäänsä. Hänellä oli kirkkaat, terävänpistävät silmät, joihin kaikki sielunvoima näytti kerääntyneen. Hampaaton suu imeskeli ahkerasti nysää ja toisen polven päälle nostettu jalka nyökkäsi tasaisessa tahdissa, säestäen vanhuksen puhetta, jota ei kukaan näyttänyt kuuntelevan. Pari naista hääräili lieden ääressä suuren keittopadan kimpussa. Vanha isäntärenki leikkasi venäjänlehtiä pöydän päässä ja muutamia lappalaisvaimoja istui keskellä lattiaa, mikä jauhaen kahvia, mikä hakaten poron konttiluita.
Vanhus piti pienen välipään, mutta alkoi hetken kuluttua uudelleen:
— Niin, niin, siinä makaavat Saariniemenkin miehet sikahumalassa, eivätkä ajattele sieluaan. Oli ennen kylässä kristillisyyttä, kun Joonas-Pieti kulki, mutta nyt on suruttomuus vallalla… Siinä makaavat, eivätkä ajattele sieluaan.
— Miten se nukkuva ajattelee? murahti isäntärenki pöydän päästä.
— Niin, niin, sinäkin vanha Jens, suruton olet sinäkin, suuresti suruton… Mitenkäkö nukkuva ajattelee? Niin, katsos, eihän se raukka ajattele, kun nukkuu — hengellistä unta.
— Mutta eikö Rosto tarkoittanut noita nukkuvia tuossa?
– Niin, heitäpä, heitä juuri… nukkuvat sikahumalassa — älä ratuuta sitä myllyäsi, että saavat ihmiset puhua! — tiuskaisi vanhus kesken puheensa muutamalle vaimolle, joka pää kallellaan jauhoi kahvia.
– Ole vaiti, vanha teeskentelijä! Mitä minun kahvimyllyni sinuun kuuluu? kivahti eukko.
– Niin, niin, parannuksen saisit sinäkin tehdä, Elli. Suojelet varastettua tavaraa…
– Parannuksen? kiivastui eukko. — Oletko itse tehnyt todellista parannusta? Muistatko, kun vanhalta Salkko Hukalta varastit viisikymmentä poroa yhtenä ainoana yönä Suolotunturissa? Siitä on aikaa kolmattakymmentä vuotta. Nyt olet muka tullut kristityksi ja veisailet aamusta iltaan, sen sijaan että ennen joikkasit ja kirosit niin että hukatkin kauhistuivat.
– Pidä suusi! Minä olen tehnyt parannuksen, totisesti! Sopinut olen vanhan Salkon kanssa. Ei soimaa hän minua viimeisellä tuomiolla.
Vanhus kopisti porot piipustaan ja katseli eukkoa läpitunkevasti.
Aslak oli kaivanut eväänsä esillä.
— Tule syömään, isä, äläkä höpsi, lausui hän vanhukselle ja hänen äänensä oli katkera. Aina sinä sen kristillisyytesi kanssa. Anna ihmisten olla rauhassa.
Vanhus totteli kehoitusta ja siirtyi poikansa luo. He aterioivat hetken aikaa äänettöminä, kunnes vanhus kysäsi:
— Oletko jo ostanut jauhot?
— Olen. Aslak muikisti hermostuneesti suutaan.
— No hyvä. Saitko helpolla?
— Sain. — Hän sanoi sen melkein ärjäisten,
— Niin vain. Larssen antaa meille helpolla. Larssen helpottaa meille… Kuule, minä menen illalla seuroihin. Vanhus katseli häntä nöyrästi, kuin anteeksipyytäen.
— Vai niin.
— Niin, Ylitalossa on seurat. Outa-Jussa pitää. Täälläkö hänkin on?
— Täällä tietysti… täällä missä on kansaa… kristillisyyttä julistamassa.
— No niin, no syöhän nyt vain.
Isä ja poika aterioivat. He olivat hyvin toistensa näköiset. Saattoi helposti huomata, että isä oli nuorena ollut kookas ja ryhdikäs mies, vaikka vanhuus oli jo hartiat kumaraan painanut. Nenä oli samanlainen molemmilla, suora ja kaunismuotoinen, otsa samoin. Mutta silmissä oli erotus. Isän silmät olivat harmaat, pojan taas mustat, kiiltävän mustat.
Aterian jälkeen Aslak lähti ulos. Oli jo pimeä. Hän päätti nyt toimittaa Salkko Hukan jauhopussin takaisin. Hän ei saanut rauhaa, ennenkuin se oli paikoillaan.
Hän nouti kauppiaan kyökistä avaimen ja meni vajaan. Siellä oli pussi muiden tavaroiden joukossa. Hän veti sen esiin ja asetti kainaloonsa ja lähti hiipimään naapurin pihaan. Siellä olivat Salkko Hukan raitoahkiot edelleenkin kaivon vieressä. Aslak heitti pussin muutamaan sellaiseen ja poistui nopeasti.
Ei ollut sattunut ketään pihalle, joten kaikki oli käynyt hyvin. Hän huokasi syvään kuin suuren painon alta päässyt, sulki vajan oven ja palasi pirttiin.
Siellä heittäytyi hän penkille pitkäkseen ja vaipui pian uneen.
Kun hän heräsi, oli jo myöhäinen ilta. Hän kysyi takan kupeella loikovalta isäntärengiltä, eikö isäukko ollut palannut seuroista.
Ei ollut palannut. Sinne oli mennyt koko talon väki, rouvasta karjakkoon saakka. Kauppias yksin oli kotona.
Aslak ajatteli jo lähteä kauppiaan luo hieromaan kauppoja riekoista, joita hän ei vielä ollut myynyt, kun samassa joku ajoi pihaan. Hän kuuli, kuinka ahkio kolahti tikapuihin niin että pirttin seinä tärähti.
Hän jäi odottamaan nähdäkseen, kuka tulija oli. Hän saikin sen nähdä heti, sillä ovi temmattiin auki ja Aslakin renki, Niila, astui sisään, yltäpäätä kuurassa. Hän huomasi isäntänsä ja viittasi hänet ulos.
— Mikä hätänä? kysyi Aslak tultuaan pihalle.
– Kummajärven miehet ovat tehneet ryöstöretken Aititunturiin ja vieneet muassaan noin satakunta päätä sisältävän tokan.
Aslak tarttui renkiään peskinkaulukseen ja kysyi hätäisenä:
— Milloin se tapahtui —?
— Viime yönä. Menin aamulla poroihin ja siellä kohtasi minua kamala näky. Toisen paimenista olivat sitoneet puuhun kiinni suopungilla ja toinen makasi lumessa valittaen. Olivat lyöneet pojalta pään puhki. Verta oli vuotanut kovasti ja vähissä hengin toin hänet kodalle. Koirat olivat ammutut joka sorkka ja satakunta poroa viety. Muut olivat hajaantuneet kaikille ilmansuunnille.
— No etkö kuullut kodalle mitään — yöllä?
— Kuulin kaukaista haukuntaa, mutta ajattelin poikien haukuttavan eloa huvikseen. En osannut panna sille niin suurta merkitystä. Läksin heti, kun sain pojat korjuuseen, ajamaan tänne. Laskin Tarvannon yli niin paljon kuin ajokkaasta lähti. Se olikin sen viimeinen matka.
Renki osoitti kuollutta poroa tikapuiden vieressä.
— Nyt on kiire tarpeen! lausui Aslak lujalla äänellä. — Me lähdemme heti paikalla takaisin heti paikalla! Jaksatko?
— Kyllä, kun saan ajokkaan, sillä tuosta ei enää ole mihinkään.
— Minulla on täällä kaksi kelpo härkää. Otamme ne ja ukko saa tulla raidon kanssa perässä sitten kun kerkiää. Menehän pirttiin haukkaamaan. Minä juoksen sillä aikaa Ylitalossa.
Aslak riensi juoksujalkaa kylän toiseen päähän, missä seuratalo oli. Se oli yksinäinen talo, vähän erillään muista. Kostean huurun peittämistä ikkunoista kajasti valo ulos valkealle lumelle.
Aslak tempasi oven auki ja oli kompastua muutamaan kynnyksen eteen kyykähtäneeseen lappalaiseen. Hän huomasi isänsä istuvan lähellä saarnamiehen pöytää.
— Isä! lausui hän kovasti, mutta hämmentyi samassa huomatessaan, että kaikki katsoivat häneen ja että Outa-Jussi oli keskeyttänyt selityksen.
— Käy istumaan, Aslak Rosto, lausui saarnamies lempeästi. — On sinulle sijaa täällä samoinkuin Jumalan valtakunnassakin.
— En jouda nyt, vastasi Aslak kohauttaen olkapäitään. — On tärkeä asia. joka pakoittaa minut lähtemään.
Hän astui isänsä luo ja veti hänet puoliväkisin eteiseen.
— Minä lähden paluumatkalle nyt heti ja sinä saat tuoda raidon. Kulje yhtä matkaa Salkko Hukan kanssa. — Larssenin vajassa ovat meidän tavaramme. Siellä on myös joku riekkokymmen. Myy ne Larssenille.
Vanhus änkytti jotakin, mutta Aslak ei joutanut kuulemaan, vaan riensi ulos.
Sisällä tuvassa oli Outa-Jussa aloittanut virren. Aslak erotti selvään sanat kulkiessaan rakennuksen päitse maantielle:
Ah kuinka taivaan valtakunta
on halpa monen silmissä!…
… Taivaanvaltakunta! Aslak mietti tuota sanaa astellessaan Larssenin taloa kohden ja hänen täytyi tunnustaa, ettei hän kuulunut siihen valtakuntaan. Eikä tahtonutkaan kuulua… Ehkä sitten vanhana, niinkuin isäukko, joka ei enää jaksanut hänen teitään kulkea. Nuorena oli isäukkokin astunut samoja polkuja, kuin hän nyt. Oli ollut mainio poronvaras, kätevimmistä kätevin. Nyt poltteli piippunysäänsä ja veisaili ja puhui kristillisyydestä. — Ehkä elämän kiertokulku olikin sellainen.
Taivaanvaltakunta! Siihen ei Aslak Rosto saattanut vielä tulla. Nuo toiset, Outa-Jussa ja Tenomuotkan pappi kuuluivat siihen. Ja isäukko ja kauppias Vankka — niin, tiesi hänet — ehkä Vankkakin. — Mutta heidän elämänsä olikin muodostunut toisenlaiseksi. Heidän ei tarvinnut taistella olemassaolonsa puolesta, niinkuin hänen, Aslak Roston. Niinkuin nytkin: satakunta poroa varastettu ja paimenet pahoinpidellyt! Ei! Hänelle viittoi tietä kosto — julma, verinen kosto! Ja siksi hän ei vielä saattanut kuulua taivaan valtakuntaan.
* * * * *
Puolenyön aikana ajoi kaksi lappalaista Suujokea ylös, poiketen ensimäisen kosken alta maalle, josta talvitie lähti yli tuntureiden vetämään etelää kohti.
Aslak Rosto oli aloittanut kostoretkensä.