X.
Aavemaisena lepää suuri Suolovuoma kuun kelmeässä valossa.
Ei elävää olentoa näy missään, jos ei niiksi ottaisi puoleksi lumeen hautautuneita pajupensaikkoja, joita kasvaa siellä täällä avaran vuoman selällä. Kuun kalpeassa, väreilevässä valossa näyttävät ne ihmisolennoilta, jotka jostakin tuntemattomasta syystä ovat kerääntyneet yhteen puolen yön aikaan autiolle, elottomalle vuomalle. Näyttää siltä kuin liikkuisivat ne hiljaa edestakaisin, pysyen kuitenkin yhdessä joukossa. Väliin vain kohoaa lapinlakki vähän ylemmäs muun joukon kumaraan painuneita päitä ja toisinaan näyttää siltä, kuin kulkisi joku nelinkontin toisten takana ja tähystelisi molemmille puolin jotakin edessäpäin näkyvää vaaraa, sillä aikaa kuin toiset ovat omituiseen keskiyöhartauteensa vaipuneina. Mitä?
Ovatko todellakin koivurisukot muuttuneet eläviksi ihmisiksi?
Muutaman, vuoman laiteella olevan pensaikon takaa kohoaa neljän tuulen lakki varovaisesti näkyviin. Kuunvalo paistaa kirkkaasti sen vierkin [vierkki = lappalaislakin nahkareunus] reunassa olevaan kelta-punaväriseen koristenauhaan ja vierkin alta paljastuvat tummat kasvot, jotka tarkkaavaisina tähyävät eteenpäin.
Se on ihminen, elävä ihminen
Kaukana vuoman toisella reunalla näkyy myös liikettä. Se värehtii epäselvänä vuomaa reunustavan metsän hämyisellä laidalla, kunnes se käy selväpiirteisemmäksi ja kiteytyy mustaksi, eteenpäin liikkuvaksi pisteeksi, joka selvänä erottautuu valkean vuoman pinnalta. Musta piste lähenee, käy suuremmaksi joka hetki ja pian erottaa tähyävän miehen silmä sen poroparttioksi, joka ohjaa kulkunsa vuoman poikki. Mies laskeutuu pitkälleen pensaston suojaan ja virittää pyssynsä hanan. Hän on koko päivän hiihtänyt lähiseutuja ristiin rastiin ja hakenut poronjälkiä. Siellä täällä hän oli niitä löytänytkin, mutta aina siksi vanhoja, ettei ollut kannattanut lähteä niitä seuraamaan. Hän oli juuri ollut aikeissa palata takaisin vuoman laidasta, johon oli hetkeksi pysähtynyt, kun hänen terävä silmänsä keksi lauman ja hän päätti asettautua sitä väijymään.
Poroparttio läheni, pysähtyi tuon tuostakin koparoimaan vuoman valkeaa pintaa. Siellä oli jäkälää pajupensaiden juurilla. Mutta kauan se ei viipynyt paikassaan, vaan jatkoi kulkuaan vuoman yli.
Nyt se oli jo lähellä. Mies saattoi jo helposti erottaa eläimet toisistaan. Siinä oli nulppoja ja sarvipäitä, arviolta noin parisenkymmentä. Nyt pysähtyivät ne taas ja nostelivat kuonojaan kuin vainutakseen vastaiselle rannalle kätkeytynyttä vaaraa. Sitten jatkoivat ne tyyneinä matkaansa ja pysähtyivät uudelleen kaivamaan pajupensaikkojen kupeita.
Kuului laukaus, joka terävänä kiiri yli äänettömän vuoman. Porolauma säikähti ja lähti kiitämään takaisin tiheänä, sakeana joukkueena. Kajahti toinen ja kolmas laukaus ja pöllyävä lumipilvi osoitti, missä parttio oli menossa. Pian se oli päässyt yli vuoman ja hävinnyt vastarannalla olevaan metsään. Lappalainen juoksi esiin piilopaikastaan paljastettu puukko kädessä. Hän riensi lähinnä olevan poron luo, joka pahasti haavoittuneena piehtaroi lumessa. Yks kaks sojotti puukko sen rinnassa ja tuokion kuluttua lakkasivat koivet liikkumasta.
Lappalainen silmäsi vuomalle ja hänen kasvojaan kirkasti saaliinhimoinen hymy. Vähän etempänä piehtaroi kaksi poroa tanterella. Toinen yritti päästä pystyyn, mutta luoti oli nähtävästi satuttanut sitä jalkaan, koska se heti pystyyn päästyään kaatui uudelleen.
Lappalainen veti puukon poron rinnasta ja riensi toisten luo. Ei kulunut pitkää aikaa, ennenkuin niidenkin liikkeet lakkasivat ja mies hyykötti polvillaan vuomalla täydessä nylkemätouhussa.
Aslak Rosto nylki porot muutamassa tuokiossa. Sen jälkeen hän paloitteli lihat, kantoi ne metsään ja hautasi lumeen huolellisesti. Oli kuin olisi kuukin suosinut hänen työtään, sillä se riistäytyi kuin väkisten esiin taivaalle kerääntyneiden pilvenhattaroiden takaa. Tuntui aivan kuin olisi se halunnut kirkkaalla loisteellaan auttaa Aslakkia tihutyön jälkien hävittämisessä.
Aslak sitoi taljat suopungilla yhteen ja heitti taakan selkäänsä. Hän haki pyssynsä pensaikon takaa ja nousi suksilleen.
Oli välttämätöntä saada taljat tappopaikalta syrjään. Vanhasta kokemuksesta hän tiesi hyvin, että jos joku kulkija sattuisi purnuille, tämä ensi töikseen rupeaisi etsimään lihoihin kuuluvia taljoja. Olisihan asian voinut auttaa sillä, että olisi leikannut taljoista korvat pois, mutta kuitenkin oli Aslakista varminta viedä ne kokonaan toiseen paikkaan.
Hän hiihti pitkin hiljaista metsää, jossa kuunvalo leikki puiden juurella. Jonkun matkaa hiihdettyään huomasi hän maan alkavan kohota. Metsä harveni, loppui tyyten ja eteen aukeni kuun valaisema tievan [harjun] laki. Aslak hiihti sen yli ja laski viistoon tievan juurelle vastakkaiselle puolen, jossa metsä taas alkoi. Siihen hän päätti laittautua yöksi.
Hän heitti taljakimpun selästään, haki metsästä kuivaa honkaa ja teki tulen. Paikka oli suojainen, joten tulen näkymistä ei tarvinnut pelätä. Olihan Suolovuoma kaukana ihmisten ilmoilta. Lähin tietty lapinkylä oli ainakin parin penikulman päässä.
Tuli paloi ilosesti ja Aslak haki eväänsä esille. Hän levitti yhden taljoista allensa ja ryhtyi syömään.
Joku päivä sitten hän oli saanut Suuvuonon Larssenilta kirjeen, jossa tämä oli pyytänyt lähettämään hänelle viidenkymmenen poron lihat. Hän oli nimittäin saanut suuremman tilauksen Tromssaan ja nyt häneltä puuttui tuo määrä. Sitä ei voinut Suuvuonossa niin äkkiä saada kokoon, jonka vuoksi hän luotti Aslak Rostoon, joka ennenkin oli hänelle toimittanut suuria lihalähetyksiä.
Tämän vuoksi Aslak oli teurastanut isänsä merkkiporot. Se oli ollut hyvä syy, jonka vuoksi hän oli saanut isänsä omasta merkistään eroavan poromerkin hävitetyksi. Mutta häneltä uupui vielä kymmenkunta ja siitä syystä hänen oli ollut lähdettävä "pyyntiretkelle". Ei senvuoksi, ettei omassa elossa olisi ollut, vaan siksi, että tämä oli Aslakista paljon mukavampi keino. Eihän tarvinnut omaa eloansa haaskata silloin, kun kiveliö vielä saalista antoi. Eikä hän ollut ensi kertaa tällaisilla matkoilla. Huihai! Hänhän elikin pääasiallisesti näillä töin. — Sitäpaitsi hän nautti täysin siemauksin tällaisista matkoista. Niihin yhtyi siksi paljon jännittävää seikkailua, ettei hän saattanut niistä luopua. Se oli varmaan isoisältä peritty peuranpyytäjäveri, joka häntä veti kiveliöön ja tuntureille saalista etsimään. Isoisän aikoina oli tietysti naapurilta "lainaamista" harjoitettu yhtä paljon kuin nytkin, ehkä enemmänkin. Mutta sen lisäksi oli silloin pyydystetty myös peuroja, joita siihen aikaan vielä parveili suuret laumat tuntureilla. Se oli ollut vapaata, rehellistä metsästystä, johon ei lakikaan pystynyt sekaantumaan. Nyt olivat peurat hävinneet, "muuttuneet" poroiksi. Omistajan merkki oli niistä tehnyt yksityisomaisuutta ja laki oli ottanut ne poikkeuksetta suojelukseensa. Loppunut siis oli peurojen pyynti, tuo vapaa urheilu lumisilla tunturihuipuilla. Ja entinen peuranpyytäjä, joka kyllä verotti luvattomasti naapurinkin tokkaa, hänkin, kun tilaisuus siihen tarjoutui, oli muuttunut yksinomaan salassa hiipiväksi, pimeässä piileskeleväksi varkaaksi, jonka teot eivät sietäneet päivänvaloa. — Ja kuinka paljon niitä olikaan näitä nykyaikaisia "peuranpyytäjiä". Joka lappalainen järjestään! Ei Aslak tiennyt kuin yhden lappalaisen, jonka ei milloinkaan oltu sanottu varastaneen. Mutta hänpä olikin kuollut kunnanvaivaisena. Sen sijaan olivat toiset toimekkaita. Samaan tapaan kuin oman, heitti suopunki kiinni vieroporonkin ja puukko väärensi ujostelematta naapurin merkin. Hän, Aslak, käytti taidolla molempia, sekä puukkoa että suopunkia, mutta hyvin usein myös pyssyä, kun oli kysymys "vereksen lihan" tekemisestä naapurin laskuun. Pyssy oli hänestä melkein mukavampi. Se muistutti entistä peuranpyyntiä.
Aslak tarkasteli taljan korvaa. Tuttu merkki! Sen omistaja asui kaukana seurakunnan itäpäässä. Porot olivat nähtävästi jääneet vanhoihin kiekeröihin [kiekerö = paikka missä poro on kierrellyt ristiin rastiin] ja niin eksyneet omistajan niitä löytämättä.
Hän lopetti ateriansa ja pani eväät laukkuun. Päivän saalis ei häntä tyydyttänyt. Kolme päätä päivää kohti. Se oli liian vähän. Huomenna oli onnistuttava paremmin.
Metsässä kohisi. Aslak silmäsi tievan laelle. Siellä pyöritteli tuuli lumikiehkuroita. Taivas oli mennyt pilveen.
Hän lisäsi puita nuotioon, solmisi peskivyön polvien yläpuolelta tiukkaan, veti päänsä peskinkauluksen sisään ja koetti nukkua.
Mutta uni ei tahtonut tulla.
Aslak kuunteli tuulen tohinaa puiden latvoissa. Se soi niin myrskyä ennustavana. Hänen yöpaikkansa oli kuitenkin mahdollisimman suojaisa, toisella puolen Suolovuomaa vasten tievanselkä, toisella metsä.
Aslak katseli peskinkauluksen ja lakinreunan välisestä raosta, kuinka varjot liikkuivat metsässä. Sen mukaan kuin nuotio leimahti korkeammalle tuulenhengen siihen sattuessa, hypähtivät ne joka kerta keveästi taaksepäin metsän pimentoon. Mutta heti kun nuotion loimo vähänkin heikkeni, olivat ne jälleen uteliaina kurkistelemassa metsän reunassa, aivan Aslakin kantapäiden takana. Ne olivat kuin henkiä, jotka hiipivät ympäri ja supattivat, rohkeina tirkistellen tulen ääressä lepäävää miestä.
Mikäs paikka tämä olikaan?
Aslak ei ollut tullut sitä ajatelleeksi ennemmin. Nyt heräsi hänen havaintokykynsä vilkkaaseen toimintaan.
Hän käänsi päätään sivulle ja tarkkasi tievan juurta. Se teki jyrkän käänteen vasempaan ja näytti sillä suunnalla painuvan vielä alemmaksi. Vähän matkan päässä oli lumitöyry, joka esti näkemästä, mihin tievan juuri päättyi. Töyryn yläpuolelta näkyi vain kääkkyräinen petäjä, jonka latvassa oli iso, kummallisen muotoinen tuulenpesä. Se muistutti hämmästyttävässä määrässä suurta Ruotsin lappalaisten käyttämää tupsulakkia. Nyt siinä lauloi jo myrskytuuli omituista, valittavaa säveltään.
Uskottoman tieva!
Kumma, ettei hän ollut sitä ennemmin huomannut.
Aslakin ajatukset vilkastuivat. Hän muisti poikasena kuulemansa kertomuksen lappalaisesta, joka oli elänyt suuren herätyksen aikana. Hän oli ollut mainio poronvaras eikä ollut välittänyt papin saarnoista eikä kehoituksista niin ikään mitään. Muutamana iltana hän oli ollut kirkolla seuroissa juopuneena ja pappi oli puhunut hänelle parannuksen tarpeellisuudesta. 'Tee parannus, Oula, ennenkuin on liian myöhäistä!' oli pappi varannut. 'Voit huomenna olla jo kuolleena.' Mutta siitäkös oli Oula yltynyt nauramaan ja pilkkaamaan: 'Mistä pappi sen tietää?' 'Olet tainnut kysyä itse Isä Jumalalta, kun niin varmana puhut?' 'Minun pitää huomenna olla pykällyksessä Jerstivaaran kaarteella eikä siis kuolema voi tulla kysymykseenkään. Mutta jos Isä Jumala on nyt kerran niin varmasti päättänyt sen, niin pyydä häntä hiukan pidentämään Oula Gainon elämänlankaa.' 'Sano, että Gaino-Oulalla on pykällys Jerstivaarassa ja että hänen täytyy välttämättä olla siellä ennen huomista puoltapäivää. Sillä pykällyksestä ei tule mitään, jollei poroisäntä, Hotti-Mikkala, saa viinojaan, ja ne on minulla ahkiossani.' Oli sanonut ja lähtenyt. — Aamulla löydettiin Oula kuolleena kaltiosta [talvisula lähde] tievan alta. Siihen oli ajanut juovuksissaan ja hukkunut. — Siitä alkaen oli tievaa kutsuttu "Uskottoman tievaksi".
Aslakille tuli omituinen paha olo. Tuo kertomushan sopi niin ihmeen hyvin hänen omaan elämäänsä. Eikö hänkin ollut monesti pilkannut entistä pappia, kun tämä oli hänelle puhunut parannuksen tarpeellisuudesta? Olipa vain. Mutta nykyisen kanssa hän oli hyvissä väleissä… Ja eiköhän Jumala sentään lue sitä jonkunmoiseksi ansioksi, että hän oli joka tilaisuudessa uutta pappia puolustanut…
Aslakkia rupesi yöpaikkansa yht'äkkiä peloittamaan. Tiesi jo, vaikka ei tässä saisikaan nukkumarauhaa. Olihan kiveliö täynnä paikkoja, joissa ei annettu matkamiehen maata, vaan ajettiin väkisten ylös. Tiesi jo, vaikka olisi Uskottoman tievakin sellainen?
Kuitenkaan ei Aslak muistanut mitään sellaista kuulleensa. Hän rauhoittui ja painoi silmänsä umpeen. Kissa viitsi lähteä toiseen paikkaan muotkimaan ja uutta tulta tekemään… Hetkistä myöhemmin hän nukkui. Mutta uni oli rauhatonta ja tuli monella tapaa keskeytetyksi.
Ensin tuli Oula Gaino, parta ja tukka jäässä, ja pysähtyi hänen viereensä Hotti-Mikkalan viinanassakka kainalossa. Hän katsoi Aslakkia jääkuorisilla silmillään ja puheli: "Burist, Aslak Rosto! Tunnetko minua? Minä olen Gaino-Oula ja asustan tässä tievassa. Minut on kyllä haudattu, mutta uskottoman ruumishan ei saa lepoa haudassakaan. Minä käyn joka yö viemässä viinaa Hotti-Mikkalalle, joka keskiyön aikana pitää pykällystä Jerstivaarassa." Gaino-Oula silmäsi taivaalle ja jatkoi: "Nyt pitää minun mennä, sillä Hotti-Mikkala odottaa. Laittauduhan pois tästä sillä aikaa!"
Oula Gaino lähti ja palasi tuokion kuluttua takaisin. "Vai et mennytkään!" huusi hän ja pui nyrkkiä Aslak Rostolle. "No sama se! Olepas vaan! Saat nähdä jotakin." Oula Gaino pani käden korvalliselleen ja kuunteli. "Minulle tulee vieraita tänä yönä", sanoi hän ja katseli Aslakkia jäätyneillä silmillään. "Se on tuttua väkeä sinulle." Hän viittasi metsään päin ja virkkoi: "Kuulepas, sieltä hän jo ajaa!" Ja Aslak kuuli, kuinka ahkio kolahteli ja poron koparat naskuivat. Hetken kuluttua ilmestyi metsänreunaan pitkä, luiseva, silmäpuoli mies. Aslak tunsi hänet: se oli — Kummajärven Salkko.
Hän koetti huutaa, mutta ääntä ei lähtenyt. Kurkkua poltti ja kuristi niin omituisesti. Oula Gaino kääntyi hänen puoleensa ja lausui: "Saat nousta tervehtimään vanhaa tuttua!"
Mutta Aslak ei tahtonut nousta.. "Voi armahda minua, Oula! Minä en saata, en saata!" rukoili hän.
Mutta Oula Gaino potkaisi häntä kylkeen ja huusi julmistuneena: "Vai et saata!" "Sepä kumma!"
Silloin täytyi Aslakin nousta ja Oula Gaino talutti häntä Salkkoa vastaan, joka oli noussut ahkiostaan. Polvet horjahtelivat arveluttavasti ja tuskan hiki kohosi otsalle. "Tässä on vanha tuttu, Salkko", sanoi Oula ja työnsi Aslakin Salkon eteen. Mutta tuskin oli Kummajärven Salkko hänet tuntenut, kun hän rupesi surkeasti huutamaan: "Voi, Aslak Rosto, mitä teit!" "Murhamies olet!" "Mutta odota, pian on sinunkin synninmittasi täysi!" Ja Salkko väänteli käsiään ja jääkuoren alta loisti hänen avuton, kauhistunut katseensa ja Aslakin ojennetulle kädelle putosi kyynel, joka poltti kuin tulessa…
Aslak hypähti ylös ja koko hänen ruumiinsa vapisi. Tuskan hiki kihoili hänen otsalleen ja kättä kihelmöi armottomasti.
Hän oli nukkuessaan pudottanut toisen kintaan ja paljas kämmen oli sattunut palavan kekäleen päähän. Siitä tuska kädessä. Hän huoahti helpotuksesta. Kaikki olikin ollut vain unta.
Mutta ei! Totisesti oli tämä paikka sittenkin noiduttu!
Kaltion puolelta, sieltä, missä kasvoi kääkkyräinen petäjä, kuului yht'äkkiä surkean vihlova huuto: — Voi, voi!
Aslak ei ollut uskoa korviaan. Mutta kun huuto uusiutui, täytyi hänen se uskoa. Hän sieppasi pyssynsä ja latasi.
– Kuka siellä? karjaisi hän ja hänen sydämensä takoi haljetakseen.
Mutta vastausta ei kuulunut. Tuuli hurisi vain puiden latvoissa ja myrsky ryski metsässä ja tievan takana.
— Vastaa, taikka minä ammun!
Ei vastausta.
Silloin Aslak laukaisi ääntä kohden ja se vaikeni heti. Mutta hetken päästä kajahti se uudelleen ja nyt entistä kovemmin ja valittavammin: Voi, voi!
Se oli Kummajärven Salkon ääni! Siitä ei ollut epäilystäkään. Aslak vapisi niin, että oli aivan kaatumaisillaan. "Herra Jumala, herra Jumala! Auta minua!" hoki hän itsekseen.
Samassa puhalsi tuuli nuotion sammuksiin. Aslak oli aivan menehtymäisillään tuskaansa. Hän läähätti ja huohotti kuin olisi ollut aivan äärimmilleen hengästynyt. "Herra Jumala! Nyt taisi tulla kuolema tähän paikkaan!" Hän haparoi laukkuaan, löysi sen ja hyppäsi suksilleen. Hän ei ajatellut suuntaa sen enempää, työnsi vain menemään niin paljon kuin jaksoi, läähättäen pakahtumaisillaan. Puunoksat löivät häntä kasvoihin, mutta hän ei siitä välittänyt, hiihti vain eteenpäin hätä ja tuska kurkussa.
Yht'äkkiä pysähtyi hän kauhun lyömänä ja suksisauvat putosivat hänen käsistään. Ylhäältä, juuri hänen päänsä päältä parkaisi äskeinen ääni: — Voi, voi!
Muutamaan minuuttiin ei Aslak voinut tehdä mitään. Hän vapisi kiireestä kantapäähän ja kuoleman pelko kouristi hänen sydäntään. Hän tunsi viimeisen hetkensä tulleen. Salaperäinen, vaikeroiva ääni kaikui yhä hänen päänsä päältä. Hän olisi paennut, mutta voimat pettivät täydellisesti.
Mutta heti kun ensimäinen säikähdys vähänkin helpotti, palasi hänen vanha rohkeutensa epätoivon vimmalla takaisin. Hän tarkasti puita ympärillään ja koetti päästä selville, mistä tuo valittava ääni tuli.
Hän oli sattumalta joutunut lähelle kaltiota. Siinä aivan hänen vieressään oli kääkkyräinen petäjä tuulenpesineen ja sitä vastaan nojallaan toinen, myrskyn kaatama puu. Puiden rungot olivat pusertautuneet lujasti toisiaan vasten. Kun myrskytuuli heilutti kääkkyräpetäjää voimakkaammasti, syntyi puiden toisiinsa hankaantumisesta — valittava ääni.
Samassa hetkessä, kun tämä Aslakille selvisi, oli pelkokin tiessään. Mutta niin herpaantunut hän oli tavattomasta jännityksestään, että kesti hyvän aikaa, ennenkuin hän saattoi jatkaa matkaansa.
Jonkun ajan kuluttua pääsi hän metsästä ulos. Hänen edessään oli vuoma, jossa myrsky tanssitti lumipilviä hirvittävällä voimalla.
Aslak korjasi laukkua selässään ja työnsi menemään myrskyn sekaan.
Pian katosi hän näkyvistä lumipyörteisiin.