V.

Yli tunturin toisensa jälkeen kiidättää Aslak Rosto virmapäisellä porollaan. Hän oli Suuvuonosta lähdettyään ollut aamupäivällä kodallaan. Yhdeksisen penikulmaa oli katkennut vajaassa kahdeksassa tunnissa, mutta se matka oli maksanut kahden poron hengen. Läpi yön he olivat ajaneet renki Niilan kanssa, pysäyttäneet vain suurimmassa kiireessä — ja antaneet taas pyrynä mennä. Aamulla varhain he olivat kulkeneet rajan yli ja siitä ei ollut enää kuin toista penikulmaa kodalle. Suurimmassa kiireessä oli haukattu eine ja sitten uusilla poroilla matkaan ryöstäjäin perään, joilla oli runsaan vuorokauden voitto ajassa. Mutta kun kummajärveläisten oli ajettava edellään suurta porolaumaa, eivät he voineet niin nopeasti kulkea kuin tyhjät miehet vereksillä härillä, jotenka Aslak uskoi vuorokauden perästä saavuttavansa tihutyöntekijät.

Aslak pysäytti poronsa ja nousi ahkiosta. Rengit, jotka hän oli ottanut mukaan, olivat jääneet kauas jälkeen ja Aslak odotti heitä. Kaukana takanapäin, korkealle kohoavan tunturin lumivalkealla kyljellä näkyi kaksi mustaa pistettä, jotka vinhaa vauhtia kiitivät tunturin rinnettä alas. Sieltä ajoivat rengit, Niila ja Piera. Muutaman hetken kuluttua he olivat saavuttaneet isäntänsä ja nousivat ahkioistaan puhalluttaakseen läähättäviä porojaan. Kaksi koiraa, jotka olivat juosseet edelle, palasivat takaisin häntäänsä heilutellen.

— Tämähän vasta menoa, lausahti Niila puistellen lunta peskistään. —
Saa nähdä, mitenkä porot jaksavat.

— Poroja emme nyt sääli, virkkoi Aslak ja silmäsi Niilan läähättävää ajokasta, joka puuskutti kuin höyrykone. — Pääasia on vain, että saamme kummajärveläiset kiinni. Onpa ryöstötokassa ajokkaita, joilla kotia päästään, jos nämä vaipuvatkin. Jälki on hyvä, yhtyi puheeseen Piera, osoittaen noin viiden metrin levyistä tietä, jonka porot olivat polkeneet pehmeään lumeen.

Niin on. Tätä ajaa kuin kruununtietä ikään, sanoi Aslak ja kirosi. — No pojat! Annamme hurista taas!

Jälleen porhalsivat porot pitkin lumista tannerta. Aslakin sydäntä kaiveli kiukku, kun hän katseli edessään olevaa leveää tokanjälkeä. Se teki hänet melkein sairaaksi. Sellaisia roistoja ne kummajärveläiset! Viedä paimenten nenän edestä satoihin nouseva tokka! Sellainen repi jo ihmisen sisun pieniksi kappaleiksi. Vahinko ei vielä mitään, mutta se röyhkeys ja hävyttömyys! Varkaallakin tuli olla ihmisyyttä. Jos otat, niin ota sellaiseen aikaan, ettei kukaan näe; ota hiljaa ja nöyrällä mielellä. Mene sitten tiehesi ja peitä jälkesi. Se on säädyllistä. Mutta tulla eloon juuri kuin omaansa ja lähteä sitä ajamaan edellään kuin iso Ruijan kauppias, joka täyteisestä lompakosta on ostonsa maksanut, kas se on jo enemmän kuin mitä ihminen voi kestää. Pitää olla jo totisesti kummajärveläinen voidakseen sellaista tehdä!

Aslakin kasvot vääntyivät kiukusta ja hän puri hammasta. Silmät leimusivat oudosti ja käsi tempoili hihnaa alituiseen, vaikka poro pakeni niin paljon kuin jaksoi. Huimasta vauhdista huolimatta jouti Aslak kuitenkin silloin tällöin vilkaisemaan sivulleen. Hänen tarkka silmänsä huomasi, missä joku poroista oli hypännyt syrjään. Hän vilkaisi poron jalluin ja niitä seuraaviin koiran jälkiin. Hetkeksi tunsi hän helpotusta ajatellessaan, että jonkun olisi onnistunut karata. Mutta säännöllisesti kaartoivat karkurien jäljet takaisin tokkaan. — Niillä herjilla oli hyvät koirat! —

Taas on edessä tunturin selkä. Sen alaosaa peittävät vaivaiskoivurisukot, mutta yläosa on paljas. Sen yli käy tie. Vaivaloista ja hidasta nousua, jolloin poro nykii ahkiota kappale kappaleelta ylös ja läähättää haljetakseen. Jyrkimmissä paikoin on noustava ahkiosta ja kiskottava poroa perässä… Taas loivempaa rinnettä, jolloin alkaa entinen nykiminen ja läähätys. Sitten vielä jyrkempi nousu kuin äsken, jolloin poroa on kiskottava voimainsa takaa, — ja nyt ollaan tunturin selällä. Pieni levähdys, joka on tarpeen niin miehille kuin poroillekin. Ja sitten valtavassa laukassa alas pitkin valkoista mäkeä, joka näyttää niin pehmeästi yhtyvän alla olevaan lumiaavaan, mutta on silti paikoitellen huikaisevan jyrkkä.

Miehet ajoivat tunnin toisensa jälkeen ja tokanjälki johti yhtä ujostelematta suoraan länttä kohti. Taivaanrannalla kajastellut rusotus häipyi pois ja yhä tihenevä hämärä kattoi seudun. Nälkäkin rupesi jo vaivaamaan koko päivän kulussa olleita miehiä. Ei oltu joudettu syömäänkään, niin kiirettä oli pidetty.

Aslak suisti poronsa muutaman risukon laitaan. Siinä oli levähdettävä ja aterioitava. Hetken kuluttua karahuttivat rengitkin siihen ja riisuivat poronsa.

— Jos tätä menoa jatketaan, on minun poroni pian juoksunsa juossut, sanoi Niila irroittaessaan eväslaukkua ahkion keulasta. — Katsokaahan, se pakahtuu saalomiseensa [saaloa = läähättää].

Aslak sytytteli nuotiota eikä puhunut mitään. Hänen ajatuksensa olivat matkan päämäärässä.

— Saaloohan tuo minunkin, enkä minä ole hädissäni ollenkaan, virkkoi
Piera.

— Mutta minun panee aivan eri äänellä. Kuulehan…

Mitä tyhjiä! ärähti Aslak. — Aja sinä säälimättä vain! Ethän omallasi ajane… Ja vaivu se ei! Siitä saat olla varma.

Hetkisen mentyä sykähteli koivurisuissa kapea tulenkieleke ja savu nousi hienona, sinertävänä säikeenä ilmaan. Aslakin puhalleltua siihen jonkun aikaa leimahti nuotio palamaan. Miehet ryhtyivät lämmittämään jäätyneitä eväitään ja asettivat kahvipannun tulelle.

Aterian alkupuoli kului äänettömyydessä, mutta kun oli päästy käsiksi kahviin, kirposi kieli ja keskustelu solahti kuin itsestään tuttuun uomaansa, retken tarkoitukseen ja päämäärään.

— Kahdentoista tunnin kuluttua olemme perillä, puhui Aslak heitellen rasvakimpaleita koirille ja silmäten Otavaa, joka tuikki jo kirkkaana pimeään kääriytyneeltä taivaalta. Saavutamme kummajärveläiset yösijoiltaan.

— Verekseltä näyttääkin jo jälki. Tuntuu kuin olisi elo vasta viisi kuusi tuntia sitten tästä pyyhältänyt.

— Eikö Kummajärven Salkon pitänyt olla Könkään markkinoilla? kysyi
Piera.

— Niin kerrottiin Lainiossa. Enhän olisi muuten niin huolettomana
Ruijaan lähtenytkään.

— On siinä miestä! jutteli Niila. — Häntä ei moni ole päässyt näkemään, vaikka on vuosikausia asunut samassa seurakunnassa. Ei kuulu Äkässuvannon nimismieskään häntä nähneen kuin pari kertaa, vaikka on pian kahdenkymmenen vuoden aikana kaksi kertaa vuodessa käynyt Kummajärvessä rajamatkoja ajaessaan.

— Ei Salkkoa sellaiset vieraat tapaa kotoa. Tuskin lie Äkässuvannon pappikaan nähnyt häntä kertaakaan, vaikka en myös melkein joka vuosi käynyt Kummajärvessä. Aina on Salkko poissa, milloin missäkin.

— Onko isäntä häntä nähnyt? kysyi Piera, kun oli hetkinen oltu ääneti.

— Olen kolme kertaa, kahdesti Suuvuonon markkinoilla ja kerran
Pahtatunturilla. Pitkä, silmäpuoli, luiseva mies… kömpelönnäköinen,
mutta kuuluu silti olevan liukas liikunnoissaan, kun tarve vaatii.
Satuimme vastakkain Pahtatunturin kurussa…

— Mitä tuo sanoi?

— Ei mitään. Teki vain hiljaisen "buore baeiven" [hyvää päivää] ja ajoi ohitse.

Keskustelu katkesi. Miehet lopettivat ateriansa ja laittautuivat jatkamaan matkaa. Lyhyt, talvitien päivä oli jo pimennyt, kun he hyppäsivät ahkioihinsa ja hävisivät koivurisukkojen sekaan äänettömälle vuomalle.

* * * * *

Pienen mäen laidassa, kahden tunturin välisellä aukeamalla makoili Kummajärven Salkko poikansa kanssa. Iso nuotio palaa loimotti heidän välissään, sulaten hiljalleen lunta ympäriltään. Se oli kaivautunut mäen rinteeseen saakka ja valaisi kirkkaasti lumella loikovien miesten kasvot. Salkko venyi puolinukuksissa ja hänen suupielessään roikkui sammunut piippu. Ahavanpuremat kasvot olivat karkeat, nenä pitkä ja käyrä, ja ruokkoamattomat viikset riippuivat velttoina alaspäin. Poika oli myös pitkäkasvuinen kuin isänsäkin, laiha ja kalvakka. Silmät paloivat syvällä päässä ja niiden katse oli arka ja vilkuileva. Vähän matkan päässä, mäen ja sen pohjoispuolella olevan pitkulaisen harjanteen muodostamassa notkelmassa paloi toinen tuli, jonka ääressä kyyhötti puolikasvuinen poikanen. Se oli Salkon toinen poika, joka koirien kanssa paimensi notkelmassa kaivavaa ryöstötokkaa.

— Huono yöpaikka tämä, virkahti poika siirtäen kuohuvan kahvipannun loitommas nuotiosta.

— Meidän tulemme näkyy ainakin puolen penikulman päähän.

Salkko havahtui, puraisi piipun tiukempaan leukapieliensä väliin ja murahti:

— Mitäpä se haittaa, vaikka näkyykin. Kenenkä luulet täälläpäin liikkuvan? — Sitäpaitsi ei sen pitäisi kovin kauas näkyä. Tässähän on risukkoa kasvavaa tievannyppylää ylt'ympäri, lisäsi hän kömpien polvilleen.

— Älä ole niin varma. Ei olisi Aslak Roston työksi kumma, jos hän olisi niskassamme ennen aamua.

– Mahdotonta! Semmoista härkää ei ole kellään, jolla ajaisi meidät kiinni ollessamme ainakin runsaan vuorokauden edellä.

Poika ei vastannut; kaatoi vain kahvia kuppeihin ja kehoitti isäänsä juomaan.

— Saat mennä käskemään Iiskoakin kahville, lausui Salkko, ottaessaan vastaan tarjotun kupin. — Mutta juohan nyt itse ensin.

Poika hörppäsi neljä kuppia yhteen menoon, laski kuppinsa kinoksen reunalle ja nousi suksilleen.

Tuokion kuluttua ilmaantui nuotiolle nuorempi poika, hinterä, viidentoistavuotias miehenalku, jolla oli aikamiehen peski päällä ja suuri lapinlakki syvässä korvilla. Tarttuen kinoksen reunalla olevaan joutilaaseen kahvikuppiin laski hän sen ujostelematta täyteen.

— No? murahti Salkko kysyvästi ja tarkasteli poikaa sivusta päin.

— Makaavat, vastasi tämä ja hörppi kahvia huulet pitkällä.

— Ovatko kaivaneet?

— Kyllä. Nyt märehtii joka sorkka. — Muuten olisivat koko rauhallisia, mutta muuan valkoinen kosotus [viidennellä vuodella oleva poro] pyrkii villimään koko elon.

— Eroamaanko pakkaa?

— Niin, mutta Runni pitää sen kurissa.

— Runni ei ole ensimäistä kertaa tällaisilla matkoilla. Se on viisas koira. —

— On siinä Leenalle kengäsvärkkiä taas, nauraa röhähti Salkko hetken päästä.

— Ei ole äiti vielä entisistäkään selvinnyt.

— Hyvä on, että on varastossa, virkkoi isä. — Kyllä Lainion kauppiaille nutukkaat kelpaavat. Vankka on tingannut sata paria täksi talveksi.

— On siinä taas papille ja nimismiehelle ihmettelemistä, kun nämäkin kunturat [Kuntura = yhden poron koipinahat] ovat orressa, nauroi poika ja ääni ilmaisi täysikasvuista miestä.

Salkon sameassa katseessa kuvastui jonkunlainen epämääräinen ihailu, kun hän huomasi pojan kehittyneen ikäänsä edelle.

— Viisas mies se "länsy", puheli hän. — Katselee vain orressa riippuvia koipia, kääntelee päätään ja hokee: 'Jaha, Salkko on taas tuonut Lainiosta koipia Leenalle. Paljon se Vankka teurastaakin. Jaha!' — Eikö se ollut niin?

Hän nauroi ja täytti piippunsa.

— Niin se sanoi viime kerralla, kun olivat ne orjalaisten koivet kuivamassa. [Orjalaiset = länsilappalaiset.]

— Mitäs äiti siihen?

— Äitikö? Eipä juuri mitään. Virkkoihan vain, kun nimismies naureskeli ja iski hänelle silmää, että 'on se tuo komsarjus leikkisä mies!' Minä jo pelkäsin, että se menee aittaan, mutta ei mennyt. Joi vain kahvit ja ajoi eteenpäin.

— Se on viisas mies, "länsy". Ei se joka asiaan nokkaansa pistä. Toista maata on pappi. Se tekee jos jonkinlaisia kysymyksiä ja tutkii kuin mikäkin — tuomari.

— Niinhän se!… Sinua kaipaa kinkereihin joka vuosi.

— Psth! Salkko sylkäisi halveksivasti. Niinkuin tässä ei olisi parempaakin tehtävää…

Hän ojentihe pitkälleen tulen ääreen ja veti lakin silmilleen. Häntä harmitti aina, kun puhe osui pappiin, sillä hänen täytyi tunnustaa, että hän pelkäsi pappia. Syy siihen, minkävuoksi hän säännöllisesti vältteli kinkereitä, oli se, että hän tiesi papin kajoavan arkaan asiaan, hänen ja Leenan väliseen liittoon, jota ei oltu laillisella tavalla solmittu, vaan oli syntynyt keskinäisestä sopimuksesta ja oli jo kestänyt kauan. Salkko ei voinut tarkalleen sanoa, kuinka kauan, mutta eilinen asia se ei ollut, koskapa vanhin poika oli jo kolmannellakymmenellä. Alkuaikoina ei Salkolla olisi ollut mitään vihkimistä vastaan, mutta kun vuosi oli vierähtänyt vuoden perästä asian aina jäädessä entiselleen, oli hän käynyt yhä vastahakoisemmaksi koko laillistuttamispuuhalle, ja nyt se tuntui jo tuiki mahdottomalta. Johan sille olisi nauranut koko maailma… Nuorinkin jo viisitoista täyttänyt… Olisi jo voinut kallistaa viinapikarin oman isänsä häissä. Ehei…

Hän kohotti päätään ja käski pojan lisätä puita nuotioon ja pitää veljen kanssa huolta poroista. Sitten hän painui jälleen hangelle ja veti päänsä peskinkauluksen sisään ja koetti nukkua.

Mutta uni ei tullut heti. Ajatukset toimivat virkeinä ja riensivät yhdestä asiasta toiseen. Ne viipyivät hetken äskeisessä ryöstössä, kiersivät sen yksityiskohtia, säikkyivät ja arkiintuivat, mutta kurkistelivat hetken päästä julkeina kaikkein vaarallisimpia kohtia tuossa kiveliöseikkailussa. Siitä lähtivät ne kulkemaan taaksepäin entisiä, jo puoleksi unohtuneita jälkiä, himoiten järkyttäviä näkyjä ja vaaranalaisia kokemuksia.

Oli tehty kerrankin retki Tenomuotkan puolelle kauas kauas sisämaahan, retki täynnä seikkailuja ja vaaroja. Vanhempi poika oli silloin mukana ja Saara-Pieti, mainio kiveliöntuntija ja porometsästäjä. Oli ollut tarkoitus verottaa vanhan Salkko Hukan kylää, jonka tiettiin majailevan jossakin Vuongastunturin lähettyvillä. Oli hiihdetty läpi hiljaisten metsien, kiivetty vaarojen yli, laskettu poikki laajojen vuomien, salaperäisinä, hillittyinä, pyssyt olalla ja laukut selässä, kuin peuranpyytäjät muinoin. Koirat, Runni, Kirjis ja Musti olivat laukanneet edellä, kaarrelleet sivuilla kuin taitavimmat vakoojat konsanaan… Muutamana päivänä iltapuoleen oli yhdytetty elo erään vaaran katveessa. Vaikka jo oli pimeä, oli hän tuntenut merkin: se oli Hukan. Paimenessa oleva poika, nosti häivytyksen ja lähti juoksuun. Mutta he eivät siitä välittäneet, antoivat vain pojan mennä ja ryhtyivät ratkomaan eloa. Siinäkös vilske kävi! Koirat mekastivat ja kiersivät eloa kuin vimmatut ja ajoivat säikähtyneitä poroja siihen suuntaan, josta oli tultu. Ilmassa kaikuivat huudot ja kiroukset, kun he hikipäissään juoksivat ja komensivat koiria. Vaaran kylki kajahteli monivärisestä äänenkohusta ja kaukaa kuului paimenpojan surkea huuto: Voi-ii-aa-aa! Salkkoo!…

Koirat olivat ratkoneet ison parttion erilleen ja lähteneet sitä räiskyen ajamaan edellään, kun vaaran toiselta laidalta rupesi kuulumaan kiivasta koiranhaukuntaa ja miesten vihaisia huutoja. Siellä oli Salkko Hukka tulossa miehineen varkaita poishäätämään. Erotti selvään omien ja vierasten koirien haukunnan. Runnin ja Kirjiksen ääni etääntyi, jotavastoin toiset lähenivät. "Pomppe, Pomppe!" "Hei, hei!" Kajahteli vaaran rinteeltä ja sitten vimmattua haukuntaa, joka kiiri sekavana räiskytyksenä pitkin vaaran kupeita, niin ettei kaiku ehtinyt lähimainkaan jokaista haukahdusta vastaamaan… Mutta merkillistä: jostakin aivan läheltä rupesi nyt kuulumaan omien koirien haukunta… Salkko erotti selvään Runnin äänen. Se haukkui niin kiivaasti, ettei Salkko muistanut koskaan kuulleensa sitä niin kiihkeänä. Yhtäkkiä kuului laukaus ja koiran vihlova uikutus, johon sekaantui miesten huutoja ja kirouksia. Mutta yli niiden kaikkien kuului paimenpojan surkea hätähuuto, ja mikä ihmeellisintä oli, se kuului aivan hänen vierestään…

Salkko havahtui unestaan ja kavahti pystyyn. Mitä kummaa tämä oli? Takaapäin kuului vierasten koirain haukunta ja poronkoparain naske. Minkätähden tokka oli siellä? Hän katseli ympärilleen, mutta ei nähnyt poikia. Nuoremman surkea huuto kuului vain pimeästä jostakin läheltä. Sammuvan nuotion vieressä makasi Runni koivet pystyssä eikä liikahtanut… Mitä? Ammuttu?… Salkolle selvisi yht'äkkiä, mistä oli kysymys: Aslak Rosto oli ajanut takaa ja saavuttanut hänet. Aaa! Hän käsitti sen ja harppasi ahkiolleen, missä hänellä oli pyssynsä Mutta juuri kun hän pääsi ahkion luo, pamahti laukaus. Salkko ei käsittänyt, mistäpäin se ammuttiin, mutta jostakin aivan läheltä se tuli. Selässä vain jysähti niin omituisesti. Tuntui kuin olisivat sivut yht'äkkiä turtuneet ja käyneet niin kummallisen veltoiksi… Iholle virtasi jotakin lämmintä ja kosteaa… Salkko taivutti kätensä taaksepäin kuin koetellakseen, mitä se oli, mutta samassa hän kaatui selälleen ja jäi siihen liikkumattomana makaamaan.