VI.
Tiengerjärven tunturitalossa, neljä penikulmaa kirkolta pohjoiseen, istui Tenomuotkan pappi sairasvuoteen ääressä. Talon vanha emäntä, Pirita, sairasti kuolinvuodettaan ja pappi oli aamulla noudettu sinne kiireen kaupalla.
Pirtti oli korkea ja jokseenkin tilava. Sen yhdessä nurkassa oli kookas takka mustuneista luonnonkivistä. Kunkin kolmen ikkunan yläpuolella oli tukeva seinähylly, joista toisella sivuseinällä oleva oli täyteen ahdettu erikokoisia pulloja, toinen toistaan likaisempia. Peräikkunan yläpuolella oleva oli taas saanut säilytettäväkseen tyhjän margariinilaatikon, jonka kyljessä komeili poltetuin kirjaimin: "Chr. Philipsen & Co. Kristiania". Sen ja ikkunan ylälistan väli oli täynnä tahriintuneita valokuvia.
Peräseinällä olevassa sängyssä makasi sairas valkoinen peski päällä ja silmäili avuttoman näköisenä vuoroin sängyn vieressä tuolilla istuvaa pappia, vuoroin takan luona häärivää tytärtään, joka oli kahvinkeittopuuhissa.
Pastori lausui sairaalle silloin tällöin sanasen huomattuaan, ettei tämä kyennyt pitkiä puheita ymmärtämään. Sairas nyökytteli päätään ja sipisi jotakin itsekseen, silitellen kurttuisella kädellään lapinnyssyn nauhoja, jotka riippuivat hänen rinnallaan. Yht'äkkiä hän katsoi pappia oudonnäköisenä ja kysyi:
— Kuka sinä olet?
Pastori hämmästyi, mutta huomasi samassa, että sairas houri ja vastasi tyynesti:
– Minä olen pappi.
— Pappi —?
Sairas katsoi häneen kiinteästi: Akässuvannon pappiko?
— Ei se ole kuin meidän pappi, ehätti tytär väliin.
Sairas rupesi hymyilemään ja katseli pappia lempeästi silmiin.
— Sinä olet tietysti kristitty pappi? kysyi hän nyökäyttäen päätään ja hymyillen lapsenomaista hymyään.
Pastori naurahti ja vastasi myöntävästi,
— Et sinä saa sitten varastaa etkä pettää?
— Voi kun se houraa, päivitteli tytär, joka parastaikaa kuivasi kahvikuppeja.
— Enpä tietenkään, vastasi pastori katsahtaen vakavasti sairaaseen.
Tämä sulki silmänsä ja näytti vaipuvan uneen. Tytär oli sillävälin kaatanut kahvin kuppiin ja kehoitti pappia ottamaan.
— Aslak Rosto se kovin kiitti sinua. Sanoi sinun olevan kristityn.
Pastorin kahvinjuonti keskeytyi ja hän katsahti hämmästyneenä tyttöön.
— Tunnetko sinä Aslak Roston? Tietysti. Hänet tuntevat kaikki. — Minkälainen mies hän on? — Sanovat ne jotkut hänen varastavan, mutta en minä tiedä. Muuten hän on rikas ja tavattoman auttavainen. Toi meillekin kilon kahvia ja kaksi poronlapaa ja käski lähettää sinua hakemaan, kun huomasi äitimuorin huonoksi.
Tyttö katseli pastoria lapsenomaisilla, rehellisillä silmillään.
Sairas heräsi ja tytär arveli nyt olevan parasta ryhtyä häntä ripittämään.
Pastori laittoi rippineuvot kuntoon ja aloitti pyhän toimituksen. Sairas äänteli hiljaa itsekseen ja silitteli myssynsä nauhoja. Tytär auttoi häntä istumaan, kun tuli sakramentin jako ja silmät ummessa vaipui sairas jälleen pitkälleen eikä näyttänyt kuuntelevan loppusanoja ollenkaan.
Toimitus loppui ja pastori veisasi virrenvärsyn. Sairas makasi koko ajan silmät ummessa. Mutta kun veisuu loppui, avasi hän silmänsä ja katseli taas hymyillen pappia, viitaten häntä tulemaan lähemmäs.
Pastori kumartui hänen puoleensa.
— Onko sinulla poroja? kysyi vanhus. — On. Pastori nyökäytti päätään.
— Ovatko ne kiinni?
Pastori nyökäytti jälleen päätään.
— Aslak Rostolla on paljon poroja, sanoi sairas ja hymyili valoisasti.
— Jopa meni taas omille teilleen, huokasi tytär. Siltä on muisti loppunut.
Pastori nousi lähteäkseen. Tytär meni toiseen pirttiin, jossa papin kyytimies odotteli ja ilmoitti papin olevan valmiina matkaan. Hetkistä myöhemmin seisoivat porot valjaissa ja pappi kyytimiehineen karahutti pihasta järvelle, jonka poikki tie mutkitteli kirkonkylää kohden.
Paluumatkalla palasivat pastorin ajatukset vastustamattomasti äskeiseen omituiseen sairaskäyntiin ja — Aslak Rostoon.
Hän oli nyt ollut lähes vuoden Tenomuotkassa ja monenlaisia havaintoja hän oli tänä aikana tehnyt. Eniten häntä kuitenkin oli oudostuttanut se epäluottamus, jolla ihmiset häneen alussa suhtautuivat, puheen johtuessa uskonasioihin. Hän oli ihmetellyt syytä siihen, mutta ei ollut päässyt sen perille. Hän tiesi kyllä, että näillä seuduin oli aikoinaan liikkunut valtava herätys, joka kulovalkean tavoin oli kulkenut yli koko pitäjän, taivuttaen hurjalla voimalla kaikki allensa. Mutta hän oli luullut sen jo aikoja menettäneen voimansa. Niin oli hänelle asia esitetty "alhaalla", kaupungissa, josta hän tänne oli muuttanut. Mutta ei. Vaikka hän ei alussa ollut kyennytkään huomaamaan muita jälkiä tuosta muinoisesta, valtavasta herätysliikkeestä kuin omituisen tervehtimistavan ja seuroissa ilmenevät "liikutukset", oli hän myöhemmin tehnyt sen havainnon, ettei liike suinkaan ollut menettänyt mahtiaan, vaan päinvastoin oli vieläkin mitä suurimpana tekijänä näiden ihmisten elämässä. Se mies, joka oli tämän hengellisen lumivyöryn liikkeelle pannut, oli kuolemansakin jälkeen vielä näiden yksinkertaisten tunturi-ihmisten pappi ja sielunhoitaja. Hänestä he puhuivat, hänen vaikutustaan he muistelivat, hänen kirjojansa lukivat. "Rovasti-vainaja" — niinkuin he häntä kutsuivat oli antanut heille heidän maailmankatsomuksensa ja elämänjärjestyksensä. Hän oli ollut se suuri, rakastettu "pappa" [pappi], jota muistellessa lappalaiselle vieläkin vesi silmänurkkaan kiertyi.
Tämä seurakuntalaisten suhde "rovasti-vainajaan" se oli, joka alussa oli uhannut nostaa tien pystyyn Tenomuotkan nykyiseltä papilta. Kaupungissa hänellä oli ollut sangen helppo päästä ihmisten sielujen kaitsijaksi. Mutta täällä kävi toisin. Nuo vilkkaat, yksinkertaiset ihmiset, jotka tavallisesti lausuivat ajatuksensa niin havainnollisesti ja selvästi, rupesivat kiertelemään ja kaartelemaan, kun tuli puhe uskonasioista. Heidän puheensa muuttui silloin niin peitetyksi ja salaperäiseksi, ettei pastori ollut päässyt selville, mitä he oikeastaan tarkoittivat. Kunnes eräänä päivänä muuan tunturitalon isäntä oli ilmaissut hänelle syyn tuohon verhottuun käytökseen. 'Me emme pidä pappia kristittynä, koska kukaan meistä ei ole kuullut papin tehneen parannusta'. Silloin oli asia hänelle kirkastunut: he pitivät häntä kääntymättömänä. Eikä siinä ollut auttanut minkäänlainen selitys. 'Eihän pappi todista koskaan syntejä anteeksi, niinkuin "rovastivainaja" on käskenyt ja niinkuin sanakin opettaa'.
Siinä sitä oli oltu.
Turhaa siinä oli ollut vedota raamattuun. He tunsivat sen kyllä. Ja myönsivät, että pappi, joka oli akatemiassa niin suuren opin saanut, tunsi sen myös — ulkonaisesti, mutta sanan henki ja voima oli häneltä peitossa, koska hänellä ei ollut — pyhää henkeä.
Hän, pappi, jumaluusopin ongelmoihin perehtynyt, oli ollut kovin hämmästynyt. Ja hän oli valmistunut pitkään piiritykseen, joka kuitenkin oli näyttänyt niin toivottomalta.
Mutta yhä suuremmaksi oli hänen hämmästyksensä kasvanut, kun hän muutamia kuukausia myöhemmin oli havainnut maaperän rupeavan myötäämään. Entinen epäluottamus oli silminnähtävästi alkanut hälvetä. Ja syynä siihen oli — Aslak Rosto, niin kummalta kuin se tuntuikin. Tämä nuori, rikas lappalainen oli ilmeisesti hänen puolellaan, siitä ei päässyt mihinkään. Hän oli sen monesti huomannut. "Aslak Rosto se väittää papin olevan kristityn", oli hän kuullut sanottavan useamman kuin yhden kerran. Ja hän oli huomannut puhujien katseista, etteivät he sitä leikillä sanoneet. Kaukana siitä. Päinvastoin oli tuo sana todistuksena jonkunlaisesta sekaannuksesta heidän ennen niin varmoissa mielipiteissään. Se oli kuin avuttomuuden todistus, joka osoitti, että kysymys hänen kristillisyydestään ei ollutkaan niin helposti ratkaistu.
Mikä mies oli tämä Aslak Rosto? Ja mistä johtui hänen vaikutusvaltansa? Sillä vaikutusvaltaa hänellä oli, siitä hän oli tänään viimeksi saanut todistuksen. 'Aslak Rosto se kovin kiitti sinua'. Sanoi sinun olevan kristityn'. Niin oli Tiengerjärven tyttö sanonut. Johtuiko tuo vaikutusvalta hänen rikkaudestaan? Vai pelkäsivätkö ihmiset häntä niin paljon, etteivät uskaltaneet olla erimieltä hänen kanssaan? Näihin kysymyksiin ei pastori löytänyt vastausta. Sen verran hän oli tehnyt havaintoja kirkolla, että toinen puoli kirkonkylää, eli "Roston valtakunnan alamaiset", olivat valmiit vaikka mihin Aslak Roston tähden. He kiittivät häntä jokaisessa sopivassa tilaisuudessa. He ylistivät hänen jalomielisyyttään ja anteliaisuuttaan. Ja jos Aslak tarvitsi jotakin, saivat muut odottaa. Viime kesänä esimerkiksi oli pappilanrouva tingannut Muotka-Maijan pyykkiin. Tämä oli luvannut aivan varmasti. Mutta pyykkipäivänä hän oli lähettänyt sanan, ettei hän joudakaan. Hänen olikin pitänyt ruveta punaamaan — Aslak Roston aittaa. Ja siellä oli Maija heilunut pensseli kourassa, huulet yhteen puserrettuina ja maalannut. Eikä pappilanrouvan ollut auttanut muu kuin odottaa. Saatuaan aitan punatuksi, oli Muotka-Maija tullut ja pessyt pyykin kuten ennenkin. Ainoa, joka "Roston valtakunnassa" uskalsi Aslakkia vastustaa, oli Rauna-muori, vaikka ei hänkään aina esiintynyt yhtä jyrkkänä. Päinvastoin saattoi hänkin toisinaan antaa Aslakille tunnustusta. Niinpä kerran, kun Aslak oli avustanut muuatta köyhää leskeä, oli Rauna-muori lausunut, että "Aslak Rostolla — hänen jumalattomuudestaan huolimatta — oli enemmän töitä kuin monella kristityllä. — Rauna-muori oli ollut kiivaimpia papin vastustajia, mutta viime aikoina oli hänkin osoittanut jonkunlaista suvaitsevaisuutta häntä kohtaan. Eikä hän ollut tätäkään muutosta voinut lukea muiden kuin Aslak Roston ansioksi.
Pastori oli ollut niin mietteisiinsä vaipuneena, ettei ollut huomannut, että poro oli pysähtynyt ja että kyytimies huusi hänelle jotakin. Hän kömpi ylös reslasta.
He olivat pysähtyneet aukealle vuomalle.
– Mitä nyt? kysyi hän.
— Onkos pappi ennen kuullut tuollaista laulua?
Pastori kuulosti.
Heidän vasemmalla puolellaan, verrattain lähellä, lauloi reipas ääni:
— Paisunut [kasvoiltaan ajettunut] nepo 'vanhus' se astelee palkista pitkin. Suopunki kädessä. Kun tuo heitti 'vanhus', niin jopahan tarttui!
Pimeästä rupesi näkymään epäselviä, liikkuvia olentoja, kuului koparan naske ja koira haukahti väliin. Pastorin poro rupesi riuhtomaan ja tahtoi väkistenkin riistäytyä irti.
— Sieltä tulee tokka, huomautti kyytimies.
— Kenenkähän se mahtanee olla?
— Aslak Roston… Tunnen äänestä.
Samassa hurisi porolauma ohi, niin että lumi tuprusi. Sarvet kalahtelivat toisiinsa ja koparat naskuivat. Koirat kiersivät lauman laitoja vimmatusti haukkuen. Lauman edellä ajanut mies huusi jotakin ja siihen vastasi vuomaita toinen ääni, jonka pastori tunsi laulajaksi. Seurauksena oli, että porolauma pysähtyi muutaman sadan askelen päähän.
Pimeästä astui esiin kookas mies taluttaen poroaan. Häntä seurasi toinen vähän jälempänä.
— Buore aeked! Hyvää iltaa! tervehti tulija.
— Jumal' antakoon! vastasi pastori.
— Mitä, pappiko se on? huusi iloinen ääni.
– Niin on. Taitaa olla Aslak Rosto?
— Jo vain!
Miehet tervehtivät toisiaan.
— Mistäpäin Rosto ajelee?
— Tuolta rajalta tulen. Oli päässyt pieni parttio karkuun ja olemme olleet sitä hakemassa. Entä pappi? Mistäpäin tulet?
— Tiengerjärveltä. Olen käynyt sairaan luona.
— Aa, vanhan Piritan… Joko erkani?
— Ei vielä, heikoksi jäi.
Aslak Rosto sytytti piippunsa.
— Kuka se tämä toinen?
— Etkö tunne? huusi kyytimies.
— Ka, Taapa-Tuomas! — Terve!
— Terve, terve!
– Papin sopii ajaa minun kylääni yöksi, virkkoi Aslak hetken päästä. —
Ei ole pappi vielä käynytkään, vaikka on luvannut.
— Onko se tien varrella?
— Ei ole kuin kolme neljännestä talosta, jossa tullessa olette käyneet.
— No sittenhän sopii.
Aslak huusi jotakin koirille ja vihainen haukunta alkoi taas. Porot lähtivät karkaamaan koirain ajamaa suuntaa ja Aslak renkineen karahutti perään. Pastori kyytimiehineen lyöttäytyi samaan joukkoon, — ja niin mentiin hyvää vauhtia.