XII.
Suuren Vuorsojärven pohjoisrannalla on Aslak Roston kylä. Paikalla on vain yksi kota, jossa Aslak asuu isänsä ja renkeinsä kanssa. Samalla puolella järveä, muutaman penikulman päässä siitä, kohoaa Tiermestunturien mahtava jono. Tunturijonon keskikohdalla on kapea lovi, joka näkyy kauas etelään. Siinä on syvä kuru kahden tunturin välissä ja siitä vie talvitie Ruijaan.
Aamu rupesi jo valkenemaan, kun Aslak papin kanssa laskeutui järvelle. He olivat ajaneet kovasti, sillä kummallakin oli verekset härät. Ei ollut Aslak uskaltanut lähteä paluumatkalle samalla, jolla oli kirkolle tullut, vaan oli hänen täytynyt lainata ajokas itselleenkin.
Niila Skum ryömi kodasta ulos, heti kun ensimäkien koiran haukahdus kajahti. Hän oli valvonut vanhuksen luona sillä aikaa kuin isäntä oli kirkolla.
— Vieläkö on hengissä? kysäisi Aslak hypäten ahkiosta ja heittäen hihnanpään Niilalle.
— Vielä, mutta kovin on huonona.
— Tule ottamaan papin poro ja vie molemmat kaivamaan, komensi Aslak.
Renki totteli laiskasti ja Aslak papin kanssa työntyi kotaan.
Perällä tulisijan vasemmalla puolen, makasi vanha Rosto porontaljalla risaisen rekirou'on alla puolittain istuvassa asennossa. Kasvot olivat likaiset, mutta liankin alta paistoi ihon tavaton kalpeus. Silmät paloivat kuumeisina ja hengitys oli nopeaa ja läähättävää. Vanha, likainen lapinlakki oli vedetty syvään korville.
Kota oli pahansiivoinen, heinänpehkua siellä täällä ja vanhoja kuluneita taljoja lattialla. Perällä oli likaisia astioita sikin sokin, päällimäisenä suuri puukulho, jota takkuinen koira parast’aikaa nuoli.
— On se puute, kun ei ole minullakaan akkaa, lausui Aslak ja heitti koiran niskasta ulos. — Olisihan edes vähän järjestänyt papin tuloksi. Eivät ne renkivetelykset ymmärrä.
— Tuo tänne puhdas talja, sanoi hän heittäen vanhan taljan oven suussa kyyköttävän rengin jalkoihin.
Talja tuotiin. Aslak tasoitteli risuja ja levitti taljan niiden päälle.
Sitten nouti hän ulkoa uuden lakin ja vetäisi sen vanhuksen korville.
— Pappi on tullut, sanoi hän korottaen ääntään. — Näetkö, minähän kerkesin.
Pastori oli sillävälin laittanut rippineuvot kuntoon ja asetti ne nyt pienelle, nelikulmaiselle puutarjottimelle viereensä maahan.
Hän polvistui sairaan viereen ja ryhtyi keskusteluun.
— Mitenkä voitte nyt? kysyi hän ja otti vanhusta kädestä.
Tämä haukkoi ilmaa vähän aikaa, ennenkuin saattoi vastata.
— Huo—nosti, tuli sitten syvältä ja käheästi, jota seurasi ryintää ja sylkemistä. — Oo, pappi, minä jaksan huonosti, hyvin huonosti.
— Mitenkäs sielun laita on? Onko senkin tila yhtä huono?
Sairas nielaisi muutaman kerran.
— Oo, pappi rakas, huonosti on, hyvin huonosti. Hän katsoi pappia rukoilevasti ja parkaisi käheästi: — Minä olen suuri syntinen, pappi rakas! Helvetti on edessä, pappi rakas… oi, voi!
Pastori hämmästyi. Hän ei ollut osannut aavistaa, että vanhus olisi tullut tällaisiin ajatuksiin. Hän oli aina ennen ollut valmis ja kerkeä kerskaamaan uskostaan ja tuomitsemaan toisia. Ja pastorilla oli kokemuksia useammasta tapauksesta, kuinka kylmiä ja varmoja tuollaiset sairaat tavallisesti olivat — vielä kuolinvuoteellaankin. Senvuoksi hän hämmästyi eikä voinut hetkiseen puhua mitään.
— Sehän on iloinen kuultava, että vanhukselle on synti tullut synniksi, sanoi hän hetken päästä.
— Mitä syntiä se vanhus on sitten tehnyt?
— Minä olen varastan… yritti sairas, mutta kova yskäkohtaus keskeytti hänet. Silmät pullistuivat kamalasti ja kurkkutorvi korisi pahasti.
— Po—ro—ja, pappi rakas, änkytti hän, mutta uusi yskäkohtaus lopetti tunnustuksen.
— Jopa heltiää äijältä, lausahti Aslak puoliääneen ja puistahutti päätään. Hän istui ja tupakoi vastakkaisella puolen kotaa.
Sairas hengitti raskaasti. Silmät olivat painuneet umpeen; yskäkohtaus oli vienyt voimat. Mutta vähitellen hän tointui, avasi silmänsä ja katsoi pappia kiinteästi. Hänen kalpeat kasvonsa punertuivat hiukan ja tarttuen pappia kädestä karjui hän katkonaisesti:
— Minä olen ollut varas… alma [tosi] varas… En voi sanoa lukua… mutta paljon niitä on… omasta ja naapuriseurakunnista… pappi rakas..!
Hän puristi pappia kädestä laihoilla sormillaan ja huusi käheästi:
— Niitä on paljon, paljon… kaikenikäisiä… mutta vaatimia ja vasikoita etenkin! Ei mahtuisi tuohon järvelle… Se elo, jonka minä…
Hänen leukansa painahti rintaa vasten, mutta silmät katsoivat kulmainsa alta kiinteästi pappia. Ne välähtivät kerskaavasti, kuten muinoin terveyden päivinä, mutta se katse hävisi heti, jättäen tilan tylsälle, puoleksi tajuttomalle ilmeelle.
— Niitä on tuhansia, pappi rakas, sopersi hän ja lisäsi äänellä, joka muistutti koiran ulinaa:
Helvetti on edessä, pappi rakas, minkäs teemme? Voi, voi, sinne pitää mennä… palavaan pätsiin… oi, voi!
Pastori pyyhki hikeä otsaltaan. Hänen rintaansa ahdisti.
— Mutta mihinkäs me Kristuksen panemme? kysyi hän ja katsahti avuttomana oviaukkoon, jossa näkyi Niila Skummin kulmikas muoto.
— Oi, voi, pappi rakas! Eihän se Kristus mm paljoa… Ajattele, koko järven selkä täynnä… Siinä on paljon… monta tuhatta… Minun käteni ovat veressä!
Hän ojensi käsiään pappia kohden.
Mutta Kristuksen veri voi kaikki puhdistaa, sanoi pastori ja hänen äänensä soi yhä niin avuttomana.
Vanhus katsoi häneen kuin hukkuva. Hetkeksi hänen katseensa rauhoittui, mutta sitten vääntyi taas muoto ja hän viittoi kädellään kuin torjuakseen päältään näkymätöntä vaaraa.
— Ei voi, ei voi! parkui hän. — Niitä on paljon… koko järven selkä… verta ja suolia… oi, voi!
Hän väänteli käsiään ja koko hänen ruumiinsa vapisi ja nytkähteli.
— Ohhoh, onpa, onpa! pääsi Aslakilta.
Pastori koetti rauhoittaa sairasta parhaansa mukaan. Hän puhui ryöväristä, joka oli ristillä saanut armon. Hän koetti osoittaa, kuinka veriruskeatkin synnit tulevat lumivalkoisiksi, mutta kaikki näytti turhalta. Hän vilkaisi hätääntyneenä ympärilleen. Rengit olivat molemmat oviaukossa ja tuijottivat sieltä, silmät pyöreinä ja peljästyneinä.
Hän ryhtyi ripittämään sairasta, joka vaikeroi koko ajan ja väänteli käsiään. Kun hän pääsi asetussanoihin, kohosi sairas yht'äkkiä istualleen ja huusi katkonaisesti:
— Aslak, sinun pitää kaikki maksaa… Ruijaan ja Lainioon… ja
Hukka-Salkolle!
Aslak teki liikkeen, kuin olisi yrittänyt vastata jotakin, mutta samassa sairas huudahti ja vaipui rentonaan kodan kaaripuuta vasten. Aslak hyppäsi häntä auttamaan, sillä pastorilla oli juuri kädessä ehtoollismalja ja leipä. Sairas avasi vaivaloisesti suunsa ja otti vastaan öylätin, mutta ei näyttänyt saattavan sitä niellä. Kun pastori antoi kaikin, valui viini suupieliä myöten rinnalle. Ehtoollinen oli tullut liian myöhään. Vanhus oli kuollut. — Ei mennyt enää alas, sanoi Aslak ja laski vanhuksen pitkäkseen. Hänen äänensä tuntui tukahtuneelta. — Voi hyvänen! Taisi tulla isälle lähtö sinne pahimpaan…
Pastori ei vastannut. Hän oli kovin järkytetty. Tapaus oli outo hänenkin monivuotisessa työssään. Herra Jumala! Oo Herra varjele!
Vanhus makasi kasvot vääntyneinä. Ylähuulen toinen syrjä oli jäänyt hiukan koholleen ja hampaattomasta suusta näkyi öylätin vaalea reuna.
Kodassa vallitsi syvä hiljaisuus. Tuntui kuin olisi kuolleen rauhaton henki etsinyt ulospääsyä ahtaasta majasta. Oli niin painostavaa kuin ukonilman edellä.
Pastori silmäsi Aslakkiin, joka tuskastunut ilme kasvoillaan imi piippuaan ja näytti vaipuneen syviin mietteisiin.
Samassa rupesi koira ulkona ulvomaan. Se oli vihlovaa ja kuulosti äärimäisen epätoivoiselta. Oli kuin olisi eläinkin ymmärtänyt tämän kuolemantapauksen erikoisen kaameuden.
— Lyhyt ja arvaamaton on armonaika, lausui pastori ja hänen äänensä soi niin omituisen käheänä. — Ei pitäisi ihmisen antaa sen hukkaan kulua.
Kun ei kukaan vastannut, jatkoi hän tuokion mentyä:
— Ei niin, että tahtoisin vainajaa tuomita, mutta välistä tuntuu siltä kuin olisi ihmisellä mahdoton kääntyä, kun synnin mitta kerran on täysi.
Aslak katsahti pappiin. Oliko hän kuullut oikein? Eikö pappikin puhunut synnin mitasta? Hänet valtasi taikauskoinen pelko. Tuntui, kuin olisi hän menettänyt pohjan jalkainsa alta ja vaappunut turvattomana jossakin epämääräisessä syvyydessä.
— Niila, ota härkä ja lähde Aihkijärveen ja tilaa vanhalle isännälle arkku.
Aslakin ääni kuulosti tavalliselta. Hän levitti vaatteen kuolleen kasvoille ja ryhtyi keittopuuhiin.