MARTTI.
Näin päättyi Jöijen myöhempi kertomus. Toivon vain, ettei lukija mielikuvituksessaan sekoita tätä myöhempää, kehittyneesti ja arvostelevasti näkevää kantaa siihen tyttömäiseen Jöijeen, joka oli huoneessani. Tämä tyttö kaiketi itsekin luuli, että paimen oli heidän kesähuvinsa häirinnyt. Ainakin oli tuon ensimäisen kiihtymyksen luonne niin epäselvänä hänelle itselleen ja niin suurena salaisuutena, että hän tuskin olisi silloin vielä itselleenkään voinut sitä ajateltavaan tai sanalliseen muotoon pukea. Käsitykseni on se, että Jöije oli ensi hetkestä asti rakastunut Marttiin, mutta hän ei ollut lähimainkaan tietoinen siitä. Hänenkin rakastumisensa, niinkuin kaikkien meidän kuolevaisten, esiintyi tietysti luonnonvoimaisena, vastustamattomana haluna nähdä Martti viehättyneeksi häneen muulla tavalla kuin vain toverina. Mutta nyt oli kaikki viehättämisen pyrkimys heidän toverivalaansa vastaan. Näin tuli Jöije olleeksi alituisessa taistelussa omaa rakastumistansa vastaan. Ja kun hän ensimäisestä näkemästämme asti toistamistaan toisti, että heidän välinsä oli "jotakin peräti muuta kuin tavallinen ihastuminen ja kihlautuminen", on se ymmärrettävä niin, että Jöije piti rakastumistansa yksinomaan erikoisena, personallisena salaisuutenaan, joka ei saanut mitenkään sekaantua heidän varsinaiseen ystävyyssuhteeseensa, ja näin siis koski vain häntä eikä Marttia.
Tuona iltana hän päätti kertomuksensa, niinkuin sanoin, hurjaan vallattomuuden puuskaan, kun olin vakuuttanut uskovani että Martissa ei ollut "mitään sellaista".
Hän keskeytti juttelunsa, näppäsi valon sähkölamppuun ja lyöden kätensä yhteen huudahti:
— Herranen aika, kellohan on jo 11! Mitä sinä ajattelet, Hilja kulta!
Meidän täytyy heti lähteä Marttia tapaamaan.
Minä sanoin, ettei se suinkaan ollut enää näin myöhään mahdollista.
Silloin Jöije otti minua käsistä ja yhä samassa ilon puuskassa alkoi väkisin pyörittää lattialla.
— Ei se mitään tee, ei yhtään mitään, tule, tule, tule!
Minun täytyi luvata.
Räystäistä ei enää tippunut. Pakasti. Kuu ui huimaavaa vauhtia räsäpilvien seassa.
Matkalla Jöije sanoi:
— En mitään niin kovasti haluaisi kuin että sinä Hilja ymmärtäisit meidän suhteemme oikein, — että nimittäin se on erilaista kuin kaikki muu maailmassa ja ettei siinä ole mitään sellaista kuin ihmiset luulevat, — että se on jotain niin erikoista kuin jos löydettäisiin jotain ihan uutta kultaa tai mitä muuta semmoista, jota ei vielä kukaan koskaan ole nähnyt. Olen sitäpaitsi tänään jo puhunut Martille sinusta, ja hänkin piti hyvin tärkeänä saada sinut oikeaan käsitykseen.
Minä kysyin miksi minun mielipiteeni oli niin tärkeä.
Jöije pujotti päänsä eteeni nähdäkseen minut lyhdyn valossa ja sanoi salaperäisesti hymyillen:
— No, ehkä tekisimme sinutkin onnelliseksi…
Minä en ymmärtänyt hänen tarkoitustansa ja se huvitti häntä suuresti.
Minä sanoin:
— Pahoin pelkään, että kun "kaikki käy ympäri" te vain haette uusia nimiä vanhoille asioille.
— Ei, ei, ei, — kiirehti Jöije sanomaan. — Nyt olit saattamaisillasi itsesi aivan mahdottomaksi siihen mihin olemme sinut valinneet. Mutta se on totta: kuinka en sitä ennen huomannut! Tietysti sinun täytyy ensin oppia tuntemaan Martti. Vasta sitten sinä voit oikein ymmärtää meidät. Tule siis joutuin, etkö voisi kulkea vähän nopeammin? Hän on sellainen unikeko iltasin.
Me saavuimme merenpuoleiselle laitakaupungille ja aloimme kohota nelikerroksisen kivimuurin pimeitä portaita, Jöije malttamattomasti edellä, jokaisella kerrosvälyksellä minua odottaen ja hoputtaen. Mutta ylös kavuttuamme avain ei ollutkaan ovella. Jöije pudisti päätänsä:
— Sanoinhan minä, se se on vasta unikeko!
Minä aloin lähteä.
— Ei, ei, — sanoi Jöije, — meillä on sovittu avainpaikka.
Ja hän otti avaimen maton alta oven suusta.
— Odota sinä vähän aikaa täällä, hän sanoi, avasi hiljaa oven ja hiipi sisälle.
Vähän ajan kuluttua hän ilmestyi jälleen porraskäytävään, viittasi minua tulemaan sisälle ja kuiskasi:
— Hän nukkuu.
Estelyistäni huolimatta Jöije alkoi vetää minua sisälle. Koetin siinä temmellyksessä saada hänelle selväksi kuinka vastainen tuttavuuteni Martin kanssa voisi mennä pilalle, jos näin sopimattomasti alkaisimme. Nämä perustelut vain naurattivat Jöijeä. Hän vaati hiljaisuutta ja puhumattomuutta, sulki kädellään suuni ja sai kuin saikin vedetyksi minut eteiseen.
— Sinun täytyy saada edes nähdä hänet. Tule tänne, tästä sinä näet hänet. Katso tuonne.
Me olimme kookkaanlaisessa huoneessa, jota kuu himmeästi valaisi. Edessäni olevaa seinää vastassa näin kahdet parit suksia, toiset pitemmät, toiset vähän lyhemmät. Pitemmät ovat Martin, lyhemmät Jöijen, ajattelin. Melkein keskellä huonetta oli kirjoituspöytä, jolla paitsi kirjoja näkyi jotain käpertynyttä paperia.
— Tuonne, tuonne, sanoi Jöije ja käänsi pääni kohti sisäpuolista nurkkausta. — Juuri noin hän valveillakin hymyilee.
Aivan oikein. Nyt aloin erottaa nukkuvaa Marttia muusta pimeästä, joka vallitsi nurkkauksessa.
Hänen kasvonsa olivat kääntyneinä meihin päin ja todella hymyilivät. Suu oli vähän auki. Ainakin kaksi ylintä paidannappia oli myöskin auki, joten hänen rintansa oli paljastunut kuin merimiehellä. Kuunsäde kiilui etuhampaasta, antaen omituista hymyilevää eloa nukkuviin kasvoihin.
Mutta vaikka olisi ollut vieläkin pimeämpi, niin olisin sittenkin heti osannut kuvitella mieleeni noiden kasvojen ilmeen, jopa vähimmätkin piirteet, niin peräti tuttu oli minulle tuo ulkonäkö: järven siniset, tarmokkaan raikkaat silmät, terve, punaisen kellervä iho — minä sen tiesin, vaikka en suinkaan voinut nähdä. Tiesin, koska olin nähnyt lukemattomia muita juuri hänen kaltaisiansa. Suomalaisempia kasvoja ei enää voisi löytää, nuo olivat kuin perikuva kaikista sellaisista. Vielä pitää lisätä kuvaan voin keltainen tukka, joka itsepintaisesti kihartuu — ei siksi että se olisi tukan ominaisuus, vaan jostakin ikäänkuin itse ihmisen sisäisen luonteen sitkeydestä, terveydestä ja voimakkuudesta.
Kun seuraavana päivänä tutustuin Marttiin, näinkin, että kuvitteluni oli ollut täsmälleen todellisuutta vastaava. Kasvot eivät ehkä olleet poskenpäästä poskenpäähän yhtä leveät kuin miltä olivat kuutamossa näyttäneet, mutta siniset silmät olivat vieläkin eloisamman tarkkaavaiset kuin olin osannut ajatella. Mustimman koleerikon tulikekäleet eivät olisi voineet kaikesta velttoudesta ja väsähtymisestä vapaampaa tarmoa ilmaista.
Vastoin varoituksiani Jöije tietysti ensi työkseen kertoi hänelle, että olimme yöllä majailleet hänen vuoteensa ääressä. Toinen olisi Martin sijassa ehkä loukkaantunut ja vähintään tehnyt muistutuksen moisen käytöksen sopimattomuudesta, mutta Martti vain tuskin huomattavasti rypisti silmäkulmiansa ja hymähtäen käänsi heti puheen toisaalle, ottamatta kuuleviin korviinsa minun anteeksipyyntöjäni: hän kyllä tunsi Jöijensä ja oli tottunut odottamaan tämän puolelta paljon suurempiakin vallattomuuksia.
Minua Martille esiteltäessä sattui olemaan läsnä muuan Jöijen lukuisista tädeistä, jolle myöskin Martti esitettiin. Ja minä kuulin heidän välisensä keskustelun.
Täti alkoi kohta tiedustella Martin lukuja ja tulevaisuuden aikeita. Martti näytti ottavan asian siltä kannalta, että tiedustelujen varsinaisena syynä oli tuo tavallinen: millä aijot vaimosi elättää? Jonka vuoksi hän alkoi hieman tarkoitusperäisellä vastustushalulla ja odottamattoman alttiilla avomielisyydellä puhua asioistaan, sivutarkoituksena ilmeisesti että minäkin samassa saisin vastauksen kaikkiin niihin kysymyksiin, joita hän otaksui minun olevan tietysti aivan tulvillani.
Niinpä hän kohta saattoi meidän tietoomme, ettei hänellä ollut minkäänlaisia varmoja tulevaisuuden suunnitelmia.
Tädin niska jäykistyi ja alaleuvan lihat pullistuivat.
Martti ei sanonut sietävänsä kurssilukuja eikä muuta hiljaista istumatyötä. Koko hänen olentoansa alkaa semmoisessa työssä kutittaa, sanoi hän, — syntyy halu reuhata ja ryypiskellä. Hän saattaa lukea vain omasta mielihalusta, milloin kemiaa, milloin insinööritieteitä, ja nyt viime aikoina hän on saanut kovan halun oppia muutamia kieliä…
Tädin pullistus kävi yhä uhkaavammaksi ja puhkesikin lopulta malttamattomaan purkaukseen, joka keskeytti Martin selostukset.
— Luulisi toki, että jotakin järjestystä pitää olla luvuissakin!
Martti sanoi että paras järjestys hänen nähdäkseen on se minkä oma tiedonhalu viittoo.
— Mutta semmoinen ei elätä! pääsi tädiltä vahingossa.
Martti ei sanonut milloinkaan ajatelleensakaan lukea semmoisissa tarkoituksissa. Hänellä ylimalkaan ei ollut mitään aikeita.
Silloin täti kadotti kokonaan malttinsa ja kovasti punastuen ja poistuen tiuskasi:
— Ellei teillä ole tulevaisuuden aikeita, niin teidän olisi parasta luopua myös muunlaisista "aikeistanne".
Tämä oli tädin mielestä niin onnistunut ja niin myrkyllinen sutkaus, että hän ei katsonut voivansa hetkeksikään enää jäädä meidän pariimme, vaan mielenkuohusta tutisevin päin ja hehkuvan punaisena kiirehti huoneesta.
Martti ei naurahtanut niinkuin minä tein.
— Tuo taitaa rakastaa Jöijeä kovasti, — hän sanoi, hyväksyvästi katsellen tädin jälkeen.
Minä en sanonut mitään. Martti odotti vähän aikaa ja sanoi sitten;
— Mutta tekin taidatte rakastaa Jöijeä, ja jos haluatte jatkaa kyselyjä, niin kyllä minä puolestani mielelläni vastaan.
Silloin minä sanoin.
— Jos äskeisen kyselijän hengessä jatkaisin, niin kysyisin ettekö sentään Jöijen tähden tahtoisi tutkintoja suorittaa?
Martille oli tuo kysymykseni ilmeinen pettymys. Hän katsahti silmiini vähän pitkään ja vaipui sitten mietteisiinsä. Vähitellen levisi hänen kasvoillensa hänen omien ajatustensa synnyttämä hymy. Ja hän sanoi minulle naurahtaen:
— Olen aikonut mennä merille. Mutta mitä lukuihin tulee, niin … kysykääpä Jöijeltä mitä hän siihen sanoo.
Minun ei kuitenkaan tarvinnut sitä Jöijeltä kysyä, sillä sen jo tiesin. Jöije ei mitenkään tahtonut, että Martti lukisi ja vielä vähemmän että hän lukisi "hänen tähtensä". "Martin pitää olla itsensä ja minun pitää olla itseni", sanoi Jöije. Hän ei voinut nähdä, että Martti hänen tähtensä missään suhteessa koetti muuttua herrasmaisemmaksi puvussaan ja käytöksessäänkään. Huolellisesti Jöije valvoi, ettei Martti saanut ollenkaan sinnepäin yrittää. "Martin täytyy olla Martti". Merille lähtemisestä minä sentään kysyin Jöijeltä. Jöije heiskautti kädellään: "Onhan se siitä puhunut, mutta ei se ole mitään, hän muka tahtoo panna omat oikeat halunsa koetukselle. Ei. Hän on villien orivarsojen kesyttäjä ja sonnien taltuttaja eikä mikään merimies. Näkisit hänet hurjien hevosten ohjissa!"
Heidän suhteensa alkoi muuttua minulle päivä päivältä yhä suuremmaksi arvoitukseksi.
Tuttavuutemme ensi hetkestä aloin tutkia, onko Marttikin puolestaan rakastunut Jöijeen. Mutta siitä en voinut mitenkään päästä perille. Välistä minusta näytti päivän selvältä, että niin oli, mutta toisen kerran taas olin sitäkin epätietoisempi. Martin täydellinen vapaus kaikesta mustasukkaisuudesta antoi minulle enin epäilemisen aihetta. Jöijen kauneus, laajat tuttavapiirit, nuorten herrain alituiset leijailemiset hänen ympärillänsä eivät näyttäneet hituisenkaan vertaa häiritsevän Martin ainaista levollisuutta. Kun kello läheni 11 illalla häntä alkoi tavallisesti nukuttaa, ja silloin hän saattoi tanssi-iltamastakin lähteä kotiin ja panna maata, jätettyään Jöijen jonkun tilapäisen "ihastuksen" hoitoon ja saatettavaksi. Mutta muuten huomasin pian, että Jöije puolestaan oli kokonaan luopunut yrityksistä mustasukkaisuuden tietä viehättää Marttiansa "rakkauden" poluille, vaikka pidin kylläkin häntä kovin tarkkaan silmällä.
Aivan pian minun täytyi itselleni tunnustaa, että tässä heidän suhteessaan — puhumatta nyt Jöijen yksipuolisesta mahdollisesta rakastumisesta — oli todellakin jotakin peräti uutta ja epätavallista. He sanoivat suhdettansa toveruudeksi ja ainakin luulivat itse olevansa kaukana sukupuolisuudesta. Niin kaukana, että — kuten myöhemmin sain tietää — heillä oli aikomuksena liittää vielä muitakin ihmisiä samaan heidän toveruutensa piiriin, jos vain onnistuivat herättämään jossakin ihmisessä oikeata ymmärrystä. Vieläpä sain tietää, että minä olin ollut heidän valittunsa, vaikka en ollut suoriutunut kaikista salaisista kokeista, joiden alaisena tietämättäni olin ollut. Samaa kokeilua ja Martille arvosteltavaksi esittelyä oli tarkoittanut jo tuo yöllinen käyntimmekin. Pahimpana esteenä kuului olleen se mitä olin tullut sanoneeksi Jöijelle, että he muka vain "nimittivät uusilla nimillä vanhoja asioita".
"Kihloissa" he todellakin kuvittelivat olevansa vain siitä syystä, että alituinen yhdessä-olo vanhempien ja maailman vuoksi ei muuten käynyt päinsä. Molemmat olivat yhtä vakuutetut olevansa tovereina "erottamattomat". He olivat löytäneet jonkinlaisen uuden yhdessä-olemisen eli yhdeksi muuttumisen perusteen. Kumpikin ajatteli, tahtoi, eli vain tuona yhtenäisolentona. "Minä en ole enää minä", kirjoitti Jöije kerran, "minua ei ole olemassa, olen jotain vain Martin kanssa, ja hän sanoo samaa itsestänsä."
Miten oleminen tuona yhteisolentona ja kuitenkin oleminen "omana itsenään", kuten Jöije vaati, saattoivat yhtaikaa olla olemisen perustuksena, on minulle täydellinen arvoitus, ja minun täytyy nöyrästi tunnustaa, etten pysty sitä tässä esityksessäni mihinkään suuntaan selvittämään. Minä vain toistelen heidän sanojansa, eri tilaisuuksissa lausumiaan. En tietysti antaisi moisille nuoren väen lausunnoille sellaista arvoa, ellei niiden takana olisi sen elävän onnen todellisuus, josta ei syrjäinenkään voinut olla kahden vaiheilla. Sanat olivat kaikissa tapauksissa heidän yrityksiään antaa minulle käsitystä tuosta heidän onnestaan. Tahdon olla heille uskollinen. Ja olen myös valmistunut semmoiseen mahdollisuuteen, että joku lukijoista ehkä selvästi näkee sen minkä perille minä en ole päässyt. Tahdon olla sitäkin tarkempi noiden sanojen toistamisessa.
Tässä yhteydessä voin ehkä mainita myös sen minulle epäselväksi jääneen ajatuksen, minkä harvapuheinen Martti vähän myöhemmällä iällä tuli lausuneeksi.
Hän sanoi: "Ihmisellä on luonnostaan kammo toisen elävää ja huokuvaa ruumista kohtaan. Sen kammon vuoksi hän on erillinen minä, josta on vain kärsimyksiä hänelle. Jos häneltä otetaan pois tuo kammo, niin hän lakkaa olemasta erillinen, ja se on hänen autuutensa."
Martti ei ollut mikään filosoofi ja sentähden hän ei voinut selittää minulle tarkoitustaan sen täsmällisemmin. En päässyt perille, tarkoittiko hän sukupuolirakkautta vai jumalallista, uskonnollista rakkautta. Ainoa minkä sain esille, kun kysyin tarkoittiko hän rakastumista, oli tämä: "Taitaahan se olla ainoa tilaisuus missä ihminen voi saavuttaa autuuden, ainakin eläessään."
Meneppäs ja ota selvä moisista ongelmista!
Heidän virallisesta kihlautumisestaan huolimatta heidän oli kuitenkin usein hyvinkin vaikea puolustautua vanhempia, sukulaisia ja muuta maailmaa vastaan, joka yhä lähentelevämmin vaati heiltä selvyyttä siihen "milloin häät ovat" ja millä varoilla aijotaan sitten kotia rakentaa ja ylläpitää. Kun he olivat olleet "kihloissa" jo yli kolme vuotta, alkoivat nuo kyselyt ja tilille vaatimiset käydä yhä uhkaavammiksi. Kihloissa olemista ilman mitään tulevaisuuden suunnitelmia, ilman selvyyttä milloin ja miten — pidettiin sopimattomuutena. Mutta mitään ratkaisua en minä ainakaan voinut vainuta, niin läheinen ystävä kuin heidän kanssaan olinkin. Tietysti kaikki kääntyivät kysymyksineen minun puoleeni ja purkivat sappeaan minulle, aivan kuin asian kiirehtiminen olisi ollut yksistään minusta riippuvainen, ainoasta, jolla katsottiin olevan jotain vaikutusvaltaa noihin kummittelijoihin.
Alkuperäinen tarkoitushan oli ollut, että minä käyttäisin koko vaikutusvaltani heidän erottamisekseen toisistaan. Mutta en sen enempää tarvitse selittää, miksi oma mielipiteeni tässä asiassa niin pian muuttui. Olin ottanut kohta tehtäväkseni ihan päinvastaisen: saada vanhemmat vakuutetuiksi siitä, että nuoret olivat kehotettavat naimisiin eikä eroon. Sain paroonittaren puolittain uskomaan, että jos heille sanotaan jyrkästi: ette saa olla kihloissa ellette mene kolmen kuukauden kuluttua naimisiin, niin he mieluummin "purkavat kihlauksensa" kuin suostuvat sellaiseen valaan.
Kerran minä suututtaakseni Martin ja saadakseni hänestä ilmoille jonkun selvittävän purkauksen, sanoin hänelle:
— Kun olette varmat siitä, että olette "erottamattomat" eli että toveruutenne on ikuinen, niin eikö olisi paras vihityttää itsenne — maailman tähden tai oman rauhannekin tähden?
Mutta hämmästykseni oli suuri, kun huomasin, ettei tämä kysymykseni ollut Martille lainkaan mikään yllätys. Hän ei suuttunut vähääkään. Katsahti vain ensin vähän pitkään, epätietoisena mitä tarkoitan, ja sanoi sitten, että he olivat kyllä itsekin usein ajatelleet sellaista mahdollisuutta. Oli ajateltu niin, että he vihityttäisivät itsensä, mutta kaikki ulkonaiset asiat jäisivät muuttumattomiksi ennalleen.
— Kuinka niin "ennalleen", minä kysyin ihmetellen.
— No … Jöije jäisi asumaan vanhempiensa luo, sanoi Martti aivan kuin ei olisi lausunut mitään tavatonta.
Minä arvelin siihen, että sellainen tuskin tyydyttäisi maailmaa.
Martti sanoi: "Eipä tietenkään, sillä sääntö kuuluu: miehen on elätettävä vaimonsa, ja maailman kannalta katsoen, joka ei suhdettamme ymmärrä, sellainen asema olisikin minulle kovin nöyryyttävä. Ainoa mahdollisuus olisi siis järjestää asia niin, että me muuttaisimme todella yhdessä asumaan, mutta sellainen on taas Jöijen kannalta mahdotonta."
Minä vaadin tarkempaa selitystä miksi se olisi Jöijen kannalta mahdotonta. Martti sanoi:
— En ole selvillä siitä. Tiedän vain että Jöije niin tuntee, vaikkei osaakaan sanoin selittää. Ja siksi minäkin uskon että asia on niin, enkä ole muuten sitä enää ajatellutkaan.
Oliko Martti siis rakastunut vai ei? Oli, koska hän oli valmis tekemään sellaisen liiton Jöijen karissa, mikä olisi saattanut mahdottomaksi vastaisen liiton jonkun muun kanssa. Ei ollut, koska hän ei sen enempää välittänyt tiedustella miksi Jöije ei tahdo "asua yhdessä". Se, minkä luulisi olevan pääasia koko kysymyksessä, näytti Martista tois-arvoiselta, jota hän "ei ole enää ajatellutkaan"!
Mutta jos Martti ei välittänyt kysyä Jöijeltä, niin minä olin sitä kärkkäämpi ottamaan asiasta selvää Jöijeltä itseltään.
— Martilta olen kuullut, sanoin Jöijelle, — että hän puolestaan olisi ehdottanut vihkimistä. Kuinka se asia oikeastaan onkaan?
Jöije hymyili omissa ajatuksissaan, välittämättä vastata.
— Eikö se olisikin kaikkein parasta, sanoin.
Silloin Jöije kavahti ajatuksistaan:
— Ei! sanoi hän jyrkästi, ja oikeinpa tällöin syntyi pieni ankaruuden vakonen hänen silmiensä väliin.
Mitään vaikutinta tähän näin jyrkkään kantaan minä en pystynyt selville saamaan, enkä voinut houkutella hänen suustaan ainoatakaan muuta sanaa tuon ehdottoman kiellon selitykseksi.
Vasta myöhempinä vuosina, eli juuri samalla kertaa kuin Jöije tunnusti minulle oikean syyn siihen miksi heidän yhteiset kylpynsä olivat niin äkkiä keskeytyneet, minun myös onnistui palauttaa kysymykseni Jöijen mieleen ja saada siihen vastaus.
— Mutta Hilja-rakas, ajattelehan toki, hän sanoi silloin. — Martti oli kyllä varma itsestään, hän saattoi sellaista ehdottaa maailman tähden, koska tiesi vaikeaksi muuten olla aina yhdessä, mutta hän ajatteli aina pysyä toverina, hän on hirveän voimakas ja hänelle ei ole mikään mahdotonta. Mutta ajattele minua! Sen jälkeen kun olen kertonut sinulle viimeisen uintikohtauksen, sinun ei pitäisi olla vaikeata käsittää miksi minä en voinut olla varma itsestäni. Kun vain ajattelin yhteenmuuttoamme, minut tempasi vielä paljon hurjempi hullaannus kuin koskaan millään kalliolla. Ja minä en ollut enää niin tietämätön tunteitteni laadusta kuin tuona kesänä, minä olin jo kokenut, että suuri onni ei ollut Martin viehättymisessä ottamaan minua kädestä, vaan päinvastoin siinä että hän ei viehättynyt sitä tekemään vain senvuoksi, että minä olin uskollinen valallemme. Mutta minä suorastaan en uskaltanut ajatella sellaista voimainkoetta. Jos jo pelkkä ajatus, että asuisimme yhdessä, noin hullaannutti minut, mitä olisikaan tapahtunut, jos todella… Niin minä ajattelin ja suuri onni jäi sydämeeni.
Näin Jöije. Oikeastaan tämä ei selittänyt muuta kuin että hän oli alusta pitäen intohimoisesti rakastunut Marttiin, josta olin ollut kohta selvillä.
Yrityksiini päästä perille siitä, oliko Marttikin rakastunut, kuului vielä seuraava keskustelu.
Minä: Jos pelkkä toveruus saattaa olla korkeimman onnen perustuksena kahden eri sukupuolen välillä, niin — ajatellen toverinne parasta — ehkä onnenne ei häiriintyisikään, jos Jöije noudattaisi vanhempiensa harrasta toivomusta ja suostuisi nuoren herra Kr:n kosintaan.
Martti loi silmänsä alas vilkaistuaan minuun ja hänen poskiinsa levisi eloisa puna.
Hän on rakastunut! minä riemuitsin.
Ja kun Martti oli kovin kauan mitään vastaamatta, minä — jolle hänen poskiensa puna oli täysin tyydyttävä vastaus — jatkoin niinkuin hän olisi saman vastauksen sanoinkin antanut.
— Aina te molemmat vakuutatte, että suhteenne on jotakin yksinolevaa, epätavallista, mutta miksi tuo tavallisuudesta poikkeavaisuus esiintyy semmoisissakin asioissa, mitkä tavallisuudessa ovat ihmiselämän kauniimpia?
Martti: Nyt, neiti K., minä todellakaan en ymmärrä tarkoitustanne.
Minä: Eikö oman kodin perustaminen ole kauniimpia asioita mitä tämän kolean taivaan alla ylimalkaan voi kuvitella? Niin me arkipäiväiset ihmiset ainakin ajattelemme. Mutta kodin luominen ei näytä kuuluvan teidän kummankaan ihanteisiin, te ette ole arkipäiväisiä.
Martti: Koti — koti — sanotaan. Meillä kaikilla on ollut koti, vanhemmat, sisaret, veljet — ehkä rakkaita muistoja, — mutta sittenkin olemme koko tuon nuoruudenkin läpi kulkeneet ypö yksin. Yksin olemasta lakkaa vasta silloin kun löytää vapautuksen erillisyydestä.
Taas sama ajatus! Sillä Martti luuli voivansa kaikki kysymykset selittää ja sen taakse hän näytti pakenevan aina kun hänen tunne-elämäänsä verekseltä kosketti. Ikävä vain, että tuo ajatus ei voinut antaa minulle selvyyttä siihen ainoaan arvoitukseen, jota kaikki urkkimiseni tarkoittivat, nimittäin: vapautuiko Martti "erillisyydestään" vain yksin Jöijen löydettyään, vai tarkoittiko hän jotakin uutta, esimerkiksi uskonnollisen epäitsekästä suhtautumista ihmisiin ylimalkaan.
Olinpa melkein varma, että ajatus ei ollut mikään tunteen purkaus, vaan sisälsi filosofiaa. Ja silloin sanoi naisellinen vaistoni, että joko oli lennetty "rakkauden" ohi tai — ei oltu vielä päästy rakkauteen astikaan.
Entä tuo punastuminen? Se saattoi yhtä hyvin olla suuttumuksen ilmausta sen johdosta että minä olin koskettanut arkaluontoista asiaa.
Oltuani jonkun aikaa vaiti, kuulen Martin sanovan:
— Kysyitte äsken häiriintyisikö onnemme, jos Jöije — menisi naimisiin. Onnemme siitä ehkä häiriintyisi, sillä luonnollisesti tulisimme eristetyiksi, mutta toveruutemme ei milloinkaan.
Sen jälkeen en todellakaan ollut hullua hurskaampi.