ONNETTOMUUKSIEN KESKELLÄ.
Joko nyt onnettomuuksia?
Eihän vielä ole läheskään tyhjentävästi, ei kyllin runsain, kyllin täyteläisin värein kuvattu sitä onneakaan, jonka piti olla paratiisilaistenkin onnea säteilevämpää. Ja nytkö se onni jo vaihtui onnettomuuksiin?
Ei, lukijani. Tosin minä en alun pitäenkään ottanut esittääkseni mitään ruusupoluilla leijailevaa perhosparia, jommoisia ihmislasten keskellä kyllä on, mutta joiden onni saattaa silti olla keveä ja ensimäiseen myrskysateeseen sortuva. Syvempi on se onni, josta minä puhun. En minä olisi perhos-onnen vuoksi kynään tarttunut.
Vastuksien, sukuvihan, rotu-inhon keskellä syntyi minun kertomani onni ja se ei ole kasvanut ja huippuansa saavuttanut suinkaan vähempien onnettomuuksien keskellä.
Menisin kertomuksessani järjestään eteenpäin päivä päivältä, nauttien kuvauksestani kuin suuresta päivänpaisteesta, joka valaisee elämää antaen värinsä kaikelle mitä siinä on. Mutta juuri kun olin itse puolestani kiihkeimmilläni ja jo — kuten luulin — pääsemässä vihdoinkin perille Martin tunne-elämän laadusta, minut kohtalo erotti pitkäksi aikaa heistä. Olin juuri alkanut antaa tunteja Jöijelle suomessa ja Martille ruotsissa. Sain ihmeekseni todistaa, ettei minulla vielä milloinkaan ollut heidän vertaisiaan oppilaita, että he syventyivät kumpikin kielensä tutkimiseen hartaudella ja lämmöllä, jommoista en ollut pitkässä opettajatoimessani koskaan ennen nähnyt. Jöije tutki ja opiskeli suomen kielen salaisuuksia aivan kuin olisi siten hakeutunut oman Marttinsa hengen ytimiin. Aivan vaivatta, pelkän elävän intonsa vuoksi hän sai aikaan suoranaisia ihmeitä edistyksen nopeudessa. Ja monesti minä tein hullunkurisen johtopäätöksen, että Jöije oli Marttinsa tähden rakastunut yksin tein myöskin suomen kieleen: tämä kieli alkoi aivan sananmukaisesti elää hänessä, tai sanoisinko: hänessä oli syntymässä jokin uusi, suomalainen Jöije. — Martti osasi koulutietoinaan paremmin ruotsia kuin Jöije suomea. Hänelle oli kielioppi selvänä ja oli hän lukenutkin yhtä ja toista kirjallisuudesta. Meidän harjoituksemme tarkoittivat paraastaan vain käytännöllistä puheluruotsia, ja hänen intonsa taisi vähän kärsiä minun liian sitkeistä foneettisista vatkutuksistani, kun hinnalla millä hyvänsä tahdoin totuttaa hänet olemaan sekoittamatta toisiinsa "dit" ja "tid" sanojen ääntämistä. Martti puolestaan ei välittänyt käytännöllisistä asioista eikä pyrkinyt "oppimaan puhumista", jota Jöijekin, kumma kyllä, piti tarpeettomana. "Se ei sopinut Martille", hän sanoi. Martin koko harrastus kääntyikin pian Ruotsin historiaan ja kirjallisuuteen, johon hän näytti syventyvän herkällä innolla, aivan kuin hänkin olisi Jöijensä kautta löytänyt jonkun uuden, ennen tuntemattoman maailman. Lähempi Marttiin tutustumiseni perustui melkein kokonaan näihin kieli- ja kirjallisuusharjoituksiimme.
Mutta silloin keskeytyikin niinkuin sanoin kaikki tyyni parhaaseen alkuunsa.
Minun oli erään suomalaisen perheen seurassa matkustaminen vuodeksi tai pariksi ulkomaille, — taaskin lasten hoitajana ja kotiopettajana.
Ja koko tältä pitkältä ja tärkeältä ajalta minulla ei ole muita personallisia tietoja heistä kuin pari kirjettä Jöijeltä ja hänen myöhempiä tiedon-antojaan, joiden avulla nyt koetan täydentää näin syntyneen pahan aukon.
Ei, sanoin väärin. Paitsi Jöijen kirjettä sain toisaaltakin, tavallisten juorujen muodossa tietää sarjan sangen tärkeitä tapahtumia, jotka järkyttivät koko olentoni pohjia myöten.
Perhe, jonka luona oleskelin ulkomailla, sai kotimaasta kirjeen, eräältä naistuttavalta, joka oli ventovieras paroonin perheelle. Minä sain kirjeen lukeakseni.
Jälkikirjoituksena sanottiin siinä, ikäänkuin vain sivun täytteeksi:
"A propos — olette kai jo kuulleet parooni B:n kuolemasta, ainakin sanomalehtien mukaan? Mutta kulissien takana tiedetään kertoa paljon muuta. Kuolema oli itsemurha. Browningkuula ohimoon. Syy? Onneton rakkaus. — Rakkauden esine? Viinitarjoilijatar jostakin bodegasta … täällä Helsingissä!…"
En voinut lukea etemmäs. Päätäni huimasi, minä olin kuin salaman lyömänä.
Ja kuitenkin tunsin heti ensi hetkestä että muuten ei olisi voinutkaan käydä, eli että tämä oli juuri se ratkaisu, joka oli paroonin tyyliselle miehelle ainoa luonnollinen.
En tosin ollut koskaan ennen ajatellut, että hän tekisi itsemurhaa, mutta kun se oli tapahtunut, oli kuin olisin aina tiennyt sitä odottaa.
Ja minä syvennyin nyt vapaasti, itsetietoisesti hänen elämänsä kauheaan, millään rauhallisella tavalla ratkaisemattomaan ristiriitaan. Nyt kirjoitan siitä — en siksi että aihe kiinnittäisi minua vastustamattomalla voimalla, sillä päinvastoin minun on sanomattoman vaikeata tehdä tässä asiassa näkemyksiäni julkisiksi, enkä myöskään senvuoksi, että tämän miehen synkkä kohtalo olisi sopivan musta pohja "onnellisteni" kirkkaudelle, vaan siksi, että tunnen sen velvollisuudekseni lukijaa kohtaan, joka varmaan osaa tehdä siitä johtopäätöksiä toisen päähenkilöni luonteen ymmärtämiseksi.
Jo silloin kun vielä jotenkin nuorena tulin parooni B:n perheeseen, sain kohta huomata tuon omituisen kaksinaisuuden, joka oli paroonin olennon pohjana: maailmallisen keveyden kuoren alla synkän tyytymättömyyden omaan itseensä.
Lähempi tuttavuutemme alkoi meille molemmille hyvin tuskallisella tavalla, jota vain pintapuolinen, hurmiossa syntynyt sana olisi saattanut nimittää onneksi. Minä tiedän, että hän yhtaikaa sekä haki minua että vältteli minua. Kun hän löysi minut kahden kesken, syttyi hänen katseeseensa se tuli, joka hänen tunnossaan kaiketi kantoi onnen nimeä, ja hän ikäänkuin eli minun silmiini katselemisesta. Ja kuitenkin tiedän, että hän itse pelkäsi tuota aistimustensa kuohua, missä hän varmaan tunsi oman määräämisvaltansa luisuvan käsistään. Kun hän kerran vihdoin kokonaan kadotti hillitsemiskykynsä, ja asettuen oven eteen kasvot kalpeina ja vavistus jäsenissä sulki minulta pois-pääsyn, ja kun hän sitten sai mielihalunsa tyydytetyksi niin pitkälle että hurjasti syleillen suuteli minua ja ainoastaan satunnaisen häiriytymisen pelosta päästi minut menemään, tiedän minä, että hän, vaikka olisikin pitänyt intohimonsa tyydyttämistä kaikkien toiveittensa täyttymisenä, todellisuudessa kuitenkin iloitsi siitä, että asia oli keskeytynyt. Siis oli hänelläkin jokin tunne onnesta, joka on suurempi kuin intohimon onni.
Oliko tämän korkeamman onnen ehtona vain oman sisäisen rauhan säilyminen, vai uskollisuus elämänkumppanille, vai sopuko Jumalan kanssa, sitä en mene päättämään. Hän ei ollut uskonnollinen.
Tiedän vain, että hän — vaikkei aavistanut kenenkään syrjäisen sitä näkevän tai ymmärtävän — epätoivoisesti, lakkaamatta, kaikin voimin taisteli intohimoa vastaan, siis yhä jonkun korkeamman onnen nimessä. Sillä intohimoa vastaan ei kukaan koskaan taistele muun kuin jonkun korkeamman onnen vuoksi, siksi vaikea se toki on ihmiselle.
Luultavinta on, että hänen "korkein onnensa" oli vain säilyttää omissa, perheensä ja maailman silmissä rikkoontumattomana kuva hienostuneesta, perinnäisesti sivistyneestä ja siveellisestä ylimyksestä, jommoiseksi kohtalo oli hänet luonut ja tahtonut. Mutta siinäpä se näiden vanhojen sukujen traagillisuus onkin, että juuri heissä intohimot hillittömimmin riehuvat. Missä hienostuneen siveyden halu olisi suurin, siellä intohimo on voittamattomin! Joku nousukas, terve liikemies, talonpoika osaa aina antaa sellaisille asioille toisarvoisen sijan milloin hänen pelkkä etunsa niin vaatii. Mutta ylimys, vaikka asettaa vaakaan edun asemasta kunniansa, sittenkin lannistuu.
Jo nuorena ollessa hiipii intohimon kohtalotar heidän sieluihinsa heidän aikeittensa ja suurten suunnitelmiensa keskelle — särkemään, hajoittamaan ja hallitsemaan. Voi ylimys-äitien ja isien huokauksia nuorisonsa vuoksi! "Mitä olisikaan meidän pojastamme tullut, ellei olisi noita kirottuja naisia!" — Pian huomataan, ettei muuta ole tehtävänäkään kuin vain parhaalla tavalla osata maailmalta salata lasten skandaaleja, siirrellä toisesta koulukaupungista toiseen, viedä maanääreltä maanääreen. Mutta kaikkien toiveitten ylin toive on saada heidät pian "onnellisiin" naimisiin, mitä pidetään varmimpana keinona intohimojen taltuttamiseksi.
Luullakseni paroonikin tällä tavalla ja tästä syystä naitettiin paroonittaren kanssa.
Kaikki oli järjestyksessä. Nuorenmiehen lukemattomat lemmenjuonet olivat avioliiton johdosta arvatenkin katkenneet kuin gordilainen solmu miekan iskuun. Nuori paroonitar oli komea, ylhäissukuinen, mielevä. Parooni olikin aluksi todella kuin taikavoimasta muuttanut elintapansa, ei mitään yöllisiä juominkeja enää, ei mitään naisseikkailuja. Kaikki sanoivat, että onni suorastaan loistaa hänen koko olennostaan. Kaiketi hän itsekin oli nyt alkanut uskoa, että hänessä on miestä kannattamaan vanhan sukunsa nimeä, ja otaksun, että tuo juuri olikin se sisäinen tietoisuus, jonka hän katsoi "korkeammaksi onnekseen."
Paroonin mielenmuutos ilmeni erittäinkin siinä äärimmäisessä täsmällisyydessä ja säännöllisyydessä, millä hän nyt hoiti sekä avioasioitansa että kaikkia muitakin toimiansa. Oikein siitä tuli sananparsi hänen lähimmässä tuttavapiirissään. Hän oli todella kuin viritetty kello. Moitteettomuus puvussa, käytöksessä, kohtelussa, toimissa — se oli tullut ikäänkuin hänen tunnussanaksensa.
Ja sittenkin — sittenkin!
He olivat olleet vasta kuusi vuotta naimisissa, kun minä tutustuin heihin. Ja ehkäpä olinkin ensimäinen, joka sain todistaa hänen vanhan intohimonsa olleen vain nukuksissa ja sen hävittävään voimaansa jälleen heräämisen.
Minun oli sanomattoman sääli häntä, sillä alusta asti ymmärsin, että kaikki mitä hän minulle karkaamisestamme ja vastaisesta onnestamme puhui, oli vain hänen huulillaan ja että syvällä sielussa oli käymässä kauhea kamppailu tämmöisen askeleen tyhjäksi tekemiseksi.
Miksi en sysännyt häntä jyrkästi luotani, vaan kymmenen vuoden aikana otin osaa hänen kamppailuunsa? Suoraan sanoen siksi, että en katsonut kysymyksen olevan vain minusta, vaan myöskin hänestä. Toisin sanoen: säälin tunteesta. Lakkaamatta ja väsähtymättä koetin johtaa hänen tunteittensa kuohuja kylmän järjen arvosteltavaksi. Minun ei tarvinnutkaan tavallisesti kuin rohkeasti "ottaa asia puheeksi", niin hän saattoi aivan kuin herätä huumeestaan ja vapautua järkiinsä. "Puheeni" oli kuin kylmää vettä tuleen. Hän sekä tuskaili että kiitti minua, sekä raivosi että sai levon, sekä itki että nauroi.
Vihdoin, se oli viimeisenä siellä-oloni vuonna, jolloin kamppailumme oli saavuttanut huippunsa, — vastasin hänen kuumaan kädenpuristukseensa. Se oli ainoa pelastuksemme. Hän käsitti sen lupaukseksi ja hämmästyneessä onnen hurmiossa päästi minut menemään. Mutta sattui niin, että ennenkuin jälleen tapasimme toisemme minulle tarjoutui tilaisuus odottamatta yllättää hänet hänen pahimman synkkyytensä hetkenä. Minkään tunteiden vielä ehtimättä herätä hänessä sain sanotuksi, että tiesin hyvin hänen sisällisesti taistelevan itsensä kanssa. Sanani osuivat niin lähelle totuutta, että hän tunsi itsensä paljastetuksi eikä kyennyt enää salautumaan. Ja muuta ei nytkään tarvittu. Tuntien, että minä näin suoraan hänen sieluunsa, hän ei enää voinut minun suhteeni alentua pelkän intohimon kannalle, vaan myönsi todeksi mitä olin sanonut, nöyrtyi edessäni täydellisesti ja itki kuin lapsi. Siitä hetkestä saakka oli väliltämme kaikki tuo hirveä aivan kuin sammunut ja sijaan oli tullut jokin ystävyys, joka ei ketään häirinnyt. Omituisinta kaikesta oli, että tämän tapauksen vaikutuksiin kuului myöskin se, että hän jollakin uudella nöyrtyneellä tai lapsellisella onnen tunteella jälleen alkoi lähestyä vaimoansa. Ja noin vuoden kuluttua syntyi heidän ainoa tyttärensä — Hjördis.
Minä vetäydyin tämän jälkeen kokonaan syrjään ja vasta noin viiden vuoden kuluttua tulin heidän kanssaan jälleen kosketuksiin.
Sain näet paroonittarelta kirjeen, jossa hän pyysi minua Jöijen kasvattajaksi — ja siis muuttamaan kokonaan heidän taloonsa.
Kun olin näistä asioista paroonittaren puheilla, tuli kuitenkin ilmi, että varsinainen syy hänen pyyntöönsä oli vähän toinen.
"Teillä — teillä on aina ollut niin hyvä vaikutus mieheeni", — sai hän sanotuksi ja purskahti itkuun.
Minulla ei kuitenkaan ollut enää minkäänlaista vaikutusta parooniin. Ja jos pitkiksi vuosiksi jäin heidän taloonsa, niin se oli ainoastaan senvuoksi, että olin todella innostunut pikku Jöijen kasvattamiseen. Päinvastoin paroonin ja minun välilläni oli ensi kohtaamisesta asti jokin läpäisemätön ja varmasti suojaava muuri: emme sanallakaan kajonneet entisyyteen, ja hän näytti olevan rauhassa, etten minä voi tuon muurin läpi enää hänen sieluunsa katsoa. Vähitellen välimme kaavoittui ja jähmettyi tarkkaan totisempien puheiden välttämiseen, alituisiin leikinlaskuihin hänen puoleltaan, jopa vihdoin alkoi muistuttaa aivan tavallista talonherran ja kotiopettajattaren suhdetta kaikessa pintapuolisuudessaan. Ja me erkanimme henkisesti kokonaan, hän jäi parooniksi, minä kotiopettajaksi, välillämme toivoton juopa, jonka yli pyrkiessä aina liukastui leikinlaskuun ja putosi auttamattomasti alas entiselle pohjalle.
Mutta leikinlaskujen takana näyttävätkin olleen uudet kamppailut (joihin minulla ei tosin enää ollut personallista osaa). Alas yhä luisuvampaa pintaa myöten! Ja tietysti yhäkin mustempia sieluntiloja kohden.
Että toivottomia yrityksiä tehtiin ulkonaisella terveydenhoidolla auttaa hermostoa, siitä minulla kyllä on todistuksia. Niinpä tiedän paroonin yrittäneen maalle muuttamalla unohtua uusiin elämäntapoihin. Jotakin hän raukka taisi siellä lapiolla hiki päässä käännellä ja kaivella "ruumiillisen uudistumisen" aikeissa. Mutta mitäpä pysyväistä siitä tuli! Se tapahtui muuten tuona samana kesänä kuin Jöije "onnettomasti rakastui."
Omituinen yhteensattuma isän ja tyttären kohtaloissa!
Tunnustaakseni minä vetäydyin heidän luotaan, kun en uskaltanut olla todistamassa lähestyvää tuhon päivää. Sitä en voi antaa itselleni anteeksi muun kuin sen perustuksella, että tuo todellinen syy on minulle vasta jälestäpäin selvinnyt ja että minä silloin kuvittelin lähteväni vain kun muka Jöije ei minua enää ehdottomasti tarvinnut.
Ja nyt siis oli tuhonpäivä tullut!
Kun ajattelen minkä hirmuisien sieluntuskien ja kuinka toivottomien kamppailujen jälkeen kuula on vihdoin ajautunut tuohon onnettomaan päähän, kauhu puistattaa minua. Enkä kuitenkaan voi ajatella luonnollisempaa loppua: "kuolema oli itsemurha!"
Otin uudestaan esille tuon onnettoman juorukirjeen ja luin kaiken mitä siinä oli.
Sain tietää, että hurjistelua viinitarjoilijattaren kanssa oli kestänyt kauan ja skandaalin tulleen vihdoin aivan yleisesti tunnetuksi.
Mutta kirjeessä juoruiltiin vielä lisäksi, että perhettä uhkaa nyt täydellinen vararikko. Paroonin kuoleman jälkeen olivat asiat osoittautuneet olevan täydellisessä sekasorrossa. Omaisuus oli hukattu arvatenkin uhkapeliin — paitsi tietysti arveluttavien naisten käsiin.
Tämän iskun täytyi olla aivan kauhea paroonittarelle, joka ei ikipäivinänsä ollut mistään puutteesta tiennyt. Näin silmieni edessä ihka elävänä hänet, hänen saamattomuudesta hajaantuneen katseensa, koko hänen olentonsa ilmeen, joka anoi apua ja neuvoa jokaiselta kenen kohtasi, voimatta yksin päättää mitä piti edes ajatella tapauksesta tai mille kannalle yleensä sen suhteen asettua. Minun oli aivan mahdotonta kuvitella paroonitarta nyt köyhäksi naiseksi, jonka pitää ajatella mitä ostaa ruuaksensa.
Ja ensimäinen ajatukseni oli, että Jöije tietysti nyt — ollen valtaan päässeen suvun raskaan paineen alaisena — katsoo välttämättömäksi suostua avioliittoon rikkaan Kr:n kanssa, joten aineellinen asema olisi ilman muuta pelastettu.
Kirjeessä olikin ilmeinen viittaus siihen suuntaan, joka antoi minulle aihetta ajatella, että asia oli tullutkin jo niin päin järjestetyksi. Siinä sanottiin: "Mutta mitä merkitsee joku vararikko noille keskenään liittoutuneille aatelisille! Sormusten vaihto — ja vararikkoutuneiden tytär astuu ylpeänä emäntänä uusiin säterihoveihin, joiden pysäkeillä komeat nelivaljakot ottavat häntä vastaan, kun hän suvaitsee palata levähtämään kaupungin huveista maalaiseen hiljaisuuteen pannakseen toimeen jonkun tuhansia maksavan iltaman maalaiselle ylhäisölle."
Sanakäänteet tässä lauseessa ilmaisivat, että kysymys todella oli emännyydestä juuri Kr:n säterillä.
Täytyy tunnustaa, että olin koko lailla hyvilläni sellaisia mahdollisuuksia ajatellessani. Sillä komeampaa säterin kuningatarta kuin minun Jöijeni en juuri voinut kuvitella.
Mutta olin toiselta puolen myös varma, että Jöije ei ollut suuritta uhrauksitta näihin kauppoihin suostunut. Arvasin että hänen on täytynyt sydämessään kovin kärsiä, kun nuo haaveet ikuisesta ja esteettömästä toveruudesta Martin kanssa asiain pakosta olivat nyt osoittautuneet mahdottomiksi.
Päätin senvuoksi — salainen hyvämieli sydämessäni — kirjoittaa hänelle lohdutus-kirjeen. Ja todella kirjoitinkin. Koetin kautta rantain esittää hänen menettelytapaansa tukevia näkökohtia. Selitin, että mielestäni nuoruuden haaveiden omakätinen hautaaminen on ihmisen kehitykselle usein välttämättömämpää kuin niiden toteutuminen: se muodostaa elämän todellisuuteen astumisen ensimäisen tulikokeen.
Näyttäisi — kirjoitin edelleen — että onnemme riippuu kokonaan haaveidemme toteutumisesta. Mutta kuka meistä on milloinkaan saavuttanut juuri sitä onnea, jota on haaveillut? Eikö onnemme ole kuin virvatuli, joka alituisesti pakenee juuri kun olemme sitä tavoittamassa? Sitä takaa ajaessamme elämä pitää meitä alituisesti liikkeellä, mikä onkin elämän ainoa salainen tarkoitus, mutta me esiinnymme sen pikku narreina — omaksi tosi hyväksemme. Jos sitä vastoin itsetietoisesti pidämme itseämme alituisesti liikkeellä, niin teemme vapaaehtoisesti elämän asiaa ja voimme silloin olla vapaat myöskin narriudesta. Onnemme muuttaa silloin kokonaan luontonsa, me emme enää sitä minään virvatulena tavoita, vaan täyttäessämme jalomielisyyden vaatimuksia tai yksinkertaisesti vain velvollisuuttamme se tulee itsestään osaksemme, tosin ehkä toisessa muodossa kuin olimme ajatelleet, mutta sensijaan pysyväisenä, ikuisena omaisuutenamme, joka keskellä suurimpiakin, tärisyttävimpiä onnettomuuksia säilyy ehjänä ja auttaa meitä aivan uskomattomien taakkain kantamisessa.
Tämmöisessä opettavaisessa hengessä saatoin hänelle kirjoittaa tietysti vain entisen kotikasvattaja-asemani perustuksella.
Vastausta ei kuulunut, — seikka, joka oli kyllä selitettävissä Jöijen tunnetusta kirjoittamisen kammosta, vaikka minä aavistin myöskin, että noiden asiain puheeksi ottaminen meidän välillämme saattoi tuntua hänestä nyt kylläkin tympäisevältä.
Ulkomaille lähdöstäni alkoi olla jo puolitoista vuotta ja kirjeeni kirjoittamisesta puoli, joten luulin turhaksi enää mitään vastausta odottaakaan.
Eräänä päivänä sain kuitenkin kotimaasta kirjeen, jonka osoitteessa olin tuntevinani Jöijen käsialan, ja ilostuin suuresti.
Erehdys. Kirje oli suomenkielinen, sisälsi kokonaisen pinkan tiheään kirjoitettua postipaperia, ja allekirjoittajana oli: Sinun Hj. Leppänen.
Hjalmar Leppänen —? Sellaista henkilöä en voinut mitenkään muistaa koskaan tunteneeni, ja vielä hämmästyttävämpää oli, että tämä tuntematon herttaisesti sinutteli minua. Koetin kiusallakin pakottautua pääsemään muistojeni perille ennenkun kirjeen luin, sillä tahdoin todistaa itselleni, etten toki vanhuuttani vielä ollut muistoani noin lopen kadottanut. Nykyisiä tuttujani ei allekirjoittaja voinut olla. Ajattelin nuoruuteni ihmisiä, selailin syvän Keski-Suomen talollisia, muistelin tukkipomoja, seppiä, maakauppiaita. Ei. Niiden joukossa ei ollut ainoatakaan "minun Jalmariani". Tämäpä tuskastuttavaa. Ei auttanut muu kuin päätellä sisällöstä. Rupesin lukemaan.
Ja jo ensi sanoista hämmästyksekseni älysin, että Hj. ei ollut mikään Hjalmar, vaan Hjördis, joka kaiketi pilalla käytti ystävänsä Martin sukunimeä. Paksukouraisten talonpoikien, mustien seppien ja päivettyneiden tukkipomojen takaa alkoi rivi riviltä loistaa yhä kirkkaammin Jöijeni hienostuneet, hymyilevät, onnelliset kasvot, jotka niinkuin aurinko paksujen pilvien alta ilmaisivat kaikkien onnettomuuksien keskeltä valoisan olemuksensa, valmiina lämmittämään ja uuteen elämänhaluun virittämään. Onnellinen hän — jo senkin vuoksi, että noin muutamilla sivuilla voi saada toisen koko olennon ikäänkuin uudistuneeseen sykintään! Taas tunsin tuon saman ihmeellisen onnen-tartunnan, joka oli minua aina elähyttänyt Jöijeä nähdessäni. Onni säteili hänestä sellaisella voimalla, että toinen eli jo muruistakin, jotka sattumoilta kulloinkin hänen pöydältään tipahtelivat.
Kirjeessä oli sekaisin suomea ja ruotsia. Aina oli yritetty suomeksi, mutta sitten vaikeuksien kohdatessa käännytty ruotsiin.
Tätä kirjaa viimeistellessäni, kun sain häneltä kalliin luvan julkaista kirjeen ja vielä kaksi muuta, hän jalomielisesti suostui kaikkein arkaluontoisintenkin kohtain säilyttämiseen semmoisinaan. Mutta kun sanoin tahtovani painattaa suomalaiset paikat virheineen päivineen, kohtasinkin jyrkän vastustuksen.
Päättäväisesti hän otti minulta kirjeet ja korjasi virheet suomalaisissa osissa, jopa yltyi muuttelemaan sanontatapaakin. Pitkän riitelyn perästä minä onnistuin kuitenkin säilyttämään tärkeimmät kohdat sellaisina kuin ne olivat silloisen Jöijen nuoresta kädestä lähteneet. Mutta suomen kieltä vastaan tehdyt virheet jäivät auttamattomasti korjatuiksi, jopa niin hyvään asuun saatetuiksi, että niissä on tuskin jälkeäkään epäsuomalaisuudesta.
Ruotsalaiset kohdat olen suomentanut koettaen seurata Jöijen tyyliä.
Julkaisen nyt seuraavassa luvussa yhteen menoon kaikki kolme Jöijeltä ulkomaille saapunutta kirjettä.