LUMIEN KESKELLÄ.
Martin kirjeessä oli minulle sekä ilahuttavaa että pahoittavaa, suorastaan kauhistavaa.
Ilahuttavaa oli tietysti nähdä, että hän yhä luuli "syvimmin" tahtovansa samaa kuin Jöije. En epäillyt hänen todella niin itse luulevan. Mutta että asia olisi niin ollutkin, nimittäin että Martti olisi todella tahtonut syvimmin samaa kuin Jöije, siihen ei tuo muutto Martin omaan kotitaloon voinut minulle antaa todistusta. Muutto saattoi todistaa vain että Jöije tahtoi syvimmin samaa kuin luuli Martin tahtovan. Ja sen minä saatoin kyllä Jöijestäni uskoa, niin mahdottomalta kuin koko yritys minusta tuntuikin.
Kauhistuin, kun huomasin nyt Martin kirjeestä, että asettuminen pohjolan perimpiin kolkkiin oli todella päätetty asia. Olin tähän asti kuvitellut, että sinne oli menty vain kokeeksi, vuodeksi tai korkeintaan pariksi, ja yhtä paljon vain pohjolan luontoa, revontulia ihailemaan ja porolla ajelemaan kuin toden perästä maata viljelemään. Mutta nyt näin, että mistään palaamisesta ei voinut enää olla kysymystäkään, vaan sinne aijottiin uipua ikipäiviksi! Tietysti Martti oli alun pitäen juuri tuota tarkoittanutkin, vaikka oli menevinään vain huviretkelle Lappiin! Hän kuului niihin aito suomalaisiin luonteisiin, joiden horjumattomat suunnat näkyvät syrjäisille vasta aikakausien kuluttua, niinkuin virta, joka katseelta häviää, mutta esiintyy taivaanrannassa uudelleen, todistaen läväisseensä näkymättömät maat.
Martin kirjeen sävyisä tyyli ja hänen sanainsa horjumaton varmuus ei kuitenkaan estänyt minua ryhtymästä hänen kanssaan lopulliseen taisteluun. Ensi näkemisemme hetkestä meidän välillemme oli syntynyt omituinen vastustuksen henki, ja nyt se oli kaiketi huippuunsa kehittymässä, kun otin tehtäväkseni sittenkin kääntää tuon virran suunnan.
Martin puheet, että muka Jöije oli muuton varsinainen sielu, eivät voineet minua vakuuttaa, kuten sanoin. Mies ei pystynyt erittelemään vaikuttimiansa ja näkemään kaiken pohjana sittenkin omaa mielihaluansa. Otin siis tuon erittelemisen omaksi tehtäväkseni, tarkoituksena muuttaa virran suunta edes johonkin määrin Jöijenkin mielihaluja sisältäväksi.
Ja koska kirjeistäni ei näyttänyt olevan apua, päätin todella lähteä tuolle pitkälle taipaleelle.
Päätin yllättää ennen muita Martin itsensä, ja läksin siis kirjoittamatta kellekään tulostani heti uudenvuoden jälkeen — aikaan, jolloin he saattoivat ehkä vähiten odottaa minua. Mutta minä olen tottunut talviretkeilyihin tavallisessakin reessä eikä vain kuomujen suojassa.
Sivuutin Oulun mitään onnettomuuksia vainuamatta, mitään tutun henkilön läheisyyttä aavistamatta, — sivuutin vieraan kaupungin viipymättä siellä kuin pari tuntia, ja edessäni oli pimentolan pitkät lumikentät.
Hevosmatka kesti toista vuorokautta mitä sakeimmassa pyryssä.
Yötä vasten pyry vieläkin yltyi, loi tiet umpeen ja pakotti hevosen käymään pitkiä taipaleita, jotka senkin vuoksi tuntuivat minusta aivan loppumattomilta. Olin päättänyt ajaa läpi yön, mutta se osoittautui mahdottomaksi. Tuisku oli haudata meidät allensa, pakkanen kävi yhä purevammaksi, lumihiuteet yhä kirpelämmin piiskasivat kasvojani, olin jäätymässä paksuimpiinkin turkkeihin.
Ja tuiskun sihistessä mieli kävi yhä alakuloisemmaksi. Mutta erittäinkin kun pääsin majatalon ikävään vuoteeseen, kun sammutin kynttilän ja korviini kuului vain tuulenpuuskain ulina ja lumisateen syöksy ikkunaa vasten, synkkeni ajatuksissani yhä pimeämmäksi kuvaksi Jöije-paran koti lumiarojen keskellä — kaukana hänen entisen oman elämänsä keskuksesta, valoisista saleista, iloisesta nuorisosta, tulevaisuuden kuvista, viehättävistä mahdollisuuksista, taiteesta, musiikista, sivistysihmisten kasvattavasta seurasta. Yön kuluessa muodostin täydellisen suunnitelman miten alkaa käännytystoimeni perille päästyä. Koska arvasin, että Martti tulee ensimäisenä ja viimeisenä perusteenaan nojautumaan taloudelliseen mahdottomuuteen muuttaa takaisin pääkaupunkiin, päätin kohta esittää, että hän suostuisi vastaanottamaan lainana kaikki pankissa olevat säästöni, jotka antaisin hänelle pankin minulle maksamasta korosta ja epämääräiseksi ajaksi. Tämän tuuman keksiminen saattoi minut vähän mahdollisemmalle tuulelle, ja aamulla sukelluin jatkuvan pyryn pyörteisiin koko lailla rohkaistuneena.
Tuossa puoli kahden aikaan päivällä laskeuduimme vihdoin viimeisen kerran töyräältä joelle. Aurinko oli silloin jo mennyt mailleen.
Pyryämästä oli laannut ja taivaanrantaan auennut harmaitten sumujen alta keltainen viiva kolean kylmää taivasta.
Kyytimieheni osoitti piiskan varrella joen toiselle äyräälle:
— Tuossa se on.
Minä näin edessäni kylmän keltaviivan alla matalan taloryhmän kaikkinensa lumiin vajonneena.
Ei liikahdusta, ei ääntä, ei ihmisvarjoa missään…
Katot olivat peittyneet paksuihin lumipatjoihin, jotka siellä täällä yhtyivät maasta nouseviin nietoksiin.
Pitkästä navettarakennuksesta näkyi vain vähän mustaa seinää lumien välistä. Matalammat ulkorakennukset olivat melkein ummessa. Aitojen suunnan osoittivat vain seipäitten töröttävät päät.
Nyt syttyi tahmean punainen valontuike navetan pieneen ikkunapahaseen… Se vain lisäsi äänettömyyden ja kuolleisuuden tunnelmaa…
Jöije, Jöije raukkani! Sinä hienoutta ja kauneutta säteilevä! Sinä kuninkaallisen säterin valtiatar! Minne oletkaan joutunut, minne haudattu!
Nyt näkyy piha.
Matala, valkoinen päärakennus punaisen piharakennuksen ja aittain neliössä, hankiin uppouneina. Kaivonvintti vain ilmassa selkä valkoisena.
Punaisessa piharakennuksessa on valoa, joka himmeästi loimuten paistaa huuruisten, uutimettomien lasien läpi pimeälle pihalle.
Hevosemme kahlaa päärakennuksen portaan eteen.
Nousen kangistuneena reestä, koputtelen, retuuttelen ovea, — ei vastausta. Koko talo on kuin kuollut.
Sillä aikaa on kyytimieheni ajanut piharakennuksen eteen ja kaiketi ilmoittanut vieraitten tulon, koskapa porstuan ovelle tussahtaa avopäin joku mies ja pari piikatyttöä, kohta häipyen takaisin pimeyteen.
Minä kahlaan reen avaamaa väylää myöten piharakennukselle.
Hapuroin pimeässä porstuassa, löydän tuvan oven kahvan, aukaisen.
Vastaani lehahtaa lämmin ilma. Tuli loimuaa avonaisessa takassa, valaisten suuren tuvan.
Aikuiset olivat kaikonneet mikä minnekin, tytöt jättäen rukkinsa ja miehet veistoksensa. Pankon ääreen olivat jääneet vain lapset seisomaan, silmät pyöreinä kivettyen paikoilleen: poika, noin kuuden vuoden ikäinen kiharapää, seisoi jalat harrallaan, rohkeasti, suoraan minuun katsoen, odottaen jotain selittäviä sanoja tai toimenpiteitä hämmästyttävän ilmestymiseni johdosta, — toisella puolen pankkoa töllisteli tyttö, ehkä neljän vuotias, kädessä pidellen suurta lusikkaa, jolla oli takonut pankon kiviin, mutta joka nyt oli yleisen äimistyksen vuoksi liikkumattomaksi pysähtynyt. Hänen turviinsa oli paennut noin kaksivuotias vesa, en tiennyt poikako vai tyttö, molemmat maidonvalkeita, kiharattomia pellavapäitä.
Katson poikaa ja minut valtaa samassa hetkessä tuo omituinen elämänhalun tunne, jota olen kokenut Jöijen seurassa. Jokin minussa värähtää, joka on sanomatonta, selittämätöntä iloa, huolien pakenemista, auringon nousua, kevään puhallusta, kun äkkiä näen pojan kasvoissa Jöijen tutut ilmeet, saman poskenpyöristyksen, saman suunaukenemisen, samat nauramaan valmiit silmät.
Minä kumarrun lapsia kättelemään, ja mitä näenkään! Tytöt ovat Jöijen tyttöjä, ilmeisiä Jöijejä kumpikin! He antavat minun vapaasti puristella heitä rintaani vasten ja heitä retuutettaessa herkeämättä katsovat ihmetellen silmiini.
— Missä äiti on? minä kysyn tytöltä ruotsiksi.
Lapset katsahtivat toisiinsa ja naurahtivat keskenään.
Poika osaa ruotsia ja minä saan tietää, että äiti ja mummo ovat lähteneet Ouluun, että isä on poissa ja Liisa (?) on navetassa.
Sopimattomampaan aikaan en olisi voinut saapua!
Karjakko palaa navetasta kiulut ja maitohinkit käsissä.
Mitä ystävällisin vastaanotto. Hinkit ja kiulut soluvat heti lattialle, minut osoitetaan paremmalle puolelle valkoiseen päärakennukseen. Pihalumiin on ehditty luoda polku, portaat laastu, valot sytytetty. Seurakseni saapuu "Liisa" valkoinen esiliina yllä, pää siististi suittuna. Hän on ruotsalainen.
Nyt saan kuulla, että nuori isäntä on koskenperkaustöissä joen latvapuolella, että paroonittaren oli tavannut ankara tauti, umpisuolen tulehdus, ja että lääkäri oli käskenyt viipymättä viedä kaupunkiin leikattavaksi. Vanha isäntä ja nuori rouva olivat lähteneet viemään.
Minä olin pahimmassa pyryssä sivuuttanut suuren kuomureen juuri Oulusta lähdettyäni!
Ajatuksissani ja tunteissani nousi suuri sekamelska. Lasten aurinko laski uudestaan, kevät pakeni ja jäätävät hanget peittivät jälleen maailmani. Näen armaan Jöijeni lumikinoksien keskellä taivaltamassa kuolevan äitinsä seurassa, tuska sydämessä kuolevan tähden, tuska yksinjääneiden lasten tähden! Ja minun mielessäni herää niinkuin usein ennenkin synkkä kapinallisuus kohtalon herraa kohtaan. Miksi aivan kuin tahallaan syytää onnettomuutta niille, jotka kuitenkin harrastustensa ja pyrkimystensä puolesta ovat tavallista tasoa paljon ylempänä? Miksi ensin tuo tulipalo, joka hävitti heidän rakennuksensa ja pienen pääomansa? Miksi sitten nuo hirveät tulvat, jotka kahtena vuotena peräkkäin turmelivat Martin ensimäiset kylvöt ja saattoivat heidät entistäkin vaikeampiin ahdinkoihin? Miksi ylimalkaan koko tuo Pohjan perille ajautuminen, eteläkukan sulloutuminen lumiin? Miksi sairastuu äiti juuri Martin poissaollessa? Miksi pyry, hirvittävin mitä milloinkaan olen nähnyt, raivoaa juuri niinä vuorokausina, kun Jöijen on saatettava kuoleva äitinsä sairaalaan?
Onko tämä olevinaan jotakin rangaistusta heille kohtalon puolelta? Mistä rangaistusta? Siitäkö että he lapsellisuudessaan uskalsivat luulla olevansa kaksi onnellista, joiden vertaista maailmassa ei vielä milloinkaan ollut elänyt, että he todella uskalsivat luulla paratiisillisen autuuden olevan maan päällä mahdollisen? Siksikö heille nyt on oikein kouraantuntuvasti osoitettava, kuinka suurta harhaluuloa sellainen kuvittelu on? Paratiisin onnesta suoraan tulipaloihin, pyryihin, tuhoaviin tulviin! Se muistuttaa todella Eedenistä ulos-ajoa ja vanhaa kirousta: otsasi hiessä pitää sinun työtä tekemän!
Heidän lapsellinen viattomuuden valansa tuli rikotuksi ja he muuttuivat tavallisiksi kuolevaisiksi, se on totta. He eivät voineet enää sanoa rakkaudestaan: "se on jotain erikoista, jota ei ole vielä milloinkaan maailmassa ollut". Mutta tässä pettymyksessään luulisi heillä olleen jo kylläksi rangaistusta. Jos sitävastoin heidän korkuisiaan ihmisiä on edelleen rangaistava Eedenistä-ajon kirouksella, niin mihin rangaistuksiin pitäisikään joutua keskitasoon kuuluvien tavallisten syntisten?! Varmaan ei oikeudenmukaisuus sallisi valon eikä onnen päivän koittavan yhdenkään ihmislapsen ylitse. Nyt sitävastoin näemme, että kaikellaiset pikku porvarit, ketterät liikemiehet, kauppamatkustajat ja muut sellaiset jokapäiväiset ihmiset, jotka eivät suinkaan ole minkään viattomuudenvalojen sitomia, eivätpä ota tunnustaakseen edes aviollisen uskollisuusvalan pätevyyttä, saattavat koko ikänsä säteillä tyytyväisyyden ja ilon onnea, sillä heidän talonsa eivät ole milloinkaan palaneet, tulvat eivät ole heidän viljojansa hävittäneet, heidän äitinsä eivät ole sairastuneet umpisuolentulehduksiin tai leikattaviksi vietäessä pyryihin paleltuneet. Missä on siis oikeudenmukaisuus?
Kun seuraavana aamuna heräsin ja muistin olevani lähellä pohjoista napapiiriä, hämmästytti minua taivaansinen ihmeellinen kirkkaus, joka vuoteeseeni näkyi ikkunalasin jääkuvioiden välitse. En vielä ikinäni ollut nähnyt niin kuultavan syvää sineä ja tavallisissa oloissa olisin ruvennut ihastelemaan sitä. Mutta nyt jatkuivat vain illalliset ajatukset. Ja saattoiko niiden yhteydessä olla mistään ihastuksissaan!
Aurinko ei ollut vielä läheskään noussut, mutta sen säteet vallitsivat taivasta. Kello oli jo kuitenkin 9. Minä pukeuduin.
Seisaaltani näin huurukukkain välitse mahtavan lumilakeuden, jonka kaukaiset metsät jo punersivat aamunkoissa. Melkein ikkunaini alla juoksi vuolas virta mustana lumisten äyräittensä keskellä. Se oli sulana monin paikoin etempääkin, joten juoksu näkyi pitkälle lakeuteen. Ja nyt jo lumetkin punertavat korkeammilla paikoilla, samoin sumu, joka nousee metsien eteen.
Hiljaisuus, rauha, puhtaiden värien ihana sopusointu…
Mutta mitä varten nämä ihanuudet, kun mieltä kuitenkin järkyttävät sisäiset levottomuudet ja onnettomuuksien paino! Mitä varten tuo taivaan sini pyrkii sieluun aivankuin korvatakseen ihanuudellaan kaikki ihmissurut ja kuitenkaan voimatta mitään tapahtumattomaksi tehdä ja mitään oleellisesti muuttaa. Onko ihmissielussa todella jotain vastinetta sille, semmoista, mikä voisi tuohon huolettomaan sineen yhtyä ja jollakin ihmeellisellä havahtumisella todella puhaltaa olemattomiksi kaiken surun?
Näitä ajatellen läksin huoneestani ihmisiä tavoittelemaan.
Martti oli juuri saapunut kotiin. Hän oli kuitenkin jo ehtinyt toimittaa sanoman kirkonkylään vietäväksi ja sieltä Ouluun lähetettäväksi: "Neiti Kahila täällä. Kaikki hyvin."
Tapasin hänet juuri tulemasta turkit yllään vierashuoneeseen.
Pakkasen terve puna oli vielä hänen poskillaan ja ulkoilman raikkaus tuli hänen mukanansa huoneeseen, kun hän ilosta kyyneltyvin silmin kiirehti minua tervehtimään. Hän tuntui minusta entistä ryhdikkäämmältä ja kookkaammalta pitkävartisissaan ja sarkavaatteissaan. Vartalo oli hauskasti ojennuksissa ja pää koholla, ikäänkuin kaikkien jokapäiväisyyksien yli nähdäkseen esteettä elämän pääasiat. Mutta hänen myhäilynsä oli tuota vanhaa tuttua, kun hän kätellen minua sanoi:
— Saanko kertoa jotain hyvin lapsellista?
Minä vastasin:
— Se on kaiketi myös jotain hyvin hauskaa, koska tilanteesta huolimatta näytätte noin iloiselta.
Martti ei huolinut ottaa vastaan vanhaa taisteluhansikastani ja jatkaa entisiä kinastelusuhteitamme, vaan sanoi vilpittömästi:
— Kotimatkalla minulle tapahtui jotain perin harvinaista: rupesin tuskissani rukoilemaan. Olen kyllä kuullut teosoofeilta ja lukenut modernista teologiasta, että pyyntörukoukset ovat voitettu kanta. Ja täytyy itsenikin myöntää, että hyvin ymmärrän niiden loogillisen mahdottomuuden, mutta joskus ei välitä edes logiikasta. Rukoilin, että tapahtuisi jotain joka lieventäisi, helpottaisi… Olin saanut sähkösanoman tapahtumasta ja Jöijen matkasta. Oli hirmuinen pyry… En voinut mitään ja rukoillessani selvään tunsin, ettei itse taivaskaan voi keksiä mitään apua Jöijelle ja mammalle. Mutta olisinko parhaallakaan ajattelemisella voinut keksiä mitään toivottavampaa kuin että Te tulisitte! Voitte kuvitella riemastustani kun ajoin pihaan ja kuulin asian. Se on paras lohdutus Jöijelle ja mammakin ehkä paranee sanomani saatuaan.
Martin kertomus liikutti minua syvästi.
Ei siksi, että muistin kohtaloa vastaan kapinalliset ajatukseni ja nyt näin kohtalon heittäneen minut tänne vain Martin rukouksen täyttymykseksi.
Ei myöskään siksi, että hänen ilonsa tuloni johdosta olisi kutkuttanut itserakkauttani.
Vaan siksi, että nyt ensikerran näin kuinka syvästi Martti rakastaa
Jöijeä.
Tämän jälkeen en kaivannut enää mitään todistuksia siihen.
Suuri huolettomuuden riemu tarttui nuoresta Martista minuun. Ja niinpä todella taivaansini löysi vastineensa ihmisestä.
Välimme Martin kanssa muuttuivat tästä hetkestä peräti. Me saatoimme vapaasti katsoa toisiamme silmiin.
Ja aivan itsestään avautuivat minulle Martin sydämen syvimmät salaisuudet.