LUONNON HÄÄT.
Sattui todella niin, että minä olin isäntäväkeni kanssa kotimatkalla ulkomailta. Meidän oli viivyttävä Innsbruckissa odottamassa toisten perheenjäsenten sinne saapumista, jotta sitten läksisimme yhdessä pohjoista kohti.
Ja vähän kiirehtimällä muiden edelle eli lähtemällä Lybekistä laivavuoroa ennen todella saatoinkin ehtiä Suomeen Jöijen määräämäksi ajaksi. Saavuin elokuun 15 päivän iltapuolella heidän asemalleen, josta piti olla 16 kilometriä "rakennukselle".
Vastassani oli talonpoikaiset vieterirattaat, hyvä hevonen ja hauska ruotsalainen kyytipoika, niin pieni, että hänen piti olkansa takaa rynnistää alasvaluneet siiat paikoilleen, ja irroittuneen tampin kiinnittämisessä toimia miltei päänsä yläpuolelta. Poika sanoi odottaneensa minua jo päiväjunasta saakka ja valitti kadottaneensa rattailta kukat, jotka olivat mukaan lähetetyt. Vasta matkalla ollessa löysin heinien seasta kimpun oivallisia, aivan rutistuneita ja likaantuneita ruusuja, joita pojan aikamieheltä lainatut pitkävartiset olivat kai pitäneet asianomaisessa paineessa.
Mutta ruusut eivät silti olleet minulle vähemmän puhuvia.
Ne kertoivat ensiksikin, että Jöijeni oli siis nyt jo täksi ensimäiseksi kesäksi huolehtinut itselleen ruusupensaita, seikka, joka omituisen suloisesti kiehtoi mieleni, koska minä en milloinkaan tahallisilla herätyksilläni ollut onnistunut istuttamaan häneen minkäänlaista harrastusta moisiin mullallisiin toimiin, ja nyt rupesin ajattelemaan, että ehkä siemeneni olivat sittenkin itäneet. Kaikki iti hänen suuressa onnessansa. Kuvittelin itselleni aivan selväksi, miten ihanilta hänen ruusupensaansa näyttivät noiden leveiden "nukkekaappi-ikkunain" alla ja iloitsin saavani jonkun kuukauden aikana ottaa osaa ehkä pieniin puutarhatöihinkin.
Toiseksi herättivät samaiset ruusut minussa kokonaisen sarjan kysymyksiä, joita en ennen ollut ottanut ratkaistakseni ja jotka nyt sitä suuremmalla elolla vaativat johonkin tulokseen pääsemistä. Ruusun vaalea puna on lemmen väri ja kohta kun kukat näin, erittäinkin nuo turmeltumattomat nuput, jotka olivat litistykseltä säilyneet, sain elävän tuntumuksen Jöijeni palavasta rakkaudesta Marttiinsa. Matkan varrella minä vielä kertaalleen koetin tehdä itselleni täyden selvän oikeasta syystä, miksi Jöije minua luoksensa vaati.
Saattoihan kirjeistä päättää, että aivan niin kuin minä syrjäisenä olin ollut epätietoinen Martin tunteiden laadusta eli siitä, oliko hän rakastunut Jöijeen vai ei, samoin oli itse Jöijekin asiasta kahden vaiheilla. Tämä tuntui minusta niin ihmeelliseltä, etten tiennyt miten päin sitä pitäisi ajatellakaan, ja kyllä minun täytyi ainakin tähän mennessä myöntää, että heidän keskinäinen suhteensa oli todella "jotain erikoista, jota ei vielä milloinkaan ole ollut". Mitä se "toveruus" oli, jonka nimessä mentiin naimisiin ja rakennettiin yhteinen koti, se oli toki arvoitusta kekseliäämmillekin päille kuin minun. Jöijen suhteen saatoin asian jotakuinkin ymmärtää, sillä olihan Jöije jo kauan sitten sekä silmin nähtävästi että nyt omien tunnustustensakin mukaan rakastunut Marttiin aivan tavallisella, meille kuolevaisille tutulla tavalla, joten naimisiin meneminen ja oma koti saattoi häneen nähden kyllä esiintyä luonnollisena ja hänen onneaan suurentavana. Mutta Marttiin nähden oli asia kokonaan toinen: Jos hän oli rakastunut, niin mistä tuo pidättyväisyys? Valako? En usko. Vala on vain jokin puoleksi lapsellinen päähänpisto, mutta tässä täytyi olla vaikuttamassa ilmeinen periaate, joka tosin teki asian minulle vieläkin vähemmin käsitettäväksi. Mikään huviretkellä vannottu vala ei voi riittää määräämään niin eriskummaista menettelytapaa ja hallitsemaan ihmisen luonnonvoimaista taipumusta. Mutta mikä oli silloin tuo periaate ja mistä ammennettiin voimaa sen toteuttamiseksi? Mistä ja minkä vuoksi? Minun täytyi ajatuksistani kokonaan hylätä tuo rakastumisen vaihtoehto. Semmoinen ihminen on mahdoton. Ja jäljellä oli siis ajatella, että Martti ei ollut Jöijeen sukupuolisesti rakastunut.
Mutta tuliko asia silloin helpommin ymmärrettäväksi? Mitä oli silloin tuo "toveruus", joka antoi hänelle uskallusta vihityttää itsensä Jöijeen ja panemaan perintöosansa yhteiseen rakennukseen, joka sitäpaitsi näytti olevan paroonittarelle omistettu? Ja mikä vihdoin oli perustuksena siihen "onneen", joka Martille aivan yhtäpaljon kuin Jöijellekin oli niin ominainen? Eihän toveruus kahden samaa sukupuolta olevan välillä voinut tehdä ihmisiä yhtä onnellisiksi. Oliko siis sittenkin "rajain hävittäminen sinän ja minän väliltä" mahdollinen vain naistoverin kanssa, Martti hoi?!
Tähän viimeiseen ajatukseen minä lopullisesti pysähdyin. Kysymyksen olin tehnyt itselleni ensin vain hieno iva mielessä, mutta tarkemmin ajateltuani alkoi näyttää, että kenties juuri näin olikin. Ehkä naisen sulo, ehkä sukupuolten välillä vallitseva vetovoima, joka tavallisissa tapauksissa saa aikaan kahden ihmisen muuttumisen "yhdeksi lihaksi", niinkuin raamatussa sanotaan, poistaa esteet myöskin sielulliselta yhdeksi yhtymiseltä, ja ehkä se tässä erikoisessa tapauksessa sellaiseen tulokseen vei senvuoksi, että se "valan" tähden oli viemättä ja hukuttamatta heitä pelkkään ruumiilliseen yhtymiseen. En tiennyt mitä tämmöisestäkään vaihtoehdosta oikein ajatella. Epäselväksi jäi kaikissa tapauksissa, miksi tuo sielullinen yhteys, joka oli syntynyt moisesta "esteettömyydestä", ei johtanut ruumiilliseen yhtymiseen, (minulle oli tunnettua, etteivät he olleet esimerkiksi milloinkaan edes suudelleet toisiansa). Jöijen kirjeessänsä lausuma arvelu, että Martti kenties taisteli kaikkea sellaista vetovoimaa vastaan, oli kuten jo sanoin minulle käsittämätön, koska en voinut ymmärtää sellaisen taistelun sisällistä vaikutinta. Ja kuitenkin saatoin vielä vähemmin käsittää, että Martilla ei olisi ollut mitään ruumiillista vetovoimaa Jöijeen.
Mitä siis Martti oikeastaan oli?
Jos ajattelee Marttia, tuota arvoitusten arvoitusta, niin täytyy sanoa, että hän vaikutti minuun suorastaan umpimieliseltä. Jöije puhui aina ihastuneena hänen avomielisyydestään, mutta ainakin muille oli tämä avomielisyys tuntematonta. Ehkä hän oli avomielinen virheittensä tunnustamisessa, kaikellaisten pikku vaikutinten paljastamisessa ja tunteittensa erittelyssä, mutta pääasiassa hän oli kuin olikin umpimielinen, tältäkin puolelta siis ilmaisten heimonsa tunnus-ominaisuuden. Olkoon että hän oli valmis ilmaisemaan jokapäiväisen elämänsä vaikuttimia, pääsuunnan vaikuttimesta ei ollut syrjäisellä aavistustakaan, ydin oli peitossa. Eikä näkynyt Jöijelläkään olleen siihen pääsyä, sillä muuten hän olisi kyllä tiennyt, "oliko Martti rakastunut vai ei", ja "taisteliko Martti vai ei". Olisi kuitenkin, luullut, että jos rajat minän ja sinän väliltä ovat poistetut, niin juuri ydin on toiselle avoin.
Näitä miettiessäni olin aivan huomaamattani ruvennut ajaa täryytellessäni ajattelemaan, että kenties he eivät sittenkään olleet niin onnelliset kuin itse luulivat ja minulle vakuuttivat. Ehkä tuo omituinen epäselvyys vaivasi heitä, ehkä koko suhde oli liian jännitettyä ja luonnotonta, ehkä kaiken pohjalla olikin joku salainen tuska, sairaaloisuutta kypsyttävä tyydyttämättömyys, joka onnen asemasta puhkee valloilleen, kun he nyt joutuvat saman katon alle. Ja tähän yhtyivät vielä epäilykseni heidän vastaisen toimeentulonsa suhteen, joten minä aloin olla tavallisessa pessimistisessä mielentilassani. Sitäkin hartaammin toivoin pian pääseväni perille, että heidän näkemisensä taas torjuisi minusta aiheetonta mustuuttani.
Ilta olikin jo kovin pimennyt. Tietä tuskin erotti hevosen pään ylitse ja oheiset puut sulivat yhtenäiseksi mustaksi seinäksi.
Aukealle tultuamme oli hiukan valoisampaa, niin että näki pellonsarkoja ja erotti kylien seudut. Taivas oli sakeain pilvien peitossa, pimeänä kaikkialta muualta paitsi siltä ilmansuunnalta minnepäin me ajoimme. Sieltä päin ruskotti omituinen puna.
Minä sanoin pienelle kyytimiehelleni, että tuopa näyttää olevan tulipalo.
Poika alkoi hoputella hevostaan ja ilmaisi tulipalon todella olevan heidän kylässään.
Kysyin ihmeissäni miten hän taisi sen niin varmaan tietää.
Silloin kertoi esi-isäinsä vakaa jälkeläinen, asiallisesti ja hätiköimättä, että juuri ennen junan tuloa oli telefonineiti soittanut asiasta asemalle pyytäen ruiskua, joka oli myöskin jo lähetetty. Bolstaan paras hevonen oli pantu vetämään ja pehtori oli itse…
Minä keskeytin levottomana pojan selostukset:
— Oliko tietoa mikä siellä paloi? kysyin.
Poika ei näyttänyt ensin osaavan tehdä asiasta tiliä, mutta arveli sitten, että palavaa taloa sanottiin "maisterin villaksi".
Kapasin käteeni ohjakset: entä jos he sanovat Marttia maisteriksi!
— Sekö villa se on, joka tänä kesänä on rakennettu, senkö suomalaisen maisterin?
— Just, sanoi poika.
Sydämeni oli pakahtua. Temmoin ohjista minkä jaksoin joutuakseni apuun. Ehkä palamassa oli vain joku osa rakennuksesta, ehkä saattoi vielä paljon pelastaa? Vai oliko jo kaikki raunioina? Kammottava kuva nousi mieleeni, jota turhaan koetin poistaa rauhoittavasti puhuttelemalla itseäni.
Puna oli vähitellen noussut ylimmilleen vallaten puolet taivaasta ja kohoten melkein päämme päälle. Keskuksessa se oli hehkuvinta ja pahaa ennustaen teki milloin sammumista milloin lehahteli entistä yhä hurjempaan loimuun, mutta tie kääntyi jälleen metsikköön ja palopunan saattoi nähdä nyt vain puitten latvain päältä.
Hätäni huomattuaan poika otti ohjat käteensä ja pysäytti hevosen. Hän kiipesi rattailta ja kohta kuulin jotakin risujen ritinää alhaalta. Viivytys tuntui minusta loppumattomalta, mutta vihdoin pieni mies ilmestyi tien ohesta pihlajainen piiska kädessään. Ja minun oli pian myöntäminen, että minkä olimme ajassa kadottaneet, tuli piiskan avulla monin kerroin korvatuksi.
Hevonen hurahti mäen päälle ja kamala näky avautui jälleen eteeni, nyt vieläkin kaameampana. Tulen ahjosta syöksyivät hirvittävät kipinäpilvet ilmoihin.
Mutta minä muutan tässä kohden kirjoitustapani. Jätän sikseen kaiken sen hädän, tuskan, kauhistuksen, mikä rinnassani sillä hetkellä riehui, en kuvaa sitä noloa pettymyksen tunnetta, joka saattoi minut äänekkääseen voihkimiseen sortumaan, kun jyrkkää mäkeä laskeutuessamme mieleeni muistui että olin tuomassa myöskin nimeä heidän rakennuksellensa ja ristineeni sen "Onnelaksi". Siinäpä nyt hajosi heidän onnensa kuin tuhka tuuleen. Olkoon sinänsä myös minun kapinalliset tunteeni, kapinalliset kohtaloa ja itse taivastakin vastaan, joka tällä hetkellä tuntui kuin kukistuneen alas kaikkivaltiaalta johtaja-asemaltaan mataloiksi mustiksi pilviksi, sillaikaa kuin helvetti riehui punaisena valkeana, kipunasavuja syydellen ja pirullisilla loimukielillänsä taivaiden lakea nuollen. Kaikki tuo jääköön minulta, ikuisiksi hautautukoot kohtaloa kiroovat hätähuutoni, niinkuin sieluni ei olisi milloinkaan niiden ääntä todistanut.
Otan toisen tunnesävyn. Kuvaan näkyni sellaisena kuin se vuosikausien kuluessa vähitellen mielessäni muodostui ja sieluuni painautui. Toiset ovat silloin sanani, toinen tunnelmani, mieleni toisissa vireissä.
Niinkuin kaameimmissakin yöllisissä paloissa on aina myös jotakin ylevän komeaa, niin tässäkin hirvittävässä näyssä alkoi aikain vieriessä kiinnittää mieltäni sen mahdoton kauneus. Enhän minä tuona kauhun hetkenä voinut mitään sellaisia havaintoja tajuisesti tuntea, mutta nyt olen näkevinäni pelkkää kauneutta.
Kaunista oli, kun lähemmäksi päästyämme mutta minkään äänien vielä palopaikalta kuulumatta vanhat männyt seisoivat hiljaisuudessa molemmin puolin tietä, karahkaiset oksat voimakkaan punan valaisemina, takanansa pilvien pimeys. Kaunista oli lyhyeksi kalvetun nurmen ja sen kivien tasaisen punertava sileys, kaunista tien valaistu mutkittelu ja aidanseipäiden tarkka pimeästä piirtäytyminen, kaunista koko luonnon liikkumaton, äänetön harras sinnepäin kääntyminen, niinkuin olisivat männyt katsoneet iki Luojansa ihmetöitä, arvostelematta, nöyrässä hartaudessa kunnioittaen pyhää välttämättömyyttä.
Mutta kaunista oli erittäinkin itse palo, savuineen, kipinöineen, pilviä tavoittavine liekkinensä, hävittävä, tuhoisa, roiskuva valkea ihmiskohtaloita luovassa majesteettiudessaan, joka otti ihmisiltä elämän johdon ja heidän intoiluansa rajoittaen teki elämästä jälleen sen mitä se on. Oh, olinhan näkevinäni nukkekaapin pikku ruutujen hetken aikaa helottavan liekkien valkeassa hehkussa! Nyt ne jo sulivat ja hävisivät!
Liikuttavaa ja kaunista, kyyneliin asti kaunista, nyt vuosien kuluttua, kun tietää rakennuksen paikan olevan taas jo sileänä nurmena, nähdä mielessään ihmisten yrittävän sen pelastamista, nähdä heidän toivottomalla vimmalla ruiskuttavan vettä liekkien ahjoon ja elämän herran unohtaen päättömänä juoksevan sinne tänne käsiänsä huitoen ja tukkaansa revellen, ikäänkuin heidän ponnistuksistansa elämä voisi suuntaansa muuttaa ja he häviämästä estää sen, minkä palaminen on tuottava heille vuosikymmenien kyyneleitä ja menetetyn paratiisin suremista. Ihmisparat!
Sanon ihmisparat, sillä mistäpä he tietäisivät mitä elämän herra kulloinkin tarkoittaa ja tahtoo! He ehkä surevat, että palo tekee mahdottomaksi heidän haaveensa, ikipäiviksi sortaa maahan heidän unelmansa ihanista hääpäivistä, joita he väräjävin sydämin ovat valmistuneet viettämään kerran suurena tulevaisuutensa keväänä. Mutta eivät hädässään aavista, että koko roihu loimuaakin heidän lähestyneiden häittensä kunniaksi.
Katso pyhää liekkiä! Katso kuinka riemukkaasti se valaisee yön pimeyden keskipäivääkin valkeammaksi! Katso punaisen savun vyöryjä, jotka juhlallisina kattavat päänne! Katso kipunoita, jotka kultasateena kunnioittavat ylkää ja morsianta! Ja liekkejä, jotka taivaille kertovat kahden onnellisen yhtymästä!
Niin nyt, vuosien kuluttua kirjoitan, ja niin minulla on oikeuskin kirjoittaa. Mutta silloin!
En osaa sanoin kuvata hätääntynyttä tuskaani, kun näin Jöijen riehuvan liekkien keskellä, ottaen vastaan mitä sisällä olevat miehet hänelle heittivät. Luulin ensin hänen olevan niin hätäännyksissä, että oli kuin järkensä menettänyt, sillä minua tervehtimättä hän vain sanoi minulle muutamia katkonaisia sanoja, saamatta mitään ajatusta selväksi, ja riensi muuanne.
Ehdin vielä saada hätäisen kuvan eräästä huoneesta juuri ennenkun liekit senkin täyttivät ja välikatto romahti alas. Sinne sortuivat palavien hirsien alle kaikki Jöijen varustukset. Näin jäännöksiä seinätauluista, näin korkean, tutun kukkamaljakon, jossa oli kultaenkelit kupeilla ja omituinen punapaitainen kiinalainen kaunotar ompelustensa keskellä, vilahti silmissäni myöskin vanha kitarimme, jolla muinoin soittelimme. Ei epäilemistäkään, tuo oli juuri minulle aijottu huone, jonne Jöijeni oli nähtävästi kantanut kallismuistoisimmat kapineet. Arvaan kuinka hän oli edeltäpäin iloinnut minulle aijotuista yllätyksistänsä ja erikoisuuksia myöten harkinnut kaiken. Sinne hukkui savujen, tuhkan ja liekkien pätsiin!
Koetin minäkin jotain kantaa pois, en itsekään tiedä mitä se oli, sillä olin kadottanut en niin paljon yleisen myllerryksen ja savun vuoksi kuin kyyneleitteni häiritsemänä eteeni näkemisen mahdollisuudet. Veinpähän mitä käteeni sattui, laahasin voimaini takaa pois kuumasta ja savusta. Sillä jo viimeinenkin rakennuksen puoli oli niin liekkien vallassa, ettei sen läheisyydessä enää voinut olla, ja miehet lakkasivat ruiskuttamasta paloon, kääntyen valelemaan vain muita lähimpiä rakennuksia, niitä syttymästä suojellakseen.
Silloin kuulen Jöijen raikkaan naurun korvissani:
— Minne sinä tuota laahaat? Anna olla, ei sitä tarvita!
Ja kun alan silmiäni hieroa nähdäkseni jotakin, tunnen Jöijen puristuksen kaulassani, hänen suutelonsa, ja kuulen hänen hellät tervehdyksensä.
Nyt näen vihdoin Jöijeni. Siinä hän on. Aivan entisensä näköinen.
Hän pitelee minusta kiinni, hänen kasvonsa ovat aivan lähellä minua, kun hän puuhasta kuumana, onnellinen hymy huulilla kuiskaa:
— Hän rakastaa minua!
Ja irroittuen minusta, pois kiirehtien, pysähtyy hetkeksi, lisätäkseen riemukkaana:
— Niin, niin, hän ei aavista minun tietävän, mutta nyt minä tiedän!
Katson hämmästyneenä hänen jälkeensä. En voi korviani, en silmiäni uskoa. Noinko raikkaana voi ihmisääni kajahdella kesken palon helvetillistä tohinaa! Noinko autuaan onnellisina voivat ihmiskasvot säteillä tuhoisten liekkien loimutessa! Sillä juuri kun hän sanoi: "hän rakastaa minua", romahti rakennuksen koko vesikatto alas ja kipinät miljaardilukuisena ryöppynä syöksivät taivasta kohden, valaisten maailman. Se oli kuin luonnon riemuhuudahdus.
Totisesti, siitä hetkestä asti olen tätä tulipaloa katsonut toisin silmin. Kaikki muuttui tunteissani, avuton hätä haihtui mielestäni, ja jokin omituinen ilo valtasi minut, vaikka kyyneleet yhä virtana tulvivat silmistäni, iloko sen johdosta että tässä nyt oli minulle niin paljon ehdottomasti välttämätöntä toimitettavaa, jota ei minulla elämässäni aina ollut, vai myöskin sen johdosta että se näky, joka ihan äsken vielä oli yksinomaan kauhulla täyttänyt sydäntä, nyt oli muuttunut toisarvoiseksi paljon suurempiarvoisten asiain rinnalla, jotka ikäänkuin muuttivat onneksi kaiken mitä ikinä tapahtuikin, — en tiedä, en hakemallakaan löydä selvää iloni vaikutinta. Sen vain taaskin sanon ja toistamalla toistan, että ihmeellinen oli Jöijen onnen tarttuvaisuus! Se ei ainoastaan enää saanut ikävää sateenräminää muuttumaan iloisen kevään enteeksi, vaan muutti tuhoisimman tulipalonkin sykähtävän ilon aiheeksi.
Katon pudottua alas miehet vetivät hiiltyneet seinät palokoukuilla hajalle, liekit vaimenivat, yö pääsi jälleen pimeyteensä, ja koko rakennuksesta ei ollut pian muuta jäljellä kuin kaksi piippumuuria, toinen puolitiestä katkenneena, toinen täydessä pituudessaan, keskellä kyteviä raunioita.
Me laitoimme Jöijen kanssa Martille yösijan aittahuoneeseen, jossa oli pikku ikkuna lasiruutuineen pihalle päin. Huone miellytti minua kovin, yö oli lämmin ja minä sanoin Jöijelle, että haluttaisi kovin jäädä tänne nukkumaan.
— Ei, ei, Jöije kiiruhti sanomaan, me nukumme sinun kanssasi Martin kamarissa, joka on tuossa vastapäätä, pihan tuolla puolella, talon rakennuksessa.
Minä sanoin tähän leikilläni nuhtelevasti:
— No mutta — rouva Leppänen! Mitä minun on ajatteleminen!
Samaan menoon hän otti minua jälleen kaulasta, suuteli minua moneen kertaan ja saneli välillä:
— Voi jospa aavistaisit, rakas, rakas Hilja, kuinka tärkeä asia minulle on sinun saapumisesi ja kuinka kiitollinen minä sinulle olen!
Hän ei puhunut eikä ruvennut selittämään enempää tästä asiasta. Mutta tarvitsinko minä hänen selityksiänsä! Sehän tarkoitti tuota vanhaa, tuttua. Pieni, minun nähdäkseni mitätön momentti oli vain tullut entisen lisäksi, se, että hän nyt tiesi Martin rakastavan häntä.
Vasta vuosien kuluttua, kun paremmin ymmärsin heidän nykyisen suhteensa, ja erittäinkin kun olin päässyt perille Martin psykologiasta, miten todella tärkeä saapumiseni olisi voinut olla ja miten arkaluontoinen asemani oli, saatoin katua ottaneeni asian niin keveästi kuin otin, ja keveästi myöskin Jöijeen nähden, Martista kokonaan erilläänkin ajateltuna. Minä todella en ollut osannut antaa kaikelle tuolle mitä Jöije aina puhui toveruudesta ja mitä hän kirjeissäänkin kirjoitti niin totista arvoa kuin sillä myöhemmin huomasin olleen. Niinpä Jöijen selitykset "vaikeudesta olla viehättämättä", hänen lapselliset huudahduksensa: "silloin jumalaties kuinka olisi käynyt!" ja vihdoin hänen hätäinen, harras luoksensa vaatiminen — kaikki tuo pääsi minulle täyteen selvyyteen vasta nyt kun tätä kirjaa kirjoitan.
Mutta — "kun kaikki käy ympäri" — ehkä oli hyvä sekin etten silloin asemaani ymmärtänyt ja kaikki sai käydä niinkuin kävi.
Lukija ratkaiskoon.
Sillaikaa kun me Jöijen kanssa parhaamme mukaan järjestimme aittahuonetta Martille, oli Martti puolestaan hänkin jo ehtinyt tulipalolta muihin hommiin, jätettyään kydön parin kylänmiehen vahdittavaksi.
Hän oli peseytynyt noesta ja tuhasta, kun me tulimme hänen huoneeseensa, ja siistinyt sen ja toimittanut toisen vuoteen entisen lisäksi, joten Jöijellä ja minulla oli tämän yökortterimme järjestämisessä hyvin vähän puuhaa.
Rupesimme juomaan teetä.
Martti oli ensin vähän niinkuin nolo minun edessäni ja silmiin katsomaton. Mutta kun hän huomasi, etten minä aijokaan ruveta tapahtuman johdosta millään tavoin surkutteluani ilmaisemaan, vaan vapaasti antauduin iloiseen tunnelmaan, näin hänen kasvoillaan ensin tyytyväisen kummastelun ja sittemmin hän kokonaan vapautui arkuudestaan ja oli iloisempi kuin kukaan. Jöije säteili jotakin syvempää, sisäisempää iloa ja tyytyväisyyttä, joka ei purkautunut niin paljon ulkonaiseen leikinlaskuun.
Tietysti kerrottiin moneen jaksoon mitä kaikkea palon aikana oli kullekin sattunut erinomaista, eikä pikku tapauksista tahtonut loppua tullakaan, erittäinkin kun Martti rupesi löytämään myöskin kaikellaisia naurettavia sattumia, jotka tässä tilaisuudessa kerrottuina saattoivat minut todella aivan pakahuttaviin naurun hytkytyksiin.
Vihdoin näyttivät kaikki pikku tapaukset olevan ammennetut, ja tulipalon mahdollisesta "syvemmästä merkityksestä" taas Martti ei ruvennut puhumaan, yhtä vähän kuin Jöijekään semmoiseen antautui, nimittäin tapauksen vaikutuksista heidän vastaisuuteensa, heidän talouteensa tai edes heidän lähimpiin toimenpiteihinsä vaikkapa huomisesta alkaen.
Sitävastoin Martti alkoi yhä samassa vauhdissa ja Jöijen innokkaasti säestämänä vaatia minua kertomaan ulkomaanmatkastani. Joka tapahtuikin. Me istuimme lähes kolmeen asti yötä näin jutellen.
Sanalla sanoen, olenhan minä juonut teetä tanssi-iltamien jälkeen, olen juonut iloisten häitten, kihlajaisten jälkeen, mutta ei milloinkaan ole seurassa hyvämieli ja ilon vilpittömyys ollut niin ilmeinen kuin näissä teen-juojaisissa tulipalon jälkeen! Sanokaa sitten, että onni ei muka voisi olla riippumaton onnettomuuksista!
Mutta ei siinä kaikki.
Lopuksi, kun meille oli selvinnyt, että täytyi vihdoin erota nukkumaan ja Jöije oli kyselevälle Martille huomauttanut miten väsynyt minä lienen ollut kärsimästäni merikivusta, pitkästä junamatkasta ja vihdoin rattailla tärisemisestä, ja kun Martti oli jo noussut hyvästelemään meitä, minä en malttanutkaan säilyttää loppuun asti samaa huolettomuuden tunnelmaa, vaan purkauduin surkutteluihin kaiken sen johdosta mitä Martti oli kadottanut. Näin tahdoin ilmaista hänelle, että huolimatta pinnalla olevasta mielialani keveydestä pohjalla tietysti kuitenkin oli suru siitä, että hän on kaikkensa kadottanut.
Martti katsahti minuun vähän tyytymättömänä, mutta rupesi sitten kuitenkin hymyilemään.
— Enhän minä ole kaikkea kadottanut, hän sanoi.
Minä katsahdin ympärilleni Martin tänne huoneeseen kantamiin palosta pelastettuihin kalliimpiin kapineisiin, nähdäkseni mitä hän ei ollut kadottanut.
— Niin, niin, hän sanoi naurahtaen, hakekaa vain, kaikkein kallein on pelastettu. Eikö siellä ole raamatussakin sellainen paikka, että joku löysi maallansa timantin, möi kaiken mitä hänellä oli ja piti timantin?
Martti vetosi usein raamattuun, tietäen minut uskonnolliseksi, mutta nyt en ymmärtänyt häntä rahtusenkaan vertaa. Mitään erikoisen kallista esinettä en voinut keksiä pelastettujen joukossa.
Martti sanoi ihmetellen:
— Mutta eikö Jöije siis ole teille kertonut?
Tällöin Jöije kovasti punastui ja sitä salatakseen kääntyi pois.
— Jöije ei ole minulle mitään kertonut, sanoin yhä enemmän ihmeissäni.
— Eikö sitäkään, että hän yritti pelastamaan jotain vihkojani ja tukehtui savuun?! Pääasiasta ette siis ole mitään tienneet! Kannoin hänet tänne huoneeseen, aivan hengetönnä hän oli, tuhkan harmaa kasvoistansa, luulin hänet kuolleeksi, mutta … mutta hän — virkosi! Virkosi!
Martin liikutuksesta vapiseva ääni ja hänen hengästyksensä muuttui viimeisissä sanoissa kuin ylimmän onnen kirkastukseksi. Hän huusi riemukkaasti jokaisen tavun erikseen: Vir-ko-si!
Jotain uutta oli Martissa. Minä katselemistani katselin häntä.
Kysyin mitä virvoituskeinoja hän oli käyttänyt.
— Mitäkö keinoja, niin … ei mitään, ei yhtään mitään, hän virkosi aivan itsestään, Martti vastasi.
Vasta vuosikausien kuluttua Jöije kertoi minulle heränneensä tainnoksista Martin äänekkäisiin valituksiin ja rajuihin suuteloihin. Nämä suutelot ne nyt olivatkin antaneet hänelle tiedon että Martti rakasti häntä. Ja tätä tietoansa hän oli päättänyt kaikin tavoin Martilta salata.
Martti sanoi:
— Voisiko surra joitakin pölkkyjä ja vasoja, kun Jöije on säilynyt!
Nämä sanat kuultuansa Jöije rupesi nuhdellen ja liikutuksesta väräjävin äänin sanomaan:
— Martti…
Mutta ei voinut jatkaa. Sanojen asemasta hän ojensi kätensä Marttia kohden ja lähestyi häntä, osaksi kai estääkseen häntä semmoisia puhumasta ja osaksi osoittaakseen kiitollisuuttaan.
Silloin Martti sulki hänet syliinsä.
Jöije purskahti valtoinaan itkuun ja peitti päänsä Martin rintaa vasten. Martti alkoi suudella hänen päätänsä.
He unohtivat läsnäoloni, tai oikeastaan: heidän lähentymisensä ensimäinen vaikutin ei kummaltakaan puolelta ollut muuta kuin rajatonta kiitollisuutta ja toistensa säälimistä, minkä ilmaisemisessa syrjäisen läsnäolo ei häiritse.
Katsoin kuitenkin parhaaksi poistua.
Nousin, kuljin huomaamatta heidän ohitsensa.
Ovella katsahdin vielä kerran heihin. Jöije ei enää itkenyt. Hänen poskensa nojautui yhä Martin rintaa vasten. Silmissä oli ihmeellinen, haltioitunut ilme, jota en ikinä unohda. En mene sanomaan, etteikö siinä ollut uhmaakin ylimmän onnen ja autuuden rinnalla, niinkuin hän olisi kohottanut päänsä puolustautuakseen jotakin mahtavaa olentoa vastaan ja sanonut: tämä ei ole minun syyni! tämä ei ole myöskään Martin syy! me olemme yhtä, eikä ole sitä voimaa joka meidät erottaisi.
Kuvaamattoman, unohtumattoman kaunis katse!
Martti suuteli yhä hänen hiuksiansa.
Minä suljin oven, kuljin pihan poikki aitalle, nousin huoneeseen, sytytin ikkunan eteen kynttilän merkiksi että olin valinnut yösijani, ja panin pitkäkseni äsken valmistamallemme mukavalle olkivuoteelle.
Ensin todella odotin, että nyt — nyt Jöije juoksee aitan rappusia ylös ja huutaa minulle: Hilja, mitä sinä ajattelet! tule vihdoinkin nukkumaan!
Mutta tunti kului toisensa jälkeen, eikä kukaan tullut kolkuttamaan ovelleni.
Ja mitä pitemmälle yö kului, sitä riemukkaammaksi kävi mieleni, sitä syvemmin Jöijen suuri onni tarttui minuun.