Kuuden vuosikymmenen ajoilta: Muistelmia Suomesta

by August Schauman

NUORUKAISESTA MIEHEKSI 1850-1860.

Kun nimitän sen vuosikymmenen, jonka muistoja nyt lähden kertomaan, siirtymisajaksi nuoruudesta miehuuteen, en ajattele niin paljo itseäni, kuin kansallisen itsetunnon kehittymistä. Tässä suhteessa oli 1830-luku ensimmäisen heräämisen aikaa; 1840-luku oli nuoruuden innostuksen aikaa; 1850-luvusta tuli aikakausi, jonka kuluessa mahtavasti vaikuttavat valtiolliset tapahtumat — ensiksi itämainen sota ja sen sekä suoranaiset että välilliset vaikutukset Suomeen ja sitten hallitsijanvaihdos ja siitä johtuvat, muuttuneet hallintoperiaatteet — pakostakin saattoivat mielet vakavasti ja miehevästi miettimään, mitä Suomen kansan oli toivottava, tehtävä ja tekemättä jätettävä, voidakseen säilyttää itselleen sijan "kansakuntain joukossa".

Se valoisampi sarastus, jonka me nuoret olimme nähneet nousevan maailmassa v. 1848, oli jo 1850-luvun alussa kadonnut. Kaikki rohkeasti rakentamamme ilmalinnat olivat jo muuttuneet "suitsuaviksi raunioiksi". Unkarin kukistumisen jälkeen elokuussa 1849 oli suuri vallan kumousdraama päättynyt; taantumisen aika, yleinen väsähtyminen ja näennäinen tyyneys vallitsi jo Euroopassa.

Itsemme ja maamme hyväksi ei meillä ollut mitään suoranaisia toiveita ollut. Olihan meillä, valon sarastaessa muussa valtiollisessa maailmassa, näköpiiri yhä pimennyt. "Kamala oli meille viime vuosi. Sulkua, kuristusta joka alalla ja joka päivä. Nordenstam riehuu. Kaikki hajoo." Tämä lause, jonka olen löytänyt päiväkirjastani v. 1849 lopulta, todistanee osaltaan, millainen mieliala silloin oli.

Mutta nuoret mielet eivät kumminkaan lannistuneet. Emme lakanneet uskomasta kansamme emmekä maamme tulevaisuuteen. Pysyimme yhä edelleen rohkealla ja iloisella mielellä.

* * * * *

Jos olot muuten olivat painostavia, niin tunsin ainakin minä, maisterinvihkiäisten jälkeen, itseni vapaaksi tutkintopuuhista astuakseni elämän toimintaan.

Promotsioonijuhlat (ne pidettiin nyt ensi kerran ruotsiksi) ja niiden jälkijuhlat olivat minulle, samoinkuin kaikille uusille maistereille, olleet erinomaisen hauskat. Kohta juhlan jälkeen lähtivät nuoret, niinkuin tavallisesti, eri tahoille — lepäämään laakereillaan. Pari lähintä promotsiooniystävääni, Karl Collan, Kasimir Palmroth ja minä teimme pienen huvimatkan Turkuun; lähdimme juhannusaattona matkalle. Mainitsen tämän matkan, jota kesti kaksi viikkoa ja jonka ajan melkein yhtämittaa leikkiä laskien vietimme, ainoastaan muistoni todistuksena siitä, että vaikka aika olikin "kamala", mielet eivät siltä olleet tuoreuttaan menettäneet, Vaan lienevät jotkut salakavalat basillit, (joista ei kumminkaan siihen aikaan tietty mitään), vaanineet meitä Ruissalon puistossa taikka muualla, sillä kohta Helsinkiin palattuamme meistä kaksi matkatoverusta, nimittäin Palmroth ja minä, jouduimme yhteen aikaan lavantautiin ("Ruissalon kuumeeseen", joksi me tautia kutsuimme), joka tauti ei meille kummallekaan toki käynyt kovin vaikeaksi.

Tämä tauti kumminkin häiritsi laatimaani opinto- ja elämän ohjelmaa. Aikomukseni oli näet ollut, heti tutkinnon suoritettuani, lähteä Tanskaan ja Norjaan tutustumaan näiden maiden valtiollisiin ja kirjallisiin oloihin. Lavantaudista äsken parantuneena arvelin kumminkin parhaaksi pysyä ensi talven kotona ja lykätä aijotun matkani seuraavaan vuoteen. Aluksi käytin syksyn kuluessa aikani kirjoittaakseni m.m. pari sanomalehtikirjoitusta: Morgonbladettiin koko ankaran arvostelun eräästä äsken ilmestyneestä Suomen historiasta, jonka johdosta jouduin väittelyyn Litteraturbladetin toimittajan, ystäväni Elmgrenin kanssa. Vähää myöhemmin nousi muutamain ystäväini ja minun välillä kysymys yhtiön muodostamisesta Morgonbladetin haltuunottamista varten; vaan tämä tuuma kaikeksi onneksi raukesi.

Nuorten mieliä jännittivät muuten sinä syksynä liian paljo yliopiston sisälliset olot. "Nordestamin hirmuvalta" kävi yhä tukalammaksi. Jo keväällä 1850 esim. oli varakansleri, niiden säännönmuutosten johdosta, joita kesäk. 4 p. 1849 ilmestyneen julistuksen mukaisesti oli tehtävä Akateemisen lukuyhdistyksen sääntöihin, ruvennut sekaantumaan tämän yhdistyksen puhtaasti kirjallisiinkin toimiin. Niin vaati hän yksityisesti senssoroitaviksi lentokirjoja, joita oli ilmoitettu yhdistyksen ostaneen (Fryxellin ja Geijerin kirjoitukset ylimysten tuomitsemisesta Ruotsin historiassa) sekä määräsi, että yhdistyksen puheenjohtajan pitäisi joka kerta erikseen pyytää lupaa varakanslerilta luentojen pitämiseen yhdistyksessä.

Mutta vasta syksypuoleen samana vuonna rupesi, niin voisi sanoa, aika täyttymään. Elok. 10 p. 1850 lähetettiin näet kanslerinvirastosta yliopiston konsistoriolie tärkeä ja perinpohjainen kirje "niistä toimenpiteistä, joihin oli ryhdyttävä kurinpidon helpottamiseksi yliopistossa". Ilmoitettiin, että nämä toimenpiteet olivat varakanslerin ehdottamat, ja muutoksilla, joita niihin kreivi Armfelt suullisesti neuvotellessaan varakanslerin kanssa oli tehnyt, olivat ne esitetyt kanslerille, perintöruhtinaalle, joka ne heinäk. 23 p. alisti keisarin ratkaistaviksi.

1:ssä kohdassa tätä merkillistä kirjettä määrättiin, että varakanslerille, jotta hän helpommin voisi velvollisuutensa mukaisesti valvoa ylioppilaselämän järjestystä, tapoja, siveyttä ja siivoa käytöstä, myönnetään oikeus "ei ainoastaan muistuttaa asianomaisia tarmokkaasti rankaisemaan rikkomuksia ja valvomaan lakien noudattamista tässä kohden, vaan myöskin ryhtyä sellaisiin rankaisemistoimenpiteisiin, joita voidaan pitää tarpeellisina ja tarkoituksenmukaisina, järjestyksen ja hyvien tapojen säilyttämiseksi ja edistämiseksi".

2:ssa kohdassa säädettiin, että rehtorin määräykset kurinpitoasioissa samoinkuin kurinpitokomissioonin päätökset olivat ilmoitettavat varakanslerille, jolla oli oikeus päätöksiä koventaa taikka lieventää, kumminkin velvollisuudella ilmoittaa niistä toimenpiteistään kanslerille. Kaikki konsistorion päätökset kurinpitoasioissa olivat varakanslerille lähetettävät, ja hänen tuli alistaa ne kanslerin tutkittaviksi ja ratkaistaviksi.

3:s kohta oli näinkuuluva: "Ylioppilaita kielletään kodeistaan poistumasta muussa puvussa kuin alempana luetelluissa vormupukimissa; kumminkin käyttäkööt ne, jotka oppiarvon ovat suorittaneet, jos tahtovat, siviilipukuakin, kumminkin ehdolla, että he juhlatilaisuuksissa ja kaikissa esityksissä ovat vormupuvussa". Vormupuvuksi jäi "sama kuin ennen" (1:ssä osassa kuvattu) sotilasmalliin leikattu, tummansininen jäykkäkauluksinen takki ja lyyryniekat napit: sen lisäksi kolmikulmainen, kokardiotsainen hattu ja miekka. Tätä vormupukua oli juhlatilaisuuksissa käytettävä. Muulloin oli käytettävä vormutakkia kahdella nappirivillä, kuusi nappia kummallakin puolen: sininen vuori ja kaulusta mustaa samettia. "Vormupukuun kuuluu sitäpaitse — niin määrättiin vielä — 1) samallaisesta kankaasta tehdyt housut, 2) sotilasmallinen virkalakki, lippu musta ja panta mustaa samettia, jonka keskelle, lipun kohdalle, on ommeltava kullatusta pronssista tehty lyyry ja 3) sotilasmallinen päällystakki, harmahtavasta verasta, mustalla samettikaulustalla". — Tätä vormupukua oli v:n 1851 alusta ruvettava alituisesti käyttämään; pakollista se oli kumminkin ainoastaan niille ylioppilaille, jotka syysk. 15 p:n jälkeen 1850 tulivat yliopistoon.

Vielä määrättiin 4:ssä kohdassa, että ylioppilas, joka yön aikaan joutui kiinni, oli säilytettävä poliisikamarissa taikka päävahdissa seuraavaan aamuun, jolloin hän oli vietävä rehtorin luo.

"Ylioppilaiden hyvän järjestyksen valvomista varten yliopistokaupungissa", niin määrättiin 5:ssä kohdassa, oli asetettava rehtorinapulainen, nimeltään ylioppilasten inspehtori, jonka käytettäväksi annettiin aluksi 6 palvelijaa eli n.s. pedelliä. Jokaisella näistä pedelleistä tuli, virantoimituksessa ollessaan, olla kädessään musta valkonuppinen sauva, ja hänen piti, koska vain tahtoi, päästä julkisiin paikkoihin, kuten esim. ravintoloihin, sekä voida tarvittaessa valallaan vahvistaa tiedonantajaan, ja hänellä tuli olla sama turva ja varmuus, jonka laki myöntää poliiseille ja sotilasvahdeille.

Lopuksi 6-8 kohdissa määriteltiin, miten ylioppilasten inspehtori ja pedellit olivat toimiinsa asetettavat, sekä heidän velvollisuuksistaan, pukimistaan ja palkkaeduistaan, jotka eivät olleet pienet. Pedellit saivat näet palkakseen 180 ruplaa ja vaatetusavuksi 28 ruplaa (hopeata) vuodessa. Uutteruudesta ja täsmällisyydestä palkkioksi oli pedelleille sitäpaitse aina viiden vuoden perästä annettava neljäs osa palkasta lisäksi, kunnes se oli kasvanut kaksinkertaiseksi.

Minkälaista mielialaa nämä toimenpiteet pakostakin synnyttivät ylioppilasnuorisossa, sitä ei minun tarvitse kuvata. Ja yliopiston opettajista tuntuivat nämä toimenpiteet, jotka tulivat kuin pilvistä, ilman että heitä oli kuulusteltu taikka valmistettu, yhtä loukkaavilta. Kun tuo merkillinen kanslerinkirje esitettiin konsistoriossa, syysk. 18 p., syntyi siellä siitä syvä ja vakava keskustelu. Useat jäsenet huomauttivat terävästi ja varmasti, että nämä määräykset olivat asetustenvastaisella tavalla syntyneet ja lopputulos keskustelusta oli. että konsistorio, joka "ei voinut olla huomaamatta, että tässä asiassa, joka syvästi koskee yliopiston sisällistä elämätä, varakansleri on kääntynyt H. K. K. Kanslerin puoleen, jättämättä konsistoriolle tilaisuutta antaa siitä lausuntoa", päätti pyytää Kanslerilta, "että H. K. K. suvaitsisi armossa käskeä varakanslerin vasta, niinkuin ennenkin on tapahtunut, kun on kysymyksessä yliopistoasioita, jotka ovat H. K. K. ratkaistavia, noudattaa yliopiston sääntöjen 39:n §:n määräystä."

Tämä vastalause kaikui, niinkuin monet muut, tyhjään avaruuteen. Konsistorio ei saanut mitään vastausta eikä sen huomautuksesta ollut mitään seurauksia. Ja kanslerinkirjeessä mainitut toimenpiteet pantiin viipymättä täytäntöön. Aluksi käskettiin rehtorin muistuttaa uusille ylioppilaille, että heidän tuli, ennenkuin kanslerin kirje heille luettiin, käydä varakanslerin luona, jotta tämä yksityisesti "oppisi tuntemaan jokaisen yliopistossa opiskelevan nuorukaisen". Nuo kuusi pedelliä, asianomaisissa virkapuvuissaan ja sauvat kädessään, ryhtyivät jo syksyn kuluessa toimeensa. Yksi pedelli ynnä yksi kaupungin poliisimies kulki jokaisen öisin kaupunkia kiertelevän sotilaspatrullin mukana: sellaiseen kuului jo kymmenen tai kaksitoista jalkamiestä sekä ratsastavia kasakoita, Ja ennen vuoden loppua asetettiin uuteen ylioppilasten inspehtorinvirkaan sotilashenkilö, överstiluutnantti, vapaaherra G. A. Hjärne, joka tavallista iloisemman ja repäisevämmän upseeriuran aikana Suomen kaartissa ja virkamiehenä yksityisiä asioita varten varakanslerien, kenraalien Thesleffin ja Nordestamin luona, varmaankin oli saavuttanut kaikki ne kelpoisuusehdot, joita kysyttiin mieheltä, jonka tuli rehtorille avuksi hoitaa järjestystä ja hyviä tapoja ylioppilasnuorison keskuudessa sekä valvoa sen siveellistä ja siistiä käytöstä.

Uusi pedellihallinto vaikutti kaikkea muuta kuin järjestyksen ja hyvien tapojen edistämistä. Kun pedellit saapuivat nuuskimaan ravintoloihin ja muihin julkisiin paikkoihin, niin heitä ylioppilaat pilkkasivat ja häpäisivät: kuta mahtavampina ja toimeliaampina patrullit öisin kulkivat, sitä useampiin rettelöihin ylioppilaiden kanssa he antoivat aihetta. Ja suuttumus sitä miestä kohtaan, joka tämän poliisivallan oli aikaansaanut, kasvoi joka päivä.

Erityisen syyn yleiseen kiukustumiseen antoi varakansleri vielä samana syksynä käyttämällä rankaisemismahtiansa väärin eräässä tapauksessa. Muutamat ylioppilaat olivat eräänä iltana teaatterissa panneet toimeen ruman rähinän, joka epäilemättä oli ankaran rangaistuksen arvioinen. Mutta varakansleri, perin kauhtuneena tästä tapauksesta, ei malttanut odottaa, kunnes lailliset kurinpitoviranomaiset olisivat asian käsitelleet, vaan rupesi itse tutkimaan asiaa, ja tuomitsi muitta mutkitta erään syyllisistä, vanhan "rentustelijan", pyyhittäväksi pois yliopiston nimikirjasta, sekä viisi muuta karkotettaviksi yliopistosta toisia useammiksi, toisia harvemmiksi lukuvuosiksi. — Kun varakanslerin asiaa koskeva kirjelmä, jossa tuomio käskettiin panna täytäntöön, marraskuulla esitettiin konsistoriossa, päätti tämä, pitkänlaisen keskustelun jälkeen, taas valittaa korkeampaan paikkaan varakanslerin toimista. Päätettiin H. K. K. Kanslerilta pyytää armollista selitystä, oliko katsottava sen tuomioistuinoikeuden kurinpitoasioissa, joka oli annettu kurinpitokomissioonin ja konsistorion toimeksi, jollakin tavoin muuttuneen tai vähentyneen sen kurinpito-oikeuden kautta, joka elok. 10 p. annetun kanslerinkirjeen kautta oli varakanslerille myönnetty.

Ei tästäkään valituskirjeestä ollut mitään suoranaisia seurauksia. Varakanslerin tuomiot vahvistettiin korkeimmassa paikassa ja pantiin toimeen. Mutta ei kuulunut myöskään, että se moraalinen rohkeus, jota konsistorio, joskaan ei aivan yksimielisesti, osotti, olisi synnyttänyt mitään epäsuosiota. Sopikin niin hyvin, että konsistorio, samalla kun lähetti tämän uuden valituskirjelmän, saattoi alamaisesti pyytää yliopistolle lupaa viettää tammik. 11 p:nä seuraavana vuonna juhlallisesti H. K. K. Perintöruhtinaan viiskolmattavuotista oloa kanslerina. Ja tähän pyyntöön tietysti armollisella hyväntahtoisuudella suostuttiin. Mutta jälempänä tulen kertomaan, miten juuri tässä 25-vuotisessa juhlassa mieliala varakansleri Nordenstamia ja hänen toimiaan vastaan puhkesi ilmoille sellaisella tavalla, että sen täytyi joutua johonkin huomioon.

* * * * *

Vaikka nuoriso säilyttikin luottamuksensa tulevaisuuteen ja luontonsa iloisuuden niin hyvin kuin taisi, niin levitti kumminkin se poliisi- ja senssurivalta, joka vallitsi, ikäänkuin raskasta sumua kaikkien mieliin. Tuo 1840-luvun jälkimmäisen puoliskon iloinen, säkenöivä innostus oli suureksi osaksi hukkunut siihen väsyttävään, loppumattomaan pikkukinastukseen, jonka vallitseva järjestelmä synnytti.

Merkkipäiviksi almanakkaani olen syksyltä 1850 viivannut kaksi saman viikon päivää, nim. lokakuun 16 ja 19:n päivän, jolloin M. A. Castrén ja G. A. Wallin suorittivat väitöksensä, edellinen uutta suomenkielen professorinvirkaa ja jälkimmäinen itämaisen kirjallisuuden professorinvirkaa varten; sekin oli näet professori Geitlinin siirtymisen kautta jumaluusopilliseen tiedekuntaan joutunut auki.

Castrén ja Wallin, nämä suomalaisen tieteen kaksoissankarit, he saattoivat vielä pikkujupakkain aikanakin innostuttaa nuorisoa, heistä me saatoimme olla ylpeitä, he taisivat vahvistaa rohkeuttamme ja tulevaisuuden luottamustamme.

Näitä molempia miehiä oli minulla onni koko usein tavata, molemmat osottivat minulle ystävyyttä ja luottamusta. Castrén oli, niin voisi melkein sanoa, tieteellinen ylimys, Wallin taas täydellinen demokraatti. Eihän Castréniakaan voinut ylpeäksi sanoa, vaan, vaikka hän suletummissa piireissä olikin puhelias ja leikkisä, oli hänen olennossaan aina jotakin perusteellisen tiedon arvokkuutta ja hän oli itsestään arka. Wallinia sitävastoin ei pinnalta katsoen voinut edes aavistaa tiedemieheksi: hän halveksi komeilua ja turhamaisuutta tieteessä, niinkuin kaikessa muussakin. Hän oli tutkinut ihmiselämää ja luontoa mieluummin kuin kirjoja. Kaikkea keinotekoista ja luonnotonta, kaikkea sovinnaista hän vihasi. Vakava, hiljainen ja suljettu hän yleensä oli, mutta kumminkin sydämmellinen ja avomielinen niitä kohtaan, joista hän oli oppinut pitämään. Nuorten, reippaiden seurassa hän parhaiten viihtyi ja vielä viime vuosinaan saattoi hän ylioppilaskemuissa innostua iloisista ja vallattomista piloista.

Muistan Wallinin poikavuosiltani asti. Ylioppilas- ja maisteri-aikoinaan herätti hän erityisesti kasvavan polven ihailua, ollen mainio uimari; jokainen tunsi sen kallion Punavuorilla, (nyk. laivatokan alueella), josta Wallinin oli tapana viskautua aallokkoon, tehdäkseen siellä noita tavattoman pitkiä retkeilyjään. Soittotaiteilijana oli hän myöskin tunnettu, sen ajan orkesterissa "tuo pulska Wallin" tavallisesti hoiti passoviulua.

Sitten läksi Wallin retkilleen Itämaihin. Seitsemän vuoden perästä hän palasi, kuten jo mainitsin, vähää ennen v:n 1850 maisterinvihkiäisiä. Näin hänet ensi kerran tässä juhlassa, promotsioonitanssiaisten jälkeisenä, sarastavana aamuna, kun hän seurasi meidän nuorten joukkoa Kaisaniemeen. Keskellä iloisten äänekästä parvea viskautui hän yksin rannalle ruohikkoon kukkulan rinteelle ja lepäsi siinä kauan liikahtamatta, ääneti katsellen aamuauringon kirkastamaa lahtea. Mitä hän ajatteli, sitä ei kukaan tiedä: ehkä samaa, jota hän sitten, ollen jo sairaloinen ja raskasmielinen, kirjoitti Lontoosta: "Elämäni taipaleella oli minulla päämaali: päästä ennen auringon laskua lähteelle äärettömässä korvessa. Vaan juhtani oli nälistynyt, sen kuhmusta oli rasva loppunut, oppaani vei minut harhaan. Ja siksi nyt nälkäisenä ja janoavana, tyyneenä kuin beduini ja kiitollisena huoaten al hambo lileah, laskeudun siihen, missä minut yö on tavannut, laskeudun kuoppaan, jonka itselleni olen hiekkaan kaivanut, odottamaan, mitä Herra aamun sarastaessa on minulle määräävä: elämää taikka kuolemaa".

Syksyn ja seuraavan vuoden kuluessa sain monasti olla Wallinin seurassa. Niin voimakasta aatteellisuuden ja tosi miehevyyden vaikutusta, turhamaisuuden ja komeuden pölystä puhdasta vaikutusta, kuin tämä Yrjö Aukusti Wallin minuun teki, ei ollut minuun ennen tehnyt kukaan muu kuin Johan Ludvig Runeberg; eikä ole senkään jälkeen tehnyt kukaan muu, kuin vapaudensankari Aukusti Maksimihan Myhrberg.

Olinpa mielissäni, kun kerran saatoin tehdä Wallinille palveluksen. Olin kuullut, että Wallin, suoritettuaan väitöksensä ja professorinnimitystä odotellessaan, saadakseen hiukan tuloja, kernaasti halusi ruveta opettamaan ylioppilaille englanninkieltä, jota, niinkuin kaikkea englantilaista, hän erityisesti harrasti. Riensin senvuoksi, Wallinin itsensä siitä mitään tietämättä, kokoomaan ylioppilaita näihin englanninkielen oppikursseihin ja onnistuinkin siinä koko hyvin; parissa päivässä oli 30-40 nimeä listalla. Tämän listan kanssa menin Wallinin luo, — hän asui äitinsä ja sisarensa kanssa talossa n:o 34 Korkeavuorenkadun varrella, yläkerrassa. Sen käynnin aina muistan. Kun salista astuin hänen huoneeseensa, en nähnyt siellä ketään. Olin jo palata takasin, vaan silloin näin hänen istuvan huoneen perällä uuninloukossa, puettuna samaan arapialaiseen pukuun, jossa Ekman hänet on maalannut, istuvan siinä kyynärpäitään polviin nojaten ja lukien jotakin suurta itämaista kirjaa. Verkalleen hän sieltä nousi, astui vastaani ja ojensi minulle hiljaa, mutta ystävällisesti kätensä. Esitin asiani. Wallinin kellertävät kasvot kävivät iloisiksi ja pian olimme sopimuksen tehneet, Englanninkielen oppikurssien piti alkaa muutamain päiväin perästä jossakin yliopiston oppisalissa ja sitten oli niitä pidettävä kahdesti viikossa. Lukukirjaksi päätimme ottaa Washington Irvingin "The life of Colombus", jota Wallin aikoi kielellisessä suhteessa selittää. Siitä sovittua heitin hyvästit ja jäähyväisiksi hän minuun loi silmäyksen, joka sydämmeeni kävi. — Englanninkielen luennot alkoivatkin todella ja niitä kesti sen lukukauden. Kuulijat olivat hyvin innostuneet ja opettaja oli nähtävästi myöskin. Ennen seuraavan lukukauden alkua oli Wallin jo professoriksi nimitetty.

* * * * *

Kun vuosi 1851 alkoi, uhkasi yliopistoa raskas ukkospilvi, joka pian oli purkautuva. Pedelli- ja patrullihallintoa oli jo nuoriso ehtinyt ruveta kyllin vihaamaan; senlisäksi piti nyt asetuksen ylioppilasten vormupuvuista uudestavuodesta astua täyteen voimaansa. Ja sen mielialan vallitessa, joka tästä kaikesta sukeusi, oli yliopiston nyt tammik. 11 p:nä vietettävä suuri riemujuhlansa Perintöruhtinaan 25-vuotisen kansleritoimen kunniaksi.

Suuremmoisia valmistuksia tätä juhlaa varten tehtiin. Juhlasali koristettiin kasveilla ja puhujalavan molemmille puolille asetettiin Keisarin ja Perintöruhtinaan miehenkokoiset muotokuvat; tämä jälkimmäinen kuva oli äsken armollisimmasti lahjoitettu yliopistolle. Pacius sävelsi suuren juhlakantaatin, johon Cygnaeus oli sanat kirjoittanut, ja suuri kööri harjoitti sitä uutterasti parin viikon ajan. Rehtori Rein kirjoitti ohjelman ja prof. Ilmonin tuli pitää (ruotsinkielisen) juhlapuheen; juhla oli alotettava Mendelsohnin komealla "Hochzeits-marsch'illa". Yliopiston opettajat ja virkamiehet tarjosivat päivälliset Seurahuoneella 200:lle henkilölle ja siellä oli, maljan esitettyä korkealle riemukanslerille, prof. Lillen sepittämiä lauluja laulettava. Illaksi oli järjestetty suuri ilotulitus ja sitä varten rakennettiin korkea, Godenhjelmin maalaama tulituskoristus yliopistotalon parvekkeen yläpuolelle. Ja vihdoin oli samaksi illaksi varakansleri, kenraali Nordenstam, kutsunut luokseen tanssiaisiin loistavan seurueen molempia sukupuolia, niiden joukossa 40 ylioppilastakin.

Kaikki suoritettiinkin ohjelman mukaisesti, ainoastaan ylioppilaiden suhteen oli erehdytty. Varankansleri oli, kuten mainittu, tahtonut tanssiaisissaan nähdä neljäkymmentä ylioppilaskunnan jäsentä — kaikki tietysti täysissä univormuissa — ja rehtori oli saanut toimekseen laatia luettelon sopivimmista ja mahdollisimmista miehistä. Kutsumuskirjeet lähetettiin noille 40:lle valitulle. — Onneksi en minä niiden joukkoon kuulunut, sillä käytin partaa ja se teki minut mahdottomaksi juhlallisiin tilaisuuksiin ja esittelyihin päästäkseni. — Mutta näitä kutsumakortteja ei tavallisella tanssiaismielialalla vastaanotettu. Tuskinpa oli yhtään ylioppilasta, joka olisi katsonut voivansa lähteä Nordenstamin kutsuihin, nauttimaan sen miehen vieraanvaraisuutta, joka yliopistoon oli hankkinut tuon uuden, sietämättömän poliisihallinnon, sen miehen, joka mahtikäskyillään rikkoi lait ja asetukset. "Ei kukaan noista neljästäkymmenestä mene tanssiaisiin", se oli jo kohta kaikille selvää. Eipä kyllä toiselta puolelta jätetty huomaamatta, mitä sellainen kieltäytyminen saattoi merkitä: saatettiinhan sitä selittää loukkaukseksi sitä korkeata henkilöä kohtaan, jonka kunniaksi yliopisto juhlaa viettää. Mutta nämä epäilykset kumottiin: tanssiaisia saattoi pitää aivan yksityisinä, koska kutsumuskorteissakin oli paitsi varakanslerin, myöskin hänen vaimonsa nimi ja ylioppilaskunta saattoi kyllä muuten juhlapäivänä osottaa, että se vilpittömästi kunnioitti korkeaa kansleriaan. Sillä tätä tilaisuutta — se oli kaikkien laajemmissa ja ahtaammissa piireissä pidettyjen neuvottelujen lopputulos — tätä tilaisuutta meidän täytyy käyttää osottaaksemme, mitä uusista yliopisto-oloista ajattelemme, ja miten niiden luojaa arvostelemme. Ja päätös, että kaikki 40 ylioppilasta pysyisivät poissa tanssiaisista, oli järkähtämätön.

Tätä päätöstä ei ensinkään pidetty niin salassa, ettei siitä ajoissa yliopiston rehtorillekin olisi tieto saapunut, ja tämä, erittäin levottomaksi käyneenä, lähetteli turhaan ylioppilaille varoittavia terveisiään. Häntä oli vielä pelotellut "hänen hirmuisuutensa", salaneuvos v. Haartman, joka juhlan edellisenä iltana oli käynyt hänen luonaan ja kehottanut häntä, jos mahdollista, pelastamaan isänmaan tuosta arvaamattomasta vaarasta; siksi kutsui rehtori vielä heti juhlan päätyttyä juhlasalissa ylioppilaat neuvottelemaan tiedekuntahuoneeseen. Sydän kurkussa selitti hän siellä vilkkaasti ja innokkaasti, kuinka suuria onnettomuuksia saattoi johtua ylioppilaskunnan päättömästä mielenosoituksesta ja pyysi, melkein rukoili, että tuo turmiollinen päätös purettaisiin. Mutta vaikka se raskasta olikin, ei voitu muuten kuin kieltäen hänen pyyntöönsä vastata. Selitimme suoraan syyt, joiden nojalla päätöksemme olimme tehneet; me emme olleet voineet, jos arvostamme pidimme, muulla tavoin menetellä, emmekä päätöstämme enää muuttaa voineet.

Vilpitöntä mieltään osottivat ylioppilaat kumminkin kokoontumalla samana päivänä suurilukuisina Kaisaniemeen päivällisille, jossa kanslerin-perintöruhtinaan malja ilosella mielellä juotiin ja laulettiin tilaisuutta varten sepitettyjä runoja. Illalla, ilotulituksen aikana, lauloivat ylioppilaat vielä yliopiston ja sen parvekkeen edustalla venäläisen kansallislaulun ja "Maamme"-laulun.

Mutta Nordenstamin tanssiaisiin ei yhtään ylioppilasta saapunut. Mieliala kuuluu tanssisalissa olleen merkillisen synkkä ja tukala. Nuo 40 ylioppilasta olivat aijotut tanssia hoitamaan. Heitä johonkin määrin korvatakseen muodostivat vanhat herrat jonkunlaisen nostoväen ja he ponnistivat kaikki voimansa saadakseen tanssin vilkkaana pysymään. Mutta rasitukseksi tuo juhla siten oli vieraille, sekä miehille että naisille, ja ennen kaikkea se niin oli isännälle.

Mitähän seurauksia tästä mielenosotuksesta voinee olla? niin kysyttiin seuraavina päivinä huolestunein katsein joka taholla. Eikä kulunut kauvan, ennenkuin pahalta kuuluva huhu toisensa perästä saapui idästä. Milloin kerrottiin, että Perintöruhtinas kieltäytyisi olemasta enää yliopiston kanslerina, milloin taas, että yliopisto suljettaisiin pitemmäksi tai lyhyemmäksi ajaksi tai ainiaaksi. Ja nuo neljäkymmentä ylioppilasta olivat jo valmiit kärsimään rangaistuksen epäkohteliaisuudestaan. Fr. Cygnaeus koetti kirjeessä kreivi Armfeltille selittää tapahtuneen mielenosotuksen oikeassa valossaan, selittää, että sillä oli tarkoitettu kenraali Nordenstamia eikä ketään muuta, yliopiston kansleria ei vähimmässäkään määrässä. Mutta siitäkin kuuluu aluksi vain olleen seurauksena, että tuo muuten niin hieno ja kohtelias kreivi syytti Cygnaeusta siitä, että hänkin oli osallinen ylioppilaitten anteeksiantamattomaan rikokseen. Epävarmuuden ja jännityksen aikaa kesti kauan. Varakansleri Nordenstam kutsuttiin Pietariin kuulusteltavaksi. Ja hänen palattuaan kutsuttiin rehtori Rein sinne puolestaan selitystä antamaan. Nämä molemmat — ja Nordenstam aivan erityisesti, kuten sittemmin kuultiin, — kuuluvat panneen parastaan lieventääkseen mikäli mahdollista arvostelun ankaruutta korkeimmassa paikassa. Vähitellen tyyntyivät mielet Helsingissäkin ja kerrottiin, että jos ylioppilaskunta lähettäisi perintöruhtinaalle jonkinlaisen uskollisuusadressin, saataisiin ehkä kaikki vaara syrjäytetyksi.

Kaksi kuukautta oli jo kulunut. Mutta kun juuri parhaallaan neuvoteltiin tepsivimmistä lepytyskeinoista levisi äkkiä huhu, että korkea kansleri, perintöruhtinas Aleksanteri itse saapuisi Helsinkiin, epäilemättä sovittamaan kaikki, mitä tapahtunut oli. Ja maalisk. 14 p. klo 2 aamulla ajoikin odotettu ruhtinas todella Helsinkiin, mukanaan pieni seurue; hevoset pysähtyivät keisarin palatsin edustalle, jossa kenraalikuvernöörin apulainen ja muut ylemmät sotilashenkilöt olivat vastaanottamassa.

Sen voi arvata, kuinka ilma tästä keventyi. Koko kaupunki oli liikkeessä, juhlallinen mieliala vallitsi. Aikasesta aamusta seisoi torilla keisarin palatsin edustalla tiheä ihmisjoukko, toivoen saavansa vilahdukseltakaan nähdä tuon suositun vieraan. Sittenkuin Perintöruhtinas palatsissa oli vastaanottanut senaatin jäsenet ja muita viranomaisia, läksi hän jo klo 11 yliopistoon. Konsistorion salissa esitettiin yliopiston opettajat hänelle. Juhlasalissa, jossa hänen sisään astuessaan Paciuksen juhlakanttaatti tammik. 11 p:ltä esitettiin, olivat ylioppilaat koolla.[22]

H. K. K. Kansleri nousi puhujalavalle ja piti ylioppilaille venäjäksi puheen, jonka kuvernööri, vapaaherra Cas. v. Kothen, joka Viipurista oli saanut seurata Perintöruhtinasta Helsinkiin, käänsi. Hän lausui, että yliopisto aina oli ollut ja aina oli oleva hänelle rakas ja että hän liikutettuna oli kuullut siitä juhlasta, joka äsken hänen 25-vuotisen kanslerina olonsa kunniaksi oli vietetty ja jossa oli osotettu hänelle uskollisuutta ja rakkautta. Mutta samalla täytyi hänen ilmoittaa, että hän suureksi ikäväkseen oli kuullut, millä tavalla useat ylioppilaat samassa tilaisuudessa olivat rohjenneet käyttäytyä varakansleria kohtaan, josta käytöksestään nuo 40 lain mukaisesti olisivat erotettavat yliopistosta. Mutta hänelle myönnetyn vallan ja varakanslerin esirukousten nojalla saattoi hän kumminkin tämän kerran antaa tapahtuman anteeksi, mutta jos vasta jotakin samanlaista tapahtuu, rangaistaan se lain koko ankaruuden mukaisesti. Hän toivoi toki, ettei hän vasta saa syytä tyytymättömyyteen ja oli vakuutettu, että ylioppilaat rehellisinä suomalaisina eivät koskaan unhota alamaisia velvollisuuksiaan Venäjän keisaria kohtaan. — Ylioppilaat lauloivat kiitokseksi Venäjän kansanlaulun ja seurasivat kansleria portaille hurraten niin että jyrisi ja torille kokoontunut taaja kansanjoukko yhtyi siihen hurraa-huutoon.

Yliopistossa tehtävänsä suoritettuaan kävi Perintöruhtinas vielä aamupäivällä kasarmeissa, sairaaloissa ja kirkoissa, ja tarjosi senjälkeen päivälliset linnassa. Sen edustalle kokoontui taas koko ylioppilaskunta ja esitti laupiaalle kanslerille kiitollisuutensa ja suosionsa laulamalla ensiksi "Maamme" laulun ja sitten kansanlaulun. Perintöruhtinas astui kahdesti parvekkeelle ja lausui ruotsiksi: "Kiitän. Jumala teitä siunatkoon!" Riemu oli ääretön. Linnasta kiirehtivät ylioppilaat Pitkälle sillalle, siellä vielä kerran heläyttääkseen hurraahuutonsa ja heiluttaakseen lakkejaan korkealla, jäähyväisiksi ruhtinaalle, joka jo aikaseen iltapäivällä kiireesti lähti paluumatkalle.

Näin hyvästi ja kauniisti päättyi kertomus noista aikoinaan niin paljo puhutuista "Nordenstamin tanssiaisista."

Sitä mielialaa, joka vallitsi pääkaupungissa ja koko maassa, kuvasi Topeliuksen runotar Hels. Tidningareissa kohta perintöruhtinaan lähdettyä innostuneella runolla, kuten seuraavat otteet osottavat:

14 p. maaliskuuta 1851.

Kirkkaana talviaamu nyt meren pintaa sous,
Ja kaikki mustat pilvet ne haipuu,
Ja kaikki varjot yön, jotka uhaten nous,
Ne valtikkoineen nöyrtyen taipuu.
Nyt uusi päivä nous. Yli maan ja manteren
Kuin juhlaan valmistuvat nyt kaikki riemuiten,
On rikas rinnan köyhänkin kaipuu.

— — — — —
— — — — —

Ja kuule! Riemu soi yli maan ja manteren
Hänt' uskollisna seuraten tiellä.
Ei ääntä imarruksen, ei tekopyhyyden,
Mi ruhtinaalle raikuvi siellä.
On kunnioitus vapaa — oi näky ihana —,
Mi nousee tuhansista nyt ihmisrinnoista
Rukoillen Herraa hurskaalla miellä.

— — — — — — — — — —

(Suom. Y. W—la.)

Perintöruhtinaan käynti Helsingissä jätti erittäin kalliin ja pysyväisen vaikutuksen sen kautta, että Perintöruhtinas, kun opettajakunta yliopistossa hänelle esitettiin, omalla kädellään antoi M. A. Castrénille samana päivänä allekirjoittamansa virkanimityksen suomenkielen professoriksi. Suurempaa suosiota hän tuskin olisi Suomelle ja sen yliopistolle voinut osottaa. Yksimielisellä mieltymyksellä se tieto kuultiinkin.

Kysymys suomenkielen professorinviran perustamisesta oli, kuten ennen kerrottu, ollut keskeneräisenä vireillä vuodesta 1840 asti. Kymmenen vuoden arvelemisien jälkeen oli lopuksikin päästy niin pitkälle, että nyt asia vihdoinkin saatiin korkeimmassa paikassa päätetyksi. Mutta kuinka arvelluttavana tätä tekoa vielä silloinkin pidettiin, ja kuinka epäillen siihen nytkin ryhdyttiin, sen osottaa parhaiten se erikoisasema, johon tämä uusi professorinvirka ensi aluksi joutui. Keis. kirjeessä maaliskuun 22 p:ltä 1850 säädettiin nimittäin, "kanslerin mielipiteiden mukaisesti", että suomenkielen professori oli asetettava yliopistoon "samoilla oikeuksilla ja eduilla virkansa suhteen kuin oli toisilla professoreilla, sillä erotuksella kumminkin, että tämä professori ei ota osaa oppiarvoja varten säädettyihin tutkinnoihin ja että hän asetetaan määräyksellä (konstitutoriaalilla) erotettavaksi yliopiston korkeimman hallinnon tahdosta." Vasta uusien sääntöjen kautta lokak. 1 p:ltä 1852 pääsi suomenkielen professorinvirka samanlaiseen asemaan kuin muut vakinaiset professorinvirat.

Tuskin olen vielä maininnutkaan siitä henkilöstä, joka näinä huolettavina aikoina oli korkeimman vallan ylin edustaja maassamme. Kenraalikuvernöörin, ruhtinas Mentschikoffin, apulaiseksi oli, Thessleffin kuoleman jälkeen, jo tammikuussa 1848 nimitetty kenraaliluutnantti Platon Rokassowsky, joka saapui Helsinkiin ja rupesi virkaansa hoitamaan maaliskuussa samana vuonna. Kenraali Rokassowsky oli silloin 50 vuoden ikäinen: kohta aluksi opittiin hänet tuntemaan tyyneeksi ja hiljaiseksi mieheksi, joka, käytökseltään yksinkertaisena ja tyyneenä, ei suurta melua pitänyt. Ehkäpä se huolellinen eurooppalainen kasvatus, jonka hän oli saanut, vaikutti, että hän hyvästi oivalsi sen luonteen ja katsantotapain eroavaisuuden, joka luonnollisesti oli olemassa kahden niin eri rotua olevan kansan välillä ja niiden sivistyksen ja laitosten välillä, ja hän koetti hienotunteisesti tasotella niitä epäkohtia, joita tällaisissa olosuhteissa pakostakin ilmenee. Pian hän maahamme perehtyi ja tahtoi tänne täysin koteutuakin. Jo täällä olonsa ensi vuosina tuli hänestä suomalainen tilanomistaja: hän näet osti Degerön tilan Helsingin vierestä ja uhrasi suuria varoja sen kaunistamiseksi. Tällä kauniilla maatilalla hän kesäaikansa vietti, onnellisena nauttien luonnon ja perhe-elämän iloista. Sekä siellä maalla että kaupungissa olivat perheen ovet aina auki vieraille, joita siellä sydämmellisesti vastaanotettiin, ilman mitään loistoa ja komeilua. Kenraalikuvernöörintalossa Rokassovskyn aikaan oli Helsingin seuraelämän keskus; siinä talossa kaupungin hienoimmat sekä suomalaiset että venäläiset perheet hyvässä ja hauskassa sovussa tapasivat toisensa. Sellainen ystävällinen molempain kansallisuuksien "lähentäminen" ei sittemmin samoissa saleissa ole koetteeksikaan tullut kysymykseen. En kuullut, että Rokassowsky olisi puuttunut millään tavalla niihin tapauksiin yliopistossamme, joista edellä oli puhe, enemmän kuin yleensäkään sen oloihin.

* * * * *

Se sama päivä, jolloin Perintöruhtinas kävi Helsinkiä ilahduttamassa, oli toisessakin suhteessa merkillinen päivä. Kun Pitkällä sillalla viimeiset jäähyväishurraahuudot olivat kajautetut, oli kiirehdittävä teaatteriin, jossa Z. Topeliuksen "Viidenkymmenen vuoden perästä" silloin ensi kerran esitettiin. Tekijä oli ennakolta lehdessään kertonut, että hän oli kappaleen dramatiseerannut Hels. Tidn:ssa v. 1849 olleen novellinsa "Rautakylän vanhan paroonin" mukaan ja että siinä, kun se oli ensimmäinen näyttämöllinen yritys, oli suuria puutteita. Esityksen jälkeen tunnusti hän myöskin, että hänen ennustuksensa oli toteutunut: kappale kesti ensi kerralla 4,5 tuntia ja väsytti siis; jo toiseksi kerraksi oli hän lyhentänyt pitkäveteisiä paikkoja ja myöhemmin vielä kappaletta karsittiin. Mutta tällaisista puutteista huolimatta ja vaikka mielet päivän suurten tapahtumain johdosta olivat sangen kiihtyneet, vastaanotettiin kappale vilkkailla suosion osoituksilla. Vanhan paroonin Magnus Drakenhjelmin esitti tuo etevä näyttelijä Pierre Deland aivan loistavasti; tässä luonteenkuvauksessa oltiin sitäpaitsi tuntevinaan erään äsken kuolleen vanhan kustaviaanin useita piirteitä, miehen, jota edellä usein olen maininnut. Kustaa III:nen esittäjä (hra Lagerqvist) oli niin Kustaa III:nen näköinen, että se herätti riemastusta. Myöskin rva Deland ja muut näyttelijät esittivät osansa hyvin tyydyttävästi. Kappaletta kokonaisuudessaan saattoi arvostelu syystä pitää "hyvänä ja ilahduttavana enteenä siitä, miksi kotimainen näyttämömme kerran on kasvava." Se näyteltiin viisi kertaa perättäin hyville huoneille.

Pierre Deland hoiti nyt taas edellisen vuoden lokakuusta asti Helsingin yleisön teaatterihuveja. Hänen tyttärensä Betty (sittemmin rva Almlöf) oli näyttelijättärenä edellisen Helsingissä olonsa jälkeen melkoisesti edistynyt ja hän oli hyvin suosittu. Vaikka ohjelmistossa ei ollut mitään erittäin mainittavaa, oli tämä näytäntökausi kumminkin erittäin hauska. Huhtikuun alussa läksi Deland kumminkin Turkuun.

Vielä samassa huhtikuussa saapui Helsinkiin Delandin sijalle useista edellisistä käynneistään tunnettu hra Edv. Stjernström. Tämä etevä näyttelijä oli 1850 Ruotsissa perustanut teaatteriseurueen, jonka kanssa hän kolmen vuoden ajan oleskeli Suomessa.

Tätä ensimmäistä yritystä perustaa Suomeen pysyväinen teaatteri kohdeltiin aluksi luonnollisesti vilkkaalla harrastuksella. Stjernström alottikin toimintansa Suomessa syksystä 1850, mutta kun hänen seurueeseensa suurimmaksi osaksi kuului vasta-alkajia, näytteli hän varovasti kyllä ensiksi useita kuukausia Turussa, Porvoossa ja Viipurissa, harjoitellen joukkoaan, ennenkuin hän esiintyi Helsingissä. Täällä alotti hän näytäntönsä vasta huhtik. 22 p. 1851.

Uusi teaatteriseurue otettiin suosiolla vastaan. Sen taiteelliset ja näyttämölliset voimat eivät tosin olleet suuret, mutta Stjernström osottautui kykeneväksi johtajaksi, joka osasi innostuttaa nuorta joukkoaan ja sillä voittaa yleisönsä myötätuntoisuuden. Itse hän oli monipuolinen taiteilija, tosin vartaloltaan sangen kookas, mutta aina vilkas, henkevä ja nerokas näytellessään ja kupletinlaulajana hän oli aivan voittamaton. Näyttelijäkunta edistyi hänen johdollaan. Ohjelmisto oli hyvin vaihteleva. Kepeämpäin kappalten lomassa saatiin jo heti alussa nähdä m.m. Victor Hugon "Hernani" ja ennen pitkää sai Stjernström esittää uuden, suuren, runomittaisen kotimaisen kappaleen, F. Berndtsonin "Ur lifvets strid" (Elämän taistelusta).

Teatterihistoriassamme muistettava päivä oli toukok. 19 p. 1851, jolloin "Ur lifvets strid" ensi kerran esitettiin. Niin lämpöstä isänmaallista innostusta tuskin lie koskaan ennen näyttämöltä herätetty. Porilaisten marssin säveleet, jotka kauan olivat olleet unhotuksissa ja jotka silloinen polvi ensi kerran kuuli, suomalaiset univormut vuodelta 1808, joita ei koskaan ennen oltu nähty, Döbeln itse näyttämöllä vanne otsallaan, kaikki tämä näytelmässä, joka oli kauniilla runomitalla kirjoitettu ja jossa oli paljo lyyrillistä suloa, sekä jota O. Greven säveleet säestivät, — sen kaiken täytyi panna yleisön sydämmet tykyttämään. Oltiin ylpeitä ja iloisia, suosionosoitukset olivat suurenmoiset, kolmesti huudettiin tekijä esiin, seppeleitä ja kukkavihkoja, (jotka siihen aikaan olivat harvinaisemmat kuin nykysin), viskattiin näyttämölle. Eikä innostus laskeunut kun esirippu laskeusi. Me ylioppilaat ja muut nuoret kokoonnuimme suurella joukolla teaatterin edustalle, otimme Berndtsonin, kun hän astui ulos, väliimme — melkeinpä tahdoimme kantaa häntä — ja saatoimme hänet Kaisaniemeen, jossa pitkästi istuttiin tunnelmarikasta iltamaa viettäen.

Kappale esitettiin viisi kertaa perättäin ja vähän sen jälkeen vielä kuudennen kerran, jolloin näyttelijä Torsslow, joka oli saapunut tänne vierailemaan, esiintyi Döbelninä. Mutta se mieliala, jonka kappale herätti, huoletti korkeita viranomaisia. Stjernström sai ystävällisen neuvon, ettei hänen pitäisi enää ohjelmistoaan tällä kappaleella rasittaa. Kappaleen ilmestyminen painostakin viivästyi samasta syystä seuraavaan syksyyn.

Näyttelijä Torsslow oli, kuten mainittu, toukokuussa saapunut Helsinkiin. Hän esiintyi varsinkin Casimir Delavignen suuressa draamassa Ludvig XI. Juhannuksen aikaan läksi Stjernström Tukholmaan, jossa hän kesällä Humlegårdin teaatterissa esitti Helsingistä karkoitetun "Ur lifvets strid" 24 kertaa, Samana kesänä esitti P. Deland Tukholman Djurgård-teaatterissa Topeliuksen "Viidenkymmenen vuoden perästä" 37 kertaa. Suomi saattoi siis syystä ylpeillä kasvavan dramaattisen kirjallisuutensa kahdesta uusimmasta tuotteesta.

* * * * *

Suomenkielen pyrintöjä seurattiin yläilmoissa yhä edelleen hyvin epäillen, miltei kammolla. Sitä todisti riittävästi, paitsi tuota surullisen kuuluisaa senssuurikirjettä huhtik. 8 p:ltä 1850, esim. suomenkielen professorinviran väliaikaisuus ja ne turhantarkat rajoitukset, joita tehtiin suomal. kirjallisuudenseuran sääntöihin, kun ne julistuksen mukaan heinäk. 4 p:ltä 1849 olivat hallituksen vahvistettaviksi lähetettävät. Mutta eipä nytkään voitu olla ryhtymättä aina silloin tällöin johonkin toimenpiteeseen suomenkielen ja suomenkieltä käyttäväin hyväksi, edes kohtuullisimpain vaatimusten tyydyttämiseksi. Niin ilmestyi lopulla vuotta 1851 (jouluk. 1 p.) julistus joka määräsi, että jokaisella, joka yliopistoluvut päätettyään vuodesta 1856 tahtoi päästä valtion virkoihin, tulisi olla todistus siitä, että hän voi ajatuksensa suomeksi lausua jos tahtoo saada virkoja tuomioistuimissa ja viroissa niissä osissa maata, joissa asujamiston suurin osa ainoastaan tätä kieltä osaa. Samoin sai rahvas maalla oikeuden pitäjittäin ja kihlakunnittain ottaa ja palkata kielenkääntäjiä, joiden tulisi kohtuullista palkkiota vastaan kääntää rahvaalle annettuja pöytäkirjoja ja päätöksiä ynnä muita asiakirjoja ja virallisesti edesvastuullisina vahvistaa nämä käännöksensä oikeiksi.

Suomalaisen kirjallisuudenseura oli sen sääntöihin äsken tehtyjen muutosten takia m.m. menettänyt oikeutensa kutsua jäsenikseen muita kuin, kuten ilmoitettiin, sellaisia 21 vuoden ikäisiä miespuolia, jotka eivät kuulu yliopistoon eikä muiden oppilaitosten oppilaisiin eivätkä käsityöläis- eikä maanviljelijäluokkaan. Seuraa oli myös kielletty sanomalehdissä taikka muulla tavoin ilmoittamasta kokouksistaan ja muita kuin vakinaisia kuukauskokouksia ei ollut enää lupa ollenkaan pitää. Seuran julkaisut alistettiin uusimpain senssuurimääräysten alle, j.n.e. Mutta tämä kaikki ei paljoa häirinnyt kirjallisuudenseuraa. Se jatkoi tyyneesti ja hiljaa hedelmöittävää toimintaansa, varmana siitä, että ne ahtaat rajoitukset, joilla sen toimintaa tahdottiin supistaa, ennemmin tai myöhemmin mahdottomina unhoittuisivat.[23]

Jo 1845, kun oleskelin Savossa, oli minulle se kunnia tapahtunut, että minut oli kutsuttu kirjallisuudenseuran jäseneksi. Tästä ajasta aina 1860-luvulle asti olin, siitä voin kerskata, seuran kokouksissa uskollisimmin läsnäolevia jäseniä. Sen hiljaista työtä, vaikka se puhtaasti kirjallista olikin, pidin aina työnä kansallisen pystyssäpysymisemme puolesta ja minä seurasin sitä työtä sydämmellisimmällä uskollisuudella. Rakkain tehtävä oli minulle tavalla taikka toisella hyödyttää tätä seuraa. Ja vuosikokouksessa 1851 osotettiin minulle sellainen kunnia, että minut valittiin seuran rahastonhoitajaksi, jossa toimessa sitten olin kuusi vuotta. Tämä toimi ei siihen aikaan ollut aivan edesvastuurikas eikä työteliäs. Sillä seuralla ei silloin vielä ollut mitään rahastoja, ei mitään valtionapuja ollut sillä nostettavana, sen vuotuinen tulo- ja menoarvio nousi tavallisesti noin 1,500 hopearuplaan ja mitä rahoja kassaan kertyi, ne myöskin melkein heti maksettiin ulos, niin että kuukaustilit miltei säännöllisesti osottivat pienen vajauksen, jonka rahastonhoitajan oli täytynyt vastaseksi täyttää. Taloudellisessa suhteessa eli seura siten päiväseltään, mutta ei siltä aristellut ryhtyessään kalliidenkin teosten ulosantamiseen, vaikkei ollut tietoa, mistä kustannukset suoritettaisiin. Luotettiin kansalaisten hyväntahtoisuuteen ja uhraavaisuuteen eikä siinä erehdyttykään. Rahastonhoitaja koetti aina keksiä rikkaita liikemiehiä y.m. eri osista maata, joita kutsuttiin seuran jäseniksi ja joiden saattoi otaksua lunastavan jäsenkirjansa vähän suuremmalla summalla kuin sillä 6 ruplalla, joka silloin oli tavallinen jäsenmaksu. Ja tällä tavoin todella saatiinkin jommoisiakin summia kokoon. Muullakin tavoin rupesi yhä useammin raha-apuja saapumaan, tulot kirjavarastoista kasvoivat vähitellen ja siten suoriusi seura onnellisesti, vapaana ja riippumattomana, lopulle 50-lukua ja alulle 60-lukua, joilta ajoilta keisarilahjain, valtionapujen, yksityisten lahjoitusten ja testamenttien kultakausi alkoi.

Kirjallisuudenseuran puheenjohtajana oli 50-luvun alulla yliopiston rehtori, useinmainittu Gabriel Rein. Hän oli ollut tässä kunniatoimessa aina vuodesta 1841 lähtien ja pysyi siinä vuoteen 1853, jolloin hän, valtiollisista syistä, joiden pätevyyttä ei kumminkaan selvästi tajuttu, katsoi parhaaksi luopua puheenjohtajantoimesta, johon hänet kumminkin myöhemmin vielä kerran kutsuttiin. Varapuheenjohtajana oli seuran olemassaolon ensi vuosista lähtien "filosoofi", professori Joh. Jak. Tengström, ja hän oli siinä toimessa uskollisesti kuolemaansa saakka v. 1858. Sihteerinä oli viidentoista vuoden ajan (1846-1861) Sven Gabr. Elmgren, joka sillä lannistumattomalla uutteruudella, joka oli hänelle ominainen, erinomaisella tavalla hoiti seuran juoksevia asioita ja usein vaikutti sen päätöksiinkin. Kokoukset pidettiin yliopistolla, tiedekuntain kokoushuoneessa. Sen viheriän liinan ääressä tapasi varmasti aina kantajoukon seuran lämpimimpiä, uutterimpia jäseniä. Puheenjohtajasta oikealla istuivat, miltei säännöllisesti, varapuheenjohtajan vieressä, Frans Joh. Rabbe, Matth. Akiander, E. Aleks. Ingman, Matth. Aleks. Castrén ja siinä vanhan kaartin rivissä monasti myöskin Fredr. Cygnaeus, Joh. Vilh. Snellman, Z. Topelius — sekä myöhemmin itse Elias Lönnrot, joka muutti Helsinkiin vasta 1854 ja silloin kohta sai puheenjohtajan paikalle asettua. Pöydän vasemmalle puolelle, sihteerin viereen, asettuivat tavallisesti toiset toimimiehet sekä seuran muut nuoremmat jäsenet Herm. Kellgren, B. A. Schauman, Carl Gust. Borg, Karl Collan, Paavo Tikkanen, Aug. Ahlqvist, D. E. D. Europaeus, Fredr. Polén, — näitä miehiä harvoin puuttui tuosta rivistä, muita mainitsematta, jotka siihen aikaan säännöllisemmin taikka harvemmin seuran kokouksissa olivat läsnä.

Kokouksissa asioita käsiteltäessä käytettiin melkein yksinomaan ruotsia. Kun Lönnrot tuli puheenjohtajaksi, rupesi hän kyllä esittämään asioita suomeksi ja tarkastuskomiteakin antoi senjälkeen lausuntonsa enimmäkseen suomeksi. Mutta keskustelu kun syntyi, pääsi ruotsinkieli melkein kohta voitolle, — se johtui siitä, että kaikki käyttivät puhuessaan esteettömästi ruotsia, vaan eivät hetikään kaikki esteettömästi suomea. Pöytäkirja oli myöskin ruotsinkielinen, niinkauan kuin Elmgren oli sihteerinä. Vasta kun C. G. Borg (1861) tuli sihteeriksi ja hänen jälkeensä Ahlqvist, Krohn y.m., muuttui pöytäkirja suomenkieliseksi ja samalta ajalta kävivät keskustelutkin enimmäkseen suomeksi.

* * * * *

Tanska ja sen rikas kirjallinen ja taiteellinen elämä oli jo kauan minua etäältä viehättänyt. Kaikki ne kuvaukset tästä maasta ja sen pääkaupungista, joita 1840-luvulla sain lukea — Snellmanin, Sturzenbecherin, Kohlin y.m. kertomukset — ne osaltaan tätä mieltymystä lisäsivät. Thorvaldsen. Oelenschläger, Örsted, Grundtvig, Heiberg, rouva Gyllenbourg, Kierkegaard, Andersen, Chr. Winther, Hertz y.m. olivat nimiä, joita jokainen Suomessa tunsi ja joita yleisesti ihailtiin. Harrastusta Tanskaa kohtaan lisäsivät vielä sen ajan skandinaaviset riennot ja suuret ylioppilasretket. Tähän tuli vielä v:n 1848 valtio-muutos ja uusi perustuslaillinen elämä Tanskassa, kansallinen taistelu Slesvigin puolesta ja tuo kunniakas, voittorikas kolmivuotinen sota 1848-50, — se kohotti harrastuksen Tanskaa kohtaan milteipä innostukseksi.

Sinne, "Juutinrauman syleilemään, ihanaan Kööpenhaminaan" paloi mieleni yhä hartaammin. Syksyllä 1851 onnistuivatkin asiani niin, että tämän toivomukseni sain täyttymään. Kesän kuluessa tein höyrylaivalla pikaisen huviretken iloisessa seurassa Viipuriin ja sieltä vielä iloisemmassa seurassa Lappeenrantaan katsomaan sitä suurta kansallista työtä, jota Saimaan kanavan avaamiseksi tehtiin, ja senjälkeen olin valmis lähtemään Suomesta lähemmäs vuoden ajaksi. Syyskuun alussa lausuin siis jäähyväiset vanhalle isälleni, jota en sen jälkeen enää saanut nähdä, veljilleni ja ystävilleni, ja matkustin Turun kautta Tukholmaan ja jonkun aikaa siellä viivyttyäni kanavatietä Göteporiin ja edelleen höyrylaivalla Kööpenhaminaan, jonne saavuin syysk. 27 p.

Kööpenhaminaan jäin nyt enemmäksi kuin seitsemäksi kuukaudeksi. Nautintoni oli suuri kun sain elää tuossa henkisestä kulttuurista niin rikkaassa kaupungissa, kansan keskuudessa, jossa kansallistunne äsken oli herännyt ja jossa valtiollinenkin elämä juuri oli syttynyt. Joskaan ei Tanskan kansa kaikessa vastannut niitä ihanteellisia käsityksiä, joita etäälle siitä olin saanut, niin saattoi sitä kumminkin monessa suhteessa pitää kauniina esikuvana muille pienille kansoille. Suosittu kansanlaulu, "Urhea jalkasoturi", jota siellä jokainen, puukenkäinen katupoika hyräili joka kadulla, se oli minusta Tanskan kansaa hyvin kuvaava; se ei ollut myrskyinen eikä raju, mutta terve ja reipas ja se tulkitsi sattuvasti sitä iloista, voittoisaa itsetietoisuutta, joka silloin kansan sydämmen täytti.

Lueskelin ahkerasti Tanskan historiaa ja tilastotiedettä ja perehdyin joltisestikin maan oloihin. Olin jo aikasemmin tutustunut Tanskan kaunokirjallisuuteen ja luin sitä vielä enemmän. Kööpenhaminan kuninkaallisessa teaatterissa kävin tänä näytäntökautena, — usein vanhan ystäväni O. Toppeliuksen seurassa, joka myöskin oleskeli tämän talven Köpenhaminassa — hyvin usein. Sain nähdä monta Holbergin ilveilyä näyteltävän sellaiseen perin tanskalaiseen tapaan, ettei sitä muualla saakaan nähdä. Sain nähdä tuon etevän näyttelijättären, rouva Heibergin, esittävän Shakespearin draamoja ja ranskalaisia näytelmiä — ne hetket ovat kauniimpia muistojani tuolta ajalta. Ja käyntini Thorvaldsenin museossa olivat minulle juhlahetkiä.

Jo ensimmäisinä Köpenhaminassa oleskeluni päivinä sain olla läsnä valtiopäivämiesvaaleissa. Paria päivää myöhemmin valtiopäivät avattiin. Ja niiden istunnoissa olin sitten talven kuluessa uutterana ja tarkkaavaisena kuuntelijana. Siellä ensi kerran tutustuin parlamenttaariseen elämään. Mahtavasti tykytti sydämmeni, kun sain kuulla Tanskan nuortean kansan vapaudensankarien sellaisten kuin Orla Lehmannin. Tscherningin, Monradin, Madvigin y.m. esiintyvän puhujina.

Huomattavia persoonallisia tuttavuuksia en Kööpenhaminassa tehnyt monta. Runoilijan, prof. H. P. Holstin luona kävin jättämässä Fr. Cygnaeuksen minulle kirjoittaman suosituskirjeen sekä hänen uusimpia teoksiaan, mutta hänen jäykkä ja pakollinen kohteliaisuutensa vieroitti minut ikipäivikseni kaikista sellaisista suositusretkistä. Suomalaisen kirjallisuudenseuran puolesta oli minulla myös toimena viedä seuran kirjeenvaihtajajäsenelle, valtioneuvos Chr. Molbechille, joukko seuran äsken julkaisemia teoksia. Molbech, joka silloin jo oli 70-vuotias "tieteellisten vaivojen vanhus", pelotti minua aluksi erinomaisella rumuudellaan ja tieteellisellä turhamaisuudellaan. Mutta hän oli erittäin ystävällinen, pyysi minut monasti perheeseensä — m.m. jouluaatoksikin — ja hänen talossaan sain tavata useita kuuluisia miehiä, kuten fysioloogin Eschriehtin, geoloogin Forchammerin, kasvatustieteilijän M. Hammerichin, silloisen ylimääräisen oikeustieteen professorin, sittemmin ministeristönjohtajan Hallin y.m. — unhottaa en saa vanhuksen poikaa O. K. F. Molbechia, joka silloin vielä oli nuori runoilija, vaan joka sittemmin saavutti etevän sijan dramaattisten kirjailijain joukossa. — Helsingissä jo olin tutustunut kuuluisaan sellonsoittajaan Chr. Kellermanniin, hän oli näet vaimonsa, etevän tanssijattaren, ja kahden poikansa kanssa kahdesti käynyt Suomessa ja m.m. maantiellä Porvoon tiellä taittanut käsivartensa. Näiden ystävällisten taiteilijain pienessä kodissa vietin monta hauskaa hetkeä.

Vieraalla maalla voi persoonallisen kanssakäymisen puutteen korvata tarkoin seuraamalla sanomalehdistöä. Tätä tietä hankin huolellisesti kaikki mahdolliset tiedot päivän tapauksista siinä maassa, jossa olin ja niistä erilaisista valtiollisista, kirjallisista ja muista mielipiteistä, joita siellä oli olemassa.

Mutta kotimaani oloja seurasin samalla myöskin. Vaikutukseni ja mietelmäni kaikesta siitä, mitä Köpenhaminassa näin ja koin, kerroin tarkoin ystävilleni Helsinkiin. Kirjotin uutterasti kirjeitä, vaikka posti siihen aikaan noiden kaupunkien välillä viipyikin 12-14 päivää, kirjotin milloin yhdelle milloin toiselle, ja hyvällä, pirteällä tuulella kun olin, kirjotin hauskoja kirjeitä. Pian sain kuulla, että kirjeitäni mielihyvällä luettiin; eräänä päivänä ilmoitettiin minulle juhlallisella pöytäkirjan otteella, että kirjeitteni lukemista varten oli muodostunut pysyvä "komitea", johon kuuluivat, paitsi Otto-veljeäni, ystäväni Casimir Palmroth, Adolf Vasenius, Karl Collan, Edv. Strömberg. Aug. Ahlqvist ja Ad. Grotenfelt. Eräästä kirjeestäni oli, luvattani, lähetetty Morgonbladettiin pitkänlainen Tanskan kansaa ja sen edustajia valtiopäivillä koskeva kuvaus, ja pian sain sen kummikseni nähdä painettuna Ruotsinkin lehdissä. "Litteraturbladettiin" lähetin itse kirjoituksen "Köpenhaminan yliopistosta"; tuo kirjoitus sisälsi tarkan ja täydellisen selonteon tämän yliopiston laitoksista, — olin sitä varten käyttänyt erästä arvokasta asetuskokoelmaa, jonka sain ostetuksi äsken kuolleen historioitsijan Engelstoftin kirjahuutokaupasta. Pidin tätä selontekoa juuri silloin hauskana Helsingin kirjalliselle yleisölle, koska yliopistomme asetuksia parhaallaan uusittiin.

Opintoni Kööpenhaminassa ja lähimmät tulevaisuudentuumani keskeytyivät valitettavasti surullisella tavalla. Vanha isäni, jonka voimat viime vuosina melkoisesti olivat heikentyneet, kuoli maalisk. 30 p. 1852. Tämän masentavan surusanoman sain vasta kahden viikon perästä; lennätinlaitosta ei ollut silloin vielä Helsingissä käytettävänä. Nyt oli minun palattava kotiin niin pian kuin mahdollista; mutta mahdollista ei ollut matkustaa nopeasti. Mitään talvilaivaliikettä Itämeren yli ei ollut olemassa; Hangon satama oli olemassa ainoastaan kartalla. Tosin lähti jo rautatie Kööpenhaminasta, mutta se kulki ainoastaan Roeskildeen saakka. Ellen tahtonut lähteä retustamaan postivaunuissa Tanskan saarien yli ja sitten Saksan ja Venäjän halki Suomeen, olin auttamattomasti vankina, kunnes säännöllinen laivaliike Tukholman ja Turun välillä alkoi. Ja sinä vuonna oli kevät tavallista myöhäisempi. Kärsimättömänä lähdin tosin Kööpenhaminasta jo toukokuun alkupäivinä, mutta silloin siellä parhaallaan satoi lunta. Saavuin kumminkin salmen yli Ystadiin ja eräällä lyypekkiläisellä höyrylaivalla sieltä Tukholmaan. Mutta siellä sain viipyä kolmatta viikkoa; vasta toukokuun 23 tai 24 p:nä saatoin nousta laivaan, joka minut vei Helsinkiin.

Sangen synkkä ja raskas oli Helsingissä yleisesti vallitseva mieliala, kun kotiin palasin. Tavallista tummemmilta näyttivät olosuhteet. Ruhtinas Mentschikoffin venäläisestä kansliapäälliköstä Fischeristä, jota jo kauan oli pidetty Suomen häijynä henkenä, oli äsken (marraskuulla 1851) yhtaikaa tullut suomalainen aatelismies ja Suomen ministeri-valtiosihteerin apulainen: tätä pidettiin vielä onnettomuuttakin pahempana tapauksena, — häväistyksenä. Senatissa oli v. Haartman yhä vielä sama hirvittävä itsevaltias mikä ennenkin: hän kylpi korkeimman armon päiväpaisteessa eikä hänen mahtiaan vastaan uskaltanut ajatustakaan nousta. Yliopistoa hallitsivat Nordenstam ja hänen pedellinsä ja vormupuvut olivat yhä edelleen pakolliset; odotettiin vain yliopiston sääntöjä. — Joka taholla tuntui ahtaalta, umpinaiselta, masentavalta, Ainoa, joka oikeastaan kuluneena talvena ja keväänä oli virkistänyt mieliä Helsingissä, oli ollut uuden kotimaisen oopperan, "Kaarlo kuninkaan metsästyksen", esittäminen. Se oli ensi kerran esitetty maaliskuun 24 p:nä ja sitten lyhyemmässä kuin kuukauden ajassa yhdeksän kertaa perättäin. Suuremmoinen teoshan olikin tämä ooppera, jonka Pacius ja Topelius olivat luoneet ja jonka säveltäjän johdolla yksinomaa kotimaiset taiteensuosijat esittivät. Eipä ollut ihme, että sitä pidettiin merkkitapauksena Suomen säveltaiteen ja Suomen näytelmätaiteen historiassa. Harjoituksia oli kestänyt pitkin koko kevättä — jo edellisenä keväänä oli Pacius esittänyt osia siitä eräässä konsertissa — ja niitä oli suurella mielenkiinnolla seurattu. Ja kun kappale vihdoin julkisesti esitettiin, nousi innostus rajattomaksi. Ensi esitys päätettiin laulamalla "Maamme" laulu — samoin seuraava, jolloin Runeberg oli saapuvilla — ja senjälkeen kokoonnuttiin juhlaan Seurahuoneelle, jossa Paciusta ja Topeliusta riemulla kannettiin ja jossa isänmaallisen innostuksen kuohuessa yli äyrästensä pantiin osakkeenkeruu alulle, uutta jo ennen tuumissa ollutta kiviteaatteria varten, — se osakkeenkeruu pysähtyi sillä kertaa valitettavasti tuossa tilaisuudessa merkittyihin 6,000:teen hopearuplaan. — Tässä kaikessa innostuksessa en ollut saanut olla mukana; siitä oli kumminkin lämpönen tuulahdus lehahtanut minulle Kööpenhaminaan saakka.

Mutta "Kaarlo kuninkaan" synnyttämä riemastus oli minun paluuseeni asti jo joltisestikin ehtinyt haihtua. Syvä suru oli sen jälestä isänmaata kohdannut. M. A. Castrén, jonka terveydentila pitkin koko kevättä oli antanut aihetta pahaan pelkoon, oli toukok. 7 p:nä kuollut, vasta 38 vuotiaana. Hautajaiset, jotka vietettiin toukok. 12 p:nä, osottivat kuinka yleisesti se vahinko käsitettiin, jonka Suomi tämän kuolemantapauksen kautta oli kärsinyt. Harvoin oli sitä ennen Helsingissä nähty sellaista väkijoukkoa liikkeellä, koko ylioppilaskunta oli liittynyt hautajaissaattoon, maahanpanijaisissa vanhassa kirkossa oli Fr. Cygnaeus puhunut, hautuumaalla oli viimeiset jäähyväiset vielä lausunut J. V. Snellman ja Z. Topeliuksen ruotsiksi ja A. Ahlqvistin suomeksi sepittämiä runoja oli laulettu. Tämän surujuhlallisuuden vaikutus ja erittäinkin Snellmanin tulevaisuutta melkein epäilevät sanat säilyivät helsinkiläisten mielissä vielä kotiinpalatessanikin ja alakuloisina tuttavani niistä minulle juttelivat.

Myöskin toinen suuri onnettomuus oli omiaan mieliä masentamaan. Porin kaupungin oli tulipalo suureksi osaksi hävittänyt toukok. 22 p:nä. Tätä tulipaloa seurasi pian senjälkeen toinen, vielä suurempi, kun Vaasan kaupunki elok. 3 p:nä ja sitä seuraavina päivinä paloi poroksi.

* * * * *

Yliopiston uudet säännöt julaistiin lokak. 1 p:nä 1852. Suuret mullistukset yliopistomme laitoksissa ja oloissa johtuivat niistä ja ne olivat näiden sääntöjen johdosta uudeltavuodelta toimeenpantavat. Filosofia joutui virastaan pois yliopistostamme, sen nimikin karkoitettiin; osakunnat olivat hajoitettavat ja ylioppilasten yhteiselämä järjestettävä tiedekunnittain, — muusta puhumattakaan. Paljo ajattelemisen aihetta oli siis jokaisella, joka kuului yliopistoon. Ylioppilaille erityisesti oli syksy 1852 kuin yhtenäistä muuttopäivää. Jokaisen osakunnan täytyi järjestää rahastonsa, kirjastonsa ja muun omaisuutensa, sekä päättää niiden vastaisesta käyttämisestä. Eri osakuntain valtuutetut pitivät tiheään kokouksia voidakseen järjestää olot mikäli mahdollista samalla tavalla. Vaikka minua, ulkomailta palattuani, ei muodollisesti oltu kirjoitettu takasin yliopistoon, otin kumminkin vilkkaasti osaa Länsisuomalaisen osakunnan ja sen valtuuskunnan kuolinpesähuoliin. Ja kun ne onnellisesti oli saatu suoritetuksi, piti vielä jokaisen osakunnan viettää hautajaisjuhlansa. Nämä kuusi jäähyväisjuhlaa vietettiin kaikki tavallista muhkeammin ja tavallista runsaammilla kutsuvierailla, marraskuulla. Ollessani sillä kertaa ylioppilasten erityisessä suosiossa sain olla mukana melkein kaikissa noissa juhlissa. Surujuhlan tapaisia ne toki eivät olleet; olipa kuin silloin jo olisi aavistettu pian tapahtuvaa ylösnousemusta.

Osakuntain lakkauttaminen muodosti loppunäytöksen kymmenen vuotta kestäneessä ylioppilaselämässäni. Viimeisellä lukukaudellani sain vielä olla näkemässä sen kieliriidan nousevia liekkejä, jotka sittemmin vuosikymmeniä olivat ylioppilaskuntamme niin sanoakseni tärkeimpänä elinilmiönä. Niihin saakka en ollut paljo koskaan kuullut tästä asiasta jyrkempiä mielipiteenvaihdoksia. Suomenkielen pyrintöjä oli pidetty yhteisenä isänmaallisena asiana; jokainen oli, kuten jo ennemmin olen sanonut, ollut fennomaani, toinen vain innokkaampi, toinen laimeampi; vihamielisyyttä ei ollut ilmennyt ruotsinmielisyyden ja suomenmielisyyden välillä. Mutta nyt kuulin Länsisuomalaisessa osakunnassa ääniä nousevan fennomaniiaa vastaan, jonka vaatimuksia jo pidettiin liiallisina. Tämä "uusi oppositsiooni" herätti osakunnan käsinkirjoitetussa sanomalehdessä kynäsodan, jota jatkui kauan; väittelijöinä esiintyivät pääasiallisesti toverini L. ja E. Minäkin lopuksi sekaannuin tuohon polemiikkiin, ja kun nyt kellastuneiden paperien joukosta löydän lausuntoni asiasta, tahdon tähän lainata siitä otteen, valaistakseni sitä tapaa, miten nuorison keskuudessa kieliasiaa eri tahoilta käsiteltiin.

Olen kirjoittanut:

"— — — On hämmästyttävää, että tällaisessa väittelyssä ei kumpanenkaan taisteleva puoli ole ottanut selvittääkseen, mitä hän Suomen kansalla käsittää. Sellainen selvitys näyttää minusta kumminkin tarpeelliselta, ennenkuin edemmäs asiassa mennään.

"Kysymys ei ehkä ole niin aivan yksinkertainen, kuin miltä se aluksi tuntuu. Minä vastaan omasta puolestani: Suomen kansan muodostavat kaikki ne ihmiset, jotka Suomessa asuvat. Vastaus on yksinkertainen; vaan eiköhän sitä vastaan voida muistutuksia tehdä?

"Voidaan kyllä. Sanotaan: Suomessa ei asu ainoastaan suomalaisia, täällä asuu lähes 200,000 ruotsalaista, 1,000 lappalaista, sitäpaitsi siellä täällä venäläisiä, mustalaisia, saksalaisia y.m. — voivatko nämä kaikki muodostaa yhden kansan? Voidaanko suomalaisia ja ruotsalaisia, näitä kahta eri heimoa ja rotua, pitää yhtenä kansana? Ei, ainoastaan ne, jotka ovat yhtä heimoa, jotka puhuvat yhtä kieltä, voivat muodostaa yhden kansan, ainoastaan suomalainen väestö Suomessa voi olla Suomen kansana. Ja vielä ehkä toisaalta lisätään: Suomen kansaa ei elä ainoastaan Suomessa: missä vain suomeapuhuvia ihmisiä asuu, kuuluvat ne kaikki Suomen kansaan.

"Kansantieteilijät tekevät ehkä sellaisia väitteitä. Kansantieteellinen innostus on meidän päivinä suuri eikä kansallisuutta kernaasti tahdota määritellä muun kuin kielen mukaan.

"Uskovatko nämä etnograafit todellakin, että Suomen suomalaiset ovat lähemmässä hengenheimolaisuudessa Uralin takaisten sukulaistensa kanssa, kuin ruotsalaista rotua olevain maamiestensä kanssa. Uskovatko, ettei monen vuosisadan yhdessäolo, yhteinen uskonto, samat tavat, samat laitokset merkitse mitään kansallisuutta määriteltäessä?

"En muistele koskaan kuulleeni kenenkään sanovan: 'mitä on Suomen suomalaisilla ja ruotsalaisilla tekemistä toistensa kanssa? pitäkööt ruotsalaiset yhtä Pohjanlahden takaisten heimolaistensa kanssa.' Luulenpa, että jokainen, ennenkuin tällaisia sanoja lausuu, peräytyy omaa ajatustaan ja hiljaisuudessa myöntää, etteivät ainoastaan etnograafnset aatteet hallitse maailmaa.

"Ei, suomalaiset ja ruotsalaiset ovat liian kauan Suomessa eläneet yhdessä, ovat lainanneet toisiltaan ja antaneet toisilleen liian paljo, ovat liiaksi toisiinsa sekaantuneet, jotta koskaan voisivat erottaa kohtalonsa toisistaan. Heistä on tullut yksi kansa.

"Kansaa pidän aivan samana käsitteenä kuin kansakuntaa, kansallisuutta. Tuntuuhan nurinkuriselta väittää, että yhdessä kansassa olisi useampia kansallisuuksia. Olenkin sitä mieltä, ettei Suomessa voida puhua muusta kuin yhdestä kansallisuudesta. Ja sitä kansallisuutta nimitän suomalaiseksi. Lohduttaakseni E:tä sanon, että nimitykseni johtuu Suomesta, eikä suomalaisista. Samasta syystä voin puhua pohjoisameriikkalaisesta kansallisuudesta: samasta syystä puhutaan sveitsiläisestä kansallisuudesta eikä saksalaisesta, ranskalaisesta eikä italialaisesta kansallisuudesta Sveitsissä.

"Onhan monessa suhteessa onnellista, kun kansan kaikki osat puhuvat samaa kieltä. On onnellista, mutta välttämätöntä se ei ole. En tarvitse puhua siitä, kuinka kallisarvoinen äidinkieli ihmiselle on, kuinka vaikeaa hänen on siitä luopua. Eikä hän siitä luovu, muuta kuin suurimman pakon vallitessa. Kun yksi tai kaksi henkilöä siirtyy kansan sekaan, jolla on toinen äidinkieli, silloin heidän on melkein pakko luopua äidinkielestään. Mutta tunnettu on, ettei tarvita kovin suurta joukkoa yhdessä asuvia siirtolaisia, jotta he monen sukupolven läpi voivat säilyttää äidinkielensä, asukoon toiskielinen kansa kuinka taajalukuisena tahansa sen ympärillä.

"Mutta kun nyt kerran äidinkieli on niin juurtunut ihmisen olemukseen, niin täytyy kai hänellä olla oikeus myöskin viljellä tätä kieltään. Sitä ei kukaan kielläkään.

"Mutta sattuu, että erikieliset ihmiset muodostavat yhden yhteiskunnan, yhden valtion, yhden kansan, yhden kansallisuuden. Kuinka silloin voidaan kaikkien oikeutta ja kaikkien vapautta suojella?

"Ehdotonta oikeutta siinä ei voida toteuttaa. Yksilö, joka asuu toiskielisen kansan keskuudessa, ei voi koskaan vaatia, että esim. maan lain tulisi käyttää hänen kieltään taikka että uskonnon sanoja hänen kielellään julistettaisiin. Hän on itse riistänyt itseltään osan vapaudestaan, kun on siirtynyt vieraaseen maahan. Mutta missä on raja, jonka mukaan joukko jonkun kansan jäseniä voi tässä kohden saavuttaa oikeutensa? Sitä rajaa ei voida yleensä määrätä, se riippuu melkein joka yksityistapauksessa erinäisistä olosuhteista.

"Siirryn meidän omiin oloihin. Vallitseeko maassamme kielellisessä suhteessa oikeutta, jolla olisi edes oikeuden varjoa. Kirkollisissa suhteissa kyllä. Mutta entäpä oikeudellisissa, hallinnollisissa olosuhteissa, opetusoloissa? Tiedämmehän kaikki, että asujamiston 7:s taikka 8:s osa tässä suhteessa nauttii lapsipuolen oikeutta!

"Elköön kadehdittako maamme ruotsalaisia. Jos he kaikessa voisivat nauttia oikeutta, ilman että se tapahtuisi suuren enemmistön kustannuksella, kuka heiltä hiuskarvan vertaa oikeutta tahtoisi riistää? Fennomaniia pyrkii hankkimaan suomenkielelle sen täydet oikeudet. Se ei tahdo riistää ruotsinkielisiltä mitään muuta, kuin mikä loukkaa suuren enemmistön oikeutta.

"'Mutta,' väittää ehkä E., 'pitääkö täällä vaan enemmistön hallita, eikö sivistyksellä ole mitään merkitystä? Ruotsalaista heimoa täällä tosin ei ole kuin 8:s osa maan asujamistosta, mutta siihen kuuluvat kaikki, joilla on edes hiukan korkeampi sivistyksen määrä'.

"Tässä kohden on hauska verrata molempain väittelijäin mietteitä ja sanoja. L. pitää sivistyneitä luokkia 'suomalais-ruotsalaisena lapsena', joka on ryöstetty pois kansaltaan — ja että paitsi sivistyneitä Suomessa on muitakin ruotsalaisia, sen näkyy hän innossaan kokonaan unhoittavan. — E. taas pitää sivistyneitä luokkia muitta mutkitta ruotsalaisina, koska ne kaikki puhuvat ruotsia. Toinen, pitää siis kaikkia sivistyneitä suomalaisina, toinen ruotsalaisina. Kun näin tärkeässä kohdassa molemmilta tahoilta noin eri suunnille eksytään, niin ei ole ihmettä, että yhtymäkohtaa ei löydy.

"Niin, nämä sivistyneet luokat ansaitsevat paljo huomiota näitä asioita tarkasteltaessa. Tiedämme kaikki, ettei maassamme alempia kerroksia koskaan ole kielletty sivistyneisiin luokkiin nousemasta: yksinoikeus siihen ei koskaan ole ollut suomalaisilla eikä ruotsalaisilla. Mutta ne suomalaiset, jotka tähän luokkaan ovat siirtyneet, ne ovat todellakin 'ryöstetyt pois kielestään'. Sillä päästäkseen sivistyneiksi, on heidän ollut alistuttava samaan kohtaloon, kuin sen, joka siirtyy vieraaseen maahan, s.o. omistamaan toisen kielen, kuin äidinkielensä, jokapäiväiseksi ajatustensa talkiksi. Ja heidän lapsilleen on tuo toinen kieli usein muuttunut äidinkieleksi.

"Siis ovat sivistyneet luokat muodostuneet sekä suomalasista että ruotsalaisista, ja siinä luokassa ovat jäsenet alinomaa sekaantuneet toisiinsa. Tuskin niistä yksikään yksilö voi sanoa: 'olen puhtaasti suomalaista juurta' taikka 'olen puhtaasti ruotsalaista juurta'. Juuri näiden luokkain sekaantuminen on lujin side Suomen suomalaisten ja ruotsalaisten välillä.

"Jos E. myöntää minun olevan oikeassa väittäessäni, että sivistyneet luokat ovat lähteneet ja lähtevät kansasta, että nämä luokat eivät koskaan ole muodostaneet mitään erityistä kastia maassamme, niin pitäisi hänen myös myöntää johdonmukaiseksi ja oikeutetuksi suomalaisten vaatimuksen saada sivistystä omalla kielellään. Mutta samalla on hän tietysti myös myöntänyt tarpeelliseksi ja välttämättömäksi, että suomenkieltä ja kirjallisuutta kehitetään. Silloin hän on tunnustanut kaiken, mitä vaadin. En vaadi muuta, kuin että suomenkielelle myönnetään oikeus kerran esiintyä sivistyskielenä.

"Sillä jos suomenkieli kerran sille asteelle pääsee, että sen avulla voi itselleen omistaa kaikki sivistyksen tulokset, niin pääsee tämä kieli kyllä täysiin oikeuksiinsa. Sen pitäisi olla selvää jokaiselle. Ja että puhuessani toisen oikeuksista en tahdo vääryyttä tapahtuvan toiselle, se selvennee myös edelläsanotusta.

"'Mutta vaikkei vääryyttä tehtäisikään ruotsinkielelle, niin kadottaisi se paljo suomenkielen nousemisen kautta.' Se on luonnollista; ja minä arvelen, että se juuri on tämä pelko äidinkielelle tapahtuvasta vauriosta, joka on synnyttänyt tämän nuoren suomenmielisyyden vastarinnan. Kaunista on rakastaa äitiään, mutta ei ole kaunista moittia naapuria sentakia, että naapurillakin on äiti."

Se kysymys, joka silloin oli käsiteltävänä, oli, kuten näkyy sama, jonka pohtimiseen seuraavat ylioppilaspolvet nykyaikaan asti ovat saaneet harjoitella — taikka hukata — parhaat henkiset voimansa.

* * * * *

Kaikkia muita sen ajan murheita lisäämään tuli vieläkin, syksyllä 1852, surettava kuolemantapaus. Yrjö Aukusti Wallin kuoli aivan äkkiä lokak. 23 p:nä. Hän oli suunnitellut uutta, suuremmoista retkeä Arapiaan ja toivonut saavansa siihen kannatusta sekä Pietarista että Lontoosta. Mutta nämä toiveet pettivät; se pettymys kai kiirehti sitä sydämmentautia, jota hän poti. Siten jätti tämäkin maamme jalo koristus kansansa. Suomen yliopisto oli valitettavasti jo tottunut vahinkoja kärsimään: viiden vuoden kuluessa oli kuolema riistänyt peräkkäin R. Tengströmin, J. J. Nervanderin, M. A. Castrénin, Y. A. Wallinin. ennenkuin, yksikään heistä vielä oli keski-ikään ehtinyt. Mutta tottumus ei vähentänyt surun tuottamaa katkeruutta.

Me länsisuomalaiset, jotka ylpeydellä luimme Wallinin omaan joukkoomme kuuluvaksi, kannoimme hänen maalliset jäännöksensä lokak. 29 p. hautaan ja saatossa kulki koko muu ylioppilaskunta sekä kaupungin sivistynyt yleisö. Viimeinen päätös, jonka Länsisuomalainen osakunta ennen hajaantumistaan sai tehneeksi, oli se, että se antoi Ekmannille toimeksi maalata vainajan muotokuvan sekä lahjoitti sen yliopistolle ikuiseksi muistoksi. Länsisuomalaiset myöskin pystyttivät tuon yksinkertaisen, hiomattoman muistokiven Wallinin haudalle ja he viettivät sitten kauan Wallinin kuolinpäivää vuosijuhlanaan.

* * * * *

Osakuntain hajoittamiseen päättyi, kuten sanottu, ylioppilaskauteni. Joulukuun alussa samana vuonna kysyi minulta toiminimi J. O. Frenckellin ja pojan kirjakauppa- ja kirjapainoliikkeen silloinen hoitaja, konsuli Reinh. Frenckell, tahtoisinko vuoden 1853 alusta ruveta Morgonbladetin toimittajaksi. Tämä tarjous ei ollut minulle aivan odottamaton. Jo kauan oli taipumukseni tähdännyt kirjalliselle alalle, ja melkein empimättä vastasin myöntävästi. Ja valmistuin siis, niin hyvin kuin taisin, uuteen toimeeni.

Morgonbladetin, joka alkamisestaan asti oli ilmestynyt Frenckellin toiminimen kustannuksella, täytyi nyt neljäntenä vuotena perättäin vaihtaa toimittajaa. Olen edellä kertonut, että Morgonbladettia 1840-luvun keskipaikoilla vakavasti ja taidolla toimittivat Berndtson ja Elmgren yhteisesti. Mutta Elmgren erosi toimituksesta 1847 ja Berndtson rupesi toimitustyössään yhä leväperäisemmäksi ja vihdoin hän laiminlöi lehtensä kokonaan. Lopulla vuotta 1849 luovutettiin lehti G. Ehrströmin hoidettavaksi, joka hiukan muutti lehden suunnitelmaa, hoiti sitä huolellisesti ja kyvykkäästi, mutta jo vuoden perästä lainopillisten lukujensa vuoksi siirtyi siitä pois. V:n 1851 alusta otti lehden taas huostaansa Berndtson, joka sitä taas hyvin uutterasti hoiti, kirjoitti artikkeleita, runoja, kertomuksia ja jutelmia kaikenlaisia sekä säilytti sen arvostelijan maineensa, jonka hän jo ennen oli hankkinut. Mutta ainoastaan sen vuoden loppuun saakka pysyi Berndtson nyt Morgonbladetissa. Seuraavasta uudestavuodesta siirtyi hän Finlands Allmänna Tidningiin, jossa hän sitten useiden vuosien kuluessa, yhä taidetuomarina pysyen, virallisena toimittajana sai osottaa kykyään katsella asioita miltä kannalta olot milloinkin käskivät. Hänen jälkeensä sai Morgonbladet toimittajakseen Theod. Clasenin, nuoren uudemman kirjallisuuden dosentin, joka oli lahjakas ja alallaan tietorikas, mutta vailla halua ja taipumusta sanomalehtityöhön. Eikä hän siihen ollut sitoutunutkaan kuin yhdeksi vuodeksi; kun se vuosi nyt läheni loppuaan, silloin pyydettiin minua Morgonbladetin toimittajaksi.

Nämä alituiset toimituksenmuutokset olivat kumminkin suuressa määrin turmelleet yleisön luottamuksen Morgonbladettia kohtaan. Tilaajain lukumäärä, joka lehden mahtavimmillaan ollessa 1840-luvun keskipalkoilla oli noussut noin 600:teen, oli nopeasti laskeutunut ja 50-luvun ensi vuosina se ei ollut 250:ttä korkeampi, vaan kenties sitäkin pienempi. Helsingissä ei ollut kuin 70 tai 80 tilaajaa. Kustantajalle ei lehti siis suinkaan voittoja tuottanut: senvuoksi ei toimittajallekaan maksettu kuin 300 hopearuplaa vuodessa, siihen luettuina kaikki kustannukset sanomalehdistä, apulaisista y.m. juoksevista menoista.

Sellaisissa olosuhteissa ja sellaisilla ehdoilla otin alusta vuotta 1853 Morgonbladetin toimittaakseni. Vähän olin niihin asti julkisuudessa kirjailijana esiintynyt, kokemusta toimitustöistä ei minulla ollut ensinkään. Mutta rohkealla ja iloisella mielellä kävin toimeeni käsiksi. Otin lehden vastaan semmoisena kuin se oli. Sen muoto ja suunnitelma ei minua miellyttänyt, mutta vastaseksi en siihen mitään muutoksia tahtonut tehdä. Lehti ilmestyi kahdesti viikossa. Joka maanantai ja torstai k:lo 12 tuli sen olla valmiin jaettavaksi Frenckellin kirjakaupasta tilaajille. Mutta senssorin tuli asetusten mukaan saada se käsiinsä 24 tuntia aikusemmin ja se merkitsi käytännössä, että maanantain numero lähetettiin painosta painotarkastajalle jo lauvantai-iltana, mutta torstain numero vasta keskiviikko-iltana. Aikusin ulosantopäivän aamuna saatiin lehti senssorilta takasin ja silloin siihen olivat merkityt kaikki ne pyyhkimiset, joita välttämättöminä oli pidetty. Senjälkeen lehti, asianmukaisesti uudelleen taitettuna, lähetettiin aamupäivällä toistamiseen senssorille saamaan häneltä hyväksymisen.

L'Etat c'est moi, — toimitus, se olen minä, niin senaikainen sanomalehden toimittaja Suomessa saattoi sanoa. Niinpä minäkin. Sillä palkalla, joka toimitukselle maksettiin, ei juuri aputoimittajia voinut palkata, jos sellaisia olisi ollut saatavissakin. Artikkelit, kirjallisuusarvostelut, viivanalustat, käännökset, teaatteriarvostelut, uutiset, — kaikki sain itse kirjoittaa ja lukea korehtuurit. Ainoa ala, missä en uskaltanut itseeni luottaa, oli musiikinarvosteleminen; siinä minua auttoivat ystäväni K. Collan ja Rud. Lagi. Ulkomaisia uutisia ei onneksi lehdessä ollut. Mutta olipa siltä nuorelle toimittajalle työtä tarpeeksi. Lähetettyjä kirjoituksia ei monasti saanut hakea kirjelaatikosta.

Maan sanomalehdistö ei silloin vielä ollut kauas kehittynyt siltä asteelta, jolla se oli ollut vuosikymmentä aikasemmin. Saima oli ollut ja mennyt; korkeammat mahdit olivat pitäneet huolta, että sen aika oli ohi ja ettei se niin aivan väleen voinut palatakaan. Virallista lehteä koetettiin korottaa jonkinlaiseen arvoon. Professori A. Blomqvist, jonka yksityisafääri tuo lehti (Finl. Allmänna Tidning) oli ollut enemmän kuin kymmenen vuotta ja jonka hoitamassa lehdessä ei ollut näkynyt juuri muuta kuin ulkomaista politiikkaa, oli kuollut 1848 ja vuodesta 1850 tuo virallinen lehti yhdistettiin kenraalikuvernöörin kanslian ja siihen laaditun erityisen sanomalehtitoimiston yhteyteen. Lehden kokoa nyt laajennettiin: siihen ruvettiin panemaan johtavia kirjoituksia, valtiollisia, taloudellisia ja isänmaallishistoriallisia. Päätoimittajaksi otettiin protokollasihteeri O. Meurman, joka ennen hallituksen lukuun oli julkaissut ruotsalais-venäläisen sanakirjan sekä sitäpaitse tullut tunnetuksi venäläisten kaunokirjallisten teosten kääntäjänä. Tämän ohessa tuli lehteen toimittajaksi kotimaista osastoa varten Fab. Collan, joka samoihin aikoihin lehtorinvirastaan Kuopiosta palasi yliopistoon filosofian apuopettajaksi. Mutta kuolema korjasi pian molemmat nämä miehet: Meurman kuoli jo syksyllä 1850 ja Collan Helmikuussa 1851. Näiden jälkeen astui sitten Berndtson, kuten ennen olen kertonut, vuodesta 1852 tuohon viralliseen sanomalehtitoimistoon. Uuden toimituksen aikana lisääntyi virallisen lehden lukijakunta koko joukon vuosi vuodelta. — Helsingfors Tidningareita edusti yhä edelleen Z. Topelius, hän eikä kukaan muu. Yksin hänkin lehtensä toimitusta hoiti. Ainoastaan kesäkuukausiksi jätti hän lehtensä jonkun toimituksen ulkopuolella olevan henkilön hoidettavaksi.[24] Se yleisö, jota hän hallitsi "paperisella valtikallaan", jota hän piti salaperäisenä taikakaluna, kasvoi myötään. Jokaista vuosikertaa koristivatkin hänen runottarensa uudet, viehättävät tuotteet; hän oli "Rautakylän vanhasta paroonista" (1849) ja "Suomen herttuattaresta" (1850) syksyllä 1851 siirtynyt "Välskärin kertomuksien" suureen ja merkilliseen sarjaan ja näillä historiallisilla kertomuksillaan hän yhä enemmän ja enemmän veti yleisön puoleensa. Halulla luetut "Leopoldilaiskirjeet" jatkuivat vielä v:n 1853 loppuun asti. Hänen suuri merkityksensä sanomalehtikirjailijana oli ollut ja oli edelleen se, että hän, kuten on sanottu, "rajattomassa määrin vaikutti isänmaallisen tunteen selventämiseksi, harrastuksen herättämiseksi kauniiseen ja hyvään maassamme". — Nämä kaksi lehteä olivat, paitsi Morgonbladetia, yhä edelleen varsinaiset ruotsinkieliset sanomalehdet Helsingissä. Sitäpaitsehan Litteraturbladet täällä ilmestyi; se oli nimellisesti kuukauslehti, vaan sen ilmestymisajat eivät olleet niin aivan säännölliset. Litteraturbladetia toimitti v:sta 1850 vuoteen 1854, jolloin Snellman taas ryhtyi sen toimittamiseen. S. G. Elmgren, joka, vaikka häntä muut kirjalliset voimat hyvin vähän kannattivat, ei väsynyt ilmoittamaan ja arvostelemaan kotimaisen kirjallisuuden uusia tuotteita ja joka sen ohessa julkaisi monta arvokasta sivistyshistoriallista kirjoitusta. — Maaseutusanomalehdistö ei ollut myöskään paljo varttunut, ei ulkomuodoltaan eikä sisälliseltä merkitykseltään. Ruotsinkielisistä elivät Åbo Tidningar ja Åbo Underrättelser sekä Borgå Tidning entisellään, toimittajat niissä vain usein vaihtuivat: Vasa Tidningin nimi oli muutettu Ilmariseksi ja se ilmestyi edelleen, lakaten ainoastaan vuoden ajaksi kaupungin palon vuoksi. Kuopiossa oli 1851 syntynyt pieni Kuopio Tidning, joka pysyi pystyssä viisi tai kuusi vuotta, mutta se oli kurja Saimaan jälkeläinen; Viipurissa runoilija J. G. Leistenius toimitti 1854-55 Viborgs Tidningiä, mutta hänen yrityksensä sanomalehtialalla oli lyhyt ja epäonnistunut. Jos vielä mainitsen pienen lastenlehden Eoksen, joka rupesi ilmestymään Turussa 1854, niin olen luetellut maan koko ruotsinkielisen sanomalehdistön 50-luvun alkupuolelta. — Suomenkielistä sanomalehdistöä ei v:n 1850 surmaiskun jälkeen voinut edellyttää paljoa olevaksi. Pian se kumminkin hiljalleen rupesi henkiin heräämään. Jo v:n 1851:n alussa uudestasyntyi Suometar: sitä silloin aluksi toimittivat E. A. Gr. Rindell ja H. Kellgren, vaan vähää myöhemmin viimeksimainittu ynnä F. Polén, joka sittemmin P. Tikkasen kanssa useiden vuosien kuluessa piti lehteä reippaasti ja menestyksellä voimassa. Maanviljelyksestä ja karjanhoidosta hiipivät silloiset toimittajat vähitellen muihin aineisiin: senssuurin käsitys "uskonnollisesta herätyksestä" ja "taloudellisesta hyödystä" laajeni näet vähitellen. Ja kun itämaisen sodan sytyttyä Kellgren hienolla diplomaattisella käytöksellään sai hankituksi lehdelleen luvan julaista sotauutisia, niin oli suomenkielisen sanomalehdistön henki ja kehityskyky taas pelastunut. Suomettaren tilaajamäärä nousi sotavuosina yli 4,500 kappaleen. Mutta Suometar olikin vielä siihen aikaan oikeastaan ainoa mainittava suomenkielinen lehti. Kuopiossa eli kyllä "Maamiehen Ystävä" edelleen aina vuoteen 1855:teen asti ja Turussa oli "Sanomia Turusta" alkanut ilmestyä 1851; mutta tämä lehti oli kooltaan hyvin pieni ja sisältöä pienensivät yhä nuo alituiset senssuuriluukut, joita lehden kustantaja täytti vanhoilla puupiirroksilla, — valaskaloilla ja pienemmillä eläimillä, "suurella ja pienellä Gutenbergillä" ja muilla, joita piti niin tiheään käyttää, että yleisö ne aivan hyvin tunsi. Paitsi näitä ilmestyi suomeksi ainoastaan pari pientä kuukaus- taikka viikkolehteä, joiden sisältö oli puhtaasti uskonnollista taikka taloudellista.

Samanlaista senssuurimääräystä, joka suomenkielistä kirjallisuutta masensi, ei tosin ollut olemassa ruotsinkielistä sanomalehdistöä varten. Mutta, siitä riippumatta, minkälaiset lait ja asetukset olivat, varmaa on, että niin toisen kuin toisenkaan suhteen ei vallinnut muu kuin sula mielivalta. Mitä oli lupa painaa, mitä ei, sitä ei sanomalehdentoimittaja voinut edeltäpäin tietää. Se kyllä oli tunnettua, että oman maan valtiollisia asioita ei kierteisimmälläkään tavalla saanut ottaa puheeksi; ettei saanut kosketella pienintäkään hallituksen toimenpidettä, tuskinpa edes olosuhdetta, joka voisi antaa aihetta tällaiseen toimenpiteeseen; uutisia sellaisia, "jotka saattoivat vaikuttaa häiritsevästi yleiseen rauhaan", kuten katoa tai nälänhätää, koleraa taikka muuta kulkutautia taikkapa muita pahempia tapaturmia koskevia, ei saanut kertoa kuin virallisten julkaisujen mukaan. Kansallisuus ja kansallishenki olivat luonnollisesti käsitteitä, joita ei sanomalehdissä saanut kosketella eikä pohtia, j.n.e. Mutta mitä sen lisäksi saattoi pitää sopimattomana ja luvattomana, se riippui asianomaisen senssorin satunnaisesta "tuulesta" taikka hänen suuremmasta tai pienemmästä arvostelukyvyn puutteesta. Harvoin kannatti korkeampaan paikkaan vedota; minkä olen kirjoittanut sen olen kirjoittanut, se oli tavallisesti senssorin viime sana. Voisinpa kuvatakseni näitä tosiasioita esittää ensimmäisiltä sanomalehtivuosiltani joukon satumaisesti ihmeellisiä juttuja. Mutta eihän ole nykyisinkään tässä suhteessa mitään niin uskomatonta, että sitä tarvitsisi todistaa ja voin siitä syystä sivuuttaa nämä sekä lystikkäät että surulliset muistoni, varsinkin kun koko joukko sellaisia kuvauksia jo ennen on unhotuksiin joutumasta pelastettu.[25]

Sellaisissa olosuhteissa ei ollut niin aivan helppoa, ei myöskään niin aivan suloista, toimia sanomalehdentoimittajana. Kovin ahtailla vesillä oli siinä purjehdittava, kiviä ja salakareja oli siellä joka taholla, merimerkkejä ei missään, epävarmaan maantuntemukseen ainoastaan oli luottaminen. Varminta oli senvuoksi kirjoitella kirjallisuudesta ja teaatterista, panna lehteensä pieniä kertomuksia ja kuvauksia, varsinkin oman kaupungin elämästä ja oloista, ja suunnata arvostelunuolensa toisten sanomalehtien pieniä heikkouksia ja vikoja kohtaan. Nuortealla ja iloisella mielellä, joskin monasti vakavin tuumin, tein työtä minkä parhaiten osasin. Palkkioksi sain ilokseni jommoistakin kehoitusta yleisön puolelta. Sanottiin, että Morgonhladetista oli tullut pirteä ja hauska lehti; jos muutamat maaseutulehdet, teaatterinjohtajat ja näyttelijät sekä vastustajat muilla aloilla olivat toista mieltä, niin sille en voi mitään. Lehden kustantajakin oli minuun tyytyväinen. Hän ehdotti jo hyvissä ajoin syksyllä, että Morgonbladet uudestavuodesta 1854 laajennettaisiin sekä kooltaan että suunnitelmaltaan, ja sitä ehdotusta minä sydämmestäni kannatin. Lehteä ei aijottu antaa ulos entistä useammin, vaan se päätettiin laajentaa kolmipalstaiseksi, painattaa uusilla kirjasimilla, siihen päätettiin ottaa ulkomaan uutisia, ilmoituksia j.n.e.

* * * * *

Teaatteri kuului, kuten jo olen sanonut, niihin aineisiin, joista sanomalehdistö siihenkin aikaan jotenkin turvallisesti saattoi puhua. Ja tätä ainetta uutterasti käsiteltiinkin. Arvosteltiin annettuja teaatterinäytäntöjä, ivattiin niitä "etu- ja taka-askeleita", joita vanha teaatteritalo teki, puhuttiin uudesta kivisestä teaatteritalosta, jota varten Chiewitz jo oli laatinut piirustukset ja väiteltiin siitä, millä ehdoilla Suomi voisi saada pysyvän, kotimaisen teaatterin.

Stjernström päätti näytäntövuonna 1852-53 kolmivuotisen vierailunsa Suomessa. Täällä olonsa ajalla lisäili hän joukkoaan ja näytteli osaksi Helsingissä, osaksi Porvoossa, Viipurissa ja Turussa. Onni häntä seurasi ja noina kolmena vuotena hankki hän Suomesta itselleen melkoisen omaisuuden. Hänen ohjelmistonsa ei aina aivan erinomainen ollut, mutta siinä oli kumminkin joukko klassillisia ja suuria kappaleita, kuten useita Victor Hugon draamoja, Molièren Tartuffe, Schakespearin Kuninkaan lääkäri, Börjessonin Eerik XIV, Scriben draamoja j.n.e. ja palaten usein Cesar de Bazanoon ja Farinelliin sekä useihin Blanchin iloisiin kappaleisiin piti hän teaatterissa runsaasti yleisöä. Kesällä 1852 hankki hän eteviä lauluvoimia seurueeseensa, joten hän saattoi antaa operetteja ynnä osia suuremmista oopperoista, kuten Marthasta, Don Juanista, Stradellasta, Lemmenjuomasta. Figaron häistä j.n.e. Syksyllä näytteli hän suuren satunäytelmän "Urdur eller Nechens dotter", johon säveleen oli tehnyt A. Söderman. Kotimaisia kappaleita ei Stjernström, senjälkeen kuin "Ur lifvets strid" oli esitetty, saanut näyteltäväkseen kuin pari pientä tekelettä; vasta viimeisenä näytäntövuotenaan oli hänellä onni esittää Z. Topeliuksen uuden kappaleen "Regina von Emmeritz". Se näyteltiin tuo näyttämöllä vieläkin säilyvä kappale ensi kerran huhtik. 13 p. 1853; rouva Lagerqvist oli Reginana ja Stjernström itse Kustaa Aadolfina. Suurenmoiset olivat suosionosoitukset: sekä tekijä että näyttelijät kutsuttiin näytännön jälkeen illanviettoon n.s. Oetzen juhlasaliin. Kahdeksan kertaa esitettiin kappale yhdessä kuukaudessa. Vähän sen jälkeen, touk. 18 p:nä, antoi Stjernström jäähyväisnäytäntönsä Helsingin yleisölle.

Heinäkuussa samana vuonna saatiin tänne taas oopperanäytäntöjä; saksalainen seurue tireht. Fassin johdolla saapui tänne Räävelistä, ja hänellä oli mukanaan muutamia varsin eteviä laulajia ja laulajattaria, joten joukko suuria oopperoita saatiin esitetyksi. Se oli läpeensä arvokasta taidenautintoa. Mutta hra Fass'ille saapui tänne samaan aikaan hyvin vaarallinen kilpailija ja vihamies, nim. kolera, ja hänen täytyi kiireen vilkkaa heinäkuun lopulla väistyä sen tieltä pois.

Kun sitten kolera oli lähtenyt tiehensä saapui syyskuussa s.v. Helsinkiin tuo aikoinaan kuuluisa, itserakas ruotsalainen maaseututirehtööri J. Roos teaatteriseurueineen. Mutta hän ei, rouvineen ja tyttärineen ja muutamine apulaisineen, voinut tyydyttää helsinkiläisten teaatteritarvetta eikä vaatimuksia. Roosin näytäntöjä arvosteltiin siitä syystä varsin terävästi, ainakin Morgonbladet teki niin. Ja siitä syntyi polemiikki, jota vieläkin on hauska muistella. Topelius, siivo mies, saatiin Hels. Tidningareissa armeliaisuudesta puolustamaan Roosin seuruetta oikein hellästi ja itse Cygnaeuskin innostui puolustamaan Roosin kaunista tytärtä, Jenny-raukkaa, eräässä kirjoituksessa "Helsingin teaatterin tulevaisuudesta";[26] hän näet tytön nimessä kirjoitti minulle hyvin pitkän, puoleksi leikillisen valituskirjeen, vaikeroiden, että Morgonbladet oli tyttöparkaa vainonnut.

Roos viipyi Helsingissä lähes kaksi kuukautta ja hänen jälkeensä saapui tänne syystalvella Hesslerin seurue, joka täällä näytteli jouluun saakka ja sitten, käytyään Viipurissa, kevätpuoleen 1854 myös pari kuukautta. Tämäkään seurue ei yleisöä tyydyttänyt; sen näytännöistä ei ole juuri mitään erityistä muistettavaa, paitsi erästä suurempaa kotimaista kappaletta "Ur en finnes lif" (Suomalaisen elämästä), kirj. W. Zilliacus, jota kappaletta kumminkaan sitäkään ei arvostelu voinut aivan paljo kehua. Kevään tultua hajaantui Hesslerin seurue. Silloin kääntyivät jo kaikkien katseet sotanäyttämöön eikä Helsinki senjälkeen pariin vuoteen juuri mitään teaatteria tarvinnut.

* * * * *

Ohimennen tahdon piirtää tähän muutamia muistoja Helsingin myöskin soitannollisesta elämästä 1850-luvun alkupuolelta. Pacius työskenteli samalla innolla ja tarmolla kuin ennenkin, valmisti ja täydenteli "Kaarlo kuninkaan metsästyksen", josta jo ennen olen puhunut, antoi ainakin 1851 vielä hengellisen pitkänperjantain konsertin sekä silloin tällöin suuria konsertteja, ja piti simffoniiayhdistystä hengissä ja virkeänä. Tämä yhdistys peri alussa vuotta 1852 entisen soitannollisen seuran ja entisen lauluseuran perut ja rupesi puuhaamaan pysyväistä soittokuntaa ja sen yhteyteen musiikkiopistoa. Sellainen 12-miehinen soittokunta saatiinkin, saksalaisen Ganszaugen johdolla, heinäkuussa samana vuonna toimeen; toivottiin, että tuosta soittokunnasta kasvaisi, paitsi tuki seudun soittoharrastuksille, vielä taimitarha kotimaisten soittotaiteilijain kehittämistä varten. Tuohon pieneen musiikkiopistoon tulikin useita oppilaita, joista paljo hyvää saattoi toivoa, m.m. viulunsoittaja Joh. Lindberg, joka, vaikka vasta oli 14-vuotias, saattoi esiintyä 1853 soolosoittajana eräässä konsertissa. Mutta sodan ukkosenjyry vaimensi pian kaiken muun soiton; silloin huomattiin, kaikista ponnistuksista huolimatta, taloudelliselta kannalta mahdottomaksi ylläpitää soittokuntaa ja se hajaantui siis, antaen jäähyväiskonserttinsa huhtikuussa 1854. Oppilaskoulu pysyi vielä vuoden pystyssä, vaan syyskuussa 1855 saivat sen oppilaatkin antaa jäähyväiskonserttinsa. Sen jälkeen he hajaantuivat kaikkiin ilman suuntiin.

Niistä soitannollisista nautinnoista, joita teaatteri näinä vuosina saattoi tarjota Helsingin yleisölle, olen jo puhunut. Ulkomaiset konsertinantajat rupesivat harvenemaan sitä myöten kuin Ulrikaporin kylpy- ja terveysvesielämä rupesi menettämään entisen loistonsa. Konsertteja antoivat täällä kumminkin m.m. nuo nuoret veljekset pianonsoittaja Josef ja viulunsoittaja Henri Wieniovski (1851), laulajatar Amelie Schramm (1851), sellonsoittajat Chr. Kellerman ja Andr. Gehrman (1851 ja 1852), viulunsoittaja Kiesewetter (1851) ja Paganinin "ainoa oppilas" Apollinare de Kontski (1852); vielä pianonsoittajat Mortier de Fontaine ja Melanie Malescot (1852), huilunsoittaja Ant. Sauvlet (1852), 12-vuotias viulunsoittaja Maria Seratt (1852), sellonsoittajat J. Nagel ja Biernachi (1853), laulajatar Henr. Nissen-Salomon (1853), pianisti T. Leschetitsky (1853) j.n.e.

Jos ulkonaisten konsertinantajain lukumäärä väheni, niin lisääntyi sitävastoin vähitellen kotimaisten joukko. Rudolf Lagi oli 1851 Kuopiosta muuttanut Helsinkiin Nikolainkirkon ensimmäiseksi urkuriksi ja hän antoi senjälkeen milloin hengellisiä, milloin muita suurempia konsertteja, talvella 1853-54 kokonaisen sarjan, kuusi simffoniiakonserttia. Betty Boije lauloi täällä vielä 1852. Samoihin aikoihin antoi Aug. Tavaststjerna täällä konsertin ja samoin päälaulajatar "Kaarlo Kuninkaan metsästyksestä", neiti Hanna Falkman. Laulaja B. Broms alkoi julkisen laulajauransa 1852; hän oli uusi ja varsin suosittu ilmiö kotimaisessa sävelmaailmassa. Vähemmin huomiota herättivät laulajatar W. Toll ja Jacquette Mallen sekä nuori pianisti Fanny Mannsen antamillaan konserteilla. — Puolittain kotimaisten taiteilijain joukkoon olivat vielä luettavat laulajatar neiti Math. In de Betou, joka, enimmäkseen hyvällä menestyksellä, noihin aikoihin täällä vuosittain antoi konsertteja.

Vielä on mainittava, että talvisin 1853-54 Ganszaugen kappeli koetti pitämällä n.s. "Soirées à la Gungl" edellämainitussa Oetzen juhlasalissa saada helppotajuisia konsertteja suosituksi, vaikka huononlaisella menestyksellä.

* * * * *

Vielä eräänlaiset esteettiset huvit, joita talvella 1852-53 koetettiin Helsingissä, ansaitsevat muistamista. Ne olivat nuo seurahuoneen suuressa salissa toimeenpannut, puoleksi yksityiset, puoleksi julkiset "Taiteelliset iltamat". Näissä iltamissa olivat ei ainoastaan musiikki, mutta myöskin muut kaunotaiteet, näytelmätaide, maalaustaide, jopa tanssikin edustettuina. Niissä taiteenharrastajat näyttelivät useita Topeliuksen pikkukappaleita (m.m. "Titianin ensi lempi") ja myöskin Berndtsonin; niissä esitettiin kööri- ja soololauluja, m.m. useita Collanin uusia sävellyksiä; näyteltiin eläviä kuvaelmia sekä Ekmannin, Wright-veljesten, Wern. Holmbergin y.m. taiteilijain maalaamia tauluja, Soittokunta soitti ja lopuksi oli aina tanssia. Viiteen nämä iltamat kumminkin supistuivat; niiden toimeenpaneminen kysyi koko paljo voimia ja niiden puolittain yksityinen luonne vaikutti, että yleisö niistä ei oikein paljon pitänyt.

* * * * *

Niitä kirjallisia kysymyksiä, jotka sanomalehtimiesaikani ensi vuosina olivat vilkkaan keskustelun alaisina, oli ehdotus suomalaisen biograafisen nimikirjan toimittamisesta. Tuon ehdotuksen teki ensiksi Borgå Tidning, jonka toimittajana silloin oli kimnaasin lehtori A. Lindfors. Monella taholla ehdotusta vilkkaasti kannatettiin; eri suunnitelmia tehtiin sen toteuttamiseksi ja niistä väiteltiin sanomalehdissä. Eikä kauvan kestänyt, ennenkuin ehdotusta käytiin toteuttamaan. Kolme kuukautta sen jälkeen kuin tuuma ensiksi oli herätetty, ilmoitettiin jo (toukokuulla 1853) tilattavaksi teos "Finlands minnesvärda män" (Suomen muistettavia miehiä). Kolmetoista asiaaharrastavaa kirjailijaa ryhtyi yhteisesti teosta laatimaan, toiminimi J. C. Frenckell ja Poika otti sen kustantaakseen ja toimituksen päähuoli jäi tuon aina toimeliaan ja vilkkaan assessori F. J. Rabben huoleksi. Ensi vihko teosta luvattiin jouluksi valmiiksi ja se lupaus pidettiinkin. Viisi muuta vihkoa ilmestyivät seuraavina vuosina, viimeinen 1857. Mutta siihen se teos pysähtyikin. Ei oltu noudatettu mitään määrättyä sanakirja-järjestystä elämäkertoja julaistaessa, josta syystä toimittajain välinen yhteys särkyi. Ilmestyneet elämäkerrat olivat kaikki erittäin arvokkaat, mutta liian laajat; huomattiin siitä syystä pian, että teosta ei koskaan saataisi valmiiksi. Mutta se todistaa hyvää isänmaallista harrastusta ja teoksella on aina arvonsa erinäisten elämäkertojen kokoelmana.

Samana vuonna pohdittiin vilkkaasti myöskin paloviinakysymystä. Ruotsissa oli äsken prof. M. Huss kirjoituksillaan juoppouspaheesta ja sen seurauksista saanut aikaan yleisen rahankeräyksen sellaisten kansankirjasten painattamista ja levittämistä varten, jotka valaisivat juoppouden seurauksia. Kiinnitin huomion tähän rahankeräykseen ja terotin sitä seurattavaksi esimerkiksi ja valtioneuvos S. Baranovski, venäjänkielen professori yliopistossa, joka harrasti monia uusia aatteita ja pyrinnöltä ja erityisesti vihasi tupakkaa ja viinaa, ei kauan empinyt, ennenkuin omalla kustannuksellaan painatti ja levitti maassa avunkeräyslistoja samaa tarkoitusta varten. Kun tämä varojenkeräys ei päässyt mihinkään vauhtiin, mutta Hussin voimakas kirjoitus oli Morgonbladetista luettuna tehnyt syvän vaikutuksen, kutsui Baranovski myöhemmin yleisen kokouksen koolle asian johdosta. Nyt nähtiin, että harrastusta ei asiaan puuttunut; kokouksessa (elok. 27 p.) oli hyvin paljon väkeä ja siellä valittiin komitea, jonka tuli ottaa varojenkeräys ja muut enemmät toimenpiteet huostaansa. Komiteaan valittiin prof. Rein ja Akiander, rehtori Snellman ja minä, jonka toiset valitsivat varojenhoitajaksi ja toimimieheksi keräystä johtamaan. Tällä tavoin saatiin parempi tulos toimeen; noin 3,000 hopearuplaa keräytyi vuoden kuluessa. Kirjasia myöskin painatettiin ja levitettiin (ensimmäisen niistä oli Elias Lönnrot kirjoittanut) jo seuraavan vuoden alussa ja yhä useampia sitten vuosien kuluessa. Valittu komitea pysyi kauan toimessaan; vasta 1860 luovutti se tehtävänsä Snellmannin tuuman ja sääntöjen mukaan perustetulle seuralle "Kohtuuden ystäville", josta valitettavasti ei koskaan tullut seuraa muuta kuin paperilla ja jonka ainoana jäsenenä todellisuudessa rahastonhoitaja oli. Kirjasia julaistiin kumminkin sittemminkin silloin tällöin. Mutta noista v. 1853 kootuista varoista saatoin minä vielä kolmeakymmentä vuotta myöhemmin, kun tarmokkaampi raittiusharrastus oli syntynyt, luovuttaa silloin muodostuneelle suurelle raittiusseuralle lähes 5,000 markkaa.

* * * * *

Olen edellä ohimennen maininnut koleran. Kesällä 1853 raivosi kolera Helsingissä pahemmin kuin koskaan ennen taikka jälkeen. Tätä ruttotautia huomattiin jo kesäk. 7 p.; mutta yleistä rauhaa ei saanut häiritä, kolerasta ei saanut julkisuudessa mainita ennenkuin heinäkuun puolivälissä. Eikä terveyshoidolliset toimenpiteetkään suinkaan olleet niin suurenmoiset, että ne olisivat yleistä levollisuutta häirinneet. Kesä oli tavallista kuumempi, koko kesä- ja heinäkuun ajalla tuskin tippaakaan satoi vettä. Vasta elokuulla, jolloin sadekausi puhdisti ilman, rupesi kolera väistymään. Sitä jatkui kumminkin aina syyskuuhun saakka. Sairastuneita mainitaan kaikkiaan olleen 1,323; tautiin kuoli 605; mutta näissä luvuissa varmaankaan eivät sotilassairaalat olleet. Se oli koko kamalaa aikaa. Yksi kolerasairaala oli kymmenkunnan sylen päässä asunnostani, joten kulkutauti oli suorastaan silmieni edessä. "Kirkonkellot", — niin kuvattiin silloista tunnelmaa —, "soivat melkein lakkaamatta klo 10:stä aamulla myöhään iltaan. Lääkärit rientävät talosta taloon, papit kulkevat virkapuvuissa, potilaita kuljetetaan ajurirattailla ja ruumisarkkuja kannetaan kaduilla. Kuusenhavutiet käyvät toistensa kanssa ristiin, eri hautasaattueita yhtyy kadunkulmissa; tässä tulevat ruumisvaunut, tuossa toiset ja kolmannet, — lomassa tavalliset työkärryt, joissa ajaja istuu kahdenreisin päällekkäin pinotuilla ruumiinarkuilla. Tuosta viedään mies ja vaimo hautaan, tuossa taas isä lapsineen, tuossa sisar ja veli. Hautuumaalla, siellä on vilkasta elämää. Hautoja kaivetaan pitkät, pitkät jonot, toisen ruumiinsiunaajan sanat sekaantuvat toisen sanoihin; sinne kansa illoilla keräytyy kauhulla katsomaan, miten nuo hautarivit kasvavat."

Mutta tämäkin synkkä mieliala unhottui kumminkin verrattain pian.

* * * * *

Palaan takasin Morgonbladetiin. Sitä oli, kuten mainitsin, v:n 1854 alusta melkoisesti laajennettava. Sellaista laajennusta varten tarvitsin pysyvän aputoimittajan. Siksi sainkin Edvard Berghin, joka silloin oli pohjolainen maisteri ja luki lakitiedettä, ollen muutamia vuosia minua nuorempi. Vähää aikasemmin olin häneen tutustunut, mutta vaikka hän sanomalehtikirjailijana ei ollut esiintynyt, niin hänen taipumuksensa sille alalle pian huomattiin. Hän heti mielihyvällä suostui ehdotukseeni ruveta aputoimittajakseni ja muitta mutkitta päätimme jakaa työt Morgonbladetin toimituksessa.

Lehden tuli kustantajan toivomuksen mukaan esiintyä uudessa asussaan jo vanhan vuoden viimeisenä kuukautena. Sittenkuin kaikki tarpeelliset valmistukset kirjapainossa olivat suoritetut, määrättiin torstai jouluk. 8 p. Morgonbladetin uudestasyntymispäiväksi.

Ja kaikkien niiden vaikeuksien ja sovittelujen jälkeen, joita aina kirjapainossa on tarjona, kun uusi lehti on saatava alulle, rupesi uusi Morgonbladet määräpäivänään todellakin ilmestymään. Se oli kerrassaan yllätys koko sanomalehtiyleisölle. Eihän entistä Morgonbladetia enää tunnettu ensinkään. Kaikki oli uutta ja muuttunutta; koko, kirjasimet, järjestys, sisältö; ja niin suurta sanomalehteä ei koskaan ennen ollut Suomessa ilmestynyt. Eipä edes vanha riitatoveri ja kilpailija Hels. Tidningar voinut olla kiittämättä Morgonbladetin uutta sekä ulkomuotoa että sisältöä, mutta se ei myöskään, viisaasti kyllä, voinut olla heti valmistuksiin ryhtymättä, voidakseen kohta uudelta vuodelta ilmestyä ihan yhtä suurena kuin Morgonbladet.

Siitä alkoi vuonna 1854 reipas ja pirteä aika. Tasan jaoimme, Bergh ja minä, toimituskuorman, teimme työtä ilosella mielellä, ponnistaen senssuuria ja kaikkea muuta vastaan. Ja me huomasimme yleisömme kiitolliseksi, —- tilaajamäärä nousi 250:stä nyt 700:aan, joista noin 250 Helsingissä[27] ja ystävällisiä meille oltiin miltei joka taholla. Nuortea taistelunhalu meissä paloi ja aseemme käänsimme mieluimmin lähimpää paikalliskilpailijaamme, Hels. Tidningareja ja Topeliusta vastaan. Hyvällä omallatunnolla saatoimme sellaista vihollista vastaan sotia, se ei ainakaan turvaton ollut. Jos me ammuimme terävillä nuolilla niin ei sieltä suinkaan tylsillä vastattu, ja kuumaverisiä oltiin usein molemmin puolin. Näiden taistelujen eri syistä saan myöhemmin puhua. Useimmiten olivat kumminkin syyt verrattain viattomat ja vähäpätöiset ja nämä väittelyt olivat pääasiassa omiaan pitämään mieliä pirteinä sekä toimituksissa että yleisössä.

Tuo ystävällisyys meitä nuoria toimittajia kohtaan osottautui siinäkin, että lehti sai kirjallista apua monelta eri taholta. Fredr. Cygnaeus lähetti meille usein sekä runoja että suorasanaisia kirjoituksia. F. Berndtson lähetti meille runoja, joita hän ei voinut omaan viralliseen lehteensä panna. Runomittaisia käännöksiä meille lähetti C. G. Borg (hän ensiksi ruotsinsi Kalevalan Kullervo- ja Lemminkäisrunot) Kantelettaresta, R. Lagi saksan- ja norjankielestä, C. G. Estlander, joka silloin oli nuori maisteri, espanjankielestä sekä samanikäiset H. v. Becker ja C. Mannerheim kokonaisia käännöskokoelmia Rob. Burnsin skotlantilaisista lauluista ja balladeista. Lagi ja väliin K. Collan avustivat meitä yhä edelleen musiikki-arvostelussa; veljekset R. ja L. Lagus, G. Ehrström, G. Frosterus y.m. lähettivät meille tilapäisiä arvosteluita ja väittelykirjoituksia tieteellisistä ja kirjallisista aineista ja ystävät maaseudulta laittoivat meille usein sangen arvokkaita kirjeitä.

Asunnossani Kauppatorin ja silloisen Kalasataman kulmassa — sanomalehtitoimistoista ei, vaatimattomasti kyllä, silloin vielä puhuttu, — oli elämä virkeätä ja valpasta ja usein kyllä hilpeätä. Sinne tuli alinomaa vanhempia ja nuorempia ystäviä keskustelemaan päivän suurista ja pienistä tapauksista ja kysymyksistä. Ja siihen aikaan oli asioita, jotka saattoivat pitää niin nuorempia kuin vanhempia mieliä vireillä. Elettiinhän silloin suuren itämaisen sodan ajoissa.

* * * * *

Keväästä asti 1853 oli sota uhannut. Jo maaliskuun alussa tänä vuonna oli sotanäytelmän alkusoitto soitettu. Silloin näet oli ruhtinas Mentschikoff, Suomenmaan kenraalikuvernööri, lähetetty ylimääräisenä lähettiläänä Konstantinopoliin vaatimaan Venäjän keisarille Turkin kreikkalais-kristittyjen suojelijan oikeutta ja hän oli tuossa muistettavassa matkapuvussaan, päällystakissa, esiintynyt sulttaanin edessä. Ja kun ruhtinas sitten toukokuussa samana vuonna tyhjin toimin, mutta uhkaavan ultimaattuminsa jätettyään, oli saanut palata ja Ranskan ja Englannin laivastot olivat asettuneet ankkuriin Dardanellien salmeen, saattoi jo aavistaa, mitä tuleva oli. Eikä kauan kestänytkään, ennenkuin ruhtinas Gortschakoff armeijan kanssa kävi Pruthvirran yli ja Turkin myöntymisen pantiksi otti Tonavan ruhtinaskunnat, Moldaun ja Valakian, haltuunsa. Tosin vielä muutamia kuukausia neuvoteltiin ja koetettiin sovitella. Mutta lokakuussa saapui Turkin sodanjulistus Venäjää vastaan; ja marraskuussa oli Omer Pasha jo kahakassa venäläisten kanssa Tonavan pohjoispuolella. Saman kuukauden lopulla tekivät Ranska ja Englanti liittosopimuksen Turkin kanssa ja niiden laivastot purjehtivat Bosporoon; samoina päivinä hyökkäsi amiraali Nachimoff turkkilaisen laivaston kimppuun Sinopen luona ja hävitti sen. Silloin oli kaikki valmista.

Helmikuussa 1854 oli jo selvää, että sodan kovat kommelukset tulisivat Suomeenkin ulottumaan. Saman kuun 9:ntenä (21:nä) päivänä julkasi keisari Nikolai ylpeän sodanjulistuksensa, joka päättyi huudahdukseen: "Herra, vapahtaja, ketä meidän pitää peljätä? Jumala meitä auttakoon ja hänen vihollisensa voitetaan". Venäjän lähettiläät kutsuttiin pois Lontoosta ja Pariisista; samoin Englannin ja Ranskan edustajat Pietarista. Sotavarustuksiin ryhdyttiin täydellä todella Suomenlahdenkin rannoilla. Viaporiin kuljetettiin jäätä myöten alinomaa kuormastoja, tykkejä, luotia, ruutia, muonia ja muita sotatarpeita. Helsingin laivavarvissa samoin rakennettiin kiireellä uusia tykkivenheitä. Toimenpiteisiin ryhdyttiin saapuvain venäläisten joukkojen majoittamiseksi. Suuramiraali, suuriruhtinas Konstantin saapui Helsinkiin helmik. 27 p. ja viipyi täällä lähes viikon ajan tarkastaen Viaporin linnaa ja täällä olevia sotalaivoja ja meriväkeen kuuluvia muita laitoksia. V.t. kenraalikuvernööri Rokassovsky sai, arm. julistuksen mukaan maalisk. 1 p:ltä, erikoisen vallan ja oikeudet, "jotta hänen käsissään olisi kaikki valta, jota tarvitaan niiden toimenpiteiden pikaista toimeenpanemista varten, joita Suomen turvallisuus edellyttää". Suomen kaartinpataljoona sai käskyn lähteä Pietariin. Toisen Suomen meriväkiosaston järjestämistä, josta määräys oli jo edellisen vuoden lopussa ilmestynyt, kiirehdittiin. Kenttäjääkärit — sen ajan viralliset sähkösanomat — lensivät, minkä kyytihevoset suinkin kestivät, edestakasin Helsingin ja Pietarin väliä. Ja kun maaliskuun puoliväliin ehdittiin, saapui viestejä, että keisari Nikolai itse, poikainsa seuraamana, tulisi käymään Suomen pääkaupungissa.

Tuo mahtava itsevaltias, jonka pienimmät viittaukset järkähtämättöminä käskyinä kajahtivat Nevajoelta Behringin salmeen saakka, hän, joka oli tottunut siihen, että kaikki muut vallat hänen edessään kumartuivat, hän oli nyt, sittenkuin kaikki liittolaiset hänet olivat pettäneet, saanut nähdä puolen Eurooppaa nousevan aseissa itseään vastaan. Tällä vaaran hetkellä huomasi hän, keisari Nikolai, jonkinarvoiseksi, että hänellä selkänsä takana oli tyyni maakunta ja uskollinen kansa, — maa ja kansa, joka tyynenä eli horjumattomassa uskossaan, että hallitsija ei voi koskaan rikkoa sanaansa ja vannomaansa oikeutta. Ja hän tahtoi senvuoksi, ennenkuin maailmanhistorian suuri hetki ehti, saapua Suomeen vielä kerran, niin sanoakseni, puristamaan Suomen kansansa kättä.

Enemmän kuin kahteenkymmeneen vuoteen taikka jälkeen kesäkuun 1833 ei keisari Nikolai ollut maassamme käynyt. Sanoma hänen tulostaan levisi nyt siis kuin sähköisku läpi koko kansan. Hänen vastaanottamista varten ryhdyttiin kaikkiin niihin valmistuksiin, jotka tuossa lyhyessä ajassa olivat mahdolliset. Mitään tanssiaisia taikka muuta ilojuhlaa ei voinut ajan vakavuuteen katsoen tulla kysymykseen. Mutta tänne kokoontui kiireellä suuri joukko maan viisaimpia ja arvossapidetyimpiä miehiä, kuten maan kaikki piispat, useampia kuvernöörejä, aatelisia tilanomistajia, Turun kaupungin porvariston edustajia j.n.e. Sotaväki valmisti paraadeja, yli-oppilaslaulajat harjoittelivat Venäjän kansallislaulua uusilla suomalaisilla sanoilla sekä "Maamme"-laulun, ja suuret ilotulitukset pantiin toimeen.

Yöllä vasten maalisk. 13 p:ää oli keisari kolmen poikansa, perintöruhtinaan Aleksanderin sekä suuriruhtinasten Mikaelin ja Nikolain, kanssa lähtenyt Pietarista ja jo maalisk. 14 p:nä klo 4 aamulla, saapuivat he Helsinkiin. (Suuriruhtinas Konstantin, joka vähää aikusemmin oli täällä käynyt, saapui vasta saman päivän iltana.) Osa seurueesta sekä lähettejä toinen toisensa perästä oli jo ennakolta saapunut ilmoittaen milloin hallitsija poikineen saapuisi. Kaksinkertainen rivi palavia tulisoihtuja valasi koko tien Pitkältäsillalta Unioninkatua myöten aina keisarin palatsiin. Kaupunki oli paksussa sumussa, mutta läpi yön liikkui kaduilla joukottain uskollisesti odottavia alamaisia. Näissä joukoissa täytyi tietysti sanomalehden toimittajan, kuten minun, liikkua, vaikkakin oli kielletty korkeiden henkilöjen saapumisesta taikka lähdöstä kertoa mitään uutista, ennenkuin siitä oli kerrottu virallisissa lehdissä.

Vihdoin, kun kello oli lyönyt 4, kuului kirjastonmäeltä Esplanaadikadulle kavion kopsetta. Paria silmänräpäystä myöhemmin syöksi ohitsemme huimaa vauhtia osasto kasakoita. Heti niiden jälestä saapui samassa vauhdissa avonainen reki, jonka eteen kaksi huohottavaa hevosta oli valjastettu. Jo kuului hurraahuutoja. Mutta kun reki kääntyi Unioninkadun kulmasta vasemmalle nähtiin apteekkikulmassa olevan lyhdyn valossa, että siinä ei ollut hallitsijaa eikä suuriruhtinastakaan, vaan Helsingin pitäjän virkapuvussa oleva nimismies, joka nähtävästi syvimmässä sielun tuskassa, koetti siinä viime hetkessä vaihtaa karvalakkinsa kolmikulmaiseen virkahattuun, joka hänellä perillä piti olla päässään tervehtiäkseen hallitsijaa. Hurraahuuto vaihtui rämähtäväksi nauruksi. Mutta pian naurukin talttui, sillä nyt sieltä tuli kokonainen jono leveitä venäläisiä kuomurekiä, joita kutakin oli vetämässä en tiedä paljoko hevosia. Samassa oli koko jono keisarillisen linnan edustalla, jonne myöskin koko odottava ihmisjoukko tulvi: mutta se ei saanut nähdä muuta, kuin tyhjien matkarekien viemistä linnan vaunuliiteriin. Hurraamiseen siinä tuskin oli aikaakaan. Kylmän yön ulkona valvottuaan saattoivat ihmisjoukot nyt mennä kukin kotiinsa nukkumaan muutamaksi hetkeksi, toivossa että he päivemmällä saisivat palkkion valvomisistaan ja odottamisistaan.

Sumu peitti kaupungin vielä koko päivän, mutta sen asukkaat olivat siltä jalkeilla ja ulkona kuka vain kynnelle kykeni. Aikusesta aamusta seisoi tuhansia tungoksessa linnan edustalla luoden ahnaita katseita sen ikkunoihin. Kunniavahti Suomen kaartinpataljoonaa oli sijoitettu linnan edustalle. Päivällisen aikaan laski keisari puheilleen senaatin, sotapäällystön, piispat ja muut korkeammat viranomaiset, Helsingin maistraatin ja kaupunginvanhimmat, Turun porvariston lähetystön j.n.e. Ja sen jälkeen, se tiettiin jo ennakolta, piti keisarin tulla alas tervehtimään ja kiittämään kunniavahtia.

Ainoastaan vähänen osa odottavasta kansanjoukosta saattoi muistaa keisari Nikolaita hänen aikusemmilta käynneiltään Helsingissä. Mutta ei ollut ketään, joka ei olisi jo ennakolta kuvista tuntenut tuon miehevän kauniin hallitsijavartalon. Olihan hänestä nähty öljyvärimaalauksia, väritettyjä ja värittämättömiä vaskipiirroksia ja kivipainoksia, milloin kuvattuna hevosen selkään, milloin seisovaksi: viimeksi oli myöty hänestä pieniä väritettyjä kipsikuvia, esittäen häntä seisomassa pitkään sotilassinelliin puettuna, kypärilakki päässä, — aina hänet oli nähty yhtä uljaana, ylpeänä, voimakkaana, vaikuttavana. Ja nyt tämä hallitsijakuva saataisiin nähdä ilmielävänä.

Tuntui melkein kuin vavistus koko ihmisjoukossa, kun keisari, vanhimman poikansa, perintöruhtinaan, seuraamana saapui ulos palatsista. Korkealle kajahtivat hurraahuudot sumuiseen avaruuteen. Mutta se keisari, jonka nyt nähtiin astuvan kunniavahtia tervehtimään, hän ei ollut enää sama, joka kuvissa oli nähty. Kasvot olivat tuhan harmajat, katse oli väsynyt ja synkkä, tuo pitkä, kookas vartalo ei ollut enää ihan suora: hän oli kuin Atlas, jonka hartiat tuntuivat horjuvan sen maapallon alla, jota ne ennen olivat jaksaneet kantaa.

Kaupungille lähtiessään kävi keisari ensiksi sen sydämmessä, yliopistossa. Sen juhlasalissa olivat opettajat ja ylioppilaat koolla. Suopein sanoin ilmaisi keisari, jolla oli poikansa mukanaan ja seuruessaan v.t. kenraalikuvernööri, ministerivaltiosihteeri y.m., hyväntahtoisuutensa yliopistoa kohtaan, sanoi erittäinkin olevansa tyytyväinen ylioppilaiden käyttäytymiseen niiden kolmen vuoden aikana, jotka olivat kuluneet perintöruhtinaan käynnistä ja lausui olevansa vakuutettu, että he, jos tarve tuli, kaikin voiminsa avustaisivat isänmaan puolustamista.[28] Hurraahuutojen kaikuessa läksi keisari seurueineen salista. Senjälkeen kävi hän kirjastossa, Nikolainkirkossa, sairaaloissa, tähtitieteellisessä observatoriossa, — kaikkeen oli hän tyytyväinen ja kaikkialla kaduilla tervehti töllistelevä kansanjoukko keisaria eläköönhuudoilla. Klo 4 tarjottiin linnassa suuret päivälliset, joiden loputtua ylioppilaat linnan pihalla lauloivat Venäjän kansallislaulun suomalaisilla sanoilla sekä "Maamme". Ensi laulun päätyttyä astui keisari itse ulos parvekkeelle ja kiitti ylioppilaita. "Maamme" laulusta lähetti perintöruhtinas erityiset kiitokset.[29]

Seuraavana päivänä, maalisk. 15 p:nä, aikusin aamupäivällä, piti keisari senaatintorilla paraatin, jossa Suomen kaartin pataljoona ja täkäläinen tykkiväki esiintyivät. Edellisten päiväin sumu oli nyt hälvennyt ja aurinko paistoi kirkkaasti. Moneen tuhanteen nousi se väkijoukko, joka, ahtautuneena kaduille ja portaille, ikkunoihin ja katoille, riemastuksella katseli keisarillista paraatia. Käytyään sitten Viaporissa ja syötyään päivällistä linnassa lähti hallitsija kolmen poikansa seuraamana klo 5 i.p. paluumatkalle Pietariin. Suuriruhtinas Konstantin viipyi täällä seuraavaan aamuun. Vilkkaat hurraahuudot seurasivat korkeita matkustajia tulliin saakka. Yliopiston portailla lauloivat ylioppilaat vielä kerran Venäjän kansallislaulun.

Siihen päättyi tuo suuri keisarinkäynti Helsingissä, Yhtä ja toista oli kerrottavana siitä innostuksesta, jonka näiden korkeiden henkilöjen näkeminen herätti väestössä. Niin kerrottiin esim. että eräs elähtänyt nainen, kun hän ei muulla tavoin voinut ilmaista palavia alamaisen tunteitaan, oli uskaltanut, kun keisari nousi ylös jonkun julkisen rakennuksen rappusia myöten, useampia kertoja taputtaa häntä selkään.

Keisari Nikolai saattoi olla täysin tyytyväinen käyntiinsä Suomessa. Yleisesti ja vilpittömästi hänelle kunnioitusta osotettiin; kaikki valitukset, joihin kyllä usein oli syytä ollut, olivat vaijenneet. Ylevästi ja jalosti lausuikin keisari tyytyväisyytensä kirjeessä v.t. kenraalikuvernöörille, mainiten, ettei hän ollut koskaan epäillyt, että hänen huolenpitoaan Suomesta kannatti "sellaisen kansan kehittynyt siveydentunne, joka sisällisestä vakuutuksesta tuntee velvollisuutensa ja täyttää sen".

* * * * *

Keisaripäiväin merkillisimpiä muistoja on, että Z. Topelius niiden aikana nimitettiin Suomen historian ylimääräiseksi professoriksi. Topelius oli puolitoista vuotta sitten hakenut ja saanut historian lehtorinviran Vaasan kimnaasissa, mutta oli viivytellyt sinne lähtiessään. Tämä nyt tapahtunut nimitys pelasti Topeliuksen Helsingin yliopistolle.

Vähää aikasemmin oli Lönnrot saatu kiinnitetyksi yliopistoon ja Fredr. Cygnaeus pysytetyksi siellä; hän pääsi uuteen, vasta perustettuun estetiikan ja uudemman kirjallisuuden professorin virkaan. Tuona sotavuonna 1854 siis Suomen yliopistossa kolme sellaista miestä kuin Lönnrot, Cygnaeus ja Topelius muutamain kuukausien kuluessa piti luentonsa professorinvirkaan astumista varten.

* * * * *

Ranskan ja Englannin muodolliset sodan julistukset Venäjää vastaan ilmestyivät tosin vasta maalisk. 28 p., mutta jo sitä ennen Suomen puolustamiskuntoon asettamista ajettiin täydellä innolla. Kaikkien Suomen joukkojen ja linnoitusten ylipäälliköksi tuli v.t. kenraalikuvernööri Rokassowsky. Hänen apulaisekseen määrättiin kenraaliluutnantti Nordenstam, joka sen ohessa sai jäädä varakansleriksi, mutta vapautettiin Uudenmaanläänin kuvernöörin virasta, joka virka vastaseksi uskottiin äsken Mikkelin läänin kuvernööriksi nimitetylle Fab. Langenskiöldille. Kenraaliluutnantti A. E. Ramsay valittiin niiden joukko-osien päälliköksi, jotka sijoitettiin Vaasan kaupunkiin ja sen seuduille. Kuvernöörin apulaiseksi Ahvenanmaalle sekä sinne komennetun suomalaisen sotaväenosaston (kaksi komppaniaa Turkuun v. 1845 perustetusta krenatööri-tarkka-ampujapataljoonasta) päälliköksi määrättiin Suomen kaartin everstiluutnantti K. Furuhjelm. Suomen kaartin pataljoonaa ei käytetty oman maan puolustamiseen. Se oli, kuten jo mainittu, aikusin saanut käskyn lähteä Pietariin. Maalisk. 18 p:nä se läksi; tuo tapaus synnytti luonnollisesti suurta osanottoa. Edellisenä päivänä olivat kaupunkilaiset — isäntiä oli pari, kolme sataa — kutsuneet pataljoonan upseerit jäähyväisaamiaisille Seurahuoneelle. Se oli erittäin pirteä ja sydämmellinen juhla. Maljan pataljoonalle esitti prof. Ilmoni ja siihen vastasi voimakkaasti ja arvokkaasti kenraali Ramsay. Laulettiin Topeliuksen sanoilla:

Nyt malja miesten kaatuvien!
Ja malja kotiin palaavain
Jos monta jääkin, — voiton huomen
Tok' joukollemme valkiaa.
Ei unhottaa voi Kaarti Suomen
Ei maatansa, ei kunniaa!

Rajattomia eläköön-huutoja huudettiin ja marssittiin salin ympäri Porilaisten marssin tahdissa; "Maamme"-laulu laulettiin lämpösin sydämmin ja riemuittiin iltamyöhään asti. — Muutamia päiviä aikasemmin oli jo pataljoonan miehistölle pidetty jäähyväispäivälliset kaartin maneesissa, jolloin prof. Ilmoni niinikään oli juhlapuhujana.[30]

Kun vähää myöhemmin myöskin molemmat meriväkiosastot — uusi, toinen osasto ei ollut vielä silloin ihan valmiskaan — tekivät lähtöä laivoihinsa, linjalaivaan "Andrej" ja Helsingin veistämöllä rakennettuun höyryfregattiin "Olof", pantiin taas heidän kunniakseen toimeen huhtik. 28 p. suuret kestit, miehistölle Katajanokan kasarmin pihalla ja upseerikunnalle meriväen maneesissa. Miehistölle puhui taas tässäkin tilaisuudessa Ilmoni;[31] ja upseereille Fredr. Cygnaeus, suurenmoisesti ja laajoilta aloilta niinkuin ainakin; Topelius oli kirjoittanut juhlarunon, jonka Lagi oli säveltänyt.[32]

Puhujat ja runoilijat eivät niin paljo ajatelleet, mitä todellakin oli tulossa, kun sota läheni, ja muut juhlijat eivät sitä näissä jäähyväiskesteissä myöskään tehneet. Tahdottiin vain sanoa sydämmelliset jäähyväiset niille suomalaisille veljille, jotka sotureina läksivät kunnialla täyttämään velvollisuutensa.

* * * * *

Suomalaiset joukot marssivat pois Helsingistä. Niiden sijaan saapui tänne venäläisiä joukkoja. Etupäässä oli I:nen krenatyöriosasto kenraaliluutnantti Gyldenstubben johdolla määrätty Suomea puolustamaan. Hänen neljä kaunista rykmenttiä — Preussin kuninkaan, arkkiherttua Frans Kaarlon, Alankomaiden prinssi Fredrikin krenatyörit sekä ruhtinas Barclay de Tollyn karabinierit — marssivat toinen toisensa perästä Helsinkiin huhtikuun puolivälissä. Pidettiin jokaisen kaupungin, jonka läpi he kulkivat, velvollisuutena tervehtiä kesteillä näitä maan puolustajia. Helsingissä tämä kestitys tapahtui niin, että rykmentti heti saavuttuaan asetettiin kauppatorille taikka jonkun kasarmin pihalle, ja siellä taivasalla sitten, senjälkeen kuin korkein sotilashenkilö sitä oli tervehtänyt, tarjottiin paloviinaa, voileipiä, piirakoita ja minkä mitäkin. Kaupungin asukkaitten oli hauska näitä kestejä katsella, mutta kaupungin rahastolle ne pian kävivät raskaiksi, josta syystä myöhemmin sotavuonna saapuneet joukot saivatkin jäädä ilman. Vähän noiden neljän rykmentin jälkeen saapui tuo korea Grodnon kaartin husaarirykmentti ja sen hienot ja ylellisesti elävät upseerit. Kasakkarykmenttejä, tykkiväenpatteriioja, sappöripataljooneja ja kaikenlaisia sotaväenosastoja tuli sitten toinen toisensa perästä.

Onneksi eivät nämä kaikki saapuneet joukot jääneet Helsinkiin. Pienemmissä tai suuremmassa parvissa marssivat ne edelleen ja niitä sijoitettiin rannikkoseutuihin, majoitettiin kaupunkeihin ja maalle. Runsaamman osan kumminkin sai Helsinki pitää. Kasarmit eivät hetikään riittäneet: jokaiseen taloon oli majoitettavaksi otettava 10-30 sotilasta, väliin useampia, taikka upseereita hevosineen ja palvelusväkineen. Kesän tultua asetettiin sotilasleirejä eri paikkoihin: Kampille, Lapinlahteen, Kaartin puutarhaan ja Siltasaarelle.

Koko kaupunki rupesi vähitellen olemaan sotaleirin näköinen. Kuormia, joissa kuljetettiin muonaa, ampumavaroja, tykkejä ja muita sotatarpeita liikkui lakkaamatta kaduilla, Vuorenkorkuisia heinäsuovia pinottiin Kampin nummelle ja muualle. Sadottain pohjolaisia kirvesmiehiä työskenteli laivavarvissa rakentaen noita surullisen kuuluisia tykkivenheitä, jotka Suomen valtio kustansi ja joihin amiraali v. Schantz oli antanut piirustukset. Pattereita rakennettiin Punavuorille, Lapinlahden puistoon sekä saariin Viaporin itä- ja länsipuolelle. Kasakoita ja husaareja lensi edestakasin. Ravintoloissa kuului yhtämittaa miekkojen kalsketta ja kannusten kilinää, pöytäin ääressä paukkuivat samppanjakorkit aikusin ja myöhän, tiskeillä helisi kirkkaita hopearuplia ennen kuulumattomin määrin — se, joka Helsingissä ei ainakaan pitänyt sotaa minään suurena rangaistuksena, oli seudun silloinen kuuluisin ravintoloitsija, ukko Kleineh.

* * * * *

Sodan tuottamaa vilkkautta ei Helsingissä voinut huomata ainoastaan sotaväen liikkeistä, majoituksista, varustustöistä ja muista sotalaitostoimenpiteistä. Myöskin siviilivirkamiehet tekivät velvollisuutensa suojellakseen kaupunkia ja yhteiskuntaa sodan vaaroilta, Varsinkin pidettiin tarpeellisena ryhtyä kaikenlaisiin varokeinoihin uhkaavain tulipalojen ehkäisemiseksi. Vakinaista palokuntaa, johon tahdottiin saada pääasiallisesti merimiehiä, ryhdyttiin perustamaan ja samoin vapaaehtoista pelastuskuntaa; tämän jälkimmäisen vapaaehtoisen luonteen katsoivat viranomaiset kumminkin niin huonosti soveltuvan ajan hallinnollisiin periaatteisiin, että koko tuumasta kohta oli luovuttava. Tärkein toimenpide tulipalojen välttämiseksi oli kumminkin se määräys, että kaikkien talojen katoille, jotka eivät olleet rautalevyillä päällystetyt (sellaiset katot olivat vielä Helsingissä hyvin harvinaiset) oli huhtikuun kuluessa asetettava ammeita, jotka aina olisivat vettä täynnä, ja että, tulipalon syttyessä, kohta vesisankoilla varustettujen henkilöjen pitäisi nousta katoille ja siellä viipyä niin kauan kuin tulenkipunoista oli vaaraa. Tämä määräys toteutettiinkin, vesisaaveja oli pitkin koko sota-aikaa katoilla, mutta vesisankoilla varustettujen henkilöjen ei onneksi monasti tarvittu nähdä katoille nousevan.

Huolta myös pidettiin valtion ja yleisten laitosten kalliimpain omaisuuksien pelastamisesta sodan vaaroista. Suomen pankin metallivarastot vietiin hyvissä ajoissa Hämeenlinnaan ja sittemmin muistaakseni Mikkeliin. Arkistojen tärkeimmät asiakirjat kätkettiin tulenvarmoihin kellareihin. Yliopiston kirjasto ja muut kokoelmat sullottiin laatikoihin ja vietiin eri erissä toisiin kaupunkeihin ja maatiloille, sinne ja tänne; lukukausi yliopistossa oli siitä syystä lakkautettava kuukautta aikasemmin kuin tavallisesti. Kaikki kääntyi, niin sanoakseni, ylösalasin.

Ja yksityiset tietysti seurasivat tuota virastojen esimerkkiä. Suuren osan kaupungin asukkaista valtasi kamala peljästys. Jo rekikelin aikana nähtiin pitkien kuormastojonojen kuljettavan huonekaluja ja muita talouskapineita kaikenmoisiin seutuihin, joita niiden omistajat ja omistajattaret pitivät varmoina. Rahtimaksut olivat näinä sota-aikoina samoin kuin hinnat ylimalkaan hyvin kalliit, kenties monasti kalliimmat kuin itse kuljetettavain tavarain arvo, — siitä, mitä kiireessä särettiin ja muuten turmeltiin elköön puhuttakokaan. Sai siinä sekä nauraa että itkeä. Ja niin sitä jatkui pitkät ajat. Vasta kun jää oli sulanut ja meri auvennut ja kun ei kukaan vihollinen tullut kaupunkia ahdistelemaan, rupesi tuo peljästys jonkunverran lientymään.

* * * * *

Helsingin kaupungin kehitykseen vaikutti tuo sotatila luonnollisesti useammassa suhteessa hyvinkin häiritsevästi. Kaupungin väkiluku oli 1850 (vaikka henkiluettelot ja kirkonkirjat eivät hetikään pitäneet yhtä), laskettu nousevan noin 19,500 henkeen, sotaväkeä lukuunottamatta. Lisäys oli 1840-luvulla ollut hyvin heikko, vaan vuosina 1851 ja 1852 oli se suurempi (noin 250 henkeä vuodessa); vaan sitten tuli 1853 kolera, joka vähensi luterilaisen seurakunnan väkiluvun 161:llä hengellä. Ja senjälkeen seurasivat sotavuodet. Näinäkin vuosina oli kuolevaisuus hyvin suuri ja poismuuttojen yhteydessä se vaikutti, että luterilainen seurakunta 1854 pieneni 300 henkeä ja 1855 lähes 450 henkeä. Siten oli kaupunki, jolla oli sangen suuri sotilaskuorma kannettavanaan, v:n 1855 lopussa väkilukunsa puolesta satoja henkilöjä pienempi kuin 1850. Rakennusalalla oli jo sodan edellisinä vuosina vallinnut melkein täydellinen seisahdus. Silloin rakennetuista yleisistä rakennuksista on mainittava ainoastaan postitalo ja uusi, matala pakkahuone Pohjoisrantakadun varrella. Uutta kylpylaitos-esikaupunkia ei ollut tarviskaan jatkaa, kun kylpyvierasten lukumäärä vuosi vuodelta väheni. Muutenkin uudisrakentamisinto kaupungissa mukautui väkiluvun heikon lisääntymisen mukaan. Yleisiä kunnallisia töitä, kuten laiturirakennuksia j.n.e., suoritettiin hyvin hitaasti ja laimeasti. Kaupungin kaunistamista piti kumminkin yhä mielessään sama konsuli Henr. Borgström, joka oli perustanut Ulrikaporin kylpypuiston ja 1851 perusti yhtiön Töölön puiston taikka "Helsingin eläintarhan" järjestämistä varten.[33] Vaan tämän yhtiön toimi ei ollut aijottukaan heti hedelmiä kantamaan. Ja näitä aikeita samoin kuin monta muuta kaupungin suunnitelmaa ja yritystä tuli sitten sota katkasemaan. Vastaiseksi ei ollut ajatteleminenkaan mitään uutta: jokainen oli tyytyväinen, jos vain se, mitä ennen omistettiin, voitiin sodan jaloista säilyttää ja pelastaa. Mitään uutisrakennusta ei kaupungissa sotavuosina syntynyt ja kauneudenaisti sai tyytyä siihen uuteen koristukseen, jonka kaupunki oli saanut — katoille asetettujen vesisaavien muodossa.

* * * * *

Samoina päivinä, jolloin Englannin ja Ranskan sodanjulistukset julaistiin, purjehti amiraali sir Charles Napier jo suurella laivastollaan Itämerelle ja parin viikon perästä seurasi häntä amiraali Parseval-Deschénen ranskalainen laivasto. Eikä kulunutkaan aikaa kuin huhtik. 8 p:ään, kun Ulrikaporin vuorilta ensi kerran voitiin taivaanrannalla nähdä englantilaisia sotalaivoja. Ja siitä hetkestä tähysteltiin näiltä vuorilta alinomaa kaukoputkella merelle päin. Rannikkoa suojelivat kumminkin jäät vielä pari viikkoa. Helsingin satama aukeni vasta huhtikuun viime viikolla. Vihollisten vakoilijalaivain liikkeitä Suomenlahdella seurattiin kumminkin mitä suurimmalla jännityksellä; sotaviranomaiset käyttivät sitä varten nähtävillä merkeillä toimivaa lennätinlaitosta.

Optillisen sananlennätinlaitoksen asettamiseen pitkin Suomen rannikkoa Pietarista Hankoon oli maan puolustamista varten ryhdytty heti kuin sotavaara alkoi. Tämän Suomen valtion kustantaman toimenpiteen toteuttaminen uskottiin maan kirkollispäällikölle, kenraalimajuri vphra Casimir v. Kothenille, joka edellisenä vuonna Viipurin läänin kuvernöörinvirasta oli kutsuttu senaattiin. Tunnetulla tarmollaan tämä tuon tehtävän täyttikin mitä lyhyimmässä ajassa. Näkötelegraafi teki tehtävätään, vaikka se sodan aikana usein keskeltä katkesikin sen kautta, että saaristossa kiertelevät englantilaiset tykkivenheet ampuivat alas kukkuloille rakennettuja pieniä merkinantomajoja ja panivat laitoksen siellä täällä joksikin ajaksi epäjärjestykseen. — Vasta kesäkuulla 1855 asetettiin sotatarpeita varten sähkölennätilanka Venäjän valtion kustannuksella Pietarin ja Helsingin välille. Silloinen sähkölennätinasema oli ja oli vielä useampia vuosia Töölön pienessä kivisessä kasarmissa, josta ratsastavat kasakat kuljettivat sanomat kaupunkiin.[34]

Vilkkaamman postiliikkeen aikaansaamisesta pidettiin myös jo huhtikuussa 1854 huolta: pantiin toimeen n.s. kuriiriposti Pietarin—Turun rannikkotiellä ja sellaisia pikaposteja kuljetettiin kaikkina päivinä, jolloin vakinainen posti ei kulkenut. Helmikuusta 1855 saivat nämä kuriiripostit kuljettaa myöskin yksityiskirjeitä ja sanomalehtiä.

* * * * *

Jo ennen kuin vihollisten laivat lähenivät rannikkojamme kohtasi Suomen kauppalaivastoa sodan kovin isku. Laskettiin, että noin kolme neljättäosaa tätä laivastoa oli sodanjulistuksen saapuessa vierailla vesillä taikka englannin vaikutuksen alaisissa satamissa. Laivanomistajat koettivat senvuoksi kiirehtää laivojen kotiinpaluuta taikka saada ne vieraissa satamissa varustetuiksi puolueettomain maiden lipuilla taikka myödä ne edes jotenkin kohtuullisesta hinnasta. Maaliskuulla ilmoitettiin jo yli 20 suomalaista laivaa myödyn. Mutta kahden seuraavan kuukauden kuluessa oli vielä suurempi joukko Suomen laivoja joita englantilaiset risteilijät tapasivat milloin milläkin vesillä, joutunut vihollisten saaliiksi.

Kotona olevat laivat saivat jäädä satamiin makaamaan. Kaikki, laivaliike muihin maihin katkesi. Suomenlahdelle taikka Pohjanlahdelle ei mikään venäläisellä lipulla kulkeva alus uskaltanut mennä. Koko sotalaivasto asettui piiloon Kronstadtin ja Viaporin tykkien suojaan. Helsingin satamassa sijoitettiin suuri sotalaiva vartioimaan Gustafsvärdin salmen sisäsuulle; toinen samoin Långörnin salmeen. Ainoastaan sisimmässä saaristossa saattoivat pienemmät alukset hiipien kulkea; siten saatiin kaupunkeihin toki välttämättömimmät tarpeet, kuten kalat ja ruokavarat.

Höyrylaivaliikkeen ylläpitämistä rannikoillamme ei tietysti vuosina 1854 ja 1855 voitu ajatellakaan. Siihen päättyi siten höyrylaivaliikkeemme historian ensimmäinen ajanjakso.

Kun edellä (I:ssä osassa) olen luonut pienen historiikin Suomen höyrylaivaliikkeestä aina vuoteen 1840 asti, tahdon tähän liittää muutamia muistiinpanoja tuon liikkeen jatkuvasta kehityksestä aina sotavuosiin saakka.

Turun höyrylaivayhtiön laivat "Storfursten" ja "Furst Mentschikoff" olivat kaikkina kesinä (lukuunottamatta pienempäin karillakäyntien taikka yhteentörmäysten tuottamia keskeytyksiä) jatkaneet 1837 alkamaansa liikettä linjalla Tukholma—Turku—Helsinki—Rääveli— Kronstadt (Pietari). V. 1842 oli sama yhtiö kumminkin Lontoosta tilannut kolmannen höyrylaivan "Finland", joka myös läksi samaa linjaa kulkemaan, tehden kumminkin ainakin jonkun aikaa suoranaisia matkoja Tukholman—Helsingin ja Helsingin—Pietarin välillä. Mutta tämä laiva osottautui mainitulle yhtiölle liikanaiseksi. Jo 1844 pidettiin edullisempana antaa tuon uuden, kauniin laivan maata hiljaa satamassa: vuosina 1845-47 oli se lainattu välittämään liikettä Pietarin ja Riian välillä ja syksyllä 1847 myötiin se polkuhinnasta eräälle yhtiölle Wismariin, saaden siellä uuden nimen "Obotrit". Vähän senjälkeen, keväillä 1849, keikahti koko yhtiö ja sen molemmat vanhemmat laivat myötiin huutokaupalla; uusi yhtiö ne osti ja pani kesän kuluessa uudelleen käyntiin entiselle linjalle. Siten ne jatkoivat kulkuaan aina sodan alkuun asti.

Parempia afäärejä kuin tämä yhtiö teki n.s. Transport-laivayhtiö, joka Turussa 1840 syksyllä rakennutti itselleen "Murtaja" nimisen laivan. Sillä oli kone Motalan konepajasta ja se alkoi toimintansa 1841; se oli aijottu kuljettamaan etupäässä karjaa ja maalaistuotteita rannikkoseuduistamme Pietariin ja tuomaan venäläisiä tavaroita Suomeen. Ensi vuotenaan se mennessään Turusta Pietariin kävi Tammisaaressa, Lovisassa ja Koivistolla sekä vuoden 1842 alusta Helsingissä, jotavastoin Koivisto jäi pois. Laivan koko etukansi oli aluksi hyvin tarkoin jaettu pilttuihin nelijalkaisia matkustajia varten: mutta se ei estänyt kaksijalkaisiakin olemasta tähän laivaan erittäin tyytyväisiä. "Murtaja" ei ollut mikään pikalaiva: sen kone oli heikonlainen eikä se pysäyssatamissa koskaan mitään kiirettä pitänyt. Ehkäpä se oli juuri tämä kansallinen tyyneys joka yhdessä vähän huokeampain matkamaksujen kanssa teki Murtajan kotimaisen matkustavan yleisön niin erityiseksi suosikiksi. Mutta varmaa on, että tämä Murtaja taloudellisessa suhteessa erinomaisesti menestyi; sen osakkaat saivat väliin 35 % vuosiosinkoa. V. 1852 laiva aivan uusittiin ja se jatkoi kulkujaan sotavuoteen asti sekä ryhtyi niihin taas kohta sodan päätyttyä.

Ennenmainittu höyrylaiva "Uleåborg," joka oli koettanut välittää liikettä pitkin Pohjanlahden rantaa, meni pian vararikkoon ja se myötiin huutokaupalla Turussa 1844; sen huusi yhtiö, joka sen rakensi uudelleen ja se sai sitten "Unionin" nimisenä kulkea Helsingin—Pietarin väliä, käyden Viipurissa ja Haminassa; sitä se teki vuoteen 1851 asti. Suomen koko länsirannikko sai olla vailla säännöllistä höyrylaivaliikettä sodan jälkeisiin aikoihin asti.

Edellä myöskin mainittu höyrypursi Helsingfors jatkoi pitkin koko 40-lukua retkiään rannikkoa pitkin itään päin; mutta sen surulliset vastoinkäymiset jatkuivat myös. Niin taittui siltä taas 1849 siipiakseli, jonka johdosta se sai kaksi kesää toimetonna maata. V. 1851 se taas rupesi elämään, vaan joutui tietysti uuteen onnettomuuteen ja siirtyi silloin vihdoin ijankaikkiseen lepoon.

Helsingin—Pietarin linjalla esiintyi perättäin vanhemmille laivoille useampia kilpailijoita. Niin liikkui siellä lyhyemmän ajan 1847-48, höyrylaiva "Saima"; samoin lyhyemmän ajan 1850-51 pietarilainen laiva "Gonstantin", joka kävi Räävelissäkin. V. 1850 alkoi Wellamo, alkujaan saksalainen mutta Viipuriin ostettu laiva, kulkea Helsingin, Viipurin ja Pietarin väliä ja kulki sotavuoteen asti, jolloin se myötiin Lyypekkiin. V. 1851 kulki samalla linjalla komea pietarilainen laiva Neptun, joka kumminkin syyskuussa samana vuonna kärsi haaksirikon ja upposi. Sen tilalle tuli 1852 toinen kaunis ja voimakas laiva "Victoria", joka vielä kauan sodan jälkeenkin tätä linjaa kulki.

Helsingin ja Porvoon välillä oli pieni "Majava" niminen rautalaiva ryhtynyt liikettä välittämään senjälkeen kuin "Helsingfors"-laiva oli onnettomuuksiinsa kaatunut.

Höyrylaivaliikettä Itämerellä Lyypekin ja Suomen välillä yritteli ensi kerran keväällä 1850 höyrylaiva "Hengist". Yrityksestä luovuttiin pian pois sillä kertaa, mutta sama laiva teki seuraavina vuosina edelleen silloin tällöin kulkuvuoroja tällä linjalla, Vaan vasta syyskuulta 1852 alkoi Hengist säännölliset kulkuvuoronsa Lyypekistä Helsinkiin ja Turkuun (vuorotellen) ja niitä se jatkoi sitten yhtämittaa vuoteen 1853 asti ja sitten taas sodan päätyttyä vuodesta 1856.

Tässä tahdon mainita, että myöskin Laatokalla höyrylaiva Valamo rupesi liikkumaan 1845. — Saimaalla rupesi 1846 hra Wiikin Kuopiossa rakentama laiva "Kuopio" (30 hevosvoiman koneella) kulkemaan Kuopion—Savonlinnan—Lappeenrannan väliä. Tämän laivan, samoin kuin vähän myöhemmin rakennetun "Seuran" kulkuvuorot olivat kyllä aijotut matkustajaliikettäkin varten, mutta ne olivat hyvin epäsäännölliset riippuen hinauksista, lastauksista y.m. satunnaisista töistä eikä niihin siis tiennyt luottaa. Päijänteelle saatiin sodan seurauksena höyrylaivaliike 1856, sillä silloin Venäjän valtion sotatarpeita varten Anjanpellolla rakennuttama ruununlaiva "Suomi", johon oli kuljetettu turkulaisen "Storfurstenin" kone, luovutettiin Suomen valtiolle: miehitettynä Suomen meriväen miehistöllä pantiin se käyntiin palvelemaan yksityisen liikkeen tarpeita tässä osassa sisämaata. — Muut Suomen sisävedet eivät vielä höyryn voimaa tunteneet.

* * * * *

Palaan nyt sota-asioihin. Toukokuun ensimmäisinä päivinä luettiin sanomalehdissämme uusi keisari Nikolain sodanjulistus, joka oli annettu huhtik. 11 p:nä vanhaa lukua. Siinä sanottiin: "Tällä hetkellä heittävät Englanti ja Ranska pois naamarin silmiltään ja ilmaisevat, että riitaisuutemme Turkin kanssa ovat heille toisarvoisia: heidän yhteinen pyrintönsä on heikontaa Venäjätä, riistää siltä pois osan alusmaistamme ja pakolla alentaa isänmaamme siitä mahtavasta asemasta, johon korkeimman käsi sen on kohottanut. — Pitääkö oikeauskoisen Venäjän peljätä noita uhkauksia? — Ei! Venäjä ei ole unhottanut Jumalaa! Se ei ole maallisten etujen vuoksi tarttunut aseisiin: se taistelee kristinuskon puolesta, uskonveljiensä puolesta, joita heidän hurjat vihollisensa sortavat. — Me taistelemme uskon ja kristillisyyden puolesta! Kun Jumala on mukanamme, kuka voi olla meitä vastaan!"

Siitä ymmärsi nyt jokainen, mitä tämä sota tarkoitti. Toukokuu oli ihana. Helsingissä oli jo sotamietteisiin totuttu, ensimmäinen polttava levottomuus oli lientynyt. Nautittiin kevään kauneutta ja Ulrikaporin vuorilta tähysteltiin Suomenlahdella edestakaisin purjehtivia vihollisen sotalaivoja, jotka vastaseksi sulkivat satamat ja vakoilivat. Vasta kun puolet toukokuusta oli kulunut, kuultiin Tammisaaresta, että siellä oli ollut ottelu. Toukok. 19 ja 20 p. oli kaksi englantilaista laivaa noussut Pohjanlahteen, vaihtaneet laukauksia ensiksi Lappvikin luo sijoitettujen suomalaisten tarkka-ampujain kanssa, sitten Hvitsandin luona rantatykistön kanssa ja venäläisten krenatyörien kanssa Leksvallissa: senjälkeen ne, vietyään saaliinaan Tammisaaren edustalla olevan kauppalaivan, vetäysivät lahden suulle. Puolustusta oli johtanut kenraali Ramsay. Yksi venäläinen majuri ja kolme hänen alaistaan sotamiestä oli kaatunut: suomalaisia oli yksi mies haavoittunut ja kolme saanut kolahduksia.

Oli kulunut päälle neljänkymmenen vuoden, sittenkuin Suomessa verta oli sodassa virrannut. Tuntui senvuoksi vähän omituiselta, kun tietoja saapui tuosta ensimmäisestä verenvuodatuksesta. Paljohan siellä ei ollut verta vuotanut. Mutta Sylvian ja Kanervankukkain vieno laulaja innostui kumminkin heti kirjoittamaan runon. "Ensimmäinen verenpisara", jonka hän pani Hels. Tidningarin samaan numeroon, jossa taistelun viestikin oli. Valitettuaan ensiksi varsin hellästi, että juuri nyt, kun kevät kukkasiinsa pukeutui ja tuoksullaan täytti Suomenmaan, oli muukalaisia mereltä tullut tahraamaan verellä kaunista maatamme, kohosi runoilija oikein Tyrtaijolaiseen innostukseen, laulaen:

— — — — Gud allena ser,
Hvad denna första droppe skall kosta oss ock er!
Det var ej vi som börjat den olycksdigra strid
Och blodat vårens skönhet och stört dess helga frid.

Vi värna våra kuster, och för vårt land vi slåss.
Och tyngden ef en blodskuld, den faller ej på oss.
Och politikens trassel, Europa, Muhamed,
— Alt, allt ha vi förgätit, ty nu är Finland med.[35]

En ole voinut olla muistiin palauttamatta tätä aikoinaan hyvin huomattua runoa, koska siitä ilmenee se kanta, jolle Helsing. Tidn. sodan suhteen asettui ja josta Morgonbladetin esittämä katsantotapa jonkunverran poikkesi.[36]

Että Suomen tuli kantaa osansa sodan rasituksesta ja ase kädessä parhaansa mukaan koettaa torjua vihollisen hyökkäyksiä rannikoiltaan, siitähän ei voinut olla erilaisia mielipiteitä. Se oli velvollisuus, raskas velvollisuus, joka uskollisesti oli täytettävä. Mutta tästä velvollisuudentunteesta eivät kaikki voineet innostua. Jos jokunen veripisara Suomen rannalla oli vuotanut parista haavoitetusta soturista, niin eihän senkautta maamme kunnia ollut tahrautunut, ja jos vihollinen oli ryöstänyt laivan satamasta, niin ei maan oikeutta sillä oltu loukattu. Sota oli tuottava meille suuria vahinkoja ja kärsimyksiä, siitä saatoimme olla varmat; meidän oli vain kärsivällisesti niitä kestettävä ja lohduttauduttava sillä, että edesvastuu siitä ei "lankea meidän päälle", kuten runoilija sanoi. Sodan syyt olivat meistä kaukana; niihin ei ollut Suomella mitään osaa. Niiden seurauksien ei myöskään voinut uskoa tuottavan meille mitään epäedullisia muutoksia. Että sodan pauhu ehkä tulisi jossakin määrin puhdistamaan sitä painostavaa ilmaa, joka meitä ympäröitsi, se oli ainoa muutos, jota saattoi odottaa.

Mutta uutisia uusista sotatapauksista rannikoillamme rupesi tulemaan toinen toisensa perästä. Pari päivää Tammisaaren taistelujen jälkeen, toukok. 22 p:nä, oli kuusi englantilaista ja ranskalaista laivaa ruvennut ampumaan Hankoniemessä olevia varustuksia, mutta ne olivat pakotetut peräytymään. Ja pian sen jälkeen tapahtuivat amiraali Plumridgen vielä muistissa säilyneet ilkityöt, toukok. 30 p. Raahessa ja kesäk. 1-2 p. Oulussa. Ensinmainitussa kaupungissa poltettiin viisi laivaveistämöä rakennuksineen ja rakennustarpeineen, tervahovi, jossa oli 6-8,000 tynnyriä tervaa, pikiruukki, kymmenkunta satamassa tai korjatteella olevaa laivaa ja suuret varastot laivanrakennustarpeita ja lankkuja, jota kaikkea muka väitettiin sodan aikana kielletyksi tavaraksi. Oulussa poltettiin samoin seitsemän veistämöä rakennusaineineen, 15,000 tervatynnyriä, suuret lankkuvarastot, 60 makasiinia ja 13 laivaa. Kumpasessakaan näistä kaupungeista ei ollut sotaväkeä puolustamassa. Heti kun ensimmäiset laivat olivat riistetyt kohosi maassa kiivas ja katkera valitus englantilaisten julman merirosvouksen johdosta. Se valitus oli luonnollinen. Monet yksityiset saivat siitä kärsiä suuria vahinkoja. Valitukset olivat sitä enemmin oikeutetut, kun englantilaiset eivät noudattaneet hallituksensa määräämiä aikoja, joiden kuluessa, sodanjulistuksen jälkeen, suomalaiset ja venäläiset laivat vielä saivat liikkua vapaasti merellä. Siten huudettiin jo kovasti englantilaisten väkivaltaa ja ryöstöä, kun mainitut hävitystyöt Pohjanmaalla tapahtuivat, synnyttäen kiukkua ja katkeruutta. Nyt kiihtyivät nämä valitushuudot englantilaisten raakamaisuuksista rajattomiksi ja Hels. Tidn. rupesi empimättä niiden äänitorveksi. Yhtä vähän kuin kukaan muu tahtoi Morgonbladet puolustaa Plumridgen hurjia toimia. Mutta se tahtoi tyyneesti arvostella sodan ikäviä tapahtumia. Saatiinhan nähdä, että Englannin parlamentissa ja sanomalehdistössä kovasti moitittiin tuon tulipaloamiraalin ilkitöitä Pohjanmaalla. Koko Englantia ja sen kansaa ei siis noista teoista ollut tarvis syyttää, vielä vähemmin oli niiden johdosta syytä langeta surkeaan epätoivoon kaikesta ihmisyydestä ja sivistyksestä. Jotakin siihen suuntaan salli senssori minun todellakin kerran kirjoittaa.

Onneksi eivät englantilaiset tehneet itseään syypäiksi useampiin sellaisiin raakuuksiin kuin Raahessa ja Oulussa. Kerrottiin kumminkin heidän laivaston käynnistä toisissakin Pohjanmaan satamissa tai niiden edustalla. Niin kävivät he jo kesäk. 7 p. Kokkolassa, joka muodostui Suomen rannikon puolustamisen historian loistokohdaksi. Yhdeksää englantilaista tykkivennettä, jotka lähetettiin kaupunkiin, vastassa oli siellä kaksi venäläistä komppaniiaa ja kaksi tykkiä, jotka kenraali v. Wendt vähää ennen oli rientomarsseissa tuonut sinne; suuria tappioita kärsittyään täytyi englantilaisten palata takasin. Yksi tykkivenhe miehistöineen jäi sotasaaliiksi. Kaupungin puolustukseen otti miehevästi osaa myöskin satakunta kaupungin asukasta, joista erittäin mainittiin kauppaneuvos Donner, ruununvouti Holm, v.t. pormestari Roos y.m., jotka sittemmin saivat hyvät palkkiot.

Mutta Helsinkiä lähemmätkin sotauutiset pitivät levottomuutta pääkaupungissa alituiseen vireillä. Kesäk. 12 p. oli sir Charles Napier itse koko laivastonsa kanssa useita tunteja Viaporin edustalla, ei kaukana siitä. Monta kertaa saapui samassa kuussa viestejä, että 60-70 vihollisen laivaa oli koolla Porkkalan edustalla. Kesäk. 21 p. tehtiin ensi hyökkäys Bomarsundin linnaa vastaan. Hyökkäyksen teki kolme englantilaista laivaa, kuten näytti, koetteeksi; yhdeksän tuntia uutterasti ammuttuaan vetäysivät laivat pois.

Joka päivä odotettiin, että jotakin suurempaa tapahtuisi; mutta kauan saatiin odottaa turhaan.

Sillävälin ryhdyttiin kaikkiin tarpeellisiin toimiin maan puolustukseksi. Tärkeä sellainen toimenpide oli Suomen hajotetun ruotuväen osittainen taas kuntoon saattaminen. Keisarillinen julistus siitä annettiin kesäk. 23 p:nä. Aluksi oli asetettava ainoastaan kaksi pataljoonaa, kummassakin 600 miestä; toisen muodostivat ruodut Turun ja Porin läänistä, toisen Vaasan ja Oulun läänistä siten, että kaksi ruotua yhteensä asetti yhden sotamiehen. Tämän uuden kansallisen sotaväen sotajalalle saattaminen ja sen järjestäminen uskottiin kirkolliskenraalille vphra C. v. Kothenille, joka äsken oli saanut valmiiksi optillisen sananlennätinlaitoksen ja jonka rinnalle kumminkin tätä tarkoitusta varten asetettiin komitea, johon kuuluivat insinöörikenraali A. Stjernvall sekä senaatin jäsenet C. Trapp, P. H. Edelheim ja A. L. Born; myöhemmin siihen vielä lisättiin valtioneuvos J. G. v. Bonsdorff ja intendentti S. Gripenberg. Suomalaisen armeijan uudestaansyntymisen vanhan ruotujaon pohjalla ei voinut olla jossakin määrin kansallistunnetta vilkastuttamatta ja tätä toimenpidettä tervehdittiin siitä syystä yleensä mielihyvällä. Sen toimenpanemista Kothen kiirehtikin koko tarmollaan ja vauhdillaan, itse hän valitsemainsa pataljoonapäällikköjen seurassa matkusti pitäjästä toiseen kuulustelemaan ruodunpitäjiä kuuluutetuissa kokouksissa sekä tasottelemaan ja tekemään sopimuksia. Aluksi hän ainakin siinä menetteli niin varovasti ja maltillisesti, että hän useimmissa paikoissa helposti voitti kaikki vaikeudet ja epäilykset. Sotilaita oli ruodunpitäjäin helppo hankkia: niitä oli tarjona enemmän kuin tarvittiin. Päällikönpaikkoihin kehoitettiin kaikenmoisia ja kaikenikäisiä eronsaaneita jalka- ja ratsuväen, jopa meriväenkin upseereja rupeamaan; heitä kehotettiin lähtemään rauhallisista maalaiskodeistaan, joissa jo pitempiä aikoja olivat viettäneet ja vaihtamaan auran miekkaan, puolustaakseen isänmaatansa. Ja tätä kehoitusta varsin yleisesti noudatettiin; moni jo vanhentunut, kangistunut mies sai uudistaa vänrikinvuotensa ja ryhtyä palvelemaan uusissa pataljoonissa entisellä arvoasteellaan. Sillä tavalla tuo uusi sotaväki sai todellakin kansallisen leiman, joka oli sitä täydellisempi, kun sillä pukunakin ensiksi oli vanhaa ruotuväkeä muistuttavat, harmajat vormutakit, jotka kumminkin valitettavasti pian huomattiin liian kansallisiksi. Ensimmäisen (Turun) pataljoonan päälliköksi määrättiin yksi maamme aateliston etevimmistä miehistä kreivi Ad. Aminoff, joka yli viistoista vuotta oli ollut sotaväestä syrjässä, ja ruotuväen inspehtoriksi nimitettiin samoin mies, joka jo kauan aikaa sitten oli sotapalveluksestaan luopunut, entinen senaattori ja entinen kuvernööri kreivi G. M. Armfelt. Tahallaan asetettiin ruotuväelle eri päällystöt kuin palkkaväelle; niin tehtiin kansan luottamuksen saavuttamiseksi, mutta suopein silmin sitä ei kaikilta tahoilta katsottu.

Parin kuukauden kuluessa olivat nuo kaksi ensimmäistä pataljoonaa jo sotajalalla. Ja ennen vuoden loppua käskettiin kahdella asetuksella (lokak. 16 p:ltä ja marrask. 13 p:ltä) Oulun, Mikkelin, Kuopion ja Hämeenlinnan läänien asettaa neljä uutta ruotuväkipataljoonaa, samalla miesluvulla kuin nuo edelliset. Vuotta myöhemmin asetettiin vihdoin vielä, julistuksella jouluk. 13 p:ltä 1855. kolme pataljoonaa, Porin, Uudenmaan ja Viipurin, joten Suomen ruotuväkeä nyt oli yhdeksän pataljoonaa: niiden tarkastajaksi nimitettiin samalla, sittenkuin kreivi Armfelt oli luopunut, joukkojen järjestäjä, vphra v. Kothen.

* * * * *

Elokuun lopulla kuultiin vihdoin, että liittyneet Länsi-Euroopan vallat aikoivat tehdä tuiman hyökkäyksen Bomarsundia vastaan. Laivastot kerääntyivät vähitellen Ahvenan vesistöihin ja ranskalaista maaväkeä (10-15,000 miestä) laskettiin kenraali Baraguay d'Hilliersin johdolla, jonka rinnalla tuo kuuluisa insinöörikenraali Niel oli, maihin Ahvenaan ja samoin laskettiin sinne suurempi määrä englantilaista sotaväkeä. Näistä sotatapauksista saatiin Helsinkiin tietoja vasta ulkomaan lehdistä, joiden uutisia senssori usein kielsi meidän lehtiä kertomasta. Meidän oma korkein sotapäällystö oli aivan katkaistu kaikesta yhteydestä Ahvenan kanssa; vasta syyskuun kuluessa saattoi kenraali Rokassovski antaa kertomuksen siitä, mitä elokuun puolivälissä oli tapahtunut Bomarsundin tienoilla. Elok. 7 ja 8 p:nä oli vihollisia noussut maihin jonkun matkan päässä linnasta; edellisinä päivinä olivat koko läheinen Skorpanin kauppala ja kaikki linnan läheistössä olevat rakennukset poltetut, ettei vihollisella olisi niistä turvaa. Elok. 13 p. alkoi oikeastaan ampuminen, ensiksi C-tornia vastaan, jonka urhoollisen puolustuksen jälkeen seuraavana päivänä täytyi antautua. Samoihin aikoihin oli ruvettu ampumaan myöskin toisia torneja U. ja Z. sekä itse päälinnaa. Molempain tornien oli täytynyt antautua elok. 15 p:nä ja päälinnan elok. 16 p:nä. Linnan päällikkö kenraali Bodisco, kuvernöörinapulainen Furuhjelm ja linnan koko miehistö, yleensä vaimojen ja lapsien kanssa noin 2,000 henkeä vietiin laivoilla vangiksi Ranskaan ja Englantiin. Vihdoin oli saapunut käsky räjähdyttää kaikki linnarakennukset ja niin tapahtui syysk. 1 ja 2 päivinä. Tuona jälkimäisenä päivänä saatiin nähdä kamala näytäntö kun päälinna 40:llä yhtaikaa sytytetyllä miinalla räjähdytettiin. Tuo suuremmoinen, muhkeasti suunniteltu linna, jota oli rakennettu lähes 25 vuotta ja joka oli tullut maksamaan äärettömiä summia, vaikkei sen ulkopuolisista varustuksista vielä kuin pieni osa ollut valmistunut, oli nyt kaikiksi ajoiksi raunioina.

Bomarsundin hävitys oli länsivaltioiden Itämerenretken suurin toimi v. 1854. Vuoden loppupuolella ei tapahtunut enää sanottavia sotatapauksia. Tosin neljä englantilaista laivaa elok. 22 p:nä tekivät nopean vakoiluretken Turun tienoille, mutta sillä retkellä ei ollut sen enempää merkitystä. Ja aivan vähäpätöinen oli sekin tiedusteluretki, jonka elok. 26 p:nä kymmenen laivaa, joissa olivat amiraali Parseval-Deschénes sekä kenraalit Baraguay d'Hilliers, Niel ja Jones, tekivät niin lähelle Viaporia, että linna katsoi asiakseen niitä vastaan ampua muutamia laukauksia, jotka kumminkin jäivät vastaamatta. Merkillisempi tapaus oli se, kun elok. 27 p:nä Hankoniemen kaikki kolme linnoitusta, jotka aikasemmin kesällä niin urhoollisesti olivat itseään puolustaneet, korkeimmasta käskystä räjäytettiin ilmaan; sen teki niiden oma päällikkö välttääkseen enempiä kahakoita vihollisten kanssa.

Kun syksy läheni, lähtivät liittoutuneiden laivastot vähitellen Itämereltä. Saarrosta ylläpiti kumminkin lentävä laivasto Pohjanlahdella lokakuun loppuun asti ja Suomenlahdella joulukuun puoliväliin saakka: mutta tämä saarros ei ollut kovinkaan ankara, sillä syksyllä saattoi Viaporin laivasto purjehtia ulos Suomenlahdelle, jopa Kronstadtiin saakka; marraskuulla tekivät yksin Turunkin laivat muutaman matkan Pietariin ja Tukholmaan. Ulkomainen kauppa oli jo kumminkin ruvennut kulkemaan Tornion kautta taikka Pohjanlahden pohjoisimman kärjen poikki, jota ei paljokaan vartioittu.

Maissakin rupesi talven lähestyessä rauha asettumaan. Helsinkiin siirrettiin sieltä poismuutetut välttämättömimmät taloustavarat. Yliopisto alotti toimintansa taas lokakuulla. Sen aikuisista talvihuvituksista saatiin silloin tavalliset tilatut tanssi-iltamat ja musiikki-illat à la Gungl taas toimeen. Mutta teaatterista ei sinä talvena melkein ollenkaan saatu nauttia eikä taiteellisemmasta musiikista myöskään: inter arma silent musae! Kaupungin laidoilta hajoitettiin kesän siellä sijainneet sotilasleirit: osa joukoista majoitettiin talveksi maalle mutta suuri joukko pidettiin kaupungissa ja majoitettiin taloihin, — toimenpide, joka ei juuri kotoista hauskuutta lisännyt.

Muutamiksi kuukausiksi olimme täällä pohjoisessa saaneet aselevon; sota ei riehunut läheistössämme, mutta sen sijaan suuntautuivat kaikkien ajatukset etelään, Krimiin, jonne Ranskan ja Englannin joukot olivat saapuneet. Ja suurimmalla jännityksellä odotettiin jokaista pienintäkin sanomaa siitä pitkällisestä ja verisestä sotanäytännöstä Sevastopolin luona, joka nyt alkoi.

* * * * *

Että sotaa sekä etelässä että pohjoisessa jatkettaisiin vuonna 1855, se edellytettiin kaikilla tahoilla. Senvuoksi oli Suomessakin vielä varustauduttava ja valmistettava uusia ja vahvenpia puolustuskeinoja.

Ensi toimenpide, johon ryhdyttiin alkavan vuoden sotatoimia varten ja joka kai pidettiin välttämättömänä, oli korkeimman päällikön vaihdos. Kenraali Rokassovski oli verrattain kokematon puhtaissa sotatoimissa eikä pitänytkään itseään minään sotapäällikkönä; hän pyysi senvuoksi. esittäen terveydellisiä syitä, että hänet vapautettaisiin korkeasta toimestaan. Tähän pyyntöön keisari suostuikin erittäin armollisessa käsikirjeessä jouluk. 18 p:ltä (uutta lukua) 1854, nimittäen R:n valtioneuvoston jäseneksi. Ja samana päivänä määrättiin, "nykyisiin sotaoloihin katsoen," kuten sanottiin, kenraaliajutantti, jalkaväen kenraali Friedrich Vilhelm Rembert Berg maassa olevain joukkojen komentajaksi, ja myöskin, "niinkauan kuin sanottua asiaintilaa kestää", hoitamaan kenraalikuvernöörinvirkaa samalla laajemmalla vallalla, joka sodan aikana oli hänen edeltäjälleen suotu. Kumminkin tuli Rokassovskin jäädä virkaansa kunnes Berg voisi ottaa hallinnon ohjat käsiinsä.

Kenraali Berg saapui jo joulupäivänä Helsinkiin, mutta palasi pian Pietariin eikä ryhtynyt virkansa hoitamiseen ennenkuin tammik. 26 p. Sillävälin sai kenraali Rokassovski monella tavalla huomata sitä kunnioitusta, jonka hän täällä oli voittanut. K. senaatin jäsenet, joiden lausuman toivomuksen mukaan, että v.t. kenraalikuvernööri ainaiseksi saisi jäädä suomalaiseksi, Rokassovski vähää ennen oli korotettu suomalaiseksi vapaaherraksi, antoivat eräänä päivänä juhlapäivälliset hänen kunniakseen. Toisena päivänä pitivät kaupunkilaiset hänen ja hänen perheensä kunniaksi suuremmoiset tanssiaiset, joissa salaneuvos vphra Walleen ranskankielisessä puheessa tulkitsi maassa yleensä vallitsevaa kunnioitusta häntä kohtaan ja kaipuuta hänen poislähtönsä johdosta; prof. Lille lausui runossa, joka samassa tilaisuudessa laulettiin, toivomuksen, että Suomen maa vielä kerran tyyneempinä aikoina saisi nähdä poislähteneen hallintonsa etupäässä, joka toivomus sitten toteutuikin. Lopuksi antoivat Helsingin kaupungin vanhimmat kaupungin porvariston puolesta Rokassovskille paria päivää ennen hänen lähtöään kauniin, taiteellisen adressin. Porvaristo siinä kiitti häntä etupäässä siitä, että hän ei sotarasituksilla ollut vaivannut kaupunkia raskaammin kuin sen varat sallivat ja että hän oli kunnioittanut meidän lakejamme ja tapojamme, — joka oli kallisarvoista kaikille.

Kukaan ei tuntenut kenraali Bergiä ennenkuin hän saapui maahamme. Tiettiin vain, että häntä pidettiin yhtenä Venäjän armeijan kyvykkäimmistä kenraaleista ja että häntä oli käytetty monissa tärkeissä sekä sotilaallisissa että diplomaattisissa luottamustoimissa. Viimeksi, edellisenä sotavuonna, oli hän ollut sotaväen ylipäällikkönä Vironmaalla. Hän oli liiviläinen syntyjään, uskonnoltaan luterilainen ja jo kuudenkymmenen vuoden ikäinen.

Sitä vaikutusta, minkä tuo uusi hallitusmies ensi esiintymisellään täällä teki, ei voitu pitää edullisena. Heti alusta ikäänkuin huomattiin, ettei hän ja Suomen kansa olleet toisiaan varten luotuja. Jos tyyntä miettiväisyyttä ja hiljaista punnitsemista, verkkasuutta puheessa ja toiminnassa, rehellisyyttä ja luotettavaisuutta ja turhamaisuuden inhoa voisi pitää suomalaisen kansanluonteen huomattavimpina ominaisuuksina, niin pian huomattiin, että kenraali Bergillä ei ollut sen kanssa mitään yhteistä. Hänen silmänsä, hänen kielensä, hänen käsivartensa, hänen jalkansa liikkuivat vilkkaasti kuin salama: sanat lensivät usein valtoinaan hänen suustaan, miettimättä, pysähtymättä; kaikenlaisia tuumia ja suunnitelmia tuprusi sekasin hänen päästään, vaan hän esitti ne kumminkin sellaisella itseluottamuksella ja varmuudella, joka näytti olevan rajaton. Hänen kasvojaan kutsuttiin taiteilijan tekemäksi luonnekuvaksi: tekotukka, partavoiteet ja kasvomaalit tekivät alinomaa työtä karkoittaakseen kauemmas lähestyvän vanhuuden.[37]

Berg tahtoi, että hänestä paljo puhuttaisiin, ja senvuoksi vaati hän itseään kohtaan suurta huomaavaisuutta. Ensimmäisinä täällä olonsa aikoina, tuijotti hän ankarasti jokaiseen vastaantulijaan, nähtävästi luullen, että jokaisen tulisi tietää, kuka hän oli, sekä häntä alamaisesti tervehtää. Mutta kun hän huomasi, että näitä hänen Gesslerin tapaisia vaatimuksiaan ei täytetty, muutti hän pian menettelytapaa ja antoi ohikulkijain mennä tirkistämättä. Niiltä, jotka tulivat hänen kanssaan lähempiin tekemisiin, osasi hän vaatia kunnioitusta; mutta ylimalkaan häntä ei liene peljätty, vaikka hänen vilkas luonteensa usein tupsahtikin tuleen. Hänen olemuksessaan oli aina jotakin, joka vaikutti, että hänen vihaansa enemmän naurettiin kuin vavistiin.

Myönnettävä oli, että Berg osotti suurta tarmoa ja verratonta toimintaintoa koko sen ajan kuin hän oli Suomen hallinnon etunenässä. Mutta luottamusta hänelle ei voitu osottaa hänen toimintakautensa lopussa enemmän kuin sen alussakaan.

* * * * *

Sotatoimien vuoksi oli muutos tapahtunut korkeimman hallinnon edustajissa Suomessa ja sotatoimiin Berg siis ensi aluksi pääasiallisen tarmonsa kohdistikin. Kuten lie laita melkein aina tällaisissa vaihdoksissa huomasi uusi ylipäällikkö melkein kaikki edeltäjänsä toimet riittämättömiksi ja kelvottomiksi. "Kaikki oli hankittava ja uusittava", kertoi sama Bergin läheinen tuttava, jonka sanoihin edellä viittasin. Sotavoimaa melkoisesti vahvistettiin; Helsingissä tehtiin majoittamisvelvollisuus kevätpuoleen kaksinkertaiseksi. Toinen rykmentti toisensa perästä marssi kaupunkiin; mutta ne uudet joukot, joita nyt saapui, eivät olleet samanlaisia kuin tänne ennen komennetut. Ne olivat kiireellä kokoonhaalittuja reservirykmenttejä, miehistönä suurimmaksi osaksi harjoittamattomia nahkapoikia ja päällystönä enimmäkseen uudelleen virkaan astuneita, eron saaneita ja taitonsa unhottaneita upseereja. Näiden joukkojen aseetkin samoinkuin ampumavarat lienevät olleet ala-arvoiset ja riittämättömät. Berg ei lienekään ollut näihin joukkoihin tyytyväinen; mutta hän ei niitä myöskään suinkaan parantanut niillä liiallisilla yöpalvelusrasituksilla, alinomaisilla edestakaisilla marsseilla eikä väsyttävillä varustustöillä, joita hän lakkaamatta määräili.

Herkeämättä rakennettiin uusia varustuksia joka taholle. Nyt rakennettiin varustuksia Kaivopuistoon, Harakan saarelle ja useille muille saarille Helsingin sekä itä- että länsipuolelle, joita edellisenä vuotena ei oltu ehditty varustaa. Nyt rakennettiin myös nuo suuret perääntymistiet Viaporista ja Sandhamnista Hästnäsin salmen ja Degerön poikki Hertonäsiin ja sieltä edelleen sekä Drumsöstä Löfön ja Granön poikki Munksnäsiin. Puolustusvarustuksia ei rakennettu ainoastaan maihin vaan veden allekin. Viaporin edustaisiin ja sen ympäri kulkeviin väyliin laskettiin useihin paikkoihin miinoja, joiden tuli tuhota lähelle saapuvia vihollislaivoja. Valitettavasti ei kesän kuluessa koskaan kuultu, että viholliselle olisi näitten miinain kautta tapahtunut mitään vahinkoa, mutta tietää saatiin kyllä, että nuo kaikkialla risteilevät ja vakoilevat höyrytykkivenheet, joita talven kuluessa oli englantilaiseen laivastoon hankittu lisäksi, onkivat ja keräsivät talteen yhden toisensa perästä noita venäläisiä merenalaisiaräjähdyskojeita. Yhden ainoan vaikutuksen nämä miinat tekivät ja sen mainitsee myöskin Bergin elämäkerran kirjoittaja: yhden niitä pienempiä höyrylaivoja, joita Helsingin satamaan oli hankittu sotilashallinnon käytettäviksi, "Medved" nimisen laivan, räjäytti eräänä kauniina kesäpäivänä tuollainen Långörnin salmeen laskettu miina kahteen kappaleeseen.

Eipä siis uudenkaan ylipäällikön aikana kaikki niin erinomaista ollut.

* * * * *

Puolustuksen vahvistamiseksi tehtiin ylhäältä päin enemmän tai vähemmän onnistuneita yrityksiä sotaisen hengen herättämiseksi maan väestössä. Sellainen yritys, jonka varmaankin jokainen, joka siihen aikaan eli mukana, selvästi muistaa, oli tuo pieni Turussa painettu hengellinen lentokirjanen: "Sana aikanansa kehoitukseksi, lohdutukseksi ja opiksi uhkaavan sodan takia; kirjoittanut alussa vuotta 1855 yksi Sanan palvelija Suomessa". Sen oli Suomen arkkipiispan kehoituksesta, kuten varmasti kerrottiin, kirjoittanut niin vaikuttava kirkonpalvelija kuin kirkkoherra F. G. Hedberg ja sitä levitettiin hallituksen toimesta kymmentuhansin kappalein sekä suomeksi että ruotsiksi. Kirjoituksen tarkoitus oli lyhyesti kehottaa horjahtamattomaan alamaiseen uskollisuuteen ja rakkauteen hallitsijaa kohtaan, kehottaa suomalaisia uutterain esirukousten kautta hänen ja koko hänen huoneensa puolesta "korottamaan vihollisten sotajoukkoja vastaan sellainen salainen, näkymätön mahti, jota maailman vallat eivät voi vastustaa, vielä vähemmin voittaa". Eikähän siitä ollut mitään sanomista. Mutta se tapa, jolla kristillistä intoa hehkuva kirkon palvelija suoritti tehtävänsä, ei voinut olla suurta huomiota herättämättä. Aikaansaadakseen oikein tykinammunnan tapaisen vaikutuksen, joka vavistaisi kaikkia kristityitä sydämmiä, oli hän turvautunut Ilmestyskirjan 17:nteen lukuun ja sieltä huomannut Johanneksen jo hengessään nähneen nuo Venäjää vastaan liittoutuneet vallat. Tuo "purppuraan vaatetettu peto" oli Turkin valtakunta, "joka jo enemmän kuin neljä vuosisataa on rypenyt kristittyjen veressä". Entä pedon liittolaiset. Ilmestyskirja puhuu "siitä suuresta portosta, joka paljon vetten päällä istuu ja jonka kanssa maan kuninkaat huorin tehneet ovat", vaimosta, joka on "vaatetettu purppuralla ja verenkarvaisella ja kullalla on kullattu ja kalleilla kivillä ja päärlyillä", joka on "juopuneena pyhäin verestä" ja "istuu verenkarvaisen pedon päällä". Tämä portto sehän oli selvästi tuo hieno, mutta jumalaa pelkäämätön Ranska, joka Perttulin yönä ja vallankumouksen aikana on "juopunut pyhäin verestä" ja nyt ystävyyden liitossaan Turkin kanssa "istuu verenkarvaisen pedon päällä". Ja näiden antikristillisten valtojen kanssa oli myöskin maan matosen kullan ja aarteiden kumarruttama, ajallista voittoa sammumattomasti janoova Englanti, kauppavoittojaan silmällä pitäen, tehnyt liiton, jonka salaverkkoihin se koettaa kiertää niin monta valtakuntaa ja mahtia kuin mahdollista. Mutta mitä hyvää voidaan odottaa sellaisesta liitosta, joka "pedon" ja "porton" kanssa tehty on, kuten Ilmestyskirja sanoo. Ja niin edespäin todisti tuo kristillinen kirjoittaja, että "vihollisemme kumminkin lopuksi häpeälle joutuvat".

Minkä vaikutuksen tämä kirjanen oli tekevä Suomen kansaan, siitä ei tainnut Ilmestyskirja tietää mitään.

* * * * *

Toinen unohtumaton kirjallinen sotateos samalta ajalta oli ruotsinkielinen n.s. "Marssi-laulu", joka oli, kuten kansilehdellä luettiin, "kirjoitettu Suomen sotaväelle suurimmalla hyvänsuopaisuudella"; tekijäksi ilmoitettiin salanimi Petrus Månsson Lundasta 1855. Tuo arkkiviisun tapainen laulu herätti aikoinaan verrattomalla yksinkertaisuudellaan ja lapsellisella isänmaallisuudellaan suurinta hauskuutta sekä vanhoissa että nuorissa, sitä laulettiin kaikista iloisissa seuroissa ja siitä lainattiin otteita kaikenlaisissa sopivissa tilaisuuksissa. Olen nyt neljänkymmenen vuoden perästä löytänyt tuon rekilaulun, jota sitäkin saattaa ajan kuvana pitää ja vielä se minulle saman riemun tuottaa.[38]

* * * * *

Sellaisilla saarna- ja arkkiviisu-kukkasilla siihen ahtaasen aikaan mieliä vireillä pidettiin. Ja alistuvalla kärsivällisyydellä kestettiin Helsingissä niinkuin muualla maassa raskaita majoituksia, alituisia kuormainkuljetuksia, korkeita tavarainhintoja ja kaikkia muita sodan tuottamia rasituksia. Voitiin kumminkin jossakin määrin lohduttautua sillä tiedolla, että varustautumishankkeet toivat maahan runsaasti hopearuplia ja että tilaisuutta rahan ansaitsemiseen tarjoutui monella taholla. Sotilaskuria ylläpidettiin myöskin aika hyvin eikä ikävämpiä selkkauksia vieraan sotaväen ja maan asukkaiden välillä aivan usein tapahtunut.

Mitä seuraava kesä toisi mukanaan, sitähän ei voitu tietää. Mutta saatettiin odottaa suurempia tapauksia nyt tapahtuvan Itämeren rannoilla kuin edellisenä kesänä. Vastaseksi tähystivät kaikkien katseet Sevastopoliin päin, jonne yhä suurempia sotajoukkoja koottiin molemmilta tahoilta ja jossa ottelut kävivät yhä kuumemmiksi. Jonkun kerran pilkisti pieni rauhan toive esiin, mutta sitten taas pimeni taivaan ranta. Sevastopolia puolustettiin ihmeteltävällä urhoollisuudella, mutta Venäjää vastaan kertyi yhä useampia vihollisia: Itävalta yhtyi liittoon ja teki uhkaavia liikkeitä, ja Sardinia — jossa Cavour nyt alustavasti puuhaili Italian kokonaisuutta ja suuruutta — lähetti jo pienen armeijankin Krimiin yhtymään Ranskan, Englannin ja Turkin sotavoimiin. Venäjä teki omalta taholtaan yhtä voimakkaita ponnistuksia; mutta vastoinkäyminen seurasi toistaan. Jokaiselle, joka sitä ei ennakolta ollut tahtonut uskoa, oli nyt selvää, ettei mikään maailmanvalta ole voittamaton eikä mikään maallinen mahti katoomaton. Ja tämä oli enempää kuin mitä kestää voitiin.

* * * * *

Saavun nyt erääseen elämäni vaikutuksista rikkaimpaan päivään. Oli maanantai, maalisk. 5 p. 1855. Edellisen illan olin viettänyt iloisessa, nuorteassa seurassa, jossa oli naisia ja miehiä; siellä laulettiin, siellä tanssittiin, eikä vakavista asioista juuri puhuttu. Ei kukaan silloin aavistanut, mistä seuraavana päivänä saataisiin puhua. Mutta seuraavana aamuna tuskin olin istahtanut työhöni, ennenkuin pieni juoksupoika saapui luokseni kaupungilta ja kertoi kuulleensa, että "keisari kuuluu kuolleen". Hymähdin tuolle huhulle, jonka poika oli siepannut kadulta ja käskin hänen pitää suunsa kiinni, ettei hän päätään menettäisi. Mutta pian sen jälkeen saapui eräs vahtimestari jollekin asialle ja samassa myöskin kolmas asiamies ja nämäkin molemmat tiesivät kertoa samaa huhua minkä poika. Oliko se mahdollista? Heitin päällystakin ylleni ja kiirehdin ulos. Kadulla pysäytti minut jokainen ohikulkeva tuttavani. Kaikki olivat säikähtyneen, puoleksi hämmentyneen näköisiä: kaikki tekivät he minulle saman kysymyksen, oliko todellakin totta, että keisari oli kuollut, — minunhan muka, sanomalehdentoimittajan, tuli se tietää. "En tiedä vielä mitään", vastasin ja kehoitin kaikkia, etteivät levittäisi tuota huhua, ennenkuin täydellä varmuudella jotakin tiedettäisiin. Aivan pitkälle ei minun kumminkaan tarvinnut kulkea ennenkuin täydellisesti luotettavalta virkamieheltä sain tiedon, että yön aikana pikaratsastaja oli saapunut v.t. kenraalikuvernöörin luo tuoden viestin, että keisari Nikolai edellisenä perjantaina, maalisk. 2 p. klo 12 päivällä oli kuollut ja että keisari Aleksanteri II oli noussut valtaistuimelle. — Sähkölennätinlaitos saatiin, kuten olen edellä kertonut, vasta muutamia kuukausia myöhemmin toimeen Pietarin ja Helsingin välille ja optillinen lennätinlaitos ei toiminut talvisaikana.

Keisari Nikolai kuollut! Oltiin jo varmoja, että se oli totta, mutta kumminkin sitä oli vaikea uskoa. Oli totuttu katsomaan Venäjän koko itsevaltiuden keskittyneen ja personoittuneen keisari Nikolaihin; nyt oli vaikea ajatella tuon mahdin erottautuneen henkilöstä. Olihan tosin jo viime vuosina saatu esimerkkiä siitä, että ne molemmat ovat katoovaisuuden ikuisten lakien alaiset; oli nähty henkilön taipuvan vuosien painon alle ja mahtia nähty muitten maallisten valtain rajoittavan. Mutta siitä huolimattahan keisari Nikolai oli sellaisen ajan ja järjestelmän edustaja, jota ei kukaan muu kuin hän voinut ylläpitää. Ja siksi ei tietty, missä oikeastaan oltiin, kun tämä jättiläinen oli kaatunut. Aluksi vain tuntui siltä, kuin kallionlohkare olisi vyörynyt syrjään, kuin kahle olisi katketa romahtanut, kuin kiinalainen muuri olisi suistunut.

Pian oli koko kaupunki liikkeellä. Jokaisen oli tarve tavata ystäviä ja tuttavia ja puristaa heidän käsiään, tarve tulla vakuutetuksi siitä, että tuo suuri uutinen todellakin oli tosi, tarve vaihtaa ajatuksia ja tunteita. Naiset riensivät myymälöihin ostamaan kankaita surupukujaan varten. Virastoissa oli kiire, kun oli hommattava valan tekoa uudelle hallitsijalle; vala tehtiin sotaväen keskuudessa ja senaatissa jo samana päivänä ja muissa virastoissa, raatihuoneella ja yliopistossa seuraavina päivinä.

Levottomiakin olivat kumminkin samalla ne tunteet ja ajatukset, joita tuo hämmästyttävä, suuri kuolemansanoma herätti. Ensi vaikutuksen valtaamana riensin veljeni Fransin luo. En unhota, mitä silloin muutamain tuntien kuluessa puhuimme, osaksi kostein silmin. Mitä maallamme oli ollut, se tunnettiin; mitä se oli saapa, se oli tuntematonta. Keisari Nikolai oli kaikesta huolimatta kumminkin ollut jalo ja oikeamielinen hallitsija; Suomea kohtaan oli hän nähtävää suosiota osoittanut; hän oli kunnioittanut lakejamme eikä tahallaan tahtonut loukata oikeuttamme. Sitäpaitse oli hän ollut kyllin voimakas pitääkseen kurissa ne hyökkäykset valtiollista olemassaoloamme vastaan, joita silloin jo useampia kertoja oli yritetty tehdä. Uusi keisari oli isänsä aikana saanut hyvin vähän puuttua hallitustoimiin. Häntä täytyi senvuoksi sääliä, kun hänen näin yhtäkkiä täytyi ottaa kannettavakseen tuo raskas kruunu ja niin raskaissa olosuhteissa, jolloin mahtavat viholliset joka taholta ympäröivät hänen suurta valtakuntaansa. Olihan hän jalo, hieno, hyvää tarkoittava mies, sen olimme täällä saaneet huomata; että hän myöskin ymmärsi ajan vaatimukset ja saattoi kuulla kansan ääniä, sitä luultiin voitavan otaksua. Hallitsijavakuutuksensa oli hän Suomelle antanut samalla tavalla kuin hänen edeltäjänsäkin ja hyväntahtoisuuttaan Suomea kohtaan oli hän osottanut vielä selvemmin kuin isänsä. Mutta oliko hänellä myöskin samaa voimaa suojella oikeuttamme? — se oli kysymys, joka vastaiseksi oli vastaamatta jätettävä.

Tähän tapaan keskustelimme. Mitä Suomen kansa puoltatoista vuotta myöhemmin luuli voivansa hallitsijanvaihtumisesta odottaa ja toivoa, siitä sai veljeni julkisesti mielensä lausua — niin että kuului.

* * * * *

Aleksanteri II:sen ensimmäisiä hallitustoimia oli, että jo maalisk. 4 p:nä ruhtinas Aleksander Mentschikoff, jolla itämaisessa kysymyksessä ei ollut suurempaa menestystä ollut sotapäällikkönä kuin valtiomiehenä, "pyynnöstä" eroitettiin ei ainoastaan ylipäälliköntoimesta Krimin niemimaalla ja meriväen taapin päällystöstä vaan myöskin Suomen kenraalikuvernöörinvirasta, jossa hän oli ollut vuodesta 1831 asti. Suomi sai vakinaiseksi kenraalikuvernöörikseen neljää päivää myöhemmin kenraali Bergin.

* * * * *

Helsingissä ei keisarin kuoleman tuottama hämmästys niinkään pian hälvennyt ja sen tapauksen tuottamat julkiset toimet antoivat puuhaa moniksi päiviksi. Sota oli aivan unehtua.

Lähetystö edustajia maamme kaikista säädyistä lähti huhtikuun keskivaiheilla Pietariin lausumaan julki Suomen kansan surun keisarin kuoleman johdosta ja onnittelemaan uutta hallitsijaa hänen valtaistuimelle nousemisensa johdosta. Lähetystöön kuuluivat salaneuvos, vphra C. Walleen, arkkipiispa E. Bergenheim, kauppaneuvos A. Donner ja lautamies J. T. Hannuksela Vähästäkyröstä.

Yliopisto valmisti suurta surujuhlaa, jota vietettiin kahtena päivänä peräkkäin, huhtik. 27 ja 28 p:nä. Ohjelman juhlaa varten julkasi tavallisessa järjestyksessä rehtori Rein. Professori Fr. Cygnaeus kirjoitti juhlarunon ja kantaatin, johon Pacius laati säveleen, sekä piti ensi päivänä ruotsinkielisen puheen. Toisena päivänä puhui latinaksi dosentti W. Lagus ja suomeksi ylioppilas E. Rudbeck, suomalaisten kansansatujen ulosantaja. Oli ensi kerran, kun suomenkieli sai kuulua juhlasalin puhujalavalta.

* * * * *

Omalla pienellä elämänurallani tapahtui näihin samoihin aikoihin vallankumous. Sanomalehtimiestoimintani kahtena ensimmäisenä vuotena olin jo kylliksi oppinut tuntemaan painotarkastusta. Mutta kun kolmas vuosi alkoi uuden kenraalikuvernöörin aikana, sain tuntea sitä vielä enemmän. Kenraali Berg ei tosin ollut mikään sanomalehdistön ehdoton vihaaja eikä halveksija; hän oivalsi kyllä, kuinka paljo siitä oli hyötyä. Mutta hänhän oli niin toisessa kuin toisessakin suhteessa juuri itse se, joka tiesi, miten kaikki oli tehtävä ja joka itse tahtoi tehdä kaikki, ja hän piti luullakseni sanomalehdistöä senvuoksi haitallisena ja kelvottomana, että hän ei itse sitä toimittanut ja ettei sitä toimitettu hänen antamansa kaavan mukaan. Varmaa on, että hän hyvin tarkoin seurasi sanomalehtiä ja että hänen mielestään eivät ylemmät eikä alemmat painoviranomaiset koskaan kyllin innokkaasti toimineet. Morgonbladettia varsinkin lie erityisestä syystä silmätikkuna pidetty. Varmaa on, että sanomalehtitoimi kävi minulle ihan sietämättömäksi. Se oli käynyt minulle sitä raskaammaksikin, kun ystäväni ja toverini Edv. Bergh ja lopulla vuotta 1854 oli lähtenyt Savoon käytännöllisesti lakitiedettä harjoittamaan ja ainoastaan silloin tällöin sieltä lähetti jonkun kirjoituksen; toimitustyö oli siten yksinomaa minun hartioillani. Kun vihdoin asiat huhtikuun alulla kehittyivät niin pitkälle, että painoviranomaiset pyyhkivät kaikki vastineeni erästä kaksimielistä, Morgonbladetia vastaan heitettyä syytöstä vastaan, tunsin syvimpäin tunteitteni loukkautuneen ja julistin silloin jyrkästi, että en enää voinut jäädä Morgonbladetin toimittajaksi. — Aivan äkkiä siten jouduin syrjään koko sanomalehtimiesuralta enkä voinut silloin ajatella, että sille uralle enää koskaan palaisin.

Minun jälkeeni uskottiin Morgonbladet lakit. kand. Knut Laguksen toimitettavaksi. Vuoden 1855 kahtena viime kuukautena hoiti sitä nuori runoilija Theod. Sederholm ja sen vuoden lopussa lehti kuolikin, elettyään 24 vuotta ja läpikäytyään sangen kirjavat vaiheet.

* * * * *

Mielten jännitys oli suuri pitkin koko kevättä 1855. Keisarin kuoleman jälkeen tähysteltiin mitä hallituksen toimenpiteitä Pietarista kuuluisi, jotka osottaisivat laajempia järjestelmänmuutoksia ja uuden, toivorikkaan aikakauden lähestymistä. Mutta vastaseksi ei kuulunut paljo mitään, jolla olisi ollut syvempää merkitystä; toimeenpannut parannukset koskivat enimmäkseen henkilövaihdoksia ja muutoksia sotaväessä. Huomio kääntyi siitä syystä taas pääasiallisesti sotaan. Krimin taistelut, Sevastopolin piirityksen yksityiskohdat, Todlebenin ihmeellisen taitava puolustus ja liittoutuneiden alituiset hyökkäykset vallikaivannoistaan, tuota kaikkea seurasi jokainen erinomaisen tarkasti. Ja vielä suuremmalla jännityksellä kuulusteltiin kaikkia huhuja ja uutisia siitä, mitä täällä kotona pohjolassa ensi kesänä tulisi tapahtumaan. Sekä Englanti että Ranska olivat lisänneet Itämeren laivastoaan ja rakentaneet saaristojamme varten m.m. uusia höyrypursia, lautoille asetettuja tykkipattereita ja minkä mitäkin: se tiedettiin. Englantilaisen laivaston päälliköksi oli sir Charles Napierin sijalle määrätty amiraali Dundas: ranskalaista laivastoa oli amiraali Penaud komentava. Varmaa oli, että tekeillä oli paljo tärkeämpiä sotaliikkeitä Itämerellä kuin edellisenä kesänä.

* * * * *

Tuo jatkuva jännitys kävi ajan oloon väsyttäväksi. Minä puolestani tunsin tarvitsevani lepoa ja rauhaa joksikin ajaksi. Ja kun olin vapaa sanomalehtitöistä ja muista paikallisista siteistä päätin kesäksi asettua yksinäisyyteen johonkin maaseudulle ja siellä lukuhommissa korvata sen, minkä sanomalehtivuosinani olin laiminlyönyt. Hain sopivaa kesäasuntoa ja valitsin vihdoin pienen talonpoikaistalon Svartbäckin kylässä Porvoon pitäjässä rannikolla lähellä Sipoon rajaa. Siellä luulin voivani olla syrjässä maailman melskeistä ja sodan hälinästä, olematta toki niin kaukana, että en voisi, jos jotakin tärkeämpää tapahtuisi minulle rakkaassa Helsingissä, olla mukana kaupungin kohtaloa näkemässä. Olihan täysi syy nyt peljätä hyökkäystä Viaporia ja Helsinkiä vastaan ja minäkin puolestani katsoin nyt syytä olevan korjata kalleimpani mitä minulla oli, isältä perimäni kirjaston, sodan vaaroilta talteen. Sulloin siitä syystä kirjani ja paperini suuriin laatikoihin ja vein ne mukanani kesäasuntooni, jonne jo lähdin toukokuun lopulla tai kesäkuun alussa.

Kesä oli erinomaisen kaunis ja lämmin. Kolmatta kuukautta vietin Svartbäckissä uutterasti lukien häiritsemättömässä rauhassa. Silloin tällöin kävin vaihteen vuoksi Porvoossa ja myöskin Kroksnäsissä, lähellä Runebergin kesäasuntoa, vietin kutsuttuna pari päivää Kellgrenin ja Tikkasen perheissä. Mielestä haihtumattomia olivat nuo päivät, niin hauskaa oli seurustella suuren Runebergin ja tuon vilkkaan, lempeän Herm. Kellgrenin ja heidän ympäristönsä piireissä.

Sanomalehtiä sain vain jonkun kerran viikossa. Niistä luin nyt aivan tyyneesti kuulumisia vihollisten laivastojen liikkeistä ja käynneistä rannikoillamme. Joukko pienempiä sotatapauksia sattui nyt perättäin. Kesäk. 5 p:nä tapahtui sekava juttu Hangon tienoilla, jossa nuori vänrikki Svertsckoff anasti maihin saapuneen englantilaisen sluupin miehistöineen, vaikka, kuten väitettiin, vene oli rauhanlipulla kulkenut: siitä johtui pitkiä väittelyjä sotivain valtojen välillä. Kesäk. 21 p. polttivat viholliset joukon rakennuksia Kotkassa ja räjäyttivät Slavan linnoituksen ilmaan. Saman kuun 22 p. teki englantilainen fregatti Amfion hyvin nopean tiedusteluretken Sandhamnin patterein tienoille. Heinäk. 5 p:nä räjäyttivät englantilaiset Svartholman linnan; samassa kuussa viholliset kävivät Raumalla, Uudessakaupungissa, Kristiinankaupungissa, Uuraassa. Haminassa, Kemissä y.m. ja elok. 3 p:nä he ampuivat Brändön satamaa Vaasassa. — Sotatapauksista oli erillään, mutta saman kesän surullisiin tapauksiin kuului kumminkin, Loviisan kaupungin palo heinäk. 5 ja 6 päivinä sekä tulipalo Uudessakaupungissa saman kuun 28 ja 29 p:nä, jolloin tuli hävitti kolmannen osan tätä kaupunkia.

Sota oli jo karaissut mielet, joten nuo tiheät uutiset pienemmistä kahakoista taikka jonkun linnoituksen räjäyttämisestä eivät enää niin paljo mieliä pöyristyttäneet. Minä en muuten maalaisrauhassani Svartbäckissä ollut aivankaan syrjässä sodan lähemmistäkään kosketuksista.

Optillinen lennätinasema sijaitsi lähellä asuntoani, n.s. Klobbenilla, ja sen viereiselle niemekkeelle oli sijoitettu pieni kasakkajoukko. Tämä jälkimäinen se minulle seuraavan seikkailun aiheutti. Eräänä päivänä piirittää vaatimattoman maalaiskamarini kasakkajoukko ja sen aliupseeri astuu sisään minulle selittäen, mikäli ymmärsin, aikovansa viedä minut epäiltynä "englantilaiseksi" lähimmän ylemmän päällystön luo tutkittavaksi. Mitä oli siinä tehtävä? Osasin tuskin kymmentä sanaa venäjätä ja kasakka ei osannut sanaakaan muuta kuin venättä. Odotin jo vain, että minua kahden kasakan välissä lähdettäisiin raastamaan tuntemattomiin tienoihin. Silloin muistin, että mulla kai on paperieni joukossa joku aikoinaan käytetty ulkomaan passi. Löysinkin sen, avasin tuon komean asiapaperin, jonka yläreunassa leveäsiipinen kotka rehotti ja joka alkoi venäläisillä sanoilla: "Me Nikolai ensimäinen j.n.e." Useampia kuvernöörien ja konsulien sinettejä oli alla. Toimekkaan kasakan valtasi alamaisin hämmästys. Minä sanoin "vott!" ja osotin venäjäksi kirjoitettua nimeäni, ikäänkuin todistaakseni, minkälainen "englantinen" olinkaan. Kasakka rupesi tavailemaan: "Magister — ah, Maistraatti!", ymmärsi asian, antoi minulle paperin, kumarsi anteeksi pyytävästi, suurimmasti kunnioittaen minua maistraatin jäsenenä, teki kokokäänteen ja hävisi kiireimmiten tiehensä.

Pari kertaa näkyi englantilaisia laivoja Svartbäckin selällä aikaansaaden levottomuutta ja pelkoa pienessä kylässämme. Eräänäkin päivänä, minun sattumalta poissaollessa, olivat ne ammuskelleet sanottua lennätinasemaa. Kasakat olivat silloin vahtipaikaltaan rientäneet pois täyttä neliä ja ajaneet en tiedä montako virstaa sisämaahan. Ja minun kirjalaatikkonikin olivat saaneet seurata kasakoita kappaleen matkan sisämaahan, sillä talonväkeni, peljäten, että viholliset talon sytyttäisivät, piti varmimpana kuljettaa hevosilla heti viipymättä kirjani pari virstaa sisämaahan erääseen siellä olevaan taloon.

Niin kului kesä, yhä kauniina pysyen, kappaleen matkan elokuuhun.
Kerrottiin kyllä useiden merkkien jo osoittaneen, että hyökkäys
Viaporia vastaan ennen pitkää tehtäisiin. Mutta ne tiedot, mitä
Svartbäckiin saapui, eivät olleet vereksiä eikä luotettaviakaan.
Varmimmat sinne saapuvat sotauutiset tulivat tykkien paukkeen muodossa.
Tätä pauketta, jota nyt usein kuultiin, kuunneltiin jännityksellä: sen
suunnasta koetettiin päättää, mistä se tuli, sen etäisyydestä taas,
mitä mahdollisesti tapahtui.

Elokuun 9 päivänä aamulla, kun puun alla lueskellen istuin, häiritsi minua klo 8 tienoissa kaukana mylleröivä tykinjyske. Tuliko tuo ääni Viaporista? Laskin korvani maahan. Lännestä se pauke kuului, mutta mahtoikohan se sittenkään olla pommitusta. Jännityksissä istuin ja sydän tykytti kovasti. Noin tunnin kesti pauketta; sitten oli kaikki äänetöntä. Se ei siis taasenkaan ollut muuta kuin ampumaharjoitusta, ajattelin — tunnin kestävät manööverit eivät siihen aikaan olleet harvinaisia — ja jatkoin taas rauhassa lukemistani. Mutta puolenpäivän aikaan rupesi samaa jyryä taas kuulumaan samalta taholta. Nyt kävi minulle epävarmuus liian rasittavaksi, tilasin kyytihevosen matkustaakseni, ellen juuri Helsinkiin, niin ainakin lähimpään kievariin, tiedustellakseni sen kautta kulkevilta matkustajilta, pommitettiinko Viaporia ja mahdollisesti Helsinkiäkin.

Parin tunnin perästä saavuin Vekkosken kievariin noin 6 i.p. Siellä tapasin heti tutun matkustajan Helsingistä, ja hän synkkänä mieleltään kertoi minulle päivän suuresta tapahtumasta. Pommitus oli alkanut klo 7 ja 8 välillä aamulla, koko Viapori paloi, yksi ruutikellari oli räjähtänyt. Pommitusta oli kestänyt lakkaamatta koko päivän; mistä johtui, että sen ääni oli Svartbäckiin katkennut kahdeksi tunniksi, sitä en osaa selittää. Kaupunkia ei vielä oltu pommitettu, mutta mitä vain sieltä voitiin muuttaa pois, oltiin pois siirtämässä, Helsinki tuskin saattoi toivoa pelastuvansa.

Heti pyysin hevosta Helsinkiin kiirehtiäkseni, mutta kului aikaa tässä niinkuin seuraavissakin kievareissa, ennenkuin sen sain. Lähdin vihdoin ajamaan. Vasta Sipoon kirkolle kuului tykinpauke, mutta koko taipaleella kuvastui vastaantulijain kasvoissa suurta juhlallisuutta ja jännitystä. Kuta lähemmäs Helsinkiä saavuin sitä taajemmin saapui vastaani ajajia ja kuormia ja sitä lähempää kuului tykkien jyry. Henriksdaalissa kerrottiin, että läheiselle vuorelle näkyi koko Viapori palavan tulimerenä ja että sieltä voitiin seurata pommien räjähtämistä ja polttorakettien pitkien tulisäikeiden kaarevaa kulkua. Ajoin edelleen. Vanhassakaupungissa tuo suuri näytelmä minunkin silmäini eteen avautui. Ilta oli jo kulunut klo 11:teen, yö oli pimeä, mutta taivas kajasti koreana tuosta kamalasta palosta. Näistäpuolin oli astuen ajettava. Ajajani vääntelihe ja kääntelihe, tuumi, että tämä kaupunkimatkahan on aivan kuin matkustaisi palavaan pätsiin eikä tahtonut sinne kiirehtiä ensinkään. Vanhastakaupungista asti tuli vastaan miltei yhtämittainen jono kuormia, joissa oli huonekaluja, kaikenlaisia talouskapineita ja tavaroita, joita näin korjuuseen vietiin hävityksen vaarasta. Olihan sekin nähtävää tuo satojen muuttokuormien pitkä jono, joka yön pimeydessä hiljaa kuin ruttoon kuolleen saattue edelleen kulki tykkien paukkuessa ja rakettien räiskiessä.

Pitkälläsillalla kyytimieheni kerrassaan pysähdytti kulun: hän ei tahtonut ajaa eteenpäin ja ainoastaan uhkaamalla sekä juomarahoja lupaamalla sain hänen jatkamaan Uniooninkatua pitkin. Pahaksi onneksi asuntoni vielä olikin mainitun kadun varrella lähellä Tähtitorninvuorta ja kun sinne piti ajaa, niin se oli kyytimiehen mielestä ihan surman suuhun joutumista. Esplanaadin luona hän siitä syystä päättävästi hyppäsi alas kärryistä, arvellen nyt ainakin täyttäneensä velvollisuutensa ihmisenä ja kyytimiehenä, mutta vieläkin onnistuin häntä senverran rohkaisemaan, että hän minut ajoi kotitaloni portille saakka.

Oli puolenyön aika kun kaupunkiin saavuin. Kadut olivat tyhjänlaiset: ihmiset, väsyneinä päivän jännityksestä ja levottomuudesta, olivat lähteneet hetkeksi lepäämään jaksaakseen sitten taas vastaanottaa seuraavan päivän tapahtumia. Ainoastaan n.s. Uuden Klinikan luona oli kamalan vilkasta. Koko talo oli valaistu; edustalla ajoneuvoja ja sotamiehiä kantopaareineen. Siellä ylihaavuri, ent. saksalainen professori Hagfelder apulaisineen sitoi ja leikkeli Viaporista tuotuja haavoitettuja.

Asunnostani riensin heti yksin Ulrikaporin vuorille. Parempaa katsojain lavaa tuskin missään sotanäytelmässä on ollut tarjona. Viaporin kaikki linnoitetut saaret ovat siellä, niinkuin tunnettu, pitkässä rivissä katsojain edessä. Oikealla kädellä olivat Gråharan ja Rönnskärin välillä rivittäin englantilaiset ja ranskalaiset laivastot ja suurten laivojen edessä liikkuivat edestakaisin nuo pienet pommialukset, jotka lakkaamatta räjähdysluotejaan suitsuttivat. Saattoi paljaalla silmällä seurata jokaisen tällaisen pienen laivan liikkeitä, saattoipa, jos tahtoi, seurata jokaisen yksityisenkin pommin suurta kaarta sen lähtemisestä mörssärin suulta aina siihen asti, kunnes se räjähti linnassa; samoin noita pitemmissä kaarissa lenteleviä, sähiseviä raketteja.

Vuorilla ei nyt yöhetkellä ollut erittäin suurta ihmisjoukkoa koolla. Helsinkiläiset olivat koko edellisen päivän saaneet kyllältään katsella tuota suurenmoista näkyä ja tarvitsivat nyt levätä; piirittäjätkin olivat yön ajaksi vähentäneet tulensa. Muutamia hyviä tuttavia siellä kumminkin heti tapasin ja he minulle tekivät selkoa kaikista päivän tapahtumista. He olivat kumminkin jättäneet mainitsematta, että pienempi määrä pommeja oli Kaivopuistoonkin pudonnut. Kun senvuoksi ehdotin eräälle ystävälleni, että käveltäisiin vähän Kaivopuistoon, seurasi hän kyllä minua sinne, mutta hänen askeleensa kävivät vuorelta laskeutuessamme vähän epäileviksi. Kysyin siitä syystä vihdoin: Eihän toki tänne puistoon lie luoteja ammuttu? Silloin hän kertoi, että useita pommeja oli pudonnut kylpyhuoneen ja Kaivohuoneen luo ja muihin puiston kohtiin. Ei siellä siis ollut turvallista kävellä ja sotaneuvottelun pidettyämme päätimme hyvässä järjestyksessä palata vuorelle takasin.

Seuraavana päivänä, elok. 10:tenä päivänä, jatkui, kuten tunnettu, pommitusta vielä koko päivän. Koeteltuani aamupuoleen vähän levätä, mikäli tykinjyskeeltä ja mielenkiihtymykseltä saatoin, nousin jo aikaseen aamulla taas vuorille. Viaporissa paloi suuri rovio vähentymättömällä liekillä ja liittoutuneiden tuli kiihtyi päivän kuluessa suurimpaan voimaansa. Kenraalikuvernööri Bergin virallisen raportin mukaan oli koko tuon 46 tuntia kestäneen piirityksen aikana linnaa vastaan ammuttu kaikkiaan noin 20,000 laukausta. Se olisi tasan jaettuna tehnyt 7-8 laukausta minuutissa, mutta ampuminen oli öiseen aikaan heikompaa ja muistelen, että me joskus päivällä laskimme 20-25 laukausta minuutissa. Miltä tämä "eurooppalainen konsertti" kuulosti, sen voipi kuvitella. Kodeissa ei ollut mitään rauhaa. Kaikki työt lepäsivät, kaikki myymälät ja työpajat olivat kiinni. Talot olivat enimmäkseen tyhjät. Kenellä ei ollut varoja kuljettaa tavaroitaan kaupungista pois, hän oli hinannut ne ulos esplanaadeihin, Kaisaniemen puistoon taikka muualle. Naiset ja lapset olivat mikäli mahdollista muuttaneet kaupungista pois; jälelläoleva osa väestöä vartioi ulkoilmaan siirrettyjä tavaroitaan. Muut kulkivat edestakaisin rantavuorille sotanäyttämöä katsomaan ja sieltä kaupunkiin takasin.

Voi sanoa, että koko Helsinki liikkui siellä Ulrikaporin vuorilla. Olihan asema perin vakava: Suomen nuori pääkaupunki ei sillä hetkellä voinut turvautua muuhun kuin piirittäjäin sivistykseen ja jalomielisyyteen. Mutta siltä ei mieliala suinkaan ollut lamassa. Tuhansia siellä oli, jotka tiesivät, että koko heidän taloudellinen olemassaolonsa riippui jostakin harhaantuneesta pommista tai raketista, — enkä kumminkaan muista nähneeni yhtään vetistelevää miehensilmää. Päinvastoin, sydämmellisesti toistensa käsiä puristettiin, rohkeasti toisiaan silmiin katsottiin — oli kuin edessä olisi nähty suuri kiirastuli, josta uuden elämän ja uuden ajan tuli syntyä! Jos näytelmä rantavuorilta katsoen oli traagillinen niin tarjosi kaupunki vaihetukseksi puistoissaan perin hauskoja pilakuvia. Meitä kulki muutamia iloisia ystävyksiä siellä tuon tuostaankin edestakaisin raitistaen mieltämme katselemalla ulkoilmassa asustavain kaupunkilaisten elämää, Ilma oli onneksi koko pommituksen ajan yhtä kaunis ja ihana kuin se oli koko kesän ollut. Ei siten ollut ensinkään epämiellyttävää sellaisina päivinä asustaa ulkoilmassa. Saatoimme siis, me iloiset pojat, suureksi hauskuudeksemme esim. Henrikinesplanaadissa pysähtyä katsomaan milloin aviovuodetta, jossa molemmat puoliskot lepäsivät, ympärillään lastensänkyjä ja vaunuja, joissa pieniä rauhan enkeleitä nukkui; milloin yksinäistä vanhaapoikaa, joka oli nukahtanut nahkasohvalleen: milloin kahvitätiseuruetta, joka pannun ääressä valvoi ja puhui maailman pian tapahtuvasta lopusta; milloin juomaveikkoja, jotka olivat nukahtaneet nurmelle, pullo välissään kolmantena miehenä: j.n.e. — Mainitut puistot olivat melkein täynnä sellaisia yönuotion ääressä lepääviä kaupunkilaisia ja heidän huone- ynnä kyökkikalujaan. Mutta vielä täydempi oli Kaisaniemen puisto ja siellä oli tuo ulkoilma-elämä melkeinpä järjestettyä. Siellä olivat eri perheet aidoittaneet itselleen pieniä alueita, joita olivat rajoittaneet kaapeilla, piirongeilla, sohvilla ja muilla suuremmilla huonekaluilla, joita vastakkain oli asetettu. Peitteet, viltit ja lakanat, joita oli ripustettu puitten väliin pingoitetuille nuorille, suojelivat jossakin määrin näiden ilmavain asuntojen eläjiä naapurien ja ohikulkevain katseilta: mutta auringon säteiltä ja pilvistä mahdollisesti lähteviä kyynelvesiä vastaan heillä ei ollut muuta suojaa kuin sateen- ja päivänvarjoja. Siellä kävellessä tuntui kuin olisi kulkenut pienen, äkkiä syntyneen kaupungin katuja pitkin. Ja sen huomasi, että noiden ohkasten seinien sisäpuolella saattoi olla hyvinkin hauskaa; lautaset helisivät, kahvimyllyt sirisivät, teekeittiöt kiehuivat, lapset leikkivät, pienempiä tuuditettiin, — sanalla sanoen, ei mitään perhe-elämään kuuluvia ääniä eikä meluja siellä puuttunut.

Korkeasaarelle oli hyvin suuri ihmisjoukko paennut. Sielläkin kävimme katsomassa. Sinne olivat ihmiset sijoittuneet paljo mukavammin kuin kaupungin puistoihin. Sinne oli perustettu useampia pieniä kauppapuotejakin, leipämyymälöitä ja muita laitoksia välttämättömimpiä elintarpeita varten.

Niin meni päivä: mitä vaihtelevampia mielialoja sen kuluessa sain tuntea. Väliin hiivittiin alas Läntiselle rantakadulle, jonne eräs linnan ja kaupungin väliä kulkeva höyrylaiva purki haavoitetut, jotka valittelivat ja joita sieltä paareilla kannettiin sairaaloihin. Vähitellen tämä kaikki herpasi sielun. Yö läheni eikä ampuminen näyttänyt vieläkään pitkiin aikoihin päättyvän. Väsyttiin pommien, rakettien ja muiden räjähdysluotien laskemiseen ja näiden ratojen tähystämiseen, käytiin välinpitämättömiksi ja puolenyön jälkeen menin kotiin. Vaivuin uneen niin syvään, kuin jos ei koskaan mitään levottomuutta olisi ollut maailmassa. Mikä uusi melske minut oli herättänyt? Ei mikään melske, päinvastoin. Tykinpauke oli lakannut. Mitä se merkitsee? Katsoin kelloani: se oli tasan 5 aamulla elok. 11 p:nä. Kuuntelin vielä hetken, alkaisiko paukkuna taas alusta. Mutta ei: pommitus oli todellakin lopussa.

Ettei sitä myöskään taas uudistettaisi, siitä päästiin pian varmuuteen. Rantavuorilta nähtiin, miten liittoutuneet hävittivät Långörnin kalliolle rakentamansa patterit ja valmistivat paluumatkaansa. Ainoastaan yksi ja toinen polttoraketti singahti sieltä seuraavana päivänä ja yönä linnan etuvarustuksia vastaan.

Helsinki oli siten hävityksestä säästetty. Siitä syntynyt ilo sai helsinkiläiset pian unhottamaan sen levottomuuden ja huolen, jota edellisinä päivinä oli ollut kestettävä.

Liittoutuneiden laivastot olivat paikoillaan vielä koko lauvantaipäivän, elok. 11 p:n ja sunnuntain, elok. 12 p:n. Vuorelta saattoi lauvantai-iltana komeaa taulua katsella. Meri oli peilikirkas. Elokuun aurinko paistoi lämpöisenä ja selkeänä. Koko Viapori oli vielä tulena ja savuna, vaikka liekit nyt jo paloivat entistä himmeämpinä. Linnan uudesta kreikkalaisesta kirkosta (se oli edellisenä vuotena vihitty), jonka kattokupu nähtävästi oli läpi-ammuttu, mutta joka muuten oli jäänyt ehyeksi, soivat kirkonkellot iltarukoukseen kutsuen, ja miehistön, joka äsken oli ryöminyt esiin suojavarustuksistaan, saattoi nähdä hiljaa ja hartaana kulkevan liekkien lomitse temppeliin. Toisella puolella, Långörnissä, vallitsi englantilaisten ja ranskalaisten seurassa, jotka sinne lippunsa olivat pystyttäneet, iloa ja riemua. Venheitä suikkelehti siellä laivojen ja mantereen välillä. Suuri väkijoukko oli siellä koolla: nähtävästi siellä eri laivojen päällystö soitolla ja ilonpidännällä vietti julman työnsä päättymistä. — Se taulu ei lähde mielestäni koskaan.

Maanantaina elok. 13 p:nä aamulla nostivat laivat ankkurinsa ja läksivät pois samoja, osaksi omille luotseillemme tuntemattomia väyliä myöten, joita olivat tulleet, ja kaupungin tyhjennettyihin taloihin rupesivat vähitellen asukkaat ja tavarat palaamaan.

* * * * *

Tässä esitetyt persoonalliset muistoni Viaporin pommituksesta, jotka panin paperille tasalleen 25 vuotta tuon tapauksen jälkeen,[39] ovat muutamilla lisäyksillä täydennettävät.

Liittoutuneet laivastot olivat kokoontuneet Viaporin edustalle elok. 6-8 päivinä; niitä oli kaikkiaan noin 80 erikokoista laivaa, suurista linjalaivoista pieniin tykkivenheisiin asti. Ne saapuivat asemilleen Rönnskärin ja Gråharan välille, noin 3-4 virstan päähän linnan ulkovarustuksista, todellakin väyliä myöten, joita eivät suomalaiset eikä venäläiset merikortit ensinkään tunteneet. Sen on todistanut myöskin tuo edellämainittu hra v. R, joka kertoo, että Viaporin tykistönpäälliköt, kun näkivät laivastojen lähenevän, eivät tahtoneet uskoa omia silmiään ja että kenraali Berg itse, kun siitä hänelle ilmoitettiin, vastasi: "se on aivan mahdotonta, koska salaisessa virallisessa kartassa luettiin sillä paikalla, mihin vihollisten laivastot olivat ankkuriin laskeneet, suurilla kirjaimilla sanat: 'Vaarallisia kallioita'." Hän nousi heti hevosen selkään ja vasta omin silmin laivat nähtyään uskoi hän "mahdottoman" mahdolliseksi. Kun kumminkin matkaa linnasta ja rantavarustuksista laivoihin oli kaksi sen vertaa, minkä jyreimmätkin venäläiset tykit kantoivat, arveli Berg, että laivojen oli tultava lähemmäs, ennenkuin saattoivat ryhtyä mihinkään hyökkäykseen. Mutta kun ampuminen alkoi 9 p. aamulla ja Berg, joka silloin heti seurueineen asettui Tähtitorninvuorelle, sai nähdä kuinka pitkälle englantilaiset ja ranskalaiset mörssärit kannattivat, lähetti hän — kertoo sama v. P. — käskyn tykistönkenraali Baranzoffille ja Viaporin päällikölle, kenraali Sorokin'ille, etteivät suotta ampuisi pois ruutiaan, vaan että ampuisivat ainoastaan, kun joku laiva saapuu tykinkantaman matkalle. Siten vihollisten tuleen vastattiin ainoastaan Drumsön, Sandhamnin y.m. saarien uloimmista pattereista silloin tällöin. Päälinnasta ammuttiin ainoastaan joku ainoa laukaus. Tätä päälinnaa vastaan, jossa oli suuri määrä puutaloja ja jonka suuret, ruotsinaikuiset, kolmi- ja nelikerroksiset kasarmit olivat kiitollisia pilkkatauluja vihollisten tulelle, tähtäsivät viholliset etupäässä pomminsa ja rakettinsa. Ja ne tähtäsivät tavalla, joka herätti ihailua. Luodit lensivät juuri sinne mihin ne olivat aijotut aikaansaamaan tulipaloa ja hävitystä. Harvoin vain nähtiin jonkun kuulan putoavan veteen tai räjähtävän ilmassa. Selvästi nähtiin myöskin, että viholliset eivät tahtoneet kaupunkia hävittää; senvuoksi ei Harakan eikä Kaivopuiston pattereihin ammuttu yhtään laukausta senjälkeen kuin nämä itse olivat lakanneet ampumasta. Mitään hyökkäystä maan puolelta ei Helsinkiä vastaan myöskään tarvinnut peljätä, kun melkein varmasti tiedettiin, ettei laivoissa ollut mitään maajoukkoja. Mutta niin aivan helposti ei tietenkään kauhu ja pelko ihmisten mielistä lähtenyt.

Viaporissa ei pommituksen aikana ollut mitään suomalaista joukkoa; mutta Drumsössä, jossa kenraali Ramsay oli ylipäällikkönä, palveli pari komppaniaa översti Lyran komentamia suomalaisia tarkka-ampujia ja Sandhamnin ja Kungsholman pattereihin oli Suomen meriväen ensi osasto koko kesäksi sijoitettu ja saattoi se siellä kunnostaa itseään vihollisten hyökkäyksiä torjuen.

* * * * *

Pari päivää viivyin vielä, tykinpaukkeen vaijettua ja vihollisten lähdettyä, kaupungissa. Sain silloin lähempää tarkastaa sitä osittaista hävitystä, jonka pommit olivat Ulrikaporin kylpylaitoksessa ja useissa paikoin sen edustaisessa puistossa tehneet, ja nähdä, miten kaupungin pojat muistoikseen noista suurista päivistä poimivat pommin sirpaleita ja keräsivät kokoon niitä kallisarvoisia, puisia pommilaatikoita, joita aallot joukoittain kuljettivat rannoille. Ja ennen kaikkia sain nauttia siitä, kun ihmiset, huonekalut, talouskapineet, rauha, tyyneys ja onni palasivat asukkaiden koteihin.

Vietettyäni sitten vielä pari viikkoa talonpoikastalossani
Svartbäckissä palasin minäkin Helsinkiin.

Monta päivää en ollut siellä ollut, kun tuo suuri uutinen saapui Sevastopolin lopullisesta antautumisesta syysk. 8 p:nä. Siihen saattoi katsoa koko sodan melkeinpä päättyneen. Keisari Napoleonin sotainen kunnianhimo oli nyt tyydytetty. Tämän saavutetun voiton nojalla saattoivat nyt länsivallat määrätä vastustajalleen nöyryyttäviä rauhanehtoja; mitään tarkempaa suunnitelmaa Venäjän valta-aseman rajoittamisesta ei liene kumminkaan koskaan tehty; sota oli jo maksanut kyllin rahoja ja ihmishenkiä ja kaikilla tahoilla olivat jo rauhantoivomukset yleiset.

Omasta vähäisestä puolestani ikävöin jo myöskin kernaasti rauhaa. Minulla oli näet tuumana heti kun sopi lähteä pitemmälle ulkomaanmatkalle, etupäässä Pariisiin. Ja valkenevat rauhantoiveet saivat minut jo vähän toivomaan, että piankin voisin tuumani toteuttaa. Käännyin siitä syystä läänin v.t. kuvernöörin Fab. Langenskiöldin puoleen kohteliaasti kysyen, enkö nykyoloissa millään tavalla voisi saada matkapassia. Mutta hän vastasi valitellen mutta perin suurpoliittisesti, että se oli mahdotonta. Suuremmilla toiveilla käännyin silloisen kenraalikuvernöörinkanslian päällikön vphra Edv. Walleen'in puoleen. Mutta ei hänkään sanonut parhaalla tahdollakaan voivansa hankkia sellaista passia kenraalikuvernööriltä. Sain siitä syystä kärsivällisesti odottaa.

* * * * *

Ensimmäinen Suomelle valoisa merkki, joka osotti hallitsijavaihdoksen johdosta tapahtunutta järjestelmänmuutosta, nähtiin Aleksanterinpäivänä, syysk. 11 p:nä, jolloin yliopistolle osotettiin se suosio, että sen varakansleri vaihtui. Kenraaliluutnantti Nordenstam vapautettiin pyynnöstään kanslerinvirasta ja hänelle lausuttiin armollisin suosio siitä erinomaisesta uutteruudesta, jolla hän oli yliopiston asioita hoitanut sekä luvattiin kaikki entiset palkkaedut. Hänen jälkeläisekseen määrättiin Suomen kadettikoulun johtaja, kenraaliluutnantti, vapaaherra Jonan Reinhold Munck. Sotavuosina oli Nordenstam'illa ollessaan taapinpäällikkönä ollut täysi työ sota-asioista ja siitä syystä oli hän vähemmin joutanut yliopistosta huolehtimaan.

Mutta hänen järjestämäänsä poliisihallintoa oli siltä kaikella innolla ylläpidetty. Epäilemättä oli hän itse kumminkin jo tullut huomaamaan, että jos ylioppilaskunnan elämää ja tapoja mieli parantaa, sitä tarkoitusperää ei voitu saavuttaa rettelöillä eikä pedelleillä eikä vormutakeilla, ja varsin tyytyväisenä kai hän siis nyt vastaanotti armollisen viittauksen, että hän voisi pyytää eroa tästä virastaan. Uusi varakansleri, vphra Munck oli tunnettu, sekä sisällisesti että ulkonaisesti, jalon ritarillisen miehen perikuvaksi; tosi isänmaallinen mieli ja lämmin rakkaus nuorisoa kohtaan olivat olleet hänen ominaisuuksiaan hänen kadettikoulua johtaessaan. Ihastuksella siis yliopisto tämän uuden päällikkönsä vastaanotti; kun yliopiston opettajat ensi kerran lokak. 24 p:nä olivat häntä tervehtimässä hänen Helsinkiin saavuttuaan julkilausui rehtori opettajakunnan varman toivon, että vphra Munck tulisi kunnialla täyttämään uuden paikkansa Suomen yliopiston johtomiesten loistavassa sarjassa Pietari Brahesta Rehbinderiin saakka.

* * * * *

Tuleeko siitä sota vai rauha, — se oli kysymys, joka Sevastopolin antautumisen jälkeen koko syksyn 1855 pysyi ratkaisematta. Melkein vielä suuremmalla innolla kuin ennen luki nyt jokainen sanomalehtiä, niistä nähdäkseen, miten nuo suuret kysymykset selviävät. Venäläisiä ja ulkomaisia lehtiä luettiin ahnaasti niin sanotussa Keskusteluklubissa. Tässä klubissa, joka sijaitsi Uschakoffin, sittemmin Edlundin, talossa Esplanaadin varrella, kävi runsaasti kaiken säätyistä ja luokkaista väkeä, myöskin tilapäisesti Helsingissä oleskelevat venäläiset upseerit pääsivät sinne. Edellisestä keväästä lähtien saatiin joka päivä Pietarista posti ja ulkomaiset lehdet ja sitä pidettiin syystä suurena edistyksenä.

Yksi niitä, joita näihin aikoihin joka päivä tapasi klubissa sanomalehtiä tutkien, oli Joh. Vilh. Snellman. Edellisinä vuosina olin tämän miehen kanssa varsin läheisesti seurustellut. Hän oli aina osottanut minulle suurta ystävyyttä. Usein oli hänellä tapana tulla luokseni, milloin puhumaan jostakin erityisestä asiasta, milloin leikkipuheessa viettämään hetkisen, taikka, kuten hänen oli tapana sanoa, kuulemaan sydämmellistä naurua. Yhden Johannanpäivän ja sitä seuraavan päivän olin minä taas viettänyt hänen seurassaan maalla, Oulunkylässä, jossa hänen perheensä silloin asui, — puhumattakaan kaikenmoisista suuremmissa tai pienemmissä seuroissa vietetyistä yhteisistä iltamista. Nyt klubissa koetimme usein yhteisellä puuttuvalla kielitaidollamme saada selvää Venäjän Invaliidin sotaraporteista ja sähkösanomista, joita varten kumminkin usein piti saada muiden klubin jäsenten apua. Lehdet luettuamme keskustelimme politiikasta ja muista kysymyksistä. Mutta klubi ja sen monenlainen yleisö ei ollut oikein omiaan avomielisempiä keskusteluja varten. Jos oli puhuttava jostakin oman maan oloille tärkeämmästä asiasta, niin se säästettiin, kunnes klubista kadulle päästiin. Eipä siis ollut harvinaista, että valtiollisista asioista keskustellessamme saatoin Snellmannin hänen kotiinsa Yrjönkadulle ja usein tapahtui vielä puolenyön aikana, että hän minut saattoi Esplanaadille, sitten minä taas hänet ja niin edespäin, kunnes hän lopullisesti jäi kotiinsa. Näin oli etenkin asianlaita niihin aikoihin, marraskuulla, jolloin kenraali Canrobert oleskeli tunnetulla lähettiläsmatkallaan Tukholmassa. Tätä retkeä syystä pidettiin Napoleon III:en pelkkänä temppuna kiirehtiä Venäjää hyväksymään liittovaltain esittämät rauhanehdot. Mutta tuo mahdollisuus, että Ruotsi ryhtyisi sotahankkeisiin, joka muutamain nuorten mielissä niin haaveellisena kajasti, oli kumminkin niin monia mahdollisuuksia sisältävä kysymys, että ei edes Snellman voinut olla sitä vakavaan huomioon ottamatta. Tässä suhteessa voitiin kumminkin pian tyyntyä kun Ruotsin ja Länsivaltain välillä solmittu marraskuun liittosopimus tuli tunnetuksi. Snellman toimitti, kuten jo ennen on mainittu, vuoden 1855 alusta taas Litteraturbladetiaan. Tähän lehteen kirjoitin nimimerkilläni erään kirjoituksen "Suomalaisen kirjallisuudenseuran tulevaisuudesta", joka kirjoitus, julaistuna marraskuun vihossa 1855, todistaa, kuinka suuria yhä edelleen ajattelin tästä seurasta ja sen toiminnasta.

* * * * *

Joudun nyt erääseen elämänmuistelmaini rumimpaan lehteen.

Oleskellessani Svartbäckissä sain eräänä päivänä heinäkuun alussa kirjeen Tukholmasta Emil v. Qvanten'ilta. Vaikka ylioppilasaikoinamme olimme olleetkin hyvät tuttavat ja ystävykset, emme, Qvanten ja minä, koskaan ennen olleet kirjeenvaihdossa olleet; emme olleet myöskään toisiamme tavanneet senjälkeen kuin Qvanten 1850 läksi Helsingistä, terveyttään hoitaakseen, merimatkalle Hyvän Toivon niemeen. Jo kirjeen sisällys minua hämmästytti ja vielä enemmän ensi lukemisella sen sisällys. Siinä hän näet pääasiallisesti pyysi minua vastaamaan, kuka oli kirjoittanut erään keväillä Tukholmassa ilmestyneen kirjan "Fennomani och Skandinavism", joka oli salanimellä Peder Särkilax ilmestynyt. Jotakin kuukautta aikusemmin oli sama kirja, en tiedä mitä salateitä myöten, minulle saapunut, ja sen kannella oli ollut ystävällinen omistus Qvantenin minulle hyvin tunnetulla käsialalla. Tässä oli siis jotakin salaperäistä. Ja siihen löysin pian, joskaan en aivan varman, selityksen, kun luin, että Q. oli lähettänyt kirjeen erään nuoren, hyvän tuttavani ylioppilaan välityksellä, joka silloin oleskeli Tukholmassa, asuen samassa hotellissa kuin Qvanten, ja joka oli tarjoutunut isänsä, Suomen postilaitoksessa palvelevan ylhäisen henkilön kautta, toimittamaan kirjeitä Ruotsin ja Suomen väliä "aivan loukkaamattomasti ja varmasti." Täydellisenkin selityksen sain pian. Sillä muutamia päiviä myöhemmin sain kirjeen eräältä Helsingissä olevalta virkamieheltä, vanhalta lapsuudenystävältäni, joka, lähdettä lähemmin ilmoittamatta, aivan lyhyesti kertoi, että se kirje, jonka äsken olin saanut Qvantenilta, oli Helsingissä avattu "ja että sen sisällys oli asianomaisella taholla tarkkaan huomioon otettu," Enempäähän selitykseksi ei tarvittu: Qvanten oli tiennyt, kenen kautta hän kirjeensä lähetti.

Tuo nuori ylioppilas, joka otti kirjeitä lähettääkseen — hänen nimensä jääköön mainitsematta — oli kuten sanoin tuttavani. Hänellä oli pieniä kirjallisia taipumuksia, varsinkin dramaattiselle taholle, hän oli kielen taitoinen ja tunsi hyvin eri maiden teaatteriolot, koska oli tehnyt useampia lyhyviä ulkomaanmatkoja. Kun hänen luonteessaan sen lisäksi oli tungettelevaisuuden taitoa, osasi hän aina päästä nuorempain ja vanhempain kirjailijamiesten tuttavuuteen, m.m. minun. Milloin oli hän pyytänyt lausuntoani jostakin pienestä teoksestaan, milloin oli hän halunnut jotakin kirjallista tietoa, milloin oli hän jättänyt nähtäväkseni jonkun ulkomaisen, usein täällä kielletyn sanomalehden, jonka hän isänsä virka-aseman takia saattoi saada käsiinsä; milloin oli hänellä vielä joku muu kohtelias asia. Hänen teeskentelevästä käytöksestään ei pidetty eikä hänen huomattavasta juoruhalustaan, mutta häntä katsottiin kumminkin voitavan kärsiä.

Nuoren miehen sukulaisuussuhteet olivat kumminkin aina vaikuttaneet, että hänen kanssa seurusteltaessa oltiin johonkin määrin varovaisia. Sillä Suomen postilaitos oli yhä vielä samalla moraalisella kannalla, jolle Ladau aikoinaan oli sen saattanut. Ladaun arvokas jälkeläinen postipäällikkönä, Wulffert, oli kyllä silmäpuoli, mutta toinen silmä riitti tarkastamaan, kun niin tarpeelliseksi havaittiin, kaikki mitä postilaitoksen läpi kulki. Hänen lähimmällä miehellään eli apulaisellaan, puheenaolevan nuorukaisen isällä, olivat sitäpaitse molemmat silmät tallella ja hän oli tottunut niitä molempia käyttämään. Ja kun nyt kuultiin, että tuo nuori mies oleskeli Tukholmassa semmoiseen aikaan, jolloin ei kukaan muu ihminen saanut passia matkustaakseen sinne taikka muualle ulkomaille, ja kun yllämainitut kirjeet käsiini saapuivat, oli kaikille selvää, että tässä oli poika, joka oli kasvatettu "isäinsä jälkiä" kulkemaan.

Kun nuorukainen lokakuun alussa palasi Tukholmasta, oli hänellä suuret kuormat kirjeitä ja kaikenlaisia lähetyksiä tutuille ja tuntemattomille henkilöille heidän tuttaviltaan Ruotsista ja hän tarjoutui myöskin mielihyvällä samaa "varmaa tietä" myöten tuomaan vastaukset Ruotsiin. Mutta tuon tien varmuus opittiin pian tuntemaan laajemmissakin piireissä. Sitä tietä kulki näet kirjeiden sisältö kaikkein varmimmin kenraalikuvernöörin luo. Tämän tiesi silloinen ennen mainitsemani kansliapäällikkö, ja hänen ylevä mielensä paheksui syvästi sellaista halpamaista keinoa ja nuoren miehen käyttämistä tuolla tavoin vakoilemaan tovereitaan, suosijoitaan ja ystäviään. Hän ilmaisi senvuoksi kaikessa hiljaisuudessa vakoojan — samalla tavalla kuin ennen minulle, — muutamille ylioppilaille, kehottaen heitä "heti ajamaan roiston tiehensä". Sellaista ei tarvittu kahdesti kehottaa. Joukko ylioppilaskunnan jäseniä, historiallis-kielitieteellisen osaston kuraattori, C. G. Borg etupäässä, kokoontui eräänä päivänä, lokak. 28:tena, yksityiseen paikkaan ja "roisto" kutsuttiin sinne. Hän tulikin, oikeinpa mielissään, luullen kutsun tarkoittavan jotakin kirjallista iltamaa taikka muuta sellaista. Mutta kohta hänen saavuttuaan väännettiin ovi reekeliin ja hänelle ilmoitettiin muitta mutkitta, että oli ilmennyt seikkoja, jotka eittämättä todistavat, että hän on maksettu vakooja. Turhaan koetti mies sen kuulustelun aikana, joka nyt alkoi, luikerrella itsensä vapaaksi. Lopuksi hänet kumminkin pakoitettiin katuen tunnustamaan syyllisyytensä, — kuinka täydellinen ja tosiperäinen se tunnustus lie toisessa niinkuin toisessakin suhteessa ollut, sen jätän arvostelematta.

Tunnustuksessaan tuo heittiö ilmaisi pääasiallisesti seuraavaa: Postipäällikkö Wulffert, joka oli sanonut tietävänsä, että yliopistossa oli "ryövärijoukko" nuoria miehiä, joiden oli tarkoitus saada vallankumous toimeen maassa, oli jonkun kerran edellisenä kevännä kehoittanut häntä — uskonnon ja yliopiston nimessä sekä jos mahdollista pelastaakseen vielä nuo nuoret miehet turmiosta — sekä, luvaten hänelle loistavan tulevaisuuden diplomaattisella uralla, ilmaisemaan useiden historiallis-kielitieteellisen tiedekunnan johtavain miesten nimet sekä antamaan joitakin muita tietoja yliopiston oloista. Ja hän tunnusti vielä, että hänelle, saadakseen, matkapassin Ruotsiin, oli pantu ehdoksi, että hän koettaisi ottaa selkoa niiden Suomea koskevain lentokirjain ja sanomalehtikirjoitusten tekijöistä, joita viime päivinä oli ilmestynyt Ruotsissa, sekä erityisesti pitäisi silmällä v. Qvantenin tekoja ja toimia. Tässä suhteessa ei hän kumminkaan omain vakuutustensa mukaan ollut sitoutunut mihinkään, mutta oli häneltä kyllä hänen kotiin palattuaan kyselty tarkkoja tietoja mainitusta henkilöstä, "ob man ihn gewinnen könnte" j.n.e.

Tässä oli enemmän kuin kylliksi. Pitemmittä mutkitta selittivät historiallis-kielitieteellisen osaston ylioppilaat ja opettajat yliopiston korkeammille virkamiehille, että tämä vakooja on arvoton ylioppilaana olemaan, ja hänen nimensä pyyhkästiin heti tiedekunnan nimikirjasta pois. Samanlaisen kirjelmän lähettivät kohta toisetkin tiedekunnat. Kenelläkään yliopiston viranomaisella ei ollut sitä vastaan mitään muistuttamista, uusi jaloaatteinen varakansleri hyväksyi täydellisesti nämä toimenpiteet.

Kenraalikuvernööri Berg, varsin raivostuneena tästä tapauksesta, tahtoi aluksi ruveta suojelemaan ja kannattamaan nuorta apuriaan. Mutta väleen hän muutti menettelytapaa. Hän huomasi, kuinka yksimielisesti sellaisia asioita kuin nyt tapahtunut Suomessa tuomitaan, piti viisaimpana kuunnella kansan ääntä ja katsoi nyt hänkin vakoojan karkoittamisen yliopistosta tarpeelliseksi. Hänen sanotaan ainoastaan valittaneen sitä, että hänen "kansansuosionsa" tuon ikävän asian kautta oli kärsinyt. Wulffert vakuutti tietysti pyhästi olevansa viaton ja kielsi ketään uskomasta, mitä "tuo heittiö, tuo roisto" hänestä valehteli. Ainoaksi syylliseksi väitti hän vakoojan isää.[40]

Yliopistosta karkoitettu nuori mies hävisi täältä pian ja matkusti Venäjälle, jossa hän palkkioksi sai jonkun toimen jossakin virastossa. Mutta korkealle onnen tikapuita myöten ei hän koskaan päässyt kiipeämään. Noin kymmentä vuotta myöhemmin ilmestyi hän taas Suomeen, asettui syntymäkaupunkiinsa Turkuun ja eli siellä unhotettuna ja yhteiskunnallisesti kuolleena, kunnes hän ruumiillisestikin kuoli.

* * * * *

Ylioppilaskunnassa oli niihin aikoihin, joista nyt kerron, syksyllä 1855, runsaasti vilkkaita miehiä, jotka kuohuilivat ajan suurten tapausten johdosta. Erityisesti oli siellä piiri hyvin lahjakkaita nuoria miehiä, joiden iloisissa iltaseuroissa usein mielikuvitus lie liidellyt ja joissa politiikasta lie puhuttu, ilman että niillä tuumilla oli suurempaa merkitystä kuin ylioppilaiden muunlaisillakaan haaveiluilla. Mutta hetken tapahtumat nyt vaikuttivat, että mieli eräässä tilaisuudessa pääsi kuohahtamaan liiemmälti.

Senmukaan kuin yksi tuohon piiriin kuuluvista, Adolf Nordenskiöld. — joka jo silloin oli lisenssiaatti ja fyysillismatemaattisen tiedekunnan kuraattori — kertoo elämäkerrassaan "päätti tuo iloinen nuorukaispiiri niiden tavanmukaisten syntymä- ja nimipäiväin asemesta, joita kukin ennen erikseen oli viettänyt ja joita syksyllä 1855 olisi vietetty, panna toimeen yhteiset suuret kestit, joissa olisi sotilassoittoa, kukkaiskoristeita, erityisesti kutsuttu laulukunta j.n.e." Nämä "suuret kestit" muodostuivat aamiaispäivällisiksi, jotka pantiin toimeen Töölön ravintolassa Antinpäivänä, marrask. 30 p:nä. Nuo kuusi toimeenpanijaa ja isäntää, joista kolmella tuona päivänä oli nimipäivä ja kolmella muulla (m.m. Nordenskiöldilla) vähää ennen oli ollut syntymäpäivät, kutsuivat kesteihin noin parikymmentä lähintä ystäväänsä sekä pari vanhempaa vierasta. Kutsuttujen joukossa olin minäkin, pääsin nähtävästi mukaan niiden arvokkaiden todistusten takia, joita olin voinut esittää äsken päättyneessä paljastusjutussa, joka luonnollisesti oli tämän nuorisopiirin mieliä pitänyt hyvin vireillä.

Varmaankaan ei näiden pitojen ohjelmaan kuulunut mitään valtiollisesti arveluttavaa. Sitä todistaa selvästi se seikka, että päivällissoittoa soittamaan oli tilattu kymmenen Suomen meriväen soittajaa, jotka tietenkin kuulivat ja käsittivät kaikki, mitä juhlapöydässä puhuttiin; ja vielä sekin, että kutsuvieraiden joukossa oli eräs yliopistossa opiskeleva upseeri, joka oli venäläisessä sotilaanpuvussa ja joka varmaankaan ei koskaan olisi ottanut osaa valtiollisiin haaveilemisiin ja jota tietysti ei tahallaan haluttu saattaa vaikeaan asemaan. — Kesteillä ei koko aikana ollutkaan mitään vakavaa leimaa. Iloisesti nimipäiviä vietettiin klo 12:sta iltamyöhään asti; syötiin ja juotiin koko joukko, laulettiin ja loppumattomissa määrin pidettiin yksinomaa leikillisiä maljapuheita. Mutta joukossa oli useita teräväpäisiä ja teräväkielisiä miehiä ja kun päivän valtiolliset kysymykset olivat kaikkien mielissä, oli luonnollista, että myöskin valtiollisilla sukkeluuksilla koetettiin höystää noita leikillisiä puheita. Ensimmäisen maljapuheen piti juhlallisen fanffarin jälkeen Karl Wetterhoff, yksi isäntiä, joka puolittain dramaattisesti koetti matkia englantilaisia valtiollisia juhlapuheita ja erityisesti erästä lordi Palmerstonin äsken pitämää puhetta Itämeren linnoitusten valloittamisesta; tuo pilapuhe päättyi maljan esittämiseen kuningatar Viktorialle ja muille suursulttanin Abdul-Medschidin liittolaisille ja tuon perin koomillisen puheen jälkeen juotiin malja täydellä naurulla. Toinen puhe seurasi nyt toistaan ja pilaa kehitettiin yhä pitemmälle. Jo ensi puheessa oli joukko sanaleikkejä Krimin hedelmistä, sardineista ja niiden kuninkaasta ja eri kenraalien nimistä. Näitä sanaleikkejä käytettiin sitten eri muunnoksissa seuraavissakin puheissa. Niin koetettiin varsinkin monella tavalla tulkita noita melkein samaa merkitseviä nimiä Pelissier ja Tulubjeff (venäläinen Krimissä palvellut kenraali) ja Canrobert'istä taikka Kannu-Roobertista oli hyvin paljo puhetta, kun näet tuo nimi annettiin silloin Helsingissä hyvin tunnetulle viinikauppiaalle Robert Cargerille, jonka juhlaan lähettämät viinit eivät olleet aivan moitteettomat; pahinta kenties oli, että yleisesti kiusattiin erästä läsnäolevaa, Edv. Bergiä, koska hänellä oli sama nimi kuin Suomessa olevalla pääkomentajalla; hän myös vastasi sangen terävästi. Tälle kaikelle naurettiin ja käsiä taputettiin, jota kesti kunnes taas uusi fanffaari ilmasi uuden pilapuhujan pyytävän äänivuoroa. Niin sitä jatkettiin, kuten sanottu, iltaan asti, jolloin tuo iloinen seurue vähitellen pienissä ryhmissä palasi kaupunkiin.

Pois mentäessä ei kumminkaan yksikään isännistä eikä vieraista käsittänyt sen mitä kestissä oli tapahtunut olevan muuta kuin tavallista hilpeämpää ja vallattomampaa pilantekoa. Mutta soittokunnan vääpeli piti velvollisuutenaan kertoa päällystölleen mitä maljapuheita juhlassa oli pidetty, vaikka se kaikki hänenkin mielestään oli ollut hullunkurista pilaa. Vaan etäämmältä katsoen tämä kaikki muuttui toisennäköiseksi. Ja kuta etäämmälle ja korkeammalle kertomus ehti, sitä kamalammaksi se kävi. Siten Antinpäivän iloisesta vietosta yhtäkkiä syntyi tuo koko kaupunkia ja maata puistattava, valtiollinen "Töölön juttu".

Pian oli kenraalikuvernööri Berg saanut käsiinsä — millä tavalla, sitä ei ilmoitettu — täydellisen luettelon kaikista kesteissä olleista ja hän kuuluu silloin huudahtaneen: "Ah, es sind ja alle alte Bekannte!" Niille, jotka olivat paljastaneet tuon nuoren kirjeenkantajan, oli koston ja rangaistuksen hetki nyt tullut. Yliopiston viranomaiset pantiin kiireellä liikkeelle. Jo jouluk. 4 p:nä pidettiin poliisitutkinta rehtorin kansliassa ja kahta päivää myöhemmin kokoontui kurinpitokommissiooni käsittelemään, kuten sanottiin "juttua, koskeva Töölön ravintolassa marrask. 30 p. 1855 pidettyjä päivällisiä, joissa ylioppilas C. G. Wertterhoff oli esittänyt huonosti ajateltuja maljoja j.n.e."

Yliopiston rikostuomioistuimen eteen, johon kuuluivat rehtori ja kaikki tiedekuntain dekaanukset, kutsuttiin kaksikymmentä ateriassa läsnäolleeksi ilmoitettua ylioppilasta, kandidaattia ja maisteria; kaksi läsnäollutta, fyysillismatemaattisen ja lainopillisen tiedekunnan kurattoria, Ad. Nordenskiöld ja Gust, Ehrström, jotka, lisenssiaatteja ollen, eivät olleet kurinpitokommissioonin alaisia, oli myös kutsuttu asiassa kuulusteltaviksi. Ilmiantajana esiintyi Suomen meriväkiosaston soittokunnan vääpeli ja todistajina kuulusteltiin kahta muuta soittamassa ollutta musikanttia, kahta Töölön kyypparia, jotka kesteissä olivat tarjoilleet, sekä myöskin edellämainittu, juhlaan kutsuttu upseeri.

Suureksi mielihyväkseni ei minua vaivattu miksikään todistajaksi tässä asiassa. En ollut siis kuulustelussa saapuvilla; mutta kurinpitokomitean pöytäkirja on tätä kirjoittaessani edessäni. Ja siitä selviää, että sen lisäksi mitä jo olen kertonut, muuta syytä ei syytettyjä vastaan löytynyt, kun että kutsutut laulajat kesteistä kotiin astuessaan kaupungin kaduillakin lauloivat, lauloivatpa m.m. Marseljeesin Topeliuksen ruotsinkielisillä sanoilla.

Varta vasten määrätty syyttäjä tässä jutussa oli dosentti, oikeustieteen lisenssiaatti A. Liljenstrand. Tämä loppuväitteessään kyllä sanoo tutkimuksen osottaneen, että esitetyt maljat olivat olleet pilantekoa ja leikkiä ja ettei senvuoksi voinut pitää aivan suurena rikoksena, että tämän pilan esineeksi oli otettu vihollismaiden hallitsijoita: vaan kun kumminkin oli ajattelematon teko ja suuri rikos sellaisena aikana ja olosuhteissa, jolloin pila ei ole paikallaan, valita ivanteon esineeksi tapauksia ja henkilöitä, joita väärinkäsityksen välttämiseksi olisi ollut koskettelematta jätettävä, niin hän vaati: että Wetterhoff, joka oli enin syyllinen, tuomittaisiin kärsimään joku yliopiston kurirangaistus; että kaikki, jotka olivat Marseljeesia kaduilla laulaneet, saisivat ainakin vakavan varoituksen; ja että lopuksi kaikkia muitakin päivällisissä läsnäolleita vakavasti nuhdeltaisiin selittämällä, että heidän heti olisi ollut puhujalle huomautettava, kuinka sopimattomat hänen sanansa olivat eikä suinkaan naurulla ja suosionosoituksilla yhdyttävä tuohon sopimattomaan pilaan.

Mutta kurinpitotoimikunta ei tyytynyt tähän kantajan vaatimukseen. Sen mukaan kuin jouluk. 9 p:nä annetussa päätöksessä sanottiin, oli toimikunta pitänyt sopimattomana "että nykyiseen aikaan Suomen yliopistossa ryhdytään näin epäiltävään valtiolliseen ilveilyyn, joka, joskin se puettiin pilan muotoon, kumminkin on ollut perin rangaistusta ansaitsevaa kevytmielisyyttä; sen lisäksi tulee, että puheenalainen kokous on pidetty ravintolassa aikana, jolloin yliopistossa pidettiin luentoja ja että palatessa muutamat syytetyistä ovat laulaneet luvatonta laulua kaupungin kaduilla. Siitä syystä ovat syytetyt rangaistuksen ansainneet." Ja tuomittiin etupäässä Wetterhoff, jota sitäpaitse "ennen on sopimattomasta esiintymisestä osaksi varoitettu, osaksi rangaistu", kahdeksi vuodeksi karkoitettavaksi yliopistosta ja muut syytetyt kestien toimeenpanijat vuodeksi; vielä tuomittiin Edv. Berg, joka oli ottanut melkoista osaa näihin elkeisiin, ynnä toinen kutsuvieras, And. Chydenius, "joka jo ennen monasti on moitittavasti esiintynyt", vuodeksi yliopistosta pois. Neljä laulajaa ja vielä eräs viides vieras, "jota ennen oli toisesta rikoksesta rangaistu", saivat 4-5 päivää karsseria ja muut kahdeksan syytettyä, "joiden käytöstä vastaan ennen ei ollut mitään muistutettavaa", tuomittiin ankarasti nuhdeltaviksi ja varoitettaviksi rehtorinkansliassa pöytäkirjaa tehtäessä.

Mutta tämäkään ei jäänyt lopulliseksi tuomioksi. Kurinpitotoimikunnan päätös oli asetusten mukaan alistettava varakanslerin ja kanslerin tutkittavaksi ja vahvistettavaksi. Ja tulos oli, että kansleri jouluk. 22 p:nä varakanslerin ehdotuksesta melkoisesti lisäsi rangaistusta. Wetterhoff erotettiin ainiaaksi yliopistosta; yhdeksi vuodeksi karkoitettaviksi tuomitut saivat karkoitusajan jatketuksi toiset kahdeksi vuodeksi, toiset kolmeksi lukukaudeksi; laulajille määrättiin karsserirangaistuksen lisäksi vielä lukukauden karkoitus yliopistosta; ja yksi niistä, jotka tuomittiin varoitettaviksi, tuli myöskin, varmaankin suoritetun maisterintutkintonsa vuoksi, vuodeksi yliopistosta karkoitettavaksi.

Ja viipymättä tämä lopullinen tuomio kaikin puolin täytäntöön pantiin. Yliopistosta karkoitetut läksivät kaupungista kukin taholleen ja ystävät ja toverit heitä saattelivat. Noiden monien karsserirangaistusten pikaista toimeenpanemista varten järjestettiin tilapäisiä vankikoppeja yliopiston eri suojiin; ja yliopiston rehtori Rein antoi tuomitut varoitukset niin vakavin ja lämminmielisin sanoin, että rangaistujenkin täytyi vilpittömästi tunnustaa ne oikeiksi.

Kurinpitorangaistuksesta syrjäänjääneet molemmat kuraattorit Ehrström ja Nordenskiöld erotettiin muitta mutkitta kuraattorintoimistaan. Nordenskiöld erotettiin sitäpaitse siitä ylimääräisestä valtionvirasta, joka hänellä oli vuorihallituksessa.

Sellainen oli tuo laajasti kuuluisa "Töölön juttu". Olen katsonut syytä olevan laajemmin siitä kertoa, koska siitä sittemmin usein on eri julkaisuissa mainittu ja koska sitä on, osaksi tietämättömyyden, osaksi ilkeämielisyyden vuoksi, esitetty syvemmistä vaikuttimista lähteneeksi uhitteluksi, valtiolliseksi mielipiteenilmaisuksi taikka muuksi sellaiseksi. Se oli moitittavaa ja rangaistavaa kevytmielisyyttä ja nuoruudenvallattomuutta, se tunnustettakoon; se oli erityisten mielipiteiden ilmausta, sitä ei myöskään voida kieltää; mutta missään tapauksessa se ei ollut, kuten on nähty, salaista vehkeilyä, eikä myöskään julkista mielenosoitusta.

* * * * *

Yliopistosta karkoitetut saatettiin, niinkuin vaaralliset valtiolliset rikolliset ainakin, poliisin tarkimman valvonnan alaisina kukin kotipuoleensa. Erityisillä käskykirjeillä velvoitti kenraalikuvernööri niiden läänien maaherroja, joissa joku karkoitetuista oleskeli, muistuttamaan näitä, että he eivät millään ehdolla saa olinpaikastaan lähteä ja että heidän tulee "kaikin puolin taitavasti ja siivosti esiintyä, sillä uhalla, että jos jotakin heidän käytöstään vastaan muistutetaan, heitä mitä ankarimmin siitä rangaistaan". Sellainen ankarampi rangaistus ei kumminkaan liene missään tapauksessa tarvinnut tulla kysymykseen. Ja vähitellen näkyvät viranomaisetkin saaneen tyyneemmän käsityksen rangaistun rikoksen laadusta. Seuraavana syksynä (1856) lievennettiin näet rangaistusta melkoisesti. Wetterhoffin karkoitus lyhennettiin kolmivuotiseksi; kaksivuotiset karkoitukset muutettiin yksivuotisiksi j.n.e. Tähän armahdukseen ei kumminkaan Wetterhoff taipunut. Kun hänen hakemukseensa saada lähteä maasta annettiin se vastaus, että hänen ensiksi olisi kärsittävä rangaistuksensa (kolmen vuoden karkoituksen yliopistosta) Suomessa, läksi hän salaa ilman passia lokakuussa Tukholmaan, jonne hän sitten koko ijäkseen jäi.

Tätä aikaa kuvaavina toimenpiteinä voi mainita myöskin n.s. sota-tiedekunnan, joksi sitä arkipuheessa kutsuttiin, perustamisen yliopistoomme. Kenraalikuvernöörin ehdotuksesta ja sota-asiain ministerin siitä lausunnon annettua säädettiin näet jouluk. 12 p. 1855 "Suomen Aleksanterin-yliopiston ylioppilaiden kehoittamiseksi näinä sota-aikoina astumaan sotapalvelukseen", että yliopistoon olisi järjestettävä "niitä ylioppilaita varten, jotka tahtovat sotapalvelukseen astua, iltapäiväsin ruotsinkielisiä luentoja niistä jalkaväen rintamapalveluksen ohjesäännöistä, sekä taktiikasta, kenttälinnoituksesta ja tykkilaitoksesta, jotka ovat välttämättömän tarpeelliset rintamassa palvelevalle upseerille varsinkin sota-aikana", jotapaitsi samoille ylioppilaille olisi annettava yksityisopetusta venäjänkielessä. Opetustoimi uskottiin suomalaista syntyperää oleville upseereille, jotka saivat Suomen valtiolta palkkansa, ja heille avuksi määrättiin käytännöllistä rintamapalvelusta varten muutamia luotettavia aliupseereja. Tarpeelliset aseet piti tätä tarkoitusta varten upseerein käytettäviksi hankkia. Neljän kuukauden opetuskurssin jälkeen oli tutkinto pidettävä, jonka jälkeen ne ylioppilaat, jotka sitä ennen olivat tieteellisen oppiarvon suorittaneet, olisivat oikeutetut heti pääsemään armeijaan upseereiksi, jotavastoin ne, jotka eivät olleet yliopistolukujaan päättäneet, pääsisivät aliupseereina sotapalvelukseen oikeudella päästä upseereiksi, aatelismiehet puolen vuoden perästä ja aatelittomat vuoden perästä. Näin sotapalvelukseen joutuneet palveleisivat ensiksi kuusi kuukautta Suomen ruotuväessä "jotta he, siten alkaen sotilasuransa kansalaistensa joukossa, sitä helpommin oppisivat kaikki, mitä ammattiin kuuluu"; senjälkeen olivat he siirrettävät niihin rykmentteihin, joihin tahtoivat kuulua.

Noin parikymmentä ylioppilasta tarttui tähän nopean ylenemisen onkeen: oppikurssin yliopistossa päättivät he suorittaa ottamalla n.s. pienen kameraalitutkinnon opiskellakseen sitten neljä kuukautta tuossa uudessa tiedekunnassa. Sotaluennot ja harjoitukset suoritettiin tähtitieteellisessä observatoriossa. Kun noiden toivorikasten tulevaisuuden sankarien nähtiin kinoksia myöten kiipeevän tähtitorinvuorelle, sanottiin: "Sic itur ad astra."

Näitä sotaisia opintoja ei yliopistossamme kauan kestänyt. Niitä alotettiin kevätlukukaudella 1856 ja kun syyslukukausi samana vuonna alkoi, säädettiin, että, "sittenkuin sota nyt oli päättynyt, sotatieteelliset luennot voitaisiin viime kevätlukukauden loppuun katsoa päättyneiksi".

* * * * *

Olen maininnut, että ensimmäisenä ilahduttavana enteenä hallitusjärjestelmän muuttamiseksi voitiin pitää yliopiston varakanslerin vaihtumista. Tästä vaihdoksesta saatiin kai lähinnä kiittää v.t. kansleria kreivi Armfelfia. Tämä mies ei ollut erittäin varmojen periaatteiden mies ja varovainen sekä myöntyväinen oli hän myöskin luonteeltaan, joten hän tuskin lie tahtonutkaan näyttää aikaansaaneensa yhtä taikka toista. Mutta hän rakasti vilpittömästi isänmaataan, kävi usein Suomessa ja oli vilkkaassa kirjeenvaihdossa sukulaistensa ja vanhojen ystäviensä kanssa, joten hän hyvin tunsi maassa vallitsevat mielialat ja toivomukset: hän tahtoi kernaasti tehdä kaikki, minkä katsoi maalle ja hallitsijalle hyödylliseksi. Hienolla hovimiehen aistillaan kykeni hän tuossa tuokiossa arvostelemaan aseman ja lienee hän huomannut, että hallitsijanvaihdoksen jälkeen uusi päivä oli alkanut; samalla hän tunsi vaikutusvoimansa ja asemansa Suomen edustajana valtaistuimen juuressa jossakin määrin kasvavan.

Varakanslerinvaihdos ei jäänytkään ainoaksi valonenteeksi yliopiston tai maan oloihin. Jo lopulla vuotta 1855 kuiskaeltiin, että oli odotettavissa sellainen ilahduttava tapaus, että filosofiaa varten, jota edellisen hallinnon aikana oli pidetty vaarallisena tieteenä, taas opettajanvirka yliopistoon perustettaisiin, joskin vastaiseksi toisella nimellä, ja että Joh. Vilh. Snellman tämän aineen professoriksi määrättäisiin. Vieläpä kerrottiin, että sama kauan peljätty ja vainottu Snellman sen lisäksi määrättäisiin varakanslerin sihteeriksi ja että hän siten olisi yliopiston paikkakunnalla oleskelevan korkeimman hallintomiehen lähin apulainen. Tätä huhua ruvettiin yhä varmemmin kertomaan. Snellman oli itse tunnustanut, että jotain sellaista oli tekeillä ja eräänä helmikuun päivänä 1856 saattoi hän, käydessään ystävänä luonani, ilolla minulle kertoa olevansa nimitetty "siveysopin ja tieteiden järjestelmän" professoriksi; kysymys hänen tulostaan varakanslerin sihteeriksi oli sitävastoin rauennut.

Tämä nimitys herätti yhtä suurta hämmästystä kuin riemua. Kukahan oli ollut niin tarmokas, että tämän kysymyksen oli vireille saanut? — sitä kysyi jokainen. Erityisesti kysyin siitä ystävältäni Cas. Palmrothilta — joka v:sta 1852 asti oleskeli Pietarissa valtiosihteerinvirastossa ja silloin oli virkaatekevänä kanslerinsihteerinä — ja hän vastasi, että nimitys oli tapahtunut varakansleri Munckin esityksestä, mutta kenen alotteesta, sitä hän ei tiennyt. Mutta hän lisäsi: "kerrotaan kumminkin että Walleen vainaja (joka tammikuussa samana vuonna oli kuollut) olisi siihen vaikuttanut".

Miltä kannalta kenraalikuvernööri Berg lie käsittänyt Snellmannin nimityksen, siitä ei vastaiseksi ole varmuutta. Mutta suurta huomiota herätti se seikka, että nimitys, vaikka se oli tapahtunut jo tammik. 30 p., ilmestyi virallisissa lehdissä vasta maaliskuun puolivälissä. Palmroth kirjoitti Pietarista maalisk. 4 p.: "Berg lähtee näinä päivinä täältä. Hänellä on mukanaan Snellmannin professorinnimitys, josta senaatille ei vielä ole tietoa annettu, vaikka Snellman jo professorina esiintyykin ylioppilasluettelossa. B. tahtoo kehua tällä nimityksellä ikäänkuin se hänen työtään olisi." Varsin todenmukaistahan onkin, että Berg ei ollut asiaa vastustanut, luullen siten vahvistavansa sitä kansansuosiota, jota hän luulotteli omistavansa. Hän lienee persoonallisen kanssakäymisen kautta tullut huomaamaan, että Snellman ei hetikään ollut vallankumouksellinen mielipiteiltään ja hallitsevista oli ehkä mukavampi, että Snellmanin tapainen mies oli ystävä kuin että hän oli vihollinen.

* * * * *

Samaan aikaan kuin Snellmannin professorinnimitys julaistiin virallisissa lehdissämme, julaistiin myös salaneuvos C. Fischerille myönnetty ero Suomen ministerivaltiosihteerinapulaisenvirasta ynnä hänen nimityksensä Venäjän johtavan senaatin jäseneksi. Tämäkin oli tärkeä ajan merkki. Kreivi Armfelt oli nyt saavuttanut siksi paljo valtaa, että hän saattoi vapautua tuosta epämukavasta, vieraasta apulaisestaan, jonka ruhtinas Mentschikoff oli hänelle rasitukseksi hankkinut ja joka, nauttien tämän ruhtinaan suosiota, usein saattoi vaikuttaa enemmän kuin hänen esimiehensä, ministerivaltiosihteeri itse. Tasan vuoden Mentschikoffin eron jälkeen oli Fischer pysynyt suomalaisessa virassaan. Eräs huhu, joka kai ei ollut aivan perätön, mainitsi ensiksi J. J. Nordströmin hänen jälkeläisekseen: mutta tätä virkaa pidettiin täyttämättä lähes vuoden ja siihen nimitettiin sitten vapaaherra E. Stjernvall-Walleen.

* * * * *

Alituisena pääkysymyksenä pitkin koko talvea 1855-56 oli luonnollisesti se, tuleeko siitä sota vai rauha. Eri hallituksissa käsiteltiin rauhanneuvotteluja lakkaamatta ja milloin olivat rauhan toiveet suuremmat milloin pienemmät. Helmikuun lopulla päästiin vihdoin niin pitkälle, että rauhankongressi kokoontui Pariisissa ja maalisk. 30 p. allekirjoitettiin siellä lopullinen rauhakirja: Tuo verinen sota, joka kolmatta vuotta oli koko Eurooppaa järisyttänyt ja erityisesti meidänkin syrjäistä maatamme, oli nyt päättynyt.

Samoin kuin 1854, vähää ennen Länsivaltojen sodanjulistusta, sai Suomi 1856 vähää ennen sodan päättymistä vastaanottaa keisarin rajojensa sisäpuolelle. Edellisellä kerralla saapui keisari Nikolai sodan pilvet otsallaan sanomaan jäähyväiset Suomelle ja sen kansalle; nyt tuli keisari Aleksanteri II, rauhan palmu kädessään, Suomen suuriruhtinaana tervehtimään tätä kansaansa.

Maalisk. 23 p:nä kello puoli kolme aamulla — pääsiäisyönä — saapui keisari Aleksanteri kolmen veljensä, suuriruhtinaiden Konstantinin, Nikolain ja Mikaelin seuraamana, Helsinkiin, poikettuaan ensiksi taipaleeltaan Viipuriin ja Haminaan. Aikuisin aamupäivällä laski keisari Helsingissä puheilleen sotilas- ja siviili-viranomaiset sekä kaupungin porvariston. Senjälkeen kävi hän ensiksi yliopistossa, jossa hän konsistorion salissa tervehti opettajia ja viranomaisia ja juhlasalissa puhui muutamia sanoja ylioppilaille lopettaen toivomuksella: "Luotan teihin täydellisesti", johon vastattiin hurraamalla ja laulamalla venäläisen kansallislaulun säveleihin sovitetut sanat. Käytyään senjälkeen venäläisessä kirkossa, klinikassa ja venäläisessä sotilassairaalassa saapui keisari jumalanpalveluksen aikana Nikolain kirkkoon, jossa seisaaltaan kuunteli virren veisaamista saarnan edellä, jonka päätyttyä hän läksi. Ensimmäisenä päivänä kävi hän vielä tarkastamassa Viaporia ympäröiväin saarten linnoituksia ja pattereita. Päivällisen syötyä keis. linnassa saapuivat ylioppilaat osottamaan keisarille kaunista suosiota; palavin soihduin he saatossa kulkivat palatsin edustalle ja lauloivat siellä "Savolaisen laulun" sävelillä ruotsinkielisen tervehdyslaulun sekä "Maamme" laulun ja venäläisen kansallislaulun. Tästä tervehdyksestä käski keisari, joka astui ulos parvekkeelle, varakanslerin lausua erityisen tyytyväisyytensä.

Seuraavana päivänä, toisena pääsiäispäivänä, kohta kun kaupungissa olevat joukot olivat pitäneet paraatin senaatintorilla, saapui keisari senaattiin, jossa hän ikimuistettavassa istunnossa ilmaisi jalomielisen ohjelmansa Suomen hallinnon lähempiaikaisia toimia varten. — Illalla piti kenraalikuvernööri Berg suuret tanssiaiset, joissa keisari ja suuriruhtinaat ottivat tanssiin osaa.

Vielä kolmannen päivän, koko tiistain, viipyivät keisarilliset henkilöt kaupungissa. Illalla tervehtivät ylioppilaat taas linnan pihalta keisaria samoilla lauluilla kuin edellisenä päivänä, ja lauloivat niiden lisäksi "Suomen laulun". Keisari kiitti parvekkeelta ruotsiksi, lausuen: "Minä kiitän herroja".[41] Samana iltana oli keisari velimiehineen vielä suurissa tanssiaisissa, jotka kaupungin porvaristo piti seurahuoneella, jonka jälkeen keisarilliset puolenyön aikana jatkoivat matkaansa Turkuun.

Kaikkina näinä kolmena iltana oli kaupunki mitä komeimmin valaistu.

Turkuun saapui keisari kolmentoista tuntisen ajon jälkeen[42] ja viipyi siellä kahden nuorimman veljensä kera 27:nen päivän iltaan asti, jolloin hän matkusti Tampereelle ja sieltä Hämeenlinnaan sekä edelleen Haminan ja Viipurin kautta takaisin Pietariin, jonne saavuttiin maalisk. 30 p:nä. Kaikkialla maassamme tervehdittiin hallitsijaa juhlilla, innostuksella ja riemulla.

Mainitussa senaatinistunnossa maalisk. 24 p:nä sanoi keisari varmasti toivovansa, että rauha pian palaisi ja lausui Suomen kansalle kiitoksensa sen uhrauksista maan puolustukseksi edesmenneinä sotavuosina; samalla hän toivoi, että maa pian kostuisi niistä tappioista, joita se sodan kestäessä oli kärsinyt ja että sen hyvinvointi ja kehitys taas lähtisi kohoamaan. Ja tämän tarkoituksen saavuttamiseksi tahtoi hän huomauttaa senaatille muutamia seikkoja, joista hän heidän mielipidettään halusi kuulla. Nuo seikat olivat ranskaksi kirjoitetut ja tämä "nuotti" liitettiin senaatin pöytäkirjaan, jonka mukaan senaatti sai toimekseen tehdä ehdotuksen seuraavista asioista: 1) kaupan ja merenkulun edistämisestä; 2) keinoista maan teollisuuden kehittämiseksi; 3) kansakoulujen järjestämisestä; 4) kulkuneuvojen parantamisesta, kanavain ja rautateiden rakentamisella, sisämaan ja rannikon välille sekä Pietariin; 5) alempain virkamiesten palkkaetujen korottamisesta.

Tämä hallitsijan laaja ohjelma ohjeenaan sai nyt, rauhan palattua, senaatti ja etupäässä sen puheenjohtaja, kenraalikuvernööri, joka kernaasti itse tahtoi tehdä kaikki, alottaa toimintansa maan sisällisten olojen kehittämiseksi.

* * * * *

Rauhansopimus allekirjoitettiin, kuten mainittu, Pariisissa maalisk. 30 p. Jo seuraavana päivänä tuo suuri uutinen huhuna Helsingissä tunnettiin, vaikka sen luotettavaisuutta vielä epäiltiin. Mutta paria päivää myöhemmin saapui virallinen tieto ja keisarin rauhanjulistus, joka oli annettu maalisk. 30 p., julaistiin sanomalehdissämme. Juhlallisesti veisattiin Te Deum rauhan johdosta kirkoissamme huhtik. 27 p:nä ja julistuskirjalla toukok. 7 p:ltä lakkautettiin se ylimääräinen valta ja virkamahti, joka sodan ajaksi oli kenraalikuvernöörille annettu.

Ilonsa rauhan, järjestyksen ja levon palaamisesta ilmaisivat Helsingin asukkaat julkisesti pitämällä suurenmoiset rauhanpäivälliset keisarin syntymäpäivänä, huhtik. 19 p:nä. Päivälliset pidettiin seurahuoneella; osanottajia oli noin 200 ja melkein yhtä monta kutsuvierasta venäläisen sotapäällystön joukosta oli saapuvilla. Varsinaisen juhlapuheen piti salaneuvos v. Haartman esittäen maljan keisarille, rauhanrakentajalle. joka malja tykkien paukkuessa juotiin, jonka jälkeen Berndtsonin sepittämä runo laulettiin. Muiden keisarillisille pidettyjen maljapuheiden jälkeen esitettiin malja myöskin kenraalikuvernööri Bergille, joka vastasi saksankielisessä puheessa esiintyen siinä leveästi koko virka-arvonsa ylevyydessä. Hän julkilausui suosionsa Suomen kunnioitettavaa kansaa kohtaan ja tunnustuksensa siitä velvollisuudentunteesta, jota "kaikki neljä säätyä" sodan aikana olivat osoittaneet, sekä siitä suuresta määrästä upseereja, joita "urhea aatelisto, hurskas papisto ja valistunut väliluokka" olivat hankkineet valtakunnan maa- ja meriväkeen. Hän kiitti maan hallintoa, sen kaikkia alempia ja ylempiä virkamiehiä, ja erityisesti sitä taitoa, jolla maan raha-asioita kokeneella kädellä oli hoidettu; hän kiitti rahvaan auliutta kuljettamaan kuormastoja ja samoin kaupunkeja joukkojen majoituksesta sekä "armeijan nimessä" kaupunkien ja kylien asukkaita siitä kohtelusta, jota sotaväelle olivat osottaneet. "Enemmän kuin 40 parasta pataljoonaa", lausui hän, "yli sadan tykin miehistö, lukuisat soturit Donvirralta asti palaavat piakkoin keisarikunnan sisäisempiin osiin. He tulevat Moskovan ympäristöissä ja Donin varrella muistamaan sitä rehellistä ja voimakasta kansaa, joka Suomessa niin vieraanvaraisesti oli heidät vastaanottanut". — Ja senjälkeen siirtyi puhuja rauhan askareisiin. "Me emme tule mitään laiminlyömään, voimiemme mukaan taas voimistuttaaksemme laivanrakennusta, merenkulkua ja kauppaa. Kehoitan kaikkia kaupunkeja kääntymään toivomuksineen tässä suhteessa suoraan minun puoleeni." Ja yhä uudistaen sanoja "me tulemme" kävi hän läpi koko keisarin edelläkerrotun hallinto-ohjelman. Sitten kehoitti hän jokaista auttamaan häntä rauhan toimissa, jotta yhteisvoimin työskenneltäisiin maan hyväksi, ja kohotti lopuksi eläköönhuudon Suomen menestymiselle.

Samana syntymäpäivänä, jolloin rauhanpäivälliset pidettiin, oli kenralikuvernööri aamupäivällä tapahtuneessa vastaanotossa tiennyt m.m. ilmoittaa, että keisari oli antanut luvan suomenkielisen virallisen lehden ulosantamiseen "hyödyllisten tietojen levittämiseksi", sekä että varoja oli myönnetty suomenkielen kielenkääntäjäin palkkaamiseksi kaikkiin kuvernöörinvirastoihin.

Suomenkielisen virallisen lehden tuumasta oli jo vähän aikasemmin kuulunut huhua kenraalikuvernöörinkansliasta. Maan korkein hallintomies ei näet ollut voinut pitää sopivana, että niitä "hyödyllisiä tietoja", joita hän katsoi voitavan kansalle ilmoittaa, levittäisi riippumaton lehti sellainen kuin Suometar, jolla oli 4,600 tilaajaa. Tällaisen sanomalehden oli hän kaikesta painotarkastuksesta huolimatta huomannut yhteiskunnan turvallisuudelle vaaralliseksi lehdeksi, joka olisi tukahdutettava ajoissa. Ja tämä tarkoitus oli hänen käsittääkseen voitettavissa kilpailevan virallisen lehden kautta, jota hallitus johtaisi ja kustantaisi ja jonka tilaushinta voitaisiin alentaa kuinka huokeaksi tahansa. Tämä tuuma oli nyt korkeimmassa paikassa tullut hyväksytyksi. Se keino osottautuikin tarkoitustaan vastaavaksi. Olihan kyllä aluksi vaikea löytää tuolle uudelle lehdelle halukas toimittaja, vaikka palkkaedut kyllä olivat hyvät. Mutta vihdoin löydettiin toimittajaksi suomalainen pappismies Inkerinmaalta. "Suomen Julkisia Sanomia" rupesi ilmestymään alusta vuotta 1857; niitä ulosannettiin kahdesti viikossa ja tilaushinta oli kumminkin huokeampi kuin kerran viikossa ilmestyvän Suomettaren. Pappien ja nimismiesten myötävaikutuksella, joka oli ylhäältä päin lähtösin, sai se ensi vuonna lähes 3,000 tilaajaa, jotavastoin Suomettaren tilaajamäärä laskeutui 16-l,700:teen. Pian tosin tämän virallisen lehden suosio loppui; jo seuraavana vuonna putosi sen tilaajamäärä 600:teen, mutta Suomettaren lukijakunta ei kumminkaan enää lisääntynyt.

Kenraalin kreivi Bergin luonteenominaisuuksiin kuului, että hän todellakin tahtoi harrastaa kansan valistamista ja sivistämistä sekä suomenkielen kehittämistä; — ruotsalaisuus Suomessa oli hänelle sitävastoin hyvin epämiellyttävä. Mutta sen kaiken täytyi tapahtua virallista tietä, s.o. hänen kauttaan. Suomenmielisestä puolueesta oli hän lausunut sen mukaan kuin C. v. P. kertoo: "Jos tämä puolue vielä ei olisi syntynyt, niin olisi pakko saada se syntymään; tulen aina sitä kannattamaan". Hän kyllä oli sitä mieltä, kuten hän suoraan lausui, että Suomen kansa on määrätty sulamaan toiseen kansallisuuteen, mutta hän uskoi siltä, että siitä voisi tulla omakielinen sivistyskansa, — hän ei sitä tahtonut venäläistyttää, "ellei se muuttuisi välttämättömyydeksi". — Loogillista johdonmukaisuutta ei hänen tuumissaan aina ollut niin helppo keksiä.

* * * * *

Rauhanpäivällisiä seuraavana päivänä saatiin Hels. Tidningareissa lukea Z. Topeliuksen uljas, vertauksellinen kevätruno "Jäänlähtö Oulunjoesta". Runoilija nimitti runonsa "luonnonkuvaksi", vaan lukija älysi helposti, ettei se ollut ainoastaan sitä. Seuraavat kohdat esim. vaikuttivat ajan kuvina mahtavasti:

Kenenkä orjana mä nuoruudessa
Sokeena kuljen talven kahlehessa?
Vapaaks mun Suomen järvi synnytti;
Vapaana elän, niinpä kuolenki!

Mun paisuu poveni jo kevähillä:
Se eikö täyty maani kyynelillä;
Mun nuori virtain, eikö innoissaan
Suonista voimaa juonut synnyinmaan?

Mun uomain syvä on, mun koskein hurjat
Ne edeltänsä särkee esteet kurjat;
Vaan pisar pieninkin mun aallossain
On kaste, sade, helmi kodistain.

Siis eestä armaan isänmaani maineen,
Ilossa, murheessa mun vierii laineen'.
Ei Suomen joesta saa sanoa:
Vapaita kantaa, itse orjana.

Eespäin! Ei käänny koskaan taakse tieni:
Miks hukuttaa ois ykskään hetki pieni?
Miks ei mun vankka käsivarteni
Ponnistain rintaa jään jo murtaisi.

Ma tahdon ilmaa! Valoa ma vaadin!
Ma itse jo mun kohtaloni laadin!
Voi kahlehia niitä, jotka sää
Keväinen hartioillain yllättää!

Hei purot, virrat! Joutuin pulputkaatte!
Nuoruuden voimaa äidiltänne saatte!
Jo yhtykäätte yhteen kohinaan
Edestä hengen, valon koittamaan!

Ei mikään sulku matkaamme saa estää;
Ei meidän voimaa vuoretkaan voi kestää.
Vaan raukkana ken pyrkii pakohon,
Kuin puro suohon kurja hukkukoon!

Ken tätä luki, hän ymmärsi, että runoilijan kautta ei puhunut ainoastaan joki, vaan kansa, joka henki kevätilmaa, mutta jota raskas kahle vielä esti ilmaisemasta tunteitaan muuten kuin kuvain muodossa.

Näitä samoja kevättunteita julkilausuttiin myös eräissä herttaisissa päivällisissä, jotka yliopiston opettajat ja virkamiehet toukokuun 15 p:nä Seurahuoneella pitivät arvossapidetyn varakanslerin vphra Munckin kunniaksi. Noita tunteita pitämissään puheissa esittivät etupäässä F. L. Schauman ja Fr. Cygnaeus, sekä B. O. Lille y.m. sepittämissään runoissa. Yhteisenä ajatuksena oli heillä kaikilla: "Toiset ajat alkavat nyt."

* * * * *

Mutta kaikki eivät noita toisia aikoja yhtä valoisiksi kuvitelleet. Tosin taivas idästäpäin yhä selkeni, osoittaen uutta aikaa ja uutta järjestelmää, mutta kun sellainen isäntämäinen yksivallan itsekylläinen edustaja kuin kreivi Berg oli Suomen hallinnon etunenässä emme me nuoret ainakaan voineet suuresti luottaa tulevaisuuteen. Emme osanneet kylliksi eteenpäin nähdä arvataksemme, että kerran samasta hallintomiehestä voitaisiin sanoa, mitä ennen usein mainittu pietarilainen elämäkerrankirjoittaja täydellä syyllä kirjoitti: "Jos, kuten Goethe sanoo, on olemassa henki, joka tahtoo pahaa ja tekee hyvää, niin on kai myöskin olemassa henkiä, jotka tahtovat hyvää ja tekevät pahaa. Tosiasia on, että kreivi Berg teki taikka aikaansai aivan vastakohdan, kuin mitä hän tahtoi. Uskallanpa väittää, että Suomen itsehallinnostaan tulee kiittää juuri tätä miestä, joka ei ainoastaan velvollisuudentunteesta, ollessaan Venäjän keisarin asettama kenraalikuvernööri, vaan myöskin syvimmästä yksityisestä vakuutuksesta oli kaikkien itsenäisyyspyrintöjen jyrkkä vihollinen, ja joka oli valmis mitä ankarimmilla keinoilla vastustamaan kaikkia sellaisia pyrintöjä."

* * * * *

Mutta ainakin yhdessä suhteessa oli sittenkin rauha tuonut mukanaan "toisia aikoja". Liikevälitys ulkomaiden kanssa oli jälleen alkanut. Sitä, jonka niinkuin minun mieli teki maailmaa näkemään, eivät passikiellot enää estäneet matkalle lähtemästä. Täytyi vain odottaa kevään tuloa ja laivaliikkeen alkamista.

Pitkän kevään kuluessa tein kärsivällisesti odotellen kaikenlaisia valmistuksia matkaani varten. Rakkaana muistona tältä ajalta voin mainita sen jotenkin läheisen yhteyden jossa silloin, suomalaisen kirjallisuudenseuran asiain sekä muittenkin tointeni johdosta, ollessani mainitun seuran rahainvartija, tulin olleeksi seuran puheenjohtajan, Elias Lönnrotin kanssa. Enpä tarvitse kertoa, miten virkistävää ja opettavaa oli aina kun sain hänen pienessä, aistikkaasti sisustetussa työhuoneessaan Rautiaisen talossa Fabianinkadun varrella viettää, jutellen leikillisesti tai vakavasti, jonkun tunnin tuon hiljaisen, itsensä uhraavan, rauhallisen, tyytyväisen isänmaallisen työn suurmiehen kanssa, tuon suomalaisen kansallisluonteen ideaalisen edustajan kanssa, — hän edusti sen luonteen korkeinta puhtautta ja kuntoa.

Vihdoin kesäkuussa läksi ensimmäinen matkustajahöyrylaiva Tukholmaan, jonne ensiksi olin aikonut lähteä. Saadakseni viettää jonkun päivän sukulaisteni luona Turussa päätin kumminkin maitse matkustaa sinne. Kesäk. 10 p. iltapuoleen läksin taipaleelle. Mutta noina maantiematkojen aikoina oli hyvin tavallista, että hyvät ystävät saattoivat lähtijän lähimpään kievariin taikka muuhun paikkaan, missä jäähyväismalja voitiin juoda. Niin saattoi minuakin noin kymmenkunta ystävää Meilansiin, erääseen paikkaan, josta aina olin pitänyt ja jossa samana kevännä olin pari viikkoa rauhassa asunutkin. Niiden joukossa, jotka minulle Meilansissa onnea matkalle toivottivat, oli myöskin J. V. Snellman. Mainitsen sen, koska siellä maljan ääressä jouduin hänen kanssaan kiivaaseen kiistaan, jommoisia sittemmin valitettavasti usein uudistui. Snellman oli silloin äsken Litteraturbladetissa harmistuneena moittinut ruotsinmaalaisia siitä taitamattomasta ja varomattomasta tavasta, jolla Ruotsin lehdissä ja siellä ilmestyneissä lentokirjoissa usein oli nähty Suomen kansallisia pyrintöjä arvosteltavan. Tämä moite ynnä ne kirjeet Suomen oloista, joita oli ruvennut näkymään Ruotsin lehdissä, antoi nyt aihetta väittelyihin. Snellman silloin melkein kerrassaan tuomitsi luvattomaksi kaikki kirjeenvaihdon Suomesta Ruotsin lehtiin; minä ja useat muut emme voineet siihen suostua, kun paino-olot kotona olivat tuiki ahtaat. Väittely oli sangen kiivasta, vaan se talttui kumminkin ja kaikessa ystävyydessä jäähyväiset sanottiin.

Paria päivää myöhemmin nousin Turussa "Örnskiöld"-nimiseen laivaan, jonka eräs suomalainen yhtiö vähää ennen oli ostanut Ruotsista, ja lähdin siten kahdeksi vuodeksi kotimaastani pois.

* * * * *

Hyvää minulle teki kun sain tyydyttää pitkän toivoni ja pääsin Euroopan suuriin sivistysmaihin. Mutta iloisella mielellä en nähnyt Suomen rannikkojen taakseni häipyvän. Kuinka olot kotona ensi vuosina muodostuisivat, se oli aivan hämärän peitossa. Niihin "parempiin aikoihin", joiden ennustettiin koittavan maallemme, en voinut, kuten jo sanottu, vielä paljokaan luottaa. En tosin epäillyt silloin enempää kuin ennenkään, että totuus ja valo lopullisesti voittaisi. Mutta jos ulkonaiset olosuhteet näyttivät epävarmoilta, niin eipä sisällisestikään kaikki ollut niin kovin lupaavaa. Kansallishenki oli kyllä herätetty, mutta se oli elinvoimaansa osoittanut ainoastaan kielellisissä ja kirjallisissa pyrinnöissä. Yhteiskunnallisissa suhteissa oli kaikki velttoa ja huonoa, valtiollisissa aivan kuollutta, niinkuin koko Nikolain hallitusajan oli ollut ja täytynyt olla. Monen seikan täytyi senvuoksi muuttua, ennenkuin todella voitiin puhua "toisista ajoista". Jotakin sellaista kuin valtiollista moraalia sai isonnuslasilla hakea: sen sijaan näkyi kaikkialla raukkamaista nöyryyttä, orjallista alistumista, halpamaista liehakoimista, viattomampaa tai räikeämpää onnenonkimista, — nämä ja kaikki muut kansalaisten heikkoudensynnit kukoistivat rehevinä kaikissa yhteiskunnan kerroksissa. Tämän elämän raukkamaiset ja naurettavat puolet näyttivät minusta tarjoavan aiheita kuinka moneen suureen ilveilynäytelmään tahansa.

Niinä kahtena vuotena, joina olin kotimaastani poissa, tapahtui tässä suhteessa kumminkin hiljainen mutta tärkeä muutos mielissä. Sota oli häiriten vaikuttanut kaikkiin olosuhteisiin maassa ja jättänyt niihin syviä jälkiä. Näiden tasottamiseksi ja valtion railojen parantamiseksi oli paljo voimia liikkeelle pantava. Hallitsijanvaihdos ynnä sota olivat opettaneet, ettei mikään inhimillinen mahti ole järkkymätön. Tästä kaikesta syntyi ennen tuntemattomia tuumia ja tunteita, siitä kansalaisten rohkeus valveutui, kansallistunto kohosi muihinkin kuin kielen ja kirjallisuuden ilmakehiin.

* * * * *

Ainoastaan lyhykäisesti tahdon kertoa ulkomaanmatkastani.

Saavuin Tukholmaan kesäkuun puolivälissä (1856) ja viivyin siellä vähän jälkeen juhannuksen. Uudistin useita vanhoja tuttavuuksia ja tein monta uutta. Edellisistä mainitsen J. J. Nordströmin, joka aina mielellään tapasi kansalaisiaan, joiden kanssa hän saattoi puhua Suomesta aina hehkuvalla lämmöllään, samalla pilkaten erinäisiä sen oloja ja henkilöitä. Myöskin Emil v. Qvantenin kanssa, joka nyt vakinaisesti oli asettunut Ruotsiin ja alkanut valtiollisen toimintansa, seurustelin melkein joka päivä viettäen monta hauskaa hetkeä. Uusi tuttavuus oli minulle suomalainen Adolf Ivar Arvidsson, jota kävin tapaamassa hänen työhuoneessaan kunink. kirjastossa: tervennä ja leikkisänä otti hän minut vastaan kuin vanhan ja hyvän tuttavan. Niiden ruotsalaisten joukkoon, joita opin tuntemaan, kuului tuo miellyttävä ja Suomen asioita vilkkaasti harrastava Aug. Sohlman ja pari muuta Aftonbladetin silloista toimittajaa.

Selvimpänä kaikista niistä, joiden seurassa tällä kertaa Tukholmassa oleskellessani sain olla, säilyy kumminkin muistoissani tuo harmahtunut sankari August Maksimihan Myhrberg. Hänet olin ensi kerran nähnyt Helsingissä syksyllä 1854 J. V. Snellmanin luona, joka eräänä iltana oli pyytänyt luokseen minut ynnä hyvän ystävänsä Kuopion ajoilta Rud. Lagin ja pari muuta, erityisesti jotta saisimme tutustua tähän merkilliseen mieheen. Myhrberg oli silloin aikeissa palata Ruotsiin oleskeltuaan enemmän kuin kaksi vuotta Suomessa, jossa hänen oleskelunsa kumminkin noina sotaisina aikoina oli viranomaisista näyttänyt epäilyttävältä ja vaaralliselta. Tuossa pienessä iltaseurassa hän hyvin viihtyi, kertoi yksinkertaisella mutta huvittavalla tavallaan yhtä ja toista, mitä hän vaiherikkaalla elämänurallaan oli kokenut eri maissa, mutta omista urosteoistaan hän ei sanaakaan puhunut. Minkä vaikutuksen tämä mies minuun oli tehnyt, siitä olen jo edellä maininnut. — Kohta Tukholmaan tultuani tapasin nyt Myhrbergin kadulla. Hän tervehti minua mitä sydämmellisimmin, tiedusteli missä asuin ja lupasi tulla luokseni. Ja lupauksensa hän pitikin. Melkein joka aamu hän senjälkeen luonani kävi; yhtenä päivänä hän tarjoutui saattamaan minua johonkin laitokseen tai kokoelmaan, jota ennen en ollut nähnyt; toisena saapui hän saattamaan minut jonkun hyvän, uskollisen ystävänsä luokse, johon hän katsoi minulla syytä olevan tutustua. Olisin tahtonut osottaa kiitollisuuttani hänen ystävällisyydestään edes käymällä minä puolestani häntä asunnossaan tervehtimässä; mutta sitä hän ei sallinut, eipä hän edes koskaan minulle ilmaissut missä hän asuikaan; hänellä on hyvää aikaa käydä minua tapaamassa ja hakemassa, sanoi hän. Seurasin häntä siis kursailematta; minne hänen seurassaan tulinkaan, kuten vanhan egyptiläistutkijan ja Ruotsin käsityökoulun perustajan, kapteeni Baltzar Cronstrandin, arvossapidetyn tukkukauppiaan A. V. Frestadiuksen tai muiden luo, vastaanotettiin minut luottamuksella ja lämpösellä ystävyydellä. Näitä miehiä ei tarvitse sen laajemmin kuvata, kun sanoo, että he olivat sen miehen ystäviä, josta on sanottu, että hänen elämänsä oli yhtä ainoata seikkailua, "jossa hän henkensä alinomaa uhalle pani, mutta kunniaansa ja mainettaan ei koskaan". — Eräänä aamuna ennen lähtöäni sanoi tuo kunnian mies minulle hyvästit, kun hänen oli lähdettävä jonkun sukulaisensa luo maalle. Senjälkeen en ole häntä eläissään koskaan enää nähnyt.

* * * * *

Tukholmasta kuljin höyrylaivalla Lyypekkiin ja sieltä kohta junalla Hampuriin. Tutustuttuani tähän kaupunkiin ja vietettyäni pari hauskaa päivää hyvien suomalaisten ja ruotsalaisten ystävien seurassa, jatkoin matkaa Hannoverin kautta Kölniin. Ihailin siellä tuomiokirkkoa ja Rein-virtaa, viivyin edelleen pari tuntia Aachenissa katsellakseni sen merkillisyyksiä, ja ohjasin sitten matkani Brysseliin. Täällä viehätti valtiollista elämää harrastavaa mieltäni komea edustajahuone, "Palais de la Nation" ja sen ylevät seinäkirjoitukset: se sijaitsee vastapäätä kuninkaallista linnaa, molemmat eri puolilla kaunista puistoa. Samanverran viehätti minua tuo suurenmoinen muistopatsas, joka on pystytetty v. 1830 Belgian itsenäisyyden puolesta kaatuneille "martyreille". Tässä mielestäni ihanteellisessa kaupungissa teki mieleni viipyä pitemmänkin ajan, mutta parin päivän perästä läksin kumminkin jo matkani varsinaiseen päämaaliin, Pariisiin.

Sinne saavuin heinäk. 6 p. Jos minusta Brysselissä perustuslaillisuus jo kaupungin ulkomuodosta oli näkynyt, niin teki minuun Pariisi sitä voimakkaamman imperialismin vaikutuksen. Saavuinhan sinne tuskin kolmea kuukautta rauhankongressin päättymisen jälkeen; Ranska kylpi vielä Krim-sodan "gloire'ssa" ja unhotti senvuoksi kaikki, mitä se oli vailla; "Napoleon le petit'istä" oli tullut se suuri "l'empreur", joka piti Euroopan kohtaloiden vaakaa käsissään. Napoleon III oli nyt ehtinyt onnensa ja valtansa kukkulalle. Notre Dame-kirkon näin vielä juhlapuvussa keisarillisen prinssin kasteen jälkeen; sen sisusta oli katosta lattiaan peitetty Bonaparte-suvun loistavilla merkkikuvilla. Keisarillinen kotka ja nimikuva N III komeili kaikkialla rakennuksilla ja muistomerkeillä, niilläkin, joista tasavallan "liberté, égalité ja fraternité" ei ollut vielä aivan näkymättömiin lähtenyt. Sotilasosastoja ja päristäviä rumpareita liikkui kaikkialla. Yhtä Louvren uusia, koreita sivurakennuksia käytettiin kasarmiksi, jonka avoimista ikkunoista aina näkyi noita kuuluisia Zuaveja, puolivillejä sotureita koreissa vormupuvuissa, jotka notkeuttaan vallattomissa tempuissa harjoittelivat. Poliiseja, valiojoukko komeita miehiä, oli joka paikassa ja tämä poliisilaitos ylläpiti järjestystä erinomaisella tavalla, tukahduttaen jokaisen pienimmänkin tyytymättömyyden ja levottomuuden oireen. Haussman hävitti parhaallaan pois vanhaa Pariisia, rakensi uusia bulevardeja ja hankki työmiehille leipää. Keisari itse asusti Tuilerioissa valiokaartinsa ja muiden henkivartijainsa suojelemana, ja kun hän kauniin puolisonsa seurassa oli ajelemassa kansansa keskuudessa, ympäröitsi hänet tiheä saattue ratsastavia tienavaajia, joista kaksi aina ajoi keisarillisten vaunujen edessä pistoolit ojennettuina kädessään. Luxembourgin palatsissa sijaitseva senaatti ja Bourbonlinnassa kokoontuva lainsäätäjäkunta eivät edustaneet paljo muuta kuin tuota yhtä keisarillista tahtoa; kaikki vastarinta siinä samoinkuin sanomalehdistössä oli vaijennut. Mutta keisarillinen loisto ja kunnia korvasi kaikki ja Ranskan kansan turhamaisuutta hiveli makeimmilleen, kun se näki ruhtinaiden ja hallitsijain, toisen toisensa perästä, saapuvan Pariisiin, — noin vuoden perästä rauhanteon jälkeen saapui sinne keisari Aleksanterin veli Konstantin seurassaan useita Krimsodan kenraaleja, — kumartamaan ja kunnioittamaan Euroopan politiikan uutta johtajaa.

Pariisi oli kaikissa tapauksissa Pariisi. Minulla oli siellä paljo nähtävää ja opittavaa. Aikomukseni oli alkujaan viipyä siellä seuraavaan kevääseen asti ja niin teinkin. Vaan sittenkin, vaikka kuinka koetinkin perehtyä Ranskan oloihin, oli ajatusteni paras puoli aina kotimaassa. Vilkkaan kirjeenvaihdon kautta kotimaisten ystäväini, veljeni Oton, K. Collanin, E. Bergin, Edv. Strömbergin y.m. kanssa, sekä niiden lukuisain kansalaisten kautta, joita toinen toisensa perästä pitkin vuotta saapui Pariisiin, sain tietoa kaikesta siitäkin Suomessa tapahtuneesta, josta sen ajan sanomalehdet eivät tienneet kertoa. Suomalaisten matkustajain tulva oli todellakin sikäläisiin oloihin nähden erittäin suuri; tiedemiehiä ja kirjailijoita, virkamiehiä, liikemiehiä, lääkäreitä, kielenopettajiksi aikovia sekä matkailijoita kaikenlaisia ja kumpaakin sukupuolta sain Pariisissa tavata; ainoastaan kaunotaiteet olivat silloin vielä suomalaiselta taholta tuskin ollenkaan taikka hyvin heikosti edustetut. Yhdessä Fredr. Cygnaeuksen kanssa, joka vietti muutamia viikkoja kesällä Pariisissa, vietin useita hauskoja iltoja kävelyretkillä ja teaattereissa; J. A. v. Essen ja hänen rouvansa, tuo kaunis kreivitär Vava, ynnä viimemainitun pojat, G. Ph. ja C. Armfelt, olivat monta kertaa viehättävänä seurapiirinäni. Myöhemmin syksyllä saapui sinne Reinh. Frenckell — joka nyt oli luovuttanut osansa isältä peritystä liikkeestä veljelleen Franssille — ja asettui sinne miellyttävän rouvansa kanssa asumaan pitemmäksi ajaksi; heidän pienessä asunnossaan kävin näistäpuolin hyvin usein, heidän luonaan vietin jouluaattoakin; yhdessä kävimme usein teaattereissa ja muissa iloisissa huveissa. Jokapäiväiseen seurapiiriini Pariisissa oleskeluni aikoina kuuluivat lääkärit (sittemmin professorit) Wendelin ja K. Sirelius ja samoin kirjailija Th. Sederholm, — mainitakseni ainoastaan ne. Valitettavasti keuhkotulehdus häiritsi tuumiani ja tutkimuksiani Pariisissa: se minut maaliskuussa laski pariksi viikoksi tautivuoteelle. Verkalleen palasivat voimani kevään kuluessa eivätkä täydellisesti; mutta suunnittelemaani matkaa saatoin kumminkin jatkaa ja toukokuun keskivaiheilla (1857) lähdin Sveitsiin, etupäässä Geneveen. Rautateitse ei vielä päästy pitemmälle kuin pieneen Dolen kaupunkiin (Juran maakunnassa); sieltä sain jatkaa matkaani Sveitsin rajan poikki dilisanssilla kunnes taas jossakin Vandin kanttoonissa tapasin rautatien, jota myöten pääsin Geneveen.

Täällä Genevessä, jota näihin aikoihin tarmokas demokraatti James Fazy uudisteli, halusin viipyä muutamia viikkoja tutustuakseni maahan ja kansaan ja nauttiakseni luonnosta. Pari päivää viivyttyäni itse kaupungissa hankin itselleni asunnon maalla puolen tunnin matkan päässä kaupungista, aivan lähellä loordi Byronin entistä Diodati nimistä huvilaa. Viiniköynnösten ympäröimänä, toiselta puolelta nähden Mont Blanc'in ikuisen lumikeilan ja sen ihmeelliset värivivahdukset ja toiselta puolen Geneve-järven kiiltävän vesikalvon ja rehevät rannat, elin siellä ihanaa, kadehdittavan hiljaista kevätkauden elämää, jonka keskeytin ainoastaan joksikin päiväksi tehdäkseni huvimatkan vesitse Lausanneen, Veveyhin, Evianiin tai muihin paikkoihin.

Heinäkuun ensi päivinä läksin kumminkin Genevestä ehtiäkseni noihin suuriin, joka toinen vuosi vietettäviin valaliiton ampumajuhliin (tir federal), jotka tänä vuonna olivat Bernissä. Ampumajuhlalla oli tänä vuonna tavallista suurempi merkitys: Preussin ja Neufchatel'in välillä uhannut riita ja sen äsken tapahtunut sopiminen oli suuressa määrin virkistänyt ja vahvistanut liitto- ja kansallishenkeä. Suuri sveitsiläinen teollisuusnäyttely oli samaan aikaan avattu Bernissä ja samoina päivinä avasi myöskin sveitsiläinen liittokokous istuntonsa. Vaikutukseni kuvaaminen tästä juhlasta ei kuulu kumminkaan tähän; sen olenkin sitäpaitsi jo ennen toisessa paikassa tehnyt (Papperslyktan 1859).

Juhlapäiväin loputtua lähdin Bernistä taas etelään päin Thuniin ja edelleen järven yli Interlakeniin, jossa tuossa ihanasti sijaitsevassa "hotel Jungfraubliekissä", joka silloin vielä oli noin ainoastaan parinkymmenen vieraan vieraskoti, vietin noin kolmisen viikkoa. Näinä viikkoina kävi luonani useampia matkoilla olevia suomalaisia ja heidän seurassa tein hauskan huvimatkan osaksi hevosella, osaksi jalan Berner Oberlandiin ja Lauterbrunnin, Grinderwaldin, Wengernalpin, Scheideckin ja Rosenlauin kautta Meiringeniin, edelleen Brienziin ja sieltä Unterwaldeniin ja Vierwaldstätterjärvelle; Luzernista tehtiin hyvin vaivaloinen mutta siltä kylläkin hauska retki Rigille, jonka jälestä tuo iloinen seurue hajaantui eri tahoille. Minä palasin takasin Interlakeniin, mutta tulin sieltä taas elokuulla Luzerniin, tein retken koko Vierwaldstätterjärven yli alas Flueleniin ja kävin Altorfissa, Rütlissä ja muissa paikoissa, joihin Wilhelm Tellin nimi liittyy. Luzernista jatkoin sitten osaksi maitse, osaksi vesitse — rautateitä ei näissä Sveitsin osissa silloin vielä ollut — matkaani Züricher-järven rannalle. Siellä ollessani en voinut olla Richterschwylistä tekemättä retkeä tuohon suureen ja mahtavaan Einsiedelnin luostariin, jossa juuri sattui olemaan pyhiinvaelluspäivä. Vietettyäni siellä noin 5-6,000 pyhiinvaeltajan seurassa, jotka olivat saapuneet läheltä ja kaukaa ja mitä erilaisimmista elämänoloista, erittäin merkillisen ja opettavan päivän, matkustin taas järven rannalle ja edelleen laivalla Zürichiin. Kolme päivää viivyttyäni tässä edistyneessä kaupungissa ohjasin kulkuni Schaffhauseniin ja kuuluisille Rein-putouksille, sieltä jokea myöten höyrylaivalla Constniziin ja lopuksi Bodenjärven poikki Lindauhin.

Kohta Lindaun satamassa ilmaisi minulle Bayerin silloin hallitsevan kuninkaan Maksimilianin kuvapatsas sekä joukko kankeapukuisia sotureita, että olin lähtenyt Sveitsin tasavallasta ja saapunut monarkismin ja sotilasvallan luvattuun maahan. Olin saanut vapaassa, ihanassa alppimaassa viipyä lähes kolme kesäkuukautta, joiden kuluessa aurinko ainoastaan muutamia päiviä oli ollut pilvien takana.

Lindausta matkustin rautateitse Müncheniin. Tässä kuninkaallisessa taidekaupungissa viivyin noin viikon, nauttien museoista ja oluesta. Sieltä lähdin Wieniin. Rautatietä Münchenin ja Wienin välillä ei vielä ollut. Valitsin senvuoksi Tonavantien mukavimpana ja miellyttävimpänä. Donauworthiin asti päästiin rautateitse. Siellä noustiin pieneen höyrylaivaan, jolla päivä kuljettiin Regensburgiin. Sieltä seuraavana päivänä suuremmalla höyrylaivalla Luiz'iin ja lopuksi kolmantena päivänä suurella, komealla laivalla, jossa oli parisensataa matkustajaa, mahtavaa jokea alas Wienin keisarikaupunkiin.

Wienissä olin päättänyt oleskella kokonaisen kuukauden, syyskuun. Mutta suuri osa tästä kuukaudesta meni minulta hukkaan; keuhkotulehduksestani johtunut jatkuva tauti piti minua puolentoista viikkoa vuoteen omana. Ennätin kumminkin silmäillä tuon suurkaupungin tärkeimpiin taide- y.m. merkillisyyksiin. Senjälkeen suuntasin lokakuussa matkani pohjoiseen päin. Pragin kautta, jossa päivän viivyin, saavuin Dresdeniin. Kymmenisen päivää käytin sikäläisiin museoihin ja jatkoin sitten matkaani Berliiniin. Täällä tautini minua taas piti puolittain vuoteen omana. Berliiniin sain kumminkin tutustua veljeni Oton seurassa, joka sinne samoihin aikoihin saapui, nyt hän vuorostaan pitemmällä matkalla etelään päin. Kaksi viikkoa siellä yhdessä vietimme ja sitten erosimme; minä matkustin marrask. 1 p. Stettiniin ja siellä nousin seuraavana päivänä, puettuna Berliinissä hankkimaani kelpo supinnahkaturkkiin, preussilaiseen postilaivaan "Nagleriin", kulkeakseni Tukholmaan.

Parin, kolmen päiväisen kolakan merimatkan jälkeen saavuin Tukholmaan, jonka nyt peitti sakea ja ilkeä marraskuun sumu. Kolera raivosi siellä parhaallaan, vaikkei toki aivan vaarallisessa muodossa; tuskin olin itselleni asunnon ehtinyt hankkia, ennenkuin taudista ja matkustuksesta riutunut ruumiini sai tuosta kulkutaudista tuntea. Muutamat tukholmalaiset ystäväni, jotka olivat kuulleet tulostani, olivat onneksi käyneet luonani ja he hankkivat minulle lääkäriksi tuon kuuluisan professorin P. H. Malmstenin. Siitä huolimatta kehittyi minussa kolera tai koleriini varsin arveluttavaksi ja kävin siitä niin väsyneeksi, että minun senjälkeen kaksi kuukautta oli vietettävä huoneessani.

Tältä pitkältä sairauden ja parantumisen ajalta on minulla kumminkin monta suloisinta muistoani. Vaikka asuin hotellissa sain siellä kumminkin niin ystävällistä ja hellää hoitoa, kuin jos kotonani olisin ollut ja siitä on minun kiittäminen ja aikoja sitten manalle mennyttä vanhaa emäntääni, rouva La Croix'ta. Prof. Malmsten, lääkärini, oli minulle suureksi virkistykseksi. Hän oli reipas ja iloinen ja istui usein puolisen tunnin taikka yli vuoteeni ääressä, tarinoiden vapaasti päivän tapahtumista. Eikä kulunut päivääkään, ettei luonani olisi käynyt joku maamiehistäni tai ystävistäni. Adolf Nordenskiöld, joka jo silloin oli Suomesta maanpakoon karkoitettu, oleskeli koko talven Tukholmassa, vaikka hänellä vielä ei ollut vakinaista paikkaa. Melkein joka päivä hän kävi luonani, viipyen pitemmän tai lyhyemmän hetken. Emil v. Qvanten, joka vähää ennen oli mennyt naimisiin, kävi myös usein luonani; ja vielä useammin hauskuutti minua tuo nerokas Karl Wetterhoff, joka työskenteli Nya Dagl. Allehandan toimituksessa. Qvanten ja Wetterhoff olivat vähän aikusemmin yhdessä ulosantaneet vihkosen "Kritiska ströftåg af Heimdal", joka arvosteluteos kirjallisessa maailmassa herätti suurta melua sen säälimättömän tavan takia, jolla se kohteli kahta silloista runoilijasuuruutta, Bjursténia ja Sanderia. Sitäpaitse oli Qvanten v. 1857 ruvennut ulosantamaan vihkosiaan "Suomen oloista"; hän kokosi niihin yksityisiä ja Ruotsin lehtiin lähetettyjä kirjeitä — jotka valitettavasti eivät aina olleet ihan tunnollisesti todenmukaisia — Suomessa vallitsevista oloista ja mielialoista sekä henkilöistä, joista maan omissa lehdissä ei saanut kertoa. — Usein kävi luonani myös kirjailija, tohtori A. Edman, joka "suomalaisten siirtolaisten" joukossa pian Ruotsissa kärsi haaksirikon. Tilapäisesti oleskeli Tukholmassa silloin joukko lääketieteen kandidaatteja, jotka opiskelivat Serafimer-sairaalassa; niistäkin sain hyviä ystäviä. — Enkä saa unhottaa ihailemaani J. J. Nordströmia; hän osotti minulle taas vanhaa ystävyyttään. Usein istui hän sairasvuoteeni luona kertoen arvokkaita mietteitään asiain kulusta Suomessa, Ruotsissa ja muualla valtiollisessa maailmassa.

Koko talvi ja kevät oli minulle verkkasen parantumisen aikaa. Viivyin Tukholmassa aina höyrylaivaliikkeen alkamiseen saakka joka tapahtui toukokuun puolivälissä. Olin joka päivä yhdessä hyväin ystäväin, etupäässä Nordenskiöldin kanssa, joka toukokuun alussa samana vuonna läksi O. Torellin kanssa ensimmäiselle retkelleen Huippuvuorille, sekä muiden suomalaisten seurassa, ja viihdyin hyvin. Pääsin jäseneksi siihen aikaan kuuluisaan lauvantaiklubiin "Viheriä tupa" ja tutustuin siellä Blanchen, Carlénin, Herm. Bjursténin ja muiden Tukholman silloisten kirjallisten merkkimiesten kanssa, — tuota jo silloin vanhaa Lars Hiertaa en myöskään saa unohtaa. Mutta elämä tässä klubissa ei minua erityisesti miellyttänyt; minulla on aina ollut se heikkous, että vieraissakin paikoissa olen parhaiten viihtynyt omain kansalaisteni kanssa. Ja kotiin omaan maahani ikävöin hartaasti, saadakseni nähdä, miten olot siellä olivat kehittyneet.

Noin toukok. 10 p:n tienoissa lähdin kotimatkalle Tukholmasta ja saavuin Turun kautta Helsinkiin.

Mitä tärkeämpää kahtena matkavuotenani kotimaassa tapahtui, siitä olin verrattain tarkat tiedot saanut. Merkillisimmistä tapahtumista tahdon aivan lyhykäisesti mainita.

* * * * *

Kun sotahuolet päättyivät, sai tuo väsymätön kenraalikuvernööri omistaa koko palavan vaikutusintonsa rauhan toimiin. Hänen lähin toimensa oli nyt matkustamalla koko maan halki ottaa selkoa kansan toivomuksista ja maan tarpeista. Sellaiselle matkalle hän läksi yhden senaatin jäsenen, kansliapäällikkönsä y.m. seurassa heinäkuun lopulla 1856. Matkansa jatkoi hän Tornioon saakka; kävi useimmissa maan kaupungeissa ja palasi vasta elokuun puolivälissä Helsinkiin. Kaikkialla vastaanotettiin korkea hallitusmies mitä juhlallisimmin, kaikkialla pidettiin hänelle nöyriä puheita ja hän antoi armollisia lupauksia. Kaikki toivomukset, kaikki tarpeet tahtoi hän "suoraan" ilmoitettaviksi kenraalikuvernöörille, joka yksin näytti voivan kaiken pahan parantaa, Vuodentulon toiveet olivat useimmissa seuduissa suurta huolta herättäviä ja elokuun alussa sattui pahoja halloja, jotka riistivät kaikki viimeisetkin toiveet. Mutta painotarkastajia kiellettiin ankarasti päästämästä siitä mitään uutisia sanomalehtiin. Tämän kadon ja hädän tuli, niinkuin maan kaikkien muiden tarpeiden, jäädä kenraalikuvernöörin hallintosalaisuudeksi. Tyytymättömyys ja pilkanteko tästä niinkuin paljosta muusta kasvoi joka päivä ja siitä ilmestyi kertomuksia toisella puolella Pohjanlahtea oleviin sanomalehtiin. Vihdoin, kun nälänhätä kävi yhä uhkaavammaksi, lievennettiin toki painotarkastusta tässä kohden: julkisia varojenkeräyksiä hätääkärsiväin hyväksi pantiin toimeen kotimaassa ja ystävällisiä apulähetyksiä saatiin pitkin talvea Ruotsista, Venäjältä, Saksasta, Englannista y.m.

* * * * *

Merkkitapaus oli samana kevännä keisarillinen kruunausjuhla, joka tapahtui Moskovassa syysk. 7 p:nä. Sinne matkusti kenraalikuvernööri, mukanaan lukuisa seurue kansliavirkamiehiä ja ajutantteja, jo kohta palattuaan kiertomatkaltaan Suomesta. Sinne kutsuttiin myöskin Suomen neljän säädyn lähetystö, johon kuuluivat kenraaliluutnantti A. E. Ramsay (översti C. L. Jegerschiöldin sijasta, joka matkalla juhlaan äkkiä kuoli Pietarissa), kontrahtirovasti J. Wegelius, kauppaneuvos H. Borgström ja ratsutilallinen K. Tavela Kangasalta, joka viimemainittu tätä juhlaa varten puettiin kenraalikuvernöörin toimesta mielikuvituksen avulla muovailtuun talonpoikaispukuun.

Palkintoja ja suosionosoituksia sateli kruunausjuhlasta Suomeen suuret määrät. Kenraalikuvernööri Berg korotettiin nyt suomalaiseen kreivilliseen arvoon, jotta hänet sillätavoin, kuten arm. käskykirjeessä sanottiin, "heltiämättömillä siteillä kiinnitettäisiin Suomeen". Myöskin tehtiin uusia vapaaherroja ja aatelismiehiä (näiden jälkimmäisten joukossa oli myös yliopiston rehtori Rein) ja arvonimiä sekä merkkejä jaeltiin aivan rajattomasti.

Mutta armonosoitukset ulottuivat myöskin vakavampiin asioihin. Maan edun edistämiseksi määrättiin itse kruunauspäivänä, että seitsemän käytännöllistä maanviljelyskoulua oli perustettava, yksi Viipurin, yksi Mikkelin, kaksi Kuopion, kaksi Oulun ja yksi Vaasan lääniin, joissa kouluissa suomenkieltä oli opetuskielenä käytettävä; ja samoin, että viisi uutta kaupunkia oli "perustettava ja rakennettava", nim. Varkauden koskelle, Iisalmeen, Sauvonsaareen Kemijoen suulle, Salon sillan luo sekä Ikalisiin. — Näiden uusien koulujen ja kaupunkien tuuma oli kenraalikuvernörin äskeisen matkan hedelmä; senaatilla ei ollut kumpasestakaan edeltäkäsin mitään aavistusta. Tuo hedelmä ei ainakaan mikäli uusiin kaupunkeihin tuli vielä ollut kypsi; mutta olihan kreivi Pietari Brahe aikoinaan perustanut Suomeen useampia kaupunkeja, eikähän uusi "kreivin aika" tässä suhteessa saanut jäädä takapajulle. Uusien kaupunkien perustamisella ei näyttänytkään olevan mitään kiirettä. Ei ole vielä nytkään, lähes 50 vuotta myöhemmin, kuin kaksi noista viidestä mainitusta paikasta kaupunkeja ja niistäkin on toinen, Iisalmi, ollut kaupunkina vasta kymmenkunnan vuotta.

* * * * *

Samana päivänä, jolloin kruunajaiset tapahtuivat Moskovassa, vietti Suomi suurta kansallista riemujuhlaa: Saimaan kanava vihittiin silloin. Tämä suuri liikeväylä, jota jo edellisinä vuosisatoina oli ajateltu ja jota sitten vuoden 1845 uutterasti oli rakennettu, oli nyt valmis liikkeelle avattavaksi. Mutta avajaisista oli pahaa erimielisyyttä syntynyt korkeimpain hallintomiesten kesken. Kenraalikuvernööri oli tietenkin pitänyt luonnollisena, että hän näin juhlallisessa tilaisuudessa edustaisi hallitusta ja vastaanottaisi kunnian ja kiitokset; ja kun hänen välttämättä täytyi olla saapuvilla kruunajaisissa Moskovassa tahtoi hän lykätä kanavan avaamisen seuraavaan kevääseen. Sitävastoin senaatin rahavarainpäällikkö ja varapuheenjohtaja, vapaaherra v. Haartman, joka syystä piti itseään kanavan isänä ja katsoi tämän työn elämänsä suurimmaksi kunniaksi, ei voinut keksiä muuta sopivampaa päivää kanavan avaamiseen kuin keisarin kruunauspäivän, ja varmaankin juuri samasta syystä, jonka vuoksi kenraalikuvernööri vaati lykkäystä. Tästä jalosta kunnianhimon taistelusta suoriusi lopuksi voittajana v. Haartman, jota kannatti liikemiesten harras halu saada kanava avatuksi niin pian kuin mahdollista; kenraalikuvernöörille lohdutukseksi määrättiin, että nämä avajaiset eivät olisi varsinaisia vihkiäisiä, jotka tapahtuisivat vasta seuraavana kevännä keisarin itsensä läsnäollessa. Ja noissa suurissa juhlallisuuksissa, joihin, huolimatta että niistä myöhän oli tieto annettu, oli saapunut suuria väkijoukkoja maan kaikista osista, sai vphra v. Haartman todellakin esiintyä himmentymättömässä loistossa; kaikissa pysäyspaikoissa matkan varrella piti hän puheet hallituksen puolesta ja kaikissa yleisön puolelta pidetyissä puheissa mainittiin hänen nimensä lähinnä hallitsijaa, tunnustamalla, että hänellä olivat suurimmat ansiot kanavan aikaansaamisesta ja että maan ja kansan siis ennen muita tuli kiittää häntä tästä suurtyöstä.

* * * * *

Kruunauspäivä vietettiin Helsingissä ja muissa maamme kaupungeissa ilotulituksilla ja erilaisilla juhlallisuuksilla. Yliopiston piti sitäpaitse viettää keisarin kruunajaisia niinkuin vanhan tavan mukaan kaikkia suurempia tapahtumia hallitsijahuoneessa, erityisellä juhlalla. Ja tällä kruunajaisjuhlalla, joka tapahtui vasta syysk. 20 p:nä, tuli olemaan aivan harvinainen merkitys.

Rehtori Rein julkaisi kutsumuksen ja ohjelman tavallisessa järjestyksessä. Puhujiksi olivat valitut prof. F. L. Schauman pitämään puheen ruotsiksi, prof. E. af Brunér latinaksi, lehtori C. G. Borg suomeksi ja prof. B. O. Lille oli kirjoittanut runon. Mutta jo tämä rehtorin ohjelma oli siitä merkillinen, että siinä oli selvää valtiollista väittelyä niiden valitusten ja moitteiden johdosta, joita maamme oloista oli tehty Ruotsin sanomalehdissä ja siellä ilmestyneissä lentokirjoissa. Ohjelmakirjoituksessa osotettiin, kuinka Suomen kohtalot ja asema olivat yhtymisen aikana Venäjän kanssa muodostuneet paremmiksi kuin jos yhtymistä Ruotsin kanssa olisi jatkunut — olipa senssuurin kahlehtima sananvapauskin melkein parempi kuin sellainen hillitön painovapaus, joka nyt vallitsi Ruotsissa. Suomen kansa ei ole, sanottiin edelleen, menettänyt edustusoikeuttaan, vaikka säätyjä Porvoon valtiopäiväin jälkeen ei ole kokoonkutsuttu; kumminkin olisi, lausui rehtori, perin toivottavaa, että Suomen kansalle useammin tarjottaisiin tilaisuus "edustajainsa kautta tärkeistä, maan yleisistä kysymyksistä, kuten lainsäädäntöä ja veroitusta koskevista, esittää toivomuksensa ja anomuksensa keisarilleen ja suuriruhtinaalleen", — mutta säätyjen päättämisoikeudesta hän ei puhunut.

Mutta vielä harvinaisempaa oli sen puheen sisällys, joka juhlassa ruotsiksi pidettiin. Puhuja esitti vapaasti ja suoraan, vaikkakin pehmoisin lausein, ne toivomukset, joita Suomen kansan mielessä oli syntynyt ja joita siellä liikkui. Nämä kansan toiveet olivat lyhyesti mainiten seuraavat: että se vapaasti saisi kansallisuuttaan kehittää ja erityisesti vapaasti kehittää kieltään, jotta siitä vähitellen tulisi myöskin maan sivistyksen kieli; että se saisi loukkaamattomina säilyttää yhteiskuntamuotonsa ja lakinsa ja että siten toteutettaisiin myös yksi perustuslakien tärkeimpiä määräyksiä, nim. että maan säädyille valmistettaisiin tilaisuus perustuslakien mukaisessa järjestyksessä kokoontua valtiopäiville saadakseen harjoittaa oikeuttaan olla osallisena lainsäädäntöön ja veroitukseen; ja lopuksi vielä, että se saisi laajennetun paino-oikeuden voidakseen vapaasti lausua mielensä maan tilasta ja tarpeista. Voisihan kyllä, lausui puhuja, kokemus entisyydestä antaa aihetta epäilyksiin näiden toivomusten täyttymisestä, erittäinkin mikäli valtiopäiviin tulee, "mutta toiselta puolelta antavat useat, keisari Aleksanterin Venäjällä alullepanemat, mieluisasti hämmästyttävät toimenpiteet syytä siihen iloiseen uskoon, että kumminkin on mahdollista ja ajateltavissa, että valtiopäiväkutsumus voi meille riemuksemme saapua".

Siten oli sana "valtiopäivät", jota ei ennen koskaan oltu saatu mainita maan sanomalehdissä eikä muussa kirjallisuudessa ja josta tuskin suullisestikaan oli muuten kuin kuiskaamalla puhuttu, se oli nyt virallisesti lausuttu yliopiston juhlatavalta. Se herätti sekä pelkoa että viehätystä. Muutamat hallitsevista arvelivat, että "kapinalippu" nyt oli yliopiston juhlasalissa pystytetty, toiset ääneti vapisivat, mutta valtiopäiväin toivo kävi tästä hetkestä yhteiseksi tunnussanaksi kaikille isänmaallismielisille kansalaisille; siihen kohdistuivat ajatukset ja pyrinnöt.

Painotarkastajat epäilivät, saataisiinko juhlaohjelmaa ja puheita kirjakauppojen kautta levittää. Kenraalikuvernööri antoi kumminkin luvan niiden myömiseen. Mutta pian tuli katumus ja yläilmoista jyrähti tyytymättömyyden ukkonen rajusti sekä juhlapuhujia, yliopiston viranomaisia että painotarkastajia vastaan ja siitä oli seurauksena että painotarkastus kiristyi yhä entistä lujemmalle.

* * * * *

Moskovasta, kruunajaisista, palatessaan ryhtyi uusi kreivi, kenraalikuvernööri, nopeasti toimenpiteisiin toteuttaakseen keisari Aleksanterin, Helsingissä käydessään, senaatille antaman hallinto-ohjelman. Kolme suurta komiteaa asetettiin sitä varten: yksi tekemään ehdotusta uusien kulkuneuvojen aikaansaamisesta, ja siihen kreivi Berg itse rupesi puheenjohtajaksi, kutsuen jäseniksi vapaaherrat v. Haartman, Sackleen, Nordenstam, Munck, v. Kothen, insinööripäällikön översti K. Stjernvallin y.m.; — toinen teollisuuden edistämistä varten, johon puheenjohtajaksi tuli (kenraalikuvernöörin johdon alaisena) rahavarainpäällikön apulainen A. L. Born ja jäseniksi kutsuttiin, paitsi teollisuusjohtokunnan jäseniä ja lääkintälaitoksen päätirehtööriä, kokonaista kaksitoista maan etevintä teollisuudenharjoittajaa ja ammattimiestä; — sekä kolmas komitea laatimaan ehdotusta vuoriviljelyksen edistämisestä, johon tuli kuulumaan vuorilaitoksen ent. yli-intendentti Nordenskiöld sekä seitsemän maan suurimman rautatehtaan isäntää. Sen ohessa oli Suomen talousseura jo aikusemmin saanut toimekseen laatia mietinnön niistä toimenpiteistä, jotka lähinnä saattaisivat edistää maanviljelyksen ja maalaiselinkeinojen kehittymistä; seura pyysi siitä syystä lausuntoja jäseniltään maan kaikista osista sekä käsitteli sitten kysymyksiä pienemmissä komiteoissa.

Mainitut suuret komiteat kokoontuivat Helsingissä marraskuulla ja joulukuulla 1856. Teollisuus- ja vuorilaitos-komiteain laajat mietinnöt, joissa oli useita vastalauseita, julaistiin painosta seuraavan vuoden kuluessa ja samoin talousseuran mietintö. Suuressa määrin nämä mietinnöt laajoissa piireissä herättivät yleishyvän harrastusta ja huomauttivat, kuinka kansalaisten yhteistoiminta oli välttämätön maan edistymiseksi niin toisessa kuin toisessakin suhteessa. Mutta minne päin taloudellisella alalla ajatukset kääntyivätkin, oli aina vastassa vanhentuneita mutta voimassaolevia lakeja, jotka ehkäisivät tervettä kehitystä ja joita säätyjen myötävaikutuksetta ei voitu muuttaa. Ensimmäinen ja viimeinen, mihin nämä komiteanmietinnöt johtivat, oli siis valtiopäiväin tarve.

Kansakoululaitoksen järjestämisen suhteen, joka kysymys myöskin sisältyi keisarin ohjelmaan, oli heti pyydetty kaikkien tuomiokapitulien lausuntoja ja nämä lausunnot lähetti senaatti marraskuussa seurakuntiin lausunnon antamista varten. Ajatukset kiintyivät yhä enemmän tähän asiaan sen johdosta, että Suomen talousseura samoihin aikoihin oli julistanut kilpailun "pitäjänkoulujen aikaansaamista" koskevista kirjoituksista, jossa kilpailussa A. Meurman marraskuussa 1857 sai palkinnon. Mutta aivan korkealle eivät valitettavasti toiveet kansakouluista maassamme uskaltaneet lentää. Tarvittiin miestä, joka kauemman aikaa olisi oleskellut maamme ulkopuolella, jotta hän voisi opastaa hallintomiehet ja yleisön korkeammalta kannalta tätä asiaa katsomaan. Onneksi Uno Cygnaeuksen lausunto tuomiokapitulin mietinnöistä pääsi määrääväksi, kun julistus annettiin "Suomen kansanopetuksen järjestämistä koskevista perusteista", joka ilmestyi huhtikuussa 1858. Tämän julistuksen johdosta sai sitten Cygnaeus toimekseen ensiksi matkustelemalla maaseudulla ottaa selkoa kansansivistyksen silloisesta kannasta ja sitten muissa maissa laajentaa tietonsa näistä asioista, voidakseen antaa hallitukselle kertomuksen ja mietinnön asiasta. Siten saatiin Suomen kansakoulu ohjatuksi sille kauniille tielle, jota se sitten tasaisin askelin niin voitokkaasti on kulkenut.

* * * * *

Rautatiekysymys ratkaistiin ilman että mitään komiteanmietintöä saapui yleisön nähtäväksi. Tutkimusten nojalla, joita oli tehty jo 1849. oli 1851 olemassa suunnitelma ja kustannusarvio rautatien rakentamisesta Helsingin ja Hämeenlinnan välille. Tämän suunnitelman nyt komitea ja senaatti, kumminkin melkoisilla muutoksilla, hyväksyi, joten se jo helmikuun alussa 1857 voitiin lähettää Pietariin, jossa se maalisk. 4 p. tuli lopullisesti vahvistetuksi. Rautatietöitä johtamaan asetettiin sitten heti johtokunta, johon tulivat senaatin jäsenet kenraali Nordenstam ja R. Trapp, översti K. Stjernvall, sekä ylitirehtöörit C. V. Gyldén ja J. A. von Born; itse toimeenpano uskottiin översti Stjernvallille. Kun kaikki järjestämistyöt olivat suoritetut saattoivat varsinaiset työt Suomen ensimmäisellä rautatielinjalla alkaa keväillä 1858.

Juuri rautatiekysymystä esitettäessä senaatissa jouluk. 27 p:nä 1856 antoi vphra v. Haartman aikoinaan kuuluisan "sanelunsa" pöytäkirjaan. Tässä sanelussa, jota painettiin 50 kappaletta ja "yksityisesti" jaettiin eräille ylhäisille henkilöille, loi rahavarainpäällikkö silmäyksen taaksepäin niihin 16:teen vuoteen, joiden kuluessa hän oli hoitanut maan raha-asioita, sekä katsauksen maan silloisiin raha-asioihin. Syynä näihin katsauksiin oli varmaankin se loukkaava ja vaarallinen epäluottamus hallitusta kohtaan, joka hänen mielestään oli julkilausuttu yliopiston kruunausjuhlassa, jossa puhujat olivat viitanneet kansan itseveroitusoikeuteen ja hallituksen velvollisuuteen esittää valtion tila säätyjen valiokunnalle. Näihin määräyksiin viittaaminen oli hänen mielestään nojautumista "jo aikoja sitten kadonneisiin ja entisen vallan aikana kumottuihin oikeusperusteihin"; säätykokouksen toiveet piti hän "kuvitteluina, joilla on haaveilujen varmat tuntomerkit". Hänen oman esityksensä mukaan ei varojenhoidossa ollut moitteen sijaa, rahallinen asema oli niin hyvä kuin saattoi olla. Mutta se katsaus, jonka valtiovaranpäällikkö lauselmassaan oli antanut, ei näyttänytkään aivan luotettavalta ja vähän sen jälkeen (elokuussa 1857) asetettiin komitea laatimaan tarkkaa katsausta rahavarain tilaan vuosilta 1853-57. Tämän komitean johtava mies oli kuvernööri Fab. Langenskiöld, joka nyt pitkin askelin rupesi astumaan tietään eteenpäin valtiomiehen uralla; toiset jäsenet olivat senaattorit Rob. Trapp ja P. Peterson. Ja tämän komitean salassapidettyjen töiden suoranaisempi tai välillisempi seuraus oli, että vphra v. Haartman huhtik. 29 p. 1858 erosi viroistaan senaatissa ja siten päätti pitkän ja Suomelle tärkeän virkamiesuransa, sekä että finanssitoimituskunnan päällikönvirka uskottiin muutamia kuukausia aikusemmin senaattiin kutsutulle Langenskiöldille, v. Haartmannin seuraajaksi talousosaston varapuheenjohtajana tuli kenraali Nordenstam.

* * * * *

Kaupan ja teollisuuden avustamisen sodan vaurioiden jälkeen näkyy kenraalikuvernööri ottaneen oikein yksityisen ja suoranaisen huolenpitonsa esineeksi. Mitään komiteaa ei asiaa varten asetettu; suoranaista kirjeenvaihtoa lienee ollut olemassa kreivi Bergin ja etevimpäin, maan eri osissa sijaitsevain kauppahuoneiden välillä. Moniin toimenpiteisiin ryhdyttiinkin kiireesti; tullivapautuksia ja muita helpoituksia sekä melkoisia lainoja myönnettiin laivanrakentamisen edistämiseksi. Erityisesti kenraalikuvernööri harrasti yhtiön perustamista, joka toimeenpanisi höyrylaivaliikkeen rannikkoa pitkin Pohjanmaan satamista Pietariin. Hän hankki sitä varten Venäjän valtionvaroista jonkunlaiseksi korvaukseksi niistä suurista summista, joita Suomi puolestaan oli sodan aikana meripuolustuksen hyväksi uhrannut (rakentamalla höyryfregatin, höyrykorvetin ja 40 tykkivenhettä) 200,000 ruplan suuruisen määrärahan, annettavaksi korottomana lainana mainitulle yhtiölle. Tällä apurahalla saatiin "Pohjanmaan höyrylaivayhtiö, kreivi Bergin perustama" (kuten sitä kutsuttiin) toimeen, ja sen ensimmäiset laivat "Österbotten" ja "Suomi" alottivat kulkuvuoronsa Pohjanmaan kaupunkien ja Pietarin välillä, edellinen syksyllä 1857 ja jälkimmäinen kesällä 1858. Yhtiön kolmas laiva "Grefve Berg" sai omituista kyllä aluksi toimekseen välittää liikettä Pietarin, Räävelin ja Riian välillä. — Muutamia kuukausia myöhemmin syntyi myöskin "Etelä-Suomen Höyrylaivayhtiö" välittämään liikettä Helsingin ja Pietarin sekä Helsingin ja Lyypekin välillä. Tämä yhtiö sai korottomaksi lainaksi neljännen osan tuosta venäläisestä valtioavusta; kaksi yhtiön laivaa "Aleksander" ja "Nikolai" alkoi toimintansa vuonna 1858.

* * * * *

Ruotuväki, joka sodan aikana tulisessa kiireessä oli muodostettu, vaati rauhan palattua perinpohjaista järjestämistä. Sitä varten asetettiin lopulla vuotta 1856 vielä suuri. 14-henkinen komitea, kenraali Nordenstam puheenjohtajana. Komitean ehdotusten mukaan pienennettiin julistuskirjalla jouluk. 30 p:ltä 1857 pataljoonain miesluku rauhan aikana 320 mieheksi ja ruotukustannusten sekä joukkojen sijoituksen yleinen tasoitus päätettiin toimeenpanna senjälkeen kuin kussakin läänissä oli ruotuvelvollisten kesken saatu pidetyksi neuvotteluja ja tehdyksi sopimuksia. Niissä kokouksissa, joita kaikkien pitäjäin valtuutetut tämän johdosta keväillä 1858 pitivät läänien pääkaupungeissa, tuli ruotuväen tarkastajan vphra Cas. v. Kothenin olla saapuvilla ja hänen oli senjälkeen määrättävä, kuinka ruotujen oli asetettava sotamiehiä, sekä toimeenpantava lopullinen jaoitus. Mutta tässä kohden menetteli vphra v. Kothen välittämättä kuntain asiamiesten toivomuksista ja niin itsevaltaisesti, että tyytymättömyyttä ja suuttumusta syntyi joka taholla. Maanomistajain valitukset otettiinkin huomioon ja kenraalikuvernööri sai toimekseen yhdessä senaatin kanssa tarkastaa v. Kothenin ruotujakoa sekä, senjälkeen kuin ruotuvelvolliset vielä olivat saaneet esittää toivomuksensa, laatia koko jako ihan uudelleen. Uusia lääninkokouksia pidettiin sen johdosta joulukuussa 1858; keskustelu niissä oli niin vilkasta ja vakavaa, että niitä jo sanottiin "valtiopäiviksi". Erittäin huomattava oli uusmaalaisten kokous Helsingissä, jossa m.m. kreivi C. M. Creutz osoittautui eteväksi johtajaksi. Tähän kokoukseen oltiin yleensä tyytyväisiä; kreivi Bergin onnistui esiintyä siellä vaikeuksia poistavana korkeampana mahtina ja hän lopetti kokouksen jouluk. 20 p. päivällisillä, joissa molemmin puolin lausuttiin kohteliaisuuksia.

Mutta vphra v. Kothen oli näiden sotilaskysymysten kautta joksikin ajaksi katkaissut uransa. Jo lokakuussa 1858 oli hän terveytensä hoitamista varten saanut yhdeksän kuukauden virkavapauden; huhtikuussa 1859 hänet vapautettiin tarkastajatoimestaan ja heinäkuussa samana vuonna senaattorintoimestaan ja sotilastoimituskunnan (joka v. 1858 oli uudelleen perustettu) päällikkyydestä. Hän sai nyt vastaseksi raivata itselleen uuden uran Venäjällä.

* * * * *

Elämää ja toimeliaisuutta, uusia ajatuksia ja uusia hankkeita virisi siten kaikilla mahdollisilla tahoilla. Kreivi Berg oli pitänyt Suomen kansaa nukkuvana kansana ja itseään sen herättäjänä. Mutta hän vaati, että kaikkien tuumain ja toimien tuli mennä hänen tahtomaansa suuntaan; jokainen itsenäisyyden ilmaus oli tukahdutettava. Painotarkastusta yhä kiristettiin. Varsinkin senjälkeen kuin nuo akateemiset kruunauspuheet julaistiin, näkyivät viranomaiset kammoneen yhä lisääntyviä painotuotteita. Niin kiellettiin esim. lopulla vuotta 1856 ilmestyväksi aijotun lehden "Dagenin" näytenumeron ulosantaminen; sille olivat G. Ehrström, K. Collan ja C. G. Estlander ilmoittautuneet toimittajiksi. Senssuurikomitea oli kieltänyt tältä numerolta luvan; tehdyn valituksen johdosta senssuuriylihallitus kumosi tämän kiellon ja painolupa annettiin, vaan siitä huolimatta kielsi kenraalikuvernööri, senjälkeen kuin lehti jo oli painettu, sen levittämisen. Kun näytenumeron kanssa siten kuukauden ajan oli rettelöitty, luopui toimitus koko lehtihommastaan.[43] Tämän johdosta syntyi riita senssuuriylihallituksen, jonka puheenjohtaja oli varakansleri Munck ja jonka asetusten mukaan olisi tullut asia lopullisesti ratkaista, ja kenraalikuvernöörin välillä; se riita päättyi niin, että painoasetus keis. kirjeellä maalisk. 23 p:ltä 1857 muutettiin sillä tavalla, että ylin ratkaisuvalta sanomalehtiä ja aikakauskirjoja koskevissa asioissa siirtyi senssuuriylihallitukselta kenraalikuvernöörille. Siten oli laki jättänyt sanomalehdet viimemainitun mielivallan alaisiksi. Ja mielivalta rupesikin rehoittamaan joka taholla. Joutuipa Topeliuskin nyt Hels. Tidningarein toimittajana kerran toisensa perästä korkeimman senssuurivallan uhkaavain salamain esineeksi. Niinpä sai hän korkeimpain vihat herätetyksi pienellä runollaan "Keväälle", joka ilmestyi hänen lehdessään huhtik. 29 p:nä 1857. Runoilija lauloi siinä niistä kauniista toiveista, joita kevät ensiksi oli antanut mutta jotka sitten pettivät. Tästä runosta oltiin löytävinään selviä valtiollisia viittauksia. Helsingissä herätti varsinkin suurta melua se, kun kreivi Armfelt Pietarista kirjoitti Topeliukselle ja muistutti häntä siitä, ettei hän ylimääräisenä professorina ollut niin kovinkaan lujassa.

* * * * *

Ajan merkkitapauksiin kuului pari maan hallintovirastojen järjestämisessä tapahtunutta tärkeää muutosta. Julistuskirjan kautta huhtik. 8 p:ltä 1857 perustettiin taas Pietariin valtiosihteerinvirastoon pysyvä komitea Suomen asioita varten. Tämä toimenpide herätti aluksi Suomessa paljokin epäluuloja; peljättiin, että tuolla komitealla ehkä tarkoitettiin jossakin määrin korvata Suomen edustuslaitosta. Tuuma lienee kumminkin lähtenyt ainoastaan siitä, että ministerivaltiosihteeri tahtoi vahvistaa asemaansa muiden vaikutuksia vastaan sen kautta että hänellä aina oli rinnallaan muutamia tietorikkaita ja maan lainsäädäntöön sekä hallintoon perehtyneitä miehiä. — Samanlaisella epäluulolla vastaanotettiin marrask. 28 p. samana vuonna ilmestynyt kirjelmä, joka määräsi, että senaatin varapuheenjohtajat ja jäsenet, joiden palkkoja nyt korotettiin, eivät enää jäisi entisten vakinaisten virkainsa haltijoiksi, vaan että heitä vastaisuudessa oli kutsuttava senaattoreiksi jommoisina heillä olisi eläkeoikeus. Epäilyksiä tässä kohden herätti se seikka, että tämän muutoksen katsottiin tekevän senaatin jäsenet entistä riippuvaisemmiksi niistä paikoista, joihin heidät kolme vuotta aikasemmin oli kutsuttu. Mieliala rauhoittui kumminkin vähitellen niin toisen kuin toisenkin toimenpiteen suhteen.

* * * * *

Yliopistossa oli "uuden ajan" sarastus herättänyt sen verran rohkeutta että jo syksyllä 1856 ruvettiin valmistamaan ehdotusta v:n 1852 asetusten muuttamiseksi melkoisessa määrin. Seuraavana kevännä sai konsistorio valmiiksi ehdotuksensa, jonka mukaan filosoofinen tiedekunta taas oli perustettava. Varakansleri vphra Munck matkusti prof. Fredr. Cygnaeuksen seuraamana Pietariin hankkimaan vahvistusta uudelle ehdotukselle. Mutta se toivo petti. Niin pitkälle eivät olot olleet kehittyneet, että filosofian nimeä olisi voitu sietää.[44] Ainoa, mikä konsistorion ehdotuksen kautta saavutettiin, oli kolme uutta professorinvirkaa, yksi lainopillisessa ja kaksi lääketieteellisessä tiedekunnassa.

Samana kevännä 1857 oli taas suuria juhlapäiviä yliopistossa. Vihkiäiset olivat pidettävät jumaluusopillisessa ja ensi kerran uudessa historiallis-kielitieteellisissä ja fyysillis-matemaattisissa tiedekunnissa ja samassa yhteydessä oli vietettävä "juhla kristinuskon tuomisen johdosta Suomeen 700 vuotta sitten". Riemujuhla vietettiin toukok. 27 p.; puheen suomeksi piti prof. Geitlin (kolmannen kerran nyt suomea kuultiin juhla-lavalta) ja ruotsiksi profes. Granfelt. Jumaluusopilliset vihkiäiset vietettiin seuraavana päivänä (toukok. 28 p.) ja ne kävivät erittäin juhlallisiksi sen kautta, että tiedekunnan promoottori, Lille, sai painaa kunniatohtorin hatun J. L. Runebergin päähän.[45] Senjälkeen tapahtuivat 29 p. hist.-kielitieteelliset ja fys.-matemaattiset vihkiäiset, jotka suoritettiin aivan perättäin, vaikka oli eri vihkijät.

Nämä vihkimisjuhlat kävivät tavallista muistettavammiksi sen johdosta, että vieraita Ruotsin yliopistoista silloin kävi täällä. Siinä kauniissa juhlassa, jonka ylioppilaskunta edellisenä syksynä, lokak. 7 p., oli viettänyt J. V. Snellmannille hänen professoriksinimityksensä johdosta,[46] oli jo voitu esittää lämpönen malja skandinaavisten yliopistojen nuorisolle ja nyt olivat nuoret maisterit rohenneet, varakanslerin tieten, kutsua promotsioonijuhliin akateemisia veljiä Upsalasta, Tätä kutsumusta olikin noudatettu; Helsinkiin saapui viisi Upsalan ylioppilaskunnan edustajaa ja sattumalta niiden mukana prof. A. Nyblaeus Lundista. Ensi kerran näin Suomen ylioppilaiden oli sallittu vastaanottaa veljesvieraita Ruotsista ja ilo siitä oli suuri. Vieraiden kunniaksi pantiin noina viitenä päivänä toimeen joukko juhlallisuuksia, joissa pidettiin sydämmellisiä tervehdyspuheita ja rajaton määrä maljoja esitettiin. Mutta tätä riemua ei kaikilta tahoilta suopein silmin katsottu ja Suomi sai kalliit sakkorahat siitä ilosta maksaa.

Eräässä jäähyväisjuhlassa, joka toukok. 30 p. seurahuoneella vietettiin ruotsalaisille vieraille, esiintyi puhujana myöskin Adolf Nordenskiöld, joka vihkiäisissä oli yhtaikaa saanut maisterinseppeleen (primuksena) ja tohtorinhatun. Hän esitti, lyhyesti sanoen, "maljan menneille päiville ja — jälelläoleville toiveille". Puheesta kuvastui, niin on hän itse kertonut, "juhlassa vallinnut mieliala, ehkä oli se vähän tarkkapiirteisempi kuin muiden". Myrskyävällä riemulla sitä puhetta kuunneltiin. Mutta muutamat läsnäolevat pitivät puhetta liian rajuna ja Fredr. Cygnaeus katsoi asiakseen jossakin määrin jäähdyttää tuota liian kiihtynyttä mielialaa. Hän nousi senvuoksi ja piti puheen, jossa hän otti vastustaakseen eräässä (Carlén'in kirjoittamassa) tilapäärunossa Ruotsissa lausuttuja sanoja "orjuuden kultaisesta pesästä", ja muita samanlaisia ruotsalaiselta taholta tehtyjä kuvauksia Suomen nykyisestä asemasta. Tällainen kansainvälinen polemiikki, vaikka se ilmenikin Cygnaeuksen jalossa ja kauniissa puheessa, vaikutti kuohuvaan nuorukaisinnostukseen kuin kauhallinen jääkylmää vettä; useimmat läsnäolevat lienevät äänekkäästi osoittaneet tyytymättömyyttään. Nordenskiöld nousi puhujalavalle, jossa Cygnaeus vielä seisoi, ja huusi: "Hän ei puhu meidän puolestamme".

Tämä ikävä kohtaus herätti tietysti suurta melua ei ainoastaan juhlasalissa vaan sen ulkopuolellakin. Jo seuraavana päivänä oli kreivi Berg puuttunut asiaan. Hänelle, jossa oli vastenmielisyyttä ruotsalaisuutta kohtaan, oli tilaisuus tervetullut; erittäinkin oli hänelle mieluista taas tavata "vanha tuttavansa" Nordenskiöld, josta hän jo Töölö-jutun jälkeen oli (Philippaeuksen mukaan) sanonut, että hänen tekisi mieli antaa sen miehen "roikkua yliopistorakennuksen ulkopuolella". Kreivi kutsui heti rehtori Reinin puheilleen ja käski hänen ottaa tarkka selko asiasta. Nordenskiöld antoi kirjoitetun puheensa Reinille, joka ei pitänyt puhetta erittäin vaarallisena ja luuli, että kenraalikuvernööri olisi helposti lepytettävissä. Mutta kreivi Berg luki puheen omalla tavallaan, oli löytävinään siitä melkein maankavallusta ja majesteetinrikosta ja ryhtyi toimiin rangaistakseen tuon rikoksen. "Minä kyllästyin koko meluun — kertoo Nordenskiöld itse — ja läksin maalle Frugårdiin, jonne parin päivän perästä minulle saapui tervehdys muutamalta suomalaiselta, Bergille hyvin läheiseltä mieheltä, että minun joko heti tulisi matkustaa ulkomaille taikka selittää koko jutun johtuvan väärinkäsityksestä. Valitsin edellisen vaihtopuolen ja matkustin Ruotsiin passilla, jonka jo kuukausia aikasemmin olin ottanut. Vähää myöhemmin saapui kanslerinkirje Pietarista, jonka mukaan minulta kuuluu riistetyn, — ei se stipendio, joka minulla oli, vaan eräs toinen, jota en ollut koskaan nauttinut ja minut selitettiin mahdottomaksi koskaan saamaan virkaa yliopistossa. Täyttä jäljennöstä tästä kirjeestä en ole koskaan saanut, vaikka monasti olen pyytänyt, arvattavasti siksi, että koko tuomio oli ennenaikainen eikä ehkä aivan laillinenkaan." Siten menetti Suomi Adolf Nordenskiöldin. Se muisto vuoden 1857 promotsioonijuhlallisuuksista on lähtemätön.

* * * * *

Kristinuskon maahantuonnin 700-vuotista riemujuhlaa vietettiin kaikissa maan kirkoissa vähän myöhemmin kuin yliopistossa, sunnuntaina kesäk. 18 p:nä samana vuonna. Muistoraha lyötiin tämän merkkipäivän johdosta. Ja Runebergin ruotsinkielinen virsikirjan ehdotus ilmestyi samana päivänä painosta.

Tämän virsikirjan johdosta, jonka Runeberg nyt maalleen lahjoitti, ryhdyttiin kokoamaan kansalaislahjaa runoilijalle. Pantiin toimeen 25 hopearuplan osakkaiden keruu, jotta siten kertyneellä pääomalla ostettaisiin tuo virsikirja. Merkityksi saatiin 18,000 hopearuplaa, joka summa toukok. 22 p:nä 1858 Helsingissä voitiin Runebergille antaa.

Tätä lahjaa ei ollut tarvis salassa kerätä niinkuin oli laita toisen kansalaislahjan, joka aikusemmin oli runoilijalle annettu. Tarkoitan sitä kallista taiteellista hopeakannua, jonka "Suomen armeijan sotavanhukset ja heidän jälkeläisensä" kesäk. 8 p. 1854 hänelle lahjoittivat, jotta se, kuten lahjoitettaessa lausuttiin, "kauan Runebergin huostassa säilyttyään siirtyisi hänen suvulleen isältä pojalle, miespolvesta miespolveen, ollakseen aikojen halki säilyvänä historiallisena muistona ja sen syvän kunnioituksen ja kiitollisuuden osoituksena, jota Suomen armeija tuntee Johan Ludvig Runebergia kohtaan". Ensi ajatus tämän kunnialahjan antamisesta Vänrikki Stoolin Tarinain johdosta lienee syntynyt aikoinaan hyvin tunnetun, Runeberginkin laulaman överstiluutnantti Grigori Tigerstedtin mielessä ja ensi luonnoksen kannua varten piirsi toinen sotavanhus, översti C. L. Jegerschiöld. Nämä molemmat myöskin johtivat varojen keräystä tähän tarkoitukseen. Tuo keräys pantiin toimeen Suomen sekä entisen että myöhemmän armeijan jäsenten ja heidän jälkeläistensä keskuudessa vapaaehtoisten lahjain muodossa ja se oli siis hyvin varovaisesti ja hiljaisesti suoritettava. Saatiin kumminkin kokoon 1,100 hopearuplaa, joilla kannu teetettiin. Ja aivan yksityisesti jätti sitten edellämainittuna päivänä tämän kauniin lahjan Porvoossa runoilijalle lähetystö, jota johti översti Jegerschiöld. Turhaan etsii hiiskaustakaan tästä kunnianosoituksesta sen ajan sanomalehdistöstä.

* * * * *

Edelläkerrottu promotsioonijuhlissa sattunut tapaus sekä siihen liittyvät seikat antoivat tietysti paljo puheenaihetta. Meidän omissa sanomalehdissä ei niistä asioista voitu kuin yhdeltä puolen puhua. Mutta mitä kotona ei voitu sanoa, se pyrki julkisuuteen Ruotsin sanomalehdistössä. Nuorten mielet olivat liian katkerasti ja jyrkästi kääntyneet Cygnaeusta vastaan hänen esiintymisensä johdosta tuossa seurauksiltaan turmiollisessa tilaisuudessa. Mutta Snellman antoi sen sijaan, puolustaessaan Litteraturbladetissa Cygnaeusta, ukkosensa jyristä tuota hurjastelevaa nuorisoa vastaan.

Vielä keväillä 1858 palasi Snellman tähän aineeseen eräässä kirjoituksessa "Suomalaisten siirtymisestä Ruotsiin". Tuossa kirjoituksessa oli monta jaloa ajatusta ja kieltämätöntä totuutta; mutta Snellman tahtoi kirjoittaa kerrassaan voiman-artikkelin, jonka kautta hän halusi perin pohjin murskata kaikki ne, jotka eivät napisematta oloihin tyytyneet, olivatpa ne millaiset tahansa, taikka jotka eivät malttaneet olla päästämättä tuota tyytymättömyyttään ilmoille ulkopuolella maan rajojen. Koko sillä kirjoitustapansa valtavalla voimalla, jota hän hallitsi, tuomitsi hän senvuoksi ei ainoastaan kaikki ne, joita hän piti "Suomalaisten Ruotsiin siirtymisen" varsinaisina edustajina, v. Qvantenin, Wetterhoffin y.m., mutta myöskin kotoiset vastustajansa, n.s. "verettömät" — joukko nuoria miehiä, joista sittemmin kuitenkin on kasvanut useita maan parhaita tieteellisiä ja kirjallisia kykyjä. Vaan eipä siinä kyllin: Snellman langetti tuomion myöskin J. J. Nordströmistä, — vanhasta vastustajastaan. Hänestä hän lausui m.m., että maalle hänen siirtymisensä kautta kyllä oli tapahtunut suuri vahinko, "mutta olisi kumminkin liikaa, jos Suomi vaikeroisi niiden menettämistä, jotka eivät pidä Suomen menettämistä minään vahinkona"; ja vielä, että Nordström "itse ei ole katsonut olevansa mitään velkaa sille maalle, joka hänet on nähnyt syntyvän ja häntä on käsillään kantanut: hän on sen kautta pyyhkässyt pois vaatimukset myöskin syntymämaansa puolelta"; hän on, siirryttyään Ruotsiin, ollut "Suomelle kuollut" j.n.e. Sellaiset lauseet Nordströmistä vaativat oikaisemista. Snellmannia vastaan monelta taholta pantiinkin vastalauseita. Yksin Runebergkin, jonka ei muuten ollut koskaan tapana puuttua näihin kahakoihin, kirjoitti, samoinkuin monet muut Nordströmin lähimmät ystävät, (N. A. Gyldén, B. O. Lille, F. L. Schauman) vakavan vastalauseen loukatun puolustukseksi ja se annettiin Litteraturbladettiin. Snellman koetti kyllä laajasti selittää ja puolustaa sanojaan, vaan niitä ei voitu tarpeeksi puolustaa.

* * * * *

Pyrinnöt suomenkielen viljelemiseksi ja sen oikeuksien puolustamiseksi kulkivat niinä kahtena vuotena, joiden merkkitapauksia nyt kerron, varmaa tietään eteenpäin. Nuorempi sukupolvi niihin yhä enemmän liittyi. Mitään sanottavampia kirjallisia tuotteita ei ole näiltä ajoilta kumminkaan muistoon merkittävänä. Vuoden 1850 kuuluisa senssuurimääräyshän yhä vielä (aina vuoteen 1860 asti) oli voimassa, ainakin näennäisesti. Kreivi Berg oli kumminkin, kuten mainittu, olevinaan suomenkielelle suosiollinen ja jokunen toimenpide tämän kielen hyväksi pantiinkin hallituksen toimesta vireille. Ennen on jo mainittu suomenkielen kääntäjäin asettamisesta lääninhallituksiin samoinkuin suomenkielisen virallisen lehden perustamisesta. Tärkeämpää oli, että syksyllä 1857 päätettiin perustaa Jyväskylään korkeampi alkeiskoulu, jossa suomenkielen aluksi osittaisesti ja sitten yksinomaa tuli olla opetuskielenä. Tämä koulu saatiinkin käyntiin syyslukukauden alusta 1858 ja siten oli suomenkieli alkanut vaikutuksensa korkeamman opetuksen alalla. Samana vuonna 1858 määrättiin, että pitäjänkokousten pöytäkirjat olivat laadittavat suomeksi niissä seurakunnissa, joissa jumalanpalvelus pidettiin pääasiallisesti suomeksi. Yliopistossakin tehtiin samana vuonna, asetuksia muuttamalla, suomenkielelle se myönnytys, että väitöskirjoja saataisiin kirjoittaa latinaksi, ruotsiksi tai suomeksi.[47] — Esimerkkinä suuremmasta hyväntahtoisuudesta suomenkieltä ja suomenkielistä kirjallisuutta kohtaan on mainittava, että Suomalaisen Kirjallisuuden Seura maaliskuussa 1858 sai 300 hopearuplan vuotuisen apurahan keisarin käsikassasta sekä että seuran uudestalaaditut säännöt (joista myös edellä on ollut puhetta) toukokuussa s.v. saivat korkeimman vahvistuksen.

Kirjallisuus ei ruotsiksi enemmän kuin suomeksikaan heti sodan jälkeisinä vuosina sanottavasti vilkastunut. Kirjapainoilla oli sangen vähän työtä. Sanomalehdistö oli, kuten jo mainittu, miltei kovemmissa kahleissa kuin koskaan ennen. Tämän sanomalehdistön ruotsinkielistä osaa edustivat Finl. Allmänna Tidning, Hels. Tidningar, Litteraturbladet, Turun molemmat lehdet — Åbo Tidningareissa näihin aikoihin G. Z. Forsman ja A. Meurman suorittivat harjoituskokeitaan sanomalehtikirjailijoina — ja 1855 syntynyt sanomalehti "Viborg", jossa O. Qvist muutamain vuosien kuluessa, uutterasti taistellen raivoisaa senssuuria vastaan, vakavasti koetti ylläpitää edistysrientoja varsinkin taloudellisilla aloilla ja teollisuudessa.

* * * * *

Sananen kaunotaiteistakin. Maalaustaidetta edustivat näinä vuosina, niinkuin ennen, täällä Helsingissä melkein ainoina M. v. Wright ja Godenhjelm. Turussa hoiti R. V. Ekman sivellintään monipuolisesti ja reippaasti; syrjäisestä Haminalahdestaan lähetti Ferd. v. Wright maailmalle kauniit lintunsa. Ulkomailla, Düsseldorffissa, kehittyi Werner Holmberg jo eteväksi taiteilijaksi; hänen neronsa näytti takaavan, että maalaustaiteella Suomessa on suuri tulevaisuus. Düsseldorffissa oli samoihin aikoihin myöskin maalari E. J. Löfgren tullut hyvin huomatuksi; hän muutti kesällä 1858 työpajansa Helsinkiin, jonne hän, tuo omituinen mies, sittemmin jäi elämään. — Suomen kuvanveistotaide voi laskea syntysanansa vuodesta 1856, jolloin ruotsalainen Carl Sjöstrand marraskuussa Tukholmasta muutti Helsinkiin. Fr. Cygnaeus häntä oli kehoittanut valitsemaan Suomen itselleen toiminta-alaksi; Kalevalataruihin oli E. v. Qvanten jo ennen hänet tutustuttanut. Täällä häntä kohdeltiin lämpösellä ystävyydellä, jonka hän henkilönä ja taiteilijana hyvin ansaitsikin: heti sai hän toimekseen laatia luonnoksen aijottua Porthanin patsasta varten: samoin tilattiin häneltä Kullervo-kuva ja muita Kalevalan henkilöitä, Porthanin, Caloniuksen, Lönnrotin ja Runebergin rintakuvat, y.m. Sitenpä saattoi kuvanveistotaide, Sjöströmin itsensä ja parin hänen alottelevan nuoren oppilaansa (niiden joukossa Walter Runeberg) edustamana, ensi kerran esiintyä taideyhdistyksen vuosinäyttelyssä 1857 ja on se taidelaji senjälkeen osaltaan kylläkin tuottanut kunniaa maallemme.

Säveltaiteen alalla ei Helsingissä enää sodan jälkeen ollut niin suuria nautintoja tarjolla kuin aikuisemmin oli ollut. Ulrikaporin loistava kylpy- ja terveysvesi-elämän oli sota keskeyttänyt: rikkaat pietarilaiset olivat oppineet etsimään kesähuvituksiaan ja terveydenhoitoaan muualta ja ne ensi luokan säveltaiteilijat, joita he olivat tänne houkutelleet, eivät enää Suomea muistaneet. Harvoin tänne enää saapui joku ulkomaalainen konsertinantaja, joka suuremmassa määrin kykeni yleisöä viehättämään. Mutta kesällä 1856 saapui Helsinkiin sentään taas saksalainen oopperaseurue J. Schramekin johdolla, joka täällä kolmen kuukauden ajan esitti eteviä oopperoita; hänellä oli etevä laulajatar, rva Hoffmann-Mejeranovskaja joukossaan ja tämä niitti primadonnana myrskyävää suosiota. Ja vielä seuraavana kesänä 1857 antoi tireht. F. Thomé seurueineen saksankielisiä oopperanäytäntöjä, joilla kumminkaan ei ollut niin suurta menestystä ja jotka puolentoista kuukauden perästä olivat keskeytettävät. Mutta siihen päättyivätkin ainaiseksi saksalaisten oopperaseurueiden ajat Suomessa.

* * * * *

Helsingin vanhassa teaatteritalossa, — jota sotavuosina oli käytetty majoituskasarmina — oli talvikausina 1856-57 ja 1857-58 hra Oscar Andersson ruotsalaisen seurueen johtajana koettanut tyydyttää yleisön näytelmätaiteen tarpeita. Uuden teaatteritalon tuumat olivat jo alussa vuotta 1854 ehtineet niin pitkälle, että alustavat piirustukset olivat laaditut (arkkit. G. Th. Chiewitz) ja osakekeruu pantu alulle, kun sota keskeytti kaikki. Mutta tuskin oli rauha tehty, ennenkuin teaatteritalotuumat uudelleen pantiin vireille. Jo huhtikuussa 1856 pidettiin kokous tätä tarkoitusta varten, osakkeenkeruuta jatkettiin innolla, saatiin lupeeseen 15,000 hopearuplan valtionapu ja marrask. 8 p. s.v. saattoi uusi teaatteritaloyhtiö varsinaisesti muodostua. Chiewitzin nyt lopullisesti valmistamat piirustukset hyväksyi yhtiö sittenkuin niihin erinäisiä muutoksia oli tehty, lopullisesti kesäkuussa 1857; kustannusarvio nousi 66,550 hopearuplaan. Mutta vielä kerran piirustukset olivat, erinäisten vahvistettaessa määrättyjen muutosten vuoksi, uudelleen laadittavat ja ne voitiin siis lopullisesti hyväksyä vasta joulukuussa 1857. Ja vasta keväillä 1858 voitiin ryhtyä kaivamaan perustuksia uutta teaatteria varten.

Teaatteritalo ja samoihin aikoihin alullepantu ritarihuone, sekin Chiewitzin piirustusten mukainen, ynnä pari yksityisrakennusta olivat tähän aikaan ainoat, jotka olivat rakenteella Helsingissä. Helsinkiläistemme mielissä oli vielä sodan kammoa jonkunverran jälellä ja se saattoi heidät muistamaan, kuinka katoavaa maallinen tavara on ja varsinkin varomaan rakennusyrityksiä. Kaupungin väkiluku lisääntyi kumminkin vahvasti heti sodan päätyttyä; v. 1856 ilmoitettiin virallisesti lisäyksen luterilaisessa seurakunnassa tehneen 886 henkeä, 1856 839 henkeä. Ja luonnollinen seuraus oli tästä melkoinen asuntojen puute, — siitä yksin sanomalehdissäkin saatiin valittaa.

* * * * *

Olen puhunut kotimaan tapahtumista ja pyrinnöistä niiden kahden vuoden ajalta, joina olin matkoilla.

Palatessani kotiin toukokuun lopulla 1858 tapasin täällä äsken heränneen liikkeen, joka yhtäkkiä oli mahtavasti vallannut mielet, nuorten ja vanhain, sekä Helsingissä että myöskin maaseudulla. Eihän tätä kysymystä voitu miksikään maan elinkysymykseksi sanoa, mutta se koski maan toivoa, opiskelevaa nuorisoa, ja se oli jalo ja innostuttava. Se koski ylioppilastalon rakentamista.

Ylioppilaiden oman talon tuuma oli tosin ylioppilaspiireissä puhtaasti käytännöllisistä syistä herännyt jo jotakin vuotta, paria aikasemmin. Mutta vasta helmikuulla 1858 oli historiallis-kielitieteellinen tiedekunta kokouksessaan ottanut asian vakavasti harkittavakseen; tiedekunnan dekanuksen, Cygnaeuksen, sen kuraattorin, Borgin, sekä vanhemmista tiedekuntalaisista varsinkin E. Lönnrotin kerrotaan vilkkaasti ottaneen tähän keskusteluun osaa. Aluksi valittiin edustajia kaikista tiedekunnista tarkemmin asiaa valmistamaan ja vähää myöhemmin, maalisk. 13 p., pidettiin asianomaisella luvalla tätä kysymystä varten yleinen ylioppilaskokous, jossa oli puheenjohtajana maist. C. G. Estlander sekä läsnä Snellman y.m. professoreja ja jossa pitemmittä mutkitta päätettiin, että ylioppilastalo oli rakennettava. Samassa kokouksessa valittiin seitsenhenkinen komitea, osaksi vanhempia käytännön miehiä, osaksi ylioppilaita, joka sai toimekseen etsiä paikkaa uudelle ylioppilastalolle, toimeenpanna varojenkeräyksen ja ryhtyä muihin alustaviin valmistuksiin. Vaikeudetta saatiin esivallan lupa lähettää keräyslistoja tätä tarkoitusta varten ympäri maan, eikä yleisön asianharrastukseen turhaan vedottukaan. Koko Helsinki oli kohta tulisessa innossa ylioppilaittensa vastaisen kodin aikaansaamiseksi. Naiset kiirehtivät jo huhtikuussa suuressa kokouksessa päättämään että seuraavana syksynä olivat suuret arpajaiset ylioppilastalon hyväksi pidettävät. Professorit ja muut kirjailijamiehet lupautuivat tätä tarkoitusta varten pitämään sarjan kirjallisia iltamia, jotka alkoivat jo huhtikuulla ja joita jatkui koko kevään sekä seuraavan syksyn ja talvellakin. Eikä ylioppilaat itsekään jättäytyneet toimettomiksi; heidän keskuudessaan muodostunut dramaattinen yhdistys päätti koota varoja puolivirallisilla teaatterinäytännöillä ja ylioppilas-laulukunnan joukosta muodostui "laulaja-kakstoistikko", kolmikertainen, valikoitu kvartetti, joka läksi kiertomatkalle yli koko maan innostuttamaan yleisöä ja kokoomaan varoja ylioppilastalon hyväksi. Yksin pääkaupungin hienoistokin saatiin liikkeelle; suuret seuranäytelmät pantiin toimeen teaatterissa ja niissä esitettiin toukokuun jälkipuoliskolla Topeliuksen tilaisuutta varten kirjoittama "Saaristossa"[48] sekä Paciuksen johdolla Weberin suuri musiikkinäytelmä "Preciösa". — Helsingin esimerkkiä noudatti pian maaseutu; sielläkin jo samana kevännä pantiin monessa paikassa toimeen seuranäytelmiä, iltamia, arpajaisia ja monenlaisia huvitilaisuuksia tuon lempilaitoksen hyväksi.

Noilla mainitsemillani ylioppilasnäytännöillä on oma historiansa. — Jo ennen sotaa, vuonna 1853, oli joukko ylioppilaita huvikseen näytelmätaidetta harjoittanut, ensiksi yksityisessä huoneustossa mutta vielä samana syksynä suuremman akateemisen yleisön edessä lukuseuran silloisessa huoneustossa Pihlflycktin talossa Hallituskadun varrella. Siellä esitettiin osia suuremmista murhenäytelmistä, pienempiä ruotsalaisia ilveilyjä, sekä suurella menestyksellä vallattoman iloinen ruotsinkielinen parodia "Pisachiton linna taikka Mustasukkaisuuden kamalat seuraukset", jonka oli kirjoittanut nuori ylioppilas kreivi C. Mannerheim. Sodan aikana ja sitä lähinnä seuraavina vuosina ei tuosta pienestä dramaattisesta yhdistyksestä mitään kuulunut, mutta syksyllä 1857 oli se taas henkiin herännyt, esiintyen taas samassa huoneustossa kuin ennenkin, mutta sikäli lisätyillä voimilla ja laajennetulla ohjelmalla, että suomenkielikin siellä oli saanut sijansa silloin tällöin jossakin lausunto-numerossa. Kun sitten seuraavana kevännä 1858 oli kaikilla tahoilla ja kaikilla keinoilla työskenneltävä ylioppilastalon hyväksi, rohkasi yhdistys mielensä, hankki itselleen suuremman huoneuston, n.s. "Oelzen salongin", rakensi sinne näyttämön ja antoi siellä yleisölle, siitä kumminkaan julkisesti ilmoittamatta, neljä näytäntöä, nim. huhtik. 17 p:nä ja muutamina sitä seuraavina päivinä. Ohjelmassa oli osia Schillerin "Don Carloksesta", P. Hannikaisen ilveily "Silmänkääntäjät", jossa suomenkieli ensi kerran kaikui näyttämöltä Helsingissä, ja lopuksi "Dramaattista niitä-näitä", n.s. "kolmiosainen huvittelu", jonka tilaisuutta varten oli kirjoittanut C. Mannerheim, joka myöskin sekä näyttelijänä että johtajana oli dramaattisen yhdistyksen pylväitä. Tämä "huvittelu" oli tapahtuvinaan Sortavalassa, jonka teaatterissa matkustava ylioppilasseurue oli esittävinään kamalan tragedian ja hellän oopperan Sortavalan teaatterin johtajan, kauppias Jerofejeffin sekä kaupungin muun asujamiston suureksi esteettiseksi nautinnoksi. Kappale on hyvin pirteä ja siinä oli monta viittausta ja letkausta päivän tapahtumiin; mutta sekä varakansleri että rehtori olivat sen tarkastaneet ja sen täydellisesti hyväksyneet ja kaikessa viattomuudessa se neljä eri kertaa täydelle huoneelle esitettiin. — Mutta äkkiä tuli salama idästä. Tätä "huvittelua" ei saatu enää esittää; — yliopisto oli taas hengenvaarassa eikä sitä voitu sovintouhreitta pelastaa. Ja uhreiksi valittiin: yliopiston rehtori Rein ja ylioppilas Mannerheim. Rein pyysi säikäyksissään eroa rehtorinvirastaan ja Mannerheim karkoitettiin virallisetta tuomiotta puoleksi vuodeksi yliopistosta, ei tuon turmiollisen kappaleen sepittämisestä, joka oli hyväksytty, vaan, kuten sanottiin, senvuoksi, että hän oli laiminlyönyt käyttää vormupukua.

Ylioppilaat esittivät vielä kerran ohjelmansa, tällä kertaa teaatterissa, ja ilman tuota "huvittelua".

Ja rehtorin eronpyyntiin myönnyttiin toukok. 29 p. Gabriel Rein sai siten "huvittelun" vuoksi luopua rehtorinvirastaan, jota hän oli hoitanut kymmenen vuotta vaikeimpain olosuhteiden vallitessa.

* * * * *

Samoihin aikoihin kuin ylioppilastalon innostus leimahti toinen isänmaallinen liike vireille. Se koski v:n 1808 sotavanhuksia.

Jo kymmenen vuotta oli innostuksella kuultu Vänrikki Stoolin kertovan Suomen viime taistelusta, mutta kukaan ei ollut siltä tullut ajatelleeksi, että tuosta "murtuneesta, repaleisesta sotajoukosta" vielä eli monta vanhaa soturia, jotka harmaantuneina ja voimattomina syrjäisissä mökeissään ehkä "nälkää näkivät ja palelivat", niinkuin muinoisina taistelun aikoina. Silloin saatiin, lopulla vuotta 1857, eräästä Ruotsin lehdestä lukea kehoitus varojen keräämiseen muutamalle Nurmeksessa, Karjalassa, elävälle vanhalle soturille, joka oli ollut mukana useissa v:n 1808 taisteluissa ja jolta välttämättömimmät elämisen tarpeet puuttuivat. Nyt huomattiin, mitä täällä kotimaassa oli laiminlyöty; hävettiin, kun moinen kehoitus ilmestyi, ei oman maan, vaan vanhan veljesmaan sanomalehdessä. Ja täälläkin ruvettiin vilkastumaan, yhdestä pitäjästä toisensa perästä saapui sanomalehtiin tietoja vielä elävistä sotavanhuksista. Voimakkaamman herätyksen toimimaan "v. 1808 miesten" hyväksi antoi kumminkin vasta kesäkuussa 1858 Åbo Underrättelser, — jossa E. Bergh silloin oli aputoimittajana —; eräässä lämpösesti kirjoitetussa artikkelissa pyysi se Suomen kansaa muistamaan isänmaan vanhoja puolustajia, hankkimaan aluksi tietoja niiden olinpaikoista ja keräämään apua heille vanhuuden jälelläoleviksi ajoiksi. Tämä kehoitus sai vastakaikua. Kaikilta tahoilta saapui nyt sanomalehdille ilmoituksia vielä elävistä sotavanhuksista, niistä tappeluista, joissa he olivat olleet osallisina, heidän myöhemmistä elinvaiheista, — ja niitä uutisia ei sensuuri, merkillistä kyllä, ensinkään ehkäissyt. Samoihin aikoihin pantiin kaupungeissa ja maaseuduilla varojenkeräyksiä toimeen, pidettiin arpajaisia, seuranäytelmiä, laulajaisia, tanssiaisia ja kaikenlaisia iltamia, kirjoja ja sävellysvihkoja ilmestyi, — kaikki sotavanhusten hyväksi. Turussa, josta kehoitus oli lähtenyt, muodostui keskuskomitea, joka otti vastaan ja jakeli kertyneitä varoja. Hallituskin osoitti suopeutta sotavanhuksia kohtaan — niihin luki se myöskin entiset kaartilaiset Puolan sodan ajoilta — ja lisäsi vanhusten nauttimat eläkkeet kaksinkertaisiksi. Vanhat soturit saivat sitäpaitsi lämmintä myötätuntoisuutta osakseen nuorempain soturiveljien taholta; kaikkien Suomen joukkojen upseeristot tekivät yksimielisesti kauniin päätöksen luovuttaa osan palkastaan n.s. Suomen sotaväen vanhusrahastoon, josta oli apuja vanhuksille annettava, niinkauan kuin sellaisia vielä oli hengissä.

Lopulla vuotta 1858 oli saatujen tietojen mukaan vuoden 1808 sotilaita vielä laskettu olevan hengissä noin 600.[49] Silloin olikin innostus vanhuksia kohtaan korkeimmillaan. Helsingissä olivat sotavanhukset, kuten sanomalehdissä kirjoitettiin, "päivän tunnussanana". Niin antoi ylioppilasten laulukunta juhlasalissa iltaman, jossa isänmaallinen innostus korkeimmilleen kohosi. Z. Topeliuksen kauniin proloogin lausui voimakkaasti silloin 19-vuotias ylioppilas L. Mechelin. Runebergin "Viidennen päivän heinäkuuta" jota ei vielä oltu painettu, lausui C. Mannerheim. Porilaisten marssi laulettiin ensi kerran Topeliuksen tilaisuutta varten sepittämillä sanoilla[50] ja salintäyteinen yleisö vastaanotti sen kuohuvalla innostuksella. Kahta päivää myöhemmin olivat Seurahuoneella kaartin upseerikunnan toimeenpanemat tanssiaiset sotavanhusten hyväksi: sali oli koristettu vanhoilla ja uusilla lipuilla, kivääreillä, miekoilla ja kaikenlaisilla kuvaannollisilla sotakuvilla ja vaakunakilpiin olivat kirjoitetut ne merkillisimmät tappelut, joihin Suomen sotajoukot muinaisina aikoina ovat ottaneet osaa. Ja samassa sotamaisesti koristellussa salissa olivat paria päivää myöhemmin samaa tarkoitusta varten muistaakseni n.s. "karhupäivälliset", joissa oli paljo väkeä ja joissa myöskin vallitsi raitis isänmaallinen mieliala.

Nämä molemmat liikkeet, — ylioppilastalon ja sotavanhusten hyväksi, toinen tähdäten tulevaisuuteen, toinen menneisyyteen, toinen tarkoittaen isänmaan parasta toivoa, toinen sen parhaita muistoja — ne olivat, kotiin palatessani, vastassani kuin raittiit aamutuulahdukset; ne osottivat herännyttä luottavampaa, toivorikkaampaa, rohkeampaa mielialaa ja vaikuttivat melkoisessa määrin sen alakuloisuuden haihduttamiseksi, joka viime vuosina yhtämittaa oli mieltäni painostanut.

Vanhemmat ja nuoremmat ystäväni ja aatetoverini tapasin myös kahden vuoden kulutta verrattain rohkeina mieleltään. Heidän riveihinsä oli sillävälin ilmestynyt jokunen uusikin mies, johon pian tutustuin. Niin esitettiin minulle jo aivan ensi päivinä nuori kaartinluutnantti Robert Lagerborg. Hän oli, priimuksena päästyään Suomen kadettikoulusta 1854 ja ensi vänrikinvuotensa venäläisessä kaartinrykmentissä palveltuaan, siirretty Suomen kaartiin v. 1856, jolloin tämä pataljoona oleskeli Venäjällä, sekä seurannut kaartia syksyllä Helsinkiin.[51] Täällä oli hän pian herättänyt tavallista suurempaa huomiota. Hänen avonainen, rehellinen luonteensa, hänen hieno käytöksensä, hänen jalo, isänmaallinen innostuksensa ja hänen neronsa oli kiinnittänyt mielet häneen, missä hän liikkuikaan, yhtähyvin nuorissa, kirjallisissa piireissä kuin hienoston seuroissa ja kasarmeissa. Eikä pitkää aikaa kuhmut, ennenkuin hän ja minä olimme hyvin läheisiä tuttavia. Lagerborg oli vielä täydestä sydämmestään soturi; mutta siltä ei ajan kirjallisista eikä valtiollisista riennoista mikään ollut hänelle vieras. Erityisellä huomiolla oli hän seurannut Venäjän aikakauskirjallisuutta, joka edellisinä vuosina oli vilkkaasti ja korkealle kehittynyt. Ja mitä Venäjän aikakauskirjoissa silloin jo voitiin kirjoittaa, miten hallinnollisia ja yhteiskunnallisia oloja omassa maassa arvosteltiin, miten petoksia ja muita sotilas- ja siviilihallinnon epäkohtia paljastettiin, kuinka sotilasalalla m.m. kenraali Miljutin, vastainen sotaministeri, oli loistavalla kirjailijakyvyllä esittänyt silloisen sotalaitoksen puutteita ja tehnyt selkoa korjaussuunnitelmastaan, — kaikesta tästä tiesi Lagerborg kertoa meille, jotka emme noita asioita tunteneet ja joista ne olivat melkein uskomattomia. Se palava harrastus, joka oli näiden hänen esitystensä elähdyttimenä, osotti jo, että tämä upseeri tulisi sanomalehtialalla taistelunsa taistelemaan. Ja hänen puheistaan täytyi minun ja monen muun ruveta uskomaan ja toivomaan, että Suomessakin painostavat paino-olot pian väistyisivät nousevan päivän tieltä.

* * * * *

Halu sanomalehtityöhön rupesi siten kotiin palattuani taas valtaamaan minut.

Vietettyäni pari viikkoa Helsingissä lähdin maalle, Inkooseen, veljeni Fransin palkkiopitäjään, jonka pappilassa jo pitemmän aikaa sitten melkein joka kesä olin saanut milloin pitemmän, milloin lyhyemmän ajan nauttia hauskaa perhe-elämää. Läheltä pappilaa hankin nyt itselleni vaatimattoman asunnon koko kesäksi: asetuin muutamain virstain päässä olevaan torppaan Saunamäen lastauspaikan luo. Kesäinen ilma ja merivesi (prof. Malmstenin neuvon mukaan uin uutterasti meressä) vahvistivat melkoisesti terveyttäni. Ja sen rinnalla haluni uuteen toimintaan kasvoi. Yksinäisillä kävelyretkilläni muovailin päässäni uuden sanomalehden suunnitelmaa, jota päätin ensi vuoden alusta ruveta ulosantamaan. Siitä piti tulla Suomessa aivan uudenlainen lehti: viikkolehti, kepeästi toimitettu, joka kumminkin käsitteleisi vakavampiakin aineita. Suunnitelmasta pääsin vähitellen täydellisesti selville: toimitusta päätin yksin hoitaa, ainakaan en antautua kenestäkään riippuvaiseksi. Nimeä uudelle lehdelle oli minun melkein mahdoton keksiä. Kauan mietittyäni ja haparoituani keksin vihdoin nimen Papperslyktan (Paperilyhty) ja se oli minusta onnellinen keksintö. Se nimihän osoitti, että en itse kovin suuremmoiseksi kuvitellut sitä valoa, jota pieni lehteni tulisi levittämään. Se kuvasi sen ohessa kuinka epävarmoja ja haihtuvia kaikki sanomalehtiyritykset maassamme olivat: — "tulee pieni tuulenhenki, se sammuttaa kynttilän lyhdystä taikka vie liekin paperiin, jolloin kaikki palaa ja savuun haipuu". Kun nimi oli tiedossa oli vastainen lehtituumani valmis. Täytyi nyt vain kirjoittaa tuo lehti, painaa se ja hankkia sille lukijoita.

* * * * *

Kun syksyllä 1858 taas olin hyväin ystäväin tuttavallisessa seurassa huomasin pian, kuinka poissaoloni aikana kaikki isänmaalliset tulevaisuudentuumat olivat käyneet suunnaltaan varmemmiksi. Tarkoitus, johon ne tähtäsivät, oli perustuslaillisen valtiomuodon uudelleen herättäminen. Toivottiin, vaikkei voitu uskoakaan toiveiden pian toteutuvan. Asema oli yhä vielä sellainen, että painovapauden ja sanomalehdistön ylin komentaja, kenraalikuvernööri, maaliskuussa 1859 saattoi antaa sellaisen salaisen käskyn painotarkastajille, "ettei Suomen lehdissä saa painattaa mitään kirjoituksia entisistä eikä vastaisista valtiopäivistä". Suurilla silmillä oli toisiaan katseltu, kun kesällä 1858 oli tavattu Åbo Tidningissä v:n 1772 hallitusmuoto ja v:n 1789 Yhdistys- ja Vakuutuskirja painettuna, joskin ilman enempiä mietteitä; ja kun saman vuoden lopulla, lähinnä oppikirjaksi Helsingin lyseoon, samat asiakirjat ynnä keisarien hallitsijavakuutukset voitiin erikseen painaa nimellä "Suomen Suuriruhtinaskunnan perustuslait", niin pidettiin sitä korkeimman vallan erittäin vapaamielisenä myönnytyksenä.[52] Mutta toiselta puolelta tiedettiin, että hallitsevissa piireissäkään ei vastaisten valtiopäiväin tuumia voitu kokonaan syrjään sysätä. Eikä kulunutkaan aikaa kuin toukokuuhun 1859, ennenkuin maan virallisissa lehdissä saatiin lukea, että hallitsija oli käskenyt kenraalikuvernöörin ja senaatin laatia luettelon niistä maan lainsäädäntöä ja rahaoloja koskevista kysymyksistä "jotka nykysin voivat vaatia H. M:n korkeata huomiota", mutta joita "suuriruhtinaskunnan perustuslakien mukaan ei voida hallinnollista tietä lopullisesti niin ratkaista, että ne tyydyttäisivät maan tarpeet ja samalla olisivat sopusoinnussa H. M:nsa maanisällisten tarkoitusten kanssa."

Että valtiopäiviä siten todellakin valmistettiin, sitä ei enää voitu epäilläkään. Siitä oli nyt varmempia todistuksia kuin ennen, jolloin enteinä siitä oli pidetty sitä seikkaa, että maalaaja R. V. Ekmanilta oli kesällä 1858 tilattu Porvoon valtiopäiviä kuvaava taulu (Thelningin Porvoossa olevan taulun mukaan), taikka että Ritarihuoneen rakentamiseen oli ryhdytty keväillä 1858. Ritarihuonejohtokunnan päätös ryhtyä silloin rakennuttamaan tuota jo kauan sitten aijottua rakennusta, se oli tosin sattuma, joka näihin aikoihin kumminkin näytti ajatukselta. Mutta se joka tietää, että silloisessa ritarihuonejohtokunnassa vphra Cas. v. Kothen oli johtavana sieluna, ymmärtää helposti, että perustuslailliset tarkoitukset eivät vaikuttaneet tuon rakennuksen perustuksen laskemista. Valtiopäivät olivat odotettavissa; — mutta milloin, kuinka pian, sitä ei voinut kukaan ennustaa. Ja he, jotka sitä enin ajattelivat ja siitä suurinta toivoivat, ne sitä päivää samalla jonkinlaisella pelolla ajattelivat. Peljättiin, että mahdollisesti kaikki se, mitä meillä paperilla oli, voisi mennä hukkaan. Eihän tiedetty, minkälaiseksi säätykokous meillä muodostuisi. V:lta 1809 ei ollut enää elossa olevain muistoja jälellä: kaikki vanhat, mutta vielä voimassaolevat valtiopäivämuodot olivat unhottuneet ja niihin oli perehdyttävä kirjoista ja asiapapereista. Entä vastaiset edusmiehet? Selailtiin E. v. Knorringin keväillä 1858 ulosantamaa ensimmäistä Suomen aateliskalenteria ja siitä nähtiin, kuinka suuri osa aateliston päämiehiä oli Venäjän sotapalveluksessa ja kuinka pieni muuten niiden saman säädyn jäsenten lukumäärä oli, joissa voitiin edellyttää edes jossakin määrin olevan valtiollista harrastusta ja isänmaallista itsetuntoa. Muilta säädyiltä ei myöskään, vanhan vaalijärjestyksen mukaisesti, voida paljoa odottaa. Kaikilta puuttui miltei yhtä suuressa määrin tottumusta julkiseen esiintymiseen ja yleisten asiain käsittelemiseen.

Se saattoi näyttää toivottomalta, mutta ei siltä lakattu parasta toivomasta.

* * * * *

Suomalaisen kirjallisuudenseuran toimintaa olin koko ulkomailla oleskeluni ajan seurannut suurella harrastuksella. Ja kotiin palattuani ei minulle mikään ollut sen mieluisempaa kuin saada ottaa osaa tämän seuran kokouksiin. Siellä tapahtui kaikki vielä yhtä yksinkertaisesti ja vaatimattomasti kuin ennen. Mutta seuran uskollisimpain jäsenten joukosta puuttui nyt useita.

Poissa oli tuo kunnioitettava vanha varapuheenjohtaja professori J. J. Tengström, joka, perhesurujen painamana, äsken oli ainaiseksi ummistanut silmänsä.

Poissa oli mainitun vanhuksen toimekas vävypoikakin Herman Kellgren, joka, päästyään Wallinin jälkeläiseksi itämaisten kielten opettajaksi yliopistoon, jo syyskuussa 1856 oli 34 vuoden ikäisenä lavantautiin kuollut. Odottamattomampaa surusanomaa ei ole vielä koskaan minulle saapunut kuin tämä, joka minulle Pariisiin kertoi, että tuo lahjakas, aina vilkas ja pirteä mies oli lähtenyt tästä maailmasta, johon hän niin kiinteästi tuntui kuuluvan. Se, joka oli Kellgrenin tuttavana elänyt 1840-luvun nuortean kansallisen innostuksen aikoina, jonka kauniimpia edustajia hän juuri oli, se ei koskaan voinut lakata häntä rakastamasta, vaikkakin hänen käytännöllinen maailmanviisautensa viime aikoina oli vienyt hänet opportunismiin, jota ei aina voinut hyväksyä.

Poissa oli myöskin Erik Aleksanteri Ingman, joka, tultuaan vähää ennen nimitetyksi lastensynnytystaidon professoriksi, oli kuollut toukokuulla 1858. Mitä Ingmannin tavallisesti suljetut huulet eivät sanoneet, sen sanoi hänen hymyilevä, lämmin ja samalla terävä katseensa. Rehdimpää luonnetta, jalompaa isänmaanystävää tuskin oli olemassakaan. Ollen kirjallisuudenseuran ensimmäisiä perustajia — silloin vielä nuorena ylioppilaana — pysyi hän tälle seuralle ja työlle suomenkielen hyväksi kuolemaansa asti hartaasti uskollisena.

Mutta puheenjohtajan paikalla istui vielä Elias Lönnrot, sihteerinä oli Elmgren ja useimmat muut seuran entisistä, varmoista henkivartijoista olivat myös paikoillaan. Minulle tarjoutui pian kotiini palattuani tilaisuus jossakin määrin vaikuttaa seuran hyväksi. Jo vuosikokouksessa toukok. 16 p:nä 1854, Porthanin kuoleman 50:ntenä vuosipäivänä, jolloin Akiander ehdotti, että kirjallisuudenseura Porthanin muiston kunnioittamiseksi pystyttäisi muistopatsaan hänen haudalleen Turun tuomiokirkon viereen, herätin kysymyksen, että seuran sen ohessa olisi ryhdyttävä ulosantamaan uutta painosta Porthanin valikoittuja teoksia. Tämä tuuma oli ylioppilasajoiltani asti ollut mielituumiani. Mutta aika ei silloin näyttänyt edulliselta tällaisen suuren kirjallisen yrityksen toteuttamiseen: sota oli tulossa ja seuran rahavarat olivat erittäin niukat; en voinut siitä syystä pyytää muuta, kuin että ehdotukseni pantaisiin pöydälle epämääräiseksi ajaksi. Tuumaa kannatettiin kumminkin heti monelta taholta; sanomalehdissä siitä vilkkaasti keskusteltiin ja eri mielipiteitä lausuttiin siitä, millä kielellä tuo uusi Porthanin painos olisi julaistava. Yksi vaati ruotsinkieltä, toinen suomenkieltä ja kolmas suomalaista käännöstä ruotsalaisen ja latinalaisen alkutekstin rinnalle. Mutta pian yhtyivät kaikki minun lausuntooni, että Porthanin teokset ovat sitä laatua, että historiantutkijalle — ja ainoastaan niitä vartenhan oli uusi painos aijottu — ei olisi hyötyä niiden kääntämisestä muuhun kieleen kuin millä ne ovat kirjoitetut, ruotsiksi ja latinaksi.

Levättyään neljä vuotta joutui uuden Porthanin-painoksen ehdotus nyt, 1858, taas kirjallisuudenseurassa päiväjärjestykseen. Sittenkuin laatimani seikkaperäinen suunnitelma teoksen ulosantamisesta oli hyväksytty, päätettiin lokakuulla heti ryhtyä töihin. Toimitustyön uskoi seura sihteerilleen, Elmgrenille, ja minulle. Tämä työ oli luonnollisesti suurella huolella suoritettava. Ensi korehtuurin luin minä, toisen Elmgren ja kolmannen taas minä. Siten edistyi työ vähitellen, niin että ensi osa ilmestyi syksyllä 1859 ja toinen osa, johon Porthanin pääteos, Juustenin piispankronikka päättyi, 1862. Kun painatus oli ehtinyt kappaleen matkan kolmatta osaa, oli minulla valitettavasti jo liian paljo työtä jokapäiväisen sanomalehden toimittamisesta, joten en ehtinyt omistaa kyllin suurta huolenpitoa Porthanin teosten ulosantamiseen, ja täytyi minun siitä syystä jättää seuraavain osain ulosantaminen Elmgrenille yksin. Viides ja viimeinen osa Porthanin teoksia ilmestyi vasta 1873.

* * * * *

Ohimennen tahdon tässä kertoa pienen muiston syksyltä 1858, jolla voi olla jotakin sivistyshistoriallista merkitystä. Koko nuoruuteni ajan olin, kuten on näkynyt siitä mitä olen kertonut, elänyt mitä lähimmässä ja uskotuimmassa yhteydessä suomenkielen lämpöisimpäin ja innokkaimpain edustajain kanssa ja ottanut vilkasta osaa heidän tulevaisuudentoiveisiinsa ja suunnitelmiinsa. Mutta en ollut koskaan kuullut puhuttavan mitään vihamielistä enkä sapekasta ruotsalaisuutta enkä ruotsalaista kulttuuria kohtaan maassamme: sen historiallinen olemassaolon oikeus oli tunnustettu, joskin oli kaikella voimalla työskenneltävä sen sijan hankkimiseksi suomenkielelle, joka sille luonnostaan oli tuleva sekä kirjallisuudessa että kaikilla yhteiskuntaelämän aloilla. En koskaan ollut kuullut vihamielistä sanaa ennenkuin syksyllä 1858, jolloin eräässä tilaisuudessa sain kuulla tavallista lahjakkaamman ja hienosti sivistyneen nuoren miehen purkavan kansallista innostustaan mitä katkerimmin sanoin ruotsinkielistä sivistystä vastaan, jota hän kuvasi väkivaltaisesti sortavaksi voimaksi, josta olisi keinoilla millä hyvänsä vapauduttava; koko ruotsalainen aines oli ajettava maasta pois, — miltei sellainen oli tunnussana.

Huomasin, tätä kuullessani, että asiat poissaoloni aikana olivat edistyneet. Snellmannin professorinpaikan ympärille oli kasvanut uusi polvi: "jung-fennomaanit", kuten niitä silloin kutsuttiin, — saman suvun kantajoukko, josta sittemmin vuorostaan, kasvoivat "vanhat fennomaanit".

* * * * *

Mutta palaan uuteen sanomalehtiyritykseeni. Pidin asiaa salassa niin kauan kuin mahdollista. Kun ystäväni G. V. Edlund teki minulle sen palveluksen, että haki oikeudet "Papperslyktan" nimiselle viikkolehdelle ja tämä lupa marraskuulla myönnettiin, tiesivät ainoastaan harvat, että minä rupeaisin tätä uutta lehteä toimittamaan. Frenckellin kirjapainon kanssa tein kumminkin sopimuksen painatuksesta ja joulukuun alussa oli näytenumero annettava. Jo näytenumeron olin aikonut koristaa otsakuvalla, jonka suunnitelman itse olin laatinut. Mutta siihen aikaan ei vielä hyvässä pääkaupungissamme ollut helppoa saada sellaista taideteosta toimeen. Piirustuksen laati kumminkin arkkitehti Hampus Dahlström ystävällisesti ja hyvin onnistuneesti. Mutta pelkkä piirustus ei riittänyt, se oli myöskin puuhun piirrettävä. Ja puunpiirrostaito ei ollut maassamme vielä pitkälle edistynyt; eräs siivo tanskalainen, P. O. Liebert, joka samalla oli valokuvaaja, oli tämän ammatin ainoa harjoittaja paikkakunnalla. Tämän miehen kansallisena elämänohjeena oli vanha tanskalainen sananparsi: "jos en tule tänään, tulen kai huomenna" ja minun otsakuvani ei joutunut hänen käsistään niinkään huonosti tehtynä, jommoisena sen vihdoin sain, kuin paljo jälestä määräpäivän. Näytenumeron täytyi senvuoksi ilmestyä ilman tuota kuvaa.

Näytenumeroni — 8 suurta, kaksipalstaista sivua — sisälsi melkein yksinomaa leikkisän kirjeen "Rustikalle", ihannetytölle, jonka mielikuvitukseni oli asettanut ja sijoittanut johonkin maalle Turun läheisyyteen; nimen olin löytänyt eräästä englantilaisesta komediasta, jonka olin nähnyt näyteltävän Wienissä etevällä tavalla. Tässä kirjeessä tein selkoa sanomalehteni synnystä, selitin sen nimen ja esitin sen toimituksen. Toimitukseen tulisi kuulumaan, kerroin, neljä hyvää päivällispöytätoveria, nim. herrat Metropolitanus, tohtori Ultramarin, kaukonäköinen edistyksen mies, kaunokirjailija Caravaggio ja uutisten urkkija Kopisti, joka tuntee kotimaan päivän tapahtumat yhtä hyvin kuin Ultramarin ulkomaiset.

Pienen suojelusjumalattarensa ja monipäisen toimituksensa kannattamana saavutti Papperslyktan odottamattoman suurta suosiota. Se sai heti noin 950 tilaajaa, (joista 400 Helsingissä), — sellaiseen numeroon eivät monet maamme lehdet vielä silloin olleet tottuneet.

Ja niin rupesi lehteni 1859 joka maanantai ilmestymään. Tein kaikki mitä voin tyydyttääkseni niitä vaatimuksia, joita noin lukuisa tilaajamäärä näytti lehdelleni asettavan: koetin tehdä sen sisällöltään helppotajuiseksi ja vaihtelevaksi, huvittavaksi ja hyödylliseksi, kosketellen päivän huomattavimpia kysymyksiä, sekä kotimaisia että ulkomaisia. Nuo neljä toimittajaa — jotka kaikki olivat eri ilmestysmuotoja minusta itsestäni — kirjoittelivat kukin alaltaan. Niin käsitteli Metropolitanus — aluksi kirjeissä Rustikalle — päiväjärjestyksessä olevia kotimaisia kysymyksiä, kirjoitti sotavanhuksista, ylioppilastalosta, suomalaisen kirjallisuuden seurasta, suomen ja ruotsin kielestä Suomessa, teaatterista ja ylioppilasnäytännöistä j.n.e., ja sai näiden kirjeiden johdosta hoitaa mitä vakavinta polemiikkia, josta enemmän tuonnempana. Paitsi paljoa muuta kirjoitti Metropolitanus myöskin kertomuksen kotimaiselta kiertomatkalta, jonka tein kesällä 1859. Matkustin meritse Viipuriin, sieltä Saimaan kanavan vartta — maitse, sillä vielä ei, kolme vuotta kanavan avaamisen jälkeen, oltu keksitty, että sitä voitaisiin käyttää myöskin matkustajaliikkeeseen — ja edelleen surkealla hinaajalaivalla Saimaan yli, poiketen Savonlinnaan ja Punkaharjulle, sieltä Kuopioon ja sitten Jyväskylän ja Päijänteen kautta takasin Helsinkiin. — Nimimerkki Caravaggio kirjoitti silloin tällöin terävän pilakirjoituksen, kuvaten "kynäpiirroksissa" silloisen Helsingin elämän eri puolia, kertoi taidenäyttelyistä y.m. — Ultramarinin osastoon kuuluivat ulkomaan asiat; silloin leimahtava Italian kysymys, suuri v:n 1859 sota, siihen kuuluvat etevimmät henkilöt ja Garibaldin ihmeellinen vapautustyö seuraavana vuonna olivat erityisesti käsittelyn aiheina. — Kopistin tehtävänä oli lopuksi joka numeroon laatia "kronikka" kaikesta, mitä merkillistä oli tapahtunut kaupungissamme ja maassamme ja jota silloisissa oloissa saattoi kosketella.

Mutta Papperslyktan ei elänyt ainoastaan noiden neljän omain toimittajain kynäntuotteista. Kirjoituksia sekä nuoremmilta että vanhemmilta henkilöiltä rupesi pian lehdelle saapumaan.

Ensimmäisiä avustajiani oli tuo yhäti uskollinen ystäväni Fredr. Cygnaeus. Hän antoi minulle ensiksi kirjoituksen ylioppilastalokysymyksessä (jonka johdosta olin joutunut kuumaan polemiikkiin C. G. Estlanderin kanssa), lähetti sitten Dresdenistä. jossa hän oleskeli kesällä 1859, sarjan kirjoituksia Helsingin teaatterin tulevaisuudesta ja hauskuutti lehteäni m.m. leikillisellä runolla, jonka alla oli nimimerkki "Fennoman". Silloinen professori J. Ph. Paimen kunnioitti minua muutamalla kirjoituksella ja toinen lakitieteen professori A. Liljenstrand lähetti useampia. Saimpa julkaistakseni varakanslerilta, vapaaherra Munckiltakin, joka joskus sanomalehdistössä julkilausui hartaita isänmaallisia mietteitään, kirjoituksen "kansallishengestä ja puoluehengestä": mutta toisen saman miehen kirjoituksen "ajatuksenvapaudesta" pyyhki senssuuri armotta, vaikka kirjoittaja olikin senssuurihallituksen puheenjohtaja ja hänen nimensä oli kirjoituksen alla.

Erityisen runsaasti minulle tuotiin runomittaista avustusta. Uskollinen ystäväni Karl Collan julkaisi lehdessäni suuren osan arvokkaita Goethen, Freiligrothin, Heinen y.m. saksalaisten runoilijan käännöksiä. Carl Mannerheim toi minulle pari kylläkin onnistunutta alkuperäistä runoa Mussetin tapaan. Nuori ylioppilas Julius Wecksell, johon silloin tutustuin, toi minulle usein uusia runojaan, kuunteli neuvojani ja teki heti sellaisia korjauksia, joita hän piti oikeutettuina. Lähes kokonainen tusina hänen nuoruudenrunojaan ja siinä joukossa hänen parhaitaan ilmestyi siten Papperslyktanissa. Sittemmin sain taas useita runoja kahdelta uudelta, nousevalta runoilijalta, luutnantti Frans Mörtengreniltä, jonka ura valitettavasti niin kesken katkesi, ja Theodor Lindhiltä, joka toi sekä omia runojaan että käännöksiä englanninkielestä. Nuorista runollisista avustajistani muistan myöskin Leo Mechelinin, joka käänsi lehteeni muutamia runoja saksankielestä.

Muut nuoremmat ystäväni avustivat minua arvokkailla suorasanaisilla kirjoituksilla. Mainitsen niistä lähinnä Hannes (J. J.) Chydeniuksen, tuon kaikkea jaloa ja inhimillistä unelmoivan kemistin, joka sekä Ruotsista että Norjasta, jossa hän silloin oleskeli, lähetti minulle sisällysrikkaita kirjeitä; sitten Edv. Bergin, joka ystävällisesti hoiti lehden sillaikaa kuin minä olin kiertomatkallani. Hugo v. Becker ja Frans af Björksten muistivat lehteäni matkamuistelmilla, edellinen Kööpenhaminasta, jälkimmäinen Italiasta; ja, mainitsematta enää useampia, lehteä avusti vielä Robert Lagerborg, joka syksyllä 1860 suoritti ensimmäiset harjoituksensa (niinkuin myöskin L. Mechelin) Papperslyktanissa kirjoittamalla kirjeitä ja leikillisiä palasia.

Ne olivat iloisata ja valoisata aikaa nuo kaksi vuotta 1859 ja 1860, joina paperilyhtyäni toimitin. Raitis vapaudentuuli, joka irroitti monet painavat ja lahoneet siteet, puhalsi läpi Euroopan, innostuttaen ja kohottaen nuoria mieliä. Ollen lukuisain suosijain ja ystäväin ympäröimänä ja nauttien suuren yleisön kehoittavaa suosiota tuntui minusta sanomalehtityö miellyttävältä ja keveältä. Ja kumminkin sillä työllä oli hyvinkin vakavat ja raskaat puolensa.

* * * * *

Tulen nyt siihen aikoinaan hyvin merkilliseen polemiikkiin, jota minun oli käytävä niin voimakasta vastustajaa, kuin vanhaa ja kunnioitettavaa ystävääni J. V. Snellmannia vastaan. Tämä kansallisuuskysymystä koskeva kiista, joka aika-ajoin kävi erinomaisen tuliseksi ja jota jatkui lähes vuoden, oli koko tämän ajan alituisesti minua uhkaamassa kuin ukkospilvi, jonka jyrinät ja salamat onneksi eivät toki jaksaneet masentaa reipasta mieltäni.

Riidan alku oli seuraava. Professori C. V. Törnegren rupesi helmikuussa 1859 pitämään sarjan kansantajuisia historiallisia luentoja ruotsalaisesta kirjallisuudesta ja näihin luennoihin hänen kevyt ja miellyttävä esitystapansa veti yleisön, joka melkein täytti yliopiston juhlasalin kaikki paikat. Näiden esitelmien esipuheessa — jotka esitelmät hänen oli sairauden takia valitettavasti pakko liian aikasin keskeyttää — puhui hän muutamia sanoja suomalaisen kirjallisuuden, etupäässä sanomalehtikirjallisuuden, nopeasta edistymisestä viime aikoina. Hän sanoi tämän edistyksen todistavan, ettei se aika ole kaukana, jolloin suomalainen kirjallisuus kokonaan on sysännyt ruotsalaisen kirjallisuuden Suomesta syrjään ja että — niin kuuluivat hänen sanansa — parin sukupolven perästä Suomen sivistyneiden luokkain varmaankin sanakirja ja kielioppi kädessään on pakko tehdä työtä ymmärtääkseen Runebergin, Nordströmin ja Castrénin kirjoituksia.

Hiljaisella hämmästyksellä kuuntelivat kuulijat tätä luennoitsijan lausetta. Sellaista ajatusta tuskin ennen oli julkisesti kuultu lausuttavan. Ja jokainen tiesi, että Törnegren ei suinkaan ollut fennomaani. Olivatko hänen sanansa siis ainoastaan hänen tunnetun ivallisen luonteensa tilapäistä mielenpurkausta? Sitä ei uskallettu otaksua, kun hän oli lausunut ne melkein synkän vakavalla äänellä. Mutta Törnegren oli skeptikko niin toisessa kuin toisessakin suhteessa, oli alakuloinen ja pessimistinen etenkin isänmaan vastaisten kohtalojen suhteen; siitä ne, jotka hänet lähemmin tunsivat, etsivät selityksen hänen sanoihinsa.

Minä en voinut jättää tätä paljo huomattua lausetta lehdessäni koskettelematta. Vielä samassa helmikuussa otin taikka annoin Metropolitanuksen ottaa sen puheeksi kirjeessä Rustikalle, joka kirje käsitteli "suomen ja ruotsinkieltä Suomessa". Uskalsin siinä sanoa, että Törnegrenin ennustus ei tulisi toteutumaan. Kirjoitin aluksi: "Suomenkieli on edistyvä yhä nopeammin ja rohkeammin askelin, se on vähinerin omistava sille kuuluvan paikan opistoissa, tuomioistuimissa ja hallinnossa, se tulee hallitsemaan maan kirjallisuutta, — sitä ei saa epäillä eikä sitä kaikkea voi mikään kuolevainen voima maailmassa enää estää. Mutta siltä ei ole vielä sanottu, että ruotsinkieli parin sukupolven perästä olisi vieras kieli Suomessa, kieli, jota sivistyneiden olisi pakko lukea sanakirjan ja kieliopin avulla. On näet olemassa kaksi asianhaaraa, jotka saattavat minut uskomaan, että ruotsinkieli ei Suomen sivistyneille koskaan muutu vieraaksi kieleksi. Toinen on se, että noin kymmenes osa maan asujamistosta on ruotsinkielistä; toinen se, että se kieli, joka jo vuosisatoja on ollut sivistyksen äidinkielenä Suomessa, ruotsinkieli, myöskin on paria vuosisataa edellä suomenkieltä kirjallisen kehityksen puolesta." — Ja vielä lausuin hiukan terävästi, että tosin on saksalaisten filosoofien kirjoissa kirjoitettu, että kansalla tulee olla yksi kieli, ja että niiden teoriiain mukaan maailma ja meidänkin maamme olisi sen mukaisesti rakennettava; vaan että kumminkin "suuri maailmanrakentaja ei teoksissaan aina ole noin aivan johdonmukaisesti menetellyt", vaan "väliin antanut eri heimoisten ja kielisten kansojen asua yhdessä ja sovittanut heidän kohtalonsa niin, että he ovat tunteneet olevansa yhtä ja samaa kansakuntaa huolimatta siitä, että eivät puhu samaa kieltä". Mainitsin tässä kohden Sveitsin ja lupasin toiste lähemmin kosketella tämän maan kansallisuusoloja, — jonka sitten useissa artikkeleissa teinkin, erityisesti seikkaperäisessä Bernin v. 1857 valaliiton ampumajuhlan kuvauksessa, jossa juhlassa olin ollut, — Ja lopetin, samassa kuin toivoin, että suomenkielen tie sen oikeutettuun asemaan yhteiskunnassa tulisi olemaan niin lyhyt kuin mahdollista, lausumalla uskovani, että ruotsinkieli joka tapauksessa niin kauan kuin nähdä saatoin ja miten kaitselmus kohtaloitamme järjestäneekin, tulisi olemaan "se kieli, jonka kautta suomalainen lähinnä omistaisi laajemman sivistyksen, kuin mitä hänen oma, niin paljo kerran jälelle jäänyt kirjallisuutensa saattoi tarjota."

Että tämä kirjoitus ei jäisi huomiota herättämättä ja että Snellman ja hänen koulunsa pitäisivät mielipiteitäni kerettiläisinä, sitä en tarvinnut epäilläkään. Sitenpä ei kauan kestänytkään, ennenkuin sota alkoi. Kun niissä kauniissa juhlapäivällisissä, jotka vietettiin Fredr. Paciukselle hänen 50:tenä syntymäpäivänään maalisk. 19 p. 1859, tapasin Snellmanin — joka minun ulkomaanmatkani jälkeen oli ollut minulle yhtä ystävällinen kuin ennen — kuiskasi hän aivan hiljaa korvaani, että saatoin odottaa samana päivänä ilmestyvässä numerossa Litteraturbladia tarpeellisen kurituksen siitä, mitä kysymyksenalaisessa Rustika-kirjeessä olin kirjoittanut. Kiitin tuosta huomaavaisuudesta eikä iloinen juhlamieleni tuosta tiedonannosta mitenkään häiriytynyt.

Seuraavana päivänä sainkin Litteraturbladin helmikuun vihosta[53] lukea pitemmän johtavan kirjoituksen otsakkeella "Ruotsin kielen tulevaisuus Suomessa". Kirjoitus oli suunnattu yksinomaan Papperslyktanissa olevaa kirjettäni vastaan. Kaikkea sitä vastaan, jota suomenkielen tulevaisuudesta olin sanonut, ei Snellmanilla ollut mitään muistuttamista. Päinvastoin hän kirjoitti: "Niin lujaa vakuutusta suomenkielen tulevaisuudesta emme ole vielä koskaan kuulleet lausuttavan. Suomen kielen ja kansallisuuden lämpösimmät ystävät eivät ole uskaltaneet pitää tulevaisuutta niin varmana. Papperslyktanin kauniit ja miehevät sanat ovat niiden, jotka suomenkielen tulevaisuudesta ovat kirjoittaneet, ilolla tunnustettavat". Mutta anteeksiantamatonta oli, että myöskin ruotsinkielelle olin jotakin tulevaisuutta uskaltanut ennustaa. Ja vielä pahempaa oli, että olin väittänyt eri kielisten ja heimoisten kansojen, jotka ovat osuneet yhdessä asumaan, koskaan voivan muodostaa yhtä kansallisuutta. Sillä ajan kansallisuuspyrintöjen lipuissa luettiin kaikkialla: "yksi kansallisuus — yksi kieli" eikä voinut löytyä missään kansallista yhtenäisyyden tunnetta, "ennenkuin eri kielet olivat sulautuneet yhdeksi kieleksi todistaen, että myöskin kansallisuutemme oli yhteinen". Sveitsiläisestä kansallisuudesta ei siis voinut puhua yhtä vähän kuin ameriikkalaisesta.[54]

En viivytellyt kauan vastaustani. Ja taistelu pääsi siten täyteen vauhtiinsa. Jo seuraavassa Litteraturbladetin numerossa sanottiin Papperslyktanin vaikutusta turmelevaksi ja minun lausumani mielipiteet turmiollisiksi. Litteraturbladetin huhtikuun numero omisti minulle pitkän kirjoituksen: "Kansallisuudesta, kansojen laeista, laitoksista ja yhteisistä kohtaloista"; elokuun vihossa oli yhtä pitkä kirjoitus "Polyglott-kansoista" ja syyskuussa taas "Polyglott-kansallisuuksista"; lokakuun vihossa oli puhetta "Papperslyktanin personaalipolitiikasta" ja vielä marraskuun vihossa, (joka ilmestyi vuoden viime päivänä) ilmoitti Snellman minulle, ettei hän vastaisuudessa aijo "mistään asiasta vaihtaa sanoja Papperslyktanin kanssa." Seuraavan vuosikerran ensi vihoissa piti Litteraturbladetin toimittaja kumminkin tarpeellisena, joskaan ei suoranaisen väittelyn muodossa, selittää edelleen kansallisuusteoriiojaan kahdessa artikkelissa "Yleisinhimillisestä ja kansallisesta sivistyksestä" sekä "Minkäarvoinen kansan kieli on yhteiskunnallisessa sivistyksessä."

Yhtä usein vastasin minä. Ne esimerkit tosioloista ja muut todisteet, joita esitin tuota ehdotonta kielikansallisuusoppia vastaan, koetti Snellman kumota mitättömiksi etevällä väittämiskyvyllään. Ja jokainen, joka tuntee hänen tapansa polemiseerata, ymmärtää, että hän ei tässä väittelyssä iskenyt pehmeällä kädellä. Minä puolestani terotin kynäni mikäli taisin ja kävin mahtavaa vastustajaani vastaan rohkeasti ja — monen mielestä varmaankin — uhittelevasti. Sitten kävi riita yhä kiihkeämmäksi ja muuttui lopulta persoonalliseksi hyökkäilyksi. Pitkällisissä ja kuumissa väittelyissä tapahtuu usein, että toista tai toista puoluetta syytetään siitä, ettei ottelun kiivaudessa ole niin aivan tarkoin kertonut vastustajan sanoja, ja että hän sitten on niiden tarkoituksen väärentänyt; ja syytetty ottaa siitä aiheen välittääkseen kunniaansa halpamaisesti loukatun. Sellainen oli loppunäytös tässäkin vuoden kestäneessä poleemisessa draamassa. Lukuisa yleisö seurasi tätä polemiikkia koko sen ajan tavallista suuremmalla huomiolla. Useita lausuntoja ilmestyi tämän riitakysymyksen johdosta maan muissakin lehdissä. Monelta taholta saivat minun lausumani mielipiteet täydellistä taikka osittaista kannatusta; m.m. kannatti minua silloinen rehtori Arppe syyslukukaudella 1859 pitämässään ja sittemmin painosta julaistussa avauspuheessa, jonka johdosta Litteraturbladet kirjoitti erityisen vastineen. Mutta suomenkielinen sanomalehdistö langetti minusta tuomion toisensa perästä. Ne lehdet pitivät, niinkuin Snellman, minun katsantokantaani turmiollisena, koska se oli omiaan heikontamaan ja lamauttamaan harrastusta suomalaista kansallisuutta kohtaan. Sillä ellei yksikielisyyttä pidetä pyrintöjemme päämääränä, lausuttiin, ei meidän suomalaisten kannata puhua kansallisuudesta.

Mikä oli oikein, mikä väärin tässä taistelussa, siitä ei ole minulla oikeus mielipidettäni lausua. Mutta sen jätän sen sukupolven tuomittavaksi, joka nyt neljäkymmentä vuotta myöhemmin elää: ensiksi, eikö se vakaumukseni suomenkielen tulevaisuudesta, jonka silloin lausuin, ole toteutunut; — toiseksi, osottavatko näihin asti kehittyneet olosuhteet, että ruotsinkieli Suomessa ennemmin tai myöhemmin kokonaan unhottuu tai muuttuu vieraaksi kieleksi; — ja todistaako viime vuosikymmenien Suomen historia, etteivät sellaiset ihmiset voi samalla tavalla ajatella ja ymmärtää, jotka eivät puhu samaa kieltä taikka ettei kansallista yhtenäisyyttä ja omaa kasallishenkeä voi löytyä kansassa, jolla on useampia kieliä.

* * * * *

Paitsi niitä huolia, joita monet väittelyvastustajani minulle hankkivat, täytyi minun tietysti alati pitää Suomen sanomalehdistön yhteistä perintövihollista, senssuuria, silmieni edessä. Kuinka itse sensuurihallituksen päällikön oli alistuttava alisenssorien mielivallan alle, sen olen jo maininnut. Kokemuksen kautta kehittyneen arvaamiskykyni avulla saatoin kumminkin johonkin määrin suoriutua; mutta varma en koskaan voinut olla siitä, minkä näköisenä lehteni palaisi senssorin kiirastulesta. Kuten aikasemmin olen maininnut, oli kenraalikuvernööri maaliskuulla 1859 salaisella kiertokirjeellä ilmoittanut senssoreille, ettei sanomalehtiin saisi painattaa mitään kirjoituksia "entisistä eikä vastaisista valtiopäivistä", — ja tämä kiertokirje aiheutui varmaankin eräästä viikkoa ennen Papperslyktanissa olleesta (prof. Palmén'in antamasta) Porvoon valtiopäiväin lausunnosta, joka koski ent. Suomen armeijan sotilaitten avustamista. Tuo salainen kiertokirje saattoi tietysti koskea entisiä ja vastaisia valtiopäiviä muissakin maissa. Sen vuoksi, kun vuoden 1860 alussa otin kuvatakseni Ruotsin valtiopäiviä, joihin Tukholmassa ollessani keväällä 1858 olin tutustunut, pidin hyvin epäiltävänä, pääsisikö sellainen kuvaus ilmestymään; onneksi se toki pääsi. Erinäiset kertomukset, joita Ruotsin lehtien mukaan julkasin Italian vapautussodasta, mielten kuohusta Itävaltaa vastaan, Garibaldista ja muista toiminnan miehistä, olisivat käsittääkseni voineet olla sensuurista vaarallisemmatkin, mutta sellaisiin asioihin ei juuri tuhlattu sitä valtiollista tarkkanäköisyyttä, jota etupäässä omistettiin vähäpätöisiin kotimaisiin pikku-uutisiin.

Mitä Italian ja muiden maiden vapausliikkeeseen tulee, valvoi sensuurin silmä paremmin muita lehtiä kuin minun lehteäni. Elokuulla 1860 levitti itsevaltias pääsenssori, kreivi Berg, erityisen salaisen kiertokirjeen siitä kaikille kuvernööreille. Kreivi oli huomannut, että suomenkielisten sanomalehtien toimitukset "erityisellä laajuudella olivat käsitelleet Italian tapahtumia" ja kun hän "oli sitä mieltä, että Suomen rahvaalla ei voisi olla erinomaista hyötyä moisten tapausten tuntemisesta", olisi asianomaisten senssorien tiedoksi annettava, "että sallivat rahvaalle aijotuissa lehdissä julaista ainoastaan sellaisia mielipiteitä Italian kysymyksestä, jotka soveltuvat yhteen lainkuulijaan kansan järjestyksen, siveellisyyden ja velvollisuudentunnon käsitysten kanssa". Tätä huolenpitoaan rahvaanlehtien sisällöstä rupesi toimekas kreivi erityisellä innolla osottaman sen johdosta, että Fr. Cygnaeuksen eräässä keväällä 1860 ilmestyneessä "Rohkea ehdotus" nimisessä lentokirjassa tekemän ehdotuksen mukaisesti ruotsinkielistä rahvaanlehteä maassa puuhattiin. Tuskin oli nim. Cygnaeus esittänyt ehdotuksensa, ennenkuin innostuneina käytiin sitä toteuttamaan: pantiin toimeen osakkeenkeruu tätä tarkoitusta varten, lyhyessä ajassa merkittiin 350 (10 hopearuplan suuruista) osaketta ja jo toukokuussa valittiin johtokunta (F. Cygnaeus, F. L. ja A. Schauman, G. Ehrström ja R. Frenckell), jonka tuli ottaa toimittaja sekä ryhtyä muihin tarpeellisiin toimenpiteisiin. Uuden lehden piti ruveta ilmestymään lokakuusta samana vuonna, sen toimittajaksi otettiin maist. V. Öhberg ja nimeksi sille aijottiin Cygnaeuksen ehdotuksen mukaan "Fyrbåken" (Majakka). Mutta toimikunnan ei ollut niinkään helppo toteuttaa tuota suunnitelmaa. Korkein painoviranomainen, kenraalikuvernööri, otti näet myös vilkasta osaa tähän hommaan. Aluksi kreivi Berg ilmaisi korkean tyytymättömyytensä aijottua nimeä kohtaan, jota hän nähtävästi piti erinomaisen tulenvaarallisena, erehdyttävänä, tai muuten yhteiskunnalle turmiollisena. Siihen määrään vaarallisena piti hän tätä nimeä, että hän kielsi siitä sanomalehdissä keskustelemastakin; siten pyyhittiin Papperslyktanista korkeasta käskystä eräs kirjoitus, vaikka minäkin siinä omasta puolestani, mutta omilla syilläni, koetin osottaa tuota nimeä sopimattomaksi. Oli siis pakko antaa aijotulle lehdelle toinen nimi, ja niin pantiin sen nimeksi "Folkvännen" (Kansan ystävä). Mutta sittenkään vielä ei oltu hetikään selvillä. Kenraalikuvernööri suvaitsi antaa uuden määräyksen, että ennenkuin uudelle lehdelle lupaa annetaan, on sen näytenumero hänelle ensiksi esitettävä. Sellainen "Folkvännenin" näytenumero hänelle kesän kuluessa asianmukaisesti annettiinkin. Mutta siitä oli seurauksena hylkääminen; kreivi oli näytenumerossa keksinyt "valitettavasti hyvin moitittavaan suuntaan kirjoitettuja artikkeleita", niin sanottiin päätöksessä. Pahin oli pieni asiallinen ja tosi kirjoitus "Sisilia ja Garibaldi". Se kai nyt lähinnä aiheutti tuon mainitun kuvernööreille laitetun kiertokirjeen. Ja tätä lyhyttä kiertokirjettä seurasi pian toinen paljo pitempi syysk. 13 p:ltä 1860, jota ei tarvinnut pitää salassa vaan jonka sai ilmoittaa rahvaanlehtien toimittajille ja ulosantajille. Kolmessakymmenessä eri kohdassa — joiden kirjoittamisessa nähtävästi oli ollut auliina apuna silloinen kansliapäällikkö S. H. Antell — otti tuo isällinen kreivi antaakseen neuvoja sanomalehtientoimittajille, miten kansan sanomalehti olisi toimitettava. Lueteltuaan kaikki ne aineet "joiden alalla kansan todellista parasta harrastava sanomalehden toimittaja voisi koko laajassa piirissä käsitellä kansalle hyödyllisiä huomioita ja tietoja", selitti hän lopuksi sopimattomaksi pyrinnöksi tyrkyttää kansalle hyödyttömiä ja sille vieraita aineita ja tapauksia. "Näihin luen kirjoitukset ja tiedonannot valtiollisista tapahtumista Japanissa, Kiinassa, Syyriassa, Sisiliassa, Kalabriassa, Umbriassa, Marokossa ja Meksikossa, joita jotkut sanomalehdentoimittajat syöttävät rahvaalle. Nämä aineet eivät ole paikallaan sanomalehdissä, joita Suomen maalaisrahvaalle toimitetaan". — Millä sydämmellisellä hauskuudella tätä uutta todistusta korkeimman hallitusmiehemme kaikkitietäväisyydestä kaikilla tahoilla vastaanotettiin, sitä en tarvitse sanoa. Mutta kreivi Berg luuli nähtävästi opettavaisilla neuvoillaan ehkäisseensä kaikki rahvaansanomalehdistöstä johtuvat vaarat, sillä vähää sen jälkeen antoi hän nyt ilmestymisluvan "Folkvännen"-lehdelle, joka siten vuoden 1861 alusta saattoi ilmestyä.

* * * * *

Ne olivat iloista ja valoisaa aikaa nämä vuodet 1859 ja 1860, sen olen jo sanonut. Se oli maassamme varsinaisen valtiollisen aamuheräyksen aika. Kaikki, jotka ajattelivat isänmaan tulevaisuutta, näkivät edessään sarastuksen, joskin sen synkät pilvet usein pimittivät. Näitä ajatuksia ja toivomuksia ei kirjoitettuina eikä painettuina voitu ilmoille päästää. Sitä suurempi tarve meillä nuorilla oli vaihtaa suullisesti ajatuksia ja samoin ajattelevat rupesivat siitä syystä yhä useammin persoonallisesti seurustelemaan. Niinpä harvoin kului päivää, jolloin eivät useimmat tai harvemmat siitä piiristä, johon kuuluin, ainakin jotakin hetkeä olleet yhdessä. Tähän piiriin olivat luettavat Karl Collan, Edv. Bergh, Rob. Lagerborg, Hannes Chydenius, Carl Mannerheim, Hugo v. Becker ja muut jo mainitsemani Papperslyktanin avustajat, sekä vielä Rob. Momtgomery, Henr. Borgström, veljekset Jacob ja Gust. Estlander, Theod. Sederholm, Karl Chydenius, Edvin Nylander, Thiod. Seelan, Wilh. Roschier, Lorenzo Runeberg — muita mainitsematta. Virkeä ja raitis elämä vallitsi piirissämme. Me hankimme niin tarkat tiedot kuin mahdollista kaikista kotimaisen politiikan vivahduksista ja harkitsimme niiden mukaan toiveitamme isänmaan kohtaloista; iloitsimme kaikista merkeistä, jotka osoittivat heräävää kansallista ja taloudellista vireyttä ja joita olikin monella taholla maassa nähtävänä; päivän taloudelliset ilmiöt olivat tietysti vilkkaan keskustelun aiheena; ja muun maailman ilmiöitä seurasimme suurimmalla huomiolla. Mutta vakavain keskustelujen keskessä viihtyivät aina myöskin nuortea pila ja ilokin; sukkeluuksia ja sanansutkauksia singahteli myötään ja mieliala Florio Catanin silloin vaatimattoman kondiittorian sisähuoneessa, jossa tavallisesti kokoonnuimme, vilkastui usein vielä sen kautta, että joku soittotaiteilijoistamme, kuten K. Collan tai Filip v. Schantz (joka syksyllä 1860 rupesi pääkaupungissa esiintymään), istahti pianon ääreen ja soitti jonkun isänmaallisen sävellyksensä, taikka taas sen kautta, että saatiin kuulla joku pieni soolo-laulu, kuten kun esim. ystäväni Roschier sanomattoman tunteellisella huumorilla lauloi kaikkien ihaileman uusmaalaisen kansanlaulun.

* * * * *

Mielten vilkkaus ja yleisten asiain harrastus kasvoi kaikkialla maassa hyvin nopeasti. Joskaan ei puhtaasti valtiollisessa suhteessa vielä uskallettu pitää mitään aivan varmana, niin voitiin ainakin taloudellisessa suhteessa iloita todellisista, suurista edistysaskeleista. Hallituksemme johtava mies oli nyt Fabian Langenskiöld, joka, kuten jo mainittu, keväällä 1858 oli tullut v. Haartmanin paikalle raha-asiain päälliköksi. Hän oli tavallista kunnianhimoisempi, kyvykkäämpi, rohkeampi ja tarmokkaampi ja hän tahtoi vakavasti edistää ja hyödyttää isänmaataan. Nuorempana oli hän toiminut opettajana, — Helsingin lyseossa ja Suomen kadettikoulussa —, mutta oli sen ohessa aina ollut huomattu salonkimiehenä; valtiomiesuralle oli hän valmistautunut etupäässä perinpohjin perehtymällä venäjänkieleen, opiskellen useissa Venäjän yliopistoissa. Sitten hän senaatin kielenkääntäjänvirasta siirtyi Pietariin valtiosihteerin virastoon ja siellä oli hän tilaisuudessa osoittamaan diplomaattisia lahjojaan; aluksi häntä käytettiin välitysmiehenä noita riidanalaisia rajaoloja Venäjän-Suomen ja Norjan välillä käsiteltäessä. Hänen onnistumisensa tässä toimessa lisäsivät korkeiden viranomaisten luottamusta häntä kohtaan. Nyt hän nopeasti kohosi. Mihin hänet pantiinkaan, suoriutui hän taitavasti, mikään toimi ei hänelle näyttänyt olevan liian vaikea. Hän osasi oikealla tavalla kohdella Venäjän viranomaisia Pietarissa ja samoin kenraalikuvernööriä Helsingissä ja siten hänestä pian tuli se mies, joka oikeastaan ohjasi Suomen valtioperäsintä. Se kunnianhimo, joka hänet tähän asemaan oli nostanut, ei onneksi ollut pelkkää persoonallista vallanhimoa. Eikä epäilty, että Langenskiöld tahtoi toimittaa suuria maansa hyväksi, ja joskin hän, kuten sittemmin nähtiin, toisinaan kokonaan erehtyi tähän päämäärään johtavista teistä, niin sai hän lyhyellä toiminta-ajallaan kumminkin tehdyksi paljo, josta silloinen aika oli ja jälkimaailma pysyy hänelle kiitollisena.

Yksi niitä toimenpiteitä, jotka Langenskiöldin neuvottelemiskyvyn avulla saatiin aikaan ja jota yleisellä mielihyvällä tervehdittiin, oli se kansainvälinen tullisopimus, joka sisällytettiin asetukseen kauppasopimuksista Venäjän ja Suomen välillä tammik. 31 p:ltä 1859. Senkautta aikaansaatiin entistä suurempi tasapuolisuus molempain maiden tavarainvaihtoa koskeviin ehtoihin ja sitä selvempää tullirajaa, joka siten määrättiin, pidettiin "Suomen vastaisen itsenäisenä pysymisen takeena".

Jos siihen asti vallinneet tulliolot olivat tuntuneet maalle painostavilta, niin vielä vaikeampia olivat rahaolot olleet. Kun Venäjällä itämaisen sodan aikana hopeanvaihto lakkasi ja Venäjän setelit kulkivat Suomessa yhtä helposti kun sen omat, oli Suomen pankki jo 1854 myöskin ollut pakotettu lakkauttamaan hopeavaihtonsa. Suomalaiset ja venäläiset setelit, ynnä ala-arvoinen vaihtoraha, olivat sen jälkeen ainoana vaihdon välikappaleena Suomessa: niiden arvo vaihteli olosuhteiden mukaan ja Venäjän paperirahan kurssi määräsi myöskin suomalaisen. Yhä sietämättömämmältä tuntui se liikeolojen epävarmuus, jonka tämä epäkohta tuotti. Ja yhä yleisemmin ja äänekkäämmin kohosi vaatimuksia, että tämän onnettomuuden syy, Venäjän setelirahan käyminen laillisena maksuvälikappaleena Suomessa, olisi poistettava. Paremmin kuin kukaan muu oivalsi tämän vaatimuksen oikeutuksen maan rahavarainpäällikkö, eikä hän epäillyt tehdä kaikkea voitavaansa, saattaakseen Suomen rahalaitoksen itsenäiselle kannalle. Sitä ei kumminkaan yht'äkkiä voitu tehdä. Mutta huhtik. 4 p. 1860 kypsyi ensimmäinen tärkeämpi hedelmä Langenskiöldin kauniista ponnistuksesta, kun julistus Suomen rahayksilön muuttamisesta ilmestyi. Tämän julistuksen kautta markka ja penni[55] vahvistettiin meidän rahayksilöksemme ja Suomen pankki sai toimekseen lyöttää omaa kuparirahaa sekä ulosantaa seteleitä, aluksi 1-3 markkaa hopeata. Ensimmäiset 3 markan setelit ulosannettiin jo kesäk. 1 p. ja 1 markan setelit nekin ennen juhannusta. Eikä kulunut kuin kaksi kuukautta, ennenkuin (kesäk. 12 p.) Suomen hallitus oikeutettiin hopearahaa lyöttämään (samoja arvoja kuin nytkin vielä) ja Suomen pankki levittämään suurempia seteleitä, 12:sta markasta 100 markkaan. Siten oli varma pohja laskettu sitä rahareformia varten, joka, vapauttamalla maan Venäjän rahan riippuvaisuudesta, oli omiaan tuottamaan meille varman rahakannan, mutta jonka lopullista toteuttamista vielä useita vuosia saatiin odottaa.

Hallituksen suurempiin ja tärkeämpiin toimenpiteisiin kuuluivat nekin, jotka koskivat maan ruununmetsien hoitoa ja metsälaitoksen järjestämistä. Metsähallinto oli tosin jo 1850-luvun ensi vuonna pantu alulle ylitirehtööri C. W. Gyldénin toimesta, mutta vasta saman vuosikymmenen lopulla ryhdyttiin asiaan vakavasti ja vauhdilla. Kreivi Berg rupesi näet kiinnittämään aivan erityistä huomiota metsätalouteen ja kun rahavarainpäällikkö Langenskiöld luuli ruununmetsistä voivansa ammentaa aivan arvaamattomia aarteita valtionrahastoon, innostui hän asiasta vielä enemmän. Eräs ammattimies Saksasta, Tharandin metsäopiston johtaja E. v. Berg kutsuttiin 1858 tänne laatimaan ehdotusta maamme metsälaitoksen järjestämisestä[56] ja varmaankin isoksi osaksi tämän miehen neuvojen mukaan perustettiin Evon metsäopisto 1859, järjestettiin metsävirkamiehistö sekä julaistiin ohjesääntö ruununmetsien hoidosta. Jotta järjestämistyö suoriutuisi nopeammin oli edellisinä vuosina joukko nuoria miehiä valtionavuilla lähetetty Ruotsiin ja Saksaan sikäläisissä opistoissa perehtymään metsänhoitajan toimiin. Ja niin oli Langenskiöld innostunut tähän asiaan, että hän kesällä 1860, tutustuakseen paremmin ruununmetsiin, lähti yli-tireht. apulaisen vphra R. Wreden ja insinöröi A. F. Soldanin seuraamana matkalle maan pohjoisiin osiin, viipyen tällä matkalla yli kaksi kuukautta ja käyden Lapinmaalla asti. Tästä matkasta antoi hän sitten senaattiin seikkaperäisen kertomuksen, joka osittain Litteraturbladetissa julaistiin.

Ilahduttava edistysaskel oli vielä se pieni alku ammattikuntalaitoksen ja kaupparajoitusten siteiden höltymiseksi, joka sisältyi joulukuussa 1859 annettuihin asetuksiin käsityölaitoksista ja tehtaista sekä kauppapuotien perustamisesta maalle. Nämä asetukset olivat vielä kylläkin suppeat, mutta niiden avulla aukeni kumminkin tie vapaampaan elinkeinoja koskevaan lainsäädäntöön, jommoinen ainoastaan säätyjen myötävaikutuksella voitiin aikaan saada.

Samana vuonna ilmestyi myöskin asetus niistä ehdoista ja periaatteista, joiden mukaan hypoteekkiyhdistys oli maahan perustettava. Tällaisen yhdistyksen perustaminen oli vilkkaasti ollut harkittavana maanviljelijäin piireissä ja muunkin yleisön kesken aina siitä lähtien, kuin nuori Henrik Borgström Uudenmaan ja Hämeen läänin maanviljelysseurassa tammikuulla 1858 ensiksi oli tehnyt ehdotuksen hypoteekkiyhdistys-järjestelmän perustamisesta maahamme. Matkojensa ja opintojensa kautta muissa maissa oli Borgström tullut huomaamaan, että maamme korkeampaa taloudellista kehitystä varten hypoteekkiyhdistysten ja yksityispankkien aikaansaaminen on välttämätön ehto. Hänen oli aluksi taisteltava suomalaisen luonteen hitaisuutta vastaan, yleistä tällaisen kysymyksen tuntemattomuutta vastaan ja niitä monia epäilyksiä vastaan, joilla sekä hallitusmiehet että muut vaikuttavat henkilöt hänen ehdotuksiaan kohtelivat, mutta hänen sitkeytensä voitti kaikki ne vaikeudet. Hän ulosantoi lentokirjan "Hypoteekkiyhdistyksistä", hän kirjoitti itse sekä kehoitti muita kirjoittamaan sanomalehtiin artikkeleita tästä kysymyksestä, hän oli laajassa kirjeenvaihdossa, esiintyi seuroissa ja kokouksissa ja siten hänen vähitellen onnistui päämääräänsä päästä. Sen jälkeen kuin hallintomiesten epäilykset olivat väistyneet ja edellämainittu asetus oli tehnyt hypoteekkiyhdistysten perustamisen mahdolliseksi, kuulutettiin asian johdosta yleinen kokous syyskuun 15 p:ksi 1859. Tähän kokoukseen saapui noin 70 maanomistajaa ja muuta asianharrastajaa koko maasta. Etäisemmissä maakunnissa olivat maanviljelijät valinneet valtuutettuja ja lähettäneet heitä edustajikseen. Kokouksen puheenjohtajaksi valittiin kreivi C. M. Creutz ja sihteeriksi Borgström. Rahavarain toimituskunnan päällikkö Langenskiöld oli läsnä näissä kokouksissa, joita vilkkaan keskustelun jatkuessa kesti kaksi päivää. Päätökseksi tuli, että yksi ainoa hypoteekkiyhdistys koko maata varten oli perustettava, jonka päähallinto olisi Helsingissä ja jolla olisi haarayhdistyksiä eri lääneissä. Komitea sai toimekseen laatia ohjesääntöehdotuksen yhdistykselle. Kun tämä ehdotus seuraavan vuoden alussa oli saatu valmiiksi ja jaetuksi, pidettiin perustava kokous Haminassa heinäk. 4 p:nä, jonka jälkeisenä päivänä yleinen maanviljelyskokous siellä avattiin. Ohjesääntöehdotus tarkastettiin siellä ja, vaikka hallitus ei ollut voinut hyväksyä useita niitä tärkeimpiä ehtoja, joita komitea oli katsonut tarpeellisiksi, hyväksyttiin pitkän ja ankaran keskustelun jälkeen; väliaikainen johtokunta valittiin. Hallitus vahvisti säännöt ja yhdistys alotti toimintansa toukokuussa 1860, vaikka sen varsinainen lainaliike alkoi vasta vuonna 1862.

Tässä yhteydessä sai Henr. Borgström toisenkin suuren tuumansa toteutetuksi. Samassa tilaisuudessa Haminassa, jossa hypoteekkiyhdistys perustettiin ja jossa maan tarpeista ja toivomuksista hyvin selvästi ja suorasti keskusteltiin, teki Borgström, — joka oli valmistanut kysymyksen m.m. kirjoittamalla kirjoituksen: "Raha-asema Suomessa 1857 ja yksityispankit", — ehdotuksen "Suomen maanviljelyspankin" perustamisesta. Ehdotusta vilkkaasti kannatettiin, alustavaan osakekirjoitukseen ryhdyttiin heti ja komitea valittiin yhtiön sääntöjä laatimaan. Sitten kuin sääntöehdotuksesta oli keskusteltu ja sitä oli tarkastettu parissa kokouksessa Helsingissä, joissa nimi muutettiin "Suomen Yhdyspankiksi", saattoi tämä maamme ensimmäinen yksityispankki pitää perustavan kokouksensa toukokuussa 1861 ja esivallan luvan saavuttua alkaa vaikutuksensa tammik. 1 p. 1862.

* * * * *

Kaikki nämä maan taloudellisiin oloihin syvästi vaikuttavat toimenpiteet pitivät mieliä vilkkaina ja niistä keskusteltiin sekä vanhojen että nuorten piireissä. Yksinpä sanomalehdistössäkin voitiin puhua jotenkin esteettömästi näistä asioista, — kumminkaan ei Venäjän rahan käypäisyydestä Suomessa, jonka johdosta valitukset kumminkin joka päivä kävivät yhä yleisemmiksi ja haikeammiksi.

Kuinka valtiollisella alalla edistyttiin, millä kannalla valtiopäivävalmistukset olivat, siitä sai suuri yleisö tietää ainoastaan huhuja. Tiedettiin että senaatti oli täydessä toimessa, totellen hallitsijan toukok. 31 p:nä 1859 antamaa käskyä, valmistaakseen luetteloja niistä lainsäädännöllisistä ja taloudellisista kysymyksistä, jotka lähinnä vaativat sellaista lopullista ratkaisua, "joka suuriruhtinaskunnan perustuslakien mukaan ei voinut hallinnollista tietä tapahtua". Mutta tätä työtä tehtiin senaatissa kauan hyvin salaisesti ja hiljaa. Sittemmin saatiin kumminkin tietää, että senaatin jäsenet olivat jakaantuneet eri komiteoihin ja sitten osastoittain kokoontuneet neuvottelemaan siitä, mitkä säätyjen vallasta riippuvat lait ja määräykset olisivat tarkastettavat ja korjattavat. Ja tällöin oli huomattu, että puolen vuosisadan seisahduksen aikana, jolloin lainsäädännöllinen kehitys oli ollut pysäyksissä, tarvittavain lainmuutosten lukumäärä oli kasvanut niin suureksi, että kun komiteain ja osastojen ehdotukset vihdoin alistettiin senaatin täysistunnon tarkastettaviksi, huomattiin mahdottomaksi, että ne kaikki esitettäisiin yhden ainoan säätykokouksen käsiteltäviksi. Täytyi sen vuoksi erottaa erikseen ne kysymykset, joiden alalla muutoksia pidettiin enin tarpeellisina, ja vasta kun näitä oli lähemmin muodosteltu ja perusteltu, saattoi senaatti alussa vuotta 1861 lähettää lopullisen ehdotuksensa hallitsijalle. Mutta saataisiinko todellakin valtiopäivät? Kaikista valmistuksista huolimatta oli kyllin syitä olemassa, jotka saattoivat sitä epäilemään. Tarvittaisiin, niin arveltiin, lujia kannustavia voimia, jos mieli voittaa ne epäilykset, joita Suomen säätyjen kokoonkutsuminen Pietarissa luonnollisesti herätti. Ja oliko sellaisia voimia olemassa? Sellainen kenraalikuvernööri, joka kuten kreivi Berg yksin tahtoi vastata kaikesta ja tehdä kaikki, hän tietenkään ei voinut pitää valtiopäiviä muuna kuin välttämättömänä pahana eikä siis ollut halukas kiirehtimään sellaisen edustuslaitoksen kokoonkutsumista, jonka kanssa hänen tulisi jakaa mahtinsa ja viisautensa. Ministerivaltiosihteeri kreivi Armfeltilta, joka tunnettiin hyvin varovaksi eikä ensinkään alkuunpanijaksi, ei arveltu tässä suhteessa olevan paljon odotettavissa. Niistä miehistä, jotka siihen aikaan olivat vallassa, oli vphra Langenskiöld epäilemättä se, jonka luultiin enin harrastavan valtiopäiviä; olivathan ne välttämättömiä hänen suuria rahauudistuksiaan ja taloudellisia tuumiaan varten. Mutta Langenskiöld oli rohkea ja itseviisas ja sen vuoksi näyttivät hänestäkin perustuslailliset muodot hankaloilta; hän oli jo näyttänyt, että valtionlainoja voitiin ottaa säätyjä kuulustelematta — jota periaatetta hän sittemmin puolusti hämmästyttävällä varmuudella ja sitkeydellä — ja ennen pitkää saatiin nähdä, miten hänen mielestään Suomen säätykokous mukavimmalla tavalla oli järjestettävissä.

Ne voimat, joiden avulla valtiopäiväin aate vihdoin toteutettiin, tulivat muualta.

* * * * *

Vastaisten valtiollisten eduskunta-väittelyjen esipuheena saattoi pitää Ritariston ja Aatelin valtuutettujen kokousta, joka pidettiin alussa vuotta 1860.

Sen johdosta että suurempi määrä ritariston ja aatelin jäseniä oli tehnyt ritarihuonejohtokunnalle anomuksen, jonka nojalla mainittu johtokunta oli esittänyt asian hallitsijalle, oli hallitsija jo syyskuussa 1847 antanut ritaristolle ja aatelille luvan valita yhdeksän valtuutettua, kolme joka luokasta, tarkastamaan ritarihuoneen asiain hoitoa, sen rahastoa, tilejä, arkistoa y.m. sekä antamaan ohjeita niistä ynnä neuvottelemaan ja päättämään ritarihuonetalon rakentamisesta, mikäli rahaston varat kannattavat, ja valitsemaan jäseniä ritarihuonevaliokunnaan. Sukujen päämiesten vaalilistoilla valitsemat valtuutetut kokoontuivat, kreivi C. G. Mannerheimin puheenjohtajana ollen, toukok. 15 p. 1848, mutta hajaantuivat kymmenen päivän perästä kokoontuakseen uudelleen maaliskuulla seuraavana vuonna. Nämä valtuutetut olivat antaneet pietarilaisen akadeemikon Borzen laatia pohja- ja fasaadipiirustukset ritarihuonetta varten, vaan kun nuo piirustukset huomattiin liian suurenmoisiksi, jättivät valtuutetut ritarihuonejohtokunnan toimeksi hankkia muualta uusia piirustuksia sekä sitten, kun ne ovat vahvistetut ja ritarihuonerahaston varat myöten antavat, ryhtyä toimiin talon rakennuttamiseksi.

Valtuutetut olivat sen lisäksi tehneet alamaisen esityksen, että ritaristo ja aateli saisi joka kolmas vuosi valita yhdeksän valtuutettua ja siihen esitykseen saatiin arm. lupa maalisk. 4 p. 1850.

V:na 1855 valittiin siten uusia valtuutettuja, jotka kokoontuivat helmikuulla s.v. kenraalimajuri A. Aminoff puheenjohtajana. He päättivät nyt lunastaa tontin ritarihuonetta varten sen nykyiseltä paikalta sekä hankkivat luvan, että Hallituskatu saatiin avata Maariankatuun asti. Sen ohessa samat valtuutetut päättivät perustaa aatelisten neitosten rahaston sekä valitsivat ritarihuonejohtokunnan, johon m.m. kenraali Cas. v. Kothenkin tuli, ja asessori E. v. Knorring valittiin ritarihuoneen sihteeriksi.

Uusi ritarihuonejohtokunta ryhtyi reippaasti rakennuspuuhiin, laskematta käytettävissä olevia varoja niin aivan tarkoin, ja teki elokuussa 1857, kustannusarvion nojalla joka nousi 54,000 ruplaan, kontrahdin talon rakentamisesta arkkitehti G. Th. Chiewitzin kanssa, jonka piirustukset taloa varten olivat hyväksytyt. Se itsevaltias kiire, jota tässä rakennusyrityksessä oli käytetty, herätti suurta tyytymättömyyttä säädyn jäsenten kesken, varsinkin kun sen ohessa saatiin tietää, että kustannukset nousisivat melkoisessa määrin kulunkiarvion yli. Ja tämän mielialan merkkejä näkyi nyt siinä vaalissa, jonka säädyn valtuutetut taas keväillä 1860 suorittivat.

Kun valtuutetut maalisk. 2 p. 1860 kokoontuivat, niin heistä muutamat heti rupesivat purkamaan tyytymättömyyttään johtokunnan rakennuspuuhia vastaan. Viisi noista yhdeksästä asettui kumminkin johtokunnan puolelle, mutta kun vanhan ritarihuonejärjestyksen mukaan äänestykset tapahtuivat luokittain, pääsivät nuo neljä vastapuolueen miestä (tilanomist. kreivi Aug. Armfelt, vphra H. G. Boije sekä hrat J. A. v. Essen ja A. F. Järnefelt), jotka kaikki kuuluivat ensimmäiseen ja toiseen luokkaan, voitolle päätöksiä tehdessään. Ja kaksi viikkoa kestäneiden kuumien ottelujen jälkeen oli tulos se, että ritarihuoneen rakentamiseen oli ryhdytty ennenkuin tarpeellisia varoja sen päättämiseen oli koolla, joten johtokunta oli siis menetellyt toimivaltansa yli; myöskin lausuttiin moite siitä, että kustannukset olivat tulleet 30,000 hopearuplaa kulunkiarvioita kalliimmiksi. Ja kun tarpeellisia varoja talon valmistamiseksi nyt ei ollut saatavissa, katsoivat valtuutetut ainoaksi keinoksi, että talo sikäli muutettaisiin, että myöskin kolme muuta säätyä vastaisia kokouksiaan varten sieltä saisivat istuntosalinsa sekä huoneet valiokuntia ja kanslioita varten, johon tarkoitukseen hallitusta pyydettiin talon valmistamiseksi myöntämään 28,000 ruplaa ja sen kalustamiseksi sen lisäksi vielä 10,000 ruplaa. Myöntäen, että he omasta puolestaan pitivät tätä tarpeellisten varojen puutteesta syntynyttä ehdotustaan väliaikaisena toimenpiteenä, lausuivat valtuutetut olevansa sitä mieltä, että "maan säätyjen talo, jossa kaikki neljä säätyä voisivat veljellisesti kokoontua yhden katon alla keskustelemaan kaikille säädyille yhtä rakkaan ja kalliin isänmaan eduista, tarvitaan laajempaa ja ajanmukaisempaa tarkoitusta varten kuin Ritarihuone, jonka merkitys ja tarkoitus pakostakin käy yhä vähäpätöisemmäksi, kuta enemmän käsitys aatelistosta erityisenä kastina yhteiskunnassa kalpenee ja vanhenee kaikkia tasoittavan, edistyvän sivistyksen takia". Voimakkaana mielipiteittensä tukena oli valtuutetuilla vielä se seikka, että tämä tontti Aleksanteri I:sen vahvistamalla asemakartalla oli määrätty talolle "pour les quatre états". Ja antoivat valtuutetut ritarihuoneen valiokunnalle toimeksi ensi valtiopäivillä ehdottaa säädylle, että se toisille säädyille lunastettavaksi tarjoaisi kolme neljättäosaa talosta sekä esittäisi H. M:lleen, että, jos tämä tarjous hyväksyttäisiin, taloa kutsuttaisiin Maan Säätyjen yhteiseksi taloksi; silloin olisi ritaristo ja aateli tilaisuudessa ruunulle takaisin maksamaan edellämainitun summan.

Tähän rohkeaan lausuntoon komitean vähemmistö tietenkin pani vastalauseensa. Yhteisesti laadittiin kumminkin ehdotus ritarihuonejärjestykseksi, esitettäväksi säädylle ensi valtiopäivillä, niinkuin tapahtuikin. — Ritarihuonejohtokunnan vaali päättyi niin, ettei ketään entisiä tirehtöörejä jälleenvalittu.

Valtuutettujen rakennustyötä koskevaan esitykseen suostuttiin sikäli, että H. M:nsa määräsi, että pyydetyt 38,000 hopearuplaa olivat yleisistä varoista annettavat ritaristolle ja aatelille "ilman takaisinmaksuvelvollisuutta". Mutta esitykseen talon muuttamisesta yhteiseksi säätytaloksi ei korkeimmasta paikasta koskaan mitään vastausta tullut.

Kotimaisen hallituksen kuvaavia piirteitä oli kreivi Bergin aikaan, enemmän kuin koskaan muulloin, toimenpiteiden johdonmukaisuuden ja yhtenäisyyden puute. Kun toisessa tapauksessa vähän mukauduttiin uudemman ajan ja yleisen mielipiteen vaatimuksiin, rehotti toisissa tapauksissa vanha, absolutistinen varjojenpelko täydellisimmillään. Niin tapahtui m.m. että, samoihin aikoihin kuin säätykokousta virallisesti valmistettiin, hallitus pitkän miettimisen jälkeen kielsi lainopillisen yhdistyksen perustamiselle anotun luvan. Jo alkupuolalla 1850-lukua oli joukko helsinkiläisiä lakimiehiä kokoontunut yksityisiin seuroihin keskustelemaan laintulkitsemisista ja muista lainopillisista kysymyksistä, ja tästä piiristä oli virallisen lainopillisen yhdistyksen tuuma myöskin lähtösin. Joulukuussa 1856 pidetyssä kokouksessa, jossa oli paljo väkeä, päätettiin pyytää lupaa tällaiselle yhdistykselle. Mutta asia oli hallitusmiesten mielestä arveluttava. Kolme vuotta odotettiin turhaan päätöstä ja kun sellainen vihdoin, useiden kuulustelujen perästä, helmikuussa 1860 saapui, oli se kieltävä. Tuuma ei siltä sen kautta kumminkaan vielä rauennut. Seuraavana vuonna haettiin uudelleen vahvistusta yhdistyksen säännöille ja se annettiin helmikuussa 1862, — kreivi Berg oli silloin jo poissa, Samanlainen ilmiö tapahtui, kun pyydettiin lupaa pitää kesällä 1860 yleinen koulunopettajain kokous Helsingissä. Se anomus hyljättiin, mutta sen sijaan myönnettiin koulunopettajille lupa hiippakunnittain pitää kokouksia Turussa, Porvoossa ja Kuopiossa, kaikki samana päivänä, heinäk. 16 ja sitä seuraavina päivinä. — Ne mielipiteet ja toivomukset, joita arveltiin koulunopettajain lausuvan, luultiin kai jäävän vaarattomammiksi, kun ne tällaisen kolmijaon kautta hajoitettiin.

Antoipa yksin se Teollisuusyhdistyskin, joka näihin aikoihin (keväällä 1860) perustettiin, ja jonka tarkoitus oli herättää ja levittää harrastusta teollisuutta kohtaan yleensä, korkeille viranomaisille vakavaa aprikoimisen aihetta. Siltä ei tosin anottua perustamisen lupaa kielletty, mutta lähes vuoden ajan saatiin odottaa suostumusta. Yhdistyksen perustajat ja toimekkaimmat jäsenet olivat A. F. Soldan, A. O. Saelan, R. Frenckell, H. Borgström y.m. Parin vuoden ajan vietti tämä yhdistys sangen virkeää elämää: yleisiä kokouksia, joissa oli esitelmiä ja keskusteluja kansallistaloudellisista ja teknillisistä aineista, pidettiin tuhkatiheään, hankittiin oma huoneusto, jossa oli aikakautista kirjallisuutta ja kirjasto, julaistiin muutamia lentokirjavihkoja j.n.e., mutta pian nukahti tuo yhdistys ja hajaantui vihdoin kokonaan.

* * * * *

Se kaikki aaveenpelko, jota yläilmoissa oli, ei ollut kumminkaan voinut ehkäistä sellaisia innostuksen ilmiöitä, kuin varojenkeräystä sotavanhusten ja ylioppilastalon hyväksi — molempia näitä tarkoituksia varten pidettiin vielä vuosina 1859-61 Helsingissä kirjallisia iltamia esitelmineen ja lausuntoineen, sekä konsertteja ja lauluiltamia joukottain — eikä voitu ehkäistä myöskään sitä uutta kansallista heräystä, joka syksyllä 1859 pantiin toimeen muistopatsaan pystyttämistä varten Porthanille. Tämän tuuman oli ensiksi herättänyt Fr. Cygnaeus ja kolme vuotta oli kuvanveistäjä C. Sjöstrand jo sitä patsasta muovaillut. Suomalaisen kirjallisuuden seura oli ottanut tämän aatteen toteuttamisen tehtäväkseen ja kun Sjöströmillä nyt oli suunnitelmansa ja mallinsa valmiina, katsottiin ajan tulleen ryhtyä tarvittavia varoja kokoomaan kansallisen keräyksen kautta. Listoja lähetettiin yli koko maan. Ja muullakin tavalla koetettiin eri tahoilla edistää tuota isänmaallista yritystä. Helsingissä toimeenpantiin tätä tarkoitusta varten maalisk. 16 p:nä, Porthanin kuolinpäivänä, konsertti, joka muodostui hyvin juhlalliseksi. Fr. Cygnaeus oli tätä tilaisuutta varten kirjoittanut juhlarunon Porthanin kunniaksi; Fr. Pacius oli runoon säveltänyt erittäin ihanan musiikin ja sen arvokasta esittämistä varten koonnut ja harjoittanut köörin ja orkesterin, joka oli suurempi kuin mitä Helsingissä koskaan ennen oli nähty. Erilaisia juhlia järjestettiin samoihin aikoihin myöskin muilla paikkakunnilla. Mutta riittäviä varoja ei kumminkaan saatu ennenkuin seuraavana vuonna, 1861, jolloin suurta hälytyskelloa soitettiin ja Porthanin syntymäpäivää, marrask. 9 p:ää, vietettiin juhlilla ja rahankeräyksillä melkein jokaisessa maamme kylässä.

* * * * *

Niitä isänmaallisia pyrintöjä, jotka 1850-luvun viime vuosina pääsivät vauhtiin, oli myöskin kotimaisen teaatterin synnyttäminen. Tämän pyrinnön ahjona oli ylioppilasten dramaattinen yhdistys. Yhdistys ei ollut lamautunut siitä huonosta onnesta, joka, kuten edellä on kerrottu, senssuurin taholta kohtasi erästä sen keväällä 1858 esittämää kappaletta, vaan päätti se rohkeasti taas seuraavana kevännä julkisuudessa esittää näytäntöjä. Nyt oltiin jo siksi rohkeita, että laadittiin melkein yksinomaan suomenkielinen ohjelmisto. Eikä sen pienempää kappaletta ajateltu kuin suuren Holbergin viisinäytöksistä komediaa Erasmus Montanusta, josta P. Hannikainen jo aikusemmin oli laatinut meikäläisiin oloihin sovitetun suomennoksen nimeltä Antonius Putronius "Kanavaan" ja jota Ahlqvist ja O. Toppelius vieläkin olivat muodostelleet. Se päätettiin nyt Toppeluksen johdolla antaa ilman naisnäyttelijäin apua. Sen ohessa otettiin ohjelmaan pieni ruotsinkielinen J. J. Wecksellin alkuperäinen kappale nimeltä "Kaksi ylioppilasta runoja keräämässä". Nämä kappaleet esitettiin Helsingin teaatterissa huhtikuun lopulla ja toukokuun alulla 1859 kahdessa viikossa viisi kertaa täpötäydelle huoneelle. Helsingin yleisö huomasi, että suomenkieli ei ollut sille niinkään vierasta, kuin moni kenties oli luullut. Antonius Putronius, jonka pääosaa näytteli S. W. Hornborg (sittemmin senaattori), herätti erinomaista suosiota; sitävastoin tuota pientä ruotsinkielistä kappaletta, — jossa tekijä itse näytteli naisosaa — syystä ankarasti arvosteltiin eikä sitä viimeisessä näytännössä enää esitettykään.

Ylpeänä siitä, että se pääkaupungin näyttämöllä näin menestyksellä oli esiintynyt, oli ylioppilasteaatteri jo valmis lähtemään "Putroniuksineen" muuallekin, ainakin Turkuun; mutta kanslerinvirastosta Pietarista tullut kielto teki lopun tästä suunnitelmasta. Yhtä haihtuva oli toinen rohkea tuuma, joka näyttelijöille ehdotettiin, että he näet omistaisivat koko työnsä ja tulevaisuutensa kansalliselle näyttämölle, kotimaiselle teaatterille. Sen sijaan päätti dramaattinen yhdistys, edistääkseen edes kotimaisen näyttämön syntymistä, luovuttaa suurimman osan annetuista näytännöistä kertyneistä tuloista, noin 500 hopearuplaa, teaatterikoulun[57] hyväksi, taikka, kuten lahjakirjassa sanottiin "sellaisen Helsinkiin perustettavan oppilaitoksen apurahaston pohjaksi, jossa suomalaiset oppilaat saavat dramaattisille näyttelijöille tarpeellista opetusta". Tämä lahja, niin toivottiin, toisi ehkä muita jälessään, joten rahasto pääsisi kasvamaan. Varojen tallentaminen ja käyttäminen uskottiin aluksi professoreille Fr. Cygnaeukselle ja Z. Topeliukselle sekä yhdistyksen kahdelle toimeliaimmalle jäsenelle. A. Toppeliukselle ja C. Mannerheimille toimeksi.

Eikä teaatterikouluaate seuraavina vuosina unhottunutkaan. Toukokuussa 1860 annettiin tätä tarkotusta varten kuusi n.s. amatöörinäytäntöä, osaksi suomenkielisellä, osaksi ruotsinkielisellä ohjelmalla. Kahdessa viime näytännössä, jotka annettiin promotsioonin edellä, esitettiin taas "Antonius Putronius" melkein samalla miehistöllä kuin edellisenä vuonna ja samalla menestyksellä. Myöskin Turussa, Viipurissa ja muissa kaupungissa koottiin seuranäytelmillä apurahoja teaatterikoulurahastoon. Mutta ylioppilasten dramaattinen yhdistys nukahti pian eikä enää herännytkään.

* * * * *

Mainitsin promotsioonin. Se promotsioonijuhla, joka nyt, toukok. 31 p. 1860, vietettiin historiallis-kielitieteellisessä ja fyysillis-matemaattisessa tiedekunnassa, jotka vielä eivät olleet yhtyneet, ei jäänyt erityisyyksiään vaille yhtävähän kuin v:n 1857 promotsiooni.

Yliopiston hallintomiehet olivat edeltäkäsin pitäneet huolta, ettei mitään kutsumusta Ruotsin yliopistojen nuorisolle eikä muuta sellaista saisi tulla kysymykseen. Mutta kuitenkin satutti kohtalo niin, että nytkin eräs vieras Ruotsista tuli vilkastuttaneeksi ja kohottaneeksi tätä akateemista juhlaa. Kahta vanhusta, korkeasti kunnioitettua maamiestä, jotka molemmat kauan olivat olleet Suomesta poissa, saatiin nyt täällä vihkiäisvieraina tervehtiä ja he lisäsivät juhlan loistoa. Samalla höyrylaivalla saapuivat, toukok. 26 p:nä, nämä molemmat vieraat, maaherra Gustaf Montgomery, v:n 1808 sodan historioitsija ja itse tämän sodan sotavanhuksia, sekä valtioarkistonhoitaja J. J. Nordström, jota ei Suomessa oltu nähty sittenkuin hän 1846 jätti opettajavirkansa yliopistossamme. Taaja ihmisjoukko, ylioppilaat etunenässä, oli kokoontunut höyrylaivaa vastaan; innostus, noita kalliita vieraita nähtäessä, oli sanomaton; korkealle kajahti laulu, riemu- ja hurraahuudot. Itse vihkiäisissä ja sitten useissa tilaisuuksissa seuraavina päivinä olivat nuo kaksi Suomen poikaa lämpösten suosionosoitusten esineenä. Kesäk. 2 p:nä annettiin heidän kunniakseen Kaivohuoneella juhlapäivälliset, joihin otti osaa noin 150 kaupunkilaista ja matkustajaa. Nordströmille siellä puhui F. L. Schauman, Montgomerylle Fr. Cygnaeus, molempain kunniaksi oli B. O. Lille kirjoittanut runon, joka laulettiin. Sekä surun että ilon kyyneleitä kimalteli monen silmissä.

Nordström palasi muutaman viikon täällä viivyttyään Hämeen ja Turun kautta Ruotsiin. Montgomery, joka 70 vuoden ijästään huolimatta oli juhlatilaisuuksissa yhtä pirteä ja reipas kuin nuorimmat joukossa, hän viipyi vielä muutamia päiviä Suomessa ja kävi sillävälin Porvoossa Runebergin luona, joka myös oli ollut vihkiäisjuhlan innostusta lisäämässä. Porvooseen häntä seurasi joukko nuorempia ja vanhempia miehiä, jotka häneen olivat lähinnä tutustuneet. Siellä, Runebergin luona, muutamia herttasia hetkiä vietettiin, erinomaisen juhlallisiakin hetkiä sen puolesta, että siellä kuulimme runoilijan itsensä v. 1808 sotavanhukselle lukevan muutamia Vänrikki Stoolin vielä painamatta olevia lauluja.

Mutta ei ainoastaan noiden kahden vanhan suomalaisen käynti syntymämaassaan tehnyt v. 1860 promotsioonia muistettavaksi. Juhla antoi vielä aihetta tapahtumaan, joka ei jäänyt valtiollista merkitystä vaille.

Nuorten maisterien piti, kuten tavallisesti, pitää vihkiäistanssiaiset. Mutta oli luovuttu tuosta vanhasta tavasta kutsua tanssiaisiin valtiokalenterin mukaan kaikki korkeimmat viranomaiset perheineen: nyt kutsuttiin ainoastaan vihittyjen persoonallisia tuttavia. Maan kenraalikuvernöörikin jäi siten kutsumatta: ja tämän kutsun välttäminen olikin ehkä koko tanssiohjelman muuttamisen varsinaisena syynä. Mutta tällainen kutsukysymys ei saanut mennä huomaamatta. Kreivi Berg palasi pari päivää ennen promotsioonia Pietarista — jossa hän oli tehnyt tilin käynnistään Tukholmassa hallitsijansa edustajana Kaarlo XV:n kruunajaisissa — ja huomasi nyt, että nuoret vihittävät olivat jättäneet hänet tanssiaisiin kutsumatta. Se oli loukkaus, jota kuumaverinen kreivi piti miltei kapinana korkeinta valtaa vastaan. Raivoissaan hän siitä sähköittää Pietariin ja kohta tulee sieltä nuorille maistereille kielto pitää vihkiäistanssiaisia.

Kielto saapui päivää ennen promotsioonia äkillisenä salamaniskuna hämmästyttäen tuon tavallista lukuisamman juhlayleisön. Ja se salama sai tulenkin syttymään. Sellaista kiihkoa, sellaista tulta kuin tuona promotsioonin edellisenä päivänä, on harvoin havaittu suomalaisten mielissä. Kaikki oli tanssiaisia varten valmiina ja nyt niitä ei saataisikaan pitää, — ainoastaan hänen vuoksensa. Se oli jo liikaa, sitä ei voitu sietää. Naiset raivosivat, ymmärrettävästi kyllä, yhtä pahasti kuin miehet. Kenraalikuvernöörin talon edustalla esplanaadissa seisoi pitkin päivää ihmisjoukkoja, matkustajia ja kaupunkilaisia, miehiä ja naisia, jotka kukin tahollaan neuvottelivat siitä mitä olisi tehtävä. Mikä teki minkin ehdotuksen ja vihdoin keksi joku sen neuvon, että tanssiaiset, joita nuoret maisterit eivät saaneet antaa, pantaisiin toimeen heidän miespuolisten kutsuvierastensa puolesta. Ja siihen yhtyivät kaikki. Yhtäkkiä muodostui komitea, jonka etunenässä oli tuo kaikkia kansalaisten toimia vilkkaasti harrastava kreivi Creutz ja joka ryhtyi tarpeellisiin valmistuksiin sekä tarjosi tilaisuuden ilmoittautumiseen. Jo muutamain tuntien kuluessa oli yli 430 henkeä ilmoittautunut osallisiksi. Tanssiaiset siis pidettiin samana päivänä ja tuntina ja samassa huoneustossa (Seurahuoneella), jossa ne alkuaan olivat aijotut pidettäviksi, kutsujat vain olivat kutsuttuja. Ja kun isäntiä oli mainittu määrä, kutsuttuja maistereita ja ylioppilaita 350 ja kutsuttuja naisia 8-900, ja kun mielet kreivi Bergin toimenpiteen takia olivat innostuneet, muodostui näistä pidoista varmaankin suurenmoisimmat promotsioonitanssiaiset, mitä koskaan on pidetty.

Maan korkein hallitusmies istui linnassaan ja katseli kuinka yleisö ajoi niihin tanssiaisiin, jotka hän oli kieltänyt, viettääkseen niitä — ilman häntä. Sellainen mielenosoitus, sellainen hänen virkamahtinsa halveksiminen oli liian julkeaa: sen täytyi piankin tulla tunnetuksi Pietarissa ja Talvipalatsissa. Mitä oli tuon suuttuneen kreivin nyt tehtävä? Hänen luonteensa mukaista ei ollut tunnustaa, että hän itse lyhytnäköisyydellään oli aiheuttanut tämän mielenosoituksen. Sen sijaan koetti hän pelastaa kunniansa esittämällä mitä pikimmin asian sen vaarallisen vallankumouksen oireeksi, joka parhaillaan leveni koko maassa ja erityisesti sen yliopistossa. Hän kiirehti sen vuoksi Pietariin. Mutta pari päivää ennen häntä oli sinne jo ehtinyt varakansleri Munck ja hän oli onnistunut yhdessä Armfeltin kanssa esittämällä asiat todellisessa valossaan tehdä tyhjiksi kenraalikuvernöörin myrkylliset hankkeet.

Kenraalikuvernöörin ja ministerivaltiosihteerin välit olivat jo sitä ennen olleet huonot. Mutta siitä ajasta olivat he auttamattomia vihollisia. Nyt oli vain koetettava, kumpi heistä saisi sysätyksi toisensa syrjään. Vehkeiden arkaan taitoon olivat he molemmatkin perehtyneet. Mutta Bergin vehkeissä oli liian usein huomattu sangen selvää totuudenrakkauden puutetta. Ja tämä puute se hänet lopullisestikin kaatoi.

* * * * *

Helsingin elämän merkittävimpiin tapahtumiin v. 1860 kuului tuon kauan ikävöidyn teaatteritalon valmistuminen ja vihkiminen.

Vanhassa teaatteritalossa oli syksyllä 1858 ja keväillä 1859 edellä mainittu Anderssonin seurue yhä esiintynyt. Tässä seurueessa sai nyt Helsinki ensi kerran tutustua neiti Hedvig Ch. Forssmaniin, joka sittemmin rouva Raana sai niin tärkeän sijan teaatterimme historiassa. Talvikaudeksi tänne asettui Schwartzin & Dahlgrenen seurue, joka ei yleisön vaatimuksia tyydyttänyt ja sitten sisällisten levottomuuksien takia keväillä 1860 täällä hajaantui.

Oli jo väsytty näihin alituisesti vaihtuviin kierteleviin teaatteriseurueihin ja katsottiin ajan tulleen, että Helsinki hankkisi itselleen pysyväisen ruotsalaisen näyttelijäkunnan, josta sitten vähitellen kotimainen dramaattinen teaatteri voisi muodostua. Kotimaisesta teaatterista eivät uneksineet ainoastaan ylioppilaat; vanhemmatkin näytelmätaiteen ystävät kirjoittivat ja keskustelivat innolla asiasta, Välttämättömin ehto oman teaatterin tulevaisuudelle oli kumminkin uusi, arvokas teaatteritalo, siitä oli jo kauan oltu yhtä mieltä. Ja tämä ehto oli nyt toteutumaisillaan.

Uusi teaatteritalo, jonka perustustyöt olivat alkaneet keväillä 1858, alkoi syksyllä 1860 tosiaankin valmistua. Kärsimättömänä ja jännityksellä odotti yleisö sen vihkimistä. Mutta yksi työn valmistumiseksi ilmoitettu määräaika toisensa perästä kului ja mieliala arkkitehtiä hra Chiewitsiä kohtaan kävi yhä äkäsemmäksi. Paljo oli häntä vastaan muutenkin ollut muistutettavaa: kustannukset, jotka alkujaan olivat arvatut 66,000 hopearuplaksi, nousivat 110,000 ruplaan: ja ne, jotka olivat talossa päässeet käymään sillaikaa kuin sitä rakennettiin, tiesivät kertoa, että se ei järjestyksensä eikä sisustuksensa puolesta suinkaan kaikkia vaatimuksia vastannut. Ja se uhkamieli, jolla Chiewits kohteli kaikkia muistutuksia, ei puolestaan arvostelua lieventänyt.

Pysyväistä teaatteriseuruetta ei kumminkaan oltu edes koetettu aikaansaada uuteen taloon sen ensi vuodeksi. Jo keväillä oli teaatteri näytäntökaudeksi 1860-61 vuokrattu hra P. Delandille, jonka paremmin kuin kenenkään muun ruotsalaisen teaatterin johtajan arveltiin voivan tarjota kelvollisia näyttämöesityksiä. Mutta uusi teaatteritalo oli kumminkin vihittävä kotimaisilla voimilla. Topelius ja Pacius, samat miehet, jotka "Kaarlo kuninkaan metsästyksellä" olivat laskeneet tämän uuden talon ensimmäiset perustuskivet, ryhtyivät nyt myöskin valmistamaan talon arvokasta ja kansallista vihkimistä. Yhteisesti olivat he tätä tilaisuutta varten luoneet soitannollisen satunäytelmän "Kypron prinsessa", jonka tekstin aihe, niin oudolta kuin nimi kuulostikin, oli puhtaasti suomalainen, Kalevalasta otettu. Kappale päätettiin antaa, niinkuin "Kaarlo kuninkaan metsästyskin", yksinomaan taiteenharrastajain avulla. Jo syyskuussa alkoivat harjoitukset tuon väsymättömän Paciuksen johdolla. Mutta vasta marrask. 18 p:nä pääsivät näyttelijät uudelle näyttämölle harjoittelemaan; kuta kauemmin tätä tilaisuutta oli odotettu, sitä juhlallisemmaksi se kävi. Harjoitus alkoi "Maamme"-laululla, jonka kööri ja orkesteri esittivät.

Pysyväisen orkesterin aikaansaamisesta oli jo huolta pidetty aikusemmin kuin pysyvän näyttelijäkunnan perustamisesta. Jo syksyllä 1858 oli seitsemän nuorta suomalaista lähetetty valtionavuilla Leipzigiin, sikäläisessä konservatoriossa valmistumaan jäseniksi vastaiseen teaatteriorkesteriin, jonka vastaista kannattamista varten sen ohessa apuraha myönnettiin. Yksi näitä nuoria miehiä oli Filip v. Schantz, jolle, hänen palatessaan kotiin 1860, teaatteritalojohtokunta uskoi orkesterin johtamisen, ja sen tämä nuori ja reipas kapellimestari jo syksyn alussa oli saanut järjestetyksi. Aluksi siihen kuului 21 jäsentä, joiden joukossa oli tuo mainio viulunsoittajamme Joh. Lindberg sekä nuo kuusi Schantzin ohessa lähetettyä stipendiaattia ja sitäpaitsi muutamia kotimaisia entisiä sotilassoittajia: muuten kuului orkesteriin ulkomaalaisia, joista sellonsoittaja Aug. Meissner on muistettavin. Tällä joukollaan rupesi Schantz heti Seurahuoneella antamaan sarjan helppotajuisia musiikki-iltamia, jotka herättivät vilkkainta suosiota.

Vihdoin, marrask. 28 p., saattoi tuo kauan kaivattu, viimeksi vielä leskikeisarinna Aleksandran kuoleman kautta muutamia päiviä viivästynyt vihkiminen tapahtua. Tuo uusi kaasulla valaistu sali oli täynnä juhlapukuista yleisöä, Helsingin loistavinta yleisöä. Mieliala oli juhlallinen ja innostus suuri koko illan. Ohjelma alettiin uudella "Kullervo-ouvertyrillä", jonka Schantz oli säveltänyt ja jonka hänen orkesterinsa, taiteensuosijoilla melkoisesti vahvistettuna, esitti. Senjälkeen kohosi ensi kerran uuden näyttämön esirippu ja maisteri L. Mechelin lausui Fr. Cygnaeuksen kirjoittaman proloogin, joka hetken merkityistä tulkitsi. Senjälkeen lausui yliopp. S. W. Hougberg Jul. Krohnin kirjoittaman suomenkielisen proloogin. Ja kun alkusoitto "Kaarle kuninkaan metsästyksestä" oli soitettu Paciuksen johdolla, alkoi "Kypron Prinsessa". Kun esirippu viime näytöksen jälkeen oli laskenut, pyysi yleisö "Maamme"-laulun ja se laulettiin näyttämöltä orkesterin säestyksellä. Pacius, Topelius ja näyttelijät kutsuttiin nyt esiin. Ja lopuksi vielä laulettiin "Suomen laulu". Näytelmän loputtua tarjottiin vihkiäisissä myötävaikuttaneille juhla-illalliset, joissa Cygnaeus piti puheen ja Pacius ja Topelius olivat vilkkaiden kunnianosoitusten esineenä. Siten oli teaatteritalo vihdoinkin vihitty. Ei kukaan voinut aavistaa, minkä kohtalon alaiseksi se kohta jo puolta vuotta myöhemmin joutui. — Juhlaohjelma annettiin vielä kahtena päivänä. Mutta jouluk. 2 p:nä sai P. Deland alottaa esityksensä.

Paljon ponnistuksia oli uuden teaatteritalon aikaansaamiseksi vaadittu. Mutta melkein yhtä paljo ponnistuksia vaadittiin, ennenkuin tuo vanha puuteaatteri, joka yhä törötti puistossa uuden tiellä, saatiin pois paikoiltaan. Vanhalla teaatteritalolla oli uskollinen ja uuttera toimikunta, joka todellakin oli suurenmoisesti itsepäinen; täytyi pitää molemmilla tahoilla monta yhtiökokousta, molemmin puolin oli haastettava toisiaan oikeuteen ja pitkästi kesti muita rettelöitä, ennenkuin sopimus saatiin aikaan vanhan talon osakkeiden siirtämisestä kohtuhinnalla uuden talon yhtiölle. Mutta vihdoin se kumminkin onnistui ja helmikuussa 1861 siirtyi sitten tuo riidanalainen talo julkisella huutokaupalla (14,000 hopearuplalla) uusille omistajille, jotka vielä saman vuoden lopulla pystyttivät sen Arkkaadian huvilan alueelle Espoon tullin edustalle, jossa se sitten, samoinkuin entisellä paikallaan, yhä edelleen kasvoi sekä pituudeltaan, leveydeltään että korkeudeltaan ja palveli näytelmätaiteen yleviä pyrintöjä.

* * * * *

Uudessa teaatteritalossa sai Helsingin yleisö ensi kerran nauttia kaasuvalosta. Kaasuvalaistusyhtiö, joka oli perustettu 1860, oli ripeästi rakentanut kaasutehtaansa ja vuoden lopussa oli se valmis tarjoamaan valoaan ei ainoastaan teaatterille vaan kaduillekin. Olihan se suuri edistysaskel kaupungin kehityksessä.

Mutta vielä suuremmalla ilolla saattoivat edistyksen ystävät nähdä, kuinka Helsingin rautatieaseman rakennukset samana vuonna kohosivat paaluilleen Glo-Iammikon entiselle mutapohjalle. Helsingin—Hämeenlinnan rautatie, Suomen ensimmäinen rata, valmistui valmistumistaan. Ensi lokomotiivit toi Gust. Törnudd Englannista tänne. Iloisilla toiveilla nähtiin tässäkin uuden ajan sarastavan.

Ritarihuone, teaatteri, kaasutehdas, asematalo ja sen ohessa uudet, osaksi valmistuneet, osaksi alullepannut kirkot, — sellaisia merkillisyyksiä saattaa Helsingin kaupungin rakennushistoria 50-luvun viime vuosilta kertoa. Kirkonrakennus oli erikoisala, johon kreivi Berg m.m. näihin aikoihin omisti laajan harrastuksensa. Itse oli hän saksalainen luterilainen, hänen puolisonsa, joka oli italialaista syntyperää, oli katoolilainen ja keisarikunnan valtiokirkolle hän tietysti varsinkaan ei voinut olla kylmäkiskoinen: kaikki nämä eri uskonopit hän siis ennakkoluulottomasti sulki suojelevaan syliinsä. Pieni katoolilainen kirkko vihittiin jo 1860. Uudelle kreikkalaisvenäläiselle kirkolle valitsi hän paikan Katajanokan vuorilta, hankki sille piirustukset mainiolta arkkitehdiltä Gronostajeffiltä, sekä piti huolta, että varoja sen pikaista rakentamista varten ei puuttunut. Ja saksalaisen seurakunnan kirkon hankkeita, jotka samaan aikaan olivat vireillä, kannatti kenraalikuvernööri vilkkaasti.

Yksityisen rakennusyrittelijäisyyden muistomerkkejä ei sitävastoin ole olemassa samoilta ajoilta sanottavasti. Vähitellen syntyi uusia rakennuksia kaikille kaupungin ulkoreunoille, valmistaen tilaa kasvavalle väestölle. Asukasmäärä lisääntyi myötään, kumminkaan ei samalla vauhdilla kuin sodan jälkeisinä vuosina. Ruotsalais-suomalaisen seurakunnan väkiluvun lisäys ilmoitettiin v. 1858 582 hengeksi, v. 1859 489:ksi ja 1860 667:ksi hengeksi. Siten teki mainitun seurakunnan väkiluku v:n 1860 päättyessä noin 22,500 henkeä. Helsinki ei vielä ollut aivan suuri kaupunki.

* * * * *

Siksi suuri Helsinki kumminkin oli, että se tunsi useammin kuin kahdesti viikossa ilmestyväin sanomalehtien tarpeen, muidenkin kuin virallisten. Sanomalehti Viborg oli jo 1859 ruvennut ilmestymään kolmesti viikossa. Åbo Underrättelser, joka kustantajansa J. W. Liljan toimittamana oli uuteen eloon elpynyt ja joka terävillä pistoksillaan valmisti paikkakunnan senssorille unettomia öitä, seurasi 1860 esimerkkiä. Ja silloin ei pääkaupungin enin levinnyt lehti, Hels. Tidningar, enää voinut jättäytyä jälelle, vaan rupesi sekin 1860 ilmestymään kolmasti viikossa, taikka joka tiistai, torstai ja lauvantai.

Z. Topelius oli silloin vielä Hels. Tidn:n toimittajana. Mutta aika oli nyt toinen kuin se, jolloin hän 19 vuotta sitten oli ottanut lehden hoitaakseen. Jo edellisen vuoden kuluessa oli hän puhunut haluavansa jättää toimituksen toisiin käsiin: hän ei pitänyt itseään niiden valtiollisten ja muiden yhteiskunnallisten pyrintöjen sopivana puhemiehenä, jotka nyt olivat tärkeimpiä. Oli kumminkin suuri yllätys, kun eräänä päivänä kesäk. alussa 1860 B. A. Thuneherg, konsuli G. O. Wasenius vainajan vanha kirjakauppaliike-toveri ja hänen jälkeläisensä Hels. T:n omistajana saapui luokseni ja kysyi, haluaisinko seuraavan vuoden alusta ottaa hänen lehtensä toimittamisen huolekseni: Topelius tahtoi näet luopua sitä johtamasta ja siitä vastaamasta, mutta suostui edelleen lehteen kirjoittamaan kertomuksia, Välskärin kertomuksia y.m., sekä silloin tällöin kirjoituksia omalla nimimerkillään. Tarjous oli minulle viettelevä ja kunnioittava. Huomasin itse, kuinka vaikeaksi kävisi ajan mittaan saada yleisöä tyytymään viikkolehteen, jommoinen Papperslyktan oli, jo toisena vuonna oli sen lukijakunta melkoisesti vähentynyt.[58] Ja jos ymmärsinkin, ettei ollut helppoa astua sellaisen toimittajan paikalle, joka siinä määrässä kuin Topelius oli nauttinut yleisön myötätuntoisuutta ja suosiota, niin voitin pian nämä epäilykset. En arvioinut voimiani liian suuriksi: muuten tulossa oli yhä arempi ja vilkkaampi aika ja silloin oli minusta tärkeää saada niitä vakaantuneita mielipiteitäni, joita maamme suurimmista elinkysymyksistä olin omaksunut, edustetuiksi maan enin luetussa lehdessä, — sen asian vuoksi kannatti alistua vaivoihin ja vaikeuksiinkin. En senvuoksi kauan epäillyt: vastaanotin tarjouksen, sitoutuen lehteen kolmeksi vuodeksi. Asia oli vastaiseksi pidettävä salassa ja se pysyikin salassa vuoden viime kuukausiin asti.

Rohkealla mielellä uutta vuotta varten valmistausin. Oli minulle kumminkin hetki vaikea, kun eräänä v:n 1860 viimeisistä illoista istuin Topeliuksen luona vastaanottamassa häneltä toimitusaskareet. Raskaampaa oli sittenkin eroavan luopua tästä paperivaltikkaasta, jota hän 19 vuotta oli pitänyt käsissään, kuin uuden miehen ottaa se vastaan. Ja olihan se ymmärrettävää. Topeliuksen viime numerossa olivat hänen jäähyväissanansa — "hänen omalla sydänverellään kirjoitetut", kuten sanottiin — yleisölle: "Eipä eroa mies kernaasti sellaisesta piiristä, joka on noussut samasta ajan juuresta kuin hän itse ja jossa hänet varmasti ymmärretään. Kun olen nähnyt näiden lukijain lukumäärän vuosittain lisääntyvän, kun olen nähnyt kreivin ja suutarin oppilaan samalla innolla hakevan sen palstoilta jotakin itselleen, ja kun olen joskus Lapinmaan rajoilta Suomen lahden rannoille asti ja vielä etemmäs huomannut sellaisen sanan vastakaikua, joka on oikeaan aikaansa puhuttu, — silloin suotakoon minulle anteeksi, jos olen toivoessani voivani vaikuttaa jotakin hyvää, unhottanut mitä aikamme vaatii ja mitä sen täytyy vaatia maan enin levinneeltä sanomalehdeltä."

Papperslyktan ei kumminkaan vielä kuollut, vaikka sen minä hylkäsin. Edv. Bergh ja Rob. Lagerborg pyysivät saada jatkaa sitä seuraavana vuonna (1861) ja mielelläni heidän pyyntöönsä suostuin. Bergh oli viime vuosina kirjoitellut pääasiallisesti Åbo Underrättelseriin. Lagerborg oli alkupuolen vuotta 1860 palvellut opettajaupseerina äsken perustetussa Hämeenlinnan tarkka-ampujakoulussa, pitäen siellä sotatieteellisiä esitelmiä, mutta hän oli koulun pian lakattua palannut alikapteenin arvonimellä kaartin kasarmiin. Jo kesällä oli hän maininnut minulle, että hän aikoi jättää koko ennen tuumaamansa sotilas- ja virkamiesuransa sikseen ja omistaa elämänsä sanomalehtityölle. Tämä miehevän luonteen piirre minua ilahdutti, vaan en sittenkään voinut häntä kehottaa enkä kiellellä; tiesin paremmin kuin hän, mitä vaikeuksia sanomalehtimiehellä meidän maassa on. Mutta Lagerborg ei voinut vastustaa henkensä kutsumusta; ensi askeleensa uudella urallaan astui hän nyt Papperslyktanissa, joka hänelle oli Helsingfors Dagbladin edelläkävijä.

* * * * *

Vuosisadan kuudes vuosikymmen läheni nyt loppuansa. Kaiken sen kohoksi, mitä se oli Suomen kansallisen kehityksen hyväksi oli tehnyt, ilmestyi nyt sen viime hetkellä vielä kaunis ja kuihtumaton koristus: Vänrikki Stoolin tarinain toinen kokoelma.

Sellaista ei tapahdu usein ja siksipä se onkin minun kauniimpia muistojani. Jouluk. 14 p:nä — päivälleen 12 vuotta myöhemmin kuin ensimmäinen kokoelma — ilmestyi tuo odotettu vihkonen yleisön käsiin. Mutta kaikki eivät voineet odottaa niin kauan. Kustantajan, Th. Sederholmin ystävällisellä välityksellä oli Rob. Lagerborgin ja minun onnistunut jo edellisenä iltana saada kappale tuota uutta teosta. Sen käsiimme saatuamme riensimme lähimpään paikkaan, missä saatoimme saada yksityisen huoneen, saadaksemme rauhassa yhdessä siitä nauttia. Kaksi ystävää, jotka sattumalta tapasimme, tulivat mukaamme. Ja niin istuimme siellä vuoron päältä ääneensä lukien Adlercreutziä, Maaherraa, Veljeksiä, N:o 15 Stoltia. Wilhelm v. Schweriniä. Kuorma-ajuria, von Esseniä, Munteria, von Törneä, Lode ukkoa, Lotta Svärdiä, toista toisensa perästä aina kirjan loppuun saakka. Sydämmemme sykkivät, silmämme olivat kyynelissä, puristimme toistemme käsiä riemuiten ja säkenöiden, — tiesimme, ettei toista sellaista hetkeä elämässämme tule.

"Rohkeat, ylentävät ovat hetket" — niin kirjoitin seuraavana päivänä — "jolloin, niinkuin nyt, kuuluu ikäänkuin koko kansan sydän sykkivän. Rinta laajenee ja niinkuin Ukko Lode kasvaa yksilö 'päätään pitemmäksi'. Jokainen tuntee kuuluvansa kansaan, joka on elänyt ja — on elävä".

Vuosi 1861.

Vuosi 1861 muodostaa erityisen ajankohdan Suomen historiassa. Jo sen alkaessa sitä ilolla ja luottamuksella tervehdittiin. Kun katsottiin taaksepäin menneeseen vuoteen ja sen kuluessa tapahtuneisiin seikkoihin, silloin tunnettiin, että jos koskaan vuotta oli voitu sanoa valon ja toivon vuodeksi, niin oli kai kuluneelle vuodelle se nimi annettava. Nuortealla rohkeudella saatoin minäkin kirjoittaa: "Onkohan nyt olemassa sitä miestä, joka, silmäillessään ympärilleen maailmassa, ei uskoisi ihmiskunnassa olevan nuorta elinvoimaa, jaloja ja yleviä tarkoituksia, siveellisten voimain kestävyyttä, valon voittoa?" Omassa maassamme ei tosin ollut aivan suuria tapahtunut, mutta Suomenkin oloja saattoi silti ilolla ja toivolla tarkastella. Eipä voinut täälläkään edistyksen kulusta erehtyä. "Kaikkialla on vireyttä, kaikkialla heräävän elämän jälkiä. Valtion, kirkon, koulun, tieteen, kirjallisuuden, taiteen, teollisuuden, maanviljelyksen, kulkuneuvojen, yhteiskuntaelämän, — kaikkien näiden aloilla on erityisesti kulunut vuosi osoittanut piirteitä, jotka eittämättä todistavat edistymistä ja kansallisen tajunnan vähittäistä nousemista. Voimmeko siis kirkkailla ja iloisilla katseilla silmäillä Suomea vuodenvaihteessa? Voimme, ei senvuoksi, että tällä maalla vielä olisi paljo onnea, hyvinvointia ja kunniaa, mutta koska näemme, että se tyynein, eksymättömin askelin kulkee oikeaa uraa eteenpäin, — toivon tähti oppaanaan."

* * * * *

Uusi vuosi alkoi kumminkin pakkasella, niin kovalla ja pitkällisellä, että isänmaallisimmatkin toiveet sen kautta näyttivät voivan jääksi jäätyä. Tammikuun keskilämpömäärä laskettiin Helsingissä 15:ksi kylmäpykäläksi Cels., siis paljo alemmaksi, kuin miesmuistiin tiedettiin tapahtuneen.

Mutta ne liikkeet, ne korjaukset ja uudistukset, joita silloin oli tekeillä niin monella eri taholla maailmassa, ne pitivät toki mielet lämpösinä. Pohjois-Ameriikassa syntyi helmikuulla Etelävaltioiden liitto ja samalla oli merkki annettu siihen sotaan Etelän ja Pohjoisen välillä, joka sitten neljän vuoden kuluessa oli raivoava. Italiassa sai samassa kuussa Neapelin kurja kuningas Frans II lähteä viimeisestä asemapaikastaan Gaétasta ja muutamia päiviä myöhemmin avattiin se parlamentti, jossa Italian kuningaskunta maaliskuun 17 p:nä julaistiin. Unkari rupesi huhtikuulla avattavilla valtiopäivillä tavottelemaan takasin entistä perustuslaillista hallintoaan ja itsenäistä asemataan Itävallan nyt perustuslailliseksi muuttuneessa valtiossa. Puolassa rupesivat mielet kuohumaan: Varsovassa tapahtui helmik. 25-28 p:nä kansallisia mielenosoituksia, jotka eivät jääneet verettömiksi, maalisk. 26 p:nä annettu ukaasi, jonka mukaan melkoisia, kansalliselle pohjalle rakennettuja parannuksia pantiin toimeen Puolan laitoksiin, ei riittänyt levottomuutta asettamaan, vaan alkoivat mielenosoitukset uudelleen huhtikuun alussa ja ne kävivät vielä verisemmiksi.

Ja Venäjällä vihdoin pantiin alulle mitä suurenmoisin yhteiskunnallinen muutos sen julistuskirjan kautta, jonka jalomielinen keisari Aleksanteri II allekirjoitti maalisk. 3 p:nä ja joka julaistiin Pietarissa saman kuun 17 p:nä, — julistus maaorjuuden poistamisesta. — Meidän maahamme tuo manifesti onnellista kyllä ei ulottunut, mutta siitä huolimatta se täälläkin vastaanotettiin yleisellä ja hartaalla ilolla, olihan se valon ja ihmisyyden voitonsanoma. Tiedettiin, että keisarilta oli vaadittu voimakasta tahtoa voidakseen voittaa kaiken sen vastarinnan ja ne vaikeudet, jotka olivat häntä kohdanneet tämän toimenpiteen toteuttamisessa: sitä suuremmalla luottamuksella ja toivolla saatoimme nyt kääntyä sen jalon ja valistuneen ruhtinaan puoleen, jonka käsissä Suomen valtikka oli.

* * * * *

Kaiken tämän kestäessä oli maassamme aluksi hiljaista ja rauhallista. Vuoden kaksi ensi kuukautta kului ilman että edes yleisempää huomiota herättäviä huhujakaan yläilmoistamme olisi kuulunut. Ensimmäisenä kysymyksenä päiväjärjestyksessä oli edellisenä vuonna alullepantu ensimmäisen yksityispankkimme järjestäminen. Siitä keskusteltiin vilkkaasti kokouksissa ja sanomalehdissä ja se ratkaistiin myöhemmin keväällä onnellisesti.

Toinen, aatteellisempi kysymys astui myös sen rinnalla eturiviin. Tammikuun lopulla pääsi yleisön tietoon se suuri ehdotus kansakoululaitoksemme järjestämiseksi, jonka Uno Cygnaeus oli laatinut. Sen kertomuksen kautta valtion varoilla tekemästään matkasta, jonka Cygnaeus edellisenä vuonna oli ulosantanut, tunnettiin jo hänen ylevät tuumansa kansakouluista ja hänen suunnitelmansa sen järjestämisestä maassamme. Nyt esitetyssä ehdotuksessa nähtiin nämä aatteet ja suunnitelmat valmiiksi järjestettyinä. Tämä ehdotus sisälsi, niinkuin sen tekijä uskalsi toivoa ja niinkuin kaikki nyt tunnustavat, "valoisamman tulevaisuuden aamunkoiton Suomen kansalle." Sen vastaanottivat senvuoksi innostuksella ne, jotka korkeita uskalsivat tavotella. Mutta valitettavasti eivät kaikki niin ajatelleet; se näkyi kyllä niistä monista moittivista arvosteluista, joita ehdotuksen johdosta ilmestyi. Cygnaeuksen koko kansakoulurakennusta pidettiin ilmalinnana, ulkomaisten mallien kevytmielisenä jäljennöksenä, maiden, joiden olot olivat aivan erilaiset kuin meidän, — siihen suuntaan melkein kävivät järkevimpäinkin arvostelijain lausunnot. Onneksi ryhdyttiin kumminkin heti, Cygnaeuksen persoonallisesti vaikutettua vallassaolijoihin, toimiin hänen ehdotustensa toteuttamiseksi; hän itse nimitettiin kansakoululaitoksen yli-inspehtoriksi, kahdeksan matkarahaa myönnettiin vastaisille kansakouluseminaarin opettajille ja opettajattarille ja komitea asetettiin antamaan lausuntoa Cygnaeuksen ehdotuksesta.

Tämän komitean puheenjohtajaksi nimitettiin intendentti Sebastian Gripenberg, joka vähän myöhemmin, helmikuulla, kutsuttiin senaattiin, uuden maanviljelyksen ja yleisten töiden toimituskunnan puheenjohtajaksi. Gripenberg oli henkilö, joka maassa oli nauttinut erittäin suurta arvoa aina siitä lähtien kuin hän 1831 Uudenmaan läänin v.t. maaherrana esiintymisellään lakeja syrjäyttävää kenraalikuvernööri Zakrevskiä vastaan oli katkaissut loistavalta näyttävän virkamiesuransa. Hän oli senjälkeen omistanut kaiken toimintansa maanviljelykselle, ensiksi isänsä tilalla Hämeessä, sitten pitemmän ajan kuluessa Mustialan maanviljelysopiston johtajana ja järjestäjänä ja lopuksi Kuscheloffin lahjoitusmaiden hoitajana Viipurin läänissä. Julkisissa toimissa oli häntä viime vuosikymmeninä käytetty ainoastaan parin sotalaitoskomitean jäsenenä ja yleisten maanviljelyskokousten puheenjohtajana 1857 ja 1860. Siihen että hän nyt. jo 65 vuoden ikään ehdittyään, kutsuttiin maan korkeimpaan hallitukseen, lienee osaksi vaikuttanut sekin, että hän oli mahtavan valtiovarainpäällikön Langenskiöldin eno. Yleinen mielipide suurella mieltymyksellä hänen nimittämistään tervehti. Mutta vielä ei tiedetty, että Gripenbergille valmistettiin toistakin paikkaa, vielä korkeampaa kuin senaattorin toimi oli.

* * * * *

Saavuttiin maaliskuuhun ja nyt rupesi ilmassa tuntumaan, että meillä valtiollisellakin alalla oli jotakin tekeillä. Kuunneltiin kaikenlaisia huhuja, joita saapui Pietarista. Siellä oli kenraalikuvernööri viipynyt uudestavuodesta asti, sinne oli senaatin lausunto vastaisista valtiopäiväkysymyksistä äsken lähetetty ja sinne oli vphra Langenskiöld maaliskuun alussa kutsuttu. Jotakin tärkeätä oli tekeillä, se pidettiin varmana, mutta mitä se oli, sitä ei tiedetty. Puhuttiin, että osa ratsuväestämme lakkautettaisiin tai muutettaisiin, puhuttiin kaskuntapaisesti valtiopäiväkutsumuksestamme, puhuttiin myöskin muusta, mutta se oli kaikki hämärää ja epävarmaa.

Tällaisessa epävarmuudessa oltiin huhtikuun puoliväliin saakka. Vihdoin ensimmäinen varma tieto välähti hämärästä. Eräänä päivänä syöksyi sanomalehteni toimituspaikkaan kaksi nuorta ystävääni, jotka äsken olivat yhtyneet valtiolliskirjalliseen ystäväpiiriimme. — Robert Björkenheim ja Ernst Linder, jotka molemmat olivat lahjakkaita ja tarmokkaita miehiä, joiden mieli hehkui isänmaan kansallisesta itsenäisyysaatteesta ja sen henkisestä ja aineellisesta edistyskulusta. Huomasin heti heidän katseistaan, että heillä oli jotakin harvinaisen tärkeää tietonaan. He kertoivatkin minulle äsken Pietarista saapuneesta tiedonannosta, joka tosin vielä oli salaperäisen hämärän peitossa, mutta siltä erinomaisen tärkeä. Kirjeessä oli nim. vphra Alfons Walleen kertonut Helsingissä olevalle rouvalleen (Björkenheimin sisarelle), että pian oli odotettavissa suuri uutinen, jonka kautta saataisiin tietää "minkälaiset Suomen valtiopäivät tulisivat olemaan". Tämä tieto tuli luotettavalta taholta; Walleen, joka oli tykistön översti, oli suuriruhtinaiden Aleksanderin ja Vladimirin palveluksessa sekä ministerivaltiosihteerinapulaisen vphra Stjernvall-Walleen'in velipuoli; saattoi pitää varmana, että hän kyllä asiat tunsi. Jotakin oli siis odotettavissa olevien valtiopäiväin suhteen ratkaistu; mutta että jotakin perustuslakien säätämäin valtiopäivämuotojen mullistusta myös oli tapahtunut, sitäkin saattoi melkein varmaan otaksua. Selitystä tähän arvoitukseen kai ei kauan tarvinnut odottaa. Sitä nyt suurella jännityksellä muutamia päiviä varrottiin.

Kreivi Berg palasi tänne Pietarista huhtik. 13 p. ja vphra Langenskiöld jotakin päivää myöhemmin. Nyt oli tuon suuren salaisuuden peitto siis pian paljastuva. Jännitys yhä kasvoi.

Kun minä huhtik. 16 p:nä puolenpäivän aikaan pieneltä satunnaiselta matkalta palasin kaupunkiin, yhytin heti useampia ystäviäni, jotka suurella mielenliikutuksella minulle kertoivat, mitä tärkeää aamupäivällä oli kuultu. Senaatissa oli samana päivänä esitetty hallitsijan huhtik. 10 p. allekirjoittama julistuskirja, joka määräsi, että olisi asetettava valittu valiokunta, 12 miestä joka säädystä, joka valiokunta, senaattori L. Gripenbergin puheenjohtajana ollen, lainsäädäntökysymyksissä korvaisi säätyjä, "kunnes olot sallisivat niiden kokoonkutsumista". Tämä oli varmasti tunnettua, mutta miten julistuskirja tarkemmin kuului, sitä ei tiedetty. Useimmille senaatin jäsenille oli tieto tullut kerrassaan yllätyksenä, ja he hämmästyivät yhtä pahasti kuin kaikki muut.

Koko julistuskirjaa ei, kuten sanottiin, oltu vielä saatu lukea. Mutta selvää jo oli, että se sisälsi perustuslakiemme täydellisen loukkauksen. Selvää myös, että jos se nyt ääneti vastaanotettiin, niin oli Suomi kaikiksi ajoiksi luopunut valtiollisista oikeuksistaan ja vaatimuksistaan. Jotakin oli senvuoksi tehtävä taikka ainakin koetettava, siitä me ystävykset olimme yhtä mieltä. Tästä neuvotellaksemme päätimme, aluksi harvalukuisempina, vielä samana päivänä kokoontua. Jokainen koettaisi kumminkin sillä välin tahollaan hankkia lähempiä tietoja tuosta turmiota uhkaavasta julistuskirjasta.

Pidimme viisaimpana valita kokousta varten yksityisen huoneuston ja päätimme siis tavata toisemme Henrik Borgströmin luona. Sinne kokoontui illalla, paitsi Borgströmiä, seuraavat: tilan- ja tehtaanomistaja Rob. Björkenheim, veljekset, kirurgian professori Jakob ja dosentti Carl Gust. Estlander, konsuli Reinh. Frenckell, kaartin alikapteenit Rob. Lagerborg ja Const. Linder (molemmat vielä univormussa, mutta molemmat aikeessa erota sotilasuralta), viimemainitun veli Ernst Linder, maist. Rob. Montgomery, tri Carl Qvist. tri Paavo Tikkanen, Suomettaren toimittaja, lakit. kand. Edv. Gid. Wasastjerna, maalaisten paloapuyhtiön asiamies, ja vihdoin näiden muistojen ja nimien muistoonmerkitsijä.

Kukaan meistä ei ollut vielä saanut täyttä selkoa julistuskirjan sisällöstä. Kaikki myöhemmät tiedot osoittavat kumminkin oikeaksi, mitä alussa olimme kuulleet. Kuinka tulisi suuri yleisö maassa tervehtimään tätä julistuskirjaa? kysyimme. Antaisiko se sen säätyvallan ulkonäön, josta asiakirjassa puhuttiin, huikasta silmänsä. Valtiollisen itsetunnon määrä ei maaseudullamme tosin ollut suuri: mutta niin heikko se toki ei liene, ettei siellä täällä löytyisi miehiä, jotka oivaltaisivat julistuskirjan perustuslakeja loukkaavan luonteen ja voisivat sen todistaa ympäristölleen. Samanlainen yleinen mielipide asiasta, joka meillä oli, muodostuu kyllä itsestään, siitä olimme varmat. Mutta miten oli meneteltävä, jotta tuo mielipide pääsisi ilmipuhkeamaan ja kaikumaan niin kovasti, että se voisi tunkeutua aina valtaistuimen ääreen saakka? Sanomalehdistön kautta ei ollut ajateltavissa saada kuiskaustakaan asiasta ilmi. Muita keinoja oli senvuoksi ajateltava. Siitä nyt neuvoteltiin. Mutta kaikki päätöksen teot lykkäsimme seuraavaan iltaan, jolloin toivoimme tuntevamme itse puheenalaisen asiakirjan.

Seuraavana päivänä, huhtik. 17 p:nä, julkaisivat todellakin viralliset lehdet tuon merkillisen julistuskirjan. Sen sisältöä en tarvitse tässä lähemmin kertoa: sitä on jo kyllin usein julkaistu ja selitetty. Julkaisua seurasi se virallinen tiedonanto, että "H. M:nsa, kuunnellen ainoastaan jalon sydämmensä ja ylevän, valistuneen ajatustapansa kehoituksia, on äsken Pietarissa kutsuttanut valtakunnankonseljin puheenjohtajan sekä yhden jäsenen, Suomenmaan kenraalikuvernöörin, ministerivaltiosihteerin, Suomen asiain komitean jäsenet sekä Pietarissa silloin olevan K. senaatin valtiovaraintoimituskunnan päällikön luokseen ja suvainnut näille henkilöille lukea ehdotuksen arm. julistuskirjaksi, jonka kautta" j.n.e., sekä "kuunneltuaan kutsuttujen alamaisia ajatuksia" suvainnut julkaista manifestin.

Tänä päivänä kokoonnuimme me samat kuin edellisenä iltana taas Borgströmin luo. Nyt oli johonkin ryhdyttävä. Sopivimmaksi toimenpiteeksi huomattiin, että olisi aikaansaatava kansalaisten koko maassa allekirjoittama adressi, jossa arvokkaalla tavalla olisi ilmaistava se huoli, jonka maassa oli herättänyt tuo julistuskirja, joka, sanain mukaan tulkittuna, sisälsi perustuslakiemme pyhyyden loukkauksen. Sellainen adressi oli helppo aikaansaada Helsingissä, sillä täällä olivat mielet jo yleensä kuohuksissa. Mutta adressin täytyi edustaa koko maan mielipidettä ja siihen olisi siis kansalaisten kaikista maanosista yhdyttävä. Vaikealta näytti kumminkin saada niin pian kuin asianhaarat vaativat suurempaa määrää maalaisia Helsinkiin. Kulkuneuvot olivat kaikissa suhteissa huonot: mitään rautateitä ei ollut käytettävänä ja keväinen kelirikko pilasi rekikelin, postinkulustakaan ei sen hitauden vuoksi ollut mitään apua. Ainoa keino oli lähettää Helsingistä joka taholle pikalähettejä, jotka maaseudulla kertoisivat mikä mieliala pääkaupungissa vallitsee sekä kehoittaisivat riippumattomia isänmaallisia kansalaisia kiireesti saapumaan sinne yhdessä koettamaan pelastaa maan valtiollista tulevaisuutta. Emme tarvinneet ulontua oman pienen piirimme ulkopuolelle löytääksemme läheteiksi lähteviä. Jo seuraavana aamuna ajoi Ernst Linder länteenpäin viemään sanaa Länsi-Uudenmaan ja Turun läänin suurtilallisille; Björkenheim pohjoiseen päin Hämeeseen; Qvist Uudenmaan itä-osiin. Jonkunlaisena valtuutuksena oli jokaisella lyhyt kirjoitus, jonka me kaikki muut olimme allekirjoittaneet.

Odotellen lähettiläittemme matkojen tuloksia lykkäsimme kaikki enemmät toimenpiteet pariksi päiväksi. Ensi kokouksessamme toivoimme saavamme nähdä paljo useampia koolla, ei ainoastaan matkustajia maaseudulta, vaan myöskin suuremman joukon helsinkiläisiä kunnioitettavia kansalaisia. Erityisesti halusimme pyytää professoreita Palmén, Schauman ja Snellman mukaan neuvotteluihimme.

Sillävälin tapahtui senaatissa, huhtik. 18 p:nä, se merkillinen täysistunto, jossa valiokunnan kokoonkutsumista koskeva julistuskirja esitettiin lähemmin käsiteltäväksi. Se kierrellen, kaarrellen kirjoitettu kiitosadressi hallitsijalle, jonka enemmistö tuossa tilaisuudessa päätti lähettää, on yleisesti tunnettu; samoin se suora vastalause, jossa viisi senaattoria avonaisesti huomautti julistuskirjan sanamuodon loukkaavan perustuslakejamme ja jossa he siis alamaisesti pyysivät että se selvennettäisiin; enin tunnettu lie prokuraattori Gaddin pöytäkirjaan annettu lausunto, jossa hän mitä voimakkaimmin kannatti vastalausujain ehdotusta. Huhu kertoi pian, mitä senaatissa oli tapahtunut, kaikki eri lausunnot kiertelivät jäljennöksinä miehestä miehen; vastalauseet herättivät yleistä tyytyväisyyttä ja rohkaisivat epäileväisimpäinkin mielet.

"Kulunut viikko on ollut levottomuuden ja jännityksen viikko, — viikko, jommoista Helsingissä tuskin ennen on eletty; yksi ainoa kysymys, suuri kysymys, on kiinnittänyt kaikkien ajatukset ja tunteet", — niin koetin kirjoittaa Hels. Tidn:n viikkokatsauksessa huhtik. 19 p:nä; mutta nämä viattomat sanat samoinkuin kaikki niitä seuraavat vakavat lausuntoni tuosta "suuresta kysymyksestä" muutti, kuten jo olin aavistanutkin, senssori jonoksi ajatusviivoja. Ei puolta sanaa valiokuntakysymyksestä — muuta kuin minkä viralliset lehdet olivat sisältäneet — saanut päästä julkisuuteen niinkauan kuin kreivi Berg piti senssuurin ohjaksia käsissään.

Muutamain päiväin kuluttua palasivat lähettiläämme. He olivat retkeensä tyytyväisiä. Tosin olivat he saaneet ajaa vuoroin reellä, vuoroin kärryillä, mutta ystävällisesti oli heitä kaikkialla vastaanotettu. Missä vain puheenalaisesta julistuskirjasta jo oli jotakin kuulunut, oli se herättänyt säikäyksen ja levottomuuden tunteita. Ilolla ja kiitollisuudella kaikki suostuivat kiirehtimään Helsinkiin. Tuskinpa ketään esti kelirikko, terveys tai ajan täperyys tekemästä mitä taisi sen vaaran välttämiseksi, joka maan vahvistettuja oikeuksia uhkasi.

Siten nähtiin tilanomistaja toisensa perästä saapuvan Helsinkiin. Ennen muita saapui, sen muistan, parooni H. G. Boije Hangosta ja sitten kreivi C. M. Creutz Malmgårdista. Pian saapuivat myöskin lännestä päin tilanomistajat J. R. Taube, J. A. v. Essen, kreivi Aug. Armfelt, vphrat E. Hisinger ja W. Wrede, G. J. Silfversvan, A. F. Järnefelt y.m.; pohjoisesta C. G. Idman, A. Meurman, A. W. Helsingius, G. A. Wasastjerna; idästä E. J. Stråhle, P. H. af Forselles, N. O. Nordenskiöld, jopa A. L. v. Daehnkin. Lähikaupungeista saapui myös useita liikemiehiä y.m. Suotakoon minulle anteeksi, jos en enää muista kaikkia.

Sunnuntaina huhtik. 21 p:nä tapahtui nyt ensimmäinen suurempi kokous. Kokoonnuttiin taas — ja yhä vastakin — Henr. Borgströmin luo, jolla asunnossaan oli jotenkin tilava sali. Hän asui isänsä talossa Maariankadun varrella, mutta siinä siivessä, joka on Konstantiininkadulle päin. Sinne pääseminen ei sillä kertaa ollut aivan mukavaa. Nykyistä suurta kolmikerroksista taloa näet silloin rakennettiin. Lautasiltaa myöten oli portin läpi kuljettava ja sitten pihan yli rakennustelineiden ja tarpeiden lomitse sivurakennuksen ovelle ja sitten vielä kapeita portaita ja käytäviä pitkin kokoushuoneeseen. Tämä tiehye teki tavallaan salaperäisen ja melkein niin sanoakseni konspiratiivisen vaikutuksen; ja monta maalaista, joka hämärässä tai iltapimeällä ensi kerran sitä kulki, se varmaankin miltei pelotti. Muuten oli Borgström erittäin sopiva isännäksemme. Sitkeällä esiintymisellään niissä monissa kokouksissa, joita oli pidetty hypoteekkiyhdistyksen ja yhdyspankin perustamista varten, oli hän. tullut tunnetuksi ja saavuttanut vaikutusta useiden vaikutusvoimaisten henkilöiden joukossa koko maassa ja samalla oli hän myöskin harjaantunut kokouksiin ja keskusteluihin, enemmän kuin siihen aikaan yleensä oli tavallista. Hän nyt myöskin johti keskusteluja tässä ensi kokouksessa. Miesjoukko, sekä kaupunkilaisia että maalaisia, oli myöskin sangen lukuisa. Maalaisia saapui vielä myöhemmin illan kuluessa yksi toisensa perästä, jotka vasta silloin olivat ehtineet kaupunkiin.

Tämän päivän keskusteluista ei muistaakseni ollut muuta tulosta, kuin että päätettiin lähettää hallitsijalle adressi, jonka sisältö ja muoto seuraavassa kokouksessa oli tarkastettava.

Kenraalikuvernööri kreivi Berg oli tietysti saanut vihiä kokouksistamme. Kerrottiin, että hän jo oli aikonut poliisivoimalla ja sotaväellä hajoittaa kokouksemme, mutta että hän sitten ajoissa oli osannut hillitä vihansa. Saipa valtiollinen mielenosoitus kadullakin samoina päivinä aivan häiritsemättä tapahtua. Eräänä iltapäivänä — se oli luullakseni maanantaina huhtik. 22 p:nä — nähtiin näet pitkän jonon ylioppilaita ja muuta nuorta väkeä kulkevan kaupungin katuja pitkin: se kulki vuoron päältä niiden senaattorien luo, jotka julistuskirjakysymyksessä muodostivat vähemmistön (V. Furuhjelm, Federley, Cronstedt, Törnqvist ja Munck) sekä prokuraattorin asunnolle ja lauloivat siellä isänmaallisia lauluja. Niin kaunis kuin tämä nuorison mielenosoitus olikin, täytyi meidän kokouspiirimme kumminkin valittaa, että kaksi jäsentä muitten tiedotta oli ottanut osaa tuohon mielenosoitukseen, jopa ollut sen alkuunpanijoita.

Kokouksiamme jatkettiin vielä seuraavina iltapäivinä. Borgström esitti ensiksi ehdotuksen adressiksi. Mutta sitä vastaan tehtiin monenlaisia muistutuksia ja yhtä vilkas kuin vakava keskustelu syntyi. Eri mieltä oltiin muistaakseni erityisesti siitä, oliko adressissa lausuttava paheksuminen niitä neuvonantajia vastaan, jotka olivat puolustaneet julistuskirjaa, vai eikö; ja vielä siitä, oliko lausuttava toivomus, että valiokunta ei ensinkään kokoontuisi taikka ainoastaan, että sen toimivalta rajoitettaisiin siten, ettei sen kautta maan perustuslakeja loukattaisi. Vilkasta osaa keskusteluun ottivat, useiden maalaisvieraiden ohessa, professorit Palmén ja Schauman, jotka olivat noudattaneet heille annettua kutsua. Virkeästi puhui myöskin vanha valtioneuvos J. G. v. Bonsdorff; hän ei suinkaan ollut valtiollinen uhittelija, vaan kylliksi terävä juristi huomatakseen julaistun manifestin valtio-oikeudellisen luonteen ja varmaankin teki hän maallemme palveluksen ilmoittaessaan heti kreivi Alex. Armfeltille, nuoruudenystävälleen, jonka kanssa hän oli uutterasti kirjeenvaihdossa, siitä vakavasta mielialasta, jonka julistuskirja oli täällä synnyttänyt. Huomattavimmista puhujista muistan sitäpaitsi oikeusraatimies C. A. Öhrnbergin, joka silloin alotti valtiollisen uransa, sekä lakitieteen professorit Liljestrandin ja Rosenborgin. Salissa istui sitäpaitse täyteensä kansalaisia kaikista yhteiskuntaluokista — ymmärrettävistä syistä kumminkin virkamiehiä vähimmin — jotka osaksi ottivat jonkunverran osaa keskusteluun, osaksi taas ääneti tai epäillen sitä kuuntelivat.[59]

Neuvottelujen tuloksena oli lopuksi seuraavan adressin hyväksyminen:

S. A. K. ja S.

T. K. M:nne on Arm. Manifestilla Maalisk. 29 / Huhtik. 10 Päivältä 1861 antanut Suomen kansalle uuden todistuksen siitä jalosta ja suojelevasta huolenpidosta, jolla T. M:nne aina on tämän kansan todellista parasta hoitanut.

Allekirjoittaneet, T. K. M:nne uskolliset suomalaiset alamaiset emme ole voineet olla kuuntelematta sydämmiemme sisintä kehoitusta, joka käskee meidän valtaistuimen juurelle esittämään vilpittömättömimmän kiitollisuutemme siitä korkeasta luottamuksesta, jota T. M:nne on suvainnut osottaa Suomen kansalle uudelleen tunnustamalla perustuslakien järkähtämättömyyden ja ylevästi lupaamalla pidettäviä valtiopäiviä, jota ennen T. M:nne armollisesti on sallinut maan neljän säädyn jäsenten valita valiokunnan, joka saisi kokoontua ja antaa alamaiset lausunnot sellaisista lakikysymyksistä, joita ei ilman säätyjen myötävaikutusta voida ratkaista.

Selvästi tajuten ne ylevät tarkoitukset, jotka ovat aiheuttaneet tämän arm. toimenpiteen, vaatii meitä alamaisten uskollisuus T. M:lenne syvimmässä alamaisuudessa esittämään, että Arm. Manifestin sanamuoto on yleensä Suomessa käsitetty siten, että valiokunnan lakikysymyksistä antamat lausunnot voitaisiin, Arm. Manifestin 7 kohdan mukaan, säätyjä kuulustamatta vahvistaa laiksi ennen ensitulevia valtiopäiviä ja että siis valiokunta tulisi käsittelemään kysymyksiä sellaisella toimintavallalla, joka perustuslakien mukaan kuuluu ainoastaan valtiopäiville kokoontuneille säädyille.

Tämä Arm. Manifestista saatu käsitys on koko maassa herättänyt huolta ja levottomuutta. Sillä Suomen kansa rakastaa ja kunnioittaa perustuslakejaan edellisiltä sukupolvilta saatuna pyhimpänä perintönään.

S. A. K.! Allekirjoittaneet, T. K. M:nne uskolliset alamaiset uskaltavat lausua rukouksen, johon epäilemättä koko Suomen kansa yhtyy; me pyydämme alamaisimmasti että T. K. M. suvaitseisi mielten tyynnyttämiseksi Armollisesti antaa Suomen kansalle varmuuden siitä, että, jos T. K. M. katsoo tarpeelliseksi sallia mainitun valiokunnan kokoontua, sen toiminta lainsäädäntökysymyksissä, jotka ovat säätyjen käsiteltävät, rajoitettaisiin siten, että se ainoastaan tuleville valtiopäiville valmistaa sellaisia kysymyksiä.

Vilpittömimmin vakuutettuina T. K. M:nne jalosta huolenpidosta niiden kansojen parhaasta, jotka kuuluvat valtikkaanne alle, olemme tämän rukouksen uskaltaneet esittää sitä mieluummin, kun olemme syvästi vakuutetut siitä, että, vaikka Suomen edistyminen niinhyvin henkisessä kuin aineellisessa kehityksessä välttämättä vaatii erinäisiä lainsäätämistoimenpiteitä, joita ainoastaan valtiopäivillä voidaan päättää, Suomen kanssa edelleen niinkuin näihinkin asti, säilyttäen laillisten laitostensa pyhyyden, tyynesti ja luottamuksella on odottava sitä ajankohtaa, jolloin T. K. M:nne muut korkeat ja pyhät valtiontoimet sallivat valtiopäiväin toteuttamisen. Se päivä on oleva riemun ja siunauksen päivä, jolloin Suomen kansa säätyjensä kautta välittömästi saa lausua toivomuksensa ja tarpeensa maan suopealle Isälle ja Hallitsijalle.

Syvimmällä alamaisella kunnioituksella, uskollisuudella ja uutteruudella pysyen j.n.e.

Adressi oli siten valmis, se oli nyt useammissa kappaleissa puhtaaksikirjoitettava, sitten niin monien kuin mahdollista allekirjoitettavaksi. Allekirjoittamista varten oli aijottu pitää kokous seuraavana päivänä, torstaina huhtik. 24 p:nä, Kleinehn hotellissa, Ja tähän kokoukseen tulvi hyvin lukuisa joukko kaikensäätyisiä kansalaisia! Pari sataa nimeä allekirjoitettiin heti. Mutta samassa levisi sanoma, että jotakin tapahtuisi, joka tekisi koko adressin tarpeettomaksi.

Mies, joka ei ollut allekirjoittanut adressia eikä ollut kokouksissamme, oli professori J. V. Snellman. Hän oli joutunut asiaan käsiksi toisella taholla. Jo aikasemmin oli vphra Langenskiöld, joka kielenkääntäjäkonttoreissa ja seurapiireissä ei liene suorittanut aivan täydellisiä valtiomiesopintoja, useampia kertoja huomannut hyödylliseksi kääntyä vanhan promotsioonitoverinsa Snellmanin puoleen ammentaakseen yhtä ja toista hänen tietojensa lähteestä. Ja kun rohkea valtiovarainpäällikkö nyt näki, kuinka julistuskirjaa valiokunnasta — jota valtiollista epäsikiötä hän ei voinut olla lapsekseen tunnustamatta — kohdeltiin senaatissa ja minkälaista mielipiteen myrskyä se uhkasi herättää koko maassa, silloin kiirehti hän taas Snellmanin luo toivoen tämän avulla saavansa myrskyn vaimennetuksi. Eikä hän sitä turhaan tehnytkään. Snellmannin luonnetta ja taipumusta miellytti varmaankin suuressa määrin sellainen toimi, että sai auttaa ja suojella sellaista hätääntynyttä kuin tällaisen julistuksen aikaansaaja ja siten olla, niin sanoakseni, hallitsevain hallitsija. Eipä Snellmankaan yhtä vähän kuin kukaan muu, voinut olla huomaamatta julistuskirjaan sisältyvää vaaraa, mutta hän tuli pian vakuutetuksi, ettei tämä tuuma ollut aiheutunut pahasta eikä kumoavasta tarkoituksesta, vaan halusta jouduttaa maan edistystä mitä nopeimmalla tavalla, kun valtiopäiviä ei läheisimmässä tulevaisuudessa näkynyt voitavan odottaa. Ja Langenskiöldin toivomuksen mukaan kutsui hän sen vuoksi eräänä päivänä useampia ystäviä kokoukseen luokseen — kaikki kutsutut eivät saapuneet — jossa Langenskiöld, Snellmannin kannattama, kuuluu selittäneen julistuskirjan kaunista ja hyödyllistä tarkoitusta myöntämällä kumminkin, että sen sanamuoto saattoi antaa aihetta n.s. väärinkäsitykseen, mutta vakuuttamalla, että tuo vika esivallan selvennyksen kautta oli helposti autettavissa. Pääasia oli, että kaikki saisi tapahtua hiljaa ja melutta, epäluottamuslauseet, mielenilmaukset ja adressit voisivat ainoastaan pahentaa kaikki ja tuottaa mitä suurimpia vaaroja. Sellaiseen suuntaan koetettiin sitten tyynnyttää mieliä ja valmistaa mielipiteitä. Mutta suuri yleisö oli jo muodostanut käsityksensä eikä näitä neuvoja paljo kuunnellut.

Valiokunnan asettamista koskevan julistuskirjan synnystä kyseltiin turhaan lähempiä tietoja. Kerrottiin kumminkin, että tuossa virallisesti mainitussa Pietarin konferenssissa keisari itse olisi lausunut epäilyksiään ehdotuksen johdosta ja että ulkoasiain ministeri ruhtinas Gortschakoff olisi lausunut pelkäävänsä, että tätä toimenpidettä Suomessa pidettäisiin valtiokaappauksena, vaan että Langenskiöld rohkeasti olisi vakuuttanut vastaavansa siitä, että julistuskirja Suomessa vastaanotettaisiin kiitollisuudella ja tyytyväisyydellä. Ja nyt voitanee todistaa tämän olevan historiallisen tosiasian. Mitä kreivi Bergin asemaan tässä suhteessa tulee, oltiin siitä silloin, kuten nyt vieläkin, täydellisesti tietämättömiä. Kumminkin on varmasti väitetty (m.m. on Snellman sen tehnyt), ettei Berg ole ottanut suoranaista osaa valiokunnan muodostamiseen; ja todenmukaistahan on, että hän yhtä suurella valtiollisella tarkkanäköisyydellä kuin Gortschakoff osasi arvostella tätä asiaa. Kreivi Armfelt oli tietysti, niin otaksuttiin, ollut tämän arkaluontoisen kysymyksen suhteen hyvin varovainen. Kaikki näytti siis osoittavan, että Langenskiöld oli näytellyt pääosaa; että hän, levottoman luonteensa mukaisesti, oli asian perille ajanut vaikkakin joku muu tuon sääty-valiokunta-aatteen ensiksi olisikin lausunut. Syytä oli nim. uskoa, että tämän ajatuksen ensiksi oli lausunut tuo kekselijäs ja ehdotuksista rikas senaattori S. H. Antell, joka siitä hiljaisuudessa kuuluu kehuneenkin. Pohjimmainen tuuma oli kaikissa tapauksissa, olipa sen esillekaivanut kuka tahansa, varmasti löydetty Kustaa III:nen jälkeenjättämistä valtiokaappaustuumista, siitä on jo ennen (E. Bergin teoksessa Vår styrelse och våra Landtdagar) julkisuudessa huomautettu. — Muuta ei julistuskirjan syntymisestä tunnettu. Sitä paitsi kumminkin otaksuttiin, että sen sisältö ja sanamuoto tuskin oli voinut olla tuntematon senaattori F. af Brunérille, kun tiedettiin että tämä suomalaisen komitean jäsen tunnetun virkamiestottumuksensa ja erinomaisen varovaisuutensa takia aina oli kreivi Armfeltin uskollisena apuna muodollisissa kysymyksissä.

Kuinka tämän asian laita oikeastaan lie ollutkaan oli Langenskiöld kumminkin ainoa mies, joka miehevästi otti hartioilleen edesvastuun siitä, mitä hän tässä asiassa oli tehnyt. Tunnettua on, että hän kirjeessä keisarille asetti tämän jalkojen juureen virkansa ja päänsä uhriksi siitä että hän hyvää tarkoittaen oli neuvonut majesteetin harhaan sen suhteen, miten julistuskirja maassa vastaanotettaisiin. Hallitsija soi hänelle edelleen armonsa ja palkitsi yhä hänen ansioitaan. Mutta maassa vallitsevasta yleisestä mielipiteestä sai Langenskiöld huomata, kuinka epäkiitollista on koettaa edistää isänmaansa parasta loukkaamalla sen lakeja taikka syrjäyttämällä sen perussäännön. Ja tämä kokemus kalvoi valtavasti hänen elämänlankaansa; vuotta myöhemmin oli hänen terveytensä jo murtunut ja kesäkuussa 1863 hän kuoli.

* * * * *

Sen levottomuuden aikana, jonka puheenalainen julistuskirja synnytti, lennätettiin tietysti tiheästi sähkösanomia Helsingin ja Pietarin välillä ja santarmisto hoiti virkaansa uutterasti. Mutta kaikkia asioita, olivatpa kuinka kiireellisiä tahansa, ei voitu sähköteitse toimittaa. Sunnuntaina huhtik. 21 p. läksi pikaviesti kiireellä kenraalikuvernöörintalosta vieden kirjeen ministerivaltiosihteerille Pietariin.

Lähetetty viestinviejä oli virassaan paljo kokenut mies, joka jo oli tottunut korkeiden henkilöjen etehisistä hiukan tarkastelemaan sisähuoneisiinkin ja huomioistaan tekemään pieniä valtiollisia johtopäätöksiä. Ja hänen kertomuksensa mukaan saatoin hänen palattuaan kirjaanmerkitä seuraavat alastomat, mutta epäilemättä luotettavat ja valaisevat tosiasiat.

Lähetti läksi, kuten sanottu, Helsingistä sunnuntaina 21 p. k:lo 4 i.p., — s.o. samana päivänä jolloin tilanomistajat ja muut maalaiset tulvivat pääkaupunkiin. Hän saapui Pietariin tiistaina huhtik. 23 p:nä k:lo 6 aamulla. Kreivi Armfelt vastaanotti kenraalikuvernöörin kirjeen k:lo 9 a.p. ja kutsui heti kokoon Suomen asiain komitean. Seuraavana päivänä, keskiviikkona huhtik. 24 p:nä, oli ministerivaltiosihteerillä esitys keisarin luona klo 12 päivällä; samana päivänä klo 11 illalla sai hän keisarilta kirjeen, jonka jälestä komitea virkamiehineen heti kokoonkutsuttiin ja pidettiin useita tunteja kestävä yöistunto. Seuraavana päivänä, torstaina 25 p:nä aamupuoleen, oli kreivi Armfelt taas keisarin puheilla, mukanaan silloin senaattori Gripenberg, joka sillä välin kiireisesti oli kutkuttu Pietariin. Ja heti sen jälkeen, klo 2 i.p. sai pikalähetti palata takasin Helsinkiin, jonne hän saapui 27 p. klo 2 aamulla, jolloin kenraalikuvernööri heti herätettiin. Mitä lähetti toi mukanaan, sitä hän ei luonnollisesti itse tiennyt; mutta vielä samana päivänä luettiin virallisissa lehdissä tunnettu huhtik. 24 p. päivätty arm. kirjelmä säätyvaliokunnan puheenjohtajalle, senaattori Gripenbergille.

Tämä kirjelmä sisälsi nyt sen selityksen kokoontuvan valiokunnan toimivallasta, että valtuutetuilla oli oikeus "niissä kysymyksissä, jotka voidaan ainoastaan perustuslain mukaisesti ratkaista, laatia ehdotukset arm. esityksiksi, jotka ovat maan säädyille aikoinaan esitettävät, jota vastoin valtuutettujen muut alamaiset ehdotukset ovat heti Meidän armollisesti ratkaistaviksi alistettavat". Sen ohessa siinä luvattiin, että valiokunnan kokouksen pöytäkirjat, jotta ne tulisivat julkisemmiksi, saataisiin painaa. Ja oli siihen Aleksanteri II omalla kädellään, kuten tunnetuksi tuli, lisännyt ne jalot sanat, että hän takasi jokaiselle edusmiehelle että "rehellisyyden, totuuden ja lainkuulijaisuuden lausunnot" aina tulevat saavuttamaan hänen keisarillisen suojeluksensa ja armollisen suosionsa.

Tämän kautta oli julistuskirjan 7 kohdassa oleva määräys, että valiokunnan ehdotukset voitaisiin muitta mutkitta vahvistaa laiksi ensi valtiopäiviin saakka, jotenkin tyydyttävällä tavalla tullut oikaistuksi ja selvennetyksi. Ja pääsyy maan huoleen näytti siten poistuneen. Meidän adressimme — ainakaan siinä muodossa, jossa se oli kirjoitettu ja päivätty samana päivänä kuin arm. reskripti — ei enää ollut tarpeeseen.

Mielten ensi kuohuva myrsky oli asettunut. Mutta sen maininkeja ei niin helposti voitu asettaa. Se valtiollinen tietoisuus, joka yhtäkkiä oli kaiken kansan seassa herännyt, se ei nukahtanut enää.

* * * * *

Runoudessamme on ja säilyy kauniisti esitettyinä niitä tunteita, jotka näinä huhtikuun päivinä kaikkia innostivat. Kuukauden viime päivänä sain lehdessäni julaistakseni Julius Wecksellin silloista mielialaa kuvaavan runon. Koko tämän vuoden — hänen runoutensa suurimman ja samalla viimeisen vuoden — olin hänet läheiseksi ystäväkseni lukenut.

Runo oli suomeksi tulkittuna[60] näin kuuluva:

Isänmaan laulu. (Fosterländsk sång)

Maa meillä on, meidän on kohtalo sen,
Se on raivaama kättemme.
Kov' on leipä sen, aurinko kelmeinen,
Mut äidin helma on se.
Suo, Jumala, voimia meille vaan
Tätä maatamme miehinä puoltamaan.

Sill' on kunnia puhdas kilveltään,
Poiss' on veri syyttömän.
Ei leimua pohjan liekitkään
Kuin sankarimuistot tän.
Suo, Jumala, voimia meille vaan
Tätä kilpeä miehinä varjelemaan.

Laki sillä on, vanha ja vakava
Kuin Jumalan usko on sen,
Väki, vilppi sit' ei voi murjoa,
Sit' on kuultava jokaisen.
Suo, Jumala, voimia meille vaan
Tätä lakia miehinä suojelemaan.

Me olemme kansa, se näytettiin.
Kun maa oli hädässä,
Sijast' aurojen kalpoja käytettiin,
Oli ottelu hengestä.
Suo, Jumala, voimia meille vaan
Ain' miehinä elämään, kuolemaan.

Olimme koettaneet lakiamme puolustaa ja johonkinhan määriin se oli onnistunut. Mutta aivan rauhallisia ei vielä katsottu voitavan olla. Julistuskirjan valiokunnalle myöntämä lainsäädäntövalta oli kyllä nyt reskriptin kautta poistettu, mutta epäluulo valiokuntaa kohtaan ei siltä suinkaan vielä ollut kokonaan syrjäytynyt. Olihan tämä valiokunta uusi ja epäilyttävä laitos; joskaan ei suorastaan perustuslakiemme vastainen niin niille ainakin aivan vieras. Peljättiin, että tämän muka "edustuskunnan" päätöksiä mahdollisesti sittenkin jonakin heikkona hetkenä tultaisiin pitämään oikeina säätypäätöksinä ja että se siten sittenkin pahasti loukkaisi lainlaadintajärjestystämme. Ja vaikka sellaiset epäilykset olisivatkin olleet voitettavissa, niin katsottiin kumminkin epäluulolla sellaista laitosta, jonka hyötyä ja tarpeellisuutta ei voitu ymmärtää. Sillä vähitellen jokaiselle selvenemistään selveni, ensiksi, ettei valiokunta voisi pienimmässäkään määrin harjoittaa lainsäädäntöä; toiseksi, ettei hallitus valiokunnan lausunnoista voisi saada mitään varmaa ohjetta valmistellessaan eri kysymyksiä, sillä eihän ollut mitään oikeutta pitää varmana, että säätyjen vastaiset päätökset toisessa taikka toisessa asiassa menisivät samaan suuntaan kuin valiokunnan lausunto; kolmanneksi, ettei valiokunta minään edustajakuntana voisi ryhtyä vastaisia valtiopäiväkysymyksiä valmistamaan, joka työ tietysti oli erityisten ammattimiehistä kokoonpantujen komiteain suoritettava; ja lopuksi, että valiokunnan ei suinkaan ollut ratkaistava, mitkä kysymykset olisivat luonteeltaan säätylakeja, mitkä hallinnollisia. Ja kun tämä käsitettiin, ei ollut helppo ymmärtää, mitä valiokunta oikeastaan tulisi toimittamaan ja mitä hyötyä sen kokouksista olisi odotettavissa.

Melkein suotavimmaksi sen vuoksi katsottiin, ettei valiokunta ollenkaan kokoontuisi. Sitä ei kumminkaan voitu odottaa, että hallitus peruuttaisi koko kutsumuksensa. Yksi ja toinen tosin ehdotti, että valitsijakunnat kieltäytyisivät edusmiehiä valitsemasta; mutta sellainen jäykkä vastarinta olisi, se ymmärrettiin, ollut seurauksiltaan yhtä arveluttava kuin mahdoton toimeenpanna. Vaalit olivat siis suoritettavat, valiokunnan oli kokoonnuttava, siitä ei päästy. Nyt oli vain saatava valiokuntaan miehiä, jotka selvästi oivalsivat, etteivät he edustajina valiokunnassa millään tavoin korvanneet maan laillisia säätyjä; ja tämän käsityksen tulisi valitsijamiesten jo vaalitilaisuuksissa selvästi lausua.

Valiokunnan tuli, julistuskirjan mukaan, kokoontua tammik. 20 p. 1862. Vaalien toimeenpanemiseksi ryhtyi senaatti toimenpiteisiin jo huhtik. 30 p. lähettämällä kirjeet ritarihuonejohtokunnalle, tuomiokapituleille, yliopiston konsistoriolle, hovioikeuksille ja kuvernööreille. Ennen joulukuun 15 p:vää tuli kertomusten kaikkien vaalien päättymisestä ynnä vaalitilaisuuksissa tehtyjen pöytäkirjain olla lähetettyjä senaattiin.

Myöskin valiokuntain vastaisesta kansliasta pidettiin hyvissä ajoin huolta: kolme nuorta miestä lähetettiin näet Saksaan oppimaan pikakirjoitustaitoa, jota maassamme ei vielä tunnettu.

* * * * *

Toukokuun 4 p:nä kokoontui senaatti täysistuntoon ottaakseen, siitä tulleen arm. käskyn johdosta, lopullisesti käsitelläkseen, mitkä kysymykset lähinnä olisivat säädyille esitettävät; senaatin siitä tekemä päätös koottiin 52 eri kohtaan.

Tähän täysistuntoon otti myöskin osaa, senaatin puheenjohtajana, kenraalikuvernööri kreivi Berg. Hän antoi pöytäkirjaan erityisen kirjallisen lausunnon niistä kysymyksistä, joita hän piti kaikkein tärkeimpinä ja jotka siis ennen muita olisivat käsiteltäviksi otettavat. Mutta kuukautta myöhemmin kuultiin ja ilmoitettiin virallisissa lehdissä kesäk. 10 p:nä, että kreivi Berg sairaloisuuden vuoksi armollisesti oli saanut virkavapautta kahden ja puolen kuukauden ajaksi ulkomaanmatkaa varten. Mikä varsinainen syy oli tähän äkilliseen sairaloisuuteen, sitä eivät kaikki saaneet tietää. Mutta tätä virkalomaa luultiin voitavan pitää "lopun alkuna". Eikä siinä aivan erehdyttykään.

Kreivi Berg läksi Helsingistä kesäk. 10 p. Heinäkuun 1 p:stä otti, saamansa määräyksen mukaan, kenraalikuvernöörinviran hoidettavakseen senaatin talousosaston varapuheenjohtaja, vphra Nordenstam. Sanomalehdistölle tämä vaihdos pian osottautui hyvin tärkeäksi.

Vaikka tuo suuri valiokuntakysymys näihin aikoihin niin paljo pitikin mieliä jännityksessä, ei painostavia rahaoloja siltä voitu unhoittaa. Yhä yksimielisemmin ja rohkeammin vaadittiin Venäjän rahan pakollisen käypäisyyden lakkauttamista Suomessa. Toukokuun alussa 1861 oli Helsingissä suuri komitea koolla antamassa lausuntoa hallituksen ehdottomasta toimenpiteestä maan raha-aseman varmistuttamiseksi. Mutta tämä komitea, johon kuului sekä oppineita (Palmén ja Snellman), pankkimiehiä ja liikemiehiä, että maanviljelijöitä, pääsi kahdessa päivässä yksimieliseksi siitä, että ehdotus markan käynnistä kurssin mukaan oli hyljättävä; komitea selitti, että ainoa mahdollinen keino parantaa maan raha-asemaa olisi se, että, samalla kuin Suomen pankille valmistettaisiin tilaisuus hopeasta lunastaa ulosannetut setelit niiden täydestä arvosta, julistettaisiin kovan rahan, jonka arvo ja mitta määrättäisiin ainoaksi lailliseksi maksuvälikappaleeksi Suomessa. Ja vähän myöhemmin päätti nuori hypoteekkiyhdistys, jolla kesäk. 1 p. oli ensimmäinen varsinainen yhtiökokouksensa, jossa tilaisuudessa huolettavain rahaolojen vuoksi jo ehdotettiin yhdistyksen purkamista, että hallitsijalle oli lähetettävä yhdistyksen kaikkien jäsenten allekirjoittama adressi, jossa pyydettäisiin, että rahaepäkohta niin pian kuin mahdollista korjattaisiin.

* * * * *

Huomio kiintyi kumminkin, kuta pitemmälle kesä kului, yhä enemmän pidettäviin valiokuntavaaleihin. Ritariston ja aatelin tuli lokakuun kuluessa toimittaa vaalinsa. Jos aivan eri tahoilla asuvat sukujen päämiehet olisivat ilman mitään johtoa lähettäneet vaalilistansa, olisi vaalien tulos ollut aivan arvaamaton. Täytyi sen vuoksi mikäli mahdollista koota äänet, jotta vaali ei jäisi aivan satunnan varaan. Tämän yrityksen etupäähän asettui Ritarihuoneen ensimmäinen mies, kreivi C. M. Creutz, ja hänen maatilallaan Pernajassa olimme, pieni joukko asianharrastajia, koolla parina päivänä heinäkuulla neuvotellaksemme asiasta. Siellä laadittiin nyt vaalilistat aateliston kaikkia kolmea luokkaa varten. Noita listoja levitettiin sitten sopivalla tavalla vaalioikeutettujen sukujen päämiehille. Ja hankkeemme onnistui. Saapuneiden vaalilistojen suuri lukumäärä (niitä oli kaikkiaan 129, nim. 1 luokasta 28, 2:sta 32 ja 3:sta 69, paitsi muutamia hyljättyjä), osoittivat, että harrastus oli vilkas; ja kun liput avattiin ritarihuoneenjohtokunnassa marrask. 9 ja 11 p:nä, huomattiin, että laatimaamme ehdokaslistaan otetut nimet kaikissa luokissa olivat hyväksytyt, useimmat suurella enemmistöllä. Useita vaalilippuja seurasi valiokunnan kokoonpanoa ja toimivaltaa koskeva vastalause.

Edusmiesten vaali Helsingin kaupungissa oli määrätty elok. 28 p:ksi. Erityisellä jännityksellä tätä vaalintoimitusta odotettiin. Sitä ennen oli tapahtunut ainoastaan yksi vaali, nim. Oulussa. Sitä vaalitapaa, jota Helsingin porvaristo noudatti, tultaisiin epäilemättä seuraamaan useimmissa muissa vaaleissa, siksi tällä tilaisuudella oli merkitystä. Onneksi oli Helsingin maistraatissa mies, yhtä lujaluontoinen kuin laintunteva, joka selvällä arvostelukyvyllään ja tyyneydellään oli saavuttanut suurta luottamusta ja vaikutusta kaupungin porvaristoon, — oikeusraatimies C. A. Öhrnberg. Tämä pani paperille lyhyen lausunnon, jonka hänen mielestään porvariston tuli liittää vaalipöytäkirjaan. Ehdotusta yleensä kannatettiin ja kaupungin vanhin puhemies, kauppaneuvos C. W. I. Sundman, esitti sen vaalitilaisuudessa "useiden porvariston jäsenten puolesta". Lausunto oli näin kuuluva:

Helsingin kaupungin porvaristo, joka ei haluaisi mitään väärinymmärrystä syntyvän sen kysymyksenalaisen vaalitoimituksen laatua ja tarkoitusta koskevasta käsityksestä, pyytää saada laadittavaan pöytäkirjaan lausua seuraavan selityksen:

Helsingin kaupungin porvaristo on sitä mieltä, että se valiokunta, joka H. K. M. armollisella julistuskirjalla viime huhtik. 10 p:ltä on kutsuttu kokoontumaan tähän kaupunkiin tammik. 20 p. 1862, ei kokoonpanonsa eikä muodostumisensa tai vaikutuksensa puolesta edusta maata eikä sen säätyjä eikä myöskään voi esittää maan mielipiteitä ja harrastuksia; ja käyvät porvariston nyt läsnäolevat jäsenet tällä edellytyksellä armollisimman käskyn mukaisesti valitsemaan jäsentä kysymyksenalaiseen valiokuntaan.

Tähän lausuntoon, jonka kunnallispormestari julkiluki, yhtyi yksimielisesti koko tuo jotenkin tarkoin kokoontunut, yli 300 henkeen nouseva porvaristo. Ja yhtä yksimielisesti ja äänettömästi yhtyi porvaristo puhemiehensä ehdotukseen, että valtuutetuksi valiokuntaan valittaisiin oikeusraatimies Öhrnberg.

Sellaista vaalitoimitusta voitiin syystä pitää Helsingille kunniaksi olevana. Se ei voinut olla mieliä vilkastuttamatta ja sen vaikutus tuntui koko maahan. Melkein kaikissa seuraavissa vaaleissa, ei ainoastaan kaupungeissa, vaan myöskin pappis- ja talonpoikaissäädyssä, laadittiin melkein samoin kuuluvia vastalauseita; Viipurin läänin talonpoikaissäädyn valitsijamiesten kokouksessa mentiin niinkin pitkälle, että selitettiin valiokunta epälailliseksi.

* * * * *

Vähän jälkeen Helsingin vaalin eli syysk. 5 p:nä julaistiin virallisissa lehdissä keisarillinen julistus niistä kysymyksistä, joita oli kokoontuvalle valiokunnalle esitettävä. Tämä julistus, joka oli päivätty jo elok. 23 p:nä. sisälsi vielä muutamia rauhoittavia selvennyksiä ja valiokunnan toimintavallan rajoituksia. Siinä näet määrättiin, että kaikki senaatin pöytäkirjaan toukok. 4 p:ltä merkityt, 52:teen eri kohtaan kootut kysymykset tulisivat valtuutettujen käsiteltäviksi, jonka ohessa siinä lausuttiin, että "näiden valtuutettujen toiminta älköön ulottuko sen pitemmälle, kuin että he alamaisesti ehdottaisivat, minkä periaatteiden mukaan ja mitä tarkoitusta varten lainmuutokset taikka uudet säädökset heidän mielestään olisivat maalle hyödyksi"; ja lopuksi, lausuttiin siinä, "tahdomme Me kuultuamme valtuutettujen lausunnot, antaa tarkempia armollisia määräyksiä niistä lähemmistä toimenpiteistä, joita voidaan pitää tarpeellisina kysymysten ratkaisemiseksi, kunkin asian laadun mukaan, joko hallinnollista tietä taikka säätyjen myötävaikutuksella".

Nuo 52 valiokuntakysymystä saatettiin sittemmin yleisön tietoon: niistä ilmestyi ei ainoastaan virallinen vaan myöskin yksityisen kustantajan toimittama painos. Sen ohessa ilmoitettiin puolivirallisesti, että sanomalehdistöllä nyt olisi tilaisuus vapaasti käsitellä noita tärkeitä kysymyksiä. Miten tämän vapaan käsittelyn laita kumminkin oli, se näkyy siitä että kun minä Hels. Tidningareissa, lyhyesti kerrottuani noiden kaikkien 52:den kysymyksen sisällön, koetin ottaa puheeksi, minkä verran nuo eri kysymykset valiokunnassa voisivat kehittyä taikka toisin sanoen mitä valiokunnalla oikeastaan olisi tekemistä, niin pyyhki painotarkastaja alusta loppuun asti pois kaikki, mitä siitä lokak. 31 p:n numeroon olin kirjoittanut. Vasta seuraavan vuoden tammikuussa, kokonaan toisissa olosuhteissa, pääsi kirjoitukseni ilmestymään.

* * * * *

Valtiollinen tajunta vahvistui päivä päivältä, kansalaisten esiintyminen kävi yhä rohkeammaksi. Mutta kuta suuremmalla luottamuksella tulevaisuuteen katsottiin, kuta enemmän varsinainen säätykokous läheni, sitä haikeammin kaivattiin valtiollista traditsioonia, sitä ikävämmältä tuntui, ettei tunnettu niitä voimassaolevia perustuslain määräyksiä, sisällisiä valtio-oikeudellisia ja erityisesti valtiopäivämuotoja, jotka puolen vuosisadan seisaus konstitutsionaalisessa elämässämme oli hälventänyt. Oikeusoppineiden miestemme tehtävä oli nyt koettaa poistaa tämä puute. Eivätkä nämä velvollisuuttaan laiminlyöneetkään. Palmén kiirehti toimittamaan perustuslakiemme kokoelman suomeksi ja ruotsiksi ja Rosenborg valmistihe tutkimuksilla Ruotsin valtio-arkistoissa laatimaan tyydyttävän esityksen Ruotsinaikaisten valtiopäiväin kokoonpanosta, voimassaolevain perustuslakimääräysten mukaisesti, sekä säätyjen toimivallan muodoista ja rajoista, Ja tuo päivä, jolloin Palménin "Suomen Suuriruhtinaanmaan perustuslait sekä niihin kuuluvat valtioasiakirjat" ilmestyivät kirjakauppaan, syyskuun 23 päivä, muodostui todellakin muistorikkaaksi päiväksi, sillä paitsi Vänrikki Stoolin tarinoita ei liene Suomessa mikään kirja sitä ennen synnyttänyt sellaista ostointoa kuin tämä; noin 300 kappaletta myötiin jo sinä päivänä ja sehän osotti, mikä ihmisten mieliä enin jännitti. — Rosenberg esitti tutkimustensa tulokset yliopisto-luentoina, jotka sitten, 1863, ilmestyivät painosta.

* * * * *

Hallitsevat koettivat puolestaan, mikäli mahdollista, haihduttaa epäilyksiä valiokuntaa kohtaan. Ministerivaltiosihteerin-apulainen vphra Stjernvall-Walleen matkusti kesällä, toimistonsihteeri Palmrotin seuraamana, ympäri maan, siinä tarkoituksessa, kuten ilmoitettiin, että hän peljätyn kadon johdosta hankkisi tarkemmat tiedot vuodentulosta. mutta epäilemättä muitakin tarkoituksia varten, oppiakseen tuntemaan maassa vallitsevan mielipiteen ja lieventääkseen sitä. Toisilla tahoilla matkusteli samoin uusi maanviljelyspäällikkö senaattori Gripenberg, ottipa hän Suomen talousseuran ylimääräisessä kokouksessa, joka oli kutsuttu ja jossa oli paljo väkeä, valtiollisen kysymyksen julkisestikin puheeksi. Hän katsoi siinä tilaisuudessa täytyvänsä mainita, että "meillä ovat nyt valtiopäivät omissa käsissämme". Kaikki riippuu kumminkin, sanoi hän, siitä "komiteasta", jonka tuli kokoontua ensi tammikuussa; jos vain tämä komitea osottaa luottamusta hallitsijan tarkoituksia kohtaan, sanoi hän olevansa vakuutettu, että voidaan toivoa valtiopäiviä parin, kolmen vuoden kuluessa, mutta muussa tapauksessa, jos epäluuloisuutta ilmeneisi täydellisen luottamuksen asemesta, — silloin siirtyisivät varmaankin valtiopäivät kauas meistä. Melkein siihen tapaan paikkakunnan lehdet kertoivat senaattorin sanoja.

* * * * *

Myöskin J. V. Snellman koetti siltä kannalta jolle hän valtiollisissa kysymyksissä oli asettunut, julkisen sanansa painolla ja voimalla vahvistaa luottamusta ja saada epäluulot kokoonkutsuttua valiokuntaa kohtaan vaikenemaan. Hän ei suorastaan voinut hyökätä maassa vallitsevan mielipiteen kimppuun, kun se niihin asti ei ollut kotimaisessa sanomalehdistössä päässyt julkisuuteen. Mutta hän sai Ruotsin sanomalehtien erinäisiä lausuntoja aiheeksi voidakseen asiaan puuttua. Sen hän aluksi teki eräässä artikkelissa, jonka otsakkeena oli "Suomalaisia oloja ja Ruotsin sanomalehdistö" ja joka ilmestyi Litteraturbladin kesäk. 6 p:nä jaetussa toukokuun vihossa. Huomiota herättävämpää artikkelia Snellman varmaankaan ei ollut koskaan ennen kirjoittanut, eikä onnettomampaa hänelle itselleen tai sille asialle, jota hän tahtoi puolustaa. Se oli onnistumaton siksi, että se oli kirjoitettu semmoisella tavalla, että sen täytyi antaa aihetta monenlaisiin vääriin tulkitsemisiin ja että sen todistelujen ontuvaisuus oli liiaksi päivänselvä. Snellman, joka nyt kerran oli ottanut puolustaakseen ja kannattaakseen hallitsevia ja valiokuntamanifestin aikaansaajia, ei liene artikkelillaan muuta tarkoittanut kuin levittää sitä luvallista käsitystä, että täydellisesti luottamalla hallitukseen ja kiitollisuudella siitä hyvästä, minkä valiokunta tarjosi, olisi sen toimintaa käytettävä niin suureksi hyödyksi maalle kuin mahdollista. Mutta valitettavasti ei hetki ollut otollinen yleisille viisaustieteen lauseille eikä sellaisille puheenparsille, kuin että esim. "historia on kansakuntain, ei yksilöjen työtä", — "kansakunnan oikeus ei koskaan ulotu pitemmälle kuin sen valta, — kansa ei pääse historian kirjoihin mielialojensa vaan toimiensa kautta", — "kansan asema, oli se mikä tahansa, on sen itsensä luoma: kunnia ja häpeä siitä ei historian tuomion edessä lankea kenenkään muun niskoille", j.n.e. Ja kun hän sovelti nämä lauseet lähemmin meidän oloihimme lausumalla, että jotakin poikkeusta lukuunottamatta "kaikki hyvä ja kaikki moitittava, jota Suomessa on viimeisinä 50 vuotena tapahtunut, on pantava Suomen kansan omaan tiliin", niin eivät nämä sanat olleet omiaan herättämään luottamusta. Vielä vähemmin paikallaan oli juuri hetkellä, jolloin kaikkien mielet olivat kiintyneet meidän perustuslaillisten oikeuksien puolustamiseen, ruveta puhumaan siitä ihmeestä, että Suomella on valtiollisia oikeuksia. Ja pahinta kaikesta oli, että tuossa kirjoituksessa sanottiin, "että rauhasopimuksessa Suomi luovutettiin vastaiseksi Venäjän valtakuntaan yhdistettäväksi maakunnaksi ja että eräässä vielä v. 1859 muutaman maan lakien tuntijan julkaisemassa kirjoituksessa maan aseman sanotaan olevan tämän".

Tästä kovin hämmästyttiin. Tuo tarkoitettu kirja oli Palménin "Juridisk handbok" (Lainopillinen käsikirja). Ilmoittaessaan tämän teoksen puoltatoista vuotta aikasemmin oli Snellman Litteraturbladetissa selvillä, valtiollisista asiakirjoista otetuilla todistuksilla osottanut vääräksi Palménin lauseen, että Suomi olisi "erityisenä maakuntana" yhdistetty Venäjään.

Tämä kirjoitus herätti myrskyävää vastenmielisyyttä kaikkien niiden taholta, jotka pitivät isänmaan valtiollisia oikeuksia kieltämättöminä ja loukkaamattomina. Snellman oli tehnyt enemmän kuin kukaan muu herättääkseen Suomen kansan kansallistuntoon. Ja nyt, kun tämä tajunta ensi kerran puhkesi vilkkaampaan valtiolliseen tietoisuuteen, nyt sama mies lausui melkein näin: Elkäämme moittiko, elkäämme valittako; kiittäkäämme sitä ihmeellistä armoa, joka on antanut meille edes joitakin valtiollisia oikeuksia; kiittäkäämme kaitselmusta siitä, mitä olemme saaneet ja käyttäkäämme olevia oloja siihen hyvään, mihin ne antavat tilaisuutta; muistakaamme lopuksi, että asemamme ei ole kenenkään muun kuin meidän omaa työtämme ja sen vuoksi — olkaamme vain vaiti ja odottakaamme!

Niin ymmärrettiin Snellmanin kirjoitus ja niin se oli ymmärrettävä. Luonnollista oli, että sen täytyi herättää vastalauseita mikäli vain painotarkastus salli. Ensi vastalauseen lausui Åbo Underrättelser, jossa mentiin aina siihen liiallisuuteen, että väitettiin Snellmannin kieltäneen Suomella olevan valtiollisia oikeuksia. Hels. Tidningar ei myöskään voinut olla ottamatta asiaa puheeksi. Eipä minun juuri mieluista ollut tarttua kynään Snellmania vastaan, kun kokemuksesta selvästi kyllä saatoin ennustaa, mihin sellainen väittely pakostakin veisi. Mutta eihän siinä auttanut. Alotin heinäk. 23 p:nä sarjan "Kirjeitä maalaisystävälleni eräästä Litteraturhladetin kirjoituksesta", joita muutamain viikkojen kuluessa seitsemässä numerossa jatkoin. Kreivi Bergin pitkä virkaloma ja hänen sijaisensa Nordenstamin erityinen myöntyväisyys vaikuttivat, että sain sensuurilta jotenkin vapaasti noita kirjeitäni kirjoitella. Niissä tarkastelin Snellmanin kirjoituksen kohta kohdalta, näytin useat hänen väitteensä ontoiksi ja osotin vuosina 1808-1816 ilmestyneiden valtiollisten asiakirjain nojalla, kuinka "ihmeteltäviä" meidän valtiolliset oikeutemme oikeastaan olivat.

Heinäkuun vihossaan (joka ilmestyi syysk. 3 p:nä) kirjoitti Snellman uuden artikkelin asiasta. Se oli kirjoitettu hänen tunnettuun poleemiseen tapaansa. Hän väitti, että häntä sekä täällä että Ruotsin lehdissä oli leimattu maankavaltajaksi. Pääasiallisesti pysyi hän entisellä kannallaan keskustelunalaisessa kysymyksessä, mutta hän selitti nyt tarkemmin ne epäiltävät lauseensa ja väitteensä, jotka olivat tuntuneet loukkaavimmilta hänen ensi artikkelissaan. "Jos Litteraturbladet olisi ensi artikkelissaan esittänyt asiansa samalla tavalla kuin toisessa, olisi lehti ehkä voittanut puolelleen useampia kannattajia, — taikka ainakaan se ei olisi saanut osakseen tuota täydellisintä epäluottamusta, mistä sanomalehdistön historia voinee kertoa", niin kirjoitin Hels. Tidningareissa.

Kuukautta myöhemmin (lokak. 1 p:nä) ilmestyi taas uusi vihko
Litteraturbladetia. Siinä väittelyä jatkettiin yhä hillitsemättömämmin.
Siinä huomasin Snellmannin lukeneen minut "epärehellisten valehtelijain
ja häpäisijäin" joukkoon.

Nyt alkoi oikeastaan perin surullinen juttu, jonka tahdon kertoa niin harvoin sanoin kuin mahdollista. — Vaikka tuolta taholta olinkin saanut ennen vastaanottaa ja sulattaa kaikenlaista ja vaikka itse kernaasti tunnustin, että olin pannut kovan kovaa vastaan, en kumminkaan voinut pitää hyvänäni sitä luokkaa ja luonnetta, johon Litteraturbladet oli minut lukenut. Turvausin silloin siihen "lapselliseen" — niin monet arvelivat ja niin se ehkä olikin — keinoon, että Hels. Tidningarein yleisölle kirjoittamassani kirjoituksessa vetosin kompromissiin, joka saisi antaa lausuntonsa "Litteraturbladetin ja minun molemminpuolisesta valtiollisesta käyttäytymisestä". Sovinto-oikeus saataisiin muodostaa seitsemästä Litteraturbladetin toimittajan virkaveljestä, yliopiston professorista, ja ne saisivat valita kolme henkilöä, ketä tahansa, jotka vain hyväksyisivät Litteraturbladetin kannan ja katsoivat asian vaativan mitään selvitystä. Jos tuo sovinto-oikeus selittäisi Litteraturbladetin kuvauksen minun siveellisestä luonteestani oikeaksi ja sattuvaksi, niin vakuutin, ettei koskaan enään minun likanen käteni tahraisi minkään sanomalehden palstoja.

Tämän vetoamisen johdosta saapui jo lokak. 5 p:nä luokseni kolme tunnettua henkilöä (hrat T. T. Renvall, G. Ehrström ja A. Meurman) mukanaan heidän allekirjoittamansa kirjoitus, jossa he selittivät, että minä viime kirjeessäni olin "häväissyt" Litteraturbladetin ulosantajaa ja pyysivät siitä kirjoitustaan lehteeni. Kun tuo kirjoitus ei kumminkaan sanallakaan kosketellut taistelevain "molemminpuolista esiintymistä väittelyssä" ja nuo kolme herraa eivät tahtoneet kuulla puhuttavan mistään sovinto-oikeudesta, niin kieltäysin lehdessäni tuota kirjoitusta julkaisemasta, josta kumminkin tein lukijoilleni selkoa samalla kuin siihen vastasin. Muutamia päiviä myöhemmin julaistiin noiden kolmen kirjoitus Finlands Allmänna Tidningissä. Senjälkeen taistelu taas lepäsi, kunnes Litteraturbladin syyskuunvihko ilmestyi marraskuun alussa. Vaan siinä oli nyt väittelyntapainen "Katsaus", joka vei voiton kaikista edellisistä ja jossa ei, voisi sanoa, jätetty mitään lausumatta. Senjälkeen ei taistelua enää voitu järkisyillä jatkaa; turvausin silloin ivaan ja kirjoitin (marrask. 16 p:nä) palstan pituisen "Mixed Pickles", jossa pippuri — sen myönnän — ehkä oli luvattoman karvesta. Sillä olin tuomiotorveen puhaltanut. Muutamia päiviä myöhemmin (marrask. 21 p:nä) sain Finlands Allmänna Tidningissä lukea Hels. Tidningareille osoitetun "Adressin", jonka alla oli kuusitoista arvossapidettyä nimeä. Näiden nimien joukkoon oli koottu tasan seitsemän professorin nimet ja heidän lausuntonsa piti siis vastata sitä kompromissituomiota, johon olin vedonnut. Vastustajani menettelystä taistelussa ei tuossa tuomiossa kumminkaan mitään lausuttu. Omalta kohdaltani ymmärsin tuomion niin, että selvä "ilmiantamishalu" ("denonciatsionslust") oli ollut varsinaisena kannustimenani esiintyessäni Litteraturbladetin ulosantajaa vastaan. — Minun täytyi uskoa, että sellainen tuomio oli oikea ja että yleinen mielipide sitä kannatti. Lupaukseni mukaan luovuin senvuoksi vielä samana päivänä Hels. Tidningarein toimituksesta ja kirjoitin lehteen "Selityksen", lausuen siinä jäähyväiset Suomen sanomalehtiä lukevalle yleisölle.

En ollut otaksunut, että minut julistettaisiin viattomaksi siinä taistelussa, jota oli käyty. Mutta että minut yksin julistettaisiin syylliseksi, se oli enemmän kuin mitä olin odottanut. Hyvin pian sainkin huomata, että asiasta oli useampia mielipiteitä. Jo samana päivänä, jolloin olin ilmoittanut eroavani, tuli hämmästyksekseni suuri joukko ylioppilaita ja muita kansalaisia kunnioittamaan minua laululla; he tahtoivat osoittaa, kuten heidän puhujansa (maist. K. E. F. Ignatius) suunnilleen lausui, että tapahtuneesta polemiikista oli toinenkin mielipide olemassa kuin se yksipuolinen, jonka nuo kuusitoista adressissaan olivat lausuneet. Ja kahta päivää myöhemmin (marrask. 25 p.) ilmestyi, myöskin Finl. Alm. Tidningissä, kaksi eri vastalausetta sanottua adressia vastaan, toisen alla 10 yliopiston opettajan nimet, toinen 51 kansalaisen allekirjoittama. Selityksiä, vastalauseita, adresseja ja vasta-adresseja singahteli sitten kahden viikon aikana toinen toisensa jälkeen; koko yleisö oli kuohuksissa tämän asian johdosta: vanhat yhtähyvin kuin nuoret, naiset yhtähyvin kuin miehet, näyttivät pitävän velvollisuutenaan lausua mielipiteensä tuossa kiivaassa riitakysymyksessä. Eikä näin tapahtunut ainoastaan Helsingissä: Turussa ilmestyi kaksi "vasta-adressia", toinen hovioikeuden jäsenten ja virkamiesten allekirjoittama, toinen lukuisan kansalaisjoukon puolesta; Porista, Loviisasta, Hämeenlinnasta y.m. tuli myös samaan suuntaan käyviä lausuntoja. Ja kun useimmissa näistä mielenilmauksista lausuttiin toivomuksia, että minä en katsoisi olevani estetty jatkamasta sanomalehtimiestointani, saattoi Hels. Tidningar — jonka juoksevia asioita tänä myrskyisenä murrosaikana Z. Topelius verrattomalla ystävyydellä oli ottanut hoitaakseen — pian ilmoittaa, että minä uudelta vuodelta palaisin lehteä johtamaan.

Niin päättyi tämä polemiikki Snellmanin kanssa. Jos eräältä kannalta saattoikin pitää surettavana, että niin kiihkeää huomiota omistettiin väittelyyn, joka suuresta asiasta oli luistanut persoonallisuuksiin, ja jos tämä huomio ennen kaikkea oli kiusallinen niille henkilöille, jotka olivat sen lähimpänä aiheena, niin oli toki lohduttavaa, että se kaikki osoitti herännyttä, jopa valtavaa kansallista elinvoimaa. Sillä eiväthän tämän taistelun pohjalla oikeastaan olleet nuo riitelevät henkilöt, vaan se suuri isänmaallinen kysymys, jonka kannalta oli sodittu ja jota kaikki nämä mielenilmaukset tarkoittivat.

* * * * *

Vuosi kävi merkillisistä tapauksista yhä rikkaammaksi kuta enemmän se läheni loppuaan.

Kesken noita kuumia valtiollisia taisteluita vietettiin marrask. 9 p:nä lämpösellä kansallistunnolla rauhallisia Porthanin juhlia, joiden kautta koottiin varoja patsaan pystyttämistä varten Turkuun. Suomalaisen kirjallisuuden seura oli tätä tarkoitusta varten lähettänyt kehoituksen kaikkiin maan kaupunkeihin ja Snellman oli pienessä suomeksi ja ruotsiksi ilmestyneessä kirjasessa mestarillisesti vastannut kysymykseen: "Mitä oli Porthan?" Kehoitusta noudatettiinkin kaikkialla. Joka kaupungissa ja monessa paikassa maaseuduilla pantiin nyt toimeen erilaisia juhlia ja listoilla kokosivat sitäpaitse naiset Helsingissä ja monessa muussa seudussa runsaita apuvaroja tähän kansalliseen tarkoitukseen. Tulos oli, että huoletta voitiin käydä patsasta pystyttämään.

Muutamia viikkoja aikasemmin oli täällä Helsingissä myöskin vietetty kansallinen muistojuhla, nim. edellisenä vuonna kuolleen nerokkaan maalaajan Werner Holmbergin kunniaksi. Topelius piti puheen tässä juhlassa, Cygnaeus kirjoitti runon ja nähtävänä oli näyttely, johon oli koottu nuoren taiteilijavainajan täällä olevia tauluja.

* * * * *

Puhuakseni muistakin henkisistä elämänilmiöistä valmistautui sanomalehdistömme nyt astumaan pitkän askeleen eteenpäin. Se oli luonnollinen ilmaus sitä uutta elinvoimaa, joka oli täyttänyt yhteiskunnan ja seuraus niistä paino-olojen muutoksista, joka oli odotettavissa. Suunnitelma tehtiin ja yhtiö perustettiin Helsingfors Dagbladin perustamista varten. Lehti, jonka ensimmäinen näytenumero ilmestyi jo marraskuulla, aikoi seuraavan vuoden alusta ilmestyä kuudesti viikossa. Sen ulosantaja ja vastaava toimittaja oli aluksi R. Frenckell: toimitukseen kuuluivat muuten E. Bergh, C. G. Estlander. R, Lagerborg ja T. Sederholm. Papperslyktan ja Sederholmin kuukauslehti naisille yhtyivät siis molemmat uuteen lehteen. Myöskin E. Linderin viikkolehti "Barometern" keskeytti vuoden lopussa kauniisti alotetun mutta ainoastaan neljä kuukautta kestäneen uransa.

Hels. Tidningareille oli myös aika tullut vuoden alusta ilmestyä joka arkipäivä. Vastaiseksi oli siis joka toinen päivä n.s. puolinumeroinen annettava.

* * * * *

Palaan politiikkaan. Sillävälin kuin syksyn pimeinä päivinä myrsky raivosi sanomalehdissämme, saapui idästä tiheästi viestejä vielä paljoa arveluttavammista myrskyistä. Puolassa tapahtui uusia mielenosotuksia, koko maa oli julistettu piiritystilaan ja toinen maaherra määrättiin toisensa sijalle. Pietarissa tapahtui suuria ylioppilaslevottomuuksia, joita rangaistiin. Omista asioistamme ei korkeuksista kumminkaan johonkin aikaan kuulunut mitään.

Maan kenraalikuvernööri kreivi Berg oli ulkomaanmatkaltaan palannut Helsinkiin syysk. 22 p:nä. Hän viipyi täällä vähän yli kuukauden ja matkusti Pietariin lokak. 24 p. Pidettiin uskottavana ja mahdollisena, ettei hän enää palaisi, mutta aivan varmoja siitä ei uskallettu olla.

Mutta eräänä päivänä, marrask. 15 p:nä, sain aamulla kirjelipun vanhalta varakanslerilta vphra Munck'ilta, joka pyysi minua käymään luonaan, koska hän "tärkeän tapahtuman" johdosta tarvitsi keskustella kanssani. Ollen aina minulle ystävällinen ja puhelias otti hän nytkin minut vastaan kauniit silmät tavallista säteilevämpinä. En muista enää, mistä asiasta hän minulle aluksi puhui. Mutta tärkeä asia se ei ollut ja pian huomasin, ettei hän sen vuoksi ollut minua luokseen kutsunut. Eikä kauan kulunutkaan, ennenkuin hän muutti puheenaineen ja virkkoi puolittain kuiskaten: "No nyt on juttu Pietarissa valmis; kreivi Bergin virkaero on allekirjoitettu". Jos uutinen oli kallisarvoinen sille, joka sen kertoi, niin oli se sillekin, joka sen kuuli. Kiitin sydämmellisesti tiedonannosta ja hetkisen iloisesti keskusteltuamme läksin, luvattuani paroonille vastaseksi pitää uutisen salassa.

Viittä päivää myöhemmin, marrask. 20 p:nä, tuli asia julkiseksi. Ja saman kuun 26 p:nä luettiin sanomalehdissämme, että kreivi Berg, alamaisesta pyynnöstään, on saanut eron Suomen kenraalikuvernöörin virasta sekä että kenraalikuvernöörin virkaan on nimitetty valtioneuvoston jäsen, jalkaväenkenraali vphra Rokassovski. Armollisessa erokirjassa Bergille kiitti keisari häntä hänen väsymättömästä toiminnastaan niiden 7 vuoden aikana, jolloin hän tätä maata oli johtanut ei ainoastaan sotavuosina, vaan myöskin sodan jälkeisinä, joina hän oli ponnistellut hankkiakseen maalle, — niin kuuluivat sanat — "teidän oman vakuutuksenne mukaan kaikkea mahdollista hyvää".

Saattoihan maakin olla kenraalikuvernöörille kiitollinen, joskaan ei kaikesta mahdollisesta hyvästä, niin kumminkin kaikista niistä herätyksistä, joita hän oli maassamme antanut ja tahtonut antaa, — ja vielä enemmän niistä herätyksistä, joita hän ei suinkaan ollut tahtonut aiheuttaa. Mutta varmaa on, että ilo oli yleinen ja suuri, kun tiedonanto kenraalikuvernöörinvaihdoksesta julaistiin. Seuraavana iltana, marrask. 27 p:nä, jolloin suurilukuinen yleisö keräytyi uuteen teaatteriin, — jossa Suomen ensimmäinen pysyvä teaatteriseurue näytteli lokakuun puolivälistä saakka, — pyydettiin ennen näytännön alkamista yksimielisesti "Maamme"-laulua; orkesteri alkoi sitä soittaa ja koko yleisö nousi seisomaan ja yhtyi lauluun.

Erityistä iloa herätti se seikka, että kreivi Bergin jälkeläiseksi valittiin mies, joka entisen toimintansa aikana maassamme oli saavuttanut niin suurta kunnioitusta kuin vphra Rokassovsky.

Uusi kenraalikuvernööri saapui Helsinkiin jouluk. 9 p. illalla. Huhu oli jo edeltäpäin tiennyt kertoa, että hän toisi hyviä ja lohduttavia uutisia mukanaan. Ja se toteutuikin. Kun senaatin jäsenet, kaikki virastot ja kaupungin porvaristo jouluk. 11 p:nä olivat häntä tervehtimässä, ilmoitti hän senaatille, että "sittenkuin senaatti on ehtinyt valmistaa ehdotukset arm. lakiesityksiksi, maan säädyt heti kokoonkutsutaan". Senjälkeen kenraalikuvernööri lausui, että nyt siis oli ainoastaan kokoonkutsutun valiokunnan ja senaatin toimittava hallitsijan tarkoitusten ja maan perustuslakien mukaisesti niin, että valtiopäiväin pikainen kokoonkutsuminen kävisi mahdolliseksi. Kaikki toimenpiteet maan ajanmukaiseksi kehitykseksi ovat maan todelliseksi hyväksi tarkoin suoritettavat perustuslakien mukaisesti ja sitä varten on tärkeänä ehtona valistunut, maan varojen ja tarpeiden mukaan sovitettu valtiovarain hoito. Sellainen kehitys on saavutettavissa ainoastaan tarkasti ja tunnollisesti noudattamalla maassa voimassaolevia perustuslakeja, jotavastoin hallituksen on vaarallisena ja laittomana hyljättävä jokainen niistä poikkeava vaatimus. Kenraalikuvernööri oli vakuutettu siitä, että senaatti hyväksyy nämä hänen lausumansa mielipiteet.

Kun tämä hallitsijan varma lupaus valtiopäiväin kokoonkutsumisesta vielä samana päivänä levisi kaupungissa, nousi siitä erittäin suuri riemu. Illalla olivat hyvin monet ikkunat valaistuina; "loistavat huoneustot ja vaatimattomimmat ylioppilaskammiot olivat yhtä tulitetut", niin silloin kirjoitettiin. Teaatterissa, joka myöskin oli tulitettu, pyydettiin nyt taas, näytännön loputtua, "Maamme"-laulua, jonka orkesteri soitti ja jota yleisö tavallista lämpimämmillä tunteilla kuunteli.

Valitettavasti olivat muutamat nuoret miehet, ylioppilaat ja muut, pitäneet sopivana tänä riemupäivänä panna toimeen raa'an mielenosoituksen, hurjat naukujaiset kaupungin senssorille. Tämä mielenosoitus oli sitä vähemmin paikoillaan senkin vuoksi, että vallassaolevaa painotarkastusta juuri silloin aivan toiselta taholta ruvettiin ahdistamaan.

Painotarkastus oli kreivi Bergin aikana kehittynyt semmoiselle kannalle, että siinä välttämättä täytyi käänteen tapahtua. Monelta taholta oli asianomaisia jo innokkaasti kehoitettu panemaan muutosta toimeen. Snellman oli tässä suhteessa tehnyt kaiken voitavansa, sen tiedän; ja J. A. v. Essen oli, sen mukaan kuin hän yksityisessä kirjeessä minulle kertoi, kääntynyt (toukokuussa 1861) lankomiehensä, ministerivaltiosihteerin, puoleen, joka kernaasti kuuluu hänen sanojaan kuunnelleen, ja lähettänyt pitkän kirjoituksen, jossa hän oikeassa valossaan kuvasi sen "alentavan, häpeällisen ja mielivaltaisen kohtelun, jonka maamme sanomalehdistö on saanut osakseen", hän oli ehdottanut komitean asettamista laatimaan ehdotusta varsinaista painolakia varten taikka ainakin laillisesti rakennettua sensuuriasetusta varten. Sellaiset kehoitukset tuskin olivat aivan turhat ja se C. Qvistin Tukholmassa äsken ulosantama "Sensuuri-kalenteri", jolla hän ikäänkuin vetosi yleisön tuomioon, vaikutti kai osaltaan sekin, että viranomaiset tulivat huomaamaan uuden suunnan välttämättömäksi. Tuskin oli siis Berg siirtynyt syrjään, ennenkuin ilmestyi jouluk. 9 p:nä annettu julistus "Painotarkastuksesta Suomessa". Siinä nyt kumottiin ne erityiset määräykset, joiden kautta sanomalehdistön senssoroiminen oli joutunut kenraalikuvernöörin ja kuvernöörien käsiin; sanomalehdistön tarkastaminen jätettiin taas painoylihallituksen toimeksi ja senaatti sai oikeuden antaa luvan sanomalehtien ulosantamiseen ja kieltää sen. Ja tämän yhteydessä asetettiin komitea laatimaan ehdotusta voimassa-olevan painoasetuksen tarpeellisia muutoksia varten ja siihen komiteaan kutsuttiin senaattorit vphra Langenskiöld, Bergbom ja Furuhjelm, kanslianeuvos Snellman, tuomiorovasti Renvall, professori Ehrström ja lehtori v. Schoultz.

* * * * *

Uusi kenraalikuvernööri, — keisarin varma lupaus valtiopäiväin pikaisesta kokoonkutsumisesta ja perustuslakien tarkasta noudattamisesta, — alullepantu paino-olojen uudistaminen, — sellaisiin enteisiin päättyi vuosi 1861.

Sellaiset olivat seuraukset kevytmielisestä yrityksestä sivuuttaa maan perustuslait ja lujasta ja suorasta, joskin hiljaisesta taistelusta näiden samojen lakien pyhyyden puolesta. Suomen kansa oli kunnialla suorittanut valtiollisen miehuudennäytteensä. Ja tämän kautta oli pohja laskettu sille perustuslailliselle elämällemme, jota sen jälkeen kesti ja sille kansalliselle tulevaisuudellemme, johon me aina, synkimpinäkin hetkinä, varmasti luottakaamme.