FILOSOOFI.
Monesta ennakkokäsityksestä, jotka olin tietämättäni luonut tarpeeksi tuntematta Marttia, sain nyt uuden tuttavuutemme alkaessa luopua. Niinpä siitäkin, ettei hän muka ollut mikään filosoofi.
Hän oli filosoofi, niinkuin koko meidän suomalainen rotumme. Vieläpä siinä suhteessa aivan tyypillinen filosoofi.
Suomalaistyyppiseksi voi sanoa sellaista filosoofia, joka perustaa ajatusrakennuksensa pelkästään vain omiin ongelmiinsa eikä mihinkään tieteen saavutuksiin. Hän saattaa seurassa olla hyvin vaitelias, jopa näyttää niinkuin ei ymmärtäisi sanaakaan siitä mitä puhutaan. Mutta annappas että joku sana osuu hänen omaan ajatuspiiriinsä! Kohta hän elpyy ja hänen mietteittensä syvyydet kumpuavat ilmoille niinkuin kirkas lähde maan povesta. Silloin vaan ota vaari äläkä häiritse häntä, älä käännä suuntaa, älä kosketa, älä lausu epäilyksiä, älä väitä vastaan. Se on arempi kuin yölintu, joka suhahtaa ohitsesi ennenkuin ehdit kääntyä sitä katsomaan. Se on niinkuin vastapuhjenneessa koivikossa tuulensipinä, jota kuulet vain äänetönnä ollessasi. Se on kuin syksyinen kiiltomato, joka paistaa vain pimeässä, tai niinkuin suuri tähtitaivas, joka sammuu lyhdyn valossa.
Kokemuksesta tiesin, ettei Martin kanssa saa väitellä, jos mieli päästä hänen ajatusjuoksunsa perille. Ja ken on tottunut olemaan nuorempiensa opettajana tai tavalla tai toisella ohjaamaan heidän ajatuksiansa, hänen ei tarvitse yritellä loihtia esille Marttien sisäistä maailmaa, kyllä se jää häneltä suljetuksi.
Nytkin kun olimme kolmatta viikkoa vain kahden kesken hiljaisessa maatalossa lumiarojen keskellä ja pakostakin jouduimme usein jutteluihin toistemme kanssa, en malttanut noudattaa välttämätöntä väistyväisyyttä, vaan huomautuksillani useimmiten liian myöhään älysin katkaisseeni alkaneen aukeamisen.
Vasta aivan viime päivinä ennen Jöijen palaamista näytti kuin olisin vihdoin onnistunut niin pidättäymään omien ajatusteni asiaan sekoittamisesta eli toisin sanoin tekeytymään niin näkymättömäksi, jopa kokonaan olemattomaksi, että vihdoin sain todistaa aamun sarastuksen ja lopuksi itse auringon nousun.
Se tapahtui näin:
Minä katselin Gustave Dorén kuvaraamatusta Neitsyt Maarian piirustusta ja sen johdosta meillä syntyi keskustelu Jumal-äidin todellisuus-pohjasta, jota kysymystä muuan uusteoloogeistamme oli äsken käsitellyt antaen tuolle raamatunkertomukselle jonkun verran legendamaisen värityksen.
Martti, joka seisoi vieressäni, koputti etusormensa nivelluulla kuvaan ja sanoi:
— Tuossa on ainakin minun uskoni.
Minä oikein säikähdin, että mitähän sieltä nyt tulee! Ensimäinen ajatukseni oli, että Martti oli kenties juuri noiden ihmeellisesti valitsemiensa kirjain ja omaperäisten lukujensa tietä joutunut katolilaisen vaikutuksen alaiseksi.
— Onko hän teille "beatissima virgo"? Madonna? minä kysyin hämmästyneenä katsoen häneen.
— Ei niin, ei niin, hän sanoi, vaan niin, että naisen viattomuus on aina ollut miehen ihanne ja on vieläkin.
En tiennyt purskahtaako nauruun vai vihastua. Sydämistymisen vuoksi en ainakaan mitään luonnollista naurua saanut aikaan. Harvoin onkaan Martti minua niin kiukuttanut kuin tämän sanottuaan, ja vähän vanhempi lukijoistani voi hyvin ymmärtää syyn siihen. Olihan koko tuo madonna-aate perin voitettu kanta jo naiskysymyksemme kukoistuskaudelta asti, joka oli alkanut Ibsenin ja Björnsonin suurenmoisesta omientuntojen herätyksestä. Tuli paljastetuksi tuon ihanteen tekopyhyys ja naurettavuus. Ajan perimpään tietoisuuteen painui silloin kumoamattomana selviönä, että mieheltä oli vaadittava jotakuinkin samaa kuin vaadittiin naiselta, toisin sanoin, että jos ehdoton kieltäyminen oli kohtuuton vaatimus mieheen nähden, niin se ei voinut olla kohtuullisempi naiseenkaan nähden. Siveellinen mittapuu tuli samaksi sekä miehelle että naiselle, ja tämä se kaatoikin "madonnan".
Ja nyt tulee joku Martti ja puhun taas madonnasta aivan kuin ei olisi ilmoisna ikänä sanaankaan kuullut 80-luvun suurista aatemullistuksista! Madonna miehen ihanne! Voiko päästää itsestään mitään sen vanhoillisempaa! Mutta vanhoillinenhan Martti oikeastaan olikin mielipiteiltään; useat muutkin uudemman ajan virtaukset näyttivät kulkeneen hänen ohitsensa mitään jälkiä jättämättä, hänen vain itsepäisesti kaivellessa tuhannen vuoden vanhoja kirjoja, joita ihmeellisellä tavalla sai ties mistä kulloinkin esille ongituksi.
"Ettekö siis tunne minkäänlaista vastenmielisyyttä sellaista tekopyhää naisellisuutta kohtaan, joka karttaa toista sukupuolta oman neitseellisyytensä säilyttämiseksi? Eikö teitä inhota ulkokultaiset pappilanneidit? Oletteko todella ajasta niin jäljellä, että saatatte ihannoida yksipuolisesti vain naisen viattomuutta? Mitkä ovat oikeastaan vaatimuksenne miehiin nähden? He saavat kaiketi elää niinkuin tahtovat, kunhan säilyttävät uskonsa madonnan hurskaaseen sukupuolettomuuteen!"
Tätä kaikkea minä kuitenkin vain aijoin sanoa Martille. Sillä juuri kun olin antamaisillani kiukkuni purkautua näihin mitä sapekkaimpiin huomautuksiin, läimähti äkkiä mieleeni, että nyt jos koskaan pitäisi toteuttaa tuo täydellinen syrjään väistyminen, jottei Martti panisi taas suutansa auttamattomasti tuppeen, minkä jälkeen tavallisesti oli enää peräti mahdotonta saada hänen puheliaisuutensa sulkuja auki. Purasin siis huuleeni ja vaikenin aivan viime hetkessä.
Vaikka pidättymiseni kiukun purkauksesta oli minulle sanomattoman vaikeata, hengähdin kuitenkin ynseyden mielestäni ja aivan toisessa sävyssä kaikkien vastaväitteiden asemasta lausuin mitä säyseimmällä äänellä:
— Saattaahan tuossa uskossanne olla paljon kaunista, tuossa hennossa, koskemattomassa naisellisuuden aatekuvassa, ja sitä enemmän kaunista mitä aatteellisempi kuva vain on.
Martti oli hyvän aikaa vaiti. Vastoin odotustani ei lause ollutkaan hänelle mieleen, ja hän näytti punnitsevan, kannattaako antautua enempiin selittelyihin.
Minun olisi kai ollut paras olla kokonaan vaiti.
Puhuimmekin välillä hetkisen koskenperkauksista ennenkuin Martti ikäänkuin keskustelumme päättäjäisiksi ohimennen palasi keskeytyneeseen aineeseen.
Ei hän sanonut tarkoittaneensa ollenkaan mitään aatekuvaa, vaan että todellisen nykyaikaisen naisen oli säilytettävä viattomuutensa.
Tämä oli toki jo liikaa! Tuossa puhuu mies viattomuuden säilyttämisestä ja itse on kuitenkin olemassa vain siksi että viattomuutta ei ole säilytetty! Tunsin kovasti punehtuvani pelkästä kiukusta. Olisin halunnut hieroa näppieni välissä olemattomaksi koko miehen, niin hän minua sinä hetkenä harmitti.
Mutta vieläkin osasin pidättyä, vaikken pystynytkään enää mitään säyseätä myönnytystä itsestäni esille pakottamaan. Olinhan vain vaiti.
Ja tarpeeksi kauan vaiti oltuani Martti todella jatkoikin:
— Enhän minä mitään madonnaa meinaa… Hän sanoi tämän ikäänkuin vain omissa ajatuksissaan kumoten mahdollisia vastaväitteitäni, katsahti sitten iloisemmin minuun ja jatkoi:
— Yhdessä miehen ja naisen olla pitää.
— Niinkuin Aadam ja Eeva paratiisissa? — en malttanut olla pisteliäästi kysäsemättä.
Mutta Martti ei ottanutkaan sanojani pistokseksi, vaan ilostui niistä aivan kuin olisi huomannut minun vihdoinkin ymmärtäneeni hänet.
— No aivan — kiirehti hän myöntämään, — juuri niinkuin Aadam ja Eeva yhdessä alusta asti, eikä nainen saa kieltää … mutta miehen tulee säilyttää hänen koskemattomuuttaan kaikesta voimastaan.
Ja hyvillään siitä, että oli vihdoin saanut minut ymmärtämään, ja kenties myöskin pelosta, ettei tämä ymmärtämys vain pääsisi joidenkin huomautuksieni vuoksi jälleen pilaantumaan, Martti käänsi puheen jyrkästi koskiinsa ja alkoi tarmokkaasti selitellä niiden pohjamujuja, perkkauksiin mahdollisia ja perkkauksiin mahdottomia.
Niine hyvineen hän myöskin läksi sillä kertaa huoneesta jättäen minut yksikseni.
Minä olin peräti äimistynyt enkä ensi hetkenä nähnyt edessäni muuta kuin pelkkää sekasotkua: madonna — ja kuitenkin aina yhdessä miehen kanssa! Nainen ei saa kieltää — ja kuitenkin miehen tulee säilyttää hänen viattomuutensa!! Nämä väitelmät tuntuivat minusta aivan toistensa sovittamattomilta vastakohdilta.
Täytyi kuitenkin itselleni myöntää, että jotain perin uutta oli tullut Martin sanojen mukana tuohon madonna-kysymykseen, jotakin vapauttavaa, ikävän tunteesta päästävää, pimeästä umpisokkelosta, luostarimuureista luonnon valoon viepää. Erittäinkin nuo sanat: "yhdessä alusta asti" — ne herättivät tuon vapahduksen tunteen. Mikä ihmeellinen, elähyttävä uutuus ajatuksessa, että madonna on miehen ihanne, mutta miehen omiin käsiin on annettu tuon ihanteen säilyttäminen! Mikä syvä kunnioitus ja samalla mikä hellä rakkaus naiseen puhuikaan tämmöisestä häneen suhtautumisesta!
Todella, Martin filosofia alkoi mieltäni yhä enemmän kiinnittää, jopa viehättääkin.
Mutta oli merkillisintä kaikessa tässä, että myöhempien kuulemaini ja havaintojeni mukaan tuon filosofian juuret eivät alkaneetkaan Martin sielusta, vaan tuntuivat ylettyvän kauas entisyyteen ja vain jonkinlaisena perintäviisautena kulkeutuneen vanhasta sukupolvesta hänen ajatusmaailmaansa.
Niiden pitkien aikojen kuluessa, joina sittemmin elin täällä Pohjolan mailla, tutustuin perin pohjin Joosef Leppäseen, Martin isään. Ja hänenpä kanssaan keskustellessani aivan pian sain havaita, että Martin filosofia oli vain "sivistyneen maailman" ajatusmuotoilun ja sanontatapoihin puettu yksityiskohtainen haara paljon laajemmasta ja puhtaasti talonpoikaisesta ajatusrungosta. Tämän ajatusrungon kannattajia eivät olleet ainoastaan Leppäset, vaan jotkut muutkin melkein yhtä vanhat suvut ja niiden joukossa erittäinkin Hirvoset, jotka olivat sukua Leppäsille (ja joita Martin äiti-vainajakin oli ollut). Näitä oli myöskin talossa vielä elävä "vaari", jolta sainkin selvimmän käsityksen puheenalaisesta ajatusrakennuksesta.
Ei voi juuri sanoa, että he olisivat muodostaneet mitään varsinaista kirkollista lahkokuntaa. Niinpä ei voi ketään heidän esi-isistään erikoisesti merkitä ajatussuunnan perustajaksi eikä itse ajatus ollutkaan niin täsmällisesti määrätty kuin lahkolaisilla tavallisesti on. Ylimalkaan he tuntuivat nojautuvan raamattuun vain, koska raamattu oli ainoa kirja, jossa sellaisia kysymyksiä käsiteltiin ja johon heidän pelkkänä suupuheena kulkeutuva perinnäisviisautensa saattoi ikäänkuin iskeä kiinnekohtansa. Tältä kannalta he rakastivat raamattua, pitivät sitä pyhänä kirjana ja ihmiskunnan suurimpana aarteena. Mutta itse ajatus tuntui yhtä itsenäiseltä ja omaperäisesti kasvavalta kuin se lienee ollut vanhan testamentin alkuperäisillä kertojilla itsellään. Se oli kuitenkin toiselta puolen niinsanoakseni kemiallisesti erillinen kaikesta mitä sanotaan kulttuurimaailman tieteelliseksi kirjallisuudeksi. Raamattuun se yhä ja yhä palasi ja siihen ainoaan vetosi. Ne pylväskertomukset, joiden ympärille se siellä ryhmittyi, olivat kaikki vanhassa eikä uudessa testamentissa.
Ajatuksen yleisimmäksi, pääominaisuudeksi, voi sanoa, että noita valittuja raamatunkertomuksia ei luettu niinkuin jotain jo tapahtunutta, ollutta ja mennyttä, vaan niinkuin jotakin, johon vasta ollaan menossa. Semmoisia käsitteitä oli ennen muuta raamatun luvatun maan käsite. Eivät israelilaiset sinne yksin kulkeneet, eikä maa ole Kanaan eikä Judean maa, vaan ihmiskunta alituisesti kulkee tulevaisuuttansa kohden, ja kymmenet käskyt sekä muut yhteiselannon säännöt ovat ainoastaan tienviittoja tuohon onnen maahan pääsemiseksi. Näiden käskyjen ja sääntöjen noudattaminen perustaa ihmiselämän sisällyksen nykyisyydessä, mutta ei saa unohtaa, että niiden noudattaminen tarkoittaa myöskin koko ihmiskunnan saattamista tulevaisuuden luvattuun maahan. Kun siis Leppänen toistaa raamatunlausetta: Minä olen Herra, sinun Jumalasi, ei sinun pidä muita jumalia minun edessäni pitämän, niin hän personallisen Jumalan ohella ajattelee etupäässä ihmissuvun Jumalaa, joka tätä sukuansa kuljettaa luvattua onnea kohden.
Paratiisi-kertomus tosin himmenee tämän pääasian rinnalla, mutta sekin tuntuu Leppästen ajatusjuoksun mukaan olevan käsitettävä — ei niinkuin jotain jo ollutta, vaan niinkuin jotain, johon ihmissuku vaeltaa. Paratiisin onnentila on tulevaisuuden häämöitystä eikä menetetyn autuuden muistoa. Ja senpävuoksi, kun Leppänen toistaa raamatunlausetta: jokainen, joka katsoo vaimon päälle himoitaksensa häntä, teki jo huorin hänen kanssaan sydämessänsä, — niin hän ei asetu ahtaan askeesin tai pelkän personallisen sielunpelastuksen kannalle, vaan hänen silmänsä tähtää siveellisyyteen ihmissuvun luvattuun paratiisiin pyrkimiseksi.
Nyt voisi tähän huomauttaa, että moinen siveellisyyden ihanne soveltuu huonosti siihen tosiasiaan, että Leppästen samoin kuin Hirvostenkin suvut olivat tunnetusti hyvin lapsirikkaita, joten nämä suvut ovatkin aikain kuluessa laajalti levinneet ja ikäänkuin nielleet tieltänsä pienemmät suvut. Ihanne näyttäisi tässä kohden vieneen ilmeiseen vastakohtaansa.
Luullakseni perustuu kuitenkin tällainen väite erehdykseen. Väite, että lasten monilukuisuus olisi jonkinlaisena siveys-asteen mittaajana, on mielestäni kauttaaltaan väärä. Siveellistä rappeutumista osoittaa tavallisesti lapsettomuus eikä päinvastoin. Lasten monilukuisuus on terveyden ja siveyden merkki. Ja niinkuin Israelin patriarkat, jotka elämässään noudattivat siveyden ylimpiä vaatimuksia, kuitenkin pitivät lastensa, lastensa lasten ja lastenlastensa lasten laumaa Jumalan erikoisena siunauksena, ihanteenansa tähtien tai santajyvästen monilukuisuus, niin Leppäsetkin.
Martilla sensijaan näyttää tuo paratiisikertomus saaneen koko ajatusjärjestelmässä päämerkityksen. Se on hänellä moninpäin muodostunut, saanut "sivistyksellisen" värityksen ja pukeutunut kulttuurimaisiin ilmaisumuotoihin. Raamatullisen paratiisin onnentila, jo lapsena kuultuna ja ihailtuna kertomuksena, lienee kyllä hänenkin tunnossaan väikkynyt jonkinlaisena ihmissuvun saavutettavana "Luvattuna maana", niinkuin muillakin Leppäsillä. Mutta ainakin tuntuu minusta tuo siihen tietoisesti yhdistetty madonna-aate, miehen ylimpänä ja hänen säilytettäväkseen uskottuna nais-ihanteena, jo jotenkin vieraalta Leppästen alkuperäiselle ajatukselle.
Oli miten oli, Martin madonna-usko ei ollut hänellä suinkaan vain sanoja ja aatteita. Päinvastoin, hän oli niin niukkapuheinen näissä asioissa, että muita kuin ylläkerrottuja suoraan asiaan käypiä sanoja en ole milloinkaan hänen suustansa kuullut.
Mutta ne olivatkin minulle tarpeeksi.
Sillä niinkuin pimeästä liiteristä katsoessa ei tarvitse muuta kuin kapean raon nähdäkseen koko päivänpaisteisen maailman, niin minä näiden sanojen läpi näin koko hänen sielunsa.
Näin, että se monesti mainittu "vala", jonka Martti oli Jöijellensä vannonut, ei ollutkaan hänen puoleltaan pelkkä satunnainen päähänpisto, niinkuin olin tähän asti aina tottunut kuvittelemaan, vaan että se oli hänen filosofiansa ilmaus. Niinkuin kylmän yön jälkeen lämpimän auringon nousu valkeni minulle nyt, että Martin on todella täytynyt olla jo ensi hetkestä asti rakastunut Jöijeen, — jo silloin kun hän ensikerran näki hiljaisen pappilan nurmikolla tuon kevytmielisyyden ja vaarallisuuden maineesta säteilevän kaupunkilaisen kaunottaren.
He menevät soutelemaan. Jöijessä on herännyt halu nähdä tietämätön maalaispoika käsineen jalkoineen kietoutuneeksi ihastuksen verkkoihin. Mutta kesken tietoisia laskelmiaan hän mulskahtaakin veteen. Hänen kaupunkilainen kaunotarkuvansa särkyy täydellisesti ja jäljellä on Martin edessä luonnollinen, lapsellinen, tiedottomassa ihanuudessaan todella jumaloitava Jöije, joka alkaa puhua ystävyyden ja ikäisensä toverin kaipuusta. Martti rakastuu.
Mutta rakastuminen ei hänelle merkitsekään silmäin tai koskettamisen pyydettä, vaan herättää hänessä kohta ajatuksen, että tuo on nyt se nainen, jonka kanssa hänen on paratiisiin astuminen, — jonka viattomuutta hänen on varjeleminen kaikesta sydämestään, sielustaan ja voimastaan. (Jöijen on täytynyt kohta tuntea se suuri lämmönsäteily, minkä tämmöinen naiseen suhtautuminen sisältää, ja se selittää myöskin miksi Jöije puolestaan heti rakastui Marttiin).
Martti vannoo toverivalansa, ja niin alkaa tämä ihmeellinen elämäntarina: yhdessä alusta asti!
Kun nyt ajattelin läpi koko tuon ajanjakson heidän koskenlaskustaan tulipaloon asti, esiintyi minulle yhä selvempänä ja rakkaampana kuva Martista, joka "säilyttää aarrettaan".
Aivan toisessa valossa näen nyt heidän "kihlauksensa", ymmärrän hyvin miksi se oli maailman tähden tarpeellinen, ymmärrän kaikki heidän taistelunsa tuota "maailmaa" vastaan, joka ei voinut sietää heidän erikoista suhdettansa eikä hyväksyä heidän "yhdessäoloansa", ymmärrän myöskin, että vihityttäminen oli vain muodollisuutta, joka teki mahdolliseksi heidän "rakennuksensa", ymmärrän ja ihailen Martin kallionlujaa uskoa aatteeseensa, jopa pidän tavattomana onnena Jöijelle, että hän pelastui juuri tämmöiselle turvan kalliolle. Sillä tunnustaakseni minä olin ollut hyvinkin huolissani Jöijen suhteen, kun aloin kuulla hänen "kevytmielisyydestään ja vaarallisuudestaan". Oli aivan paljon seikkoja, jotka olivat kovinkin arveluttavia ainakin sen silmissä, jolle muutamat suvun perinnölliset ominaisuudet eivät olleet minään salaisuutena, ennen muuta suhteettomuus intohimon voiman ja vastustuskyvyn kanssa. Kuinka helposti olisikaan voinut tapahtua, että Jöije olisi joutunut samalle rappeutumisen tielle, ellei hän juuri sinä kesänä aivan kynnykseltä olisi palautunut Martin avulla luontoperäisen hyvyytensä ja siveytensä poluille!
Mutta toiselta puolen, niin suuressa määrässä kuin tämä katsaus Martin sieluun minulle valaisikin heidän tähänastista rakkaustarinaansa, herätti se kuitenkin paljon myöskin uusia kysymyksiä, joista pääasiallisin ja oikeastaan ainoa tähän kirjalliseen esitykseeni kuuluva oli seuraava:
Olihan ympärilläni nyt pieniä Aabeleja ja Kaineja, jotka kylläkin elävästi todistivat, että vanhempien paratiisillisen viattomuustilan portit olivat jo sulkeutuneet heidän jälkeensä. Näin ollen olisi Martin filosofian pitänyt tähän päättyä. Mutta hän olikin siitä puhunut ja koko uskonsa ilmaissut vasta tämän jälkeen, vasta kun he vertauksessa pysyäkseni — olivat ajetut paratiisista ja muiden kuolevaisten tavalla otsansa hiessä tekivät työtä ja tuskalla synnyttivät jälkeläisensä.
Miten saattoi Martin viattomuudenusko ulottaa taikavoimansa siihenkin osaan heidän elämäänsä, missä ei enää ollut samoja paratiisillisia onnen edellytyksiä?
Jos he, huolimatta varattomuudestaan, pimentolan kylmyydestä, erillisyydestä, sittenkin olivat edelleen onnellisia — niinkuin Martin puheista ja koko hänen olennostaankin saattoi varmasti päättää — niin täytyy kysyä itseltään mikä oli tämän jatkuvan onnen perustuksena? Pitääkö hakea joitakin muita perustuksia, esimerkiksi heidän luonteistaan, heidän sopivaisuudesta toinen toiselleen, joista satunnaisuuksista avio-onnen tavallisesti katsotaan riippuvan? Pitääkö ajatella, että huolimatta heidän erikielisyydestään, erilaisesta kasvatuksestaan, erilaisista tottumuksistaan, ajatustavoistaan, yhteiskunnallisista asemistaan, sanalla sanoen, huolimatta siitä, että he kaikissa ajateltavissa suhteissa olivat vähimmin sopivat toisilleen kuin mitä yleensä voi kuvitella, sittenkin jossakin heidän luonteittensa pohjaominaisuuksissa oli muka jotain, mikä jollakin ihmisille tajuamattomalla tavalla teki juuri heidät erikoisesti sopiviksi toisilleen?
Jos avio-onni todella on riippuvainen tämmöisistä salaperäisistä, kokonaan ihmistahdon ulkopuolella olevista satunnaisuuksista, niin on Martin ja Jöijen onni voinut olla alunpitäen riippuvainen samoista syistä, joiden perille ei mikään tutkistelu milloinkaan voi toivoa pääsevänsä. Turhat, asiaan kuulumattomat olisivat silloin Martin kaikki madonnahaaveilut. Turhat olisivat silloin minun kaikki aavisteluni ja haparoimiseni tämän kysymyksen valaisemiseksi, turha ennen kaikkea koko tämä kirjallinen yritykseni. Niinkuin aalto, joka pitkät ajat on avomerellä koonnut voimia ja suurentumistaan suurentunut, vihdoin rannan saavutettuaan murtuu kalliota vasten, niin murtuisivat turhaan minunkin voimani, jos näkisin päähän päästyäni onnen riippuvankin salaisista sattumista.
On senvuoksi hyvin ymmärrettävää, kuinka tärkeä minun oli Marttia puhuttelemalla päästä selville hänen uskonsa suhteesta heidän nykyiseen avioelämäänsä.
Se oli kuitenkin sangen vaikeata, jopa tätä tietä peräti mahdotontakin. Martti antautui kyllä uudestaan puhumaan aatteestaan semmoisenaan, mutta heti kun lähestyin kysymystä tämän aatteen suhteesta heidän personalliseen elämäänsä, hän meni mykäksi niinkuin jonkun pyhätön edessä. Ei sanaakaan!
Minun ei auttanut muu kuin taaskin Jöijen kautta päästä Martin ajatusten perille. Ja yritykseni tässä suhteessa onkin melkein ainoata, mitä minulla oikeastaan on vielä esitykseeni lisättävää.