MARTTI KIRJOITTAA.
Talven tultua Martti ja Jöije häipyivät ihmisten näkyvistä jonnekin — ei kukaan tiennyt minne.
Paroonitar oli vuokrautunut pieneen asuntoon ystävättärensä luo Helsinkiin ja kulki neuvottomana selitellen kaikille ihmisille, miten hän ei voi kirjoittaa lapsilleen kun ei tiedä näiden osoitetta ja lapset taas eivät voi kirjoittaa hänelle kun eivät tiedä hänen osoitettaan.
Vihdoin hänelle kuitenkin alkoi tulla aivan oikealla osoitteella Jöijeltä kirjekortteja kaukaa Peräpohjolasta, täynnä ihastusta talviseen luontoon, revontuliin ja porolla ajelemiseen!
Kun heitä sitten ei koko talvena alkanut kuulua takaisin, katsoin velvollisuudekseni noudattaa paroonittaren harrasta pyyntöä ja kirjoittaa heille varoituskirjeen, jossa moitin heitä, että he antoivat ajan noin hukkaan kulua ja päästivät käsistään sopivia toimensaannin tilaisuuksia, unhoittautuen vähitellen ihmisten mielistä, jättäen edullisia suhteitansa muutamiin vaikutusvaltaisiin henkilöihin käyttämättä.
Vastaukseksi saimme tietää, että Jöije odotti kevääksi pienokaista, ja että he olivat sitä asiaa silmällä pitäen painuneet Martin kotitaloon Oulun puoleen!
Nytkös nousi hätä ja hälinä paroonittaren yksikseen jääneessä pääpoloisessa!
Hänen Jöijensä synnyttää! Se jo oli itsessäänkin maailmaa järkyttävä tapaus, mutta missä! Pimeässä Pohjolassa, missä sudet ja karhut käyvät vaanien pihoilla! Talonpoikaisessa tuvassa, missä ihmiset tulevat sisälle pitkävartisissa, sylkevät lattialle ja lutikoita tippuu katosta!
Paroonin kuoleman jälkeen paroonitar ei liene milloinkaan tuntenut yksinäisyyttään ja avuttomuuttaan katkerammasti kuin nyt. Entiset ystävät, joiden puoleen hän hädissään kääntyi, kohauttelivat vain olkaansa, ikäänkuin sanoakseen: syytä nyt itseäsi, itsehän päästit tyttäresi talonpoikaisiin naimisiin. Lääkärit, joilta hän tiedusteli olisiko kovin vaarallista Jöijen siinä tilassa tehdä matkaa Helsinkiin, arvelivat että matkan voi tehdä, mutta parhaassa, resooreilla varustetussa kuomureessä Ouluun ja sieltä rautateitse I-luokassa, missä on vähin tärinää. Mutta kun paroonittaren piti koota tämmöiseen matkaan tarvittavat varat lähettääksemme Jöijelle ehdottoman palaamiskäskyn mukana, sulkeutuivat kaikkien entisten ystäväin kukkarot. Paroonitar itki ja painoi rintaansa ja valitteli maailman rakennuksen järjettömyyttä, ja luullakseni hänen surunsa oli todellakin syvä.
Onnettomuuden lisäksi minun vielä piti siihen aikaan taas jättää Suomi ja hänen yksinäisyytensä tuli siten vieläkin tuntuvammaksi.
Seuraava ihme oli, että ulkomailta palattuani en löytänytkään paroonitarta enää Helsingistä. Voimatta millään mahdilla aikaansaada Jöijen matkaa Helsinkiin hän oli itselähtenyt Pohjolaan!
Voinpa kuvitella mitä myrskyjä silloin liikkui tämän vanhan ihmisen rinnassa!
Tietysti hänen piti olla siellä missä hänen Jöijensä synnyttää. Mutta mitä varten se nimenomaan oli niin välttämätöntä, sitä en luule hänen ottaneen arvioidakseen. Se oli vain "tietysti" välttämätöntä.
Vielä ihmeellisempää oli, että meni pari vuotta eikä paroonitartakaan alkanut kuulua takaisin. Tietenkään hän ei niin arveluttavalle matkalle ollut voinut lähteä kuin perin pakottavissa olosuhteissa, eli päätettyään hinnalla millä hyvänsä noutaa lapsensa pois pimentolan mailta. Nyt sitävastoin alkoi näyttää, että he olivat saaneet jotenkin suostutetuksi tuon heikon ihmisen puolelleen. Se oli minusta sydämetöntä etenkin Martin teoksi.
Ajattelin heitä usein ja joskus heidän kohtalonsa traagillisuus tuli minulle suorastaan sydäntä särkeväksi. Eräänä tämmöisenä hetkenä otin ja kirjoitin Martille uuden kirjeen.
Kaivauduin hänen vaikutintensa ytimiin, säälimättä paljastaen hänelle menettelynsä itsekkyyden. Me emme olleet Martin kanssa vielä milloinkaan olleet selvällä rauhan kannalla ja minä tunsin, että tämä kirjeeni alkoi vain uuden sodan, joka kenties saattoi tulla ratkaisevaksi sillä minä puolestani sanoin sanottavani viimeistä pohjasakkaa myöten.
Mutta vastausta ei kuulunut!
Se kirje, jota sopii pitää jonkinlaisena vastauksena, oli päivätty elokuussa noin kolme vuotta jälkeenpäin, ja kuului näin:
Arvoisa neiti Kahila!
Antakaa anteeksi, kun en ole tullut milloinkaan vastanneeksi tuohon kirjeeseenne, jonka niin kauan sitten Teiltä sain. Eihän kirjeessänne kyllä ollut mitään kysymyksiä, mutta omatuntoni on lakkaamatta soimannut minua, etten ole Teitä kiittänyt. Nyt olisi suoranaista asiaakin Teille, arvoisa neiti, josta tuonnempana, mutta tahdon samalla ottaa puheeksi seikkoja, joihin tuossa vanhentuneessa kirjeessänne kosketitte.
Teidän lausumanne varoitukset herättivät minussa sellaisen joukon itsetutkisteluja, etten senkään vuoksi tullut kirjoittaneeksi, odotellessani täyteen selvyyteen pääseväni, josta en kuitenkaan ole varma vieläkään. Älkää vain ajatelko minun mitenkään loukkaantuneen teidän suoruudestanne, ja senvuoksi olleeni kirjoittamatta.
Erehdytte luullessanne, että minä luontoperäisestä vastenmielisyydestä lukuihin olin luopunut virkaurien ajattelemisesta, samoin kuin polyteknikumista. Mitäpä menneistä, mutta toistan vieläkin sen minkä muistaakseni olen Teille ennenkin sanonut, ettei minulla ole ollut minkäänlaista vastenmielisyyttä lukuihin, eikä Hjördiskään ole koettanut herättää minussa vastenmielisyyttä niihin, vaan kyllä virkauriin. Te sanotte Hjördiksen tunteita tässä suhteessa ylpeydeksi, ja minä olen vasta pitkän miettimisen perästä voinut lähimaille ymmärtää mitä sellaisella väitteellä tarkoitatte. Varmaankin sitä, että hän pitää parempana minun olla kylässä ensimäisenä kuin Roomassa toisena. Luullakseni Te kuitenkin ymmärrätte Hjördiksen väärin. Minä en voi sanoin selittää mikä se nimenomaan panee Hjördiksen niin varmasti vastustamaan ylimalkaan kaikkia uria, kohta kun on kysymys minusta, ja tunnustaakseni luulin ensin, ettei hän tahdo hänen tähtensä antautuvani kieräilemään. Muta ei se ole niin. Minun itseni tähden hän tahtoo, että kasvaisin luonnollisesti, sen olen varmasti huomannut. Ylpeyttä siinä ei ole rahtuakaan. Ja hänen tunteensa tässä asiassa on muuttunut kokonaan myös minun omaksi tunteekseni, niin että olen vasta nyt hänen avullaan huomannut oikeastaan aina halunneeni itsekin luontoon ja voimatöihin, niinkuin kaikki Leppäset ennen minua, niin pitkälle kuin kirkonkirjat heidän laajaa sukuansa jaksavat luetella: talonpoika … talonpoika … talonpoika … 16:lle vuosisadalle asti, mutta tietysti vielä siitäkin kauemmas. Älkää nyt itsepäisesti kuvitelko, että tämä merkitsee samaa kuin vannottua vihaa lukuja vastaan. Me luemme molemmat hyvin paljon sekä yhdessä että erikseen, yhdessä yleisiä asioita, jopa filosoofejakin, ja erikseen hän kasvatus- ja terveysoppia, minä taas enimmäkseen insinööritieteitä.
Vielä enemmän erehdytte, kun otaksutte, että minä itsekkäistä syistä, omaa viihtymistäni ajatellen, olen saanut aikaan muuttomme vanhaan kotitalooni, niin kauas kaikesta siitä, mitä Te pidätte elämän keskuksena. Olen kyillä tehnyt itselleni selväksi, kuinka suuri mullistus Hjördiksen tunne-elämässä (niinkuin Te sanotte) voi sellaisesta muutosta olla seurauksena. Mutta mitä sanotte siihen, että koko tämän muuton varsinaisena sieluna on Hjördis itse.
Tiedän mitä sanotte. Te sanotte, että hän tietysti koettaa tahtoa sitä mitä luulee minun syvimmin tahtovan ja että minun olisi pitänyt arvata se ja olla ottamatta muuttoa hänenkin varsinaiseksi tahdokseen. Mutta juuri tässä Te erehdyttekin. Iloinen olisin ollut, jos olisin keksinyt, että hän tahtoo jotakin vielä syvemmin kuin tätä. Sitä olisin silloin minäkin tahtonut, sillä syvimmin me aina tahdomme samaa. Ettekö luule, että koettelin jos minnekin päin ajatella suunnatakseni hänen mielihaluansa johonkin hänelle helpompaan? En kuvannut suinkaan lievin värein mihin suuriin vaikeuksiin joudumme, selitin että talomme oli minun tähteni velkaantunutkin ja että kysyttiin meidän kaltaisiltamme tottumattomilta työntekijöiltä paljon kärsivällisyyttä ja tahdon lujuutta sellaisessa kamppailussa, missä tottunutkin talonpoika joutuu usein allekynsin. Mitään vaikutusta puheillani ei ollut. Hyvin ymmärtäen arkuuteni hän vain nauroi horjuttamisyrityksilleni. Mieleen hänelle ei ollut sekään viimeinen esitykseni, että lykkäisimme muuttomme tulevaisuuteen ja ensin koettaisimme turvautua joihinkin ansiotöihin. Ehkä olisin taloudelliset laskut todisteinani kuitenkin saanut hänet tähän taivutetuksi, mutta samaan aikaan sairastui äitini kuolemantautiin ja Hjördis tahtoi välttämättä päästä mukaan häntä vielä tapaamaan. Kun hän sillä retkellä näki tämän talonpoikaisen koruttoman, mutta puhtaan kotitaloni, ei asian lykkääntymisestä saanut olla enää puhettakaan. Tähän tuli lisäksi vielä se, että äidin kuoltua isä näytti pitävän Hjördiksen puolta ja ikäänkuin liittoutui hänen kanssaan minua vastaan. Todella, jos joku ei syvimmin tahtonut muuttoa tänne, niin se joku olin minä eikä Hjördis. Mutta minäkin tahdoin, koska hän tahtoi, se on selvä.
Te ette usko meihin, neiti Kahila. Te luulette että me voimme jostakin hienotunteisuudesta tai vaikkapa halusta olla toisillemme mieliksi, sanoa haluavamme jotakin, silloin kun syvimmin haluamme jotain muuta. Se on kuitenkin väleissämme mahdotonta. Te ette usko, mutta minä uskon, että häntä itseänsä todella syvimmin halutti elää täällä 65:llä asteella pohjoista leveyttä, missä omenapuu ei hedelmöitse, vehnä paleltuu eikä mehiläinen menesty. Muutoin ei hänen tahtonsa olisi voinut muuttua minunkin tahdokseni.
Olen viime aikoina usein koettanut saada häntä lähtemään virkistysmatkalle etelään, vaikkapa Helsinkiin asti, missä hän on lapsuutensa kasvanut. Hän lupaa suostua pyyntöihini, mutta aina lykkäytyy tuo aije, kun hän ei tarpeellisen tarmokkaasti siihen ryhdy. Molemmat taas emme voi matkustaa. Lopulta alan luulla ettei hänellä ole siihen halua.
Nyt olisi minulla pyyntö sellainen että Te tulisitte täällä käymään. Tämän teen hyvin tietäen pitkän matkan rasitukset, mutta siitä voitte päättää etten pyydä turhan vuoksi. Isä lupaa lähteä Ouluun asti Teitä vastaan, jos tulette rekikelillä. Meillä on kuomureki ja kyllä me panemme lämpimät vällyt mukaan.
Jos päätätte tulla, niin kirjoittakaa minulle ja yllättäkää Hjördis. Hän on niin monesti yllättänyt minut kaikellaisilla iloilla, että päätin vihdoin keksiä jotain yllätystä minäkin puolestani, ja silloin tuli ajatus pyytää Teitä meille; parempaa en olisi voinut keksiä, sillä tuskin mistään hänen mielensä enemmän ilahtuisi. Ja ilomme olisi taaskin yhteinen.
Lopuksi otan vapauden sanoa lämpimät terveiset sekä Hjördikseltä että mammalta (paroonittarelta), joka voi verrattain hyvin. Viime syksyinen leikkaus vasemmassa jalassa onnistui erinomaisesti, eikä hän ole senjälkeen sanottavaa kipua tuntenut siinä kohden, missä epäiltiin syöpää. Hän asuu oman tahtonsa mukaisesti pihan toisella puolella samassa rakennuksessa kuin isäkin. Tulonne ilahuttaisi varmaan suuresti heitäkin.
Kunnioittaen
Martti J. Leppänen.