JÖIJEN KIRJEET.

Hilja rakas!

Tuhannen kiitosta hyvästä, jo vanhaksi käyvästä kirjeestäsi! Täytyy kuitenkin kohta sanoa, etten ole siitä sanaakaan ymmärtänyt.

Mitä sinä kirjoitat joittenkin haaveiden hautaamisesta, virvatulista, elämän narrina olemisesta, jalomielisyyden vaatimuksista ja taakkain kantamisesta, se on minulle suuri arvoitus.

Ne ihmisten mielestä "onnettomat" tapaukset, jotka ovat meitä kohdanneet, ovat vain lisänneet onneani, sillä ne ovat osoittaneet Marttini suurta kuntoa ja lujaa uskollisuutta. Nyt jo mammankin täytyy se myöntää. Ja ehkä mamma onkin muuttunut Martin suurimmaksi ihailijaksi.

Niin — mitä sanot siihen? Me olemme nyt "naimisissa", Martti ja minä, ainakin kuuluutetut ja vihityt. Tämä on tapahtunut "maailman tähden". Tietysti olemme vain samat toverukset kuin ennenkin, joten tapahtunut ei ole oikeastaan muuta kuin että pappi on puhunut ja myöskin me vähän puhuneet, mamma itkenyt liikutuksesta ja syleillyt meitä.

Kerron sinulle nyt miksi tämmöinen arveluttava teko oli meidän puoleltamme käynyt tuiki (ruots. absolut) välttämättömäksi.

Isän kuoleman jälkeen huomattiin, että meillä ei olekaan mitään omaisuutta mistä elää. Kun kaikki velat olivat maksetut, täytyi vielä myydä mamman tavaroista parhaat kalleudet. Ajatteles!

Mutta tästä kaikesta mamma ei ollut niinkään järkytetty kuin itse kuolemantapauksesta, joka todella oli kokonaan murtaa hänet. Sinä tiedät mamman, kun hän kadottaa johtolankansa: häntä saa vain pidellä pinnalla, hän itse ei liikuta jäsentäkään koholla pysyäkseen, armas, pikku mamma! Hän on todella liikuttava … 'sessä (suvun nimi) saamattomuudessaan.

Me koetimme ensin Martin kanssa pitää häneltä jotakuinkin salassa pesän toivotonta tilaa, mutta lopulta se ei käynyt laatuun. Martti otti sanoakseen hänelle totuuden, kun huomasi sen minulle vaikeaksi.

Voit kuvitella hämmästystäni, kun Martti alkaa puhua mammalle ja melkein virheettömällä ruotsilla sanoo tämmöistä: sanoo, että hän on isältään vaatinut ja nyt saanutkin perintöosuutensa isän takaaman ja kotitaloon kiinnitetyn lainan muodossa. Rahoja on, sanoi hän, niin paljon, että hän katsoo voivansa rakentaa niillä mukavan asuinrakennuksen pääkaupungin läheisyyteen johonkin paikkaan, jonka mamma ja Jöije saavat valita, sillä — sanoo hän — me olemme aikoneet mennä naimisiin ja pyytää mammaa meille asumaan!!!

Ymmärrätkö sinä rakas Hilja kultaseni, että me emme olleet vielä mitään sellaista päättäneet, tuskinpa puhuneetkaan siitä, ja Martti tiesi, että minä olin ollut jyrkästi sellaista vastaankin. Ymmärrätkö sinä ikiystäväni, että nyt kun hän sen sanoi rauhallisesti ja asiallisesti aivan kuin olisi puhunut panelilaudoista, joita hän tarvitsi rakennukseensa (sillä hän ei ole koskaan muuta ajatellutkaan kuin vain toveruuttamme, hän on yhä yhtä uskollinen valallensa ja hän on yhtä luja kuin se kallio, jota vastaan hän sormensa nosti), niin ymmärrätkö sinä, että minä en voinutkaan säilyttää samaa rauhallisuutta kuin hän, vaan kun kuulin odottamatta nuo hänen sanansa, niin sydämessäni rupesi tapahtumaan ihmeitä, se sykki rajusti ja minä luulen, että vuoroin kalpenin ja vuoroin punehduin enkä voinut paikallani istua. Sillä minä tiesin, että mitä nyt oli sanottu, se tulee tapahtumaan, eikä mamman tähden voinutkaan muuten tapahtua. Minä ihmettelin yhtä paljon Martin viisautta kuin jaloutta, ja juuri senvuoksi, että tiesin nyt varmaan kaiken tulevan käymään niinkuin hän oli sanonut, tämä hurmaavan autuas ja samalla kauhistava ahdistus tulikin rintaani. Voi Hilja rakas, rakas…

Kun sain senverran sydämeni hillityksi, että osasin jälleen kääntyä heihin päin, näen, että mamma on heltynyt itkuun ja Marttia kaulasta pidellen pyytelee häneltä anteeksi, ettei ollut ennen tunnustanut häntä rakkaaksi lapsekseen.

Tämän jälkeen tunsin, että nyt on kaikki päätetty eikä päätöstä voi enää purkaa mitenkään — tuottamatta mitä suurinta pettymystä mammalle, joka tietysti panee nyt kaiken toivonsa juuri meidän naimisiimme.

Ja niin olikin. Kun mamma näki miten vähän arvoa useimpien tuttaviemme ystävyydellä oikeastaan oli, jotka omaisuuden menetettyämme katsoivat meihin yli olkansa, ei hän välittänyt enää myöskään Kr:neista, vaikka nuori Kr. vielä jatkoikin kosimistaan, jopa luuli nyt hädän tultua saavansa varmasti suostumukseni. Mamma taisi tuona kummana hetkenä niin kiintyä Marttiin, että hän ei tahtonut tietää mistään eikä kestään muusta. Ja luulen, että jos Martti hukkaisi tulipalossa rahansa tai löisi kirveen käteensä, niin ettei koko rakennuksesta voisi tulla mitään, ei mamman kiintymys semmoisesta vähintäkään kärsisi, päinvastoin.

Mamma ryhtyi kohta laajoihin valmistuksiin, huoltaakseen minulle niin suuret myötäjäiset kuin olevissa oloissa oli suinkin mahdollista. Eivät kaikki olleet sentään hylänneet meitä. Täti …'n ja …'n kanssa (vanhojen perheystäväin nimiä) he ompelivat ja järjestivät liinavaatteita ja nyt he ovat alkaneet tikata mahdottoman suurta vuodepeitettä. Kun minä kysyin ihmetellen, miksi he laittavat siitä niin armottoman leveän, niin he vain katsahtelivat toisiinsa ja hymyilivät minulle merkitsevästi, kunnes minä älysin. Sinä voinet kuvitella kuinka minä punastuin ja mitä ihmeitä sydämessäni taas alkoi tapahtua! Tuskinpa vain Marttikaan lienee aavistanut, kuinka paljon melua meidän päätöksemme on saanut aikaan ja kuinka paljon puuhaa ja valmistuksia siitä on koko maailmalle koitunut. Me kuvittelimme, että voimme tehdä kaiken ilman mitään mullistuksia tai edes huomattavia muutoksia, mutta nyt on meillä koko työ pitää edes itseämmekin siinä tiedossa, että oikeastaan ei tapahdu mitään muuta kuin että tulemme asumaan pian lähempänä toisiamme ja pitämään yhteistä taloutta.

Kyllä maailma on kovin voimakas virta, ja vaikea on siinä uida johonkin omaan suuntaan.

Viime aikoina olen saavuttanut täyden tasapainon jälleen ja aivan tottunut tuohon yhteisen rakennuksen ajatukseen, niin ettei siitä puhuttaissa enää mitään sydämen ihmeitäkään tapahdu. Olen näet huomannut, että kaikki riippuu lopultakin mielikuvittelusta; olen ajatellut ikäänkuin väärinpäin tuota asiaa, niin, että muka asumme vain yhdessä tai kahdessa huoneessa. Mutta Martti rakentaakin aika suurta taloa. Eräänä päivänä hän antoi minulle kynän ja paperin käteen ja käski piirustamaan vastaisen rakennuksemme asemakaavan. Silloinpa minulle selvisikin, ettei asia ollut lainkaan niin sydäntä kouristavaa laatua kuin olin luullut.

Pääasia on vain, että asumme saman katon alla. Mutta huoneet voimme järjestää sen erikoisen asiaintilan mukaan, mikä vastaa oloja. Kun se minulle selvisi, rauhoittui sydän kokonaan ja minä saatan nyt puhua asiasta minäkin aivan kuin olisi kysymys panelilaudoista, joita todella on jo suuret määrät tilattu ja paikallekin vedetty.

Piirustukseni oli tällainen:

Martis sofrum Skafferi Kök Mitt rum

Arbetsrum Tambur Matsal Mammas rum

Veranda

(Suomeksi: Martis sofrum — Martin makuuhuone, Arbetsr. — työhuone,
Skafferi — ruokahuone, Tambur — eteinen, Kök — keittiö, Matsal —
Ruokasali, Mitt r. — minun huoneeni, Mammas r. — mamman huone,
Veranda — kuisti.)

Tästä näet, että kaikki vastaa "erikoista asiain tilaa" eli että täytyy keksiä keino miten jakaa heidän peitteensä kahtia.

Martti hyväksyi täydellisesti piirustukseni, vieläpä kehui huoneiden järjestystä käytännöllisesti asetetuksi, lupasi tehdä vain pieniä muutoksia joidenkin huoneiden mittasuhteissa, ja asettaa ikkunat nurkkiin. Koko rakennus tulee hänen lopullisen piirustuksensa mukaan 18 metrin pituiseksi ja 10 metrin levyiseksi. Kivijalka on jo valmis. Ja voi kuinka hyvän kellarin he ovat sinne tehneet, se on mamman suunnitelman mukaan, mutta siinä tulee olemaan vielä jotain yllätyksiä hänelle, sanoo Martti.

Mutta hyvänen aika, enhän ole sanonut vielä missä meidän uutistalomme onkaan! Se on … (pitäjän nimi). Asemalle on hiukan yli 16 kilometriä, kaupunkiin noin 40 minuuttia junamatkaa. Seutu on umpi ruotsalainen, Martin tahdosta, voitko ajatella! Ei niin että hän olisi vieläkään muuta kuin itsepäinen fennomaani, mutta me molemmat koetamme tahtoa toisen tahtoa ja hän on voimakkaampi — toistaiseksi. Vedenselkä näkyy kauempaa, verannan edessä on mainio puutarhapaikka, mutta muuten täytyy tunnustaa, että mitään luonnonkauneutta — esim. Hämeen merkityksessä — ei paikka tarjoo, se on vain tasankoa, jossa viljelykset vaihtelevat metsikkökumpujen kanssa. Paikka on vuokrattu suurenlaiselta talonpoikaistalolta, joka on vieressä ja jossa Martilla nyt rakennustyön aikana on tilapäinen asuntonsa. Olen minäkin siellä monta kertaa käynyt ja katsonut heidän töitänsä. Martti piiluaa paraikaa tukkeja.

Sinä olet usein kysynyt minulta, olenko rakastunut Marttiin. Nyt voin varmasti sanoa, että olen rakastunut häneen juuri semmoisena kuin hän piiluaa tukkeja, tai soutaa tai vaikkapa navetan takana paitahihasillaan nostelee multaa rattaille (niin kevyesti että voi yhtaikaa nauraa kanssani ja puhua minulle ihan toisista asioista), minä olen silloin hurjasti rakastunut häneen. Mutta en ole nimeksikään rakastunut hänen tärkkikauluksiinsa ja mustiin verkatakkeihin, joihin hän joskus on katsonut välttämättömäksi pukeutua. Muistan kuinka hän isän kuoltua ja luultavasti jonkinlaisissa meidän elättämisen huolissa alkoi taas ajatella lukutietä ja rupesi puuhailemaan joitakin tutkintoja. Näin hänet eräässä tilaisuudessa hännystakki yllä.

Jumala yleensä varjelkoon Marttiamme hännystakeista, mutta tämä ei edes istunut mallikelpoisesti, pönkötti niskassa — ja housut liian pitkät, sinä voit kuvitella! Mutta ei siinä kyllin. Lisäksi hän puhellessa jonkun akateemisen mahtimiehen kanssa, joka nähtävästi oli likinäköinen ja pyrki senvuoksi aivan Martin nenän alle, nolon kömpelösti kumarrellen peräytyi tämän tieltä — jaa ainakin sata askelta. Ajatella jotakin semmoista! Mies käy puskevan sonnin sarviin ja kääntää sen pään nurin — olen itse nähnyt Martin niin tekevän, mutta peräytyy jonkun pienen, keltaisen, laihan silmälasiherran tieltä! Ei ja ei ja ei! Ennen vaikka perunankuorijaksi ja tiskaajaksi, kuin nähdä Marttia sellaisessa alennustilassa.

Sain — vaikka tosin suurilla ponnistuksilla — hänet luopumaan kaikista tutkintoaikeistaan, jonka jälkeen hän alkoi tuota tavallista myhäilyään. Se merkitsi, että hän oli minun tietämättäni kääntynyt isänsä puoleen tuossa perintöasiassa ja että hän oli oikeastaan itsekin tyytyväinen tähän uuteen vastoinkäymiseensä lukutiellä, sillä hän ei syvimmässään rakasta "kursseja", niinkuin jo tiedät.

Mamma sanoo aina; millä me elämme? Mutta voiko eläminen tulla vaikeammaksi sen vuoksi että ihmiset muuttavat asumaan saman katon alle? Eikö yhteisen talouden päinvastoin pitäisi tehdä heidän elämäänsä halvemmaksi? Martti elää millä tähänkin asti, mammalla on vielä jonkunverran erikoisomaisuutta, josta tulee paljon apua, ja minä taas en voi olla laiska, niinkuin sinä hyvin tiedät. Minä olen keksinyt paljon kaikellaista, millä aijon ruveta ansaitsemaan. Se tulee olemaan ihanaa!

Voi sinä Hilja rakas! Sano minulle, kuinka voi olla mahdollista, että Martille ja minulle, siis aivan tavallisille ihmisille, koituu niin tavaton (ruots, vanlig — ovanlig) elämänonni? Sillä onhan Martti ihan tavallinen, jokapäiväinen ihminen. Ei hän ole mikään diplomaatti, ei taiteilija, ei kirjailija. Hän osaa vain mainiosti veistää piilukirveellä tuoretta männynkylkeä (mikä ihana pihkan lemu, mitä maukkaita, hurmaavia lastuja)! Ja että myöskään minä en ole mitenkään tavaton, vaan kaikkein tavallisin, jopa allekin tavallisen, sen sinä hyvin tiedät, sinä, joka olet opettanut minua niin monta vuotta saamatta minusta mitään kalua. No niin, toteamme siis, että olemme molemmat tuiki tavalliset ihmiset, Martti ja minä. Mutta kuinka on silloin selitettävissä, sano minulle kuinka on ollenkaan mahdollista, että me saamme elää niin tavatonta onnen elämää, sellaista, jota ei vielä yksikään muu maailmassa ole elänyt ja josta en luulisi kellään ainakaan nykyisistä ihmisistä olevan kaukaisintakaan aavistusta (sillä jos olisi, niin maailma olisi täynnä tämän onnen ylistystä, kaikki kirjailijat siitä vain laulaisivat, kaikki taiteilijat sitä esittäisivät, mutta nyt ei esitä kukaan, ja minulla ei ole mitään sanoja sen äärettömyyden kuvaamiseksi). Kuinka se on mahdollista, sano!

Sinun täytyy saapua pian takaisin Suomeen ja välttämättä tulla meille, kun saamme rakennuksen harjan alle. Silloin vietämme juhlan ja minä ripustan seppeleitä kaikkiin nurkkiin ja korotuksiin. Koeta nyt rakas Hilja ilahuttaa meitä laittautumalla siksi tänne.

Et muuten tuntisi minua, jos nyt näkisit, vaan menisit tervehtimättä ohitse, niin koruttomaksi olen tullut puvussani ja kampauksessanikin. Syynä tämmöiseen muutokseen ei ole varojen puute, sitä et saa kuvitella! Niin köyhiä emme sentään ole, ja jos tässä asiassa Martin tahtoa noudattaisin, saisin käydä vaikka majavan nahoissa ja purppuroissa. Ei, syy on tämmöinen. Tavallisuuksieni joukossa (ruots. bland mina banaliteter) on kaikkein tavallisin tuo tavallisten naisten tavallisin ominaisuus, viehättämisen halu, senkin sinä tiedät mainiosti. Mutta erittäinkin Martin suhteen on tämä ominaisuuteni kaiken aikaa pyrkinyt puhkeamaan täyteen kukoistukseen. Toivon joskus voivani selittää sinulle paremmin kuin voin tehdä näin kirjeessä, miksi tämä asia on juuri Martin suhteen minulle semmoiseksi elämänkysymykseksi muodostunut. Siihen kärjistyvät kaikki minun pyrkimykseni ja sisälliset kamppailuni. Sinun tarvitsee vain ajatella tuota valaamme, josta olen sinulle niin usein kertonut ja joka meidät niin ihmeellisellä tavalla on yhdistänyt ja yhä vieläkin yhdistää. Mutta ylimalkaankin puhuen, niin pitäähän sinun myöntää, että jos katsoo meihin naisiin noin ikäänkuin yläpuoleltamme, niin syntyy ehdottomasti kysymys, miksi me verrattuina miespuolisiin käymme ylen koristeltuina. Se on ikuinen tapa, mutta miksi se on tullut tavaksi, ellei juuri meille ominaisesta viehättämishalusta? Siis jos ymmärrän tämän asian ja olen juurruttanut itsestäni viehättämishalun, voit niinkin päin ymmärtää, että minä myös olen ruvennut äärimmäisen koruttomaksi. Kauniiksi kehuttua kampaustani oli todella vähän vaikea pudottaa alas, mutta nyt on kuin onkin niskassani useimmiten vain palmikko.

Martti oli vihanen vain niin kauan kuin luuli että minä noudatan koruttomuutta säästäväisyydestä. Mutta kaiketi hän on nyt älynnyt oikean syyn, koskapa hänen myhäilynsä, joka hänelle niin sopii, on käynyt alituiseksi. Ihmeellinen ristiriita on syntynyt vain siitä, että kaikki yhdestä suusta toitottavat minulle kuinka mainiosti muka palmikko sopii minulle. Toiset väittävät, että minä sillä koketeeraan. Herrain ällistely on todella käynyt entistä suuremmaksi, mutta enhän minä nyt voi ruveta keksimään suorastaan rumentaviakaan pukuja ja kampauksia. Olen sellainen kuin olen.

Sanon vaan sinulle, että Marttini pysyy Marttina kaikesta koruttomuudestani huolimatta tai — ehkä juuri sentähden. Ja siihenpä koko onneni sisältyykin. Ei, ei, ei se siihen yksistään sisälly. Voi rakas Hilja, tämä kaikki on yläpuolella minun sanavarastoani ja selittelykykyäni! Maa on paratiisi.

No niin, minä en kuitenkaan voi puhua muusta kuin Martista ja Martista, vieläpä löytämättä lähimainkaan oikeita sanoja ajatusteni ja tunteitteni ilmaisemiseksi. On parasta että lopetan tämän kirjeen ja jään odottamaan tilaisuutta suulliseen ajatusten vaihtoon. Tulethan sinä meille harjaisia viettämään? Kirjoita heti ja anna minun tietää tuletko.

Sinun tehtäväksesi annamme muuten nimen keksimisen talollemme. Sen voit juhlallisesti ilmaista meille kun tulet, ja me kiipeemme telineitä myöten harjalle hurraata huutamaan. Siis tulet!

Sinun — — —

(Noin puolen vuoden kuluttua, keväällä).

Hilja rakkaani!

Tietysti vastasit, ettet voi saapua. Minun olisi pitänyt se arvata. Sinä et tietenkään voi pitää pyyntöni täyttämistä niin tärkeänä kuin se minusta tuntuu.

Vaikka toiselta puolen saattaa sanoa, että se oli tavallaan onni onnettomuudessa. Kun olin saanut kaikki seppeleet paikoilleen ja joku lippukin liehui telineriukujen päässä, alkoi näet sataa taivaan täydeltä. Työmiehet juoksivat katoksien alle, minne mikin kerkesi, ja kun sade näytti aikovan pitkälliseksi menivät kahvit juotuaan koteihinsa. Kylläpä oli toista nämä harjaiset kuin olimme kuvitelleet! Siinä se seisoi rakennuksemme, tuoreet salvokset sateessa kellastuvina ja yhä ihanasti pihkalta lemuavina, sade ropisee ja tanssii tiilipinoja peittävällä asfaltilla, vesi vuotaa kimmoten terveiden tukkien öljyisiltä pinnoilta. Läpimärät liput ovat värinsä muuttaneet ja riippuvat liikahtamatta, noloina tangoissansa. Seppeleet ylimpänä näyttävät tarpeettomilta, tummilta pyörylöiltä. Ja sinun olisi varmaan ollut ikävä tässä sateessa.

Sillä eihän voi vaatia, että sade tai muu epäonnistuminen ketään ilahuttaa, saati tekee onnelliseksi, niinkuin se teki Martin ja minut.

Mekin olimme kiirehtineet rankkasadetta pakoon ja jouduimme väliaikaisesti rakettuun pieneen vajaan, josta katselimme rajuilman leikkiä uutistalomme telineillä ja lastukoissa. Heräsimme siihen, että molemmat ihan samaa katselimme, ja rupesimme nauramaan.

Huomasimme, että me olimme nyt ensikertaa kahden kesken tällä rakennuspaikalla; aina oli ennen ollut työmiehiä ja muuta väkeä, kun minä olin sattunut olemaan. Kaikki rupesi näyttämään ihan toisenlaiselta ja saattoi vapaasti antautua hauskoihin lapsellisuuksiin, joita ei muulloin kehdannut näkijäin tähden.

Otimme sateenvarjot ja menimme "timruulle", niinkuin Martti rakennustamme kutsui. Siellä harppasimme vasalta vasalle ja katselimme seiniä. Oikein piti oudokselta silitellä noita sileiksi piiluttuja pintoja, kun ajatteli että nuo nyt ovat vastaisen kotimme muureja ja kukaties mitä tuossakin ja tuossa tulee olemaan, ehkä joku piironki tai sohva, ja tuossa ehkä vanha pianomme, (joka on vielä säilynyt katastroofista). Kävimme jokaisessa huoneessa ja kuvittelimme jokaisen nurkan ja joka sopukan mitä missäkin tulee vastaisuudessa olemaan, enkä tiedä kumpiko meistä oli innostuneempi. Matot, taulut, jokaisen tuolin asento — kaikki on mielikuvituksessani valmiina, Martin huoneen sisustamiseen panen kaiken minussa olevan kykyni ja makuni, — siitä on tuleva jotain hienoa, sen voit jo nyt uskoa. Voiko tämän hauskemmin viettää harjaisia, sano!

Sateenvarjosta huolimatta olimme vihdoin melkein läpimärät ja menimme taloon, missä Martilla on huone, ja siellä joimme kahden kahvia, yhä vielä ikkunastakin katsellen rakennustamme ja suunnitellen nyt vastaista puutarhaamme. Martilla on tietysti mielessä kaikenlaiset vesijohtolaitokset (sillä hän sanoo kasvullisuuden riippuvan pääasiassa kastelusta), mutta minä ajattelin enemmän vain kyökkitarhaa ja kukkapenkkiä, joista olen jo aika paljon lukenut kaikenlaisia kirjoja, muun muassa Vartiaisen Käytännöllisen Maanviljelysopin — suomeksi.

Kaiken herttaisuutensa ohella oli Martti lopulla kuitenkin vähän omituinen; ehkä hän ei voi oikein hyvin, vaikkei tahdo sitä minulle tunnustaa, ajattelin. Kun iltapäivällä alkoi jo vähän hämärtää ja minun piti lähteä liikkeelle, että ennättäisin junaan, huomasin selvästi, että hän oli koko lailla kalpea. Sitäpaitsi olin pannut merkille, että hän ikäänkuin tahtoi sanoa jotain minulle, mutta ei sittenkään sanonut. Kerran hän otti minua kädestä. Minä luulin hänen jättävän hyvästiä minulle ja pudistin hänen kättänsä, mutta hän vain huokasi. "Mikä sinun on?" mitä aijoit sanoa. — Silloin hän tuli iloiseksi ikäänkuin juuri siitä että minä en ymmärtänyt häntä ja sanoi: "Ei mitään, minä hassuttelin." Eikö se merkitse jag fånades? Mitä ihmettä hän sillä lienee tarkoittanut? ajattelin lakkaamatta kun matkustin kotiin. Enkä tiedä kuinka veri äkkiä töytäsi päähäni ja minulle oli selviävinään mitä hän oli tarkoittanut. Ehkä että: miksi matkustat, jää tänne, emmekö ole naimisissa, tässä on meillä huone… Ajattelen: entäpä jos Martti onkin samassa tilassa kuin minä, nimittäin että toveruusvalan pitäminen ei antaudukaan hänelle noin vain luonnostaan — kuten olin aina hänen suhteensa otaksunut, vaan että hänkin… Voi miten rintani tästä ajatuksesta riehahti! Mitkä uudet ihmeet täyttivätkään sydämeni!

Ja kuitenkin täytyy sanoa sinulle, että katkeruus sen johdosta etten ollut ymmärtänyt Martin tarkoitusta oli vain aivan ensimäinen, lyhyen hetken kestävä tunne. Sillä todistihan minulle tuo ihmeellinen luonnonvoimainen, koko olentoni järkyttävä hurma, minkä ajatus oli minussa kotimatkalla herättänyt, että jos olisin kohta ymmärtänyt Martin, niin jumala ties kuinka olisi käynyt. Ja taas jos olisi käynyt niinkuin oli luultavinta, niin kuinka olisinkaan itseäni soimannut ja syyttänyt! Sillä jos ylimalkaan oli perää siinä että Marttikin …. niin ainakin oli vielä ilmeisempää että hän taisteli semmoista vastaan. Ja silloin olisin minä ollut syypää hänen tappiolle joutumiseensa.

Etpä sentään usko kuinka vaikeasti ja vähitellen saavutin jälleen tasapainoni ja pääsin ajatuksista, jotka olivat hakevinaan ja löytävinään iloa jostain muualta kuin toveruutemme säilymisestä. Tähän tasapainoon auttoi minua tunnustaakseni se, että aloin epäillä koko silloisen otaksumiseni todenperäisyyttä. Ehkä Martti olikin tahtonut sanoa jotain aivan, aivan toista. Ainakin oli hän ensi kerralla tavatessamme rauhallinen kuin kala, vieläpä niinkuin voi kuvitella kalojen olevan talvella, Jäämeren kylmässä vedessä, syvällä pohjassa. — Vihoittelenko minä?

Älä usko minun vihoittelevan. Ellen todella olisi entisessä tasapainossa, en kirjoittaisi sinulle näistä asioista. Mutta minä olen todella tasapainossa jälleen. Toveruutemme on entisellään ja minun iloni siitä, etten ole suistanut onneamme tuntemattomille väylille, etten ole muuttanut sen luonnetta enkä mitään särkenyt, on ylimmillään! Kuitenkin on kaikki minun kallionlujan Marttini ansiota.

Ja taas minä kirjoitan sinulle vain itsestäni ja itsestäni. Oikein minua hävettää. Miksi et sinä kirjoittele minulle ulkomaan vaikutelmistasi, vaan sinäkin yllytät minua vain itsestäni puhumaan, ikäänkuin ei tärkeämpiä luettavia voisi kellään olla!

Ensi kirjeessä koetan korjata ajattelemattomuuteni.

Jöijesi.

(Saman kesän aikana.)

Hurraa!!!

Rakennuksemme on valmis! Kuuletko, valmis, valmis!

Voi jospa näkisit sen, tai jospa osaisin tähän sen sinulle piirustaa antamatta kuvittelullesi väärää pohjaa!

Mitkä upeat huoneet! Mitkä kodikkaat seinät, mitkä valkeat lattialaudat, mitkä turvalliset kattopalkit! Ja ulkoa katsoen mikä ihana taitekatto punaisine suippopäreinensä! Mitkä leveät räystäiden siimestämät ja kukkia pyytävät nukkekaappi-ikkunat pikkuisine ruutuinensa! Mitkä verannat, mitkä varjoisat sopukat, mitkä loivat raput!

Viimeistely oli minulle täydellinen yllätys.

Martti voisi tulla arkkitehtinä miljoonain omistajaksi!

Mutta kohta saat rakennuksestamme valokuvan.

Kultaseni, miksi et sittenkään kirjoita mitään itsestäsi, vaan yhä minusta. Ja nyt vielä tahdot minulta tietää mitä onni on. Kylläpä vaadit mahdottomia. En ole koskaan sitä ajatellut, olen sen vain tuntenut. Senvuoksi, jos minun pitäisi sanoa mitä onni on, niin se olisi samaa kuin jos pitäisi ottaa sydän ulos itsestäni ja näyttää se sinulle.

Pitää siis koettaa sanoa vain miltä minusta tuntuu. Ai, ai, kuinka se on vaikeata. Mitä ikinä ajattelenkaan sanoa niin kaikki näyttää ihan hullulta, ja semmoiselta kuin että olisi parempi jos en ollenkaan sanoisi. Juuri kun luulen saavani jostakin sanasta kiinni, joka muka kuvaa onneamme, niin tämä jo liihoitteleekin suurena ja kuvaamattomana ihan toisaalla.

Kyllä on todella harmillista että niin suurta asiaa ei voi sinnepäinkään toiselle selittää! Onni ei taida olla sitä, että minun on hauska tai muuten hyvä ollakseni, tuo on jotain erikseen, korkeintaan jotain pikku onnea tai onnen varjoa. Mutta oikea, suuri onni on aina yhdessä toisen kanssa. Näetkö nyt, aloin muka omin sanoin puhua onnesta, mutta teenkin sen lainasanoilla: Martti sanoo aina, että onni alkaa kun häviää rajat sinän ja minän välillä. Hän sanoo, että ehkä elämän jälkeen rajat häviävät kaikkien välillä ja silloin kaikki saavat tietää mitä onni on. Tuota en voi kuitenkaan minä sydämelläni tuntea, ne ovat minulle vain sanoja. Sitävastoin koko sydämelläni tunnen todeksi, että onni on rajain häviäminen minun ja Martin väliltä. Miksi kaikkiin ihmisiin eli koko maailmaan ei tunne samaa rajain häviämistä, sitä en tiedä. Varmaan on jotain esteitä. Ehkä ne esteet ovat tunteissa. Ehkä siksi, että on aina jotain mikä vieraassa ei miellytä, tai että me ylimalkaan aina tuomitsemme. Mutta Martin ja minun välilläni ei ole mitään mikä meitä ei miellyttäisi tai jota toisessa tuomitsisimme. Hän on oikeassa, se on onni meidän välillämme, ja lisään omasta puolestani, etten voi kuvitella tämän onnen voivan enää kasvaa, eipä edes vaikka rajat häviäisivät koko maailman ja minun väliltäni. Etkö itse opettanut minulle, että ääretöntä ei voi suuremmaksi tehdä?

Ajatteles kun mamma ei voikaan vielä nyt muuttaa, hänen jalkansa ovat turvoksissa ja hänen täytyy suorittaa lääkärin määräämä kylpyjakso, joka ei kuulu voivan tapahtua muualla kuin jossain kylpylaitoksessa. Toivokaamme vain että loppukesä tulee siihen sopivaksi säittensä puolesta.

Nyt rakas Hilja minulla on esitettävänä sinulle pyyntö, johon alun pitäen rukoilen sinua olemaan lähettämättä kieltävää vastausta! Lujan ystävyytemme nimessä ja ennenkun luet etemmäs, lupaa minulle hiljaisessa mielessäsi, sulje silmäsi hetkeksi ja lupaa ajatuksissasi, että täytät pyyntöni olipa se mikä tahansa, sillä se ei ole mahdoton sinun täyttää, se on helppo, mutta minulle kaikki kaikessa.

Kirjeestäsi päättäen sinun fennomaanisi ovat jo tulossa kotiin päin, ja kuule nyt pyyntöni, pyhästi luvattuasi avaa jälleen silmäsi ja lue:

Sinun täytyy saapua meille elokuun 15 päiväksi, jolloin olemme päättäneet pitää taloontuliaiset.

Sinun täytyy tulla mamman asemasta, ymmärrätkö, täytyy! Kovin noloa meidän olisikin sinne kahden muuttaa, koska koko rakennus on oikeastaan juuri mamman tähden rakennettu.

Sinulle järjestän mammalle aijotun huoneen puutarhanpuoleisessa nurkassa ja siinä saat elää kunnes mamma palaa Naantalista. Voi kuinka paljon meillä tulee olemaan puhumista! Ja silloin et ainakaan pääse kertomasta ulkomaillaoloasi alusta loppuun; erittäin haluan kuulla vaikutelmiasi Italiasta, joka minua niin sanomattomasti viehätti siellä ollessamme. Olin vain niin tyhmä silloin, etten osannut tarpeeksi katsella ja kuunnella ja mieleeni painaa, ja nyt tahtoisin sinun kauttasi ikäänkuin uudistaa kaiken. Mutta vielä minun täytyy saada käyttää suoraan apuasikin, sillä en olisi itsekään uskonut missä määrin kaipaan neuvoja tämmöisissä järjestämis- ja sisustamisasioissa. Ajatella että sinä olisit luonani ja että me yhdessä saisimme puuhata, keksiä, sovitella, asetella … se on kovin houkuttelevaa. Vaikka minulla kyllä onkin salainen aavistus että sinä täytät pyyntöni todella sanan mukaisesti tulemalla vasta juuri 15 päivänä ja että minä siis saan järjestää kaikki parhaan ymmärrykseni mukaan yksin.

Mutta tulekin sitten varmaan!!!

Voisi näyttää että minä tahdon sinua tänne yksinomaan sen suuren avun tai ilon vuoksi, joka minulle tulostasi olisi. Mutta rakas Hilja, ymmärrä, etten rukoile sinua yksistään hauskuuden vuoksi.

Lieneekö koko maailmassa ketään, joka olisi toiselle niin avomielinen kuin minä sinulle? Minä rukoilen sinua itseni vuoksi. Tai jos ymmärrät paremmin, oman heikkouteni, huonouteni vuoksi. Sen varman kokemukseni vuoksi, että kun ihmeet heräävät sydämessäni, minä en voi toimia muuten kuin niiden viemänä. Olin kaiken aikaa kuvitellut, että mamma muuttaa todellakin meidän kanssamme, mutta kun asiat sitten kääntyivät tämmöisiksi, niin — on yhä useammin hetkiä, jolloin tunnen jälleen olevani tasapainosta poissa ja pelkään itseäni.

Nyt sinä ymmärrät, nyt ei voi enää selvemmin sanoa, nyt jo sivullinenkin näkisi läpitseni. Sentähden älä näytä tätä kirjettä kellekään, melkein polta se. Rakkahin Hiljani, mitähän sinäkin minusta ajattelet? Sen vain tiedän, että sinä tämän kirjeen luettuasi tulet luokseni.

Jöijesi.