XI.
Kun Aslak Rosto ajatteli viimeksi kuluneita vuosia, ei hän voinut niistä sanoa muuta kuin hyvää. Häntä oli onnistanut kaikin puolin. Elo oli kasvanut huomattavasti. Tuhannesta porosta verotti kunta, mutta tuhat viisisataa niitä oli, oli varallakin. Ja "mahdollisuudet lauman lisäämiseen" olivat yhtä hyvät kuin takavuosinakin. Eivät olleet näet lappalaiset vahingoistaan viisastuneet. Joka talvi hävisi jokaiselta kymmenmäärittäin, mutta uutterampaan paimennukseen se ei heitä saanut ryhtymään. Hän, Aslak Rosto, oli sanonut heille, että "paimentakaa paremmin, etteivät varkaat vie eikä hukka hävitä". "Katsokaapa, minä hiihdän puolet maaherranlääniä tarkastaakseni, onko elo turvassa. Minä en luota renkeihini." Näin hän oli puhunut eikä naapureilla ollut siihen mitään sanomista. Hän näki kyllä heidän silmistään, etteivät he häntä uskoneet, mutta ajatuksiaan ei kukaan uskaltanut ilmaista. He tiesivät hänen varastavan, mutta siihen ei kukaan rohjennut viitata. Yksi ja toinen yritti vain kaikessa hiljaisuudessa verottaa hänen laumaansa, kun tilaisuus siihen tarjoutui, mutta yritykset olivat usein niin taitamattomasti harkittuja, että tulivat ilmi, ja Aslak oli saanut näytellä kärsineen osaa ja toimittaa syylliset rangaistukseen. Sillä tyhmää varkautta ei Aslak Rostokaan hyväksynyt. Jos kerran otti, niin piti ottaa taitavasti, niinkuin hän teki. Häntäpä ei oltukaan vankiloissa vennetty, niinkuin yhtä ja toista tenomuotkalaista. Yksin Salkko Hukkaakin oli käytetty "alhaalla" ja sellaisestakin kuin — viinanvarkaudesta!
Salkko Hukka. Niin, hän oli pahin Aslak Roston vihamies. Ja se oli kumma, että heidän sukunsa olivat jo monessa polvessa olleet toistensa vihamiehiä. Niin olivat olleet vanha Rosto ja vanha Salkko, niin myös heidän isänsä. Mistä se johtui, sitä ei Aslak varmuudella tiennyt. Isänsä oli kertonut, että vanhoista ajoista olivat Hukat ja Rostot olleet palkistensa etevimpiä lappalaisia. Viimemainituilla oli aina ollut suhteellisesti paremmat jäkälämaat kuin edellisillä, joiden jutama-alue [liikkumisalue] oli seurakunnan länsipäässä, missä myös Norjan lappalaiset laidunsivat porojaan ja rasittivat maita enemmän kuin ne olisivat kestäneet. Vanha Hukka oli kerran esittänyt koko kunnan aluetta yhdeksi palkiseksi, mutta sitä oli vanha Rosto kynsin hampain vastustanut. Asia oli rauennut myrskyisen kokouksen jälkeen, jossa Hukan puolue oli jäänyt vähemmistöön. Hänen poikansa Salkko oli kuitenkin päässyt Roston palkisen jäseneksi, tiesi miten, mutta siellä hän nyt oli jo ollut kohta vuosikymmenen. Vanha vihamielisyys ei kuitenkaan ollut senkautta heikentynyt, päinvastoin.
Näitä mietiskeli Aslak Rosto kirkolle ajaessaan. Oli puolenyön aika ja kuu valaisi vaisusti kapeanpitkulaista järvenselkää, jota pitkin hän ajoi. Hän oli matkalla pappia noutamaan.
Aslak kiinnitti ajohihnaa. Poro taivutti päätään taaksepäin ja paransi menoa. Järvi loppui ja resuista naavakuusta kasvava rämeikkö alkoi.
Niin. Vanha Rosto oli kuoleman kielissä ja hänelle oli Aslak lähtenyt pappia noutamaan.
Vanhus oli kitunut pitkin talvea. Ei ollut enää ollut poroissa kävijäksi pitkään aikaan. Melkein siitä saakka kuin Aslak oli hänen poronsa myynyt, olivat vanhuksen sukset seisoneet joutilaina luovaa vasten. Ei ollut kyennyt enää lähtemään. Nyt hän oli jo parisen viikkoa maannut heikkona sairaana.
Niin, muutenhan olisi Aslakin elämä mennytkin mainiosti. Mutta nyt tuli ensimäinen suurempi vastoinkäyminen sairauden muodossa. Jokohan rupesi käymään toteen Rauna-muorin ennustus synnin mitan täyttymisestä?
Ahkio rytkäsi koleikkorämeikössä ja Aslakin ajatukset nousivat ja laskivat samassa tahdissa ahkion heilahdusten kanssa. Eikö mitä!… Tuleehan se kuolema… vanhalle… sehän on luonnonlaki semmoinen… Eihän siinä mitä ihmettä… Kahdeksankymmentä vuotta äijällä hartioilla… Omituista, että pitää aikamiehen hourata… ja vaivata itseään vanhan akan jaarituksilla… Synnin mitta… joutavia…
— Joutavia! huudahti hän ääneen, kun koleikko loppui ja ahkio liukui sileälle vuomalle. Hän tempasi hihnasta, niin että poro säikähtäen nosti päänsä ylös ja taivutti sitä viistoon taaksepäin. Tämä liike toi yht'äkkiä Aslakin mieleen Kummajärven Salkon, sillä noin oli hänkin päätänsä taivuttanut, kun surman luoti hänet kaatoi.
Aslak muisti unensa, jonka hän Uskottoman tievalla oli nähnyt, ja häntä ahdisti. Kummajärven Salkko… Niin, niin… se olisi saanut jäädä tekemättä. Tappaa mies… oh, se oli kamalaa!… Mutta kun oli kysymyksessä sellainen varas kuin Salkko, niin… Viedä kokonaisia parttioita niin usein… ja niin röyhkeästi… Sitä ei kenenkään sisu kestänyt. Ja varma oli, että niin olisi menetellyt joka lappalainen hänen asemassaan… ampunut kuin koiran… armotta. Mutta vaikka Salkko olikin kohtalonsa ansainnut, tuntui se silti niin hirveältä… väliin öillä aivan kamalalta. Sen parkaisu oli ollut niin ilkeä.. Niin oli ölähtänyt oudosti, että oikein oli veriä liikahuttanut… Ei ollut saattanut Aslak sen koommin sillä paikalla käydä.
Huh!… Sen yön jälkeen hän oli odottanut synnin mitan täyttymistä, odottanut peläten ja vavisten, mutta ei mitään ollut tapahtunut… ei mitään. Sama rauha kuin ennenkin. Taisi olla satua koko juttu… Mistä lie Rauna-muori sen onkinutkin?… Synnin mitta… synnin mitta!… Sitä se vaan hoki… joka näkemässä… akanhöperö!
— Vuooaaa! kajahti äkkiä kuutamoisessa yössä. Hukka!
Poro, joka oli vähää ennen levottomana vainunnut jotakin, säikähti ja lähti vimmastuneena laukkaamaan. Se liikutteli korviaan väristen ja pakeni kuin henkensä edestä.
Vuoma teki aavemaisen vaikutuksen. Tuntui, kuin olisi se ollut kirkkaammin valaistu kuin muut paikat. Kuunvalo tulvehti siinä niin voimakkaana ja väreilevänä, kuin olisi keveän auteren tavalla lainehtinut yli vuoman. Siellä täällä törröttävät heinäpielekset loivat mustia varjoja sen valkeaan pintaan.
Aslak ei voinut selittää, miksi hänestä tuntui niin kammottavalta ajaa tätä valoisaa vuomaa pitkin. Hänestä olisi ollut paljon hauskempi ajaa metsässä tahi tiheässä koivurudossa. Oli kuin olisi hän täällä ollut joka puolelta tuijottavien, näkymättömien katseiden esineenä. Hänestä tuntui, että vuoma eli, omituisesti, salaperäisesti, mutta silti kyllin tajuttavasti aistimille, jotka äärimmilleen jännittyneinä tarkkasivat jokaista pienintäkin risahdusta.
— Uuooaa!
Se oli pitkää ja sanomattoman valittavaa. Aslak oli kuullut tuon äänen usein, mutta nyt herätti se hänessä niin kummallisen oudon kammon. Häntä värisytti ja kylmä hiki kihosi otsalle.
Poro hyppäsi säikähtyneenä sivulle, seisoi hetken hievahtamatta vapisten, tempasi sitten hurjaan laukkaan ja tehden laajan kaaren pyörsi äkisti taaksepäin. Aslak koetti suistaa sitä oikeaan, mutta eläin pani vastaan. Hän teki uuden yrityksen, mutta samalla tuloksella. Ei auttanut muu kuin nousta ahkiosta.
Hän meni poron etupuolelle ja koetti vetää sitä eteenpäin, mutta eläin riuhtoi ja tappeli vastaan aivan raivokkaana. Niinkauan kuin hihna oli liikkumatta seisoi porokin hievahtamatta. Se läähätti pakahtuakseen, silmät jäykkinä ja kieli riippuen elotonna suusta. Mutta heti kun Aslak liikautti hihnaa ja yritti vetää elukkaa mukaansa, uusiutui sama temppu. Lopuksi hurjistui se äärimmilleen ja ryntäsi päälle. — Baergalak!
Aslak säikähti omaa ääntänsä, sillä se kajahti niin kovasti öisessä hiljaisuudessa. Se vieri pitkin vuoman reunoja ja synnytti samanlaisen äänen kuin aalto pyyhkäistessään jääriittaan käyneen järven rantaa. Hän painiskeli hetken poron kanssa ja väänsi sen alleen.
Mikä elukalle tuli? Ennen niin siivo ja nyt kuin hullu. Pelkäsikö se niin tavattomasti hukan huutoa? Vai oliko tämä vuoma loihdittu?
Hän hellitti otteensa ja samassa oli poro taas jaloillaan ja läähätti kiivaasti. Aslak hiipi varovaisesti ahkion luo, sivalsi poroa äkkiä voimakkaasti kylelle ja hyppäsi ahkioon. Lumi pölähti ja eläin kiisi kuin vihuri, kiertäen isoa rengasta. Kuului ähkymistä ja hihnan läiskettä, tukahdutettuja kirouksia ja koparain nopeaa kapsetta, mutta suunta ei muuttunut.
Baergalak! karjaisi Aslak niin että vuoma raikui. — Isä tahtoo pappia ja sinä et mene! Ja hän takoi hihnalla poron kupeita niin että paukkui. Ja kumma! Poro oikaisi suoraan vuoman poikki kuin olisi sille yht'äkkiä selvinnyt, millä asialla se oli. Lumi tuprusi savuna ja viitakko rytisi, kun se ryntäsi eteenpäin. Jäätyneiden pajupensaiden oksat löivät Aslakkia silmille niin että tulta iski, mutta eteenpäin laukkasi poro sitä vinhemmin kuta vaikeampikulkuinen paikka oli.
Tuli taas järvi ja poro karahutti pitkässä tolvassa jäälle. Siellä sen vauhti vähitellen hiljeni ja tuokion mentyä kulki se aivan rauhallisena, kuin ei olisi milloinkaan yrittänytkään oikuttelemaan.
Aslak suisti menemään. Hänellä oli kiire, sillä vanhus odotti pappia. Hän oli ollut matkalla runsaasti pari tuntia. Hän näki sen kuun asennosta. Aamuksi piti hänen olla takaisin.
Häntä puistatti. Eipä ollut ennen Pajuvuoma niin kovalle ottanut. Mikä ihme meni elukkaankin siinä? Oli ollut kuin taiottu. Vai oliko hän ajanut liian nopeasti, niin että eläin pakkasi väsymään? Tiesi hänet. Nyt kulki se taas tasaisesti, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut.
* * * * *
Aslak Rosto seisoi papin virkahuoneessa ja odotti. Kynttilä paloi pöydällä. Sen oli palvelustyttö siihen sytyttänyt. Nyt oli hän papille ilmoittamassa hänen asiataan.
Viereisestä huoneesta kuului liikettä ja puoliäänistä puhelua. Aslak erotti rouvan äänen. 'Keskellä yötäkö sinun täytyy lähteä?' Johon kuului papin rykäisy ja vastaus: 'Niin, kuuluu olevan huono.'
Ovi aukeni ja pastori tuli virkahuoneeseen. Aslak nousi tervehtimään.
— Päivää, päivää, vaikka yöhän nyt oikeastaan on. Huonoko on isä?
— Huonoksi jäi, Ei taida olla monen tunnin eläjää. Lähdin pappia hakemaan.
— Jaa, jaa. Minä joudun tästä heti. Tuota… sinulla on poro tietysti?
— On. Yhdellä tosin tulin, mutta olen hankkinut papille täältä kylästä.
Se on Kurun Heemin käsihärkä. Sillä on hyvä ajaa.
— Jaa, jaa. Odotahan nyt, minä olen pian valmis.
Pastori palasi viereiseen huoneeseen ja Aslak istui odottamaan. Tuokion kuluttua tuli pappi takaisin täydessä matkapuvussa.
— Eväslaukkua ei papin tarvitse ottaa, rippineuvot vain, varasi Aslak työntyessään papin edellä ulos. — Meillä on siellä ruokaa yllin kyllin.
Hetken päästä ajoi kaksi miestä kirkon sivuitse pohjoista kohti.
Aamutähti rupesi vähän vaalenemaan.