Kuuden vuosikymmenen ajoilta: Muistelmia Suomesta

by August Schauman

SUOMALAISELLE LUKIJALLE.

Se teos, joka nyt saapuu maamme suomalaiselle yleisölle, herätti, kun se noin yhdeksän vuotta sitten ruotsiksi ilmestyi, varsin suurta mielenkiintoa maassamme. Se oli — ja on vieläkin — ensimmäinen ja ainoa elämänhavaintojen ja muistelmain kokoelma, joka koskettelee tuota Suomelle niin äärettömän tärkeätä kehityskautta, joka ulottuu 1830-luvun alulta 1890-luvun alulle. Persoonallisten muistojen ja vaikutelmien keveässä, usein pirteässä, usein lämpösesti innostuneessa muodossa, mutta samalla historiallisella tarkkuudella ja tunnollisuudella, valaisee se olojemme kehitystä, tapauksiamme ja vaiheitamme kansallisen heräämisemme ja miehistymisemme ajoilta. Kosketellen tämän tärkeän kehityskauden niinhyvin synkempiä kuin valoisampia ajanjaksoja, tarjoa se, paitsi opettavaa ja hauskuuttavaa historiallista lukemista, monta nykyhetkellekin valaisevaa vertauskohtaa, joita on hyödyllistä nykyisin palauttaa mieleen. Onpa senvuoksi suomenkielisenkin yleisön syytä tutustua tähän laivaukseen "Kuuden vuosikymmenen ajoilta", jonka on kirjoittanut mies, joka avoimin silmin ja herkällä mielellä on maamme kehitystä tältä ajalta seurannut.

Suomennostyössä on alkutekstiä sanottavitta muutoksitta seurattu. Joitakuita harvoja kohtia, kuten selontekoja Helsingissä esiintyneiden ruotsinmaalaisten näyttelijäseurojen kokoonpanosta, on hieman lyhennetty, joku teokseen lainattu ruotsinkielinen runo, joka ei tekstiin ole aivan välttämättömästi kuulunut, on esitetty suorasanaisesti taikka jätetty pois, jonkun ainoan vähäpätöisen asiallisen korjauksen on suomentaja tehnyt. Kuvia, joita ruotsinkielisessä painoksessa ei ollut, on kustantaja suomennokseen hankkinut. Persoonallisuus on näissä Aug. Schaumannin muistelmissa hyvin silmiinpistävänä piirteenä ja se on tietysti ollut suomennoksessakin säilytettävä.

Suomentaja.

Lapsuuden ajat 1830-1840.

Vasta seitsemäntoista vuotta oli Suomi ollut yhdistettynä Venäjän valtakuntaan, kun minä, 1826, ensi kerran päivänvaloa katselin. Helsinki, jossa synnyin, oli vasta seitsemän vuotta ollut maan hallinnon keskuspaikkana. Yliopisto ei ollut vielä tänne muuttanut, vaan kahden vuoden perästä oli se määrätty muutettavaksi.

Vanhempani olivat tulokkaita uusiutumaisillaan olevaan nuoreen pääkaupunkiin. Senaatin virkamiehenä oli isäni senaatin mukana syksyllä 1819 perheineen muuttanut tänne Turusta. Kuuluen sukuun, jonka kaikki miespuoliset jäsenet puolentoista vuosisadan ajan olivat olleet sotureita — niinkuin hänkin aikusemmin, — kaikki, melkein poikkeuksetta, turkulaisissa rykmenteissä, oli hän syvästi kiintynyt kotipaikkaansa, Turun lääniin, sekä sen muistoihin. Samoin oli äitinikin, papintytär Nousiaisista, samasta pitäjästä, josta hänen miehensäkin oli kotosin. Sekä isäni että äitini näyttivät molemmat tavallaan olevan ylpeitä siitä, että olivat syntyneet pitäjässä, jonka kirkkoa sanotaan Suomen vanhimmaksi, jonne piispa Henrikin maalliset jäännökset haudattiin ja missä kristinuskon ja länsimaisen sivistyksen ensimmäiset siemenet kylvettiin suomalaiseen maahan.

Jos Suomen uusi pääkaupunki jo oli ehtinyt käydä rakkaaksi perheelle, niin ei ollut rakkaus vanhaa pääkaupunkia eikä sen ympäristöä kohtaan kylmennyt. Turkuun sekä sen oloihin suuntausi keskustelu kodissani alinomaa. Turun tuomiokirkon, linnan, akatemian ja muut historialliset muistot tunsin siis jo lapsuudestani saakka. Vuoden 1827 Turun palo, tuo suuri kansallisonnettomuus, oli muistini vanhimpina aikoina melkein joka päivä puheenaineena. Isäni, joka tunsi joka kujan ja talon vanhassa Turussa, ei koskaan lakannut kauhulla kuvaamasta tuota suurta hävitystä, jossa hän ei tosin ollut saapuvilla ollut, vaan jonka hän siltä yksityiskohtia myöten tunsi. Ja syvästi meidän talossa oivallettiin, kuinka kipeästi Turun asukkaihin koski, kun heiltä onnettomuuden lisäksi riistettiin vielä yliopistokin.

Turussa ja sen lähitienoilla asuvain useiden sukulaisten kanssa kesti vilkasta vuorovaikutusta. Ei kulunut vuottakaan, ettei isäni jonkun perheensä osan kanssa olisi käynyt Turussa. Muuta matkustuskeinoa ei 1830-luvun lopulle asti ollut Helsingin ja Turun välillä kuin maantie. Matkaa kesti siis runsaasti kaksi päivää, — se oli sangen pitkä ja vaivaloinen. Mutta kernaasti me ne vaivat kestettiin; jokainen kievaritalo oli kuin erikoinen tuttavani, jonka vieläkin selvästi muistan.

Ilmakehä, jossa kasvoin, ei siis hetikään ollut puhtaasti helsinkiläinen. Ja se seikka, että silloin nuoressa pääkaupungissamme, tulevaisten toivojen ja pelkojen kaupungissa, alinomaa vielä saimme tuntea muistojen pääkaupungin menneitä tuulahduksia, opetti meitä kenties vähän avarammalti asioita katsomaan, niinhyvin ajan kuin paikankin puolesta.

* * * * *

Isäni oli, kuten mainittu, senaatin virkamies, ja hänen seurapiirinään olivat siis etupäässä toverit hallitusvirastosta. Hyvin läheisissä tekemisissä oli hän kumminkin myöskin eräiden yliopiston professorein ja muiden opettajain kanssa. Nuoremmalla yliopistomaailmalla oli sitäpaitse lapsuuteni aikoina pysyvä edustajansa kotitalossamme, vanhempi silloin elävistä veljistäni, Frans, kun näet silloin äsken oli päässyt fil. kandidaatiksi ja opiskeli edelleen jumaluusopillista tutkintoa varten. Hänen ja kolmen nuoren, täysikäisen sisaren tuttavina seurusteli joukko nuoria miehiä, akadeemikkoja, sotilaita ja siviilivirkamiehiä, talossamme, jossa vieraita kernaasti vastaanotettiin.

Lapsuudestani saakka olin siten tilaisuudessa näkemään ja tuntemaan useita maamme enin arvossapidettyjä vanhempia miehiä, sekä valtio- että tiedemiehiä, samoinkuin nuorempia, toivorikkaita miehiä, ja saamaan heiltä vaikutuksia.

* * * * *

Vanhimpien muistojeni aikoina oli "sota" sana, jota alinomaa kuultiin, josta varsinkin vanhemmat puhuivat. Olihan tuo "sota" — 1808-09 vuoden sota, — jota oli käyty vähän enemmän kuin kaksikymmentä vuotta sitten, tuottanut niin suuren mullistuksen maan asemaan, ja yleisenä puheenaineena oli siis vielä tuo tapaus, "jolloin venäläinen tuli maahan" (kuten kansan puheessa sanottiin), se oli kuin suuri rajakivi entisyyden ja nykyisyyden välillä. Ei tarvinnut olla kysymystä ainoastaan valtiollisista, vaan kaikenlaisista yleisistä ja yksityisistäkin asioista, kun aina oli tapana sanoa: se tapahtui ennen sotaa tai ennen venäläisen maahantuloa, taikka jälkeen venäläisen maahantulon.

Varsinkin keskusteltiin meidän suletuimmassa perhepiirissä sodasta ja sen yksityisistä tapauksista hyvin usein. Isälleni se oli mitä rakkain aine ja kun hän illoilla illallisen jälkeen rupesi kertomaan sotamuistojaan, silloin unehtui meiltä nuorimmiltakin lapsilta uni. Hyvin siten tutustuimme sodan sekä kunniakkaisiin että raukkamaisiin vaiheisiin ja henkilöihin: Siikajoki, Revolahti, Lapua, Alavus, Adlercreutz, Klingspor, Kustaa IV Aadolf, Svartholma ja Viapori, kaikki olivat ne tuttaviamme. Kertomukset perustuivat aluksi persoonallisiin muistoihin ja suullisiin tarinoihin; mitään painettuja sotakuvauksia ei silloin vielä ollut ilmestynyt. Kun sitten, 1830-luvulla, Suchteleinin, Holmin, Aminoffin y.m. teokset vähitellen ilmestyivät, antoivat ne aihetta perheen keskuudessa uusiin kyselemisiin ja muistelmiin.

Isääni itseään oli sodan alussa tavannut se surullinen kohtalo, että hänet, Turun läänin ratsutilapataljoonan vänrikkinä, komennettiin Viaporiin linnuepalvelukseen, jossa hän siis sai olla mukana antautumisessa.

Kuinka hyvin muistankaan vielä hänen kertomuksensa tuosta lannistavasta tapauksesta, sen syistä, Cronstedtin persoonasta ja luonteesta, naisten vaikutuksesta, F. A. Jägerhornin toimista ensimmäisenä kavaltajana, sotaneuvottelun kokouksista Lonnanin karilla, antautumisehtojen julistamisesta miehistölle sateen ja myrskyn raivotessa, katkeruudesta joukkojen keskuudessa y.m. Se kaikki oli täydellisesti yhtäpitävää sen kanssa, mitä siitä sittemmin historia on todeksi osottanut. Suru ja häpeä sydämmessään kertoi hän näistä seikoista ja surulla ja häpeällä niitä kuunneltiin.

Sen johdosta, että osa Viaporissa antautuneista upseereista oli rikkonut antautumisehdot ja palannut palvelemaan Suomen armeijan riveihin, vangittiin toiset myöhemmin kodeissaan ja vietiin Venäjälle. Niiden joukossa oli isänikin, joka siten oli saanut viettää noin neljätoista kuukautta, taikka ajan rauhanteon jälkeen, Kalugan kaupungissa. Yksitoikkoisesta ja niukasta elämisestä siellä kertoi hän usein yhtä ja toista. Vaan mistään pahoinpitelystä ei hän toki voinut valittaa.

Mutta sodan takaisiinkin aikoihin loittonivat vanhempaini ajatukset usein. Tuo entinen "ruotsalainen aika", jolloin Suomi ja Ruotsi olivat yhdessä, oli heille kaikille hyvin rakas. Tosin ei kaikki tältä ajalta ollut kehuttavaa, varsinkaan tuon ajan viimeisiltä vaiheilta, ja etenkään ei säästetty Kustaa IV Aadolfin naurettavaa itsepäisyyttä eikä useimmissa suhteissa kurjaa hallitusta; vaan Kustaa III, Kaarlo XII. Kustaa II Aadolf, Kustaa Vaasa, koko Ruotsin loistava historia, olihan se kaikki meidänkin, — ja kun siitä puhuttiin, pääsi usein hiljainen nöyryyden huokaus puhujan huulilta: se oli mennyttä aikaa, joka ei ollut koskaan palaava!

Ruotsin historia tunnettiin meidän talossa ehkä paremmin kuin muuten yleensä. Isäni oli sitä paljo lukenut: hänellä oli suuri kirjasto, jota hän myötään lisäili, niin että se historiallisen ja lainopillisen kirjallisuuden puolesta oli yksi täydellisimpiä maassamme, ja historiallisiin aineisiin hän mielellään ympäristönsä ajatukset veti. Varsinkin hänen kahdessa nuorimmassa pojassaan, veljessäni Otossa ja minussa, heräsi siten aikusin historiallisia harrastuksia. Emme olleet vielä paljo kirjoitustaitoa oppineet, kun jo laadimme täydellisiä Ruotsin kuningasten luetteloja hamasta historiallisen arvostelun sittemmin hylkäämistä esi-Odinin hallitsijasuvuista asti aina Kaarlo XIV Juhanaan saakka. Fryxellin kertomukset, joita kuusi ensi osaa ilmestyi ensimmäisellä vuosikymmenelläni, olivat meidän mielilukemista; yhä uudelleen ne luettiin. Emme myöskään koskaan väsyneet katselemaan niitä historiallisia kuvateoksia, joita saatavissa oli. Ruotsalaisen kilpikirjan tunsimme koko tarkoin ja sinettien kokoamista innolla harrastimme. Leikeissämmekin esiintyi väliin Ruotsin historiaa. Erään vuosittain ilmestyvän historiallis-runollisen "Lasten kalenterin" kuvain mukaan sommiteltiin pieniä kuvaelmia, esittäen Kustaa Vaasaa Taalainmaalla, Kustaa Aadolfin pelastumista Erik Soopin avulla, Benderin kahakkaa ja Kaarlo XII:n kuolemaa, — niin, Tukholman verilöylystä ja Ribbing-suvun jäsenten surmastakin otimme aiheita kuvaelmiimme.

Siten tuntui Ruotsi vielä tavallaan meistä isäinmaalta. Erikseen Suomesta ja sen historiasta ei ollut kuvia eikä kirjoja olemassa nuorisoa varten. Mitä omasta maasta sai kuulla, se kerrottiin vain suupuheessa.

* * * * *

Jos nuoruuteni aikoina vielä tunnettiinkin lujia siteitä olevan Ruotsiin, niin eipä oltu toki hetikään tyytymättömiä maan uuteen asemaankaan. Olot "senjälkeen kuin venäläinen tuli maahan" olivatkin monessa suhteessa paremmat kuin mitä "Ruotsin aikana" olivat olleet. En tahdo vielä puhua siitä, minkäverran tunnettiin, että oltiin omaa kansallisuutta. Mutta oltiinhan varmassa turvassa sodan alinomaa uhkaavilta vaivoilta. Oli kahdelta keisarilta saatu juhlallisia vakuutuksia — vakuutuksia, jotka olivat naulatut kaikkiin maan kirkkoihin — siitä, että maan lait, vapaudet ja oikeudet sekä maan oma hallinto säilytettäisiin aivan erillään venäläisistä. Aineellisessa suhteessa elettiin useammilla aloilla paremmin kuin ennen. Verot olivat pienemmät: suostunnat olivat lakanneet, maatullit eivät enää olleet rasituksena. Uusia virkoja oli perustettu suurissa määrin ja virkamiehet elivät hyvin runsailla palkoilla. Maa edistyi yhteen jos toiseenkin suuntaan; se julkilausuttiin kernaasti eikä sitä voinut eittää. Ennen kaikkea muistettiin, että yliopisto jo 1811 oli saanut uuden tulo- ja menoarvion, johon sen entistä tuskin voitiin verratakaan, ja sen lisäksi oli sille, kun se siirrettiin Helsinkiin, annettu runsaita lahjoituksia, — sitä kuulin usein suurella kiitollisuudella mainittavan.

Keisari Aleksanteri I:sen hyvyyttä Suomea kohtaan ei koskaan unhotettu. Persoonallisuudellaan olikin hän voittanut kaikki, jotka olivat hänen läheisyyteensä tulleet. Hänen kauneuttaan, hänen lempeyttään, hänen hyvyyttään kehuttiin rajattomasti. Hänen ensimmäiseltä retkeltään Suomeen sodan kestäessä ja Porvoon valtiopäiväin aikana ja hänen pitkältä kiertomatkaltaan v. 1819, Kajaaniin saakka, oli vielä tallessa useita pieniä kaskuja ja tarinoita, jotka kuvasivat hänen ystävällisyyttään ja tuttavallisuuttaan, eikä suinkaan vähimmin muistettu hänen kohteliaisuuttaan naisia kohtaan.

Suuressa määrin ihailtiin myöskin keisari Nikolaita hänen käydessään Helsingissä 1830 ja 1833. Hänen ylevä, sotilaallinen vartalonsa, hänen majesteetillisesti kaikuva, käskevä äänensä, hänen hallitsijakatseensa sai naiset vapisemaan ihailusta, miehet — pelosta.

Pelko oli muuten Suomessa todellakin läpikäyvänä luonteenpiirteenä ihmisissä sillä aikakaudella, jossa kasvoin. Ei oltu tyytymättömiä, elettiinhän yleensä hyvin, mutta oltiin melkein joka hetki valmiita odottamaan, että jotakin pelottavaa tapahtuisi. Ei uskallettu kaikista asioista ääneen puhua, kuiskittiin matkareistä, jotka milloin tahansa voisivat viedä miehen tuntemattomille teille, ja kuinka usein olenkaan unissani, kuten vielä muistan, äärimmäisessä epätoivossa koettanut pelastautua huimasti takaa-ajavain kasakkain edestä, vaikka turhaan: — sellaisissa lapsuudenunelmissa oleskeltiin siihen aikaan!

Onneksi nuo pelätyt seikat eivät usein toteutuneet. Keisari Nikolaikin tiesi kunnioittaa vannottuja lakeja. Ja venäläisiin kosketuksiin ruvettiin muuten vähitellen tottumaan ja taipumaan.

* * * * *

Vaikutus Suomen yhdistämisestä Venäjään oli pian ruvennut tuntumaan Helsingin tapoihin ja oloihin. Venäläiset ajopelit, droskat, niihin kuuluvine ajurinpukuineen, olivat jo lapsuuteni ensi aikoina ruvenneet tulemaan käytäntöön entisten yksi- ja kaksi-istuimisten kiessien sijaan. Niitä vuokra-ajureja, joita pääkaupungissa käytettiin, kutsuttiin jo silloin "issikoiksi". Venäläisiä kauppiaita (toiset esiintyivät vielä pitkissä parroissa ja kauhtanoissa) ja kauppapuoteja oli jo joukottain; ruokatavarain kauppa ja osaksi siirtomaankauppa oli enimmäkseen siirtynyt venäläisten käsiin. Rakennustöissä käytettiin varsin yleisesti venäläisiä muurareita. Kaupungin arentimaita Töölössä ja Sörnäisissä viljelivät suurimmaksi osaksi venäläiset puutarhurit, jotka laudat päälaella kulkivat talosta taloon äänekkäästi tarjoten kaupaksi kaikenlaisia vihanneksiaan. Teekeittiöt ja venäläiset yönutut rupesivat yleisesti pääsemään käytäntöön enkä muun ohessa saa unhottaa myöskään torakoita, jotka "venäläisellä ajalla" olivat tulleet maahan ja ruvenneet tunkeutumaan taloihin ja joita kauan pidettiin välttämättömänä pahana, josta ei voi päästä.

Vankka venäläinen sotaväenosasto kaupungissa ja Viaporissa, ainakin yhtä suurilukuinen kuin nykysin ja siis väkilukuun verraten aivan toisen kokoinen kuin nykyjään, antoi luonnollisesti venäläiselle ainekselle melkoisen ponnen. Venäläisiä upseereja, sekä jalkaväen että laivaston upseereja (joku laivastonosasto oleskeli tavallisesti talvisin kaupungin tai Viaporin rannassa) oli aina hyvin lukuisasti saapuvilla julkisissa seurahuveissa ja usein kyllä yksityisissäkin kesteissä. Työväen- ja palvelijaluokkakin joutui alituiseen tekemisiin venäläisten kanssa. Jokaiselle oli siihen aikaan miltei välttämätöntä ymmärtää joitakuita tavallisimpia venäläisiä sanoja.

Edistääkseen venäjänkielen taitoa sivistyneissä luokissa oli hallitus ryhtynyt tarmokkaisiin toimenpiteisiin. Jo 1812 asetettiin venäjänkielen opettajia kaikkiin julkisiin kouluihin ja venäjänkielen opetus kävi kaikille oppilaille pakolliseksi. Vuodesta 1817 täytyi jokaisen ylioppilaan, jos mieli saada yliopistosta päästökirja valtion virkaa varten, suorittaa tutkinto venäjänkielessä; tämä määräys koski vuoteen 1824 asti papeiksikin ja 1831 asti opettajiksi aikovia. Venäläisten oppi- ja lukukirjain toimittamista oli anteliaasti kehoitettu ja useita sellaisia oli ilmestynyt. Yliopistoon oli v. 1828 perustettu silloisen lehtorinviran lisäksi ylimääräinen professorinvirka venäjänkielessä. Venäjää luettiin siis sangen yleisesti kouluissa ja yliopistossa. Mutta nämä opinnot eivät jättäneet erittäin syviä jälkiä. Vastaiset virkamiehet alottivat, kuten käsketty oli, opintonsa yliopistossa suorittamalla tuon venäläisen tutkinnon — se tehtiin tavallisesti ensimmäisellä tai toisella lukukaudella — ja parin lukukauden kuluttua oli tuo suoritettu tietomäärä unhottunut. Tuottiko pakollinen venäjänkielen opetus kouluissa muita hedelmiä, kuin että jokainen koulunkäynyt ihminen osasi venäläiset kirjaimet, sitä en tiedä.

Suomalaisten ja venäläisten välit olivat kumminkin yleensä hyvät. Tosin tapahtui joskus pientä sotilasvallattomuutta upseerien ja raakuutta miehistön puolelta, joka suuttumusta synnytti, ja toisakseen juopuneet ja tahdittomat ylioppilaat panivat toimeen rumia ja loukkaavia kahakoita, joista pelättiin koko isänmaalle turmiota. Vaan, kuten sanottu, yleensä olivat välit rauhalliset ja hyvät. Oli opittu tuntemaan, paitsi muita venäläisen luonteen piirteitä, heidän hyväluontoisuuttaan ja arvonantoaan ystävälliselle kohtelulle ja oli siitä syystä heidän kanssaan tavallisesti helppoa tulla toimeen.

Saman kokemuksen olivat tehneet myöskin ne suomalaiset, jotka olivat lähteneet Venäjälle sieltä tulojaan hakemaan. Sinne niitä läksi yhä useampia. Sotilasura keisarikunnassa oli viekotteleva, sillä loistavalta se näytti. Suomella ei ollutkaan jälkeen 1830-luvun alun muuta omaa sotaväkeä kuin kaartin pataljoona ja meripuolustusväki. Eikä ollut suuria vaikeuksia päästä venäläiseen väkeen. Haminan kadettikoulun käytyään saattoivat suomalaiset nuorukaiset päästä upseerinvirkoihin venäläisiin kaarteihin taikka muihin joukkoihin. Tälle tielle antautumista kannatti hallituskin puolestaan myöntäen vapaapaikkoja, apurahoja j.n.e. Monet maan lahjakkaimmat pojat joutuivat siis sinne. Kaikkien ura ei toki ollut kovinkaan loistava, siitä oli meillä omassa perheessämme surullinen esimerkki. Vanhimman veljeni, Carl Hannibalin, oli suvun vanha soturihalu vallannut; hän oli ensimmäisnä päässyt kadettikoulusta 1826, oli ratsastavan tykkiväen upseerina ollut mukana vähän senjälkeen puhenneessa Turkin sodassa ja hävisi alussa vuotta 1829, matkalla Silistrian ja Schumlan välillä, kokonaan teille tietämättömille.[1] Mutta toiset menestyivät sitä paremmin. Eikä kadettikoulu ollut ainoa tie, jota myöten nuoret suomalaiset soturinalut saapuivat Venäjälle. Aliupseeritietä ruvettiin yhä yleisemmin käyttämään. Rupeamalla aliupseeriksi Suomen kaartiin taikka maassa oleviin venäläisiin joukkoihin saattoi silloisten asetusten mukaan suomalainen mies, jonka isällä oli jokin "arvoaste", neljässä vuodessa päästä upseeriksi, saattoi päästä kahdessa vuodessa, jos oli aatelismies ja puolessa vuodessa, jos oli ylioppilas ja oli suorittanut jonkun opinnäytteen (esim. silloisen pikku kameraalitutkinnon). Eikä vaatimukset aliupseeriksi pääsemiseksi olleet suuret: todistus välttävästä terveydestä ja kristinopintaidosta sekä venäjänkielen ensimmäisten alkeiden taito, — muut tiedot eivät tulleet kysymykseen. Vähävaraisemmat säätyperheet maaseudulla eivät senvuoksi monastikaan huolineet vaivata poikainsa aivoja eikä kustantaa heille koulunkäyntiä, vaan antoivat heidän vapaasti kasvaa kotona, kunnes tarpeelliseen ikään olivat ehtineet astuakseen sotilasuralle. Olipa aivan tavallista, että ylioppilaatkin, jopa hienoimmista suvuista, vuosikausia komeiltuaan yliopistokaupungin kaduilla ja menetettyään kaiken tieteilemisen halun, äkkiä pukeutuivat karkeaan, harmajaan sinelliin ja puolen vuoden perästä esiintyivät uudessa loistossa, venäläiset vänrikinpoletit olalla. Tietopuoliset vaatimukset upseeriksi pääsemistä varten eivät olleet paljoakaan suuremmat, kuin aliupseerinarvoa varten. Siten kasvoi venäläiselle sotilasuralle antautuvain lukumäärä — ainakin 1850-luvulle asti — kasvamistaan. Yhteen aikaan nousi Venäjän joukoissa upseereina palvelevain suomalaisten lukumäärä 750:neen. Niissä kahdessatoista n.s. suomenmaalaisessa linjapataljoonassa, jotka muodostivat divisioonan ja joihin sisältyi kaikki Suomessa vuodesta 1830 vuoteen 1860 vakinaisesti oleva venäläinen jalkaväki, oli siten usein puolet upseerien lukumäärästä suomalaisia. Mutta linjapataljoonat muutettiin sitten jalkaväkirykmenteiksi ja se venäläinen sotaväenosasto; joka oli Suomeen sijoitettu, ei uusien määräysten mukaan saanut täällä kauan viipyä, se oli aina muutamain vuosien perästä vaihdettava; sitä pientä veljeytymistä, jota oli pysyvissä joukoissa vähinerin tapahtunut, pidettiin varmaankin vaarallisena.

Venäläisten ja suomalaisten välinen seurustelu oli epäilemättä siiloin paljoa vilkkaampaa kuin nyt. Ja jos kokoon lapsuudenaikuiset vaikutukseni yhteen, voin sanoa: mistään erityisestä suomalaisten vastenmielisyydestä venäläisiä vastaan eivät nämä jälkimmäiset voineet valittaa, mutta varsinaisesta mieltymisestä ei myöskään voinut olla puhetta. Venäläinen aines täällä oli ja pysyi jonakin vieraana, jota ei koskaan meidän omaksi voitu muuttaa.

Palaamista entiseen yhteyteen Ruotsin kanssa ei kukaan enää ajatellut. Täydellistä sulautumista Venäjään ei kukaan tahtonut ajatella. En ainakaan minä koskaan kuullut sanoja, jotka toista tai toista olisivat tarkoittaneet. Yksityisiä onnenonkijoita samoinkuin intoilijoita oli tietysti silloin niinkuin aina, mutta he eivät tuumiaan ilmaisseet.

Mitä sitten tuohon aikaan oikeastaan tuumittiin? kysyn itseltäni kaivaen muistojeni etäisimpiä kätköjä. Tuumittiin, se on varmaa, että Suomi eikä mikään muu, oli meidän isänmaamme ja että tämä maa nyt oli itsessään jotakin erityistä, joka ei voinut enää muuttua ruotsalaiseksi eikä koskaan venäläiseksi. Tunsimme itsemme siis suomalaisiksi, suomalaiseksi kansakunnaksi, jonka tuli kulkea eteenpäin omaa tietään. Niin tunnettaessa tosin maa huojui jalkojen alla ja eteenpäin tähystäväin katseen eteen vetäysi sumu. Se oli: jos oli kansallista itsetietoisuutta, niin ei se vielä kovin lujalle pohjalle perustunut eikä sitä kannattanut mikään erityisen rohkea luottamus tulevaisuuteen. Ylpeillä siitä, että Suomi oli "kohotettu kansakuntain joukkoon", ei ainakaan uskallettu, elettiin, kuten jo sanoin, alituisessa pelon aikakaudessa. Pidettiin varmimpana, niin luulen, tulevaisuuden suhteen ajatella ja varsinkin puhua niin vähän kuin suinkin, parhaimpana hiljalleen alistuen odottaa, mitä vastaiset päivät mahtoivat helmassaan kantaa.

Aleksanteri I:sen hallituksen viimeisiin vuosiin saakka oli, kuten tunnettu, korkeammissa valtiomiespiireissä hiljaisuudessa suunniteltu perustuslaillisen valtiomuotomme kehittämistä säätyjä kokoonkutsumalla. Mutta mitään sellaista ei enää keisari Nikolain aikana ollut ajatteleminenkaan. Valtiopäivästä, säädyistä, — niistä ei puhuttukaan muuten kuin historiallisina käsitteinä, jotka kuuluivat entisyyteen. Tiedettiin, että maalla oli perustuslakinsa, joskin niitä silloin tällöin oli syrjäytetty, mutta niitä pidettiin melkein lukittuna aarteena, kunnioitustavaativana muinaisjäännöksenä, johon ei ollut lupa koskea ja jonka sisältöä ei yleisemmin voitu tuntea. Jos puhuttiin valtiollisista asioista, niin koskivat ne — paitsi tuota nimitysasiain aina jännittävää kysymystä — tavallisesti muistutuksia tai tyytymättömyyttä jonkun hallinnollisen toimenpiteen johdosta, joka Pietarissa, jollakin tavoin syrjästä vaikutettua "ruhtinaaseen" (s.o. kenraalikuvernööriin, ruhtinas Mentschikoffiin), oli saanut odottamattoman ratkaisun. Tämän ruhtinaan ja kenraalikuvernöörin kasvava valta ministerivaltiosihteerin, kreivi Rehbinderin rinnalla ja kysymys tämän edelleen virassaan pysymisestä herätti yleensä syvää huolta. Erityisesti muistan, minkälainen todellinen huoli valtasi mielet, kun 1837 äkkiä vanha, kaunis, Ruotsinaikainen "Maaherran" nimitys muutettiin "Kuvernööriksi." Siinä nähtiin pelolla lääninhallinnan paljo perinpohjaisempain uudistusten alkua. Sellaisia uudistuksia ei toki kuulunut, mutta tuo mainittu pelko osottaa, että, vaikka silloisten painostavain olojen synnyttämä horrostila olikin suuri, oli kumminkin aina jonkunverran olemassa isänmaallista valppautta, joka ei typertynyt; nukuttiin, vaan nukuttiin avoimin silmin, taikka ehkä oikeammin: oltiin hereillään, vaan ei tohdittu näyttää, että hereillään oltiin.

Unta ja pelkoa oli valtiollisella alalla ja sitä oli saman verran muillakin aloilla. Niitä kansallishengen virvoittamisen yrityksiä, joita 1820-luvun nuoret, akateemiset kirjailijat olivat Mnemosynessä ja Åbo Morgonbladetissa tehneet, ei katsottu ansaitsevan uudistaa. Ei ollut olemassa ainoastaan uneliasta pelkoa, oli olemassa myöskin valvova senssuuri. Sanomalehdistössä 1830-luvulla olivat kansallisuus ja kansallishenki sanoja, joita hyvin varovasti piti käyttää, ne esiintyivät ainoastaan koristuksina juhlallisemmassa kirjoitustavassa. Eikä ne liene useammin esiintyneet jokapäiväisissä puheissakaan. Suomenkieltä, joka oli suomalaisen kansallisuuden varsinainen perustus, vielä vastaseksi, voinee sanoa, harvat tunsivat. Me kasvava polvi tiesimme, että suomenkieli oli kansan suuren enemmistön kieli, kuulimme sitä kadulla ja kyökissä, mutta että tällä kielellä olisi muuta merkitystä, sitä emme oppineet. Herrasväen joukossa ei yleensä tullut kysymykseen, että olisi luettu taikka opittu suomenkieltä; suomenkielen halveksumisesta sen kumminkaan ei tarvinnut johtua. Vanhempani esim. puhuivat usein ja kernaasti keskenään suomea, mutta sen he tavallisesti tekivät, kun eivät tahtoneet, että me lapset heitä ymmärtäisimme. Mitään suomenkielistä kirjallisuutta, sanomalehtiä taikka kirjoja, ei myöskään ollut sivistyneitä luokkia varten; jos suomeksi ilmestyi joku muu kuin uskonnollinen kirja, niin herätti se tosin huomiota ja siitä puhuttiin paljon, sanomalehdissäkin, vaan siitä puhuttiin melkein kuin jostakin harvinaisuudesta. Gottlundia, joka oli uskaltanut Tukholmassa ulosantaa "Otavansa", suuren, vaihtelevalla sisällöllä ja runsailla, värillisillä kuvilla varustetun teoksen, jonka hän omisti ruhtinas Mentschikoffille, pidettiin, ja osaksi syystä, jonkinlaisena haaveksivana ihmeilmiönä!

Alussa vuotta 1831 perustettiin kumminkin eräässä Helsingin vinttikamarissa Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Tämän perustetun seuran merkitys ei kumminkaan ollut itse perustajillekaan hetikään selvänä. Epäillen ja hapuillen astui seura ensimmäiset askeleensa. Mutta jo neljän vuoden perästä ilmestyi hedelmänä sen toiminnasta — Kalevala. Tämän kansallisepoksen ilmestyminen herätti hämmästystä: jo silloin mainittiin Elias Lönnrotin nimeä ihailulla, sen muistan. Laajoissa piireissä Kalevalaa tuskin luettiin: sen kieltä oli mahdoton ymmärtää, niin sanoivat nekin, jotka luulivat osaavansa suomea. Käännösten ja otteiden kautta saatiin toki vähitellen käsitys sen sisällöstä: jokainen tunsi ylpeyttä siitä, että meillä oli sellainen kansallisaarre ja siitä pitäin ruvettiin suomenkieltä katselemaan toisilla silmillä kuin ennen.

Vasta pari vuotta ennenkuin Kalevala ilmestyi oli Johan Ludvig Runeberg julkaissut ensimmäiset runovihkonsa. Kun luettiin "Saarijärven Paavo" "Hauta Perhossa" ja ennen kaikkea "Hirvenhiihtäjät", silloin opittiin tuntemaan itseään: tunto, että olimme oma kansa, jolla oli oma maa, että olimme suomalaisia, se kävi siitä selvemmäksi. Sellaisia perin tuntuvia herätyksiä tuli siis useammilta tahoilta ja ne vaikuttivat, ettei aikojen raskaan painon alle vaivuttu ikuiseen uneen, että kansallistunnetta voitiin pitää vireillä, kunnes tuli aika, jolloin suuremmalla rohkeudella ja täydellä tajunnalla voitiin silmäillä tulevaisuuteen.

Suuria valtiollisia tapauksia sattui Euroopassa 1830-luvun ensi vuosina. Se niistä, joka oli Suomea lähellä ja josta minulle on joitakin muistoja säilynyt, oli Puolan vallankumous. Sodassa tämän kukistamiseksi läksivät suomalaiset joukot — taikka suomalainen joukko, sillä Suomessa ei ollut silloin enää kuin yksi pataljoona — ensi kerran taisteluun venäläisten kanssa yhdessä. Pidettiinkö Suomen kaartinpataljoonan viemistä taisteluun ulkopuolelle maamme rajojen muuna kuin ehdottomana välttämättömyytenä, sitä en tiedä. Mutta varmaa on, että pataljoonan vähän ennen tapahtunut korotus kaartiksi oli kovin hivellyt pientä kansallisturhamaisuuttamme, ja että siis oltiin erittäin ylpeitä tuosta joukosta ja että senvuoksi sen osanottoa "Puolan sotaan" sitä suuremmalla mielenkiinnolla seurattiin. Jokaista kunnioittavaa mainitsemista, jokaista tunnustusta, joka sodan kestäessä tuli sen osaksi, tervehdittiin, riippumatta kaikesta muusta, ilolla ja sitä käsitettiin suomalaisen nimen niittämäksi kunniaksi.

Soturikunniaa ei koskaan tappioitta niitetä. Tuntuvia vahinkoja kärsi Suomenkin kaarti Puolan sodan aikana. Pataljoona marssi Helsingistä sydäntalvella (1831) ja sen oli jo ensimmäisinä 11 päivänä kulkiessaan Pietariin kestettävä 26 asteen pakkasta. Kokonaista 77 miestä oli, kuten sittemmin selville saatiin, jätettävä eri sairaaloihin omaan maahan, useimmilta kädet tai jalat paleltuneina. Sellaista ei silloin tietysti voitu kertoa. Mutta kotitaloni eteisessä näin sittemmin — hyvin sen vielä muistan — useita sellaisia paleltuneita entisiä kaartilaisia, yhden vailla jalkaa, toisen vailla kättä, ja he pyysivät eläkettä tai apua isältäni, jolla virkansa puolesta oli sen kanssa tekemistä. Samaan kohtaloon joutui kai vielä muita marssiessaan edelleen Venäjän läpi; niiden lukumäärä, jotka sotaretken aikana kuolivat sairaaloihin taikka kaatuivat tappelutantereille, mainitaan kaikkiaan nousseen 300:taan. Pataljoonaa, johon sen lähtiessä kuului noin 600 aseellista miestä (yhteensä upseerien, soittokunnan ja aseettomain kanssa 740 miestä), vahvistettiin, sen ollessa kotimatkalla, täältä lähetetyllä 145 mieheen nousevalla varaväellä. Ja kun joukko huhtikuussa 1832 Räävelin yli oli palannut Helsinkiin ja asettui jumalanpalvelukseen torille kasarminsa eteen — minulla oli unohtumaton onni koko perheemme kanssa eräästä kasarmin kanslian ikkunasta katsella tuota juhlallista toimitusta —, silloin olivat upseerien ja soturien rinnat kunniakkaasti koristetut Yrjönristeillä. "Puolan sodan kunniamerkillä Virtuti Militari" sekä "Mitalilla Varsovan valloittamisesta" mutta koko Suomen kaartia ei ollut silloin jälellä kuin vähän päälle 80 miestä. Venäjän ja Puolan sairaaloista palasi sittemmin kyllä useita sinne jääneitä pataljoonan osia, mutta näistäkin suuri osa peitettiin pian kotiintulon jälkeen hautaan niiden tautien johdosta, joita sotaretkellä olivat saaneet.

Venäläisten kiihko-patrioottien, kun mahtipontisesti kuvaavat, miten paljo venäläistä verta on vuodatettu Suomen yhdistämiseksi Venäjään, sopisi muistaa, että mainitussa Puolan sodassa samoin kuin toisissa, myöhemmissä sodissa, jokunen pisara suomalaistakin verta on vuodatettu samaisen yhdistymisen puolesta.

* * * * *

Helsinki oli lapsuuteni päivinä vielä sangen pieni kaupunki. Sen asukasmäärä oli 1830-luvun alulla noin 12,000 henkeä ja se nousi saman vuosikymmenen lopulla 16 tai 17.000:ään henkeen. Väkiluku ei siis erittäin huimaavalla kiireellä lisääntynyt. Kaupungin järjestämistä ja uudestarakentamista jatkettiin kyllä Ehrenströmin tekemän suunnitelman mukaan lakkaamatta, ja varmasti, mutta ilman hätäilemistä. Useat muhkeat yksityiset ja yleisetkin rakennukset, jotka olivat valmistuneet tai tekeillä, enimmät Engelin piirustusten mukaan, antoivat jo kaupungille jonkunlaisen pääkaupunkileiman. Mutta vasta suunniteltujen suorain ja leveiden katujen välissä ja palatsimaisten rakennusten lomassa säilyivät vielä kauan 1700-luvun, vanhan Helsingin, jätteet, puhumattakaan niistä kaupunginosista, jotka olivat kaupunginosia ainoastaan asemakartalla, mutta todellisuudessa vielä olivat veden alla taikka maamiehen viljavainioina, hiekkasärkkinä tai jyrkkinä mäkinä.

Helsingin keskustana oli Senaatintori ja Kauppatori, joiden varsilla jo 1830-luvun keskipaikoilla oli melkein samat rakennukset, kuin vielä nytkin. Puita oli istutettu "Esplanaadille" — s.o. Kauppatorin ja nykyisen Heikinkadun väliselle linjalle — 1820-luvun lopulla ja ne kasvoivat vähitellen. Kasarminkatu ja Etelä-Esplanaadikatu ynnä niiden väliset korttelit Erottajaan ja Kolmikulmaiseen toriin saakka sekä Uniooninkadulle asti oli ensimmäiseksi rakennettu uuden kaupunginaseman mukaan. Erottajan ja Kolmikulmaisen torin länsipuolinen osa, n.s. Uusi kaupunki, oli Fredrikinkatuun asti rakennettu ja melkein yhtä etäälle oli Kampin puolella ehditty, pohjoisin katu oli Eerikinkatu. Kampin nummella oli sotaväen harjoituskenttä ja Hietalahden tienoilla ei ollut vielä muita rakennuksia kuin kaartin sairaala, Sinebrychoffin olutpanimon ensi alkeet ja teurastuslaitos. Siitä eteläänpäin olivat Punavuoret vielä alkuperäisessä tilassaan: siellä oli pari riviä turvekattoisia kalastaja- ja merimiesmökkejä ja korkeampaa teollisuutta edusti siellä Röön köydenpunomarata.

Nykyisen Helsingin komein keskipiste Mikonkadun tienoilla oli siihen aikaan mutanen lampi (Gloet), jota koko lapsuuden aikani lakkaamatta muutettiin järvestä maaksi. Vesiraja siirtyi siten Esplanaadin tienoilta askel askeleelta vähitellen pohjoiseen päin. Sieltä annettiin ilmaiseksi rakennustontteja sillä ehdolla vain, että ne määrätyn ajan kuluessa olivat täytettävät ja rakennettavat. Mutta pitkälle 1840-lukua mentäessä oli nykyinen Rautatietori vielä haiseva vesirapakko. Lammikon ranta sitävastoin ja kalliorinne sen itäpuolella, nykyiseltä Aleksanterinkadulta aina Kaisaniemen puistoon, oli vanhastaan tiheäänrakennettu kaupunginosa, jonka vanhat talot ja kadut pian hävisivät uuden rakennussuunnitelman tieltä. Kaisaniemi, jota kutsuttiin "Yleiseksi kävelypaikaksi" ja "Seurapuutarhaksi", oli isoksi osaksi vasta istutettu; kasvitieteellinen puutarha kasvihuoneineen saatiin kuntoon pian yliopiston muuttamisen jälkeen Helsinkiin. Kruunuhaka Elisabetintorin tienoilla oli kaupungin uusimpia osia; vaikka se etäinen kaupunginosa olikin, oli se aina hyvässä huudossa ja siellä asui aina useita kaupungin hienoimpia perheitä. Estnäsin mäeksi kutsuttiin seutuja Maarian ja Vironkadun yläpäässä ja sen Senaatintorille viettävää rinnettä sanottiin Suoksi, jossa oli vanhoilta ajoilta Suuri ja Pieni Hämeenkatu y.m. katuja, joihin uusi kaupunginjärjestys ei pitkiin aikoihin paljoa koskenut, mutta jotka sitten 1830-luvun lopulla yhtäkkiä muutettiin. Viimeinen ja kauan muiden jälkeen säilynyt osa vanhaa Helsinkiä oli Katajanokka, jonka muinaisaikaisen muodon vanhat ihmiset vieläkin muistavat.[2]

Eteläsatama oli reunustettu puu-laitureilla Katajanokalta aina Saunakadun varrelle, vielä 1890-luvun lopulla säilyneiden makasiinirivien luo. Pohjoissatamassa ei vielä ollut laitureita. Kaikki torit, kuten Erottaja, eivät vielä olleet kivitetyt. Suurista kaduista oli Uniooninkatu — tämän nimen sille antoi, merkittävästi kyllä, Aleksanteri I itse vahvistaessaan kaupunginaseman, uudisrakennuskomitea oli sen ehdottanut Aleksanterinkaduksi — koko pituudeltaan valmis. Samoin Etelä-Esplanaadinkatu. Bulevaardinkatua vähinerin kivitettiin. Heikinkatuja ei oltu vielä alotettukaan eikä niiden puistoja. Kaupungin tullipuomi oli vielä minun muistini aikana nykyisen Aleksanterinkadun päässä. Pohjois-Esplanaadinkadun keskikohta oli vesiperäinen ja sen läntinen pää vailla rakennuksia; ainoastaan Uniooninkadun ja Fabianinkadun välisellä alalla oli runsaammin liikettä. Aleksanterinkatu taikka Rauhankatu, joksi sitä silloin kutsuttiin, oli senaatintorin kohdalla ja siitä rantaan asti kaupungin vanhin ja pulskin katu, sen länsipäätä, joka päättyi Glo-lammikkoon, täytettiin vähinerin, vaan Hagasundinkadun tienoille keskeytyi täyttäminen pitkäksi aikaa.

Suurista yleisistä rakennuksista ei moni ole muistojani vanhempi. Senaatintalo ynnä sen eteläinen ja itäinen sivusta oli valmistunut jo 1822; samoihin aikoihin oli syntynyt myöskin silloinen kenraalikuvernöörintalo tai nykyinen Raatihuone, sekä nykyinen kenraalikuvernöörintalo, joka alkujaan oli rakennettu Suomen sotaväen päällikön asunnoksi ja sittemmin luovutettu yliopistolle sen ensi vuosiksi. Samoilta ajoilta oli myöskin Kaartin kasarmi ja sen itäinen sotilas-sivusta kotosin. Muuatta vuotta myöhemmin oli Katajanokan kasarmin päärakennus rakennettu. Vanha luterilainen kirkko ja entinen puinen Teaatteritalo olivat vuosina 1826 ja 1827 vihityt. Venäläinen kirkko Uniooninkadun varrella ja sitä vastapäätä oleva nykyinen Venäläinen sairaala (alkujaan kasarmi) olivat paria vuotta vanhemmat. Keisarillinen palatsi oli jo aikusin paikallaan, vaan se oli silloin yksityinen talo, kauppaneuvos Heidenstrauchin oma. Vanhan kaupungin julkisina koristuksina säilyivät jälellä Raatihuone (nyk. senaatintorilla, kirkon itäisen sivurakennuksen kohdalla), Kellotapuli (senaatin pihalla) ja sen lähellä Koulutalo aina 1830-luvun lopulle ja 1840-luvun alulle saakka.

Muut Helsingin julkiset rakennukset olen nähnyt nousevan, niin sanoakseni, perustuksista asti. Nikolainkirkon perustukset pantiin v. 1830 ja sen rakennustöitä, sen nojatorneja, sivurakennuksia ja portaita, jotka eivät kuuluneet alkuperäiseen suunnitelmaan, jatkettiin koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan. Sehän vihittiin vasta 1852. Yliopisto valmistui ja vihittiin v. 1832. Melkein samanikuisia kuin tämä ovat Seurahuone, Vanha klinikka ja Kampin kasarmi. Vähän myöhemmin valmistui Tähtitorni ja muutamain vuosien perästä Yliopiston Kirjasto. Mainitsen tässä ainoastaan nämä, koska ne kaikki vielä voidaan lukea Helsingin uudisrakennusaikakauteen. Se, mitä uudessa yliopisto- ja pääkaupungissa oli välttämätöntä, oli siten saatu toimeen ja arkkitehti Engel, niiden mainio luoja, siirtyi töistään ijankaikkiseen lepoon.

Mainitsin yliopiston vihkimisen. Se tapahtui kesäk. 19 p. 1832. Se oli suuri tapahtuma, ei ainoastaan minun pienelle olennolle, joka, ollen silloin vajaata kuusi vuotta vanha, sen hyvästi muistan, vaan koko isänmaalle. Sitä pidettiin, tuon Suomen korkeimman oppilaitoksen talon vihkimistä, joka, kuten silloin sanomalehdissä kirjoitettiin, "itse yksinkertaisella suuruudellaan vaikutti", koko Suomen kansalle tärkeänä tapahtumana, jopa "todellisena kansallisjuhlana". Eikä juhlallisuus rajoittunut ainoastaan vihkimistilaisuuteen. Kolmena päivänä perättäin tapahtui uudessa, syystä ihaillussa juhlasalissa ensiksi "lääketieteen tohtorien" vihkiminen, sitten "filosofian maisterien" vihkiminen ja lopuksi rehtorin vaihdos.

Sellainen juhlallisuuksien sarja teki pakostakin syvän vaikutuksen erittäinkin meidän talossa, joka oli yliopistoa niin lähellä. Erityisesti merkilliset olivat nuo juhlapäivät meille syystä, että perheen vanhin silloin elävä poika. Frans, sai maisterin-vihkiäisissä laakeriseppeleen ja että ainoa vihkiäisissä läsnäoleva riemumaisteri oli enomme. Nousiaisten rovasti Josef Hoeckert, joka silloin vieraili vanhimman tyttärensä ja vävynsä talossa.

"Glädje nalkas våra sinnen,
Sorgens dystra skuggor flyn,
Sjunken, alla smärtans minnen
Höj dig Tro på en Försyn!"[3]

Tällainen oli köörin vihkimisjuhlassa laulaman kanttaatin usein uudistettu loppusäe, jonka vielä muistan, sitä kun me pojat kotona niin usein juhlallisesti lauleskelimme. Paitsi kanttaattia kuului juhlallisuuteen ruotsinkielinen puhe, jonka piti silloin melkein yksinvaltias puhuja ja akateemisten juhlain runoilija, "kaunopuheiden ja runotaidon" professori Linsén, sekä venäjänkielinen puhe, jonka piti ylimäär. professori Solovieff. Venäjänkielistä puhetta pidettiin näet silloin ja kauan senjälkeen välttämättömänä yliopiston suurissa juhlallisuuksissa; sitävastoin ei pitkiin aikoihin tullut kysymystäkään, että suomenkieli olisi tällaisissa tilaisuuksissa saanut kuulua. Juhlallisuuksien päätyttyä yliopistotalossa pidettiin jumalanpalvelus kaupungin (nyk. "vanhassa") kirkossa, jonne opettajat ja ylioppilaat kulkivat juhlasaatossa. Kiitosvirttä kun veisattiin kaikuivat tykinlaukaukset Ulrikaporin vuorelta ja niitä paukkui myös niiden suurten päivällisten aikana, joita varakansleri, kenraali Thesleff, antoi.

Vihkiäiset ja rehtorinvaihdos toimitettiin melkein samaan tapaan kuin tällaisia juhlallisuuksia vielä nykyisinkin vietetään, kumminkin useammilla juhlatempuilla, suuremmalla komeudella ja prameudella, ja kaikki kävi tietysti alusta loppuun saakka latinaksi. Itse juhlatilaisuuksissa en tietenkään saanut olla läsnä, kuulin niistä vain siskoiltani tarkat kertomukset. Vaan saattokulkueita sain neljänä päivänä perättäin nähdä omista ikkunoistamme kauniilla kesäilmoilla, enkä niitä ole kuudenkymmenen vuoden perästäkään unhoittanut. Vartijat (kurssorit) hopeaisine keihäineen, rehtori punasessa samettivaipassaan, vihittyjen hatut ja seppeleet, — se oli kaikki lapselle jotain mielestä lähtemätöntä. Maistereita ei ollut niin paljo kuin nykyisissä vihkiäisissä, vaan ne olivat sitä koreammat. Kaikilla ruumiinmukaiset vormutakit, korkeat, kullatut kaulustat, polvihousut, silkkisukat ja kultasolkiset matalat kengät. Ylioppilasunivormujen joukossa muistan nähneeni jonkun virkamiehen puvunkin. Myöskin muistan tykinlaukaukset ja latinankieliset, imelän alamaiset, painetut ohjelmat, — ne olivat hyviä lukuharjoituksia latinankieltä alotteleville. Vielä kultareunaisen riemulaulun nuorille maistereille, jonka oli kirjoittanut J. J. Nervander, jossa vihittyjen nimet olivat, ja jota laususkeltiin uudelleen ja uudelleen. Ja lopuksi muistan makeiset, joita äiti toi juhlista, ja komeat puvut ja maisterein tanssiaiset, jotka pidettiin kaupunginpäällikön talossa, jota, kuten jo olen kertonut, oli käytetty yliopiston tarpeisiin, kunnes sen oma talo valmistui.

Ilo kyllä näinä juhlapäivinä mielissä vallitsi, kuten runoilija oli sanonut, mutta surun muistot eivät siltä häipyneet. Entisen yliopistokaupungin kateus suosittua perillistään vastaan pulpahti nytkin ilmituleen. Vanhojen turkulaisten sydäntä kirveli nähdessään uudessa juhlasalissa Aleksanteri I:sen suuren muotokuvan ja komean juhlalavan, jotka olivat siirretyt tänne Turusta, vieläpä samasta Turun juhlasalista riistetyt suuret, komeat ovetkin. "Ei edes näitä muistoja ole annettu vanhan Turun säilyttää", niin kuulin lähimmässä ympäristössäni huoahdettavan.

* * * * *

Mainitsemani ylioppilasten vormupuvut — sininen hännystakki ynnä rivi kullatuita nappeja, leuvan alle ulottuva pystykaulus kullatulla laakerilehdellä molemmin puolin, sekä miekka ja kolmikulmainen hattu — olivat otetut käytäntöön jo viimeisellä vuosikymmenellä Turussa. Niiden käyttämistä pidettiin hyvin tärkeänä: kerrotaan, että kun yliopiston ensi vuosia ollessa Helsingissä ylhäisiä vieraita kerran odotettiin Pietarista, ja ainoastaan harvoilla ylioppilailla oli juhlatakit, niin varakanslerin toimesta komennettiin yliopiston luentosaleihin joukko sotilasräätäleitä ompelemaan yötä päivää niin paljo vormutakkeja, kuin ylioppilaskunnan esiintymiskunnon kannalta välttämättömänä pidettiin. Nämä vormutakit kävivät kumminkin aina kalleiksi, niitä ei siis voitu pakottaa aivan yleiseen käytäntöön. Mutta vähää ennen v. 1832 vihkiäisiä käskettiin käyttää vormupukuja myöskin arkisin ja silloin ilmestyi määräys n.s. ylioppilassorttuuttien käyttämisestä. Se oli sinisestä verasta tehty pitkä takki, jossa oli musta, verkanen pystykaulus, kaksi riviä kullattuja messinkinappeja, joihin lyyry oli kuvattu, sekä sinisestä verasta tehty lakki, jonka ponnassa oli pronssinen, lyyryn muotoinen solki. Ja ilmoitettiin, että ylioppilailla oli velvollisuus lukuvuoden aikana aina käyttää tätä pukua ja että professorit ja muut yliopiston virkamiehet sitä myöskin saivat käyttää. Eikä tämä pukuasetus jäänyt pelkäksi paperiasetukseksi. Jonkunlaisella vastenmielisyydellä näihin takkeihin aluksi pukeuduttiin, vaan ne tulivat kumminkin pian käytäntöön ja samaa mallia käytettiin vielä, joskin se väliin unhotettiin, Aleksanteri II:sen aikoihin asti. Onhan lakin lyyry käytännössä vielä nytkin, vaikka se on pienennetty. Ja paitsi ylioppilaita, käyttivät eräät professoritkin jonkun aikaa tuota armossa heille sallittua arkipukua. Ainoastaan se, joka on nähnyt vanhan, luisevan, harmajatukkaisen lukutoukan puettuna tuohon pystykauluksiseen nappitakkiin, voi käsittää, minkä näköinen hän oli.

Ryhdyttiinkö näihin vormupukutoimenpiteisiin yliopistossamme muista syistä kuin yhdenmukaisuuden saavuttamiseksi venäläisten yliopistojen kanssa, sitä en tiedä. Ehkä niitä pidettiin tarpeellisina myöskin jonkun täällä sattuneen, ikävän tapauksen johdosta, taikka yleensä sen epähienon käytöksen johdosta, joka sen ajan ylioppilaille usein kyllä oli kuvaava. Eihän voi kieltää, että silloiset ylioppilaat panivat toimeen paljo rähinää. Mutta yhtä paljo melua aikaansaivat silloiset yliopistoviranomaiset pienimmistäkin syistä. "Onpa muistettava, että helsinkiläinen aivastus kuuluu tykinlaukaukselta Pietariin", niin oli kerran eräs professori varottaen sanonut; tämä lausunto on niille ajoille ja vielä paljoa myöhemmillekin ajoille hyvin kuvaava.

Muistossani säilyy valitettavasti eräs hyvin ruma tapaus, joka puistatti koko yliopistoa ja koko maata. Yöllä vasten vapunpäivää 1831, kun pääsiäisyötä vietettiin venäläisessä kirkossa, viskattiin kivi ikkunan läpi kaikkein pyhimpään. Tämän ilkityön tekijää ei koskaan saatu kiinni, vaikka ankarimpia poliisitutkintoja pidettiin ja kaupungin porvaristo määräsi 500 ruplan palkkion sille, joka syyllisen ilmiantaisi. Mutta pidettiin varmana, että kirkon loukkaaja oli joku niitä monia ylioppilaita, jotka silloin, kuten vuosittain samana pyhänä yönä, olivat uteliaina kerääntyneet kirkon ympärille. Maa vapisi yliopiston perustusten alla. Kreivi Rehbinder, virkaatekevä kansleri, saapui Pietarista Helsinkiin, kutsui puheilleen rehtorin ja kaikki osakuntain inspehtorit ja hän kuuluu, röhöttäen sohvassa, lausuneen näille akateemisen tieteen edustajille mitä uhkaavimpia ja ankarampia sanoja.[4] Mutta sen enempää siitä ei tullut. Seuraavana kevännä, vihkimisjuhlissa, paistoi armon päivä täydeltä terältään Suomen yliopiston yli, ja käsky vormupukujen käyttämisestäkin annettiin niin pehmoisin sanoin, että sitä todellakaan ei olisi uskonut tuon häpeällisen tapahtuman hedelmäksi.

Mutta, kuten mainittu, valtiollisesti vaarattomia melskeitä sattui usein ja niiden johdosta saattoi ylioppilasten vormupuku poliisinäkökannalta olla tarpeen vaatima. Ylioppilasosakunnissa säilyivät vielä ensimmäisinä Helsinginaikoina vanhat säätyerotus-ennakkoluulot taikka se henkinen ylpeys, joka aina on ollut niin tuntuva pikkukaupunkien yliopistoissa. Halveksittiin ja vihattiin kaikkea, jolla ei ollut akateemista leimaa, — se oli muka korkeamman sivistyksen tunnusmerkki. Turun aikuiset huonot tavat siirtyivät tännekin. Tappelut ja milteipä järjestetyt kahakat käsityöläisten ja kisällien kanssa kuuluivat aluksi Helsingin ylioppilaiden suosittuihin iltahuvituksiin. Taistelupaikoiksi mainittiin useimmiten tuo vanha ja mutkikas Kluuvi- taikka Suokatu, Iso Roobertinkatu taikka joku muu käsityöläisten kaupunginosa. Onneksi nämä tällaiset ottelut täällä pian kävivät vanhanaikaisiksi. Mutta pienempää kähäkkää ja rymyä kapakoissa ja konditorioissa, kaduilla, teaattereissa taikka yleisissä tanssiaisissa ylioppilasten ja sotilaitten, kauppa-apulaisten, poliisien ja kaikenlaisen muun väen välillä tapahtui usein, niistä saapui vieläkin myötään valituksia yliopiston rehtorin kuuluville ja ne antoivat viranomaisille paljo päänvaivaa. Yliopiston rehtorin ensimmäisenä ja työteliäimpänä toimena pidettiin siitä syystä, luullakseni, ylioppilaspoliisimestarin tointa. Pipping, tuo väsymättömän uuttera ja tarkka kirjastomies, joka pitkin koko 1830-lukua oli rehtorina, hoitikin tätä virkansa puolta, kuten yleensä kaikkea, täydellä tolkulla. Vaan hänen pikkumainen turhantarkkuutensa ja kylmä ankaruutensa, ne eivät olleet nuorison ohjaajan sopivimpia ominaisuuksia, ja hänen hallintoaan pidettiin siitä syystä ylioppilasten kesken aina vihattavana.

Ylioppilaselämän henkisestä puolesta ei sitävastoin siihen aikaan niin aivan paljo puhuttu. Yksinäisissä ylioppilaskammioissa kyllä luettiin ahkerasti ja ahtaammissa piireissä liikkui epäilemättä jalompia aatteita ja korkeampia pyrintöjä. Yhteiselämä ylioppilaskunnissa oli vastaseksi hyvin vaatimatonta. Osakunnilla ei ollut edes omia kokoushuoneita, vaan kokoonnuttiin usein kuraattorin luo, kuten itse olen nähnyt; nostettiin tilapäisesti muutamia penkkejä pieneen kamariin. Ainoa henkinen ravinto oli tavallisesti väittely erinäisistä latinalaisista lauseista. Kansallistunto ei ollut vielä siksi voimakas, että se olisi yleisemmin elähdyttänyt akateemista yhteiselämää. Ainoastaan Pohjolaisesta osakunnasta kuului joskus heräävän kansallistunnon ja ihanteellisten pyrintöjen oireita. Tämä osakunta ei silloin ollut ainoastaan lukumäärältään suurin, vaan se luki myös joukkoonsa useimmat yliopiston nuoremmat henkiset kyvyt. Tämä osakunta se esimerkillään antoi aiheen säännöllisiin vuosijuhlaviettoihin eli "kansakuntajuhliin", joissa vähinerin nuorisossa liikkuvat kansalliset pyrinnöt esitelmissä ja puheissa ja lauluissa yhä selvemmin ja voimakkaammin esiintyivät.

Turun ajoilta kuuluisia, iloisia Toukokuunjuhlia koetettiin kyllä Helsingissäkin edelleen säilyttää. Ne olivat koko ylioppilaskunnan yhteisiä luonnon helmassa vietettäviä kevätjuhlia. Kolme sellaista juhlaa vietettiin 30-luvulla, ensimmäinen 1832 Sörnäisten niemellä, toinen ja kolmas vuosina 1834 ja 1836 Gumtähdessä. Niitä suurenmoisesti ja virallisesti valmisteltiin ja niihin kutsuttiin paitse yliopiston opettajia ja viranomaisia senaatin jäsenet ja muut korkeammat sotilas- ja siviilivirkamiehet ja maljoja esitettiin keisarille, keisarinnalle, perintöruhtinaalle ja koko keisarilliselle huoneelle, kenraalikuvernöörille, v.t, kanslerille ja varakanslerille, senaatille, rehtorille j.n.e., ja kaikki ne puheet olivat hienosti muovailtuja korulauseita. Mutta muuta henkistä ravintoa noissa juhlissa tuskin lienee ollutkaan; juominen oli pääasia, laulettiin ja iloittiin, palloa lyötiin ja muutenkin urheiltiin. Näin viattomia siis nämä juhlat olivat, vaan senjälkeen kuin Snellman viimeksimainitussa juhlassa oli uskaltanut esittää maljan isänmaallekin, ei näitä kevätjuhlia enää pitkään aikaan saatu pitää. Vasta 1848 pitivät ylioppilaat taas kevätjuhlan, vaan silloin olikin ajan henki jo toinen ja tämän juhlan muisto, joka kuuluu minun ylioppilasaikaani, onkin aivan toisenlainen.

Tässä puheenalaisilta ajoilta on kumminkin vielä mainittava eräs tilaisuus, jota kaikki siinä olleet ovat unhottumattomaksi kuvanneet ja jossa nähtiin, että jalo, isänmaallinen into kyllä saattoi leimuta senkin ajan akateemisessa nuorisossa. Tarkoitan ylioppilaskunnan toukok. 8 p. 1837 n.s. Säästöpankissa toimeenpanemaa jäähyväisjuhlaa Runebergin kunniaksi, jonka ennen pitkää tuli siirtyä Porvooseen. Siellä selvästi julkilausuttiin niinhyvin surun ja kaipuun tunne rakastetun opettajan poislähdön johdosta, kuin mielissä vallitseva harmi niiden olojen johdosta, jotka pakottivat yliopiston luopumaan parhaasta koristeestaan. Hehkuvia puheita pidettiin, Lauri Stenbäckin runoja laulettiin ja koko juhlassa, jota kesti kaksitoista tuntia, kuuluu vallinneen niin lämmin mieliala, että semmoista ennen ei oltu tunnettu.

* * * * *

Yliopisto- ja ylioppilaselämän tapauksista samoinkuin kaikesta muusta merkillisestä, jota sattui pääkaupungissa, Suomessa yleensä ja koko maailmassa, sain lapsuudestani saakka tietoja perheenkeskeisistä keskusteluista. Ateriain aikana ja muulloinkin perheen koossa ollessa puhuttiin aina vilkkaasti päivän uutisista, suurista valtiollisista ja kirjallisista asioista ja pienistä perhekaskuista.

Olihan siihenkin aikaan kyllä jo sanomalehtiä, mutta niissä ei silloin, kuten nyt, ollut uutisia eikä mielipiteitä. Mitä sanomalehtiä maassa yleensä oli, niitä oli kaikkia aina meidänkin talossa. Isäni oli näet niitä harvoja, jotka aina tilasivat jokaisen sanomalehden, joka maassa ilmestyi, nim. ruotsiksi, suomalaisista lehdistä ei siihen aikaan, lukuunottamatta Lönnrotin Mehiläistä, ollut paljo puhumistakaan. Joka päivä, tullessaan kotiin senaatista noin klo 2 tienoissa, oli hänellä povitaskussa kaikki päivän sanomalehdet, kaupungissa ilmestyneet ja postissa saapuneet, eikä povitasku siitä ollut ensinkään pullollaan.

Sillä sanomalehtiä ei ollut paljo eikä ne olleet suuria. Muoto oli kaikilla sama: noin puolentoista neliökorttelin koko. Numeron muodosti neljä sellaista, kahdelle palstalle jaettua sivua, — joskus, poikkeustapauksissa, seurasi lisälehti. Joka arkipäivä ilmestyi Finlands Allmänna Tidning; Helsingfors Tidningar ja Helsingfors Morgonblad ilmestyivät molemmat kahdesti viikossa, ei toki samoina päivinä. Kahdesti viikossa ilmestyivät molemmat Turunkin lehdet, Åbo Tidningar ja Åbo Underrättelser (kumpasenkin nimikuvaa koristi, omituista kyllä, suuri leväsiipinen kotka), samoinkuin Borgå Tidning, joka syntyi 1838.[5]

Paljo ei saata otaksua näiden lehtien sisältäneen, vaan niiden saapumista odotettiin kumminkin jännityksellä aina puolenpäivän aikaan. Nuo pienet lehdet kiertelivät kädestä käteen, ennenkuin ruokapöytään käytiin, jopa päivällisen aikanakin, ja sen päätyttyä oli lehden koko sisältökin tavallisesti loppuunnautittu. Virallisesta lehdestä oli ehkä saatu tietää jotakin merkillistä valtiollista, jota oli tapahtunut pari viikkoa sitten — sillä lennätinlangoista ei vielä tietty mitään eikä posti Pietarin kautta tuonut ulkomaisia lehtiä kuin kahdesti viikossa. — Helsingfors Tidningar'eitä kutsuttiin "juorulehdeksi" ja siihen oltiin tyytyväisiä, jos sen toimittaja oli "huhun mukaan" saanut kerrotuksi jonkun senaatissa äsken tapahtuneen nimityksen, jota suullinen huhu ei vielä ollut ehtinyt tehdä aivan tunnetuksi. Jos lehti sen lisäksi tiesi kertoa jostakin pidettävästä konsertista taikka muusta huvista, taikkapa sään muutoksesta eli muusta kaupungin tapahtumasta, niin katsottiin sen täyttäneen kaikki sellaisen lehden vaatimukset, jonka tehtävä kaupungin varsinaisena ilmoituslehtenä oli sen tärkein. Maaseutulehdistä luettiin Åbo Underrttelsejä, niin kauan kuin Lars Anell niitä toimitti, koko paljo; naisista se lehti oli erittäin hauska, siinä kun oli hyvin käännettyjä pikkukertomuksia sekä vereksimpiä "Pariisin muoteja"; lehdessä oli muuten luotettavia nimitysasioita sekä merenkulku-uutisia. — Mutta tunnustetusti paras lehti oli Helsingfors Morgonblad, — sen lukemiseen meni enin aikaa.

Tämän lehden toimittajana sen alusta asti 1832 oli, kuten tunnettu, Johan Ludv. Runeberg aina vuoteen 1837. jolloin hän siirtyi Porvooseen. Vielä muistan hyvin sen riemun, jolla tuota uutta lehteä tervehdittiin, kuinka sievänä sitä jo ulkopuoleltakin pidettiin, siinä kun nimikuvana oli avonainen kirja maapallon ja laakeriseppeleen välillä. Vaan sisältöä tietysti enin ihailtiin. Runebergin nimellä oli silloin jo hyvä ja mahtava sointu. Ja tiedettiin, että hänen takanaan oli piiri nuoria miehiä, joiden joukossa yliopiston lahjakkaimmat, kuten Nervander, Nordström, Cygnaeus, Lille y.m. Syystä odotettiin lehdestä paljo eikä toiveissa petyttykään.

Runebergin Morgonbladissa sai miltei joka maanantai ja perjantai lukea jotakin, josta todellakin kannatti puhua, eikä ainoastaan päivällispöydässä, vaan vielä paljo jälestäkinkäsin, olipa paljo, josta voi puhua vielä tänään ja vielä kauan. Milloin siinä oli joku Runebergin oma runoelma taikka Nervanderin, Cygnaeuksen tai Stenbäckin taikkapa joku Lillen onnistunut tilapää-runo: milloin käännöksiä Kalevalasta taikka jostakin kauniista, lyyrillisestä kansanrunosta. Jonakin päivänä huvitti Runeberg lukijoitaan laskettelemalla leikillisiä mietelmiään uusimmasta ruotsalaisesta kaunokirjallisuudesta, toisena kirjoitti hän vakavia ja syvällisiä artikkeleitaan rva Lenngrenistä. Almqvistista j.n.e. Ja kun hän julkaisi jonkun kertomuksistaan, oli siitä yhtä paljo iloa ja nautintoa nuorimmille kuin vanhimmillekin lukijoille. Kuinka kilpailtiinkaan, kuka ensiksi saisi käteensä numeron, jossa oli palanen Runebergin "Tulipaloa" taikka "Salakuljettajaa", "Kaksintaistelua" tai muuta hänen kertomustaan. Yhtä suurella ilolla vastaanotettiin hänen näytelmällinen pilajuttunsa "Kosija maalta" sekä käännöksensä "Katso kuvastimeen". Hartaalla jännityksellä luettiin "Vanhan puutarhurin kirjeet" ja ne herättivät pitkällisiä ja vakavia keskusteluja. — Mutta paitsi kaikkea, mitä Runeberg itse kirjoitti, sisälsi hänen lehtensä monia muiden kirjoittamia arvokkaita historiallisia ja kirjallisia artikkeleita, Lönnrotin ja Nervanderin matkakirjeitä y.m. Muistanpa m.m. millä mielihalulla luettiin J. J. Nordströmin perinpohjaisia ja arvokkaita "Muistiinpanoja matkalta Helsingistä Rääveliin"; niinikään herätti saman kirjoittajan perusteellinen ja ankara v. Bondsdorffin kameraalilainopin arvostelu tavatonta huomiota ja se oli vastauksineen ja vastineiden vastineineen miltei ensimmäinen arvostelusota sanomalehdistössämme. Pikkumainen, nalkuttava sanomalehtipolemiikki ei ollut vielä muotiin päässyt; vasta Runebergin lähimmän seuraajan toimittaessa Hels. Morgonbladetia ruvettiin tätä sanomalehtiurheilua viljelemään, etenkin teaatteriarvosteluissa, koska molemmat lehdet. Hels. Morgonblad ja Hels. Tidningar, siinä asiassa alinomaa sattuivat olemaan eri mieltä. Sittemmin tämä urheilu nopeasti kehittyi ja on kehittynyt viime aikoihin asti.

Jos siis sanomalehdistössä lapsuuteni aikaan oli koko runsaasti hyvää lukemista, niin ei se kumminkaan vielä ollut erittäin herättävää laatua. Siinä oli paljo kertomuksia kotimaasta ja sen historiasta, vaan ei mitään, joka olisi erittäin kehottanut ja innostanut kansalliseen ja valtiolliseen elämään. Ei myöskään kirjoituksia yhteiskunnallisista kysymyksistä. Sanomalehtimiehet varoivat sellaiseen koskemasta. Elettiin, kuten olen sanonut, pelon aikakaudessa.

* * * * *

Samoin kuin isäni saattoi meidät kotona tilaisuuteen tutustumaan melkein koko sanomalehtikirjallisuuteen, tarjosi hän meille enimmät kirjateokset, joita maassa ilmestyi. Sellainen kirjallinen harrastus ei siihen aikaan ollut taloudellisestikaan murjova. Kotimaisen teoksen ilmestyminen oli harvinainen merkki — ilmiö; sellaisen tekijää pidettiin merkillisenä miehenä.

Kun koetan muistella, mitä arvokkaampia kirjallisia uutuuksia 1830-luku tarjosi, niin kääntyy ajatukseni taas Runebergiin. Ensimmäinen vihko hänen runojaan (Dikter) ilmestyi huhtikuussa 1830 ja saman vuoden jouluksi saapuivat hänen servialaiset kansanlaulunsa samaan aikaan kuin J. J. Nervanderin käännös Baijerin kuninkaan Ludvigin runoista. En voi sanoa, että näiden runoteosten ilmestymispäivän muistaisin, mutta selvästi on mielessäni vielä Runebergin runojen kaunis kansilehti, joutsen, joka ilta-auringon valossa ui yli lehtevärantaisen lahden. Usein viisivuotias poika tätä kuvaa katseli ja luki sen alta "Joutsenen" viimeiset säkeet.

Tästä ajasta asti muistan, kuinka Runebergin runoutta yleisesti ihailtiin. Joskin Tegnér oli sen ajan runoilijain kuningas pohjolassa ja sekä veljeni että siskoni osasivat ulkoa Fritiofin sadun ja muitakin hänen runoteoksiaan, ja joskin vanhemmilleni Franzénin runot olivat rakkaimmat ja Choraeuksen runot lapsuudenajan lemmikit, niin oli sekä vanhempain että nuorempain sydämmissä sijaa Runebergillekin. Kun tämä 1831 sai Ruotsin akatemian toisen palkinnon runostaan "Hauta Perhossa", vastaanotettiin se tieto suurella riemulla; akateemisilla palkinnoilla oli silloin toinen merkitys kuin nyt. Kun Hirvenhiihtäjät ilmestyivät (syyskuulla 1832), niin ei se yleisölle ollut mikään yllätys: kaikki sitä tiesivät odottaa, sillä runoilija oli edellisenä vuonna lehdessään julaissut siitä pitkiä otteita suositellakseen sitä yleisölle ja kenties saadakseen neuvoja korjatakseen mahdollisia virheitä. Jokainen käsitti heti alusta Hirvenhiihtäjät suureksi runoteokseksi. Se oli tosin aivan toista maata kuin Fritiofin satu ja muut sen ajan runouden helmet: kuusmittainen runo tuntui vieraalta, Mutta sisällys oli sitä kodikkaampaa. Siitä tunnettiin heti oma maa ja oma kansa, jota ei ennen runoista oltu löydetty, paitsi Saarijärven Paavon hallaisilla mailla. Olemme suomalaisia, niin lauloi runoilija ensi kerran — ja se ymmärrettiin.

Toinen osa Runebergin runoja, joiden joukossa oli m.m. Hauta Perhossa, ilmestyi kesällä 1833. Sen julkaisi runoilija Vaasan, Oulun ja Kuopion läänien hätääkärsiväin hyväksi. Ja niin pieni oli vielä se yleisö, joka osti noin etevän runoilijan teoksia, että Runeberg piti välttämättömänä edeltäkäsin tilauttaa runovihkonsa. Tässä, ajalle kuvaavassa, tilausilmoituksessaan sanoi hän m.m.: "Ettei yrityksestä kertyvää rahamäärää pienennettäisi tarpeettomani liikakappaleiden kautta, ei suurempaa painosta oteta, kuin mitä käteisellä rahalla tilataan; kumminkin aijotaan sen lisäksi painattaa sata kappaletta myötäviksi Ruotsissa kirjakauppain kautta myöskin hätääkärsiväin hyväksi". Vielä mainittiin, että teosta tulisi seuraamaan painettu tilaajain luettelo ja pyydettiin, että tilauslistat niin pian kuin mahdollista lähetettäisiin yliopistoon Pohjolaiselle osakunnalle, "joka on päättänyt lahjoittaa ainakin teoksen painatuskustannukset ja, jos tilauksia tulee vähän, myöskin paperin". — Näkyyhän, että siihen aikaan ei runoiltu rahan ansiosta!

Vielä saman aikakauden kuluessa, josta nyt puhun, v. 1836, julkaisi Runeberg "Hannansa". Samoin kuin "Runojen" ensi osaa koristi tätä teosta kansikuva, joka oli tehty runoilijan langon F. Tengströmin paria vuotta aikasemmin perustamassa Suomen ensimmäisessä kivipainossa. Piirustanut sen oli P. A. Kruskopf. Kuva, joka esitti runoelman molempia nuoria rakastavia kihlautumisensa ensi hetkenä, ei ollut missään suhteessa mestariteos, vaan ainakin kymmenvuotinen poika saattoi sitä ihailla samanverran kuin vanhemmat itse runoa, sen voin vakuuttaa. Hanna hankki Runebergille vielä enemmän suosijoita ja ihailijoita kuin hänellä ennen oli ollut.

Olen nyt maininnut kaikki, mitä Runeberg julkaisi 1830-luvulla, eikä sitä vähän ollutkaan. Jo aikasemmin olen viitannut Kalevalan ilmestymiseen 1835 ja sen merkitykseen. Muuta mainittavaa ei paljoa olekaan 30-luvun kirjallisesta tuotannosta, Mutta Runeberg ja Kalevala riittävätkin tekemään tuon vuosikymmenen taiteajaksi Suomen kirjallisuudessa ja Suomen kansallisessa historiassa.

Muista samaan aikaan ilmestyneistä teoksista ovat kumminkin mainittavat eräät historialliset teokset, jotka olivat itsessään arvokkaat ja joita meidän talossa isä ja pojat erityisellä innolla lukivat. V. 1833 julkaisi J. J. Tengström "Nuoremman Gezelion muistot"[6] ja 1838 "Suomen yliopiston entisten varakanslerien, tiedekuntain jäsenten ja apuopettajain kronoloogiset luettelot yliopiston perustamisesta sen toiselle vuosisadalle". Samoin julkaisi arkkipiispa Tengströmin toinen vävypoika ja oppilas historian alalla V. G. Lagus 1834 "Turun hovioikeuden historian" ja seuraavina vuosina "Asiakirjoja Suomen kirkkohistorian valaisemiseksi". G. Reinin "Suomen entisyys kronoloogisesti esitettynä" (1831) ja A. I. Arvidssonin 1832 ilmestynyt pieni "Suomen historian ja maantieteen oppikirja" olivat tarpeellisia ja tervetulleita isänmaan tuntemisen oppaita ja samoin oli laita sen ensimmäisen Suomenmaan tilaston yrityksen, jonka Rein saksaksi julkaisi 1839 nimellä "Statistische Darstellung". Laillaan tärkeä teos oli myöskin F. P. v. Knorringin "Vanha Suomi eli entinen Viipurin kuvernementti" (1833); sama tekijä julkaisi sitäpaitsi 1832 "Suomen sotakoulujen historiikin".

J. V. Snellman alotti kirjailijauransa julkaisemalla lentokirjan "Spanska flugan", jonka I:nen vihko ilmestyi 1839 ja jonka ankara, kriitillinen voide monella taholla kirveli. Jo ennen, 1837, oli hän julkaissut teoksensa "Logiikan esittämisen koe" ja muuten oli hän tullut tunnetuksi kieltäytyessään rupeamasta viranomaisten toimesta kahtia jaetun Pohjolaisen osakunnan toisen puoliskon kuraattoriksi sekä niiden pitkien rettelöjen kautta, joita siitä punoutui. Jotenkin samaan aikaan esiintyi myöskin Fredr. Cygnaeus runoilijana, ja esteetikkona: hän julkaisi 1837 ensimmäisen kirjasensa "Jääkynttilät"; tunnetuksi tuli hän myös pitäessään jäähyväispuheensa Suomen kadeteille ja puheen kemian professorin P. A. Bonsdorffin hautajaisissa, jotka molemmat puheet painettiin ja herättivät suurta vastakaikua.

Lainopillisella alalla oli J. G. v. Bonsdorffin "Suomen Suuriruhtinaanmaan Kameraalilain oppi", joka 1833 ilmestyi kolmena suurena nidoksena, tärkeä ilmiö. Meidän talossa, jossa isäntä oli kameraalimies ja tekijän virkaveli, huomattiin tätä teosta erityisesti ja sitä huomiota lisäsi suuressa määrin Nordströmin ennenkerrottu ankara arvostelu ja siitä johtunut väittely. — Lainopillista kirjallisuutta edustivat muuten asetuskokoelmat, joita vähinerin ilmestyi: v. 1833 julkasi R. Trapp käytännöllisen lainopillisen käsikirjan, nimellä "Nuori lakimies", ensimmäinen laatuaan Suomen kansalaisille.

En saa lopuksi unhottaa silloisen ministerivaltiosihteerin kreivi Rehbinderin 1836 ulosantamaa "Alamaista kertomusta Suomen suuriruhtinaanmaan tilasta ja hoidosta vuodesta 1826 nykyiseen aikaan", huomattava julkaisu, jommoisia valitettavasti sittemmin ei ole ilmestynyt.

Täten olen nyt melkein tyhjentänyt lapsuudenmuistojeni kotimaisen kirjallisuuden varastot vuoteen 1840 asti. Tästä yliopistomme riemujuhlavuodesta, joka kirjallisessakin suhteessa on erityisesti muistettava, puhun tuonnempana.

Kumminkin on mainitsematta kirja, joka silloin jo vuosittain ilmestyi ja jonka lukutaitoni ensi ajoilta tunsin miltei paremmin kuin minkään muun. Tämä kirja, jota perheen miehiset jäsenet paljo viljelivät, oli — Suomen valtiokalenteri. Se päivä vähää ennen joulua, jolloin pian alkavan uuden vuoden kalenteri ilmestyi, oli nautintopäivä meille. Kirjasta emme hellittäneet, ennenkuin olimme sen kannesta kanteen katselleet ja ottaneet huomioon jokaisen siinä olevan uutuuden tai muutoksen. Valtiokalenteri oli osattava. Ja sen tuntemisessa pian vaurastuttiin, sillä sitä opiskeltiin innolla. Tälle voi nauraa! Vaan varmaa on, että kalenterin tunteminen takaa koko joukon isänmaankin tuntemista.

* * * * *

Kotimainen kirjallisuus oli köyhää, vaan onneksi se ei ollut ainoaa lukemista, johon meillä kodissamme oli tilaisuus. Isälläni oli, kuten jo olen maininnut, jommoinenkin kirjakokoelma, eikä ainoastaan Ruotsin historiaa ja lakitiedettä koskevaa kirjallisuutta, vaan muutakin. Kaupungin kirjakaupoissa kävi hän usein ja hänet näki aina, samoinkuin silloisen kirjastonhoitajan Pippingin, jokaisessa kirjahuutokaupassa. Siten kasvoi kirjasto myötään; huutokauppaostosten kautta sen sisältö kumminkin kävi hiukan kirjavaksi.

On muuten muistettava, että yksityisiä, suurempia kirjastoja siihen aikaan oli tiheämmässä kuin nykyjään. Ei ollut niin paljo sanomalehtiä, luettiin siitä syystä enemmän kirjoja. Jos sittenkin kirjoja ilmestyi vähemmän ja jos niiden menekki oli nykyistä paljo pienempi, niin se riippui siitä, että sivistys ei ollut ehtinyt niin pitkälle alaspäin kuin nykyisin. Mutta ylempäin luokkain keskuudessa, niin sanoakseni sivistyksen etuoikeutetuissa piireissä, oli tarve lukea kirjoja yleensä varmaankin suurempi kuin nyt. Sen todistaa minusta sekin, että kohta senaatin ja muiden virastojen siirryttyä Helsinkiin 1819 muodostui virkamiesten y.m. joukossa n.s. Lukuseura, joka kymmenessä vuodessa keräsi melkoisen kirjaston lainattavaksi seuran jäsenten kesken. Tämä seura, jonka kirjastoon kuului ei ainoastaan kaunokirjallisia teoksia, vaan myöskin historiallisia, matkakertomuksia y.m., myöskin vieraskielisiä, ja jonka kaikki kirjat olivat kauniisti nidotut ja suurella, kultaisella niinileimalla varustetut, hajaantui kumminkin alussa vuotta 1829 (arvattavasti, koska se katsottiin tarpeettomaksi, sittenkuin yliopisto oli Helsinkiin siirtynyt ja sen Turun palon kautta hävitettyä kirjastoa oli ruvettu uudelleen perustamaan), ja sen kirjat jaettiin seuran jäsenten kesken. Vaan, kuten sanottu, useilla yksityisilläkin, vaikkeivät tiedemiehiä olleetkaan, oli melkoisia kirjakokoelmia. Mainittakoon ainoastaan kolme silloista senaattoria, salaneuvos C. Walleen, vapaah. G. v. Kothen ja valtioneuvos J. P. Winter, joiden kokoelmat olivat erittäin arvokkaat ja kalliit, — useita pienempiä en luettelekaan.

Isäni kirjakaappi oli aina auki perheen jäsenille. Siinä tapasimme myöskin useita ulkomaisia ruotsiksi käännettyjä teoksia, maailmanhistorioita ja vanhan ja uuden ajan historiaa koskevia erityisteoksia, varsinkin useita memoaareja Ranskan vallankumouksen ja Napoleonin vielä tuoreessa muistossa olevilta ajoilta. Matkakertomuksia oli maapallon kaikista osista. Karttoja ja kuvateoksia (myöskin luonnontieteellisiä, kuten veljesten v. Wrightin "Ruotsin linnut" ja Nilssonin "Skandinaavian eläintieteen kuvasto") oli paljo. Kaunokirjallisesta osastosta tuskin puuttui yhtään Ruotsin runoilijaa edelliseltä vuosisadalta. Useita Ranskan suuria kirjailijoita oli alkukielellä ja Saksan mestariteokset olivat edustetut ainakin Upsalassa painetun suuren teoksen "Bibliothek der deutschen Klassiker" kautta. Cervantes (Don Qvixote). Walter Scott, Washington Irving ja Arnellin ruotsiksi kääntämä Cooper olivat jo aikasin siellä; samoin pitkä rivi saksalaisia rosvo- ja ritariromaaneja (Rinaldo Rinaldini, Abellino, Fernando Lonelli, Konrad Toxa von Toxhjelm ja mitä ne kaikki olivatkaan nimeltään). Ja kun niiden lisäksi sitten rupesi ilmestymään Hjertan Lukemisto ja Thomsonin Kabinettikirjasto, joissa viikottain säännöllisesti julaistiin ruotsalaisia käännöksiä Victor Hugon, Marryatin, Sealsfieldin y.m. aikalaisten parhaista romaaneista, niin ei voitu enää valittaa romaaninlukemisen tilaisuuden puutetta.

Halukkaimmin lukivat kumminkin varsinkin naiset ruotsalaisen kaunokirjallisuuden uusimpia teoksia. Niiden parhaimpain hankkiminen kotiimme oli vanhimman veljeni Fransin erityisenä mieleisenä huolenpitona. Tegnér oli, kuten jo olen maininnut, ensi aikoinani runollinen epäjumalamme; kun oli kysymys Fritioffin sadusta ei kirjaa tarvittu, jokainen osasi sen melkein kokonaan ulkoa ja siitä laulettiin pianon ääressä alituiseen lauluja Crusellin säveleillä. Mutta vähitellen nousi uusia tähtiä ruotsinkielisen kaunokirjallisuuden taivaalle. Ihailtiin Nikanderin koreita runoja ja pianon ääressä kuultiin pian "Ingeborgin valituksen" ohessa usein Böttigerin herkkiä ja tuntehikkaita lauluja. G. H. Mellinin kalenterista "Vinterblommor" (Talvikukkia), joka pitkän ajan ilmestyi joka jouluksi, tutustuttiin Ruotsin nuorimpiin lyyrikkoihin sekä Mellinin omiin hyvin suosittuihin historiallisiin novelleihin. Mutta ennen kaikkea silloin nousevat ruotsalaiset naiskirjailijat anastivat yhä suuremman vallan lukijakunnan joukossa. Fredrika Bremerin kuvauksia arkielämästä, vapaaherratar v. Knorringin kertomuksia luettiin ja niistä puhuttiin eikä kukaan voinut olla niitä tuntematta. Yhtä suuren huomion saavutti rva Flygare (sittemmin rva Carlén), kun hän vähän myöhemmin, 1840-luvulla, astui kirjalliselle näyttämölle. — Almqvistista en ole vielä maininnut. Hänen neronsa vaikutti tenhovasti varsinkin miespuoliseen nuorisoon ja se häntä kauan ihaili, voisipa sanoa, melkein ihannoiden palveli.

Kuvalehtiä ei siihen aikaan ollut perhelukemiseksi. Vanhaa puupiirrostaitoa ei oltu uudelleen kehitetty, valokuvauksen ja valopainoksen aika oli vielä kaukana. Mitä oli kuvattava, se kuvattiin vähää aikasemmin keksityn kivipainon avulla taikka teräs- ja vaskipainoksella. Meidän kotiin oli kumminkin tilattu F. Boyen Tukholmassa toimittama taide- ja muotilehti, joka jossakin määrin ajoi kuvalehden asian; se ei ollut suuri, ilmestyi vain kerran kuussa, vaan sitä huolella hoidettiin. Joka vihossa oli neljä kuvaa. Yksi esitti jotakin kuuluisaa päivän henkilöä, toinen oli jonkun taideteoksen jäljennös, kolmas esitti jonkun uuden konekeksinnön tai rakennusihmeen piirustusta, jotakin verestä merkkitapausta taikka jotakin leikillistä aihetta; neljännellä sivulla tarjottiin aina värillisiä muotokuvia, uusimpia nais- ja miespukujen malleja, ja se oli luullakseni sen ajan ainoa muotilehti Skandinaviassa. Ilolla tervehdittiin jokaista uutta numeroa tätä lehteä, joka ilmestyi vuosina 1818-1844.

Muistettava on vielä, että jommoisenkin osan kirjallisesta huomiostamme anastivat silloiset rehevät ruotsalaiset valtiolliset lentokirjat. Tätä kirjallisuutta kehitti etupäässä ruotsalainen Crusenstolpe, joka julkaisi "Oloja ja suhteita" (Ställningar och Förhållanden) nimisen kirjassarjan. Hän tuomittiin, kuten tunnettu, 1838 vankeusrangaistukseen syystä, että oli tehnyt hyökkäyksiä Kaarlo Juhanan hallitusta vastaan; siitä johtui Tukholmassa suuria kansanmeteleitä ja muita selkkauksia ja kirjakauppoihin tulvi kaikenlaisia lentokirjoja ja häväistyskirjoituksia. Näitä kaikkia sekä tapauksia että kirjasia seurasimme me, isä ja pojat, suurimmalla jännityksellä, kooten talteen jokaisen tuollaisen lentokirjan. Crusenstolpea pidettiin etevänä kirjailijana ja kun hän sitten 1840 Vaxholman linnasta rupesi julkaisemaan historiallis-romantillista kuvaustaan "Morianen" niin hankki hän ihailijoilleen verrattoman nautinnon.

Valtiollinen lentokirjanen, samanaikainen kun Crusenstolpen vihot, mutta niistä aivan syrjässä, oli entisen Helsingin professorin Isr. Hvasserin ruotsinkielinen kirjanen "Liittoneuvotteluista Ruotsin ja Venäjän välillä 1812". Siinä kirjasessa otettiin ensi kerran vakavan käsittelyn alaiseksi Suomen valtiollinen asema jälkeen v. 1809. Tämä kirja oli tietysti, kuten melkein kaikki, mitä silloin ilmestyi valtiollista ja historiallista, senssuurin kieltämä kirja, mutta siltä sen sai lukeakseen jokainen, joka halusi. Vaan millään erinomaisella lämmöllä sitä ei, mikäli muistan, vastaanotettu. Se käsitys valtio-oikeudellisesta asemastamme, jota Hvasser tässä teoksessaan ja seuraavana vuonna vastineeksi Geijerille julkaisemassaan kirjoituksessa "Porvoon valtiopäivistä ja Suomen asemasta 1812" esitti, oli kyllä miltei täydellisesti sama kuin se, joka parin vuosikymmenen perästä pääsi ja sittemmin yhä edelleen Suomessa jäi yleiseksi. Mutta silloin ei vielä yleisö Suomessa ollut tällaiselle käsitykselle kypsi: epäilemättä pidettiin Hvasseria suurena haaveilijana. Pitäisihän kyllä, niin arveltiin, asemamme oikeastaan ja oikeuden mukaan olla sellaisen kuin hän sanoo, mutta emme uskalla ajatella, että se todella sellainen on. Kuinka syvälle valtiolliseen epäilykseen, että en sanoisi epätoivoon, siihen aikaan oli vajottu, sen osoittaa m.m. A. I. Arvidssonin, salanimellä Pekka Kuoharinen, Hvasseria vastaan kirjoittama perin pessimistinen lentokirja "Suomi ja sen tulevaisuus", jota maassamme ymmärrettiin paljo paremmin, jopa siihen määrään, että sitä levisi kolme painosta. Samaa kysymystä valaisi kumminkin parin vuoden perästä uusi Tukholmassa ilmestynyt lentokirja "Suomen nykyinen valtiomuoto", tekijänä Olli Kekäläinen. Tämä kirja, jota nimilehdellä sanottiin "yritykseksi yhdistää herrojen Hvasserin ja Pekka Kuoharisen toisistaan eroavia käsityksiä", tutki kysymystä vakavasti valtio-oikeudelliselta kannalta ja tärkeimmissä kohdissa myönsi se Hvasserin olevan oikeassa. Tätä kirjasta pidettiin sitä suuremmassa arvossa, kun sen yleensä luultiin olevan silloisen professorin J. J. Nordströmin kirjoittaman, — tätä miestä jo silloin pidettiin auktoriteettina. Nordström oli tosin varmasti kieltänyt olevansa kirjan tekijä, mutta kun hän lienee sen sisällön täydelleen hyväksynyt, elivät useat hänen lähimmät ystävänsäkin kauan siinä uskossa, että hän sittenkin oli lentokirjan isä, vaikka hän valtiollisista syistä tahtoi kieltää sen. Vasta parinkymmenen vuoden perästä Arvidssonin kuoleman jälkeen selvisi kaikille, että Olli Kekäläinen oli sama mies kuin Pekka Kuoharinen ja että siis Arvidsson tuossa jälemmässä lentokirjassa, tarkemmin tutkittuaan ja mietittyään asioita, oli polemiseerannut itseään vastaan ja kumonnut omat väitteensä. Mutta tämän salaisuutensa hän, veitikkamaisesti niinkuin ainakin, säilytti tarkoin omanaan aina kuolemaansa asti.

* * * * *

Olen kertonut siitä, mitä olin tilaisuudessa kotonani lukemaan, vaan koululuvuistani en ole vielä kertonut. Koulua kävin myöskin kotonani. Niinkuin paljoa muuta siihen aikaan harjoitettiin opetustakin kodeissa jonkunlaisena kotiteollisuutena. Talossa oli poika, joka oli filosofian maisteri; olihan siis ihan selvää, että hänen tuli opettaa kahta nuorempaa veljeään, niinsanottuja "pikkupoikia", joista toinen oli yksitoista toinen kuusitoista vuotta häntä nuorempi. Niin olivat vanhempani ajatelleet ja niin he lähettivät minut, kun olin ehtinyt kuuden ja puolen vuoden ikään, Frans-veljen vinttikamariin lukemaan läksyjä. Sitä ennen olin ominpäin oppinut sisäluvun ja kirjoitustaidon ja nyt piti ruveta lukemaan Stenhammarin maantiedettä, Strelingin Latinan kielioppia, Hübnerin Piplian historiaa, Lindblomin Katkismusta, Ekelundin Vanhanajan historiaa, Euklideen Laskuopin alkeita j.n.e. Eräässä nurkassa istuin siellä pöydän ääressä, toisessa nurkassa istui veli Otto ja pari vierasta poikaa, ja niin luettiin läksyjä sekä aamu- että iltapuoleen, kunnes meitä ruvettiin kuulustelemaan; s.o. me luimme, kun vanhin veli oli kotona, vaan leikimme ja metelöimme, niinpian kuin hän huoneesta läksi. Siihen tapaan "pikku poikain" opetusta jatkettiin, kunnes he 16-vuotiaina ainoan opettajansa koulutodistuksella varustettuina laskettiin suorittamaan ylioppilastutkintoa.

Yksityisopetus oli siihen aikaan hyvin tavallista. Julkisia oppilaitoksia ei ollut monta eikä nekään olleet sellaisia, että olisivat nauttineet yleistä luottamusta. Helsingin ainoa valtionkoulu, jota arkipuheessa sanottiin "suureksi kouluksi", oli erityisesti huonossa maineessa. Vielä 1830-luvun alkupuolella olivat sen enimmät opettajat tunnetut lasinkallistajiksi ja vanhassa kivisessä koulutalossa läiskivät sormipatukat alituiseen, korvaten mitä opettajilta puuttui moraalista voimaa ja opettajakykyä. Koulun oppilaat olivat enimmäkseen kaupungin käsityöläisten ja köyhempäin porvarien sekä pikkuvirkamiesten poikia. Ylemmät virkamiehet sekä muuten vanhemmat sivistysperheet eivät siihen poikiaan panneet, vaan käyttivät mieluummin kotiopettajia. Vaan kun 1831 uusi ja ajanmukaisesti järjestetty yksityisopisto. "Lyseo", alkoi vaikutuksensa, tulvivat vähitellen mainittujen säätyluokkain pojat sinne. Tämä lyseo, jonka pitkä ja aika-ajoin loistava elämä vasta vuoden 1890 paikkeilla päättyi, oli peräisin samasta Suomen henkisessä viljelyshistoriassa muistettavasta nuorten akateemikkojen piiristä, n.s. "Lauvantaiseurasta", josta Suomalaisen kirjallisuuden seurakin samoihin aikoihin syntyi. Uuden opiston johtajaksi saatiin tunnettu pedagoogi A. A. Laurell ja opettajina toimi siinä muitten joukossa Runeberg, Nervander ja Snellman. Eipä ihme, että koulu sai oppilaita, ja innostuneita oppilaita, varsinkin kun siinä koulussa "patukkaa" hyvin harvoin käytettiin, — sillä rangaistiin ainoastaan niitä, jotka suorastaan jo olivat joutuneet "lain ulkopuolelle". Tässä lyseossa kävivät veljeni ja minun melkein kaikki samanikäiset toverit: sinne ikävöimme usein mekin. Mutta me olimme nyt kerran tuomitut "privatisteiksi" ja saimme ainoastaan toveriemme kertomuksista tiedon heidän vehkeistään ja leikeistään ja saatoimme ainoastaan syrjästä ihailla noita alituisia katukahakoita "rottain" (suurkoululaisten) ja "kissain" (lyseolaisten) välillä sekä niissä tehtyjä urostekoja.

Tyttöjä varten — lisäänpähän sen tähän — ei valtio silloin vielä ollut kouluja perustanut. Helsingin varakkaimpain perheiden tyttäret saivat opetusta yksityisissä pienissä n.s. "pensionaateissa", taikka pidettiin heitä varten kotiopettajattaria. Korkeita vaatimuksia tällä opetuksella ei vielä ollut. Pääasia oli ranskan ja saksan kielen oppiminen: kotiopettajattaret olivat siitä syystä usein kotosin Viipurista, jossa saksa vielä oli pääkielenä, taikka Räävelistä tai muualta ulkomailta. Alemman porvariston ja sen veroiseen säätyluokkaan kuuluvain kansalaisten tyttärien koulunopetuksesta ei tietääkseni koskaan ollut puhettakaan.

* * * * *

Olen muualla[7] kuvannut 1830-luvun Helsingin perhe- ja seuraelämää enkä siis tätä ajan luonnetta tässä valaise. Mutta koetan muististani luetella muutamia henkilöitä, joita usein näin ja kuulin, joko heidän käydessä kotitalossani taikka muualla.

Kun isäni itse oli ollut soturi ja palveli sotilastoimituskunnassa ja sotaväen leskein ja orpojen rahastossa, oli hän paljo kanssakäymisissä sotilashenkilöjen ja entisten sotilaitten kanssa, eri ikäisten ja arvoisten. Runeberg ei silloin vielä ollut laulanut, "voittojemme, surujemme ja kunniamme kulta-ajoista", vaan kyllä me lapset jo silloin osasimme kunnioituksella katsella tuon sodan vielä eläviä sankareita, vielä usein niitä näki harmajapäisinä ja sinikeltainen kunnianauha rinnassa taikka kaulalla.

Yksi niitä, joita usein näin, oli kenraalimajuri Kustaa Adolf Ehrnrooth. Hän oli silloin jo virastaan erossa ja poikkesi usein isäni luona, käydessään Helsingissä Sestan kartanostaan, jossa hän vanhuuden päiviään vietti. Ei hän sentään vielä erittäin vanha ollut: nuorena oli hän arvoasteissa ylennyt. Vänrikin arvonimi hänellä oli jo lapsena ja 24-vuotiaana hänestä oli tullut Savon jalkaväessä majuri eikä hän vielä ollut 30-vuotias, kun hän urostekojensa palkaksi sodassa, erityisesti Oravaisten tappelussa, jossa hän haavoittui, sai ruotsalaisen Miekkaritarikunnan suuren ristin. Kun sitten Suomen sotaväki uudelleen järjestettiin, tuli hänestä toisen jalkaväkirykmentin päällikkö sekä, Aleksanteri I:sen käydessä Parolan nummella 1819, kenraalimajuri ja parin vuoden perästä Suomen sotaväen divisioonapäällikkö. Suureksi suruksi alaisilleen pyysi hän kumminkin jo 1826 eroa virastaan — jonkun erimielisyyden johdosta, joka oli sattunut hänen ja kenraalikuvernööri Zakrevskin välillä. Tämä loistava ja mainehikas elämänura vaikutti, että miestä suurin silmin ja suurimmalla kummastuksella katsottiin. Vartaloltaan hän ei mikään erittäin mahtava ollut, lyhyenläntä, hennonlainen. Eikä hän käytöksestään päättäen näyttänyt vaativan sotilallista nöyryyttä; hän oli suora mies, vilkas ja puhelias. "Hän oli soturi ja kansalainen näiden sanain parhaassa merkityksessä, tunsi ainoastaan velvollisuutensa ja teki ainoastaan, mitä piti oikeana", sanotaan hänestä eräässä hänen elämäkerrassaan. Eikä muuta hänestä hänen eläessäänkään kuultu.

On hyvin yleiseen luultu, että Ehrnrooth on ollut Runebergin mallina hänen kuvatessaan "kenraalia" "Vänrikin markkinamuistossa" ja että tositapaus oli tarinan pohjana. Tämä on kumminkin epäilemättä erehdys. Sitävastoin on Runeberg antanut hänen terävän kielensä Ranttilan iloisissa pidoissa tehdä ivaa "Sotamarskista".

Toisenkin Vänrikin tarinoissa lauletun, nimittäin G. J. von Konoffin, sain usein nähdä ja kuulla. Hänkin oli nyt maanviljelijänä Kemiössä ja kun hän joskus kävi Helsingissä, kävi hän isäänikin tervehtimässä. Samaa kunnioitusta kuin Ehrnrooth ei tosin v. Konoff nauttinut; vaan jos tiesin, että tuo vanha tähtirintainen porilainen oli talossa, niin totta keksin minä jotakin asiaa isän huoneeseen saadakseni ihailla hänen pitkiä kirouksiaan ja hänen kuuluisia, satumaisia kertomuksiaan. Tunnettu on hänen monolooginsa, kun hän eräänä sunnuntaiaamupäivänä ajoi mustalla hevosella avantoon: "Niin piti tuon mustan saatanan siis vetää minut alas tänne helvettiin, juuri kun kaikki pirut ovat kirkossa, ettei yhtään perkelettä ole, joka tulisi avuksi". Sitä en tietysti ole itse kuullut, mutta kyllä paljo muita melkein yhtä maustettuja juttuja. Siihen aikaan oli tosin hyvin tavallista, että ihmiset ylpeilivät siitä, jos osasivat lasketella peräkkäin niin paljo kirouksia kuin suinkin, mutta ei se taito kumminkaan ollut nuorisosta kovinkaan kunnioitettavaa, sen voin vakuuttaa. Jos joku minulle silloin olisi sanonut, että tästä v. Konovista, joka istui isäni sohvannurkassa, nuuskaa nenässä, huuli lerpallaan ja kiroili, tulisi runoutemme kuolemattomaksi laulama sankari, — silloin olisi pieni ymmärrykseni varmaankin seisattunut.

Useita muita muistan vielä v:n 1808 sotavanhuksia, joista runoilija ei ole laulanut. Näiden joukossa oli kaksi setääni, Gustaf ja Berndt Schauman, joilla molemmilla oli urhoudesta saatu Miekkaritarikunnan kultamitali. Nuo kunniarahansa olivat he ansainneet toinen Alavuudella, toinen Ruonan sillalla, molemmat ollen Turun pataljoonassa ajutantteja. Sodan jälkeen ei kumpanenkaan ollut tahtonut uudelleen astua sotapalvelukseen; he eivät ottaneet palvelusta, niinkuin edellä mainitsemani miehet, uudelleen järjestetyssä sotaväessä, vaan jäivät sodan jälkeen asumaan virkataloihinsa, vanhempi kapteenin- ja nuorempi luutnantin-arvonimellä. Taloudelliset vaikeudet pakottivat heitä kumminkin vanhoilla päivillä koettamaan pienillä siviiliviroilla parantaa toimeentuloaan. Vanhemmasta tuli Naantalin postimestari ja nuoremmasta ensiksi saman kaupungin ja sitten Uudenkaupungin viskaali. Vaikka he olivatkin näin vaatimattomissa viroissa, eivät heitä kumminkaan syrinkarin kohdelleet entiset toverit, joiden oli onnistunut, tinkien omantuntonsa kanssa, sotilasuralla saavuttaa korkeampia arvoja, koreita ritarimerkkejä ja loistavia eläkkeitä.

Mutt'ei ainoastaan upseereja, vaan myöskin sotamiehiä entisestä Suomen sotajoukosta kävi usein talossamme. Kolme, neljäkin kymmentä vuotta sodan jälkeen ilmestyi sinne aina toisinaan joku harmaapäinen sotavanhus, repaleisessa taskussaan paperi, joka hänet oikeutti saamaan sen vuotuisen rovon, joka sotilasrahastosta oli myönnetty vanhoille ja halttauneille entisille sotilaille. Nämä vanhat, usein kunnianarvoisen näköiset miehet, olivat jalan, leipäsäkki olalla, kulkeneet talvipakkasessa kuusikymmentä, seitsemänkymmentä, jopa lähes satakunta peninkulmaa Karjalan ja Pohjanmaan kaukaisimmilta kulmilta hankkiakseen itselleen sen pienen eläkkeen, joka heille annettiin, — muistaakseni kaksikymmentä taikka viisikolmatta pankkoruplaa. Jos heiltä kysyttiin, miks'eivät ennen olleet tätä apua pyytäneet, niin he vastasivat, että niinkauan kuin voimat vielä olivat työhön riittäneet, olivat he tahtoneet auttaa itseään turvautumatta tähän keinoon. Ja kun he olivat eläkekirjansa saaneet, olivat he heti valmiit lähtemään tuolle pienelle kävelymatkalle takasin — Kemiin tai Kuhmoniemelle taikka vielä edemmäs. Kunnioituksella näitä sotavanhuksia katsottiin, mutta ei vielä samalla ihailulla, kuin pari vuosikymmentä myöhemmin, jolloin heistä Vänrikki oli laulanut.

Eräs senaikuisen Helsingin merkillisimpiä henkilöitä oli tuo valtiollinen veteraani, todellinen valtioneuvos Johan Albert Ehrenström. Pitkä, pulska herra, joka kerran oli seisonut rauta kaulassaan Tukholman Pakkatorilla ja sieltä viety telotuslavalle, mutta saanut armon — siinäpä oli pojalle jotakin katsottavaa ja ihailtavaa. Hän oli jo vanha. 30-luvulla oli hän jo 70-vuotias, mutta vielä oli hän hyvin sen kuvansa näköinen, joka oli siinä Wienissä 1803 tehdyssä vaskipiirroksessa, jossa näkyivät nuo kolme salaliittolaista ystävystä Armfelt, Aminoff ja Ehrenström yhdessä. Täydellisen hovimiehen ja valtiomiehen luonne näkyi koko hänen olemuksestaan; ei tarvinnut kysyä, kuka hän oli, joko hänet näki hienona ja kunniamerkeillä varustettuna, joskin vuosien taivuttamana, astuvan johonkin juhlaseuraan, taikka kun hän, karhunnahkaiseen turkkiinsa kiedottuna, päässään matala, leveälierinen silinterihattu, ajoi kaksivaljakollaan, edessä kuski, takana lakeija, molemmilla hopeareunaiset, vaaleansiniset livree-puvut. Jo puolivälissä 20-lukua oli hän eronnut senaatista, jonka jäsenenä hän useina vuosina oli ollut, ja Helsingin kaupungin uudisrakennuskomiteasta, jonka puheenjohtajana hän v:sta 1812 asti oli ollut pääkaupunkimme jos ei perustajana niin ainakin järjestäjänä. Mitä Ehrenström suurella tarmolla, harvinaisella työkyvyllä ja kehittyneellä kauneudenaistillaan oli tehnyt luodakseen uudelleen tämän Helsingin, (joka oli hänenkin syntymäkaupunkinsa), se hänen eläessään jo kylläkin tunnettiin, vaikka useiden kaupunkilaisten pikkumaisuus ja itsekkyys antoikin hänelle palkaksi enemmän moitetta kuin kiitosta. Nykysin on hänen toimensa jo jotenkin unhotettu. Vaan ei kulune kauvoa, ennenkuin hänen toimintansa todistukset kaivetaan esiin arkistojen kätköistä ja Ehrenströmille tunnustetaan se paikka Helsingin kaupungin historiassa, joka hänelle oikeutta myöten on tuleva. — Hän asui vanhoilla päivillään Kasarmintorin varrella — nyk. n:o 6 Etelä Makasiinin katu. Siellä hän kirjoitteli elämänsä muistiinpanoja, jotka, samoin kuin muut paperinsa, hän testamentin kautta luovutti Upsalan yliopistolle, jotta ne viidenkolmatta vuoden perästä hänen kuolemansa jälkeen (hän kuoli 1847) avattaisiin ja julaistaisiin. Tämä hänen toivomuksensa onkin täytetty.

Toinenkin entinen Ruotsin hovimies ja vanhanaikainen kustaviaani, jota usein nähtiin ja josta paljo puhuttiin, oli salaneuvos, vapaaherra Vilhelm Klinckowström. Hän oli hyvin ylhäistä sukua: hänen isänsä oli ollut ylimarsalkka ja "ylhäisyys" kuningatar Fredrikan hovissa, hän oli tuon kuuluisan valtiomiehen, valtioneuvoksen F. A. von Fersenin tyttärenpoika ja roistoväen v. 1810 Tukholman kadulla surmaaman valtiomarskin kreivi Aksel v. Fersenin sisarenpoika. Syystäpä oli hän nopeasti sotilasuralla ylennyt ratsuväen överstiksi, Kaarlo XIII:nen yliajutantiksi ja tämän puolison kamariherraksi. Vaan jo 1815 hän oli lähtenyt pois loistouriltaan Ruotsista, en tiedä mistä syystä, ja siirtynyt onneaan hakemaan Suomesta. Ja seuraavana vuonna jo hänet nimitettiinkin kamariherraksi Venäjän hoviin: 1820 tuli hänestä Viipurin maaherra ja 1825 pääsi tuo ruotsalainen parooni jäseneksi senaatin talousosastoon, jossa hän sitten pysyi yli 20 vuotta. — Hän oli uljas kasvultaan, käytös hieno ja kasvot kauniit ja saattoi hän siis, jos kukaan, edustaa, jonka hän lieneekin käsittänyt ainoaksi tehtäväkseen senaatissa. Valtioasiat hän otti kevyeltä kannalta niinkuin kaiken muunkin: huolenpitonsa omisti hän keisarillisen palatsin sisustukseen, joka onkin hänen luomansa, uusien eri virastojen virkamiesten vormutakkien piirustusten laatimiseen ja muuhun sellaiseen. Jos kumminkin jotakin pahaa oli tapahtunut, s.o. jos oikeutta jollain tavoin oli loukattu tai maan parasta syrjäytetty, niin uskottiin usein, että Klinckowström oli ollut siinä mukana. Sillä jos hänen kevyt luonteensa ei senaatissa paljoa painanut, niin painoi hänen vaikutuksensa sitä enemmän Pietarissa, Hovipiireissä ja erityisesti tuossa vaikutusvoipaisessa Mihailowin palatsissa oli hän suosittu vieras ja sukkelalla ja lepertävällä kielellään, jolla miltei oli oikeus sanoa kenelle tahansa mitä tahansa, oli hän hankkinut itselleen sukkeluutta rakastavan kenraalikuvernöörin, ruhtinas Mentschikoffin erityisen suosion. Perinpohjin suunnitelluista pyrinnöistä, joko sitten hyvään tai pahaan päin, ei luullakseni Klinckowströmiä koskaan syytetty. Hän oli vain kevytmielinen kaikessa: muuta hän ei lie tavotellut, kuin säilymistä korkeimpain suosiossa, tilaisuutta nauttia epikurealaista elämää ja antaa kielensä epäilyttäväin sukkeluuksien loistella seurapiireissä. Taidetta ja kirjallisuutta hän pintapuolisesti harrasti, hänen seinillään oli joukko arvokkaita tauluja, isoksi osaksi perittyjä perhemuotokuvia, ja hänen suurenlainen kirjastonsa kuuluu sisältäneen koko täydellisen kokoelman sellaista ranskalaista kirjallisuutta, joka salaten painopaikkaansa ilmoitti ilmestyneensä "Cyteressä", "Luxuripolissa" j.n.e. Myöskin puutarhanhoitoa hän todellisen ylimyksen tavoin harrasti. Helsingissä perusti hän ensiksi itseään varten suurenlaisen puutarhan n.s. Punanotkoon, josta sitten tehtiin Kaartin pataljoonan ampumarata, ja sitten lunasti hän sen suuren tontin Elisabetintorin varrelta, jossa Uudenmaanpataljoonan kasarmi nyt on, rakensi sen ja perusti niemelle suuren puutarhan. Mutta mitä hänen kauneudenaistinsa uhrasi näihin laitoksiin, sen sai Suomen valtio sittemmin kalliisti maksaa. Punanotkon puutarhan lunasti hallitus suurella hinnalla kaartinpataljoonaa varten ja Elisabetintorin varrella olevan talon osti niinikään kruunu (paroonin kuoleman jälkeen) kasarmiksi venäläistä junkkarikoulua varten. Runsailla eläkkeillä y.m. ylimääräisillä määrärahoilla ja palkkioilla vahvistettiin muuten vähä väliä valtiorahastosta tuon mukavasti elävän hovimiehen kassaa.

Ajalle kuvaavana — joskaan se ei ole ollut aivan tavatonta myöhempinäkään aikoina — mainittakoon vielä, että tuosta entisestä ruotsalaisesta ratsuväen upseerista yhtäkkiä (1841) tehtiin insinöörikenraali. Todellisena valtioneuvoksena ja hovimestarina kuoli hän vihdoin 1850.

Ensimmäisestä vaimostaan, englannittaresta, oli Klinckowström jo aikusin eronnut. Mutta oltuaan pari vuosikymmentä vapaana avioliiton kahleista, joutui hän 63 vuotiaana niihin taas: käydessään Pietarissa meni hän kihloihin erään Helena Paulownan hovinaisen kanssa, jolle, miehen kuoleman jälkeen ja tämän suurten ansioiden muistoksi, Suomen valtio sai hänen eläessä leskenä Saksassa, lähes 40 vuoden kuluessa maksaa 8,000 markan vuotuisen eläkkeen.

* * * * *

Eräs sen ajan ylhäisiä, joka komealla vartalollaan ja vakavalla luonteellaan vaikutti jokaiseen, joka hänet tunsi, oli ent. prokuraattori, salaneuvos Carl Walleen. Jo hänen ollessa nuori hovioikeuden virkamies olivat hänen harvinaiset taitonsa ja lahjansa tulleet tunnustetuiksi ja hän oli, vaikka vasta 27 vuoden vanhana, ollut yksi niistä neljästä lakimiehestä, jotka suomalaisen lähetystön puheenjohtaja Pietarissa vapaah. O. Mannerheim ehdotti Aleksanterille Suomen asiain valtiosihteeriksi. Senjälkeen kuin Rehbinder oli tähän paikkaan otettu, kutsui hän ystävänsä Walleenin Pietariin auttamaan itseään asiain käsittelyssä ja valmistamisessa; ja kun 1811 komitea Suomen asioita varten perustettiin, valittiin hän sen jäseneksi. Sieltä siirtyi hän 1816 Viipuriin sikäläiseksi toiseksi maaherraksi läänin yhdistymisen jälkeen Suomeen; ensimmäinen oli ollut tuo suuri isänmaan ystävä Carl Stjernvall, jonka lesken kanssa hän ennen pitkää meni naimisiin. Oltuaan sen jälkeen kaksi vuotta jäsenenä senaatin talousosastossa oli hän 1822 tullut Gyldenstolpen jälkeen prokuraattoriksi ja tällä tärkeällä paikalla pysyi hän sitten yli 30 vuotta eli vuoteen 1854 asti, jolloin hän ijäkkäänä miehenä otti eronsa. Juoksevista prokuraattorintoimista oli hän kumminkin vapaa melkein koko sen ajan, jolloin hän johti n.s. lakikomisioonin yli 20-vuotisia, mutta — sanokaamme se suoraan — onneksi miltei hedelmättömiä töitä.

Vaikkei suvultaan oli Walleen (hän korotettiin sittemmin vapaaherraksi) taipumuksiltaan ja perhesuhteiltaan täydellinen ylimys. Että hän Suomen valtiollisen aseman suhteen oli samalla isänmaallisella kannalla kuin kreivi Rehbinder, sen voi päättää heidän tunnetusta ystävyydestään ja vilkkaasta kirjeenvaihdostaan — he kirjoittivat tavallisesti syrjässä postista ja sen silloisista johtajista, Ladausta ja Wulffertista, — joka kirjeenvaihto kumminkin valitettavasti lie mennyt jälkimaailmalta hukkaan. Vilpitön ja väsymätön kirjallisuuden ystävä hän oli. Viime vuosiinsa saakka luki hän hyvin paljo, enimmäkseen historiaa ja ranskalaista kaunokirjallisuutta. Kalliin ja erinomaisen kirjastonsa hoiti hän erityisellä huolella. Kaunotaiteitakin hän suosi; kun Suomen Taideyhdistys 1846 perustettiin, rupesi hän sen puheenjohtajaksi ja oli kotimaisten taidepyrintöjen mahtavana tukena niiden astuessa ensimmäisiä horjuvia askeleitaan. Ja puutarhanviljelystä hänkin innolla harrasti; suurilla kustannuksilla hän ensiksi kaunisti omistamansa Träskändan tilan Espoossa ja jätettyään sen tytärpuolelleen vielä koristettavaksi ryhtyi hän toisiin kalliisiin rakennuksiin ja laitoksiin Hagasundin huvilassaan Helsingin tullin edustalla. Täällä hän myös 1867 päätti päivänsä 85 vuotiaana. — Valitettavaa oli vain. etteivät vapaah. Walleeninkaan taloudelliset varat vastanneet hänen kauneusaistiaan ja sai Suomen valtio hänenkin hyväkseen silloin tällöin yhdessä tai toisessa muodossa tehdä ylimääräisiä uhrauksia.

Melkein kaikki toisetkin 1830-luvun senaatin jäsenet ja muut ylemmät virkamiehet näin myös, minkä useammin, minkä harvemmin. Vaan vaikka he henkilöinä kai olivat hyvinkin kunnioitettavat, niin ei heistä useimmissa ollut mitään, joka olisi heidät tavallista virkamiesastetta yläpuolelle kohottanut ja pysyväisempää muistoa heistä jättänyt.

Tuo aikanansa niin mahtava rahavarainpäällikkö ja varapuheenjohtaja, salaneuvos A. H. Falck oli, samoin kuin hänen suosijansa, kenraalikuvernööri Zakrevski, jo vuosikymmenen alussa saanut jättää hallitusohjat käsistään ja oli hän ruvennut teollisuusmieheksi Kauttuan tehtaalla. Lars Gabriel von Haartman saapui Turusta vallanpitäjäksi vasta 1840. Sillävälin vallitsi senaatissa niin sanoakseni "interregnum", jonka kuluessa silloinen kansliatoimituskunnan päällikkö S. F. Richter lienee ollut senaatin vaikuttavin mies. Ainakin hänen vaikutustaan pidettiin suurena nimitysasioissa, joita silloin, muun politiikan puuttuessa, pidettiin melkein suurimpina valtiollisina ja yhteiskunnallisina kysymyksinä. Eihän siihen aikaan edes joku Kuusamon nimismies voinut olla ehdolla johonkin henkikirjurin virkaan, ilman että hän piti velvollisuutenaan saapua senaikuisilla kulkuneuvoilla pääkaupunkiin esittämään itseään täydessä vormupuvussa kaikille talousosaston jäsenille ja "kumartamaan" päästäkseen suosiolliseen huomioon virkaa täytettäessä. Jos hän sen laiminlöi, oli hän auttamattomasti menettänyt toiveensa saada hakemansa viran, olipa hänen mahdollisuutensa koskaan vastaisuudessakaan saada muitakaan virkoja hyvin epäilyttävä. Kumartajain suurin herra oli tähän aikaan, kuten mainittu, Richter, kunnes hän 1840 siirtyi presidentiksi Turun hovioikeuteen, ja silloin hänen asemansa tässä suhteessa samoin kuin hänen muu johtaja-arvonsa senaatissa siirtyi hänen vielä mahtavammalle lankomiehelleen, itse "hänen hirmuisuudelleen" von Haartmannille.

Ladaun nimeä en tässä voi jättää mainitsematta. Olen näet lapsena kuullut sitä niin suurella inholla ja halveksumisella mainittavan. Senaattori ja postipäällikkö, jolla oli tämä nimi, eli vielä kolme vuotta 30-luvulla. Mutta tyytyväisenä voin mainita, että häntä en ole koskaan omilla silmilläni nähnyt.

* * * * *

Niitä miehiä, joiden näkemistä voin pitää kunnianani ja joiden kuva, kun heidät lapsena tapasin, selvästi on muistissani, täytyy minun mainita eräs neljän sangen merkillisen miehen piiri. He olivat keskenään ystävykset ja viettivät usein iltojaan keskustellen toistensa kanssa.

Näistä neljästä oli yksi minulle aikusemmin tuttu nimellä kolleegineuvos E. B. v. Witte, mutta hänestä tuli sitten suomalainen aatelismies nimellä von Weissenberg; samalla hänestä, joka oli ollut kenraalikuvernöörinkanslian toimistonpäällikkö, tuli saman laitoksen tirehtööri sekä valtioneuvos, lopulta oikein todellinen valtioneuvos. Hänen vilkas luonteensa ilmaisi helposti, että suomalaista verta ei juossut hänen suonissaan; hän oli erittäin sukkelasuinen ja nerokas ja oli sentähden seuraelämän elähdyttävä aines ja hilpeällä ystävyydellään voitti hän varsinkin lasten sydämmet. Syntyjään hän oli liiviläinen, vaan oli aivan nuorena siirtynyt Viipurin lääniin venäläiseksi virkamieheksi: kun Vanha Suomi kohta sen jälkeen yhdistettiin uuteen, sai hän viran kenraalikuvernöörin kansliassa, jonne hän sitten jäikin. Kielitaitonsa ja asiantuntemuksensa perustuksella tuli hänestä kaikkien kenraalikuvernöörien (Steinheil, Zakrevski, Thesleff) välttämätön seuralainen, kun nämä olivat tarkastusmatkoilla. Siten oli hän oppinut laajasti tuntemaan maan ja sen tarpeet ja vaikka hän täällä olikin muukalainen, oli hän epäilemättä Suomen vilpitön ystävä. Ollen samanikäisiä ja hyviä toveruksia hänen poikainsa kanssa — joista prokuraattori Aleks. B. von Weissenberg, joka on niin suuressa määrin ansainnut isänmaansa tunnustuksen, oli yksi, — olimme Otto veljeni ja minä myötään heidän kanssaan yhdessä ja olimmepa melkein kuin kotonamme heidän talossaan, jossa isäntäkin aina meitä ystävyydellä kohteli.

Juuri tässä talossa, Bulevardin varrella, vastapäätä vanhaa kirkkoa, näin niin usein tuon mainitsemani ystäväpiirin koossa tuttavallisesti jutellen teekupin ääressä. Siihen kuului paitsi Weissenbergiä kolme miestä, joita kaikkia kieltämättä voidaan pitää Suomen merkillisimpinä, nim. Engel, Rosenkampff ja Nordenskiöld.

Carl Ludvig Engel, hän oli tuo mainio arkkitehti, jota, Ehrenströmin ohessa, uuden Helsingin tulee ulkomuodostaan ja luonteestaan kiittää. Hänen suuret ansionsa tunnustettiin kaikilta tahoilta jo silloin; niitä on, kuta enemmän aika on kulunut, yhä enemmän tunnustettu. Hän oli, kuten tunnettu, syntyjään saksalainen, berliiniläinen; oli miehuutensa parhaina päivinä 1816 saapunut Helsinkiin, jossa vaikutti aina vuoteen 1840 asti, jolloin hän 62 vuoden ikäisenä kuoli. Engelin koko persoonallisuus oli jalo ja puhdas, niinkuin hänen rakennustaiteensakin. Vartalo oli pitkä ja voimakas; kasvonpiirteet miehevät ja säännölliset; suora ryhti; kaulassa korkea, huolellisesti sidottu huivi ja puku muutenkin erittäin huolehdittu. Sellaisena hänet näin sekä sisällä huoneessa että myöskin kadulla astuvan melkein joka päivä tasasin askelin ikkunaimme ohi. Ruotsinkieltä hän puhui melkoisesti saksaksi murtaen. Yleensä hän ei paljoa puhunut. Ei kuullut hänestä koskaan puhuttavan muuten kuin suurimmalla kunnioituksella.

Myöskin vapaaherra Carl von Rosenkampff, översti (sittemmin kenraalimajuri) ja suomalaisen joenperkkauskunnan päällikkö, oli syntynyt ulkomailla, Liivinmaalla. Ollen setänsä, venäläisen lakimiehen vphra Gustaf von Rosenkampffin ottopoika — setä oli jo 1812 tullut Pietarissa olevan Suomen asiain komitean jäseneksi ja oli siellä kreivi K. M. Armfeltin apulaisena —, oli hän kasvatusisänsä vaikutuksesta jo aivan nuorena insinööriupseerina päässyt johtamaan n.s. joenperkaustöitä Suomessa. Ja tähän tehtävään oli hän antautunut ja perehtynyt kaikella innolla. Ei hän koskaan väsynyt matkustamaan maan eri osiin tutustuakseen kaikkiin vesistöihin. Maan molemmat kielet hän täysin osasi ja toverillisella, ystävällisellä käytöksellään oli "Koski-parooni", joksi häntä kutsuttiin, tullut tunnetuksi ja suosituksi jokaisessa kievarissa ja muussa maalaistalossa, jossa hän viivähti. Hänen käytettävissään olevat varat eivät olleet suuret, mutta monet suot niillä kuivattiin, monet järvet laskettiin, monet kosket perkattiin ja paljo kanavia kaivettiin hänen aikanaan. Ja ennenkuin hän verrattain nuorena v. 1846 kuoli, sai hän jo nähdä töitä tehtävän siinä suuressa yrityksessä, Saimaan kanavalla, jota hän kauan oli valmistanut. Yhtä suosittu kuin rahvaan keskuudessa oli hän pääkaupungin seurapiireissäkin. Iloista päiväpaistetta kajasti aina hänen pyöreähköistä, punottavista kasvoistaan. Lapsillekin oli hänellä aina varalta joitakin ystävällisiä sanoja.

Ainoa synnynnäinen suomalainen tuossa pienessä iltaseurassa, jota ei koskaan pelipöytä yhdistänyt, oli vuori-yli-intendentti Nils Nordenskiöld. Mineroloogina ja geoloogina oli hänellä tieteellisessä maailmassa suuri arvo, erityisesti oli hän harrastanut Suomen kivilajien ja niiden merkityksen tutkimista ja vuortenmurtamista oli hän pontevasti edistänyt. Koko hänen olentonsa osotti aina jotakin miettivää ja levottomasti harkitsevaa, joka on yhteistä Nordenskiöld-suvun jäsenille. — Hän eli kahtakymmentä vuotta myöhempään kuin kaikki nuo mainitut ystävänsä; kuoli v. 1866. Jos en lapsena hänestä erittäin pitänyt, niin pidin hänestä sitä enemmän hänen elämänsä viimeisellä vuosikymmenellä, kun hänen suuren poikansa Adolfin kautta jouduin hyvin tiheään kanssakäymiseen hänen kanssaan. Ja tahdon tässä vielä lausua kiitokseni siitä ystävyydestä, jota tuo lahjakas ja vanhana vielä kaikkia ajan harrastuksia seuraava mies minulle osotti.

Nordenskiöldillä oli ollut onni ryhtyessään minerologiaa opiskelemaan, saavuttaa silloisen Suomen kenraalikuvernöörin kreivi Fabian Steinheilin mahtavan suosion. Tämä itse innolla harrasti samaa tiedettä ja osasi pitää arvossa monen tutkijan lahjoja. Tämän suosion avulla oli Nordenskiöld voinut saada melkein rajattomia valtionapuja oleskellakseen lähes 5 vuotta ulkomailla ja tutustuakseen aikakauden etevimpiin luonnontutkijoihin. Tältä matkalta palattuaan hän heti pääsi häntä varten perustettuun vuorilaitoksen intendenttivirkaan. — Myöskin Engelin oli sama kenraalikuvernööri kutsunut Räävelistä, jossa hän muutamia vuosia oli työskennellyt, Helsinkiin. Niinikään oli Steinheil suosinut Rosenkampffia ja Weissenhergkin oli hänen suosikkinsa. — Sananlasku sanoo: "Sano, kenen kanssa seurustelet, minä sanon, kuka olet", ja tätä totuutta voinee parhaiten sovelluttaa kun on suosijoista ja suosikeista puhe. Tässä mainituista henkilöistä voi melkein päättää, minkälainen heidän suosijansa luonteeltaan oli. Kreivi Steinheil on Suomessa jo jotenkin unhottunut; kaikki kumminkin osottaa, että hän rakasti sitä maata, jonka hallinnon johtoon hän oli joutunut, ja että hän rehellisesti sen parasta tahtoi. Erottuaan kenraalikuvernöörin toimesta jäikin hän Suomeen ja Helsingissä hän maalisk. 7 p. 1831 kuoli. Hämärästi muistan vielä nuo muhkeat, juhlalliset sotilashautajaiset, kun häntä hautaan saatettiin. Sen ajan sanomalehtien ei ollut tapana tuhlata muistosanoja edes mainioimmille miehille — silloiset pitkät n.s. kiitokset kirkoissa korvasivat usein nykyaikaisia nekroloogeja —, mutta kerrottaessa kreivi Steinheilin hautajaisista lausuttiin Helsingfors Tidningareissa: "Horjahtamaton oikeamielisyys, kaiken hyvän ja hyödyllisen lämpöinen harrastaminen, todellinen kansallishenki ynnä valoisa maailmankatsanto, laajat tiedot, kypsynyt kokemus ja väsymätön uutteruus, nämä kaikki olivat kreivi Steinheilin ominaisuuksia. Hänen lempeä arvokkaisuutensa, suora hyväntahtoisuutensa ja miellyttävä luonteensa, joka oli hänen ainainen tunnusmerkkinsä, nämä kaikki sydämmen viehätysvoimat ovat jättäneet muiston, joka monesta silmästä on pusertanut kyyneleen, monesta rinnasta kohottanut kaipauksen huokauksen. Ei ainoastaan uteliaisuus taikka hautasaaton loisto näy saattaneen suurinta osaa kaupungin asujamistosta tuon unhottumattoman miehen haudalle. Se oli yleinen kunnioitus, jonka surullinen joskin rakas muisto oli kutsunut runsaat joukot vainajan lepopaikalle osottamaan hänelle kiitollisuuttaan". — Tällaista jälkikiitosta ei ole tällä vuosisadalla kuultu eikä kuultanekaan kenestään Suomen kenraalikuvernööristä.

* * * * *

Kun olen puhunut muutamista ulkomailla syntyneistä etevistä miehistä, en voi myöskään unhottaa yliopistomme silloista astronomian professoria Fredr. J. A. Argelanderia. Hän oli Preussista syntysin, mutta jo 1823 oli hänet, vaikka oli silloin vasta 24 vuoden ikäinen, kutsuttu astronomisten havaintojen tekijäksi Turkuun. Sittemmin hänet nimitettiin professoriksi ja hän siirtyi Helsinkiin sittenkuin uusi observatorio-rakennus oli valmistunut. Häntä pidettiin tieteensä alalla uutena tähtenä ja ihmisenä häntä usein rakastettiin. Muistan hänet iloiseksi, ystävälliseksi mieheksi; lapsille oli aina riemu tavata häntä. Olinpa ylen onnellinen, kun kerran pääsin tähtitorniin ja Argelander uudella Frakenhoferin kaukoputkella antoi minun katsella auringontäpliä; ujostella ei tarvinnut, niin lempeästi tuon kuuluisan tähteintutkijan terveet, nuorekkaat kasvot meitä katselivat — niissä ei ollut mitään täpliä. — Kun Argelander 1836 kutsuttiin täältä pois ja seuraavana vuonna muutti Bonniin, jonne hän sitten koko ijäkseen jäi, niin häntä yleisesti ikävöitiin. Yliopistomme menetti tuon etevän tiedemiehen samana vuonna kuin Runebergin täytyi muuttaa Porvooseen.

Vanhin yliopiston opettajista ja suurinta tieteellistä arvoa nauttiva heistä oli kauan fysiikan professori Gustaf Gabriel Hällström. Hänet näin usein isäni luona, jonka läheinen tuttava hän oli Turun ajoilta asti. Hiljanen ja vaatimaton hän oli, mutta kasvot olivat hienot ja järkevät ja astuessaan kadulla kauhtanassaan, jumaluusopin tohtorin hatussa ja siihen aikaan ainoastaan vanhojen miesten käyttämissä, pitkävartisissa saappaissa, oli hän hyvin kunnioitettavan näköinen. Hän kulki papinpukuun puettuna, sillä vaikka hän fyysikko olikin, oli hän antautunut papilliseen säätyyn, päästäkseen, samoin kuin monet muut filosoofisen tiedekunnan professorit, äänivaltaan tuomiokapitulissa ja saadakseen niistä vaivoistaan jonkun palkkiopitäjän. Ja kirkolliset velvollisuutensa oli hän täyttänyt yhtä uskollisesti kuin tieteelliset ja yliopistolliset. Arkkipiispanvaalissa 1833 asettivat hänen säätyveljensä hänet kolmannelle ehdokassijalle; yliopistossa valittiin hän 1829 ensimmäiseksi rehtoriksi uusien asetusten mukaan; kun tiedeseura perustettiin 1838 tuli hänestä sen ensimmäinen puheenjohtaja. Useissa hallituksen komiteoissa oli hän jäsenenä. Ja kaiken tämän ohessa riitti häneltä vielä aikaa hoitaakseen laajaa yksityistä taloutta: suurella säästäväisyydellä ja toisen vaimonsa perintöjen kautta oli hän hankkinut itselleen melkoiset varat ja oli hänellä m.m. kolme maatilaa Vihdin pitäjässä. — Mutta vaikka häntä näin suuressa arvossa pidettiinkin, katseli nuorempi akateeminen sukupolvi häntä kumminkin hänen viimeisinä elinvuosinaan (hän kuoli 1844) varsin karsain silmin. Hänen olisi pitänyt, niin arveltiin, täysinpalvelleeksi päästyään, erota opettajapaikastaan yliopistosta jättääkseen sen niin etevälle jälkeläiselle, kuin oli tuo nerokas J. J. Nervander. Ehkä tässä olikin perää. Vaan voin kumminkin vakuuttaa, että Hällström vielä viime vuosina osasi kerätä luennoilleen niin lukuisan kuulijakunnan, ettei Nervander, kaikesta henkevyydestään huolimatta, sitä voinut professoriksi päästyään tehdä. Kaksi vuotta ennen kuolemataan, kun hän helmik. 20 p. 1842 tuli olleeksi 50 vuotta ylioppilaana, saikin hän koko ylioppilaskunnan puolesta osakseen silloisiin oloihin nähden kuulumatonta kunnianosotusta.

Useita muita sen ajan professoreja, joita lapsuudessani näin, voisin vielä mainita. Vaan kun he kaikki olivat opettajina vielä minun ylioppilasaikoinakin, puhun heistä tuonnempana kuvatessani noita aikoja.

Eräästä heistä en sentään malta olla jo tässä kertomatta. Se on Johan Gabriel Linsén, ennenmainittu "kaunotieteen ja runotaiteen", s.o. roomalaisen kirjallisuuden, professori. Hän oli naimisissa tätini (äitini sisaren) kanssa ja kuului siis läheisimpiin sukulaisiimme, ja hänen perheessään vietin lapsena monet loma-ajat. Linsén oli sen ajan omituisimpia opettajatyyppejä. Ollen nuoruudestaan asti rintatautinen sekä monenlaisten onnettomuuksien kolhima — hän oli m.m. Turun palossa menettänyt talonsa ja tavaransa ja sitä ennen samana vuonna ensimmäisen vaimonsa ja kaikki neljä lastaan — oli hän, tuo pelottavan pitkä ja laiha mies, melkein kuin kärsimysten ja surujen elävä kuva. Ja hänen luonteensa oli, niinkuin kivuloisten usein, epätasainen ja ärtyisä. Häntä lähenimme melkein aina vavisten, sillä eihän koskaan tiennyt, milloin pieninkin aihe saattaisi hänet suuttumaan, ja hänen vihansa oli väliin aivan hillitön. Ylioppilaat, jotka kirjoitusnäytteineen taikka tutkintoja varten kävivät hänen luonaan, tiesivät sen kokemuksesta kyllä. Mutta pohjaltaan oli hän mitä hienotunteisin ja jaloin luonne. Kun hän oli voimissaan ja tyyneellä mielellä, oli yhtä hauskaa kuin opettavaa olla hänen seurassaan. Hän tunsi senaikuisen kirjallisuuden miltei yhtä hyvin kuin klassillisen ja hänen näissä harrastuksissa kehittynyt makunsa ilmeni etenkin hänen erittäin huolehditussa kielessään, jota hän sekä puhuessaan että kirjoittaessaan aina käytti. Turussa oli hän kuulunut niihin nuorempien yliopiston opettajain piireihin, joissa eli herättävää henkeä; "Mnemosynen" toimittajana oli hän ollut ensimmäisiä, jotka julkisuudessa olivat ottaneet Suomen kansallisuuskysymyksen puheeksi. Ja lämpösesti hän yhä edelleen harrasti tätä niinkuin kaikkia isänmaallisia kysymyksiä. Hän oli myöskin Suomalaisen kirjallisuuden seuran perustajia ja sen monivuotinen puheenjohtaja. Hänen ylevistä ja valistuneista mielipiteistään todistuksina muuten ovat m.m. hänen painettuna säilyneet yliopiston, konsistoriossa annetut lausuntonsa, joilla hän kaksi eri kertaa, vaikka valitettavasti turhaan, koetti hankkia J. L. Runebergille tarpeellisen apurahan, jotta hän voisi pysyä yliopistossa. — Että Linsén oli tavanmukainen puhuja ja runoilija melkein kaikissa yliopiston juhlatilaisuuksissa (aina 1840-luvulle asti), sen olen jo ennen maininnut. Viimeiset vuotensa vietti hän suureksi osaksi tautivuoteella ja kuoli 1848.

Jätän tässä henkilömuistoni syrjään ja siirryn muuhun.

Ne julkiset, sivistävät huvit, teaatterit ja laulajaiset, joita 30-luvulla oli tarjona, olen jo ennen kuvannut (Nu och Förr 1876 v. 4). Julkisia kirjallisia huvituksia, jos semmoisiksi voin kutsua kaikenlaisia myöhemmin niin usein pidettyjä esitelmiä, ei silloin tarjottu. Kun Tiedeseura, joka perustettiin 1838, rupesi viettämään vuosipäiviään esitelmillä ja niihin kutsui suurenkin yleisön, oli se jotakin aivan uutta. Esitelmiä kansalle ei tietysti kumminkaan pidetty. Seuroja ei Helsingissä vielä ollut muita, kuin mainittu Tiedeseura, Kirjallisuudenseura, Fauna- ja Flora-seura, Lääkäriseura ja Raamattuyhdistys. Ihmisten ajan ja huomion eivät siten vielä riistäneet seurat eikä keskustelukokoukset. Kunnan asioita hoiti maistraatti ja harvalukuinen määrä kaupungin vanhimpia. Seurakunnan asioita varten olivat kirkonkokoukset, joissa hyvin vähän käytiin.

Monella alalla siis ei elämä vielä ollut herännyt ja se huomio käy yhä selvemmäksi, jos ajattelee kaunotaiteita. "Euroopan maitten joukossa ei ole monta, joilla on sama yleinen sivistysmäärä kuin meidän maassa. mutta yhtä vähän taideaistia ja harrastusta", niin kirjoitti Hels. Tidn. 30-luvun alussa. Ja syytä sellaiseen valitukseen olikin. "Maamme taidealoista", niin luetaan samassa artikkelissa, "asettuu rakennustaide kieltämättä eturintaan — intendentti Engelin taideaisti näkyy hänen rakennuksistaan." Mutta maalaus- ja kuvanveistotaiteen puolesta oli Suomen pääkaupunki hyvin köyhä, sen voin minäkin vakuuttaa. Olen jo maininnut, että täällä oli pari yksityistä, herrojen Walleenin ja Klinckowströmin omistamaa, jommoistakin taulukokoelmaa. Toisissa ylimystaloissa löytyi myös joitakin vanhempia, arvokkaita perhemuotokuvia. Siinä oli melkein kaikki. Jos varakkaiden virkamies- tai kauppiasperheiden huoneustoissa sai nähdä joitakin öljytauluja, niin esittivät ne aina isäntäväen omia muotokuvia, — tavallisesti ne oli loistavan koreilla väreillä maalannut täällä kauan elänyt maalari, tunnettu J. E. Lindh. Talon isäntä oli kuvattu virkapuvussaan tai muussa juhlapuvussaan, kaikki tähdet ja arvomerkit rinnassa, mitä suinkin lie ollut saatavissa, ja rouva hääpuvussaan taikka muussa silkkiläningissä, tukka juhlallisesti kammattuna, koreat korvarenkaat korvissa ja usein pitkä nahkakaulus kaulassa. Muuten olivat salien ja vierashuoneiden seinät suorien tuolirivien yläpuolella tyhjät, ellei kuvastinta ollut johonkin paikkaan asetettu. Poikkeustapauksissa vain oli jollakin seinällä joku puitteisiin pantu puupiirros, kenties joskus joku vanhempi arvoton öljypainostaulu; niin oli esim. meidän talossa kokoelma Ruotsin kuninkaiden muotokuvia Kristian Tyrannista Ulrika Eleonooraan saakka, mutta ne olivat enemmän historiallisia muistoja kuin taideteoksia. — Valokuvaamisen aika ei ollut vielä tullut; daguerrotyyppi-kuvia nähtiin 1840-luvun alussa. — Kuvanveistoa edusti mahdollisesti joku keisarin rintakuva taikka kipsinen kellon alusta, jommoisia kiertävät katukauppiaat möivät.

Mainittu muotokuvain tekijä Lindh oli melkein ainoa elinkeinoa harjoittava taiteilija, joka 1830-luvulla aina oleskeli täällä ja eli taiteestaan. Täällähän kyllä M. v. Wrightkin eli, mutta hän harjoitti siihen aikaan vielä pääasiallisesti piirustusopetusta, kartantekoa j.n.e. eikä häntä vielä paljo tunnettu öljymaalaajana. P. A. Kruskopf oli samoin piirustusopettaja ja harjoitti litograaffisia töitä, ainoastaan poikkeustapauksissa maalausta. Joskus kävi Helsingissä kumminkin joku vieras taiteilija, kuten ruotsalainen D. Mazér, joka 1837 täällä maalaili Runebergin, Argelanderin, Hällströmin y.m. eteväin henkilöjen muotokuvia. Suomesta oli kumminkin jo syntynyt pari mainiota maalaria, Lauraeus ja Finnberg, joista jälkimmäinen vielä eli alussa 30-lukua; Ekman oli myös jo uransa alottanut, Godenhjelm ja Mathilda Rotkirch samoin, mutta kukin heistä oleskeli enimmäkseen ulkomailla eikä täällä Helsingissä saatu nähdä paljo yhtään heidän teoksiaan.

Semmoisena pysyikin taiteen asema Helsingissä aina Suomen taideyhdistyksen perustamiseen asti 1846. Sellaisen yhdistyksen aikaansaamista oli tosin jo kymmentä vuotta aikasemmin joukko taiteenystäviä yrittänyt, mutta he olivat silloin vielä liian harvalukuiset voidakseen herättää kylliksi asianharrastusta yleisössä.

* * * * *

Seuraelämästä ja sen huvituksista pääkaupungissamme olen myös jo ennen kertonut, (Nu och Förr 1856 v. 3). Mutta olen kertonut pääasiallisesti vain talvisajan huvituksista. Kesillä on kaupunkien elämällä aina eri luonteensa. Kerron siis tässä yhtä ja toista aikusemmista kesämuistoistani.

Kesähuvilain hankkiminen taikka kesäasunnon vuokraaminen on tapa tai tarve, jonka vasta pari, kolme viimeistä vuosikymmentä ovat synnyttäneet Helsingissä. Ainoastaan muutamat harvat rikkaammat kauppiaat olivat 1840-luvulla rakennuttaneet itselleen huviloita kaupungin luo Töölööseen, Huopalahteen tai Gumtähteen tai läheisiin saariin. Virkamiehillä ei juuri ollut huviloita. Se, joka maalaiselämästä tahtoi nauttia, osti pienen maatilan lähempää tai etempää ja harjoitti siten pientä maanviljelystä sivuelinkeinona. Ne perheet, joilla omaa maatilaa ei ollut, jäivät tavallisesti koko kesäksi kaupunkiin.

Tähän luokkaan meidänkin perheemme kuului. Vanhemmat olivat ehkä nuoruudessaan saaneet maalaiselämästä kyllänsä eivätkä vanhoilla päivillään siitä enää välittäneet. Jotakin kesää lukuunottamatta asuivat he läpi vuodet kaupungissa ja lapset siis myöskin. Siten olen saanut, niin sanoakseni, kuluttaa lapsenkenkäni Helsingin kaupungin kaduilla ja senaikuisilla mukulakivikäytävillä. Koko lapsuuteni aikana aina siihen saakka, kunnes olin parin vuoden ylioppilas, jolloin kaupunki jo tuntui ahtaalta, en ollut maaelämää enkä sen raitista ilmaa saanut nauttia kuin jonkun ainoan päivän, ehkä joitakin päiviä, kun käytiin tuttavain luona näiden kesäasunnoissa.

Onneksi ei Helsingin ilma ollut niin pilaantunutta, ettei täälläkin olisi saanut luontoa nauttia. Meren raittiit tuulet sitä joka taholta tuulottivat eikä monta askelta tarvinnut kaupungin tulleista poiketa tavatakseen puhtaan metsän tuoksun. Ullanmäeltä ja muilta kaupungin mäkilöiltä nähtiin avonainen Suomenlahti ja siihen pistävät lehtevärantaiset niemet, — ne olivat maisemakuvia niin kauniita kuin missä muualla tahansa.

Ja kaupungissa oli jo ruvennut syntymään puistoja ja kävelypaikkoja pakopaikoiksi kaupunkilaisille kesän kauniina päivinä. Vaatimukset eivät silloin vielä olleet aivan suuret. Tyytyväinen oli koko perhe, jos joksikin illaksi tultiin istumaan "Pienen Vasikka-haan" (nyk. Kappeli-esplanaatin) puoliympyrään asetetuille, viheriäiksi maalatuille selystäisille penkeille. Mitään ravintolaa siellä ei siihen aikaan ollut (vasta noin 1840 rakennettiin pieni "kappeli", jossa oli istuinpaikkoja neljälle hengelle), vielä vähemmin mitään soittoa. Siellä istuttiin ja ohikulkevia katsottiin ja sitten mentiin kotiin. Toisena iltana käveltiin uuteen kasvitieteelliseen puutarhaan, jonka viljelyksiä ja ansareita ihailtiin, istuttaessa hetkinen rantanurmella vanhojen petäjäin alla. Sieltä käveltiin Granatenhjelmin haudalle ja n.s. Ekbomin puutarhan kauniille niemekkeelle, vastaiseen Kaisaniemeen, jossa vasta 30-luvun jälkimmäisellä puoliskolla pieni virvoitusvesien myymälä alotti ravintolaliikkeen. Niemeltä palattiin tavallisesti kotiin äsken istutetun n.s. Seurapuutarhan kautta, jonka puut vielä vuosikymmenen keskivaiheilla olivat niin hennot, ettei niistä mitään varjoa lähtenyt, vaan luotettiin vastaiseen kehitykseen eikä olekaan petytty. — Joskus käveltiin Klinckowströmin puutarhaan, joka oli yleisölle auki ja jossa kukkia oli jotenkin runsaasti, kunnes siitä, tehtiin neljä ristiinmenevää ampumarataa kaartin kaikille komppanioille. — Vielä oli olemassa Töölön kaunis, joskin pienenlainen puutarha, nyk. Hesperia, jossa jo aikusin oli täydellinen ravintolaliike keiliratoineen, biljardeineen, teattereineen j.n.e. — "Landhaus zum Vergnügen", kuten portin päältä luettiin. Ja vaihteen vuoksi retkeiltiin joskus Lampeniuksen puutarhan vanhoihin puistokäytäviin taikka uudelle hautuumaalle, jossa kumminkin, vahinko kyllä, istutuksia aluksi oli aivan laiminlyöty.

Poikia tuollaiset hiljaiset perhekävelyt tietysti eivät tyydytä, vaan hakevat he luonnollisesti muita repäsevämpiä kesähuvituksia. Purjehtiminen tai sounti ei meidän lähimmässä toveripiirissä melkein koskaan tullut kysymykseen: metsästys ei myöskään eikä kalastus. Uimaan houkuttelivat kumminkin vedet, jotka joka taholla kaupunkiamme ympäröivät. Mutta uimahuoneita ei siihen aikaan saatu vaatia. Vanhemmat ja nuoremmat valitsivat kukin itselleen rannalta sopivan kallionkolon, jossa kenenkään näkemättä saattoivat riisuutua viskautuakseen meren viileään laineikkoon. Luonnollista oli, että toverien kesken muodostui eri uimakuntia. Suuri sellainen uintiseurue, johon kuului kymmenen, viisitoista koulupoikaa, oli monen vuoden kuluessa olemassa. Siihen kuuluivat, paitsi veljeäni ja minua, melkein kaikki kaupungissa olevat toverimme. Tämän nuortean, terveellistä urheilua harjoittavan seurueen etupäässä oli lääketieteen professori, yliopiston rehtorina sittemmin hyvin tunnettu Ursin. Tämä oli, vaikka siihen aikaan jo olikin 50-vuotias, innokas uimari, joka oli valinnut itselleen oman uintipaikan erään ulkonevan kallioniemen rannalta Punavuorten takaa, ja häntä huvitti kävellä sinne kokonaisen poikajoukon seurassa, — omain kasvavain poikainsa ja näiden toverien. Määrätunnilla kokoonnuttiin hänen talonsa pihalle Boulevardinkadun varrelle (nyk. Uusi ruotsal. yhteiskoulu) ja sieltä marssi tuo iloinen lauma — kenellä pyyheliina oli, kenellä ei — ystävällisen professorin johdolla Fredrikinkatua pitkin ja, tämän päätyttyä, toiselle puolelle Roobertinkadun, — edelleen sitä ajotietä myöten, joka Röörin nuoraradan poikki vei Klinckowströmin puutarhaan. Tämän portilta oli vielä pitkä matka aivan autioiden vuorten yli (nyk. Tehdaskaupunginosa), joiden notkoissa kävellessä syötiin variksenmarjoja ja juolukoita, ja vihdoin saavuttiin uintirannalle, — silloin usein huudettiin Xenofonin tapaan "thalatta! thalatta!" Paikka on erittäin sopiva ei ainoastaan tottuneille uimataitureille vaan vasta-alkaville porskuttajillekin ja se sai keksijänsä ja käyttäjänsä mukaan nimekseen "Ursinin kallio", jota nimeä myöskin kaupungin virallisissa kartoissa jo kauan on käytetty.

Senaikuisten kaupungin poikain kesähuvituksia, joskaan ei juuri erittäin raitistuttavia, oli vielä käynti sotaväen kenttäharjoituksia katsomassa. Nuoriso harrasti silloin sotalaitosta aivan toisella tavalla kuin meidän nykyisinä asevelvollisuusaikoina. Jos otaksuisin, että tämä harrastus yhä edelleen vähentyisi samassa määrin kuin olen nähnyt sen vähenevän viimeisinä 50:tenä, 60:tena vuotena, niin joutuisin epäilemättä siihen onnelliseen johtopäätökseen, että yleisen aseidenriisumisen ja ikuisen maailmanrauhan aika ei voi olla kovin etäällä. — Mutta siihen aikaan leikkivät pojat kaikkialla sotamiehiä. Paraateja heillä oli joka pyhä- ja juhlapäivä nähtävänä toreilla, pataljoonan ja komppaniianharjoituksia joka päivä Kampin nummella. Siellä, vieläkin säilyneellä harjoituskentällä venäläisen kasarmin takana, oli venäläisillä pataljoonilla harjoituksensa ja vähän taaempana, missä nyt on työväenasuntoja y.m., suoritti Suomen kaarti harjoituksensa. Ja siellä vietin lapsuuteni kesäisinä iltoina lukemattomia tunteja. En siellä siltä oppinut paljo sotataidon salaisuuksia, vaan kumminkin tulin jossakin määrin tuntemaan miten sotilaita kohdeltiin. Ja lisänä Euroopan sivistyshistoriaan ansaitsee siitä yksi ja toinen kuva mainitsemista. Pataljoonan harjoituksissa kävi kaikki vielä jotenkin inhimillisesti. Mutta kun komppania taikka sitä pienempi sotaväenosasto oli harjoituskentällä, silloin ei päällystö katsonut — siitä huolimatta, että harjoituksia pidettiin ulkoilmassa ja kuinka suuren yleisön edessä tahansa — minkäänlaisen siivouden tarvitsevan tulla kysymykseen. Kun venäläisten harjoituksia katselimme, silloin emme onneksi sanaakaan ymmärtäneet siitä, mitä opettajat sotamiehille virkkoivat. Mutta liikkeet ja käsikohtelu valaisivat jo paljon. Tavallinen korvatillikka taikka nenän puristus ja vääntäminen, se oli ainoastaan leikintekoa. Sen lisäksi tuli voimakas nyrkinisku sotamiehen korkean ja kankean kaulustan pönkkäämän leuvan alle ja joskus, lieventävänä palsamina, — suloinen sylkäys kasvoihin.

Kaikkea tätä voisi kutsua harjoitusten paremmaksi puoleksi; huonommaksi puoleksi voisi kutsua sitä, mitä tapahtui rintaman takana. Kun joku sotamiesraukka jollakin tavoin oli pahemmin erehtynyt käsiliikkeitä tehdessään, erotti joku aliupseeri hänet rivistä, lyhyet vormutakin liepeet käännettiin ylöspäin, patukat otettiin esille, ja valkosten kesähousujen päälle ruvettiin sitä hyppyyttämään; ja sitä kesti, lakkaamattomain "paschalusta"-huutojen kaikuessa ja pieksettävän kiemurrellessa, koko pitkän hetken, jollaikaa toiset jatkoivat harjoituksiaan. Tuollaiset kohtaukset olivat aivan tavalliset, ne kuuluivat melkein päiväjärjestykseen. — Suomalaisessa pataljoonassa ei toki juttu ollut aivan sama. Senkin kasarmissa lienee kyllä tuo epälaillinen piiskarangaistus ollut alituiseen käytännössä, vaan Kampin harjoituskentällä ei sitä toki yleisölle näytetty. Pienempää käteistä ojennusta ei kumminkaan sielläkään säästetty; ja mitä suullisiin nuhteisiin tulee, niin siroteltiin siellä noita n.s. "kasarmikukkasia" sekä suomeksi että ruotsiksi runsaasti ja sellaisella mehevyydellä ja voimalla, että niistä monet vieläkin ovat muistiini tarttuneet ja että ne hyvin ovat verrattavat niihin komeimpiin kukkasiin, joita sotilaskasvatuksen viljelys missään samalla alalla on synnyttänyt. On surullista, kun tulee puhuneeksi sellaisesta, vaikka oli aikomus kertoa kesäisistä huvituksista. Mutta toiset ajat toivat toisia huvituksia vanhemmille ja nuoremmille.

* * * * *

Höyrylaivaliikkeen alkaminen oli tapaus, joka monessa suhteessa muodosti käänteen Helsingin kaupungin historiassa. Höyrylaivaliike avasi kasvavalle pääkaupungille uuden ajan, uuden elämän. Se sai kuin tervettä ilmaa keuhkoihinsa.

Muistettakoonpa, mitä kulkuneuvoja siihen asti oli tarjona. Maaliikettä varten ei muuta kuin maanteitä ja kyytihevosia. Ulkomaille ainoastaan tilapäisiä purjelaivavuoroja; mahdotonta oli edeltäkäsin määrätä, milloin perille tultaisiin. Lyypekkiin matkustettiin tavallisesti 10-14 päivässä; joskus saattoi matka joutua nopeamminkin, toisen kerran se saattoi kestää kaksi vertaa enemmän aikaa. Rääveliin kuljettiin pienillä virolaisilla purjealuksilla tai jahdeilla; joskus saattoi sellaisella matkalla mennä kokonainen viikko. Turkuun meritse ei koskaan kuljettu. Kun Ruotsiin matkustettiin, ajettiin ensin maitse Turkuun ja sieltä n.s. pakettilaivoilla, pienillä, matkustajaliikettä varten vasiten rakennetuilla jahdeilla, Ahvenanmeren yli Tukholmaan. Sellaista matkaa varten täytyi varata kahdeksan, ehkä neljäntoistakin päivän aika. — Miten näissä oloissa oli kaupan, tavaranvaihdon, laita, se kyllä voidaan ymmärtää. Sitä valaisevat 30-luvun sanomalehdissä näkyvät ilmoitukset, joissa kaupungin kirjakauppiaat tiedoksiantavat, että "vuoden viimeinen kirjatilaus lähtee Saksaan" elokuun puolivälissä. Sen jälkeen saatiin tyyneesti odottaa uutta kirjallisuutta — seuraavaan kesään!

Oliko siis ihme, jos kaikki ikävöivällä mielellä odottivat sitä päivää, jolloin höyryvoima aikaansaisi nopeampaa liikettä muun maailman kanssa! Ruotsissa oli höyrylaivoja käytetty jo 1820-luvun alulta asti. Suomen sisävesille, Saimaalle, oli toimekas tehtailija N. L. Arppe 1833 pannut höyrylaiva "Ilmarisen" liikkumaan, kumminkin vain hinausta varten. Mutta Suomenlahdella tai Pohjanlahdella ei ollut 30-luvun alkupuolella vielä koskaan höyrylaiva koettanut palvella liikettä. Ensi kerran saapui höyrylaiva Helsingin satamaan toukok. 30 p. 1833, kun kenraalikuvernööri, ruhtinas Mentschikoff keisarillisella höyrypurrella "Ischoralla" tuli tänne ilmoittamaan keisari Nikolain ja hänen puolisonsa keisarinna Aleksandran olevan tulossa Helsinkiin. Samalla höyrylaivalla saapui myöskin keisarillinen perhe seuraavan kesäk. 10 p:nä. Nyt saatiin siis todellakin nähdä höyrylaiva liikkeessä, — siitä oli niin paljo kuultu ja luettu, mutta kumminkin oli sitä pidetty uskomattomana ihmeenä. Tuo laiva oli niin muhkea ja komea, rivi suuria, kullattuja, leveäsiipisiä kotkia laivan kummallakin kupeella keulasta perään saakka, ja sen laivan kannella oli tuo mahtava keisari ja hänen puolisonsa armollisesti tervehtien innokkaasti hurraavia alamaisiaan. Se oli kaksinkerroin muistettava päivä. Sen muistohan onkin ikuistettu, taikka ainakin kiveen piirretty, siinä patsaassa, joka pystytettiin satamaan lähelle sitä paikkaa, jossa keisarillinen höyrylaiva laski maihin. Patsas, joka pystytettiin sen johdosta, että Helsinki silloin ensi kerran sai tervehtiä jotakin keisarinnaa, kustannettiin kootuilla varoilla ja se paljastettiin suurilla sotilas- y.m. juhlallisuuksilla Nikolain päivänä jouluk. 18 p. 1835.

Mutta jos näin kerran oli saatu vastaanottaa keisarillinen höyrylaiva ja jos paria vuotta myöhemmin vielä joku Riikalainen höyrylaiva satunnaisesti teki tänne huvimatkan Räävelistä, niin ei senkautta vielä paljo oltu yleisen liikkeen hyväksi voitettu. Suomen höyrylaivaliikkeen historia alkaa vasta vuosilta 1836 ja 1837. Vuonna 1836 näet säännöllinen höyrylaivaliike alkoi Tukholman ja Turun välillä ruotsalaisella höyrylaivalla "Solide", joka sittemmin useina vuosina tätä liikettä jatkoi. Jo v. 1837 alkoi Suomen höyrylaivaosakeyhtiö Turussa, jota varten osakkeenkeruuseen oli ryhdytty jo 1835, kahdella kauniilla laivallaan "Storfurstenilla" ja "Furst Mentschikoffilla" säännölliset kulkuvuorot Tukholmasta—Turkuun—Helsinkiin—Rääveliin— Pietariin.

"Storfursten" saapui ensi kerran Helsinkiin puolivälissä toukokuuta 1837. Sitä päivää en unhota. Koko kaupunki tulvasi rantaan katsomaan tuota odotettua alusta, joka oli rakennettu Lontoossa. Kuinka sitä tarkastettiin, kuinka ihailtiin, millaista ylpeyttä ja millaisia toiveita se herätti! Kapteeni — jäyhä, vanhankansan tapainen merikarhu nimeltään Palén — seisoi siipisuojain päällä olevalla komentosillalla, messinkinen huutotorvi kädessään, kaksi englantilaista koneenkäyttäjää esiintyi siellä valkoisissa vaatteissa, — niitä katseltiin ja ennen kaikkea tuota monimutkaista konetta ja noita komeita salonkeja; kaikki oli uutta ja ihmeellistä. Tosin lienevät monet jossakin määrin pelänneet lähteä moisella ihmekojeella matkalle, koskapa sen ajan sanomalehdet näkivät syytä olevan julaista siinä suhteessa rauhoittavia kirjoituksia; mutta pelkurimmissakin paloi halu päästä vaikka henkensä uhalla pienelle höyrylaivaretkelle. Ja tilaisuutta siihen tarjoutuikin usein. Huvimatkoja tehtiin aluksi läheisiin saaristoseutuihin ja sitten, kerran toisensa perästä, Rääveliin. Näihin Räävelin-huvimatkoihin liittyi aina väkeä niin paljo kuin laivaan suinkin lie sopinut. Eräällä sellaisella olin minäkin muun perheemme joukossa mukana. Lähdettiin Helsingistä aamulla, kuljettiin noin seitsemän tuntia kovassa aallokossa ja meritaudissa, juostiin sitten puolipyörryksissä koko iltapäivän pitkin Räävelin katuja sen merkillisyyksiä, kirkkoja, Narvan komentajan herttua de Croyn kivettynyttä ruumista, tuomiokirkkoa, Catharinenthalia y.m. katsomassa ja oltiin sitten valmiita aikaseen seuraavana aamuna uuden merenkäynnin ja uuden meritaudin kestäessä lähtemään paluumatkalle Helsinkiin, jonne myöskin onnellisesti saavuttiin. Kärsiä tällaisella matkalla oikeastaan sai enemmän kuin nauttia, mutta Rääveli oli nähty ja ennen kaikkea, — oli oltu höyrylaivamatkalla ja siitä mieli oli tyytyväinen.

Huvimatkoja Helsingistä Rääveliin ja Räävelistä Helsinkiin tehtiin ristiin aivan myötään höyrylaivaliikkeemme ensi aikoina. Usein näihin huvimatkoihin liittyi jommoisiakin juhlallisuuksia, joita asianomaiset kaupungit vieraille järjestivät. Soitolla ja hurraahuudoilla vastaanotettiin Helsingin rannassa aina rääveliläiset vieraat, ja jos niiden joukossa oli virolaisia aatelisia ja muuta valioväkeä niin pantiin toimeen juhlatanssiaiset taikka "déjeuner dansent" Seura- taikka Kaivohuoneella. Yhtä herttaista oli helsinkiläisille vastaanotto Räävelissä. Ystävällisiä välejä kesti siten useita vuosia — olisi luullut, että Helsingistä ja Räävelistä olisi näin höyrylaivaliikkeen avulla ainaiseksi tullut hyvin läheiset ystävykset. Mutta ne välit kylmenivät pian — paljoko tietävät nyt Rääveli ja Helsinki toisistaan?

Suomen höyrylaivayhtiön toinen laiva "Ruhtinas Mentschikoff", joka oli rakennettu Turun veistämössä ja jonka kone oli Motalan tehtaasta Ruotsista, kävi ensi vuotenaan 1837 Helsingissä ainoastaan jollakin huvimatkalla Turusta. Sen tuli näet aluksi välittää liikettä ainoastaan Turun ja Tukholman välillä, kun sitävastoin "Storfurstenilla" oli hoidettavana koko tuo pitkä linja Turku—Helsinki—Rääveli—Pietari. Mutta jo vuodesta 1838 huomattiin tarpeelliseksi antaa molempain laivain vuorotellen kulkea koko matkan Tukholmasta Pietariin. Ja siten ne molemmat uskollisesti tehtävänsä täyttivät, silloin tällöin vain jonkun pienen haaksirikon keskeyttäminä, aina itämaisen sodan kaikkea merenkulkua mullistaviin aikoihin asti.

Jo samana vuonna, jolloin nämä suuret höyrylaivat rupesivat retkeilemään vesillämme, alkoi Helsingin satamissa myöskin pienten höyrypursien liike. Pieni höyryvene, jolle nimeksi pantiin "Lentäjä", oli näet ostettu Ruotsista välittämään säännöllistä liikettä kaupungin ja Viaporin välillä ja tekemään pyhinä huvimatkoja. Tämä "Lentäjä" ei kyllä oikeastaan mikään siivekäs singahtaja ollut, sen kone puhkui ja jyski aivan hirveästi, mutta perille Viaporiin sillä päästiin. Se puhisikin täällä monta vuotta ja kiitollisessa muistissani se on säilynyt. Meille sen ajan pojille oli aina erityinen huvi kesän kuluessa silloin tällöin käydä "linnassa", kävellä siellä muutamia tunteja, katsella Ehrensvärdin hautaa, vanhoja laivatelakoita, kasarmeja ja valliportteja, joista kaikista graniittiin hakattu Ruotsin vaakuna, kolme kruunua, oli poistettu ja peitetty kaksipäisellä kotkalla; silloin saatoimme lasketella mietelmiämme kohtalon vaihteista ja historian kulusta. Ennen oli Viaporiin päässyt ainoastaan venäläisen sotaväen soutuvenheillä, jotka venhesatamasta nyk. keisarillisen palatsin luota melkein joka tunti soutivat tai purjehtivat Viaporiin. Niissä oli kyllä kuljettu ilmaiseksi, vaan niin olikin täytynyt istua ahtaalla kirkuvain matruusien taikka muun sotaväen lomassa ja hengittää heidän lemuaan. Mutta nyt saattoi 20 kopeekalla matkustaa sinne hyvin mukavasti ja vielä lisäksi nauttia tuon uuden kulkuvoiman vauhdista. Jos oli kaksi 20 kopeekan seteliä taskussa, silloin mentiin kernaasti Beckerin myymälään Aleksanterinkadun varrelle ja ostettiin Lentäjä-lippu — vielä ei oltu tehty sitä suurta keksintöä, että matkustajat voisivat itse laivassa maksaa pilettinsä — jotta päästiin pariksi tunniksi Viaporissa käymään.

Kaupungin höyrylaivastoon tuli vielä seuraavana vuonna, 1838, uusi ja suurempi höyrypursi lisäksi, nim. "Helsingfors". Puolet laivasta oli kannen peitossa ja sillä oli 12 hevosen voima; se oli määrätty kulkemaan Helsingin—Porvoon—Loviisan väliä sekä tekemään huvimatkoja. Ollen rakennettu Turussa, konekin oli Fiskarsin tehtaasta, oli se aivan kotimainen laiva; mutta sen laita oli, niinkuin väliin perheen surutytärten, se, ettei se suurta kunniaa tuottanut kelpo vanhemmilleen. Itse laivan runko ja sen merkillinen peräsalonki oli erittäin epäonnistunut, ja sen koneessa oli se vika, että sen akseli katkesi jo ensi matkoilla, joka tapaturma seuraavina vuosina yhä uudistui. Hidas oli laiva kulultaankin, eikä ollut sillä onni koskaan mukanaan. Se palveli täällä kumminkin useita vuosia ja kävi joskus Haminassa ja Viipurissakin asti, mutta aina huonolla menestyksellä.

Nyt mainittujen höyrylaivain ohessa on vielä mainittava höyryalus "Uleåborg", joka rakennettiin 1838 ja oli kotosin Oulusta. Se oli tarkotettu Pohjanmaan rannikon liikettä välittämään, vaan jo 1840 sen täytyi ruveta Turun yhtiön palvelukseen "Storfurstenin" sijaiseksi, joka silloin oli pahemman haaksirikon kärsinyt. — Hinaajalaivaksi ostettiin sitäpaitsi Viipuriin 1839 ulkomailta vanha laiva. Näin olen tarkoin luetellut kaikki höyrylaivat, joita Suomessa oli ennen v. 1840.

Alkaneen höyrylaivaliikkeen mukana oli, kuten jo sanoin, uusi aika koittanut Helsingin kaupungille. Kesäelämän se täällä heti suuressa määrin muutti. Höyrylaivoihin kaikkien, vanhain ja nuorten, mielet kiintyivät. Jokainen muisti tarkalleen niiden saapumisajat idästä ja lännestä ja sen merkkihetken lähestyessä täyttyivät jo hyvissä ajoin satamat, kauppatori ja Esplanaadit; niissä kuhisi kaiken ikäistä ja säätyistä väkeä, kaikki odottivat jännityksellä tuota suurta hetkeä. Näkyi sitten salama kaukaa Blekholman takaa, sen jälkeen kuului pamaus, — se vaikutti kuin sähköisku väkijoukkoon ja huudettaessa: "se tulee, se tulee" rynnättiin kilpaa laitureille, niin lähelle vesirajaa kuin suinkin. Vielä kuului toinen laukaus ja kolmas[8] — laivan kylki läheni jo koko komeudessaan. Iloa kuvastui kaikkien odottavain katseista. Nyt oli vain nähtävä, ketä ja minkälaisia matkustajia laivassa saapui; tarkempia tietoja siitä antoi Hels. Tidningar, jossa aina oli luettelo joka laivalla saapuneista ja lähteneistä matkustajista.

Nyt saatiin alinomaa nähdä vieraita kasvoja, huvimatkailijain hilpeitä joukkoja, elämää oli ja liikettä, suuren maailman portit olivat auvenneet ainakin osaksi vuotta, — se oli jotakin toista kuin entinen ahdas ja ummehtunut elämä.

Ja meillä pojillakin oli nyt jotakin muuta nähtävätä kuin Kampin kenttä ja sen harjoitukset. Sen sijaan, että ratsastaen keppihevosilla ennen huusimme komentosanoja kuin Ramsay ja Wendt, leikimme nyt Palén'ia ja Halléen'ia (laivankapteeneja) ja seisten kiikkulaudalla taikka muulla komentosiltaa esittävällä esineellä huusimme me omatekoisilla huutotorvilla niin kovasti ja vihasesti kuin jaksoimme neljää laivan lähtiessä aina kuuluvaa komentoa: "Kaikki matkustajat laivaan!". "Kaikki vieraat maihin!", "Laskusilta laivaan!" ja "Kone käyntiin!" — ja sen jälkeen lähdettiin mielikuvituksen avulla ulos avaraan maailmaan.

* * * * *

Lähimmässä yhteydessä höyrylaivaliikkeen alkamisen kanssa on Helsingin historiassa Ulrikaporin kylpyjä terveysvesilaitoksen syntyminen. Sillä juuri ajatellen pian alkavaa laivaliikettä ja niitä etuja, joita kaupunki siitä saisi, ryhtyivät muutamat toimekkaat. Helsingin yhteiskunnan jäsenet puuhaamaan suuremmoista kylpylaitosta louhiseen, vuorten ja soitten halkomaan merenrannikkoon Ullanvuorten eteläpuolelle — seutuun, jota kaupunkilaiset yleensä eivät ensinkään tunteneet. Tuuman johtajana oli silloinen varakonsuli Henr. Borgström ja hänen rinnallaan ovat mainittavat apteekkari C. Appelgren, kaupp. J. Etholén, v. konsuli C. V. J. Sundman, reviisori A. G. Grönvik, v. konsuli G. O. Vasenius y.m. V. 1834 oli jo osakeyhtiö saatu syntymään ja se valitsi syysk. 1 p. johtokunnan, jolle kaupunki vähän myöhemmin luovutti tarkotusta varten pyydetyn alueen 50 vuodeksi, ensi 10 vuodeksi vuokratta ja sen jälkeen 100 ruplan vuosivuokraa vastaan. Oli merkitty 280 osaketta, 100 ruplan suuruista, (niistä oli 30 ottanut H. M. Keisari) ja niillä varoilla katsottiin viipymättä voitavan ryhtyä ei ainoastaan kylpylaitosta rakentamaan vaan myöskin puistoa laatimaan. Mutta pian huomattiin, että tuo osakepääoma ei hetikään riittänyt yrityksen toteuttamiseen. Lainoilla ja yhä uusilla lainoilla, jotka vähitellen nousivat alkuperäistä osakepääomaa kymmentä kertaa suuremmiksi ja joista neljä edellämainittua puuhaajaa sitoutui persoonalliseen takuuseen, ajettiin kumminkin yritystä pelottomasti eteenpäin. Suuri kylpylaitos oli jo 1836 siinä kunnossa, että sitä ainakin osaksi voitiin käyttää; seuraavana vuonna se täysivalmiina avattiin ja uimahuone avattiin v. 1838. Puistoa oli myös reippaasti järjestetty. Ja jo syksyllä 1836 päätettiin rakentaa "Kaivohuone" ynnä tehdas kivennäisvesien valmistamista varten; sitä hoitivat kemistit P. A. v. Bonsdorff ja V. Hartvall. Kesäksi 1838 avattiin myöskin Kaivohuone ja siitä vuodesta saattaa siis Helsingin kylpy- ja terveysvesilaitoksen laskea vaikuttaneen. Puisto väljine käytävineen, istutuksineen, lammikkoineen ja vuorenrotkoihin muurattuine portaineen ansaitsi jo sekin ihailemista. Suuri tie kaupungista Kaivopuistoon, nyk. Saunakatu, oli vasta pantu rakenteelle; ja osaksi yhtiön rahavarojen avustamiseksi, osaksi mukavain asuntojen aikaansaamiseksi vastaisille kylpyvieraille päätettiin vielä samana vuonna myöntää laitoksen alueesta huvilapaikkoja sillä ehdolla, että huvilat olivat sirosti rakennettavat ja puilla ja istutuksilla ympäröitävät. Ensimmäinen huvila (n.s. Kleineh'n huvila) rakennettiinkin jo 1839 ja seuraavina vuosina tuli toinen toisensa perästä lisäksi.

Uusilla höyrylaivoilla rupesi nyt jo vuodesta 1839 vieraita Pietarista, Räävelistä ja muista Venäjän ja Itämerenmaakuntain osista saapumaan Helsinkiin sen kylpylaitoksesta nauttimaan. Muista osista omaa maatakin tulvi tänne kylpyvieraita. Uuteen kylpylaitokseen oltiin yleisesti tyytyväisiä; siellä ei hoidettu ainoastaan terveyttä vaan myöskin huvituksia. Kaupunki oli, voi sanoa, useina seuraavina kesinä aivan tulvillaan pietarilaisia ja muita vieraita, isoksi osaksi yhtä jalosukuisia ja ylhäisiä kuin tavoiltaan vapaita ja ylellisiä. Vuosi vuodelta kävi siten Kaivohuoneen elämä yhä loistavammaksi ja repäisevämmäksi; ehtimiseen oli siellä juhlapäivällisiä, kylpytanssiaisia, soitannollisia konsertteja ja iltamahuveja. Kaivopuistosta rupesivat siten myöskin helsinkiläiset, jotka eivät kylpeneet eivätkä terveysvesiä juoneet, hakemaan kesäisiä huvituksiaan. Sinne oli helppo päästä hevosella taikka jalan, höyrypursi "Lentäjällä" taikka omnibussilla, joka vuosina 1839-40 oli toimessa, mutta jonka jatkoa sitten viisikymmentä vuotta saatiin odottaa.

Muutamissa vuosissa oli siten, laivaliikkeen ja Kaivohuoneen kautta, Helsingin elämä ja erityisesti sen kesäinen elämiä hyvin huomattavassa määrin muuttunut.

* * * * *

Käyn nyt kuvaamaan erästä aikoinaan hyvin suurta tapausta, jota voin pitää lapsuuteni muistojen rajapatsaana. Tarkoitan v:n 1840 suurta riemujuhlaa, yliopiston 200-vuoiisjuhlaa.

Tämä juhla oli jo ennakolta pitkät ajat kiinnittänyt mieliä. Monella taholla oli ryhdytty valmistamaan sen viettoa mitä arvokkaimmalla tavalla; niin olivat tietysti etupäässä yliopiston viranomaiset tehneet ja niiden joukossa hyvin vilkkaasti v.t. kansleri kreivi Rehbinder, joka harrasti asiaa koko isänmaallisella lämmöllään. Lähinnä olivat juhlavalmistukset tietysti kumminkin rehtorinviraston huolena; sitä virkaa hoiti kesäkuusta 1839 asti ennen mainittu anatomian professori N. A. Ursin. Tämä oli erittäin sopiva mies noita juhlatouhuja hoitamaan: hän oli hyvin perehtynyt käytännöllisiin ja taloudellisiin toimiin ja sen ohessa hän oli maailmanmies kyllin älykäs ja notkea, voidakseen välttää niitä salakareja, joita tällaista kansallisjuhlaa järjestettäessä aina oli vastassa. Väsymättä hän koko tarmonsa näihin toimiin uhrasikin.

Turun akatemia oli vihitty 1640, heinäk. 15 p., eikä vietettävä juhlapäivä siis sattunut lukukauden ajaksi, vaan keskelle kesälomaa. Sitä vähemmin tuo juhla häiritsi yliopiston tavallisia toimia ja se saatettiin siis järjestää niin laajaksi kuin tahdottiin. Juhlaa ei vietetty ainoastaan sanottuna riemupäivänä, vaan sitä jatkettiin vielä neljä päivää: vietettiin promotsiooneja kaikissa neljässä tiedekunnassa, jota ei koskaan ennen ollut Suomen yliopistossa tapahtunut. Heinäk. 15 p. oli keskiviikko; sen viikon jälellä olevat päivät eivät siis riittäneet muuta kuin kolmelle tiedekunnalle. Neljäs tiedekunta, filosoofinen, sai odottaa maanantaihin — välinen sunnuntai katsottiin hyvin tarpeelliseksi lepopäiväksi juhlan osallisille ja katsojille.

Vihkiäiset olivat kaikki vietettävät juhlallisemmin kuin tavallisesti. Jokaisen tiedekunnan tuli promoveerata ei ainoastaan tutkinnon suorittaneita tohtoreita, vaan myöskin kunniatohtoreita, joita oli valittava — se kuuluu olleen juhlatoimikunnan arkaluontoisimpia tehtäviä — sekä kotimaisia että ulkomaisia. Lainopillinen tiedekunta ei voinut tyytyä mustiin tohtorinhattuihin, vaan sen oli, vanhan Bolognalaisen traditsioonin mukaan, puettava vihittävät punaisiin hattuihin, joita ei koskaan ennen pohjoismaissa oltu nähty. Suuri mitali oli lyötettävä riemujuhlan kunniaksi jaettavaksi eriasteisille kunniavieraille kultaisena, hopeaisena tai pronssisena. Juhlallinen kutsumus juhlaan osaaottamaan oli lähetettävä vieraille yliopistoille ja tieteellisille seuroille. Että niitä Venäjälle oli lähetettävä, sitä pidettiin selviönä ja välttämättömyytenä; Ruotsiin lähettämistä toiset myös pitivät välttämättömänä, toiset taas arveluttavana. Myöskin Norjaan ja Tanskaan lähetettiin kutsumuksia, vaan muihin maihin lähettämistä ei liene pidetty tarpeellisena.

Kutsumattomia vieraita oman maan kaikilta kulmilta tiedettiin runsaasti odottaa. Maan korkeinta sivistysahjoa tarkkasivat siihen aikaan, kenties vielä enemmän kuin nykyjään, kaikkien katseet. Sitä pidettiin isänmaan tulevaisuuden toivona, siihen luotettiin kohtalon kaikissa synkissä vastaisuudenvaiheissa; sen riemujuhlaan tahtoi jokainen, joka vain taisi, ottaa osaa. Myöskin lähimmistä naapurimaista tiedettiin uusilla höyrylaivoilla lukuisasti vieraita saapuvan. Siten jo ajoissa huomattiin, että yliopiston juhlasali, vaikka se uusi olikin ja komea, ei olisi tarpeeksi tilava tuon suuren juhlan viettämiseen. Mutta onneksi olikin käytettävissä paljo tilavampi huoneusto: äsken muurattu, mutta vielä sisustamaton ja vihkimätön Nikolainkirkko oli tarjona tätä suurta tilaisuutta varten. Ja niin päätettiin, että riemujuhla kaikkine vihkiäisineen oli vietettävä siellä. Mahtavan suuri parnassi (juhlalava) rakennettiin kuorin edustalle, yliopiston juhlasalin puhujalava siirrettiin sinne, sen yläpuolella oleva lehteri jätettiin soitto- ja laulukuntain käytettäväksi ja muihin tarpeellisiin järjestämistöihin ryhdyttiin.

Ehdittiin sitten itse noihin juhlapäiviin. Vaunuja ja kiessejä, matkalaukut perälle köytettyinä, pyöri toinen toisensa perästä tulleista sisälle kaupunkiin, tuoden sukulaisia ja ystäviä maan eri osista vieraiksi melkein jokaiseen sivistyneeseen kotiin. Höyrylaivat toivat ulkomaanvieraita naapurimaista, osaksi juhlaan, osaksi kylpemään, ja niin täyttyivät ei ainoastaan hotellit vaan kaikki yksityisetkin vuokra-asunnot. Erään sanomalehtiuutisen mukaan oli sisämaasta riemujuhlaan saapunut yli 700 perhettä(?) ja Pietarista, Räävelistä ja muista lähikaupungeista saapui vasiten juhlaan 250 henkeä, paitsi noin 120 perhettä, jotka, kuten sanottiin, "suurimmaksi osaksi äärettömän palvelijajoukon kanssa olivat tulleet käyttämään hyväkseen merikylpyjä ja keinotekoisia kivennäisvesiä". Ei läheskään niin monta ihmistä ollut koskaan ennen kokoontunut Helsinkiin; ei luultavasti koskaan mihinkään muuhunkaan Suomen seutuun.

Suuren ja korkean merkityksen tiesi, kuten jo mainitsin, jokainen suomalainen antaa lähestyvälle juhlalle. Hels. Morgonblad kirjoittikin m.m.: "Eri juhlallisuuksien pitkässä rivissä yhtyy Suomen yliopistolle tulevaisuuden toivo menneisiin muistoihin. Sitä riemujuhlaa, jolla yliopistomme nyt viettää toisen vuosisatansa päättymistä, emme siis pidä ainoastaan akateemisena juhlana, vaan myöskin todellisena kansallisjuhlana. Ne kaksi vuosisataa, jotka yliopisto nyt on yhteiseksi hyödyksi elänyt, ovat takeena siitä, mikä merkitys yliopistosta vastaisuudessa, paljo onnellisemmissa olosuhteissa, on oleva yhteiskunnalle. Ja tulevaisuuden toivo, joka perustuu ei ainoastaan menneisiin muistoihin, vaan myöskin onnelliseen ja lupaavaan nykyaikaan, muuttuu siten melkoiseksi varmuudeksi. Sitä todistaa yliopistoon kuuluvain nuorempain ja vanhempain tiedemiesten suuri määrä, joille yliopisto nyt, — ensi kerran kaikissa tiedekunnissa yhtaikaa — aikoo antaa heidän akateemiset arvonsa". J.n.e.

Kansallisjuhla alkoi, niin sanoakseni, iltaa ennen varsinaista juhlapäivää, kun vastaanotettiin odotetuista vieraista rakkainta, Suomen vanhaa runoilijaa, Frans Mikael Franzénia. Tämä tuli nyt katsomaan isänmaansa yliopistoa, jonka hän noin 30 vuotta sitten oli jättänyt ja joka nyt oli siirtynyt toiseen paikkaan siltä rannalta, missä hän oli runoillut ja opettanut. Hän saapui, ei ainoastaan juhlassa edustamaan kahta Ruotsin kaunokirjallista seuraa (Ruotsin akatemiaa ja Runouden, historian ja muinaistieteen akatemiaa), vaan myöskin itse saadakseen riemumaisterin seppeleen samalla lavalla, jossa lähes sadan vihittävän joukosta yksi hänen tyttärenpoikansa oli nuorin ja jossa seppeleet oli sitonut hänen tyttärentyttärensä, yleinen seppeleensitojatar, jonka vertaista tuskin enään nähdään, — Rosina v. Haartman. Jokainen, joka tunsi Franzénin nimen, ikävöi saadakseen tervehtiä runoilijaa, ja etupäässä tietysti akateeminen nuoriso. Tiedettiin, että tämä vieras heinäk. 14 p. iltapuoleen saapuisi maantietä myöten Turusta vävynsä, C. D. v. Haartmannin seurassa. Ylioppilaiden oli siis erittäin sopiva lähteä joukolla kappaleen matkaa ulkopuolelle kaupunkia Töölöön ravintolan luo odottamaan kallista vierasta ja siellä häntä tervehtimään. Tämän päätöksen tekeminen näytti niin yksinkertaiselta ja viattomalta kuin suinkin. Mutta, — mutta — vieraalle Ruotsista, vieläpä entiselle suomalaiselle, joka oli hyljännyt maansa ja siirtynyt Ruotsiin, kävisikö laatuun sellaiselle näin lämmintä suosiota osottaa? Yläilmoissa epäiltiin, itse kreivi Rehbinder, v.t. kansleri, kuuluu pitäneen aijetta arveluttavana ja varakansleri, kenraali Thessleff, oli kai jo kuulevinaan tykinlaukauksia Pietarista. Mutta rehtori Ursin sai korkeat herrat rauhottumaan eikä tätä kunnianosotusta kielletty. — Ylioppilaat marssivat siis esteettömästi Töölööseen, varmuuden vuoksi jo puolenpäivän aikaan. Lukuisasti muuta yleisöä seurasi mukana tai tuli jälestä, niiden joukossa minäkin. Muutamia tunteja siellä jännityksessä odotettiin. Jokaisen tomupilven, joka näkyi etäällä taivaan rannalla, luultiin ennustavan juhlavieraan tuloa. Mutta pilvi toisensa perästä petti. Vaunu saapui kyllä vaunun perästä, kärryjä tuli useampia ja kaikissa oli juhlavieraita, mutta odotettua ei. Mutta nuo alituiset pettymiset kiihottivat vain juhlamielen vilkkautta. Vihdoin, noin klo 6 tienoissa, tunnettiin toki eräässä vaunussa 68-vuotisen runoilijan lempeät kasvot. Silloin kajahti loppumaton hurraahuuto, päät paljastuivat, väkijoukko piiritti vaunun, jonka oli pysähdyttävä. Laulettiin laulu (sanat olivat R. I. Holstin sepittämät), Fredr. Cygnaeus, pohjolaisosakunnan kuraattori, tulkitsi ylevin sanoin ylioppilaitten tunteita ja Franzén vastasi, kyynelten virratessa alas ryppyisiä poskia myöten, tuohon lämpöiseen tervehdykseen. Uusia hurraahuutoja kaikui ja vaunut läksivät taas liikkeelle. — Olin nelitoistavuotias silloin; ensi kerran olin tässä tilaisuudessa mukana nuorisoinnostuksen isänmaallisessa pyörteessä.

* * * * *

Vierasten yliopistojen ja tieteellisten seurojen edustajina saapuivat muuten juhlaan Pietarin yliopiston rehtori Pletneff ja kaksi sikäläisen tiedeakatemian jäsentä, Fuss ja maanmiehemme Sjögren; Tarton yliopistosta professorit Erdman ja Preller; Kiovan yliopistosta prof. Trautvetter ja Upsalan yliopistosta sen kirjastonhoitaja, prof. J. H. Schröder; sitäpaitsi 8 ylioppilasta Tartosta ja 6 Pietarista. Niiden vierasten joukossa, jotka eivät olleet mitään virallisia edustajia, huomattiin Pietarin tiedeakatemian jäsen Lenz, tunnettu venäläinen romaaninkirjoittaja Th. Bulgarin, joka näihin aikoihin muutenkin usein kävi Suomessa, sekä joitakuita nuorempia venäläisiä kirjailijoita, kuten kamariherra ruhtinas Odojevski, kamarijunkkari kreivi Sollohub, hovineuvos J. Grot y.m.

Kotimaisista vieraista oli huomattavin yliopiston v.t. kansleri, kreivi Rehbinder. Maan papistoa edustivat molempain hiippakuntain päämiehet, arkkipiispa Melartin ja piispa Ottelin, Turun kuuluisa tuomiorovasti G. Gadolin, joka oli jumaluusopillisessa tiedekunnassa vihkijänä ja joka Franzénin kanssa seppelöittiin riemumaisteriksi, sekä vielä joukko muita Suomen kirkon arvossapidetyimpiä henkilöitä. Eikä juhlan koristeiden joukosta ole myöskään kahta matkustajaa unhoitettava: lehtori Johan Ludvig Runeberg Porvoosta ja piirilääkäri Elias Lönnrot Kajaanista saapuivat juhlaan.

* * * * *

Viralliset juhlallisuudet suoritettiin ohjelman mukaan, jonka pääpiirteet jo mainitsin. Kahdeksalla tykinlaukauksella julistettiin klo 6 aamulla heinäk. 15:tenä päivänä vuosisataisjuhla alkaneeksi. Virastot, kutsutut koti- ja ulkomaiset vieraat, ylioppilaskunta y.m. kokoontuivat senaatintaloon, josta juhlasaatto sitten k:lo puoli 11 läksi Nikolainkirkkoon, missä se soitolla vastaanotettiin. Yliopiston rehtori Ursin nousi puhujalavalle ja avasi juhlan latinalaisella puheella. Senjälkeen piti ruotsinkielisen puheen prof. Linsén ja välttämättömän venäläisen puheen prof. Solovieff. Puheiden välissä ja jälestä laulettiin ja soitettiin Paciuksen johdolla ja juhlamitali jaettiin kunniavieraille. Juhlan päätyttyä uudessa kirkossa oli jumalanpalvelus vanhassa; sinne kaikki juhlijat saatossa kulkivat. Jumalanpalveluksesta menivät vielä yliopiston viranomaiset juhlasaliin, jossa Tarton ja Kiovan lähetystöt lausuivat onnittelunsa kaikuvalla latinankielellä yliopistollemme, jonka puolesta rehtori samalla kielellä kiitti. — Komeilla ja hyvin vilkkailla, seurahuoneella pidetyillä, päivällisillä 350 henkilölle, joiden kuluessa pidettiin alamaisia maljapuheita, soitettiin ja tykeillä ammuttiin, päätettiin tämän suuren päivän juhla. — Väkeä kuhisi kaduilla koko päivän, soittokunnat soittivat ja kaikki myymälät olivat kiinni.

Kolmen seuraavan päivän promotsioonijuhlat olivat hyvin toistensa kaltaiset. Lainopilliset vihkiäiset olivat siitä merkilliset, että koko juhlallisuus suoritettiin ruotsiksi, että kaikilla oli punaset hatut ja että joukossa oli niin monta korkeaa herraa, nim. neljä senaatin oikeusosaston jäsentä, prokuraattori ja kolme hovioikeuden presidenttiä, jotka kaikki saivat nuo punaiset kunniahatut.

Jumaluusopillisen promotsioonin päivänä olivat illalla Helsingin kauppiaskunnan kustantamat komeat tanssiaiset 1,400 hengelle seurahuoneella, jonne myöskin kaikki kaupungissa olleet pietarilaiset kylpyvieraat olivat kutsutut. Ja lauvantaina, lääketieteellisenä promotsioonipäivänä, antoi v.t. kansleri kreivi Rehbinder päivälliset kaikille vieraille edustajille, kirjailijoille ja muille kunniavieraille.

Filosofian tiedekunnan vihkiäiset, jotka pidettiin heinäk. 20 p., erosivat monessa suhteessa kaksista täällä Helsingissä ennen vietetyistä maisterivihkiäisistä. Ensi kerran annettiin nyt Suomessa kenellekään filosoofinen tohtorinhattu; uusia maistereita oli nyt paljo enemmän (96) kuin koskaan ennen Suomessa. Ja mitä promovendien ulkoasuun tulee, niin oli kyllä tuo kaunis vormutakki miekkoineen vielä säilytetty, mutta valkosten polvihousujen, silkkisukkain ja matalain kenkäin sijasta oli miehillä nyt pitkät verkahousut. Mutta nämä vihkiäiset saivat päämerkityksensä, kumminkin siitä, että nuo kaksi merkillistä riemumaisteria, jotka istuivat ylimpänä parnassilla, Franzén ja Gadolin, (joista viimeksimainittu oli primus 1789 vihkiäisissä Turussa) siellä saivat seppeleen, ja niiden korkeiden ja kuuluisain miesten kautta, jotka, vaikkeivät kaikki olleetkaan saapuvilla, nyt saivat kunniatohtorin hatun, niiden joukossa kreivi Rehbinder, salaneuvos L. G. v. Haartman, useat Venäjän etevimmät tiedemiehet, kuten Shukoffski, Pletneff, Fuss, Lenz y.m., ruotsalainen Isr. Hvasser, sekä suomalaiset N. Nordenskiöld, J. Judén (Juteini), C. Steven ja J. A. Törngren.

Maisteritanssiaisiin, jotka tietysti olivat mitä komeimmat, päättyivät v:n 1840 riemujuhlat. Tanssiaisten ruhtinatar oli tuo kaunis seppeleensitojatar, Franzénin edellämainittu tyttärentytär, jolta kumminkaan ei siihen aikaan Suomessa puuttunut kauneuden kilpailijattaria. Venäläinen kirjailija Bulgarinkin on kuvatessaan tätä juhlaa ja sen tanssiaisia lausunut: "Tanssiaisissa olleiden naisten lukumäärään nähden oli siellä niin monta kaunotarta, että sekä nuoret että vanhat tunnustivat, että Suomi tässä suhteessa oli edellä sangen monen muun maan".

* * * * *

Luonnollista on, että nämä juhlapäivät jättivät lähtemättömän vaikutuksen jokaiseen, eikä vähimmin nuoreen poikaan, kuten minuun. Useissa Nikolainkirkon juhlallisuuksissa sain olla läsnä, — istuin toisella sivulehterillä. Tuo korkea, kasveilla ja köynnöksillä koristettu parnassi keskellä kirkkoa, sen edustalla kahden puolen käytävää olevat nojatuolirivit, joissa istui tuo loistava kokoelma mitä maassa lie ollut suurta ja mahtavaa, oppinutta ja valistunutta, ynnä ulkomaiset, kuuluisat vieraat, joiden joukossa tuo hopeahapsinen, kaikille rakas Franzén — se kaikki painui syvälle muistiin. Eturivissä istui ja etumaisena on muistissanikin ministeri ja kansleri kreivi Rehbinder, leveäselkäinen mies, pukunsa koristeina kamariherran avaimet ja suuret ritarimerkit, kankea kaula kankeassa vormutakin kaulustassa, kasvot miehevät ja vakavat. Sitä miestä olin aikusimmasta nuoruudestani tottunut pitämään Suomen parhaana selkärankana ja enemmän kuin ketään muuta tähystivät siis katseeni häntä.

* * * * *

Suomi ei tahtonut viettää yliopistonsa 200-vuotisjuhlaa ainoastaan loistavilla juhlilla, myöskin tieteellisiä ja kirjallisia tuotteita tahtoi se julaista todistuksina yliopiston toiminnasta. Painokoneet senvuoksi uutterasti työskentelivät: mutta valitettavasti oli niitä silloin vielä liian vähän, jotta olisivat ehtineet suorittaa kaikki työt, joita nyt yhtaikaa valmistui. Nuo monet tohtorinväitöskirjat sekä juhlaohjelmat ja runot — joiden joukossa Fr. Cygnaeuksen suurta isänmaallista luottamusta uhkuva tervehdys nuorille maistereille — muodostivat jo kokonaisen kirjallisuuden. Suomen tiedeseura kiiruhti ulosantamaan "Acta'insa" ensimmäisen vihon. Suomalaisen kirjallisuuden seura saattoi nyt maailmalle esittää ensimmäisen Lönnrotin keräämän Suomen lyyrillisten kansanrunojen kokoelman, "Kantelettaren", jota ensi osa juhlaan valmistui ja jonka kaksi seuraavaa vihkoa ilmestyivät vähän myöhemmin. M. A. Castrén saattoi ilmoittaa tilattavaksi ruotsalaisen Kalevalankäännöksensä, joka ei kumminkaan ehtinyt valmistua ennenkuin seuraavana vuonna. J. J. Nordströmin oli tarkotus juhlan kunniaksi toimittaa vuosisataisteoksensa "Lisiä Ruotsin yhteiskuntajärjestyksen historiaan", mutta tilapäinen tauti esti häntä loppuunsaattamasta tuon suuren teoksen painattamisen ennen seuraavan vuoden alkua. J. J. Nervander ulosantoi Ruotsin akatemian jo ennen palkitseman runoelman "Jephtas bok". Lauri Stenbäck painatti ensi kerran kootut "Runoelmansa". Ja lopuksi arveli C. A. Gottlund, josta äsken oli tullut yliopiston lehtori, ettei tässä vuosisataisjuhlassa pitäisi "Suomalaista runotartakaan kokonaan unhottaa ja hyljätä" ja sepitti hän siitä syystä suomenkielisen runoteoksen, 17 laulua sisältävän "Runolan", jossa oli pitkä ruotsinkielinen esipuhe ja joka monessa suhteessa oli merkillinen, kuten kaikki, mitä tämän miehen kynästä on lähtenyt.

Sangen merkittävä ilmiö oli se vieraina olevain venäläisten ja suomalaisten tiedemiesten ja kirjailijain välinen ystävällinen lähestyminen, joka näinä juhlapäivinä tapahtui. Välittäjänä ja yhdistäjänä oli etupäässä edellämainittu pietarilainen Joh. Grot. Hän oli nuori mies, ei vielä 30 vuoden ikäinen, hienosti sivistynyt maailmanmies; nuorena oli hän jo tutustunut Ruotsin kieleen ja kirjallisuuteen, oli m.m. kääntänyt Tegnérin Fritiofin sadun venäjäksi. Jo v. 1838 oli hän käynyt Suomessa, tutustunut Porvoossa Runebergiin, jota hän lämmöllä ja innolla eräässä venäläisessä aikakauskirjassa oli kuvannut. Samoihin aikoihin taikka vähän myöhemmin tutustui hän myös Cygnaeukseen. Nervanderiin ja Lönnrotiin sekä muihin suomalaisiin kirjailijoihin, jotka hänestä paljo pitivät. Siten hän kielitaidollaan ja tuttavuuksillaan valmistautui siihen paikkaan yliopistossamme, johon hän näytti pyrkivän. Näin hän siis erittäin hyvin soveltuikin maamiestensä ja suomalaisten välittäjäksi. Mitä parhain suhde vallitsikin koko iloisen juhlan aikana suomalaisten ja venäläisten välillä ja tuo lähentyminen kohosi kukkurilleen, kun sunnuntaina heinäk. 19 p:nä. vihkiäisten välisenä lepopäivänä, joukko venäläisiä kirjailijoita, Pletneff, ruhtinas Odojevski, kreivi Sollohub, Grot y.m. pitivät päivälliset Franzénille, Runebergille. Lönnrotille ja useille muille suomalaisille kirjailijoille. Tässä päivällisjuhlassa luki Grot sepittämiään lämpösiä runoja ja siellä myöskin päätettiin riemujuhlan muistoksi toimittaa kansainvälinen kalenteri, johon sekä suomalaiset että venäläiset kirjoittaisivat. Kalenteria, jonka piti ilmestyä sekä suomeksi että venäjäksi, rupesi Grot toimittamaan; hänen huolekseen myös jäi kaikkien kirjoitusten kääntäminen toiseen kieleen.

Kalenteri ilmestyikin molemmilla kielillä vaikka vasta 1842 keväillä ja omistettiin se yliopiston korkealle kanslerille, silloiselle perintöruhtinaalle. Siinä oli monen kuuluisan miehen kirjoituksia: J. Grot, F. M. Franzén (Matka riemujuhlaan 1840), P. Pletneff, M. A. Castrén, ruhtinas V. Odojevski, J. E. Öhman, J. L. Runeberg, kreivi V. Sollohub ja E. Lönnrot. Varmaankin erinäisillä tahoilla tätä pidettiin hyvänä enteenä vastaista, pysyväistä veljeytyrnistä, Venäjän ja Suomen kirjallisten voimain yhtymistä varten, — taikka ehkä mieluummin, enteenä meidän kirjallisuutemme sulautumisesta venäläiseen. Mutta siitä on nyt jo kulunut yli 50 vuotta ja Grotin kalenteri on vielä ainoana ilmiönä, jota ei kukaan ole aikonut jatkaa. Kalenterin varsinainen ja ainoa merkitys tuli olemaan, että sitä useina vuosina käytettiin tutkintokirjana, jota kaikkien, jotka yliopistossa tahtoivat suorittaa venäläisen tutkinnon, tuli lukea.

Grot nimitettiin sillävälin, kuten Suomessa oli aavistettukin, professoriksi yliopistoomme huhtikuussa 1841. Perustettiin uusi vakinainen "Venäjän historian ja tilaston sekä venäjänkielen ja kirjallisuuden" professorinvirka, samalla säilyttämällä entinen ylimääräinen professorinvirka samoinkuin saman kielen lehtorinvirka. Muista toimenpiteistä, joihin tämän yhteydessä ryhdyttiin venäjänkielen oppimisen kehottamiseksi Suomen kouluissa ja yliopistossa ja niistä tuloksista, joita saavutettiin, saan myöhemmin puhua.

* * * * *

Vuosisataisjuhlan komeuden hurmaamina ja isänmaallisten tunteiden elähyttäminä palasivat matkustavat vieraat kukin kotipuolelleen. Siellä kai kertoivat kaikki omissa seurapiireissään siitä loistosta, jota nuori pääkaupunki oli osannut tarjota. Yksi vieraista kumminkin puki oikein runomittaan tunteensa. Se oli Suomen hajoitettujen ruotuväki-pataljoonain entinen majuri, nimeltä Henrik Bogislaus Nilsson, joka asui Karjalassa, Liperin pitäjässä. Tätä vanhusta juhlamuistot niin innostivat, että hän tarttui runokanteleeseen, jota hän tuskin koskaan sitä ennen oli kädessään pidellyt, ja sepitti muistorunon Helsingin kaupungin kunniaksi. Hänen "Muistonsa", jotka hän lähetti julaistaviksi Hels. Morgonbladettim, olivat muodoltaan puutteellisia, jopa naurettaviakin, vaan niistä huokui siltä sitä vilpitöntä hurmautumista, jota tuhannet muut rinnoissaan tunsivat.[9]

Nuoruuden aika ja ylioppilasvuodet 1840-1850.

Monasti on huomautettu, että v. 1840 riemujuhla muodosti ajantaitteen Suomen sivistyshistoriassa. Niin suurta merkitystä en omasta puolestani itse tälle juhlalle kumminkaan tahtoisi tunnustaa. Mutta varmaa on, että juuri tämä v:n 1840:n aika, jossa riemujuhlalla oli tärkeä sijansa, useammissa suhteissa oli taiteaikaa Suomen kehityksessä. Turhaan eivät olleet Kalevala ja Kanteletar ilmestyneet loihtien maailmalle suomalaisessa kansanhengessä asuvan henkisen kyvyn ja voiman. Runeberg julkasi ennen ilmestyneiden runojensa lisäksi v. 1841 Nadeschdan ja Jouluillan; jokainen hänen runoelmansa kohotti kansallishenkeä astetta ylemmäs. Vuosien 1808-09 muistot ja sankarit, jotka ennen olivat eläneet ainoastaan suullisina kertomuksina, esitettiin nyt historiallisesti yhtäjaksoisina useammissakin teoksissa. Viimeksi ilmestyi Montgomeryn teos 1842. Sitä lukiessa tykytti jokaisen sydän ja mielet valmistuivat vastaanottamaan Vänrikki Stoolin tarinoita. Porthanin muistoa, joka vanhemmista ei ollut koskaan sammunut, elähdyttivät nuoremmissa Pohjolaisen osakunnan vuosijuhlat (vuodesta 1839), joissa Cygnaeus piti puheita. Tämän saman miehen runollinen tervehdys v. 1840 maistereille elvytti osaltaan myös isänmaallista rohkeutta.

Huolimatta kaikesta ylhäältäpäin tulevasta painosta ja kaikesta painosorrosta kasvoivat siis kansalliset siivet vuosi vuodelta. Puoliunisesta lapsuudentilasta astuttiin siten nuoruudenaikaan. Puolivälissä 1830-lukua saatettiin vielä isänmaallisella mielellä laulaa sekä suomeksi että ruotsiksi Juteinin "Laulua Suomessa", jossa sanottiin:

Arvon mekin ansaitsemme
Suomen maassa suuressa,
Ehk'ei riennä riemuksemme
Leipä miesten maatessa;
Laiho kasvaa kyntäjälle
Arvo työnsä täyttäjälle.

Opin teillä oppineita
Suomessa on suuria,
Väinämöisen kanteleita
Täällä tehdään uusia;
Valistus on viritetty
Järki hyvä herätetty.

Ja sitä voitiin pitää miltei kansallislauluna. Mutta nyt 1840-luvulla se ei enää riittänyt. Ei oltu enää niin vaatimattomia, niin hillityitä. Vähän ylemmäs tahtoi jo suomalaisen henki lentää.

Myöskin valtiohallinnossa tapahtuneet suuret parannukset tekivät 1840-luvun ensimmäisistä vuosista Suomelle tärkeän ajanjakson. Valtio-oikeudellisessa suhteessa tosin oltiin liikahtamatta, sillä alalla vallitsi pakosta haudan hiljaisuus. Hvasserin ja Arvidssonin lentokirjat olivat tosin jossakin määrin vetäneet ajatuksia sinnepäin, mutta siitä puhuttiin vain kuiskaten. Liikettä ja tointa oli sitävastoin raha-asiain alalla.

Salaneuvos Lars Gabriel von Haartman kutsuttiin 1840 Turusta senaatin jäseneksi rahavaraintoimituskunnan päällikkönä toteuttamaan niitä rahareformeja, joita hän useiden eri komiteain puheenjohtajana edellisinä vuosina oli valmistellut. Jo kerran ennen, 1830, oli hän astunut senaattiin, silloin palaten Pietarista, jossa hän oli ollut Suomen komitean toimistosihteerinä ja jäsenenä sen alusta asti, jopa lopuksi valtiosihteerinapulaisenakin. Mutta se oli Falckin mahtivallan aikana. Falck ja Haartman eivät sopineet saman katon alle ja vähän enemmän kuin vuoden perästä siirrettiin Haartman maaherraksi Turkuun. Sieltä hän nyt palasi takaisin senaattiin ja asettui heti sellaisen johtajan asemaan, jommoisessa tuskin kukaan ennen häntä oli ollut — ellei mahdollisesti hänen appensa kreivi Mannerheim. Hänen täytyi kyllä kokonaisen vuoden odottaa talousosaston varapuheenjohtajanvirkaa, mutta kohta senaattiin tultuaan pääsi hän talousosaston erityisen väliaikaisen osaston puheenjohtajaksi, erään kolmimiehisen komitean, jossa kaikki raha- ja pankkiasioita koskevat kysymykset koko osaston nimessä päätettiin. Ja kaikissa muissakin kysymyksissä hän jo alun pitäin senaatissa ylintä ääntä piti. Hänen lahjansa riittivätkin, jotta hän saattoi hallita toisia: hän oli erittäin tietorikas, laajakatseinen, oli kaunis mies ja hienokäytöksinen; hän saattoi rakastettavaisuudellaan voittaa taikka ankaruudellaan peloittaa ihmisiä, aina sen mukaan miten tarve vaati. Usein hän poti hermotautia eikä hän salannut tautiaan maailmalta; jos joku häntä suututti taikka vastusti oli hänellä heti, todellisesti taikka teennäisesti, hermokohtaus. Ja silloin hän huudahduksillaan taikka suonenvedontapaisella yskällään, taikka julmannäköisillä kasvojenliikkeillään pelotti ei ainoastaan arvossa alhaisempia henkilöitä, vaan yksin virkatovereitaankin neuvospöydässä. Siitä hän pian sai tuon liikanimen "Hänen hirmuisuutensa", joksi häntä sittemmin koko aikansa yleisesti kutsuttiin.

Jo ennen Haartmannin tuloa senaattiin julaistiin pääasetukset niistä suurista rahareformeista, joita hän oli suunnitellut, nim. julistuskirjat veroesineiden vaihtamisesta ja rahakannan muuttamisesta, sekä asetukset Suomen pankin uudelleen järjestämisestä ja valtio- sekä sotilasrahaston yhdistämisestä. Kaikki tämä oli nyt ensi vuosina toteutettava ja toteutettiinkin. Sitäpaitsi oli tullilaitos uudistettava ja loppu tehtävä siihen asti esivallan melkein suojelemasta salakuljetuksesta ja Venäjän mallin mukaan laadittu tullitaksa oli osaksi salateitä saatettava meillä mahdolliseksi. Lopuksi laadittiin ja valmistettiin 1842 aivan uusi leimasinpaperiasetus, välittämättä suuresti siitä, mille valtiomahdille suostuntaoikeus oikeastaan kuului, — sitä ei oltu paljoa punnittu silloinkaan, kun oli kysymys veroesineistä. Säätyjen valtaa kumminkin senverran ajateltiin, että Suomen pankin ohjesäännössä määrättiin, että pankin hallinto oli tarkastettava neljän valtuutetun läsnäollessa, joista yhden tuli olla kustakin säädystä, — valtuutetut sai kumminkin senaatti valita.

Apulaisikseen uusia reformeja toteuttamaan oli Haartman tuonut Turusta entisen lääninsihteerinsä, hovioikeudenneuvos C. E. af Heurlinin, erittäin taitavan ja kokeneen virkamiehen, ja Turun hovioikeuden kanneviskaalin, Carl Trappin, nerokkaan miehen, joka tärkeimmissä asioissa tavallisesti lie kirjoittanut rahapäällikön puolesta. Heurlin pääsi pian senaattiin ja hänestä tuli raha-asiaintoimituskunnan päällikön apulainen; Trapp pääsi Suomen pankin johtokuntaan (entiset tirehtöörit siirrettiin uusien vaihtokonttorien johtajiksi Turkuun, Vaasaan ja Kuopioon) ja ennen pitkää hänestä tuli sen puheenjohtaja, kunnes hän Heurlinin kuoltua siirtyi tämän paikalle. — Tullihallituksesta ylitirehtööri erotettiin, kun hän ei tahtonut uuteen järjestelmään taipua, — se oli tuo lahjakas ja itsenäisyydestään sekä suorapuheliaisuudestaan kunnioitettu Cristian Avellan. Hänen jälkeläisekseen tuli esittelijäsihteeri B. Federley.

Tällaiset reformit ja uudistukset, jotka syvästi koskivat kaikkia taloudellisia oloja, eivät luonnollisesti päässeet yleisön huomaamatta menemään. Kaikkein vähimmin rahanmuutos, joka ulottui aina kerjäläisen taskuun saakka, ja johon ei edes metrijärjestelmän toimeenpanemista voida verrata. Täytyi näet tehdä loppu siitä venäläisen, suomalaisen ja ruotsalaisen paperi- ja metallirahan sekasorrosta, joka maassa oli vallinnut, ja saada käytäntöön vakava rahakanta siten, että venäläinen hopearupla tuli lailliseksi päärahaksi Suomessa.

Ei ole helppoa sen, joka on syntynyt jälkeen v. 1840, saada käsitystä siitä, minkälaiset raha-olot Suomessa olivat kolmena vuosikymmenellä sitä ennen. Eipä olisi helppoa luetella edes niitä erilaisia rahoja, jotka joka päivä olivat käytännössä. Mainitsen tässä vain sen, mikä selvimmin muistiini johtuu. Setelit olivat tavallisinta vaihtorahaa ja niitä oli seuraavia lajeja: Ensiksi Suomen vaihto-, talletus- ja lainapankin setelit, arvoltaan 2 ruplaa, 1 rupla, 75, 50 ja 20 kopeekkaa pankkoassignatsiooneja; kaikki valkosesta paperista tehdyt, jotenkin hyvää painoa. Sitten venäläiset pankko-assignatsioonit, kooltaan suuret, 5-ruplaiset siniset, 10-ruplaiset punaset ja 25-ruplaiset valkoiset. Ja lopuksi miltei enin käytännössä olevat ruotsalaiset setelit, sekä Ruotsin pankin että valtion velkakonttorin, joita oli kaiken arvoisia, — ainakin 8, 12, 16, 32 killingin, 1, 2 ja 3 riikintalarin (banko tai spesie) — kaikki erinomaisen rumia ja huonosti painettuja, usein liasta paksuja, rikkinäisiä ja neuloilla sekä paperikaprokeilla paikattuja; suuremmista seteleistä, joita niitäkin oli käytännössä, n.s. transporttiseteleistä y.m., ei minun tässä tarvitse puhua. Omaa metallirahaa ei Suomessa ensinkään ollut. Mutta venäläisiä hopearuplia oli käynnissä kaikkien hallitsijain ajoilta, Pietari Suuresta Nikolaihin saakka, ja vaihtorahaa niinikään. Vaskirahoja oli 2, 5 ja 10 kopeekan kappaleita, monta eri kokoa, vanhempia ja uudempia. Ja entä sitten Ruotsin raha! Kustaa III:n kauniit hopeatalarit olivat vielä usein liikkeellä; niitä lienevät ihmiset muuten enimmäkseen käyttäneet sellaisiin talletuksiin, joiden sijoituspaikka tavallisesti oli "arkun pohjalla". Myöskin pienempiä hopearahoja, saman kuninkaan ja muidenkin lyöttämiä, oli käytännössä. Mutta vielä enemmän kuin ruotsalainen hopea oli Ruotsin vaskiraha liikkeessä. Kaikennäköisiä ruotsalaisia vaskirahoja, äyrejä, killinkejä y.m. Fredrik I:stä Kustaa IV Aadolfiin asti käytettiin kilvan venäläisten rinnalla. Vanhat kupariset "plootut" toki eivät enää olleet käytännössä, vaan Görtzin rahamerkkejä saatiin vielä joskus nähdä.

Voipi ajatella, mikä sekamelska kaikesta tästä syntyi. Ei ollut niinkään helppo tietää, mikä yhden setelin tai lantin arvo toisen suhteen oli. Mitä Ruotsin rahaan tulee, niin oli tavallisinta arvostella se valtiovelka-kannan mukaan, mutta banko- ja spesie-setelit olivat 50 % kalliimmat kuin mainitut rahat, josta syystä esim. yleisintä ja pienintä käytännössä olevaa seteliä, johon oli leimattu "8 killinkiä spesie", aina kutsuttiin 12 killingin rahaksi. Vaan eipä riittänyt tämä erilaisten talarien ja killinkien ero: jokapäiväisessä puheessa käytettiin vielä joukko vanhoja, jo aikoja sitten virallisesti hyljättyjä nimityksiä ja laskutapoja, jotka aikaansaivat mitä suurinta häiriötä. Niin puhuttiin yleisesti, varsinkin keittiöissä, "plootuista", "talareista", "tolpoista" y.m. Yksi plootu oli sama kuin 16 killinkiä: "yhdeksän talaria" oli alinomaa käytetty nimitys ja se merkitsi 24 killinkiä, j.n.e. Sen lisäksi tuli vielä Ruotsin ja Venäjän rahan välinen suhde, joka ei ollut pysyvä. Kuultiin senvuoksi puhuttavan "40 killingin ruplista", "32 killingin ruplista" j.n.e. Rahasekamelska meni niin pitkälle, ettei ollut harvinaista, kun hintoja kyseli, saada vastaukseksi: 1 rupla 12 killinkiä taikka 2 riikintalaria, 75 kopeekkaa. — Missä määrin yksinkertaista väkeä moisissa olosuhteissa voitiin petkuttaa, sen helposti huomaa. Varsinkin maan länsiosissa, jossa kauppasuhteiden vuoksi Ruotsin kanssa Ruotsin raha miltei yksinomaan oli käytännössä ja jossa verot kumminkin olivat Venäjän rahassa maksettavat, oli kansa pulassa. Pienempien ruotsalaisten setelien maahantuonti oli kyllä jo aikoja sitten kielletty; mutta se kielto ei auttanut, ruotsalaisia seteleitä tuotiin yhä ja niitä oli siedettävä.

Näistä epäkohdista teki nyt rahakannan vakaannuttaminen lopun. Hopearuplasta tuli, kuten jo sanottiin, ainoa laillinen maksuraha maassa; Suomen pankki (samoinkuin venäläinenkin) antoi 3, 5, 10 ja 25 ruplan seteleitä; pikkusetelit vedettiin käytännöistä pois, mutta niinkauan kuin ne käytännössä olivat, maksettiin niistä 3 rupl. 50 kop. pankkoassignatsioneja. Pankki vaihtoi ja lunasti joukottain ruotsalaisia paperirahoja v:n 1842 lopulla (tähän määrättyä aikaa oli täytynyt pari kertaa pidentää), jonka jälestä niiden käyttäminen Suomessa lakkasi.

Siten tuo suuri reformi toteutettiin. Tuon kirjavan sekasorron jälkeen ei Suomessa, vuoteen 1860 asti, ollut muuta kovaa rahaa kuin venäläisiä hopearuplia ja hopeaisia sekä vaskisia kopeekkoja (kultaa ei paljo koskaan nähty), eikä muita seteleitä kuin mainitut suomalaiset neljää eri arvoa. Se oli ainakin yksinkertaista ja selvää. Mutta monta oli epäilemättä, jotka huoahtaen näkivät noiden vanhojen, paperikaprokkiin käärittyjen ruotsalaisten setelien häviävän; muistuttihan yksi sellainen repaleinen kappale vielä Suomen entisiä aikoja.

* * * * *

Samoihin aikoihin kuin rahareformi toimeenpantiin myöskin laajaperäinen koululaitoksen uudistus. Kesäkuussa 1841 julaistiin näet alkeisoppilaitoksista erinäisiä asetuksia, jotka olivat useiden aikusemmin asetettujen komiteojen pitkäaikaisen työn hedelmiä. Näiden asetusten kautta perustettiin kaksi uutta kymnaasia (Vaasaan ja Kuopioon) ja vanhat triviaalikoulut muutettiin korkeammiksi alkeiskouluiksi, uusia alempia alkeiskouluja perustettiin ja ensimmäiset naisoppilaitokset, Helsingin ja Turun tyttökoulut, saivat nyt alkunsa. Kymnaaseissa ja koulujen ylemmillä luokilla jaettiin opetuskurssit kahteen linjaan, joista toista kävivät opin alalle aikovat, toista muut. Suomenkieli omistettiin nyt kymnaaseihin oppiaineeksi ja samoin alkeiskoulujen oppilinjan ylimmälle luokalle. Venäjänkielen oppimista varten määrättiin useita viikkotunteja, ensi luokalta lähtien; mutta oppilinjoille ei tätä kieltä ensinkään määrätty. — Viipurin läänikin, jolla aina yhdistymisestään asti muuhun Suomeen oli ollut erikoinen koulujärjestönsä, saksa opetuskielenä, sai nyt sekin uuden kouluasetuksen, jonka mukaan toisissa aineissa venäjä tehtiin opetuskieleksi, ja Viipurin kymnaasista lähteneille oppilaille myönnettiin erikoisoikeudet venäjänkielen opettajanvirkoihin koko maassa sekä erityisiin siviilivirkoihin Viipurin läänissä. — Samoin määrättiin, että vasta ainoastaan synnynnäiset venäläiset taikka Viipurin kymnaasin käyneet pääsisivät venäjänkielen opettajiksi maan oppilaitoksiin ja venäjänkielen edistämistä varten oli maan molempiin hiippakuntiin otettava saman kielen tarkastaja, jonka tuli olla synnynnäinen venäläinen.

Selitettävissä on, ettei tätä pääpiirteissään näin rakennettua koulureformia, niin hyvää tarkoittava kuin se monessa suhteessa olikin, vastaanotettu aivan yksimielisellä ihastuksella.

* * * * *

Sillaikaa kuin edellä mainittuja suuria yhteiskunnanuudistuksia juuri toteutettiin, sattui äkkiä Suomen oloihin hyvin syvällisesti koskeva tapaus, joka levitti surua yli kaiken Suomenmaan. Ministerivaltiosihteeri, kreivi Robert Henrik Rehbinder, kuoli ainoastaan muutamia päiviä sairastettuaan Pietarissa maalisk. 8 p. 1841. Yliopiston riemujuhlassa, — jonka aikana hän itse riemupäivänä täytti 63 vuotta — oli hän puolta vuotta sitten täysissä voimissa ollut läsnä jo kun siis tuo suuri surunsanoma nyt Helsinkiin saapui, herätti se synkkää mieltä, jonka vielä hyvin muistan. Niin melkein rajatonta luottamusta, niin yksimielistä luottamusta, kuin mitä joka tilaisuudessa, kaikissa piireissä osotettiin tälle Suomen puolustajalle valtaistuimen ääressä uuden yhtymisen alusta asti, sellaista ei ole tietenkään moni valtiomies koskaan nauttinut.

Hänen kerran käydessään Helsingissä 1838 pantiin hänen kunniakseen hänen syntymäpäivänään toimeen päivälliset, joissa esitetyssä tilapäisessä laulussa m.m. sanottiin:

Beskyddare af Suomis bygder
Med altar i hvar Finnes bröst,
— — — — —
I våra kretsar, kojor, salar
Dig egnar tacksamhet sin gärd
Och eko ifrån våra dalar
Förkunnat har, att du är värd
De Finska hjertans högsta gärd.[10]

Nämä säkeet eivät silloin olleet senaikuista tavallista imartelua, vaan niissä lausuttiin, mitä koko maa tunsi ja ajatteli.

"Kreivi Rehbinder oli" — niin kirjoitti hänen ystävänsä C. Walleen Finl. Allm. Tidn:ssä julkaisemissaan muistosanoissa, joita yleisesti hyväksyen luettiin — "kunnian mie sanan täydessä merkityksessä, kunnian mies ritarillisilta mielipiteiltään ja jalolta sydämmeltään. Hänellä kenties ei ollut sitä laajaa, luovaa neroa, joka yhdellä silmänluonnilla huomaa ja käsittää kaikki ja pelottomassa innossa rientää tarkoitustaan kohden; vielä vähemmän sitä sielun levotonta toimeliaisuutta, joka esiintyy alinomaa uusissa ehdotuksissa, herkeämättömässä halussa uudistaa ja parantaa. Mutta hänellä oli suuressa määrin toinen usein hyödyllisempi joskin vähemmin loistava ominaisuus: hän käsitti hyvin ja punnitsi tyyneesti niitä asioita, joita hänelle esitettiin. Varma oli hänen arvostelukykynsä, puhdas hänen tahtonsa eikä koskaan sivutarkoitukset hänen toimiaan häirinneet". —

"Kreivi Rehbinderin virkaura", jatkoi elämäkerrankirjoittaja, "ei ollut helppo ura. Siihen vaadittiin juuri hänen luonteenominaisuuksiaan, kun täytyi yhtaikaa säilyttää hovin ja maan arvonanto, — ja hän sen säilytti. Tosin olivat hänelle hallitsijan jalot aikeet ja hyväntahtoisuus sitä maata kohtaan, jota hän edusti, aina varmana tukena, vaan eihän kaikki voinut lähteä korkeimmasta vallasta. Ministerivaltiosihteerin velvollisuus oli valmistaa kaikki, mikä oli toimitettava; hankkia luottamusta kotimaassa ja sen ulkopuolella, tasoittaa, oikasta ja ohjata kaikki parhaimmin päin. Kuinka paljo hänellä olikaan tasoitettavaa! kuinka monia vaikeuksia voitettavana, kuinka monia ennakkoluuloja, joita osaksi täytyi säästää, osaksi voittaa! kuinka monia epäilyksiä, tapoja ja vanhoja käsityksiä, joita täytyi vastustaa! Tätä eivät kaikki voi kuvitellakaan. Mutta — emme epäile sitä sanoa — koko hänen julkinen elämänsä oli eräissä suhteissa henkistä taistelua, josta hän kyllä voittamattomana suoriutui, mutta ei aina haavoittumattomana, Hänen tunnettu rehellisyytensä, varovaisuutensa, kykynsä huomata, milloin ja miten hänen kussakin tapauksessa oli toimittava; hänen korkea sivistyksensä, hänen rikas kokemuksensa, hänen suuri maailmantuntemuksensa — se kaikki yhteensä toki riitti pelastamaan häntä vaaroista, joista harvat hänen tilassaan olisivat pelastuneet ja joita, ne kun olivat yleistä laatua, sitä tarkemmin täytyi varoa. Kreivi Rehbinderin ansiot tässä suhteessa ovat vähimmin huomatut, mutta ne eivät siltä ole vähintä tunnustusta ansaitsevat." — —

Vainajata surtiin ja se suru pukeusi monenlaisten kunnianosotusten muotoon. Kun hänet haudattiin Pietarin ruotsalaisen seurakunnan kirkossa oli m.m. silloinen perintöruhtinas Aleksander saapuvilla, Kun ruumis senjälkeen vietiin Suomeen, haudattavaksi Paimiossa olevaan perhehautaan lähelle Viksbergin perhekartanoa, ja ruumissaatto kulki Viipurin kaupungin kautta, silloin koko virkamieskunta, porvaristo ja muu yleisö kellojen soidessa sitä seurasi. Yliopisto vietti samana vuonna syksyllä (lokak. 1 p.) surujuhlan entisen v.t. kanslerinsa kunniaksi: ruotsalaisen muistopuheen piti Linsén, jotapaitse juhlassa oli laulua ja soittoa. Ja muuatta kuukautta myöhemmin panivat suomalaiset kansalaiset alulle rahojenkeräyksen muistorahan teettämistä varten. Se teetettiinkin: toisella puolella oli Rehbinderin rintakuva, toisella kirjoitus: Viro meritis de patria inclyto pietas civium.

Parhaimman muistokuvan on Rehbinder kumminkin itse itsestään piirtänyt teoksessaan "Souvenirs de ma vie", joita ei vielä ole julaistu, mutta joiden sisällöstä Rob. Castrén on tärkeimmät kohdat käyttänyt "Kuvauksissaan Suomen uudemmasta historiasta".

* * * * *

Kreivi Rehbinderin kuoltua tuntui siltä, kuin Suomen kohtalo olisi tuuliajolle joutunut. Kuka hänen sialleen tulee? niin kysyttiin. Jospa edes Haartman sinne joutuisi! kuultiin lausuttavan, eikä Haartman kumminkaan suinkaan ollut suosittu mies. Lähinnä vainajaa oli viime aikoina hänen apulaisenaan ollut kreivi Aleksander Armfelt. Luonnollisesti tämä siis ensiksi määrättiin virkaatekeväksi, — muutamien viikkojen perästä hän nimitettiin varsinaiseksi ministeri-valtiosihteeriksi. Kaikki tunnustivat uuden ministerin nerokkaan järjen ja etevät hovimiehenlahjat; mutta luultiin, että häneltä puuttui taipumusta vakavaan työhön ja valtiomieskokemusta. Hän oli kohonnut kenraalikuvernöörien Steinheilin ja Zakrevskin ajutanttina ja sittemmin monta vuotta ollut Suomen pankin pankintirehtöörinä, ennenkuin hän Pietariin Rehbinderin apulaiseksi määrättiin. Eikä voitanekaan kieltää, että hänen ensi aikoinaan Suomen asiain tärkeimmät esitykset luistivat kenraalikuvernöörin käsiin. Mutta hän kasvoi korkeassa virassaan, jossa hän sittemmin lähes 35 vuotta pysyi. Olosuhteet hänet kypsyttivät ja vuosien kuluessa opittiin yhä enemmän pitämään arvossa hänen suurta valtiomiestaitoaan ja hänen rehellistä, isänmaallista mieltään. Ja vasta hänen kuoltuaan on täydelleen oivallettu, mitä kreivi Armfelt oli Suomelle ollut ja mitä se hänessä oli menettänyt.

* * * * *

Yliopiston kanslerinviran hoidon oli kreivi Rehbinder puoltatoista kuukautta ennen kuolemaansa saanut luovuttaa suuriruhtinaalle, perintöruhtinaalle Aleksanderille, joka vakinaisena kanslerina nyt itse sen viran haltuunsa otti. Samana vuonna, huhtik. 28 p:nä 1841, meni perintöruhtinas naimisiin Maria Aleksandrovnan, Hessin-Darmstadtin prinsessan kanssa, jota iloista tapausta juhlallisesti koko valtakunnassa vietettiin, ja niin Helsingissäkin, jossa oli paraadit, ilotulitukset ja tanssiaiset kenraalikuvernöörin apulaisen luona. Erityisesti yliopisto muutamia päiviä myöhemmin (Aleksandranpäivänä toukok. 3 p:nä) vietti korkean kanslerinsa ilopäivää yliopiston juhlasalissa, jonne rehtori oli yliopiston piirit latinankielisellä ohjelmalla kutsunut ja jossa lakitieteen professori V. G. Lagus piti latinaksi puheen.

Seuraavana kevännä, toukok. 27 p:nä, sai Suomen pääkaupunki ensi kerran vastaanottaa saman perintöruhtinaan, vastaisen keisari Aleksanteri II:sen, vieraanaan. Yleinen innostus, joka aina oli suuri korkeiden vierasten käydessä, nousi ylimmilleen kun nähtiin tuon 24-vuotiaan ruhtinaan jalo, korkea vartalo ja koko hänen olentonsa miehevä, tyyni käytös. Hän viipyi, ensin Viaporissa käytyään, täällä kaksi kokonaista päivää, tarkasti kaikki julkiset laitokset, oli kanslerina saapuvilla eräässä konsistorionkokouksessa sen puheenjohtajana,[11] piti ystävällisen venäjänkielisen puheen ylioppilaskunnalle, katseli sotaväen paraatia Senaatintorilla, — ei kukaan voinut silloin ennustaa, että hänen kuvapatsaansa kerran kohoisi samalle torille Suomen kansan pystyttämänä, vielä vähemmin miksi se pystytettäisiin! — kävi Seurahuoneella "maan puolesta" toimeenpannuissa tanssiaisissa ja tanssi siellä, ja oli vielä 29 p. illalla läsnä kenraali Thessleffin Kaivohuoneella pitämässä tanssi-iltamassa. Se oli kaunis ilta, sen muistan kauan. Kaivopuisto oli väkeä täpösen täynnä; tiettiin, että perintöruhtinas aikoi iltamasta suoraan soudattaa itsensä höyrylaivaansa, joka odotti ulkopuolella viedäkseen hänet Pietariin, ja jokainen tahtoi vielä vilaukselta nähdä tuon ihaillun ruhtinaan. Ja jo aikusin, noin k:lo 9, lähti tämä iltamasta vaunuissa ajamaan puiston läpi kylpylaitoksen luona olevalle venhesillalle. Raivoisasti hurraten syöksi koko väkijoukko jälestä; iltamassa olleetkin riensivät rantaan, naiset juoksivat avopäin tanssiaispuvuissa, — se oli komeaa ja vilkasta nähdä. Ylioppilaat olivat kokoontuneet sille pitkälle, korkealle sillalle, joka kylpylaitoksesta vei pumppuhuoneeseen ja he heläyttivät, kun perintöruhtinas astui venheeseen, tilapäisesti sepitetyn suomalaisen laulun, josta ruhtinas erityisellä mieltymyksellä kiitti. Kun perintöruhtinas nousi Herkules-laivaansa ja tämä samassa lähti liikkeelle, kajahuttivat ylioppilaat vielä kansallislaulun ja loppumattomia hurraahuutoja kuului rannalta viimeisiksi jäähyväisiksi.

* * * * *

Edistymistä ja vauhtia oli huomattavissa monella alalla v. 1840 tienoissa, vaan sanomalehdistön alalla siitä ei voitu kehua. Uhkasipa kehitys tässä kohden jo takaperinkin astua.

Uusi aikakauskirja syntyi kyllä 1841 ja se oli sitä isänmaallista tuulahdusta, joka nyt rupesi tuntumaan, hyvin kuvaava. Se oli "Suomi", isänmaallisia aiheita käsittelevä aikakauskirja, jota useat lämpöset isänmaanystävät, kuten G. Rein, E. Lönnrot, M. Akiander, M. A. Castrén, F. J. Rabbe y.m. rupesivat julkaisemaan ja jota ilmestyi kuusi vihkoa vuodessa, kunnes sen kolmen vuoden perästä Suomalainen kirjallisuudenseura omisti omakseen; sen julkaisuna se elää vieläkin. Sisällöltään se kumminkin alusta asti muuttui arvokkaaksi historiallistieteelliseksi arkistoksi, — sitä ei ole koskaan voitu sanomalehtikirjallisuuteen kuuluvaksi lukea.

Mutta varsinaiset sanomalehdet eivät lisääntyneet lukumäärältään eikä laajuudeltaan. Ainoat suomenkieliset sanomalehdet, joita 30-luvulla aika-ajoittain oli ilmestynyt, Oulun Viikkosanomat ja Sanansaattaja Viipurista, nukahtivat v. 1841 kuluessa (Mehiläinen oli jo aikaisemmin kuollut), niin että nyt ei ollut yhtään ainoata suomenkielistä sanomalehteä. Helsingfors Morgonblad oli Runebergin eroamisesta vuoteen 1840 asti monipäisen toimituksen hallussa, mutta ei ollut sillä toimituksella sanottavia lahjoja eikä harrastusta. Ja Hels. Tidningareissa oli samaan aikaan toimittajana eräs siviilivirkamies, joka hoiti sanomalehteä niinkuin kaikkea muutakin "viran puolesta". Yleisö rupesi jo ääneensä napisemaan ja helsinkiläisten lehtien omistajat huomasivat parhaaksi vuodesta 1841 hankkia uudet toimittajat lehdilleen.

Helsingfors Morgonbladetin otti silloin hoitaakseen Fabian Collan, nuori maisteri, joka jo muutamilla kirjoittamillaan kuvauksilla ja arvosteluilla oli huomiota herättänyt. Tämän miehen heikossa ja raajarikkoisessa ruumiissa asui terve, henkevä, väsymätön sielu, "jota 19:nen vuosisadan tuulahdukset elvyttivät", kuten eräs elämäkerrankirjoittaja hänestä on lausunut. Hän oli altis kaikille ajan harrastuksille, vaan isänmaahan hänen ajatuksensa lähinnä olivat tähdätyt, sen historiaan, sen kieleen, sen kirjallisuuteen: myöskin maan taloudellisia ja yhteiskunnallisia oloja hän harrasti ja tämä lämpönen, isänmaallinen suunta elvytti sitä lehteä, jota hän toimitti. Pääasiallisesti tämä lehti kumminkin seurasi kotimaan kirjallisuutta, arvostellen tunnollisesti sen kaikkia uusia tuotteita. Usein oli lehdessä matkamuistelmia tai kirjeitä Lönnrotilta ja Castrénilta ja runollista lukemista ei Morgonbladetista puuttunut nyt enempää kuin ennenkään. Törnegren, Berndtson, J. H. Roos y.m. kajahuttivat siinä tähän aikaan kanneltaan. Lukijainsa ratoksi Collan piti vireillä toisten sanomalehtien kanssa vilkasta polemiikkia; hänen heikkoutensa oli, että hän siinä usein oli sangen ilkeä. Hels. Morgonbladetin toimittajana pysyi Collan aina vuoteen 1844 asti.

Myöskin Hels. Tidningarein piti 1841 saada uusi toimittaja. Vaan se vaali valitettavasti ei onnistunut. Tohtori Edv. Grönblad, joka toimittajaksi ryhtyi, oli taitava historioitsija, oli perinpohjin tutkinut Nuijasodan aikoja ja arkistoista kerännyt uusia historiallisia lähteitä, mutta päivän tapauksista kirjoittamaan, hoitamaan sanomalehdistön nuijasotaa ja löytämään hetken uutislähteitä, siihen hän ei soveltunut. Lehti joutui nyt ala-arvoon ja seuraavaksi vuodeksi oli taas uusi toimittaja etsittävä.

Muistan vielä, kuinka kerrottiin, että konsuli Vasenius, Hels. Tidningarein kustantaja, oli toimitukseen hankkinut edellisissä vihkiäisissä seppelöidyn Zacharias Topelius nimisen maisterin. Hän oli, kerrottiin, silloin jo kuolleen Uudenkaarlepyyn piirilääkärin poika, joka oli tunnettu Lönnrotin edeltäjäksi suomalaisten kansanrunojen kokoojana ja joka oli julkaissut useita vihkoja vanhempaa ja nuorempaa suomalaista kansanrunoutta. Toimittajaksi valittu nuori mies ei ollut vielä kirjailijana tunnettu, vaan pohjolaisen osakunnan piireissä kehuttiin Topeliusta hyvin lahjakkaaksi mieheksi, jolla oli erittäin näppärä kynä ja joka sujuvasti runoa kirjoitti. Luultiin, että hän toimittajana hyvinkin onnistuisi.

Hels. Tidningarein toimituksen ottikin v:sta 1842 haltuunsa Z. Topelius, joka silloin oli 24 vuotias ja joka siten alotti suuren kirjailijauransa. Kohta huomattiin, että tuolle lehdelle uusi päivä oli sarastanut. Hänen kynänsä oli niin kevyt, niin sulava ja niin sävelikäs; hänen tapansa kertoa niinhyvin pieniä kuin suuria asioita oli niin miellyttävä, niin hauska; hänellä osottautui olevan harvinaiset runoilijanlahjat, jotka ilmenivät niissä pienissä runoelmissa ja kertomuksissa, joita hän heti rupesi sirottelemaan lehtensä palstoille; ja niin lämpöinen, niin isänmaallinen henki huokui kaikista hänen kirjoituksistaan, — se oli jo heti enemmän kuin lupaavaa. Lehden lukijakunnan suurelle osalle tuntui tuo uusi toimittaja aluksi kenties liian nuorelta, haaveilevalta ja runolliselta, — hänen ensi vuotenaan tilaajamäärä yhä laskeusi samalla kuin Morgonbladetin nousi. Mutta kun Topelius seuraavana vuonna säännöllisillä kuukauskirjeillään, "kirjeitä luutnantti Leopoldille", joissa hän käsitteli kaupungin ja maan uutisia keveässä muodossa, loistavalla tavalla pani kronikkain kirjoittamisen alulle sanomalehdistössämme, ja kun hän sitten rupesi julkaisemaan suurempia kertomuksiaan, Välskärin kertomuksia ja muita, (joista myöhemmin vielä saan puhua), silloin hän tiesi, että hänellä oli lukijakuntaa.

* * * * *

Kansallisuusasian kieliä näppäiltiin 1840-luvun ensi vuosina silloin tällöin sanomalehdissä, mutta hyvin heikosti. Vaan voimakkaampia ääniä rupesi jo kuulumaan muilta tahoilta.

Erityistä huomiota herätti eräs lausunto suomenkielen asemasta, jonka kunnioitettava professori G. Renvall — Ulvilan rovasti ja suuren suomalaisen sanakirjan tekijä — julkaisi silloin ulosantamansa "Suomen kieliopin" esipuheessa. Hän kertoi, kuinka Suomenkielen kohtalo seitsemän vuosisataa oli ollut ja yhä vielä oli uhkaavain pilvien peitossa. Suomenkieli ei ole koskaan saanut, lausui hän, itsenäisesti kehittyä eikä sivistyskieleksi kohota, "se ei ole saanut olla sen kansan kansalliskielenä, joka itsensä suomalaisiksi kutsuu". Tätä luonnotonta tilaa, on jo "vuosisatoja kestänyt, kansan omaa kieltä on laiminlyöty, sitä on koetettu tukahduttaa ja se on painettu ainoastaan alemman rahvaan kieleksi sekä niiden käytettäväksi, joilla on talonpojan kanssa jotakin tekemistä. Ruotsinkieli on maassa ollut tuomioistuinten, virastojen ja opetuslaitosten kielenä sekä kaikkien sivistyneiden kansanluokkain jokapäiväisenä seurustelukielenä. Tämän johdosta ovat maan säätyläiset hyljänneet ja melkein halveksineet suomenkieltä ja moni ajattelematon herrasmies miltei häpee osaavansa suomea". Tämä seikka on eräissä seuduissa vaikuttanut talonpoikiinkin ja vietellyt heidät jäljittelemään ruotsinkieltä ja siten turmelemaan ja rumentamaan oman kielensä. — Jotta voisimme ehkäistä oman kansalliskielemme enempää rumentumista vaaditaan meiltä hyvää tahtoa, jatkoi Renvall, ja varsinkin sitä vaaditaan yhteiskunnan korkeimmilta. Mutta valitettavasti on terve ymmärrys tässä kysymyksessä jo niin hämmentynyt, "että moni muuten oikeinajatteleva ja maan vastaista etua vakavasti harrastava mies on ruvennut katsomaan ei ainoastaan mahdottomaksi auttaa suomenkieltä sen syvästä alennuksesta, vaan suorastaan vahingolliseksi ja kansakunnan kehitykselle esteeksi, jos kauan laiminlyöty suomalainen äidinkieli asetettaisiin luonnollisiin oikeuksiinsa ja korotettaisiin kansallissivistyksen esittäjäksi. Näytään uskovan, että se ei olisi mahdollista muilla ehdoilla, kuin että toiset kielet, joita maan sivistyneet asukkaat käyttävät, kokonaan syrjäytettäisiin, joka ei ainoastaan ole mahdotonta vaan joka olisikin kovin haitallista. Mutta suomenkieli ei tarvitse niin kallista uhria; se on aikojen kuluessa tottunut tyytymään kohtuullisiin etuihin. Se pyytää vain, etteivät myöhemmin tulleet vieraat ja suojelijat kokonaan ajaisi sitä pois isäinsä talosta". Aluksi ei tarvita muuta, kuin 1:ksi että suomenkieli saatetaan kaikkiin oppilaitoksiin, ei vielä opetuskieleksi, vaan kaikille oppilaille pakolliseksi opetusaineeksi, ja 2:ksi "että suomenkieltä kaikissa maan tuomioistuimissa ja virastoissa edes senverran vastaiseksi ruvettaisiin käyttämään, että suomenkielisten asianosaisten sallittaisiin sekä suullisesti että kirjallisesti käyttää suomenkieltä, jota viranomaisten siis pitäisi täydellisesti ja ilman tulkkia ymmärtää. Nämä kaksi etua riittäisivät suomenkielelle vastaiseksi, eikä nykyisiä laitoksia eikä käytännössä olevaa työjärjestystä tarvitseisi ensinkään muuttaa. Sadan vuoden perästä jälkeläisemme keskenään sopikoot ja päättäkööt, mitä enempää tämän asian suhteen olisi tehtävä." — Suomenkielen edistämiseksi vaati, hän vielä, että maan sivistyneiden asukkaiden pitäisi avustaa "koulujen perustamista rahvaan lapsille, joissa kouluissa opetusta ainoastaan suomeksi annettaisiin työväelle hyödyllisissä opetusaineissa". Silloinen kansanopetus rajoittui uskonnonopetukseen ja sisälukuun. "Mutta muuten on jokaiselle kansalaiselle tarpeellinen ymmärryksen kehittäminen ja käytännöllisessäkin elämässä tärkeä taitaminen, kuten kirjoitus, luvunlasku y.m., kokonaan laiminlyöty mikäli suomalaiseen rahvaaseen tulee. Sen lisäksi tulee vielä", niin kirjoitti Renvall lopuksi, "se epäkohta, että Suomen kansa sellaisten maahan tuotujen ja käytäntöön otettujen kielten kautta on, melkein kuin ylipääsemättömällä aidalla, erotettu kahteen eri toisilleen vastakohtaiseen ja usein vihamieliseen osastoon, nimittäin herrasmiehiin ja rahvaaseen; josta hajaannuksesta sitten se sisällinen kateus, epäluulo ja vastenmielisyys on kasvanut, joka usein yleisissä kokouksissa, kuten pitäjänkokouksissa, näyttäytyy ja hidastaa kaikkia hyödyllisiä yrityksiä, joita olisi edistettävä yksimielisyydellä ja sisällisellä hyväntahtoisuudella".

Tämä lausunto, jonka Hels. Morgonbladetkin julkaisi, herätti tarpeellista huomiota. Sitä ei vastustettu, mutta eräissä virkamiespiireissä se ehkä tuntui vähän rauhaa häiritsevältä.

Melkein yhtä suorapuheisesti kuin Renvall puhui Suomalaisen kirjallisuuden seuran puheenjohtaja, prof. Gabr. Rein, seuran vuosipäivänä 1842 pitämässään esitelmässä, joka heti senjälkeen julkaistiin aikakauskirjassa "Suomi". Tässä esitelmässään käsitteli hän historiallisesti "Suomen kansalliskirjallisuuden kehitystä ja sen vastaisen jatkamisen tarpeellisuutta" ja lopetti esitelmänsä näin: "Mitä tulee meidän, mitä tulee suomalaisten ja etupäässä sivistyneiden suomalaisten tehdä kansallisuutemme säilyttämiseksi ja kehittämiseksi? Tuleeko sivistyneen luopua sivistyksestään? tuleeko meidän hyljätä se kieli, joka näihin asti on meille sivistyksen lahjat tarjonnut? onko kaikki valistus näistäpuolin suomenkieliseksi puettava? — Ei tosin niin; sivistys on liiaksi kehittynyt, jotta sivistymätön suomenkieli heti voisi muuttua sille käytettäväksi välikappaleeksi: sillä tavoin palaisimme takaisin keskiajan barbaarisuuteen. Mitä on meidän siis tehtävä? Vastaus ei minusta näytä vaikealta: tie, jota meidän on kuljettava, on jo viitoitettu. Viimeisinä kolmenakymmenenä vuotena on ennen tuntematon harrastus suomenkielen hyväksi herännyt. — — — jatkettakoon tällä näin aletulla uralla, työskennelköön jokainen, joka ei häpee suomalaisen nimeä — ja niiden lukumäärä onneksi harvenemistaan harvenee — kykynsä mukaan, puheessa, kirjoituksessa tai toiminnassa, tuon yhteisen päämäärän hyväksi, kansallissivistyksen kehittämiseksi ja edistämiseksi: pyhittäköön jokainen virkansa ja voimansa kansalleen, josta hän on lähtösin, elköönkä kukaan epäilkö, jos odotettuja tuloksia ei heti näkyisikään. Kansojen kasvattaminen edistyy hitaasti. Meidän silmämme eivät saane nähdä sen puun kasvavan, jonka olemme istuttaneet; mutta ehkä siitä lapsenlapsemme saavat iloita ja nauttia sen varjosta. Jos näet isänmaallisen, kotimaan juuresta lähteneen sivistyksen harrastus herää, säilyy ja kasvaa, jos koulut, samalla kuin opettavat nuorisolle eurooppalaista sivistystä, opettavat sitä myöskin lähestymään kansaa, kansan kielen ja kansan ajatustavan ja luonteen tarkemman tuntemisen kautta, ja jos näitä opetuksen tarjoomia tilaisuuksia tunnollisesti hyväksikäytetään, jos kaikkia näitä apuneuvoja siten vakavasti viljellään, niin koittanee vielä syntymättömälle polvelle se päivä, jolloin Suomen kieli omistaa sijansa maapallon sivistyneiden kielten joukossa, päivä, jolloin ei tarvitse aristella kohottaa kansan käyttämä kieli sivistyskieleksikin, jolloin sivistynyt, palaten halveksittuun kotitaloonsa, sovinnollisesti ojentaa kätensä niin kauan takapajulla olleelle, mutta peritylle kielelleen uskollisena pysyneelle veljelleen; päivä, jolloin se hajaannus, joka nyt kielieron kautta vallitsee Suomen kansassa, samoin kuin monet muut sitä rasittaneet, mutta uutteruudella ja ponnistuksilla voitetut kovat kohtalot, on jäävä pelkäksi muistoksi, muistoksi siitä valmistusajasta, joka vei todelliseen ja pysyvään kansalliseen sivistykseen".

Vilkkaan vastakaijun saivat nämä sanat kaikkien nuorten ja ajan riennoille alttiiden miesten mielistä. Ne edustivat lämpösesti ja rehellisesti sitä käsityskantaa, johon n.s. suomalaiset pyrinnöt silloin olivat ehtineet.

* * * * *

Saavun nyt siihen aikaan, jolloin pääsin ylioppilaselämään mukaan.

Jo paljoa aikusemmin oli opettajani, Frans veljeni, ja minun välillä sovittu siitä, että minun lopulla syyslukukautta 1842 piti suorittaa ylioppilastutkinto ja opinnot olivat jo hyvissä ajoin sitä varten järjestetyt.

Pieni, arvaamaton seikka yritti kumminkin tekemään tyhjäksi tämän suunnitelman. Lopulla vuotta 1841 ilmestyi näet muiden sen ajan venäjänkielen edistämistä tarkoittavain toimenpiteitten yhteydessä eräs asetus, joka teki venäjänkielen taidon välttämättömäksi ylioppilastutkinnossa kaikille muille kuin niille, jotka olivat lähteneet kymnasien oppi-osastoilta. Venäjänkieli oli siis välttämätön minunlaiselle privatistille, enkä ollut koskaan tätä kieltä nimeksikään lukenut, niin, en aakkosiakaan edes varmasti tuntenut. Mutta tyyneesti kohtelin tätä vaikeutta ja päätin uhrata osan lähestyvää kesää lukeakseni Akianderin kieliopin ja nuo 72 pakollista sivua Ehrströmin ja Ottelinin venäjänkielen oppikirjasta. Melkein opettajatta tuon kurssin parissa kuukaudessa luinkin, käänsin nuo tunnetuiksi tulleet harjoituskertomukset, ja tulos oli, että sitten tutkinnossa sain tutkijalta, Akianderilta, erittäin kiittävän arvosanan. Mutta siihen venäjänkielen opinnot minulta keskeytyivätkin täksi elämäksi.

Ylioppilastutkinnossa suoriusin muutenkin onnellisesti ja jouluk. 14 p. 1842 — se oli epäilemättä elämäni tärkeimpiä päiviä — julisti filosoofisen tiedekunnan silloinen dekanus, prof. J. M. af Tengström, minut kiitoksella hyväksytyksi arvokkaaksi akateemiseksi kansalaiseksi.

Muiden kanssa en paljo saanut jakaa ylioppilaaksi pääsemisen onneani enkä riemuani, kun kultalyyryn lakkiini sain. Ollen privatisti ei minulla ollut koulutovereita, lähempiä ystäviä ei minulla ollut monta ja niistäkin sattuivat toiset, kuten minua ijässä lähin veljeni, olemaan poissa. Vastaanotettuani onnittelut kodissani ja perheen keskuudessa, riemastutin mieleni vinttikamarissani polttamalla poroksi vanhan kiusanhenkeni, Euklideen "Elementat". Ja sen sijaan ostin Lénströmin silloin uuden Ruotsin kirjallisuudenhistorian, (joka oikeastaan oli pelkkä kirjallisuuden luettelo) ja rupesin siihen merkitsemään kaikkia niitä tuhansia kirjoja, joita isäni kirjastossa oli, — sen tunsin jo tarkoin. Semmoiset olivat minun ylioppilaskekkerit.

* * * * *

Nyt sopinee minun luoda muistosilmäys erinäisiin yliopiston henkilöihin ja oloihin ylioppilaaksi tuloni ajoilta.

Alan huipusta. Varakanslerina taikka oikeastaan v.t. varakanslerina oli jo kauan ollut silloinen kenraalikuvernöörinapulainen, kenraali Aleksander Amatus Thessleff. Ollen viipurilainen syntyjään, oli hänen elämänuransa nuoruudessa ollut Venäjän pääesikunnassa hyvin loistava. Kapteenina oli hän ottanut osaa v:n 1807 sotaretkeen Napoleonia vastaan ja myöskin Suomen sotaan, taistellen useissa tärkeissä otteluissa suomalaista sotajoukkoa vastaan. Oltuaan vielä vuosina 1812-14 sotaretkillä Napoleonia vastaan oli hänestä tullut Suomeen sijoitetun venäläisen jalkaväkiosaston päällikkö ja siinä toimessa ollen pääsi hän jo 1828 yliopiston v.t. varakansleriksi. Siitä virasta oli hän vapautettuna sillaikaa kuin hän komensi sotaväen osastoa Puolan sodassa, vaan se uskottiin hänelle uudelleen v. 1832. Seuraavana vuonna hänestä myöskin tuli kenraalikuvernöörin, ruhtinas Mentschikoffin, apulainen ja edusti hän siis korkeinta valtaa Suomen pääkaupungissa, jossa ruhtinas ei itse koskaan ollut muuta kuin käymäseltään. — Thessleff oli nyt vähän päälle 60 vuoden ikäinen mies, lyhyt ja pieni, tukka valkoinen, kasvonpiirteet puhtaat ja hienot. Hän ei kiivastunut koskaan muulloin, kuin luullessaan tavanneensa joitakin yhteiskuntaa mullistavia aatteita, jotakin itsenäisyyttä taikka tottelemattomuutta korkeinta valtaa vastaan: silloin saattoi hän raivostua, jopa tarttua miekankahvaansakin ja jo uhata lähettää vihansa esine "Siperiaan". Sellaiseen vihaan leimahti hän eri syistä useita tunnettuja henkilöitä kohtaan, kuten Nordströmia, Cygnaeusta. Snellmania, L. Stenbäckiä y.m. Mutta viha meni nopeasti ohi ja uhatusta tuli pian hänen "hyvä ystävänsä". — Kenraalikuvernöörinapulaisena oli hän erityisesti saanut toimekseen olla puheenjohtajana senaatissa ja sen istunnoissa hän innolla olikin läsnä. Niinikään hän, yliopiston hallintomiehenä, piti velvollisuutenaan olla usein läsnä konsistorion kokouksissa, väittäjäisissä ja luennoillakin. Luennoilla tapahtui joskus, että varakansleri vähäksi aikaa keskeytti professorin ja rupesi murtavalla ruotsinkielellään kertomaan kuulijoilleen joitakin lapsellisia muistoja tietovarastostaan. Niin oli hän kerran prof. Reinin historian luennolla kertonut, kuinka hän jollakin sotaretkellään oli joutunut Napoleonin läheisyyteen ja kuinka hänen vihansa tuota maailmanhävittäjää kohtaan, joka oli uskaltanut uhata hänen keisarinsakin valtakuntaa, silloin oli ollut kuohumispisteessä. — Kenraaliksi jo ehdittyään oli hän Hämeestä nainut erään ruununvoudintyttären, kauniin ja jalon naisen, joka halvasta syntyperästään huolimatta osasi mitä arvokkaimmalla tavalla olla emäntänä tanssiaisissa Nikolain päivänä ja muissa juhlissa, joita siihen aikaan säännöllisesti pidettiin kenraalikuvernöörin talossa. Näissä pidoissa näki koko suurta säästäväisyyttä harjoitettavan; muutenkin oli Thessleffin perin säästäväinen luonne antanut aihetta moniin hassunkurisiin juttuihin ja kertomuksiin, joista toiset kai olivat tosia, toiset tekaistuja; mutta tämän heikkouden ihmiset hänelle mielellään antoivat anteeksi hänen monien hyvien ja kunnioitettavain ominaisuuksiensa vuoksi. — Kenraali Thessleff pysyi korkeassa virassaan aina vuoteen 1847 asti, jolloin hän pyynnöstä sai eronsa ja asettui Juustilan tilalleen lähelle Viipuria. Vielä samana vuonna hän kuoli syntymäkaupungissaan Viipurissa.

Yliopiston rehtorina oli, jo toista kolmivuotiskautta, edellä jo ennen usein mainittu anatomian ja fysiologian professori, kolleegineuvos Nils Abraham Ursin. Silloisissa olosuhteissa, jolloin ankaraa poliisivaltaa pidettiin tarpeellisena ja täkäläinen korkein hallintomies helposti oli hallittavissa, oli rehtorilla hyvin mahtava asema yliopistossa. Johdettuaan ja järjestettyään v. 1840 juhlallisuudet niin onnellisesti, oli Ursin korkeampain viranomaisten taholta voittanut melkein rajattoman luottamuksen ja hänen saamansa runsaat, lisätyt "edustusvarat" sekä hänen laaja lääkärintoimensa saattoivat hänet tilaisuuteen harjoittamaan suurenmoista vieraanvaraisuutta. Hän kyllä oivalsi, että se oli paras keino rauhoittaa sekä levottoman nuorison että vastustushaluiset virkaveljet. Hänen uudessa talossaan Pohjois-Esplanaatinkadun varrella (sittemmin vapaaherra Nordenstamin talo) oli yhtenään päivällisiä ja illallisia yliopiston opettajille sekä tanssipitoja, "makkarajuhlia" ja muita kestejä sadoille ylioppilaille. Eikä kukaan voinut valittaa makkarain eikä muiden nautintotavarain laatua eikä määrää. Kaikkia oli riittävästi ja hyvää ja "Täti" — sillä nimellä mainittiin Ursinia naismaisen äänensä vuoksi varsin yleisesti — itse oli aina ystävällinen ja kohtelias. Ylioppilaat tanssivat, lauloivat, söivät ja joivat sydämmen pohjasta eikä heistä voinut sillä hetkellä ainakaan tuntua muulta, kuin että tämä rehtori sentään oli monessa suhteessa hyvä mies. Ja professorit unhottivat Ursinin kukkuraisten pöytien ääressä yhtä ja toista, jota heidän oli sulatettava konsistorion pöydän ääressä. Sillä tässä pöydässä ei muiden ääni kuin rehtorin, vaikka se hieno olikin ja naisellinen, päässyt kuuluville. Jos Ursin ei houkuttelemalla ja viekkaudella saanut enemmistöä tuumilleen, niin ei hän aristellut mahtivaltaankaan turvaantua, toisinaan syrjäyttäen kaikki asetukset ja lailliset järjestykset. Siitä ne johtuivat nuo kiivaat riitaisuudet, joita siihen aikaan kerrottiin konsistoriossa tapahtuneen ja joissa J. J. Nordström voimakkaasti edusti vapaamielisiä aatteita ja laillisia muotoja ja vastusti Ursinia. Näistä riitaisuuksista, jotka päättyivät siten, että Ursinia ei enää 1845 valittu rehtoriksi — silloin hän toki jäi vähemmistöön! — ja Nordströmin siirtymisestä vähän sen jälkeen pois yliopistosta ja Suomesta, saan jälempänä muutamia muistoja kertoa.

Vararehtorin toimia hoiti "Suomen yleisen lainopin" professori, Vilhelm Gabriel Lagus, ja hänestä myöskin Ursinin jälkeen tuli rehtori. Tämän talo (Kolmikulmatorin varrella) oli rajakkain isäni talon kanssa; hänellä oli poikia, joista toiset olivat veljeni, toiset minun ikäisiä ja me pojat olimme tietysti rakentaneet tuttavuutta puutarhain välisen aidan päällitse tai lävitse. Varhaisimmista vuosistani olin siten läheinen tuttu sanotun professorin perheessä. Tuo perhe oli niin läpeensä akateeminen professorinperhe, kuin ajatella voi. Isännän, tuon korkeasti oppineen professorin, velivainaja oli myös ollut professori, ensiksi filosofiassa ja sitten jumaluusopissa; hänen puolisonsa, entisen professorin ja varakanslerin, arkkipiispa Tengströmin tytär, oli hänkin kasvanut ylhäisimmissä akateemisissa piireissä. Talon lapsista ei yksikään koskaan lie ajatellut muuta, kuin pyrkiä oppineiksi miehiksi ja professoreiksi, — kaikilla oli siihen myöskin lahjoja ja tarmoa.[12] Alakerta talon päärakennuksessa oli varattu isälle, jonka rikkaat kirjastot ja suuret arkistot tarvitsivat paljo tilaa; yläkerrassa asuivat perheen lukuisat naisjäsenet; piharakennuksessa harjoittivat pojat erittäin uutterasti lukujaan.

Ukko Lagus, joksi häntä usein kutsuttiin, oli hyvin monipuolisesti oppinut mies. Nuorempana oli hän lukenut verkalleen ja viettänyt iloista elämää Upsalassa, ollen m.m. virkeä jäsen "Vitterhetens Vänner" (Kaunokirjallisuuden ystävät) nimisessä yhdistyksessä, jossa n.s. fosforistinen liike ensiksi Ruotsissa ilmeni ja jossa hänen rinnallaan Hammarsköld, Rääf, Livijn, Atterbom y.m. kirjallisia voimiaan mittelivät. Suoritettuaan Upsalassa lainopillisen tohtorinarvon oli hän palannut kotimaahan ja kohta saanut opettajanviran lainopillisessa tiedekunnassa, ensin väliaikaisesti, sitten vakinaisesti. Yli neljäkymmentä vuotta oli hän kaikenkaikkiaan maan juristien tärkein opettaja; hän opetti heitä julkisissa, yksityisissä ja aivan yksityisissä ("privatissima") luennoissa, jotka olivat pakolliset ja joissa hän luki niinhyvin siviili- kuin rikoslain säädäntöä ja hänen vaikutuksensa maan tuomarikunnan kasvattamisessa on siis ollut suuri. Vaan vaikka hän olikin etevä lainoppinut, harrasti hän kumminkin halukkaimmin isänmaan historian tutkimista. Arvattavasti hänen appiukkonsa, piispa Tengströmin, esimerkki oli kääntänyt hänen harrastuksensa sinnepäin. Ensiksi oli hän tutkinut Suomen lainsäädännön historiaa, vaan ulontui pian kirkkohistorian ja sitten aatelissukujen sekä aatelistilojen vaiheita tutkimaan. Väliin teki hän tutkimusmatkoja Ruotsin arkistoihin, mutta varsinkin oli hänen tapansa kesälomalla matkustella maaseudulla, etsiäkseen kirkkojen ja herrastalojen arkistoista lähteitä kuluneiden aikojen valaisemiseksi. Näillä matkoilla löytämänsä arvokkaat asiakirjat otti hän tavallisesti lainaksi mukaansa Helsinkiin, jossa hän kopioitti ne lakitieteen ylioppilailla taikka muilla vapaaehtoisilla kirjureilla. Tällä tavalla pääasiallisesti syntyi hänen suuri arkistonsa, joka sisälsi elämäkerrallisia, sukujaksoisia, maantieteellisiä y.m. kokoelmia. Se, minkä hän itse näistä kokoelmista käytti, on koottuna hänen teoksiinsa "Turun hovioikeuden historia", "Suomen kirkkohistoriaa koskevia asiakirjoja" ja "Tutkimuksia Suomen aateliston suvuista ja tiloista" sekä muihin pienempiin kirjoituksiin. Käsin kirjoitetut kokoelmansa ja asiakirjansa lahjoitti hän ennen kuolemataan yliopiston kirjastolle, kumminkin sillä merkillisellä määräyksellä, että ne olivat sinetöittyinä säilytettävät 50 vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Mitä arvokasta niissä on, se pysyy salassa aina vuoteen 1909 asti.

Klassilliseen kirjallisuuteen oli Lagus hyvin perehtynyt ja oli hän latinaopetuksen suuri harrastaja. Horatius oli hänen mielirunoilijansa: hänen "odejansa" hän usein toisteli. Muinaisaikainen olikin hänen käsityksensä monesta asiasta. Muistanpa, kuinka syvästi minuun vaikutti, kun kerran nuorena ylioppilaana kuulin ukko Laguksen puhuvan kansansivistyksen turmiollisuudesta ja väittävän, että kaikki muu kuin katkismuksen oppiminen tuottaisi onnettomuutta itse tuolle kansalle, että talonpojista ja rengeistä ei saa tehdä puoliherroja, jotka vaativat yhtä ja toista, vaan että heidän pitää saada elää onnellisina työstään ja tietää — melkein niin paljon kuin huutia. Ja yhtä avomielisesti kuin hän lausui kammoksuvansa kaikkinaista kansanvalistusta ja kansanvaltaisuutta, yhtä nöyrästi hän kunnioitti aatelisvaltaa ja kuningasvaltaa silloinkin, luullakseni, kuin historia on esittänyt kaikkein räikeimmät esimerkkinsä. Mutta näiden vanhentuneiden käsitteiden ohessa oli hänessä monta rakastettavaa puolta, joiden kautta hän nuorisoakin saattoi innostuttaa. Hän oli luonteeltaan hilpeä ja leikkisä ja kun hän istui piippu hampaissaan vanhempain tai nuorempain ystäväinsä piirissä ei häneltä koskaan puuttunut puheenaihetta, jota oli sekä hauskaa että hyödyllistä kuulla. Hänen vieraanvaraisessa talossaan, jota useat soitannollisilla lahjoilla varustetut tyttäret vilkastuttivat, oli nuoriso usein koolla ja hyvin siellä viihdyttiin. Savokarjalaisia ylioppilaita kohtaan, joiden inspehtori hän oli, oli hän aina erittäin suosiollinen. Rehtorina (kolmivuosikaudella 1345-48) ei hän suurta vaikutusta saavuttanut, ei opettajissa eikä ylioppilaissa; mutta ei hän niin suurta vihaakaan päälleen koonnut, kuin hänen kahden edeltäjänsä osaksi oli tullut.

Hänen elämänsä viimeiseltä vuosikymmeneltä on minulla vielä tallessa joukko pieniä kirjeitä ja pilettejä, ystävällisiä ja silloin jo ijäkästä muinaistutkijaa kuvaavia. Hän oli näet eräänä kesänä, kun hän perheineen asui maalla ja minä, hänen lähin naapurinsa, olin kaupungissa, valinnut minut "taloudellisten ja kirjallisten asioimistensa päälliköksi hänen ollessaan Helsingistä poissa". Siten uskoi hän minulle useita "tärkeitä tieteellisiä tehtäviä". Sain m.m. mennä en ainoastaan hänen kirjastoonsa, mutta vielä "kaikkein pyhimpäänkin", hänen arkistohuoneeseensa, ottamaan sieltä hänelle lähetettäviksi kirjoja ja asiapapereita, joita tuo vanha setä tilapäisesti tarvitsi. Hän, joka määräsi, että hänen yliopistoon lahjoitetut arkistokokoelmat olisivat pidettävät sinettien takana vielä 50 vuotta hänen kuolemansakin jälkeen, oli niistä tietysti eläessään vieläkin arempi. Lagus käski minun siitä syystä tarkoin katsoa, etteivät käsikirjoitukset "jonkun sattuman kautta joutuisi armottomiin käsiin", kielsi näyttämästä niitä kenellekään, ja käski lähettää ne sinetöidyssä kuoressa sekä antaa postinkuljettajalle "vakava ja samalla hellä varoitus säilyttää niitä kuin silmäteräänsä". Vanhuksen uskomat tällaiset toimet käsitin tietysti kalliiksi luottamustoimiksi, joita koetin mitä omantunnonmukaisimmin täyttää, ja joita vieläkin kiitollisuudella muistelen.

* * * * *

Toinen arkkipiispa Tengströmin vävypoika ja historiallinen oppilas, melkein Laguksen ikäinen ja tämän rinnalla yksi konsistorion vaikuttavimpia jäseniä, oli filosofian professori Johan Jakob Tengström. Hänen työnsä filosoofisen tieteen alalla oli ollut verrattain tärkeä, hän näet ensimmäisenä rupesi meillä opettamaan Hegelin filosofiaa, joka sittemmin useiden vuosikymmenien kuluessa niin mahtavasti meillä ajatustapoihin vaikutti. Mutta kirjallisuuden alalla hän kumminkin oli alottanut akateemisen opettajanuransa ja isänmaan sivistyshistoria oli aina yhä edelleen hänen tieteellisen tutkimuksensa lempiaineena. Molempain Gezelioiden "muistot" sekä elämäkerrallinen teos Suomen yliopiston opettajista olivat hänen tutkimustensa päätuloksia ja ne hänen nimensä kirjallisuudessamme asettavatkin hyvin kunniakkaalle sijalle. — Ulkomuodoltaan oli tämä "filosoofi", joksi häntä kutsuttiin, pieni, kuiva ja laiha, ja elämäntavoiltaan oli hän perin säännöllinen: tasasin askelin nähtiin hänen ulkonakin kävelevän aina samalla tunnilla ja samoja katuja. Yhtä tasasta kuin hänen kävelynsä oli myöskin hänen puheensa. Häntä olisi voinut pitää luonteeltaan kylmänä miehenä ellei hänen ruskean silmänsä katse niin usein olisi kertonut siitä lämmöstä, joka hänen sisässään asui. Lämmin hän olikin kaikille nuorison pyrinnöille, ennen kaikkea isänmaalle ja sen kansalliselle pysymiselle. Runeberg oli hänen lankomiehensä, Nervander oli hänen likeisin ystävänsä, ja hänen varakkaassa talossaan Kruunuhaassa olivat Cygnaeus, Castrén. Lönnrot, Topelius y.m. lahjakkaat miehet jo kauan olleet miltei jokapäiväisiä vieraita. Tämän vanhemman ystäväpiirin lisäksi tuli sitten 1840-luvulla nuorempi, joka kokoutui talon ainoan pojan Robert Tengströmin ympärille, joka varsin yleisesti tunnettiin vilkkaimmaksi, lahjakkaimmaksi, toivorikkaimmaksi kaikista niistä nuorista sieluista, joita sen ajan kansallishenki herätti innostumaan. Tämän Robert Tengströmin lähin ystävä — hänen toverinsa myöskin Pariisissa, jossa Robert niin aikaseen v. 1847 kuoli — oli Herman Kellgren, joka nai Tengströmin perheen kolmesta tyttärestä vanhimman: keskimmäisen tyttären nai P. Tikkanen ja nuorimman M. A. Castrén. Kaikki nämä "kirjalliset avioliitot" solmittiin lyhyen ajan kuluessa (1849-50) ja niiden johdosta vietettiin hääjuhlia, jotka vielä iloisimpinaan muistaa se, joka niissä lie saanut saapuvilla olla. Mutta valitettavasti säälimätön kuolema mursi kaikki nuo siteet melkein yhtä lyhyessä ajassa. Kun vanha "filosoofi" v. 1858 saatettiin hautaan oli hän sinne saanut saattaa, paitsi poikansa, kaksi vävypoikaansa, nim. Castrénin ja Kellgrenin, sekä viimeksi yhden tyttäristään. Se oli ollut liian raskas kuorma hänenkin filosoofisesti tyyneelle mielelleen.

* * * * *

Omituista kyllä löytyi siihen aikaan, paitsi viimeksi mainittua, vielä kaksi hyvin merkittävää professoria, joilla oli Rousseaun etunimet, nim. Johan Jakob Nordström ja Johan Jakob Nervander.

Kun mainitsen Nordströmin, rupee vanha ylioppilaansydämmeni vieläkin tykyttämään; sillä hän oli nuoruuteni lämpimimmän rakkauden, kunnioituksen ja ihailun esine. Minä ja suurin osa akateemisen nuorison parasta puolta ihailin häntä en ainoastaan suurena tiedemiehenä, vaan ennen kaikkea oikeuden ja totuuden miehevänä ja pelottomana tulkkina. Olin jo aikusin saanut häneen tutustua, varsinkin veljeni Fransin luona, jonka kanssa hän läheisesti seurusteli ja hän vaikutti henkilönä nuorukaiseen mahtavasti. Hänen komea vartalonsa, hänen hieno käytöksensä, puheensa, joka usein oli kiivasta ja terävää, mutta aina tietorikasta, selvää ja opettavaa, — se kaikki oli jotakin arkielämässä harvinaista. Ja se ihailu, jonka hänen persoonallisuudestaan sai, lisääntyi yhä sen kautta, mitä hänen julkisesta elämästään ja toiminnastaan kuului. Kerrottiin, miten hän luennoillaan Suomen valtio-oikeutta esitti ja vielä paremmin tiesi yleisö, miten hän konsistoriossa vastusti n.s. "ukkoja", voimakkaasti ja uutterasti taistellen sitä poliisijärjestelmää ja mielivaltaisuutta vastaan, jota yhä enemmän oli ruvettu harjoittamaan. Ken haluaa lähemmin tutustua tuohon pitkälliseen taisteluun hänen ja silloisen rehtorin Ursinin välillä, se löytää siitä tietoja valtioneuvos V. Laguksen tiedeseuralle kirjoittamasta lämpöisestä ja perusteellisesta Nordströmin muistokatsauksesta. Kaikki tämän riidan yksityiskohdat eivät tietenkään konsistorion istuntosalista päässeet ulos tunkeutamaan, vaan kun kiista kehittyi niin pitkälle, että ruvettiin puhumaan Nordströmin eroamisesta yliopistosta ja hänen aikeestaan muuttaa maasta pois, silloin kuohuivat nuorison tunteet yli reunojensa: siitä saan, kertoessani sen ajan ylioppilaskunnan muista elonmerkeistä, vielä tarinoida yhtä ja toista.

Nervander oli varmaankin yhtä lahjakas mies kuin Nordström. Hän oli nerokas sekä tiedemies että runoilija ja samoin oli hän harvinaisen pirteä seuramies: hän viehätti jo ulkonäöllään mutta ennen kaikkea säkenöivällä sukkeluudellaan, jota alinomaa tulvi hänen hienoilta huuliltaan; kauan hänen sanansutkauksensa sananparsina säilyivät. Ylioppilaat osasivat kyllä ihailla häntäkin, mutta tekivät sen etäämmältä: likeisempiin tekemisiin nuorison kanssa ei hän ainakaan minun aikanani joutunut. Yliopiston vanhuksetkin, konsistorion "ukot", ihailivat häntä pakostakin, vaan lemmekästä se heidän ihailunsa ei ollut, päinvastoin, he vihasivat häntä aika kiivaasti. Nervanderin sukkeluuksien nuolet olivat näet sattuneet sekä yhteen että toiseen ja usein luultavasti koko syvästi. He syyttivät häntä oikein ammatti-juonittelijaksi, joka käytti vaikutusvaltaansa toisiin ja korkeimpiin hallintomiehiin saadakseen toimeen milloin mitäkin, josta heidän mielestään oli vähemmin yleistä hyötyä, kuin hyötyä hänelle itselleen. Niin valitettiin, että hän (1838) oli saanut meteorologisen observatorion perustetuksi ainoastaan jotta hän itse pääsisi sen johtajaksi, saisi vapaan asunnon ja hyvän palkan, ja sitten aiheuttanut fysiikan ylimääräisen professorinviran perustamisen itselleen, odottaessaan Hällströmin eroa. Niinikään väitettiin hänen hankkineen itselleen kaikenlaisia muita ylimääräisiä toimia ja rahamääriä. Jos "ukot" olivat monessa suhteessa väärässä, niin lienevät he olleet oikeassa siinä, että Nervander oli juoniin taipuvainen, että hänen kekselijään ja terävän luonteen melkein oli tarve hallita toisia näkymättömillä langoilla ja ohjata heitä mielensä mukaan. Kauan ei Nervander kumminkaan vihamiehiään kiusannut, vasta 43 vuoden ikäisenä kuoli hän äkkiä kuumetautiin maalisk. 15 p. 1848. "Hauta kaikki sovittaa". Ei liene ollut ketään, joka ei olisi pitänyt tätä kuolemantapausta yliopistollemme ja isänmaalle vahinkona. Muistossani säilyy tämä kuolinpäivä tummana surun päivänä vuoden 1848 suurten maailmantapausten kirkastamassa keväässä.

En tahdo väsyttää lukijoita kertomalla tässä yhteydessä vielä useammista henkilöistä. Mainitsematta jääneistä saan vielä tuonnempana puhua.

* * * * *

Kun tulin ylioppilaaksi ilmoittausin Turun osakuntaan. Perhemuistot olivat näet suvussani kaikki Turusta ja veljeni Frans, joka oli Turussa syntynyt, oli samaan osakuntaan kuulunut, jopa useina vuosina ollut sen kuraattorinakin. Sisäänkirjoitus tapahtui alussa kevätlukukautta 1843 osakunnan inspehtorin, silloisen itämaisen kirjallisuuden professorin Gabr. Geitlinin ja kuraattorin, maist. J. O. Strömbergin sekä kymmenkunnan muun osakuntalaisen läsnäollessa. Osakunnan kokoushuone oli silloin, kuvaavaa kyllä, kaupungin raatihuoneen kolmannessa kerroksessa, josta tätä tarkoitusta varten kaksi huonetta oli vuokrattu; poliisikamarin huoneusto oli samassa kerroksessa, ovet vastakkain.

Pienempäin ylioppilasosakuntain elämä oli silloin vielä hyvin vähäpätöistä ja Turun osakunta kuului pienimpäin joukkoon. Läsnäolevia jäseniä oli tavallisesti ylioppilasluettelon mukaan noin neljäkymmentä ja vähän yli. Kokouksia pidettiin kyllä kerran viikossa, mutta suurta huvia ei niissä käymisestä ollut. Inspehtori oli hyväntahtoinen ja hyvinvoipa kunnonmies, vaan osakunnan kokouksiin hän näkyi saapuneen pääasiallisesti saadakseen toimeen latinankielisiä väittelyitä. Latinan puhumista hän näet piti akateemisen sivistyksen pääkappaleena ja sen harjoittamista osakuntaelämän tärkeimpänä tehtävänä. Valitettavasti saivat hänen innokkaat ponnistuksensa tässä kohden aikaan ainoastaan sen, että monet osakunnan jäsenet, niiden joukossa minä, pysyivät poissa kokouksista, peljäten näitä ikävystyttäviä puheharjoituksia. Kuraattori, joka ammattiopinnoiltaan oli lääketieteilijä, mutta sen ohessa harrasti estetiikkaa ja filosofiaa, koetti kyllä saada vireille keskusteluja muistakin aineista, mutta hänen ajatuksensa olivat liian epämääräiset, jotta ne sanottavasti olisivat voineet innostuttaa. Vilkkaampaa elämää kokouksissa herätti joskus, selvillä ja järkevillä mietelmillään joistakin hetken kysymyksistä, maisteri Sven Gabriel Elmgren, joka silloin luki jumaluustiedettä ja josta syksyllä 1844 tulikin Turun osakunnan ja sitten yhdistetyn Länsisuomalaisen osakunnan kuraattori. Nuorempain ylioppilaiden piirissä oli hänellä 1840-luvun myöhemmällä puoliskolla sangen suuri vaikutus.

Varsinaisia esitelmiä noissa kokouksissa verrattain harvoin pidettiin. Laulukuntaa tuossa pienessä osakunnassa ei myöskään voitu säännöllisesti ylläpitää. Mutta Turun osakunnalla oli suurenlainen ja aika arvokas kirjasto, josta osakuntalaisilla, kun yleistä ylioppilaskirjastoa ei vielä oltu perustettu, oli paljo hyötyä. Sen ohessa oli osakuntahuoneissa, aina siihen asti kunnes ylioppilaskunnan lukusali perustettiin, luettavana useita kirjallisia aikakauslehtiä, ainakin kaikki mitä Ruotsissa ilmestyi.

* * * * *

Pohjolaisessa osakunnassa oli, kuten aikusemmin olen maininnut, ensiksi kaikista osakunnista ollut huomattavana henkistä vireyttä. Rangaistakseen tätä vireyttä, jota luultavasti jo oli katsottu yleiselle rauhalle vaaralliseksi, olivat yliopiston viranomaiset 1837 vastoin osakunnan omaa tahtoa jakaneet sen kahteen osakuntaan: Pohjois- ja Etelä-Pohjolaiseen, Aina vuoteen 1844, jolloin nuo molemmat osakunnat taas saivat yhtyä, kesti tätä kahtiajakoa virallisesti, vaan sisällistä elämäänsä elivät nuo kaksi osaa yhdessä.

Alkupuolella 1840-lukua oli vilkkaampi henki ruvennut liikkumaan myöskin Savokarjalaisessa osakunnassa, joka lukumäärältään oli yhtä vankka, aika-ajoin mieslukuisampikin, kuin Pohjolainen. Sen silloisen kuraattorin, Fabian Collanin, ansioksi luettiin, että hän osakuntalaisissa oli herättänyt isänmaallisen mielen ja kirjallisia harrastuksia; vaan kenen ansiota oli, että Savokarjalaista osakuntaa sen ohessa pidettiin muotiosakuntana, sitä en tiedä. Varmaa vain on, että noin kymmenkunnan vuoden kuluessa useat uusmaalaiset aatelisnuorukaiset, joilla oli oikeus kotipaikastaan riippumatta mennä mihin osakuntaan tahansa, kirjoittautuivat savokarjalaiseen osakuntaan. Niin tuossa osakunnassa nähtiin nimet Creutz, Wrede, Taube, Linder, Ehrenström, Walleen, de la Chapelle, Sacklén, v. Weissenberg y.m., jotka kuuluivat helsinkiläisiin sukuihin ja joilla ei ollut mitään siteitä Savoon eikä Karjalaan. Totta on myös, että uusmaalaisessa osakunnassa ei ylioppilasluettelon mukaan minun ensimmäisinä ylioppilasvuosinani ollut yhtään aatelismiestä. Uusmaalaiseen osakuntaan kuuluminen oli liian porvarillista — niin sen ajan muotinuorukaiset arvelivat. Mikä varsinainen syy siihen oli, sitä on nyt vaikea saada selville; tosin lienee uusmaalaisessa osakunnassa siihen aikaan vallinnut huono järjestys, mutta varmaankaan se ei ollut yksinomainen syy. Tällaiset muotiasiat toki eivät ole ikuisia.

Omassa osakunnassani minulla tuskin oli yhtään ikäistäni hengenheimolaista. Savokarjalaisessa osakunnassa sitävastoin olivat likeisimmät lapsuudenystäväni ja tuttavani ja näiden kautta perehdyin koko paljo mainitun osakunnan asioihin. Jännityksellä ja kateudella kuuntelin sikäläisten ystäväini kertomuksia esitelmistä ja vilkkaista keskusteluista, joita heidän osakuntakokouksissaan tapahtui. Se oli toista kuin mitä minä omasta osakunnastani saatoin kertoa. Mutta yhtä paljo kiinnitti mieltäni heidän kertomuksensa kotiseudustaan, varsinkin Kuopion kaupungista, joka samoihin aikoihin Snellmannin siirtymisen kautta sinne rupesi erityiseen merkitykseen nousemaan. Kuvauksiaan Savon oloista valaisivat muutamat kuopiolaiset ystäväni rikkailla ja herkullisilla eväspusseillaan, joita he yliopistokaupunkiin tullessaan joka lukukauden alussa toivat mukanaan. Heillä oli kalakukkoja, rieskoja y.m. kansallisia ruokia, oli linnunpaisteja, monenlaisia leivoksia, savustettuja lihoja ja kaloja, voita ja juustoa ja kuka ne kaikki muistaakaan. Niitä olivat heidän äidit panneet mukaan sulostuttaakseen poikainsa rasittavia hakuaikoja. Vaan tavallisesti annettiin lähemmille ystäville heti tieto sellaisen eväskontin saapumisesta, toiset, etäisemmätkin tunsivat sen hajun eikä siten kestänyt kuin pari iltaa, ennenkuin koko tuo eväs oli lopussa. Pojat eivät siten itse saaneet paljoakaan nauttia noista herkuista, vaan heidän ystävänsä olivat kiitollisia sekä kesteistä että hauskoista iltaseuroista.

Vuonna 1890 oli savokarjalaisen osakunnan jäsenillä, noin puolella suomalaiset sukunimet. Jos tarkastelemme ylioppilasluetteloa siltä lukukaudelta, jolloin tulin ylioppilaaksi, löydämme 76:n savokarjalaisen joukosta kaksi, joilla on suomalaiset sukunimet. Paavo Tikkasen ja Antti Veänäsen nimiä hyvin ihmeteltiin. Nämä nimensä olivat nuo ylioppilaat perineet isiltään: Kuopion koulussa oli heille kyllä ajan tavan mukaan annettu uudet, ruotsalaiset nimet Tiklén ja Venell ja vasta yliopistoon edistyttyään olivat he valloittaneet takasin omat oikeat nimensä. Viipurilaisessa osakunnassa oli samalla lukukaudella myös kaksi suomalaista nimeä, muissa osakunnissa ei yhtään. Siis 429 ylioppilaan joukossa 4 suomalaista nimeä. — Olihan sekin aikaa ja oloja kuvaavaa!

* * * * *

Elämä yliopistossa kului ylioppilasaikani kahtena ensi vuonna yleensä hyvin hiljaa, tasaisesti ja värittömästi. Puolueriidat taikka muunlaiset suuremmat kiistat eivät mieliä kuohuttaneet. Herännyt kansallistunne paloi vielä hyvin hiljaisella liekillä. Ylioppilaat kuuntelivat luentoja jotenkin uutterasti, — ainakin lukukauden alussa. Omasta puolestani kuuntelin etupäässä Linsénin muodoltaan huolehdittuja esitelmiä roomalaisista kirjailijoista, joita sittemmin. Linsénin sairastuttua, jatkoi joskaan ei korvannut hänen apulaisensa N. A. Gyldén. Kuuntelin myöskin silloisen dosentin E. af Brunérin yksityisiä luentoja, joissa hän Horation runoutta kuvasi. Kreikankielen professoria Gabr. Sjöströmiä, tuota klassillista "Hefaistosta", kuuntelin niinikään jonkun lukukauden ja kävin sitäpaitsi huvikseni hänen toimeenpanemissaan väittäjäisharjoituksissa, joissa tuo ylpeä ja äkänen ukko koetti puolustaa huonoon ruotsinkieleen kääntämiään Euripideen murhenäytelmiä, — vastaväittäjät pyrkivät aina tekemään näistä väittäjäisistä mitä hassunkurisimpia ilveilyjä. — Vielä kuuntelin tuon lämpösen isänmaanystävän Gabr. Reinin luentoja Suomen historiassa; ne olivat lämpöiset ja arvokkaat, mutta niillä oli se vika, että niitä jo useampia sarjoja oli pidetty, joten niitä täydellisinä, entisten kuulijain tekeminä muistiinpanoina oli saatavissa. — Myöskin opetushistorian professorin ja kirjastonhoitajan Aleks. Blomqvistin keveitä estetiikan luentoja kuuntelin hauskuudekseni. Ensi kerran silloin pidettiin luentoja tästä aineesta Suomen yliopistossa; niitä pitikin professori, jonka alaan estetiikka ei varsinaisesti kuulunut, — estetiikan professorinvirka perustettiin vasta myöhemmin. Lopuksi voin mainita, että ensi lukukautenani — yhdessä Karl Collanin, joka jo silloin oli uskollinen asetoverini, ja parin muun toverin kanssa — käytin hyväkseni tuon vaatimattoman englanninkielen lehtorin Wellmerin opetusta, pääasiallisesti kumminkin lausumisen takia.

Mitään erittäin innostavaa taikka ylentävää näissä luennoissa ei ollut, mutta parempaa ei yliopisto silloin voinut tarjota. Johan Vilhelm Snellman oli vielä dosenttina, hän oli marraskuussa 1842 palannut kolmi- tai nelivuotiselta ulkomaanmatkaltaan Ruotsista ja Saksasta, josta hän oli ilmoille lähettänyt kaikki siellä kirjoittamansa filosoofiset ja kaunokirjalliset teoksensa: "Läran om staten", "Tyskland", "Fyra giftermål" j.n.e. Hän piti ensi lukukautenani, keväällä 1843, yksityisluentoja "Hengen olemuksesta", mutta se aine tuntui minusta silloin korkeammalta, kuin että nuoret siipeni olisivat sinne asti kannattaneet. Muuten eleli Snellman hiljaa ja vaatimattomana vinttikamarissaan rouva Strandmannin vaatimattomassa vuokrapaikassa Vuorikadun varrella ja valmistautui muuttamaan Kuopioon, jossa hänellä koulun rehtorina oli tiedossa leipä, jota yliopisto ei hänenlaiselle miehelle voinut tarjota. Virkaansa Kuopiossa astui hän syyslukukauden alussa 1843. — Fredr. Cygnaeus, joka myös oli koulunopettaja, mutta Helsingissä, joten hän saattoi pysyä dosenttina, oli keväillä 1842 pitänyt mies- ja naiskuulijakunnalle luentoja Ranskan vallankumouksesta, jotka olivat ensimmäiset laatuaan Helsingissä. Mutta kesällä 1843 lähti hän pitkälle ulkomaanmatkalle, josta hän palasi vasta syksyllä 1847. — Myöskin dosentti Yrjö Aukusti Wallin lähti 1843 kesällä suurelle itämaiselle matkalleen, josta hän ei kotimaahan palannut ennenkuin 1850. — Neljättä dosenttia, Matias Aleksanteri Castrénia, joka v:sta 1841 asti oli ollut matkoillaan Lapissa ja Siperiassa, saatiin kyllä riemulla tervehtiä toukokuussa 1844 kotiin ja yliopistoon, mutta hän ei jäänyt sinne pitkäksi aikaa. Jo seuraavan vuoden alussa läksi hän viimeiselle pitkälle matkalleen. Kumminkin piti hän syksyllä 1844 luentoja Suomen kieliopista ja niillä oli nuorisoon ja erityisesti minuun mahtava vaikutus, — siitä vielä saan puhua.

Sitä elähdyttävää ja ylentävää sisältöä, jota yliopistoluennoista puuttui, saimme me nuorimmat hakea, paitsi kirjallisuudesta, yhdessäolosta vanhempain, vilkkaiden ja tulevaisuusaatteisten toverien kanssa, milloin siihen oli tilaisuutta. Ja usein sain ainakin minä olla läsnä suuremmissa tai pienemmissä seuroissa, joissa vanhempia ja nuorempia eri osakunnista oli koolla ja joissa ääneti nautinnolla kuuntelin yliopistonuorison etevimpäin keskusteluja. Kun muistelen sellaisia tilaisuuksia ensi ylioppilasvuodeltani, näen edessäni aina kaksi erittäin innostunutta keskustelijaa, jotka molemmat olivat kuhmuselkäisiä ja molemmat samaan aikaan kuraattoreja — omituinen sattumus —, toinen savokarjalaisten, toinen eteläpohjolaisten kuraattori: Fab. Collan ja Rud. Isr. Holsti. Heidän rinnallaan näen kolmannen kuraattorin, yhtä vilkkaan joskin hiljaisemman, nim. pohjoispohjolaisten kuraattorin Z. Topeliuksen. Etevimpien joukkoon kuuluivat myöskin toverukset Herman Kellgren, Rob. Tengström ja "Agesilaus" Tigerstedt, kaikki elämänhaluisia ja innokkaita; heidän joukostaan ei myöskään saa unhottaa Anton Alfthania, joka oli yhtä jalo kuin lahjakas, mutta joka valitettavasti hänkin kesken uransa kuoli (lakit. kandidaattina Pisassa 1847 rintatautiin). Niiden joukossa, joita me nuoret kunnioituksella katselimme, oli vielä tuo melkein ihanteellisen komea ja kaunis Fredr. Berndtson, joka, vaikka oli Ruotsista ja Upsalan yliopistosta kotosin, pian oli Suomen oloihin täysin perehtynyt ja kirjallisella kyvyllään sekä miellyttävällä luonteellaan saavuttanut yleistä suosiota. Kaikkia näitä ja useita muita niiden piiriin kuuluvia sivistyneen nuorison eturivimiehiä tulee minun kiittää monista unhottumattomista hetkistä.

Näissä piireissä oli mieliala läpeensä isänmaallinen. Kansallisuustunne oli hereillään joka miehessä. Suomen kielen pyrinnöistä tuskin edes erimielisyyttäkään oli. "Fennomania" ei tosin kyllä ollut outo sana, mutta kaikki olivat silloin melkein yhtä hartaita fennomaaneja. Sen ajan "suomenmielisvys" ei sisältänyt mitään ruotsalaisuuden eikä muunkaan vihaa. Se seisoi vielä samalla vaatimattomalla kannalla, jota edellä, Renvallin ja Reinin lausunnoihin viitaten, olen koettanut kuvata.

Teoreettinen ajatussuunta oli täydellisesti Hegelianismin vallassa. Hegelin filosoofinen järjestelmä innostutti mieliä ja sen erehtymättömyyteen uskottiin täydelleen. Ei kukaan voinut ajatella, että tämä järjestelmä taas kerran vuorostaan saisi toisten tieltä väistyä. Jos joitakuita olikin, joiden pää ei täydellisesti voinut käsittää hegeliläisen "trichotomian" suurenmoisuutta, niin ei heidän suinkaan ollut syytä ääneensä epäilyksiään lausua; sellaista epäilijää varmaankin olisi pilkattu vähämieliseksi ja haukuttu petturiksi.

Jos kirjallisuudesta puhuttiin, silloin oli Runeberg aina puheenaineena. Kuningas Fjalarin ensimmäinen laulu oli ilmestynyt Joukahaisen 1:ssä vihossa 1843 ja kokonaisuudessaan tuo runoelma ilmestyi kirjakauppaan heinäk. 18 p. 1844. En tarvitse sanoa, miten sellaista runoteosta vastaanotettiin. Mutta Runebergin rinnalla oli Almqvist suurimman ihailun esineenä. Tuskin muistan noilta ajoilta yhtään tilaisuutta, jossa sivistynyttä nuorta väkeä olisi ollut koossa ja jossa ei yhdestä taikka toisesta Almqvistin teoksesta olisi tullut puhetta ja missä hän ei olisi joutunut yleistä osanottoa herättäneen keskustelun alaiseksi.

* * * * *

Ihanteellisena elämänmerkkinä, joka oli yhteistä kaikille silloisille ylioppilasosakunnilla ansaitsee mainitsemista se rahankeräys, joka syksyllä 1843 ja keväillä 1844 ylioppilasosakunnissa toimeenpantiin muinaisaikaisten taideteosten museon perustamista varten yliopistoomme. Tässäkin tuumassa olivat taas Rob. Tengström ja Herm. Kellgren, kuten usein muulloinkin, ylioppilaskunnan etunenässä. He olivat näet yhdessä samana vuonna opiskelleet Berlinin yliopistossa ja siellä olivat he tulleet huomaamaan taideteosten merkityksen esteettisten opintojen harjoittamisessa. He ryhtyivät siis puuhiin, saadakseen meidänkin yliopistoon ainakin joitakin muinaisen taiteen mestariteoksia ja heidän onnistui innostuttaa opiskelevan nuorison tämän asian hyväksi. Pantiin rahankeräys toimeen kaikissa osakunnissa ja saatiin kokoon silloisiin oloihin nähden melkoinen summa, 420 hopearuplaa. Näillä rahoilla osti prof. N. A. Gyldén. joka jo kauan oli lentokirjoissa ja luennoilla puolustanut muisnaisaikaisen taiteen tutkimista, Pariisista nuo suuret kipsivalokset: Laokoon ryhmän, Diana de Versaillesin ja Apollo di Belvedare'n sekä joitakin rintakuvia (Niobeii lapset) ja kohokuvia, jotka ylioppilaat sitten lahjoittivat yliopistolle vastaista taidemuseota varten. Nuo suuret kipsivalokset asetettiin aluksi ja kauaksikin aikaa kirjastohuoneustoon, jossa ylioppilaat niitä ylpeydellä katselivat kuin ikään omia teoksiaan.

* * * * *

Olin ollut läsnä niissä innostuneissa juhlissa, joita toimeenpantiin Lönnrotin ja Castrénin kunniaksi, kun he kauan poissa oltuaan samoihin aikoihin, toukokuussa 1844, saapuivat Helsinkiin, ja samoin juhlassa Runebergin kunniaksi, kun tämä kävi saman vuoden promotsioonissa. Mutta muutamia kuukausia myöhemmin sattui päiviä, joita olen pitänyt merkillisimpinä koko ylioppilasoloni ajoilta.

Olen jo ennen kosketellut tuota vuosikausia yliopiston konsistoriossa kestänyttä taistelua silloisen rehtorin Ursinin ja hänen katkeran vastustajansa, Nordströmin välillä. Tämä taistelu oli nyt — marraskuussa 1844 — kehittynyt huippuunsa ja tiedettiin, että Nordström eräässä kokouksessa, jonkun sääntöjä vastaan sotivan toimenpiteen johdosta, oli lausunut varakanslerista ja rehtorista sanoja, joita nämä pitivät miltei kapinallisina ja ylimääräinen konsistorion kokous, niin kerrottiin, oli pantu toimeen, jotta Nordström siellä pakotettaisiin peräyttämään sanansa. Miten tämän laita lie oikeastaan ollut, siitä ei ole vieläkään täyttä selvyyttä saatu. Vaan niistä seurauksista, joita tuo tapaus synnytti ylioppilaspiireissä, tahdon kahdeksantoistavuotiaan ylioppilaan päiväkirjan mukaan melkein sanasta sanaan kertoa:

"Eilen illalla, marrask. 25 p. 1844", niin olen seuraavana päivänä muistikirjaani kirjoittanut, "kävelin kuutamossa T:n kanssa ulkona ja tapasin Erottajan varrella kymmenkunnan laulavaa ylioppilasta. Samassa kohtasimme myös A:n, R:n ja O:n ja he kertoivat minulle päivän suuresta uutisesta: Nordström, — Johan Jakob Nordström — aijotaan erottaa pois virastaan; häntä on syytetty aamupäivällä pidetyssä ylimääräisessä konsistorion kokouksessa. Kun sen kuulin, tuntui minusta niin omituiselta, sydämeni tykytti ja vedet kohosivat silmiini. Suutuin, tuskittelin, surin ja valitin kurjaa isänmaatamme, jossa suuruutta ja kykyä vainotaan ja jossa huonous ja halpamaisuus herrastelee, jossa oikeus ja kohtuus ovat kahleissa ja väkivalta ja julmuus isännöi. Rupesimme heti miettimään kunnianosoitusta Nordströmille. Mutta meitä oli liian vähän. Kävelimme eteenpäin ja joukko kasvoi myötään. Mutta saadaksemme vielä runsaammin väkeä kokoon päätimme puhutella pohjolaisia, joilla juuri oli lauluharjoitus. Saavuimme heidän osakuntahuoneeseensa ja meidät otettiin ystävällisesti vastaan. Ensi kertaa silloin olin toisessa osakunnassa vieraissa. Laulettiin vielä hetkinen ja sitten lähdettiin liikkeelle Nordströmin taloon päin, uutta marseljeesia (Topeliuksen mukaelemaa) laulaen. Ylioppilaita yhtyi laumottain joukkoomme ja meitä oli varmaankin 100 miestä, kun Nordströmin asunnolle (Pohj. Esplanaati 41) saavuimme. Hänen ikkunansa ovat pihalle päin. Niiden edustalla huudettiin yhdestä suusta: 'Eläköön Nordström!' ja 'eläköön' kaikui vielä pitkän ajan. Nordström näyttäytyi ikkunassa. Kun palasimme ulos portin kautta, astui Nordström porstuansa ovelle, joka on kadun puolella, mutta ei virkkanut sanaakaan. Kaksinkertaisena kajahti nyt 'eläköön'. Hän meni sisään, me kävelimme pois. Olin hyvilläni, sillä tuo oli minusta reippainta, mitä ylioppilaskunta pitkiin aikoihin on tehnyt. Kävelimme yliopistoon ja lauloimme sen eteisessä. Ja taas käveltiin, kunnes Erottajalla pysähdyimme. Ehdotettiin, että mentäisiin johonkin ravintolaan ja juotaisiin malja ja niin päätettiinkin tehdä. Käveltiin takaisin ja mentiin Åhrstedtin ravintolaan Thessleffin talossa (nyk. Pohjoismainen pankki). Kaikki eivät tulleet, vaan useimmat tulivat. Siellä juotiin monta maljaa ja puheita pidettiin Nordströmille, Suomelle, laille ja totuudelle. Klo 12 palasimme hyvässä järjestyksessä kotiin. Tämä surullisesti iloinen päivä elää ikuisesti muistissani.

"Tänään puhutaan kaupungissa ainoastaan Nordströmistä. Hänen luennolleen oli saapunut suuri määrä muitakin kuin lainopin ylioppilaita, niiden joukossa minäkin. Hän luki verotuksesta y.m., jotenkin ikävästä aineesta niille, jotka eivät sitä ymmärtäneet. Mutta kun hän oli ulosmenossa, kajahti taas huuto: 'Eläköön Nordström!' Hän kumarsi. Se ilahdutti sieluani. Ja hauskinta kaikesta on, että huhu kertoo asian jo sovitun. Mutta levottomia ylioppilaspiireissä vielä ollaan".

Viikkoa myöhemmin kirjoitin samaan päiväkirjaan: "Nyt on taas tyyntä. On näet kuulunut, että Nordströmin juttu, joka ei tainnut ollakaan niin vaarallinen kuin miksi sitä kuvattiin, on lopussa senjälkeen kuin Nordström eräässä puheessa on lausunut totuuksia konsistoriolle ja etenkin rehtorille. Mutta 29 p. illalla levisi se merkillinen tieto, että ylioppilaskunta seuraavaksi päiväksi klo 12 oli kutsuttu juhlasaliin. Siitä taas uutta puheenainetta läksi: koetettiin arvailla, mistä oli kysymys.

"Kello löi 12. Laumoittain tulvi ylioppilaita saliin, asettuen sohville; oli varmaankin 400 miestä saapuvilla. Vihdoin saapuivat kaikki inspehtorit; Nordström, Pohjolaisten inspehtori, pysähtyi oven luo. Vielä odotettiin hetki kylmässä salissa, kunnes vihdoin rehtori, Täti Magnificus, kahden vanhimman inspehtorin sekä yliopiston sihteerin seuraamana astui sisään. Kaikki oli hiljaista. Rehtori rupesi kimeällä äänellään kertomaan, että poliisi oli ilmoittanut (joka oli valetta), että ylioppilaiden on tapana illoilla laulaen marssia kaupungin kaduilla. Siitä syystä hän varotti heitä vasta laulamasta, koska se oli 'vaarallista' ja koska se oli kiellettyä, — sihteeri sai siitä lukea erään kanslerin kirjeen vuodelta 1827. Tämä oli petkutusta; sillä kurisäännöt ovat vuodelta 1828, eikä niissä laulamasta kielletä ja vanhemmat kanslerinkirjeet eivät siis kuulu asiaan. Senjälkeen rupesi rehtori hellemmistä asioista puhumaan, tarinoiden isänmaasta ja suomalaisten lainkuuliaisuudesta ja kehottaen meitä olemaan oikeita suomalaisia. Ja itkien hän pyysi ylioppilaita säästämään rehtoria 'tällaisista ikävyyksistä'. Sitten hän rupesi uhkailemaan, puhumaan, että viattomatkin saavat kärsiä ja että 'jälkimaailma teitä halveksii' (senvuoksi, että on laulettu kadulla), ja vetosi meidän oikeudentuntoonkin (ikäänkuin laulu olisi jotakin epämoraalista). Puheen kestäessä oltiin hiljaa, väliin vain kuului rykimistä ja jalan polkemista. Vahinko vain, ettei puhe sen enempää vaikuttanut; en luule että kukaan siitä oli edes harmistunutkaan, mutta monet nauroivat, sillä tarkoittihan puhe paljoa muutakin kuin laulua, vaikkei muusta puhuttu".

Nämä päiväkirjanotteet kuvaavat tuota aikaa ja silloista henkeä ylioppilaskunnassa aika hyvin.

* * * * *

Sanomalehdistömme oli v. 1843 vielä samassa viattomuuden tilassa kuin ennen eikä sen vaikutus opiskelevaan nuorisoon eikä muuhunkaan yleisöön ollut sanottava. Hels. Morgonbladia hoiti Fab. Collan kesään asti 1844, jolloin hän siirtyi Kuopioon uuden lukion lehtoriksi ja rehtoriksi ja Hels. Tidningarein toimittajaksi jäi Z. Topelius pitkäksi aikaa.

Mutta vuodesta 1844 alkoi uusivuosi Suomen sanomalehdistön historiassa. Joh. Vilh. Snellman oli, kuten jo olen maininnut, syyslukukauden alusta 1843 astunut virkaansa Kuopion ylemmän alkeiskoulun rehtorina. Tähän kaupunkiin oli edellisenä vuonna ent. majuri J. Karsten perustanut, paitsi kirjakaupan, myöskin kirjapainon, ja pian kuultiin, että tästä kirjapainosta seuraavan vuoden alussa rupeaisi ilmestymään Snellmanin toimittama sanomalehti. Jännityksellä uudesta lehdestä tarkempaa ilmoitusta odotettiin. Joulukuun alussa sellainen tulikin julkisuuteen, mutta se ei yleisölle vielä paljoa valaissut. Saatiin tietää, että uusi lehti tulisi olemaan nimeltään Saima, että se ilmestyisi kerran viikossa, että se tulisi olemaan kolmipalstainen suurta nelitaitteista muotoa ja että sen tilaushinta oli kaksi ruplaa hopeassa vuosikerralta. Muuten vain ilmoitettiin, että lehti, "aikomuksessa sisältää kaikenlaista ja sen ohessa vielä yhtä ja toista muutakin", piti "tarpeettomana ajan hukkana edeltäkäsin tarkemmin määritellä sisältöään".

Näytenumero jaettiin vuoden viime päivinä ja siitä sai kukin muodostaa itselleen käsityksen uuden lehden hengestä ja laadusta. Leikillisessä ohjelmakirjoituksessa sanoi Saima "aivan saman syyn aiheuttavan sen ilmestymisen kuin maan muidenkin lehtien". Siksi se kumarsi kunnioitettavalle yleisölle ja piti helposti arvattavana, mitä se tulisi sisältämään, "nim. ei paljo mitään, s.o. kaikkea sitä mitä on muissakin lehdissä". Sanoi sen lisäksi voivansa yhtä hyvin kuin kukaan muu "hyödyttää ja huvittaa yleisöä, tarjota valaisevaa ja hauskuuttavaa lukemista, pitää isänmaallisia asioita erityisesti silmällä j.n.e., — tietäähän sen, ettei yleisö kumminkaan ota sanomalehden lupauksia vakavalta kannalta, koska sen on vaikea vieraalla kielellä lausua, mitä isänmaallisuus oikeastaan on, koska yleisö jo ennakolta on valistunut ja koska ainoastaan korttipeli oikeastaan hauskuuttaa".

Se, mihin ohjelmakirjoituksessa leikillisesti viitattiin, lausuttiin selvemmin eräässä toisessa artikkelissa, joka koski aikakauskirjaa "Suomi". Siinä Snellman kumosi sen vallassaolevan harhaluulon, että muka maan sivistynyt yleisö olisi erittäin lukuhaluinen. Hän väitti päinvastoin, että sivistynyt yleisö meillä lukee paljo vähemmän kuin Ruotsissa ja että se siis tässäkin suhteessa on Euroopan sivistyneistä kansoista paljo jälellä. Turhaan etsii yksityisten kirjakaapeista. sanoi hän, jotakin uudenpaan historiaan, luonnontieteeseen tai kaunokirjallisuuteen kuuluvaa teosta; hän lisäsi kumminkin, että poikkeuksiakin on. Ja pääsyyn tähän vähäiseen lukuhaluun katsoi hän olevan siinä, että Suomella ei ole kansallista kirjallisuutta. — Sivistys, joka ei ole kansallinen, ei myöskään voi olla todellinen, yleisinhimillinen sivistys. Sellainen sivistys on pakostakin vailla kaikkea itsenäisyyttä, kaikkea kehittymisen voimaa. Ja ellei kansa muuta sivistysmäärää saavuta, niin se pakostakin kansakuntana häviää. Mutta kansan itsenäisen sivistyksen täytyy ilmetä sen omassa kielessä. — Myönnettävä on, että Suomella on oma uskonnollinen kansalliskirjallisuutensa ja että sen rikkaat kansanlaulut ja runot osottavat omaa sivistystäkin. Vaan sekä tämä sivistys että kirjallisuus on kansan suuren joukon oma, jotavastoin n.s. sivistynyt yhteiskuntaluokka on kokonaan tämän sivistyksen ulkopuolella. Siksi on kirjallinen sivistys Suomessa ainoastaan lainaa, mehutonta ja ytimetöntä pintapuolisuutta, joka ei voi synnyttää mitään kelvollista. Suurin syy tähän asiain tilaan on epäilemättä se, ettei maamme sivistynyt säätyluokka kieleltään eikä isoksi osaksi synnynnältäänkään kuulu suomalaiseen rotuun, joten sen sivistyskään ei suomalaiselle pohjalle perustu.

Tästä kirjoituksesta jo varsin hyvin selveni, mitä Snellman lehdellään tarkoitti. Yksi kieli = yksi kansa; se oli ja se tuli olemaan Saima-lehden perusajatus.

Lehteensä koetti Snellman kumminkin hankkia hyvin vaihtelevan sisällön. Ensi sivulla oli virallisia uutisia ja sen lisäksi tavallisesti pieniä tietoja. Ulkomaan valtiollisista uutisista kertoi lehti aivan lyhyesti ja leikillisessä taikka ivallisessa muodossa; vaikea lehden olikin vakavammalta kannalta hoitaa valtiollista osastoa, kun posti saapui Kuopioon ainoastaan kerran viikossa ja se talvella sen lisäksi vielä usein kelin takia myöhästyikin; väliin tapahtui, kuten Saima eräässä ensi numeroistaan kertoi, että, kun posti vihdoin saapui, siinä olleet lehdet olivat jäätyneet kokoon, joten niitä ei voitu erotella, ennenkuin Saima oli pantava painoon. Kotimaan uutisia käsitteli toimitus usein samalla tavalla kuin ulkomaisia, nim. kertoi ne leikillisessä ja huvittavassa muodossa.

Parhaiten höysti Snellman kumminkin lehteään niillä pienillä, terävillä ja ivallisilla muistutuksilla ja letkauksilla, joita hän melkein joka numerossa toisille lehdille jakeli. Ennen kaikkea kohtasivat nuo sutkaukset Topeliusta ja Hels. Tidningareja. Hän pilkkasi kauan tuon lehden ohjelmaansa ottamia, mutta näkymättömiä "suomalaisia pyrintöjä" ja sen varoitusta antautumasta "vähimpäänkään järkeilemiseen" sekä sen Snellmannin samoihin aikoihin toimittamalle "Maamiehen ystävälle" antamia isällisiä neuvoja muistaa "Suomen kansan syvästi uskonnollista pohjaväriä". Ja kaikki muutkin silloin ilmestyvät lehdet — Borgå Tidning, jota J. E. Öhman toimitti, Hels. Morgonblad, Åbo Underrättelser y.m. — saivat tuhka tiheään Saimassa pieniä virkistysletkauksia taikka syvemmin tai lieveämmin haavoittavia näsäyksiä.

Snellman ymmärsi kyllä itse, että nuo jatkuvat, hyökkäävät polemiikit kiinnittivät yleisön huomion hänen lehteensä suuremmassakin määrin kuin sen arvokkaat, johtavat kirjoitukset yhteiskunnallisista, valtiotaloudellisista ja muista aineista, sen kirjallisuusarvostelut, matkakertomukset, tarinat, Kantelettaren ruotsinnokset y.m., jotka täyttivät Saiman seuraavat sivut ja jotka melkein kaikki olivat toimittajan omasta kynästä lähteneitä. Sen hän tunnusti suoraan ensimmäisen vuosikerran lopulla eräässä kirjoituksessa "Sanomalehtiväittelyistä". Siinä hän näet kirjoitti m.m.: "Tässä lehdessä on väittely sanomalehdistömme laadusta sekä siitä, kuinka vähän se vastaa tarkoitustaan, ollut pysyvänä ja jatkuvana. Ehkä olemme sitä tehneet vähän omaksi hyväksemmekin, tietäen, että väittelyn puute pian tyhjentäisi kirjoitusaiheemme ja supistaisi vaikutusalamme. Samalla kumminkin olemme olleet vakuutetut siten hyödyttäneemme yhteistä asiaa. Meidän syyksemme ei voi lukea, että virkaveljemme ovat asettuneet ainoastaan itseään puolustamaan eivätkä käyneet yleiseen keskusteluun, jotta yhteisesti olisi saatu asia pohdituksi. Sitä on pidettävä vain inhimillisenä heikkoutena. Että heidän haavoitettu itserakkautensa on tehnyt heidän vastaväitteensä katkeriksi, se lie saman heikkouden syyksi luettava".

Samoin kuin Saiman polemiikit häiritsivät rauhan toisilta sanomalehdiltä, samoin häiritsivät sen johtavat kirjoitukset rauhan koko lukevalta yleisöltä. Heristettiin ensi aluksi korvia ja silmät aukenivat hämmästyksestä suuriksi, niinkuin hevosilta, kun ne ensi kerran näkevät junaveturin.

Kansallisesta kirjallisuudesta ja kansallisuusasiasta ilmestyi kirjoitus toisensa perästä samaan suuntaan kuin näytenumerossa ollut. Totta on, sanottiin niissä, että Suomessa korkeampi sivistys ei ole kansallinen ja että rahvaan sivistys siis on siitä aivan erillään. Kirjallisuutta, joka vastaisi kansakunnan sivistysmäärää, ei ole olemassa, ja mitä on, se on samoista syistä merkitystä vailla. On myönnettävä, että suomenkielen kohottaminen ja kehittäminen maan kirjallisuuden kieleksi on välttämätön ehto, jotta kirjallisuutta pääsisi syntymään. — "Suomenkieli on tätänykyä" — niin kirjoitti Snellman alussa vuotta 1845 — "yhtä sopiva kuin koskaan muulloin koulujen opetuskieleksi ja maan viralliseksi kieleksi. Kieli on sitä varten kylläkin sivistynyt, kunhan vain sivistyneitä miehiä olisi olemassa sitä käyttämään. Uusi sukupolvi tarvitaan suomalaista kansallisuutta kohottamaan ja suomenkieltä viljelemään, sukupolvi, joka rakkaudesta suomenkieleen on saanut kyvyn ruveta sitä käyttämään. Vaaditaan uusi sukupolvi", niin lausuttiin vielä toistamiseen, "joka on kasvanut kansallisen sivistyksen vaikutuksen alaisena. Se. mitä nyt sanotaan Suomen kansan sivistykseksi, on haluton ja voimaton kerjäläinen, jolta ei voi odottaa mitään toimintakykyä ja joka edelleen elää näennäistä elämätään. ei omasta työstään ja ansiostaan, vaan niistä muruista, joita rikkaiden pöydiltä putoo".

Yksi osa yleisöstä luki näitä uusia ja rohkeita väitteitä suurella ihastuksella. Melkein kaikki olivat jo valmiit tunnustamaan, että suomenkielen kehittäminen ja kohottaminen sivistyskieleksi oli kansalle elinehto. Samoin rupesi melkein joka mies oivaltamaan, että sivistyneiden suhde kansaan, kansakunnan suurimpaan osaan, ei voinut jäädä niin eristetyksi kuin se oli ollut, jos mieli kansallista olemassaoloamme säilyttää. Mutta sitä eivät kaikki voineet oppia ymmärtämään, että maan korkeammassa sivistyksessä ei olisi ollut mitään kansallista, että se kirjallisuus, joka oli olemassa, olisi ollut kansalle ihan merkitystä vailla ja ettei mitään siitä, jota ei oltu suomeksi kirjoitettu, koskan voitaisi pitää Suomen kansalliseen kirjallisuuteen kuuluvana. — Ja vielä vähemmän meidän päivinä ymmärrettäisiin, että J. V. Snellmanin, J. L. Runebergin. M. A. Castrénin, Fr. Cygnaeuksen y.m. kirjat olisivat Suomen kansakunnalle merkitystä vailla ja etteivät ne kuuluisi Suomen kansalliseen kirjallisuuteen.

Yhtä jyrkkä ja jäykkä kuin kansallisissa teorioissaan ei Snellman onneksi ollut sovittaessaan niitä käytäntöön. Keinoina suomalaisen kansalliskirjallisuuden aikaansaamiseksi ehdotti Snellman ensiksi varsin vaatimattomasti, että ulkomaisia kaunokirjallisia teoksia olisi ruvettava suomenkielelle kääntämään ja että suomenkielen taitoa ruvettaisiin kehittämään käyttämällä sitä kouluissa opetuskielenä. Jälkimmäisestä reformista oli hän sitä mieltä, että se ei suinkaan voisi yhdellä iskulla tapahtua, "vaan että muutos kenties ensiksi olisi toimeenpantava esim. alemmissa alkeiskouluissa ja ehkäpä ainoastaan erinäisissä opetusaineissa, joiden joukkoon myöskin ruotsin kieliopin pitäisi kuulua". Ja yhtä luonnollisena piti hän, että suomenkieltä ei voisi asettaa opetuskieleksi "erinäisiin Pohjanmaan eikä Uudenmaan rannikkoseutuihin". — Tuota vaatimustaan opetuskielen muuttamisesta suomeksi alemmissa alkeiskouluissa uudisti Snellman moneen kertaan ja siihen hän rajaittuikin. Kun häntä soimattiin suurista kumoushankkeista, vastasi hän kerran lopulla vuotta 1844: "On puhuttu kaikenlaisista 'puolueista' suomenkielen oikeuksiinsa saattamiseksi Suomessa ja myöskin puolueesta, joka vaatii ruotsinkielen perinpohjaista hävittämistä ja suomenkielen asettamista heti sen sijalle. Missä tämä puolue piilee, sitäpä ei kukaan taida tietää. Rohkeimmat toivomukset, joita julkisuudessa on lausuttu suomenkielen 'heti' tapahtuvan edun hyväksi, ovat tarkottaneet sen asettamista osaksi alempain alkeiskoulujen opetuskieleksi. Tämä vähäinen vaatimus on jo antanut erinäisten mielipiteitten äänenkannattajille, jotka ovat tottuneet puhumaan yleisen mielipiteen nimessä, aiheen puhua suomalaisista äärimmäisyysmiehistä". — Vielä seuraavan vuoden alkupuolella vastusti Saima erästä Morgonbladetin vaatimusta, että suomenkieli olisi kouluihin siirrettävä latinankielen tilalle; tätä vaatimusta se sanoi liioitteluksi ja puolusti voimakkaasti latinankielen oppimista. Mutta samalla Saima vaati suomenkieltä niiden alkeiskoulujen opetuskieleksi, jotka sijaitsevat suomenkielisissä paikkakunnissa. Samalla se kumminkin tunnusti, että "vaatimuksemme tässä kohden ovat kasvaneet samalla kuin toiveet ovat lisääntyneet. Se lämpöisempi ja yleisempi harrastus suomenkielen unhotettuja oikeuksia kohtaan, kuin mitä olimme uskaltaneet toivoakaan, se jalo vapaamielisyys, joka on ilahduttanut yleistä näitä asioita koskevaa keskustelua, se on antanut meille oikeuden kiinnittää iloisia toiveita tulevaisuuteen".

Muut sanomalehdet, vaikka niitä vaivasikin se kurittajan toimi, johon Saima oli ruvennut, eivät voineet olla saamatta vaikutuksia Kuopion lehden herättävistä torventoitotuksista, se niistä kyllä näkyi. Hels. Morgonbladetin ensi numerossa 1844 oli F. Collan jo hänkin lausunut, että se germaaninen sivistys, jonka sivistynyt luokka meillä lapsuudestaan saakka oli omistanut, olisi asetettava todella kansalliselle pohjalle; että, koska kaiken sivistyksen ensimmäinen ehto on kieli, niin edellyttää todellinen, kansallinen sivistys myöskin kansallista kieltä, meillä suomenkieltä: että vastaisen sukupolven tulee uhrata ruotsalaisen itsekkäisyytensä ja yhtyä kansallisiin rientoihin, mikäli niissä on hyvää ja oikeaa: että siinä tosin ei saa hätäillä eikä ryhtyä äkillisiin muutoksiin "jota syystä voitaisiin sanoa fennomaniaksi"; mutta että kumminkin "aika on tullut, jolloin vastaisten virkamiesten, vähitellen, mutta yleisesti, tulee täysin oppia suomenkieltä ja jolloin he ovat saatettavat tilaisuuteen sitä oppimaan". — Ja Hels. Tidningarein ensi numerossa 1845 saatiin lukea Z. Topeliuksen kirjoittama kaunis ja taivuttava kehoitus "Suomen äideille", että koettaisivat opettaa lapsilleen suomenkieltä sekä rakkautta maahan ja kansaan, että kasvattaisivat sukupolven, joka voisi "sovittaa sivistyksen ja kansan. Ei kukaan pyydä", niin hän kirjoitti, "että kieltäisitte lapsianne oppimasta ruotsia. Ruotsalainen sivistys olkoon kallis niille ja teille, kuten tähänkin asti, ja mitä hyvää ja hyödyllistä muista kansoista löydätte, se opettakaa heille, kuten ennenkin. Yhtä vain, yksinkertaista ja luonnollista, teiltä vaaditaan: opettakaa lapsianne rakastamaan kansaansa edellä muitten kansojen, kieltään edellä muitten kielien ja maataan edellä muitten maitten maan päällä". Vieläpä ruotsinmaalainen Berndtsonkin, joka kesästä 1844 Collanin jälkeen otti Hels. Morgonbladetin haltuunsa, ja joka kynästään runsaasti antoi sekä runoa että suorasanaista tulvata, teki runomitalla (elokuussa 1844) tämäntapaisia "Kysymyksiä":

"Pitäisikö suomenkielen hävitä ja Väinämöisen menettää kotipaikkansa sen kansan luona, jolle hän henkensä antoi? Koittaako päivä, jolloin Suomiäidin täytyy valittaa, että sen pojat ovat unhottaneet, että maan ja kansan tulee toisiaan ymmärtää?

"Eikö kielemme kelpaa elämätämme varten, eikö se ole kyllin voimakas oikeutta ja lakia lausumaan. Onko se liian köyhä totuuksia julistamaan. Onko se liian kova kauneutta tulkitsemaan?

"Viipyykö Suomen kansa vielä? Vai kohottautuuko se rohkeasti omintakeiseen sivistykseen?" j.n.e.

* * * * *

Vaan myöskin toisenlaisia ääniä kuului silloin tällöin sanomalehdissä. Niin kirjoitti esim. syksyllä 1844 Åbo Tidn:ihin eräs lähettäjä, nimimerkki "Suomalainen", artikkelin, väittäen ei ainoastaan suomenkielen kehittämisen ja yleisemmän käyttämisen Suomessa tarpeettomaksi, vaan myöskin Suomen kansallisen kehityksen kokonaan mahdottomaksi. Tuo kehitys oli muka mahdoton siitä syystä, että Suomi aina on kuulunut mahtavampain naapurein alle ja että se on ollut ja on niistä riippuvainen. Suomen kansallisuuden ei siitä syystä tarvitse kuolla. Sillä kansallisuus voi säilyä, vaikkakin se luopuisi kielestään, tavoistaan ja yhteiskunnallisesta omituisuudestaan, sen muka osottavat Irokeesit ja Chippeway-intiaanit, Irlantilaiset ja Gaeliläiset, Suomi ei voi tulla toimeen niin sivistymättömällä kielellä kuin suomenkielellä; suomenkielen viralliseksi saattaminen olisi vääryyttä, koska maan ruotsiapuhuva väestö ei sitä tunne eikä siis voisi valvoa oikeuttaan ja koska siten vihaa ja katkeruutta syntyisi suomalaisten ja ruotsalaisten välillä.

Nämä viimemainitut väitteet olivat melkein samat kuin ne, joita suomalaisuuden pyrinnön vastustajat viimeisiin asti ovat esittäneet. Vaan tuossa kirjoituksessa niitä erittäin kömpelösti esitettiin ja niitä oli siis yhtä helppo vastustaa kuin noita ensimmäisiä syitä. Jo ennenkuin Snellman ehti puuttua asiaan ilmestyi Hels. Morgonbladetiin lähetetty "Vastine", joka herätti tavatonta huomiota ja jossa A. T:n kirjoittajan tyhmiä väitteitä reippaasti, voimakkaasti ja murhaavasti kumottiin. "Kysymyksessä olevan artikkelin kumoamiseen", sanoi vastalausuja, joka muuten oli Snellmanin jyrkällä kannalla kieli- ja kansallisuusasiassa, "ei tarvitsisi sanoja tuhlata, ellei sitä voisi pitää erään puolueen mielipiteenilmauksena, erään kansassamme olevan vanhan hapatuksen, joka ei ole voinut kehittyä käsittämään kansan tarvetta säilyttää kansallisuuttaan eikä ymmärrä, että nyt herännyt suomenkielen harrastus on taistelua elämästä ja kuolemasta, taistelua kansan vastaisen olemassaolon puolesta. Pitää olla joko raukkamaisen, tyhmän taikka toisen kansan jäsenen sen, joka voi epäillä tämän pyrinnön menestymistä, sittenkuin se kerta on henkiin herätetty". Saima painattikin tämän vastineen kokonaisuudessaan, sanoen sitä "mainioksi kirjoitukseksi, epäilemättä parhaaksi, jota on Suomen sanomalehden palstoilla luettu". Snellman muistutti vain, että kirjoitus oli nimetön. Mutta pian tuli sen tekijä tunnetuksi: saatiin näet tietää, että vastineen oli kirjoittanut edellämainittu Turun osakunnan kuraattori maist. S. G. Elmgren, joka tällä ja muutamilla muilla Hels. Morgonbladetissa julkaisemillaan artikkeleilla loistavasti alotti sanomalehtimiesuransa, jolla hän sittemmin, seuraavan vuoden alusta, Morgonbladetin vakinaisena aputoimittajana työskenteli. Uutta suuntaa vastaan kieliasiassa esiintyi vielä silloin tällöin sanomalehdissä joku n.s. "rehellinen" taikka "maltillinen suomalainen" taikka joku "Irokeesiystävä", joksi nyt kansallisuusasian vastustajia oli ruvettu sanomaan. Ne vain antoivat Saimalle aihetta uudelleen selvitellä ja terotella oppejaan.

* * * * *

Ylioppilasnuorisossa näkyi luonnollisesti Saiman vaikutus huomattavammin kuin missään muissa piireissä. Kansallinen itsetajunta meissä nuorissa selvenemistään selveni ja suomenkielen harrastus — fennomania, jos niin tahtoo — rupesi mahtavasti laajenemaan.

Kerronpa tässä itsestäni. Niinkuin melkein kaikki Helsingin lapset en osannut suomea ollenkaan. Olihan kyllä suomenkieltä paljokin kuultu, mutta luettu sitä ei oltu yhtään sanaa eikä kukaan ollut kehoittanut tätä kieltä oppimaan. Mikäli kyökissä, torilla ja kievareissa piti käyttää sitä kieltä, jota kansan enemmistö puhui, sen nyt aina osasi, niin arveltiin, — eikähän enempää tarvittukaan. Mutta nyt kaikuivat Saiman herätyshuudot ja niiden seuraukset. Nyt opittiin ensi aluksi ainakin häpeämään puuttuvaa suomenkielen taitoa. Ja sillä oli jo paljo voitettu.

Kuten jo ohimennen olen maininnut, ruvettiin Kuopiossa samoihin aikoihin kuin Saimaa eli alusta vuotta 1844 ulosantamaan "Maamiehen Ystävää". Snellman hoiti kolmena ensi kuukautena tämänkin lehden toimitusta, mutta siitä huolimatta, ja vaikka vuodesta 1841 ei yhtään suomenkielistä lehteä ollut ilmestynyt, ei sen tilaajamäärä tahtonut karttua. Neljän viikon perästä ilmoitettiin, että tuolla uudella kansanlehdellä ei ollut kuin 115 tilaajaa ja että lehti semmoisilla enteillä katsoi jatkumisensa mahdottomaksi. Silloin perustivat ylioppilaat eri tahoilla pieniä liittoja tilatakseen yhdessä ja kannattaakseen tuota ainoaa suomenkielistä sanomalehteä. Sellaisen yhtiön perustimme mekin, pari hyvää ystävää ja minä ja samalla päätimme tuosta pienestä lehdestä oppia suomenkielen ensi alkeita. Se oli ensi askel.

Syksyllä samana vuonna 1844 piti M. A. Castrén esitelmiä suomenkielen kieliopista. Ne mahtavat, selvät ja tyynet sanat, joilla tämä vaikutuskykyinen mies selitti suomenkielen merkitystä meille kansallisessa suhteessa, vaikuttivat enemmän kuin mikään muu sekä minuun että moneen muuhun. En epäillyt enää, mitä oli tehtävä. Kävin heti kirjoihin käsiksi ja tutkin Renvallin kielioppia, Lönnrotin "Suomi"-kirjassa julkaisemia Lisiä Suomen kielioppiin. Stenbäckin (v. Beckerin mukaan laatimaa) lauseoppia ja kaikkea muuta, mitä suomenkielen kieliopin alalta painettua oli. Yhä kehittyäkseni nautin keväällä yksityisopetusta Sakari Sakarinpojan Cajanderin luona, joka oli omituinen ilmiö siihen aikaan, ylioppilas ja jonkunlainen kirjailija; hän esiintyi usein todellisen suomalaisuuden apostolina ja sen ohessa, ollen usein puettuna savolaiseen nuttuun ja pieksuihin, suurella mielihyvällä todellisena talonpoikana. Hänen johdollaan luin osia Kalevalasta ja Kantelettaresta, joita tulkitsemaan sen ajan sanakirjat eivät riittäneet. Ja jotta käytännöllisestikin suomenkieltä oppisimme, päätimme erään hyvän toverin kanssa, heti lukukauden loputtua, lähteä Savoon ja asettua johonkin talonpoikaistaloon koko kesäksi. Monet muut toverukset tekivät samanlaisen päätöksen, useita kesäyhtiöitä muodostui.

Aikaa kuvaavana ja tavallaan merkillisenäkin tapauksena tahdon kertoa Savokarjalaisen osakunnan vuosijuhlasta maalisk. 9 p. 1845. Olin siihen juhlaan vieraaksi kutsuttu. "Nämä ensimmäiset kansalliset kemut joissa olin", niin olen päiväkirjaani kirjoittanut, "pidettiin Hotel de Bellevuessä (Palmqvistin kivitalossa). Sen suuri sali soveltui hyvin tähän tarkoitukseen. Vilkkautta oli juhlassa. Inspehtori, vanha ukko Lagus, luki ikävän esitelmän mustalaisista. Tavanmukaisia virallisia puheita pidettiin suuret määrät ja niihin vastattiin. Mutta vieraille osakunnille pidetty puhe oli harvinainen. Sen piti Rob. v. Fieandt suomeksi. Se herätti yleistä hämmästystä, sillä suomenkieli kaikui puhujan suusta erinomaisen kauniilta. Siihen vastasi pohjolainen C. G. Borg, myöskin suomeksi, hyvin pitkästi. Sitten astui piispa Ottelin, joka satunnaisesti oli kaupungissa ja oli kutsuttu vieraaksi juhlaan, esiin ja piti samoin suomenkielisen puheen. Ja kuraattori Kellgren vastasi siihen suomeksi. Vielä toistamiseen puhui piispa ja hänelle vastasi Sakari Cajander, puhuen talonpoikain puolesta aito savolaisella murteella. Vielä illallisen jälkeenkin puhui piispa suomea. Ensi kerran silloin lie ylioppilasjuhlassa suomea puhuttu ja heti sitä näin runsaasti puhuttiin. Minä — yhtävähän kuin eräs myöhempi puhuja Holsti, joka siihen viittasi — en korvallani enkä ymmärrykselläni näitä puheita tajunnut, vaan sydämmellä ja tunteella ne ymmärsin. Iloitsin ja samalla — häpesin".

Uutta todella oli että suomea osakuntajuhlassa puhuttiin, niin huomiota herättävästi uutta, että siitä mainittiin ei ainoastaan Hels. Tidn:ssa, vaan Saimassakin, joka ilolla kertoi, että Porvoon piispa Helsingissä käydessään oli julkisesti puhunut suomea sekä savokarjalaisten juhlassa että eräässä koulutarkastuksessa. Lehti lisäsi: "Ulkomaalainen tuskin ymmärtäisi, miksi tätä Suomessa pidetään tärkeänä tapauksena".

* * * * *

Savokarjalainen osakunta näihin aikoihin vilkastumistaan vilkastui ja isänmaallisessa innostuksessa tahtoi tämä osakunta, jonka kuraattoriksi Fab. Collanin jälkeen Herm. Kellgren oli tullut, käydä eturinnassa. Pohjolaiset olivat jo keväällä 1843 julkaisseet ensi vihon lentokirjaansa "Joukahaista", jossa oli kirjoituksia sellaisilta miehiltä kuin Franzénilta, Runebergiltä, Stenbäckiltä, Cygnaeukselta y.m. Tämänlaista julkaisua eivät savolaiset tuumineet; mutta hekin tahtoivat kirjallisella toiminnalla vaikuttaa ja vaikuttaa suoraan kansaan. Jo keväällä 1845 syntyi ensimmäinen sarja "Lukemisia Suomen kansan hyödyksi", jonka jatkoksi kaksi vihkoa seuraavina vuosina ilmestyi. Vihko, jossa m.m. oli Aug. Ahlqvistin suomennos "Hauta Perhossa", Puhakan runo, vuoropuheluja kansakoulujen perustamisesta ja yleisen maantiedon johdanto ynnä siihen liittyvä värillinen maapallon ja Euroopan kartta — se oli laillaan merkillinen ilmiö ja se tuotti savolaisille todellista kunniaa. En voi unhottaa sitä lämpöä ja ylpeyttä, jolla he itse vihkoaan katselivat, kun se vihdoin oli painosta valmistunut ja kun he käyttivät päiviään ja öitään pannakseen pakettiin noita muutamia tuhansia kappaleita; melkein jokaisella ylioppilaalla oli sinä kevännä Helsingistä lähtiessään tukku näitä "Lukemisia", joilla he nyt aikoivat levittää valoa kansan sekaan.

Kirjallisella alalla rupesi nyt näkymään aivan harvinaista vilkkautta. Varsinkin runouden alalla oli tuo aika erittäin hedelmällinen. Jo jouluksi 1844 oli ensimmäinen runollinen kalenteri Suomessa ilmestynyt, nimeltä Necken, toimittaja F. Berndtson, ja siihen olivat apua antaneet: Nervander, Cygnaeus, Snellman, Lille, Törnegren, Topelius, Kellgren, Qvanten y.m. Berndtson, joka vuodesta 1845 oli laajentanut Morgonbladetia, joksi sen nimi silloin muuttui, oli päivän sankareita ja alituiseen toimessa. Kun hänellä oli tuo onnellinen kyky, että hän sekä suorasanaisesti että runomittaisesti saattoi kirjoittaa melkein mistä aiheesta tahansa ja kun hänellä rinnallaan aputoimittajana oli tuo tietorikas Elmgren sai hän kehitetyksi Morgonbladin paljo monipuolisemmaksi ja vilkkaammaksi kuin ennen. Niinpä herättivät hänen ivalliset runonsa "Pimeydessä", "Valossa" y.m. suurta huomiota. — Z. Topeliuksen runollinen sielu ei ollut vahingoittunut Snellmanin alituisista näsäyksistä eikä opetuksista, vaan hän lauloi juuri näihin aikoihin monet ihanimmista lyyrillisistä runoistaan ja julkasi keväällä 1845 ensi runovihkonsa, "Ljungblommor". Samoihin aikoihin painatti F. Cygnaeus, joka oleskeli Etelä-Euroopassa — ja jonka Bolognasta tilattavaksi tarjottu aikakauskirja "Silmäyksiä Eurooppaan" ei koskaan ilmestynyt — ensi vihon runokokoelmaansa "Valoa ja Varjoa". Sama kevättulva synnytti vielä uuden runollisen kalenterin "Lärkan" (Leivo), jonka ulosantoivat nuo nuoret runoilijat Emil v. Qvanten ja Nestor Tallgren. — Pohjolaisella osakunnalla oli myös jo toinen vihko "Joukahaistaan" valmiina ja siinä vihossa, jossa nyt oli sekasin suomea ja ruotsia, oli Runebergin vastaus Saiman arvosteluun "Kuningas Fjalarista", Topeliuksen aikoinaan paljon riidan alaisena ollut kirjoitus: "Onko Suomen kansalla historiaa", Holstin etevä kirjoitus Shakespearin Hamletista, ja J. J. Tengströmin historiallinen tutkimus sekä hänen poikansa R. Tengströmin kirjoitus Kalevalassa kuvatusta Suomen kansasta. Ja vielä samoina päivinä nuo nuorteat miehet, H. Kellgren, R. Tengström ja K. Tigerstedt toimittivat ensi vihon "Fosterländskt albumia", jossa Kellgren julkaisi suomalaisten ja virolaisten kansanlaulujen käännöksiä, Tengström esitti erinomaisen arvosteluntapaisen Kalevalatutkimuksen ja Tigerstedt kertoi, mitä islantilaiset tarut tietävät muinaisista suomalaisista.

Niin runsaita määriä kaunokirjallista ja isänmaallista kirjallisuutta ei oltu totuttu yksiin aikoihin saamaan.

* * * * *

Mainitsin, että olin päättänyt viettää kesän 1845 Savossa, ja sen tuumani toteutinkin. Ilolla isäni näki, että halusin oppia suomea. Matka- ja asuntotoveriksi läksi mukaani Oscar Toppelius, jonka kanssa ensi ylioppilaslukukausiltani saakka olin paljo seurustellut. Olimme päättäneet asettua Leppävirtain pitäjään, jota arvelimme Savon hauskimmaksi ja kauniimmaksi seuduksi.

Ikävöineet olimme jo sitä iltaa (kesäk. 11 p.), jolloin saimme istahtaa leveihin kiesseibin, jotka iloksemme olimme saaneet viedäksemme Savoon, ja lähteä taipaleelle. Kiessien laatikko oli täynnä savolaisten "Lukemisia", joita mekin olimme päättäneet levittää kansalle, kapsäkeissä meillä oli omiksi eväiksemme Fosterländskt Album, Joukahainen, Ljungblommor, Lärkan ja muut painosta äsken ilmestyneet tuotteet, puhumattakaan siitä vanhemmasta kirjallisuudesta, jota olimme ahkerasti päättäneet lukea.

Ensi kertaa nyt lähdin kotoani lentoon maailmalle, tutustumaan omaan maahani ja sen kansaan ja kieleen. Ilma oli kaunis, luonto vehmaimmassa kevätkesän puvussaan enkä ollut vielä täyttä yhdeksäätoista vuotta, — luonnollista siis oli, että tunsin itseni vapaaksi ja innostuneeksi.

Seuraavana aamupäivänä saavuimme Porvooseen. Katselimme kaupunkia ja sen merkillisyyksiä, Linnamäkeä, vanhaa, historiallista kimnaasirakennusta y.m. ja tapasimme Nestor Tallgrenin, toisen "Leivon" toimittajista, joka, ennen tehdyn sopimuksen mukaan, sieltä seuraisi meitä Leppävirroille, jossa hänen isänsä oli ollut pappina ja jossa hänellä vielä oli omaisia. Tämä toveri ei kumminkaan tahtonut lähteä eikä päästää meitä Porvoosta, ilman että olimme nähneet kaupungin suurimman merkillisyyden, Runebergin. Ollen Porvoon lukion entinen oppilas ja Runebergin oppilas oli Tallgrenista varsin sopivaa käydä hänen luonaan. Me toiset pidimme kyllä rohkeana ja röyhkeänäkin lähteä näin vaivaamaan runoilijaa, mutta ujous sai väistyä oman halun ja ystävän kehotusten tieltä.

Menimme siis kaikin kolmen iltapäivällä Runebergin luo. Hän ei silloin vielä asunut viimeisessä kodissaan, vaan eräässä vanhassa, harmajassa talossa muutaman poikkikadun varrella. Sydämmeni sykähti ja polveni notkahtivat, kun portista sisään astuimme. Mutta jo porstuassa tapasimme Runebergin, jonka minäkin jo hyvin tunsin; paitahiasillaan ja sukkasillaan hän tuli alakerrasta noustakseen yläkertaan. Kohta oli pelko poissa. Tätä todella suurta miestä ja runoilijaa ei kenenkään tarvinnut ujostella; siinä oli ihminen ihmistä vastassa, kenet hän liekin tavannut. Iloisesti ja ystävällisesti saattoi hän meidät yläkertaan, pieneen kammariin, jossa tarjosi tupakkaa, piippua ja sikaareja. Lähes pari tuntia hän meitä siellä luonaan piti, iloisesti jutellen yhdestä jos toisestakin asiasta ja tarjoten meille simaa. Jäähyväisiksi hän meille mielikukkiaan, kieloja, tarjosi.

Mutta paria tuntia myöhemmin, kun palasimme hautuumaalta, tapasimme sillalla taas Runebergin. Hän oli erään tuttavan seurassa kävelemässä maantielle päin, ja pyysi meidät mukaansa. Nyt oli hän erinomaisen hyvällä tuulella, nauroi ja ilveili kaikenmoista. Kun saavuimme erään tien varrella kasvavan puun luo, jossa Runebergin tavallinen päämaali oli, käännyimme takaisin. Keskustelua jatkui aina yhtä iloisesti ja sillalla seisoimme vielä hyvän hetken. Kun runoilijasta erosimme, pyysi hän meitä vielä seuraavana aamuna käymään luonaan. Kiitimme sydämmellisesti, vaan ilmoitimme samalla aikovamme lähteä matkalle jo aikusin aamulla. Sadeilma teki kumminkin tyhjäksi tämän hyvän tarkoituksemme emmekä siis voineet vastustaa haluamme sittenkin noudattaa Runebergin kutsua. Menimme aamulla hänen luokseen. Aina yhtä ystävällisesti otti hän meidät vastaan ja yhtä virkeästi hän meidän kanssamme tarinoi. Muistanpa m.m. kuinka hän silloin lausui suotavaksi, että joku nuoremmista historioitsijoistamme ottaisi tutkiakseen kaikkia niitä Ruotsin historiassa merkillisiä miehiä, jotka oikeastaan ovat olleet suomalaisia, ja siten palauttaakseen ne pois ruotsalaisilta, "jotka tahtovat meiltä kaikki riistää", kuten hän lausui. Se ajatus on kyllä sittemmin toteutettu.

Sittenkuin ilma oli selinnyt lähdimme kiireellä jatkamaan matkaamme Porvoosta, mielissämme kiitollisina niistä hetkistä, joita olimme siellä saaneet viettää.

Alkujaan olimme aikoneet matkustaa Savoon, ei tavallista tietä Heinolan ja Mikkelin kautta, vaan pitempää tietä Päijänteen länsirantaa pitkin ja Jyväskylän läpi. Niin teimmekin. Kaksissa kieseissä, joista toiset olivat kahden hengen, toiset yhden hengen istuttavat, ajoimme, kolme ylioppilasta, ilosin mielin Mäntsälän. Hollolan, Asikkalan. Padasjoen, Kuhmoisten, Jämsän ja Korpilahden kautta ja saavuimme kolmen päivän perästä Jyväskylään. Paljo muistettavaa ei näinä päivinä tapahtunut. Kuhmoisten erämaan luonto meitä ihastutti, mutta sen monet ja vaaralliset mäet, joissa kiessiemme heikot silavyöt eivät ensinkään tahtoneet kestää, eivät olleet meille mieleen. Jämsän kirkolla kävimme erään suurtilallisen. Kaarlo Juhonpoika Hinkkalan luona, joka harjoitti melkoista kauppaa ja joka oli lukenut kaikki, mitä siihen aikaan suomeksi oli luettavana ollut; hän oli todellakin valistunut mies, ystävällinen ja vaatimaton. Korpilahden kirkonkylän seudut ja näköalat sieltä olivat suuremmoisemmat, kuin olimme voineet aavistaa.

Jyväskylä oli silloin uusi kaupunki, vasta kahdeksan vuotta vanha. Siinä oli noin kolmekymmentä taloa, kaikki jotenkin yhteen tyyliin rakennetut. Kaupungin ainoa merkillisyys oli henkilö, joka jo ylioppilaana oli tavallaan kuuluisaksi tullut, nim. piirilääkäri Volmar Styrbjörn Schildt. Hän oli ollut etevimpiä niistä nuorista miehistä, jotka 1830-luvulla yliopistossa innokkaasti olivat suomenkielen asiaa harrastaneet; hän oli harjoitusväitöskirjana julkaissut Xenofonin Anabasin suomenkielisen käännöksen, oli tunnettu kirjailijanimellä W. Kilpinen ja merkillinen omintakeisen, lyhytlauseisen kirjoitustapansa sekä venyke-kirjaimiensa takia. Emme voineet Jyväskylän läpi matkustaa tätä miestä tapaamatta. Olin aina kuvitellut tätä aitosuomalaista miestä suureksi, mustaveriseksi ja karkeatekoiseksi. Sitä enemmän hämmästyin, kun näin vaaleaverisen, heikon ja hennon miehen, erittäin nuortean näköisen, vilkkaan ja koko olennoltaan lempeän ja ystävällisen. Hän meitä ilolla tervehti, riemuitsi tietysti matkamme tarkoituksesta ja niistä "Lukemisista", joita hänelle lahjaksi toimme, joi suomeksi maljamme mutta puhui muuten ruotsia, kyseli kaikkia kirjallisia, yliopistollisia ja ylioppilaiden oloja ja rientoja, pidätti meidät asuntoonsa yöksi eikä laskenut meitä pois ennenkuin seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan. Tällainen ystävällinen vastaanotto oli meistä liikuttavaa emmekä voineet olla ihailematta tuon miehen pirteyttä ja sielun vilkkautta, joka kumminkin jo vuosikausia oli elänyt melkein kuin erämaassa, kaukana kaikista sivistysahjoista.

Jyväskylästä ohjasimme kulkumme edelleen Laukaan, Rautalammen ja Suonenjoen kautta Vehmasmäen kievariin, josta Kuopion valtamaantietä myöten käännyimme etelään päin Leppävirtain kirkolle. Rautalammella tutustuimme Toholahdessa Pentti Lyytiseen, tuohon runoja laulavaan kievarinisätään, josta siihen aikaan paljo puhuttiin, mutta jonka liukas ja vaatelias luonne ei meitä ensinkään miellyttänyt. Suonenjoen rahvaasta sain jo silloin, samoinkuin myöhemmin siellä käydessäni, hyvin hyvän vaikutuksen; olimme yötä siellä kievarissa ja kohtasimme koko rippikoulunuorison, joka silloin oli kirkolla koolla.

Leppävirtain kirkolle saavuttuamme tuli meidän hankkia sopiva kesäasunto jossakin osassa pitäjää. Itse kirkonkylään emme tahtoneet jäädä, vaikka se onkin kauniilla paikalla: siellä oli liian paljo herrasväkeä, siellä emme olisi kansan keskuudessa tulleet eläneiksi. Vihdoin meidät opastettiin erääseen entiseen herrastaloon, joka oli joutunut talonpoikain käsiin, Kopolanniemeen, sijaitseva 2 penink. kirkolta pitäjän eteläosassa, lähellä Varkautta. Sinne lähdimme, Toppelius ja minä (Tallgren matkusti Kuopioon) ja miellyimme siihen hyvin. Talossa olivat rakennukset siistit ja lisäksi oli puutarha, jossa oli lehtipuita ja marjapensaita, jäännöksinä herrasväkien ajoilta. Se sijaitsee kauniilla, pitkällä ja kapealla niemellä, joka on Unnukkaan juoksevan Kopolanvirran kiertämä. Virrassa, jota myöten suuri kulkuväylä Kuopioon kulkee, on mitä koreimpia, lehteviä saaria ja niemiä ja jo Tuneld kehuu maantieteessään sen lohirikkautta; päivän laskiessa hyppivät lohet siinä kyynärän korkeudelle veden pinnan yläpuolelle. Luonnollisesti sellainen paikka meitä miellytti. Kuulimme etäämmältä Varkauden kosken pauhun — mitäpä sen enempää olisi voinut toivoakaan!

Siellä asuimme nelisen viikkoa harjoitellen uutterasti suomenkieltä, nauttien luonnon runoudesta ja tyytyen hyvin siihen ravintoon, jota talonväki meille tarjosi. Vaihtelua ei ollut muuta kuin joskus sunnuntaisin, milloin soutaen pitkissä kirkkovenheissä käytiin kirkolla, taikka kun Taipaleen kanavalla ja Varkauden tehtaassa pistäydyttiin. Tämä tehdas oli silloin vielä hyvin alkuperäisessä tilassa. Sen omistaja, E. J. Längman, asui vaatimattomasti matalassa yksikerroksisessa rakennuksessa; kävimme hänen luonaan ja meitä kohdeltiin siellä erinomaisen kohteliaasti, mutta emme silloin vielä osanneet aavistaa, että tälle omituiselle hajamieliselle miehelle sekä Suomen että Ruotsin kansa tulisi olemaan ainaisessa kiitollisuudenvelassa.

Jo matkalle lähtiessämme olimme tietysti päättäneet käydä Kuopiossa, Savon pääkaupungissa ja Suomen senaikuisessa toisessa kirjallisessa kaupungissa. Kauan kumminkin maltoimme olla sinne menemättä; odotellen jotakin erityistä, sopivaa aikaa siellä käydäksemme. Ja sellainen tilaisuus tarjoutuikin. Muutamana päivänä heinäkuun puolivälissä saapui luoksemme eräs niistä monista ylioppilaista, jotka oleskelivat Savossa samassa tarkoituksessa kuin me, toi terveisiä Kuopiosta, puhui sen kauniista neitosista, kertoi, että joukko ylioppilaita parastaikaa oli siellä koolla ja kuvasi sen elämän erinomaisen hauskaksi. Silloin me emme malttaneet enää viivytellä. Seuraavana aamuna istuimme kyytirattailla ja ajoimme tuon 7-8 peninkulman matkan Kuopioon.

Sinne saavuimmekin todella iloiseen hetkeen. Tapasimme siellä noin tusinan iloisia yiloppilastuttaviamme, niiden joukossa savolaisten nuoren kuraattorin, tuon aina pirteän Herman Kellgrenin, matkatoverimme Tallgrenin, pari muuta helsinkiläistä ja joukon kuopiolaisia. Uusi ja arvokas tuttavuus oli meille Aug. Ahlqvist, silloin pulska, 18-vuotias nuorukainen, katse miehevä ja rohkea. Hän oli edellisenä vuonna suorittanut ylioppilastutkinnon, mutta senjälkeen oleskellut Kuopiossa, jossa hän jo A. Oksasen nimellä oli tullut tunnetuksi Runebergin y.m. runoilijain teosten suomentajana, joita suomennoksia hän oli julaissut Saimassa, sekä pienen "Geografian eli Maanoppaan" tekijänä, joka teos oli ensimmäinen suomenkielinen maantiede. Toveriemme kautta jouduimme pian kaupungin seuraelämään ja heti ensi päivinä meitä pyydettiin tanssiaisiin ja aamupäiväkesteihin, joilla senaikuiset Kuopion herrasväet ja erityisesti "kylpyseura" huvitteli. Kuopion neitoset olivat siihen aikaan kauneudestaan kuuluisat, ja me saimme nyt huomata tuon huhun todeksi. Sellaisessa seurassa vilkastui arinkin nuorukainen: kaikkien mielissä kuohui iloa. Milloin naisseuraa ei ollut, silloin paikkakunnan nuoret miehet pitivät meille kestejä suositellakseen meille seutuaan. Milloin teimme retken yhtäälle, milloin toisaalle Kuopion kauniiseen ympäristöön. Siten oli huvimatkoja Kelloniemeen, Julkkulaan, Lahdentakaan y.m. ja näillä matkoilla oli punssi hyvin tärkeä eväs. Jokainen rupesi tuon iloisen mielialan vaikutuksesta laulajaksi ja kestit päättyivät tavallisesti kesäyön valossa pidetyillä serenaadeilla ja laulumarsseilla pitkin kaupungin katuja. Ylioppilaslauluja tietysti laulettiin ja väliin pistettiin tanssiksi kaupungin suurella torillakin, jossa ei siihen aikaan vielä ollut mitään istutuksia. Vallatonta ja vilkasta oli se elämä. Saatoimmepa kehasta, että paitsi pääkaupunkia, mikään Suomen kaupunki ei ollut saanut nähdä niin iloista ylioppilaselämää.

Mutta eipä ainoastaan meidän iloinen ylioppilaslaulumme noihin aikoihin valanut kuopiolaisten mieliin eräänlaista juhlatunnelmaa. Siihen oli muutakin vaikuttamassa. Tiedettiin, näet, että kaupungin suurin mies, Saiman toimittaja rehtori Joh. Vilh. Snellman oli salakihloissa erään kaupungin neitosen kanssa ja että tuo kihlaus aivan niinä päivinä julaistaisiin.

Meille, matkustaville ylioppilaille, oli tietysti mieluinen velvollisuus käydä Snellmanin luona. Monta kertaa olimme jo, toverini ja minä, tavotelleet häntä kotoaan, mutta turhaan. Vaan aikasin aamulla heinäk. 21 p:nä, kun me tuskin olimme vuoteiltamme nousseet, avautui ovemme ja sisään astui itse rehtori Snellman. Tunsin hänet ulkonäöltä jo ennestään; usein oli hän dosenttina ollessaan käynyt kotonani ja ne toverini, jotka olivat lyseon ylimmillä luokilla, olivat kyllin kertoneet tuosta peljätystä opettajastaan. Nyt hän tuli luoksemme hienossa puvussa ja veitikkamaisen näköisenä, esitteli itsensä, kertoi kuulleensa, että me olimme käyneet häntä tapaamassa, sekä pyysi meitä pitoihin Harjulaan samana päivänä klo 3:ksi: kokoonnutaan apteekkari Wennbergin talossa, jonne te kai osaatte, lisäsi hän puoleksi naurahtaen. Me riemusta punastuimme ja nöyrästi kiitimme ja hetken kuluttua hän läksi, jättäen meidät pukeutumaan. Mitkään kutsut eivät koskaan vielä olleet minua niin riemastuttaneet kuin tämä. Pyysihän itse suuri Snellman meitä kesteihin, jotka hän vietti Johannan päivän kunniaksi ja ehkä kihlautumisensakin johdosta Jeanette Wennbergin kanssa, jonka lempeä naisellisuus, soinnukas ääni ja leikkisä, miellyttävä käytös oli minua ihastuttanut melkein yhden verran kuin Snellmanin ylevä henki ja miehevä toimeliaisuus. Sellaista onnea en ollut osannut uneksiakaan.

Määrätunnilla saavuimme Wennbergin taloon, jonne kaupungin koko seurapiiri, vanhat ja nuoret, kuvernööristä lähtien, oli kokoontunut. Kahvit juotua lähdettiin, useimmat jalan, Harjulaan, joka on parin virstan päässä kaupungista. Siellä soitto kajahtaa ja tanssin alottaa isäntä Snellman itse. Kun muutamia katrilleja oli tanssittu, pyysi isäntä vieraansa pihalle rakennettuun lehtimajaan, jossa hän, fanffaarit soitettua ja samppanjalasi kädessään, piti puheen miehen ja naisen velvollisuuksista ja esitti maljan — "neiti Wennbergille". Vilkkaasti se malja tyhjennettiin. Hetken kuluttua esitti Snellman uuden maljan "kaikelle kauniille, mitä maan päällä on, kirkkaalle taivaalle, säteilevälle auringolle j.n.e. ja kauniille naissilmille. Sen maljan esitän — Kuopion nuorille naisille". Sitten taas tanssittiin ja syötiin illallinen ja laulettiin; ensiksi lauloivat ylioppilaat, sitten nuoret neitoset ja lopuksi kaikki yhdessä. Kun lopuksi kiitokseksi olimme tuolilla nostaneet Snellmania, pyysi hän meitä myöskin nostamaan erästä neitosta, jonka nimeä hänen ei tarvinnut mainita, mutta "niin varovasti, niin varovasti." Silloin riemuten nostimme myöskin Johanna Wennbergin soinnukkaan hurraan huutaen — ja varovasti sen teimme. Vähitellen lähdimme palaamaan kaupunkiin, ja iloista se paluumatkakin oli. Naiset kävelivät edellä ja herrat jälestä tomuisella maantiellä, väliin juostiin, väliin tanssittiin ja maantie pölisi avaralta. Kaupunkiin vihdoin saavuttuamme saatoimme päivän sankarittaren ensiksi hänen kotiinsa ja jäähyväiset lausuttiin laulaen ja hurraten. Muutamia muita neitosia saatettiin niinikään kotiin.

Mutta Snellman, joka kenties oli iloisin koko joukosta, ei vielä meidän nuorten parista eronnut. Hän väitti nuortuneensa kymmenen vuotta kun näin ylioppilaiden joukkoon taas oli joutunut ja hän pyysi meidät ensiksi Viikin hotelliin sekä vielä sittenkin, kun hänen morsiamelleen vielä serenaadi oli pidetty, omaan kotiinsa. Siten iloiten ja laulaen vietettiin melkein koko yö, — vakaviakin sanoja kumminkin sekaan puhuttiin. Ja kestit päättyivät sillä, että Snellman seuraavaksi — taikka samaksi — päiväksi kutsui meidät kaikki kotiinsa aamiaiselle. — Sitä aamiaista kesti iltaan saakka. Snellman oli yhä yhtä iloinen, me toiset samoin. Monet ilveet siellä keksittiin. Niinpä esitti Snellman itse meille siellä kuuluisan koiransa, Toverin, joka paitsi muita temppuja osasi isäntänsä käskystä, käpälä kärsällä, osottaa "miten professorit miettivät palkankorotuksiaan." Mutta kaiken tämän pilan kesken rupesi Snellman vähän väliä puhumaan jotakin vakavaakin, jopa hyvinkin vakavaa. Hän kertoi taisteluistaan puutteita vastaan elämänsä eri aikoina; kerran hän rupesi, samaan tapaan kuin Saimassa, moittimaan meitä ylioppilaita puuttuvasta vakavasta isänmaanrakkaudesta ja kyvyttömyydestä kieltäytyä yhteiseksi hyväksi. Vaan seuraavana hetkenä hän taas oli lempeä ja lauhkea: esitti lämpösin sanoin maljan Kellgrenille, puhui Ahlqvistista kuin maan parhaasta toiveesta, kehui Tallgrenin runolahjoja j.n.e. Varmaa on, että hän taisi sekä hivellä että puistella nuoria sydämmiä ja että ilon maljoja juotaessa monelta kuuma kyynelkin vierähti.

Vielä muutamia päiviä myöhemmin saimme me ylioppilaat olla Snellmanin seurassa. Hän väitti tarvitsevansa palstantäytettä Saimaan ja kehotti meitä kirjoittamaan jotakin hauskaa. Me päätimme kirjoittaa runoja valmiisiin loppusointuihin ja meille annettiin kaikille muutamia säikeitä täytettäviksi. Siten kokoonkirjoitetut värssyt julaistiinkin Saimaassa (1845 n:o 30) otsakkeella "Ylioppilasten impromptuja Laulun jumalattarelle" ja esipuheeksi niille kirjoitti toimitus uutisen, että joukko "helsinkiläisten laulunjumalatarten poikia on saapunut tähän osaan maata perin isänmaallisissa tarkoituksissa oppia tuntemaan maata ja sen kieltä" ja että he "luultavasti pitääkseen ruotsinkieltäkin muistissaan olivat harjoitelleet hienostelurunojen sepitystä seudun nuorten naisten johdolla"; siksi he nyt näiden runojen kautta tahtoivat todistaa, että laulunjumalattaret vielä saattoivat heidän uskollisuuteensa luottaa.

Saman päivän iltana olimme koolla ystävämme, Er. Karstenin luona Lahdentakana, Siellä pisti jollekulle päähän perustaa jonkunlainen uusi yhdistys, jolle Snellman, muistaakseni, ehdotti nimen "Pro Muntris Nunibus" (hilpeiden kasvojen yhdistys). Ehdotus hyväksyttiin; Edvard Strömberg,[13] jonka pohjaton kyky pitää leikillisiä puheita oli seurojamme enin vilkastuttanut, valittiin yksimielisesti puheenjohtajaksi; varapuheenjohtaja ja muut toimimiehet valittiin myös ja seuran kunniajäseneksi pyydettiin Snellman. Siksi illaksi tämän seuran perustamisesta oli meille suurta iloa eikä sillä mitään pitempiaikaista oltu tarkoitettukaan.[14]

Vaan meidän oli jo aika lähteä Kuopiosta ja sen juhlista. Snellman oli kyllä eräänä päivänä ehdottanut, että me jäisimme vielä kolmeksi viikoksi Kuopioon lukemaan filosofiaa hänen edessään ja suomea Ahlqvistin johdolla. Tästä ehdotuksesta ei kumminkaan totta tullut. Toisen lukusuunnitelman laativat sitävastoin muutamat ylioppilaat. Päätimme, Kellgren, Ahlqvist, Strömberg, Toppelius ja minä lähteä elokuun alussa yhdessä Punkaharjulle, asettua siellä johonkin talonpoikaistaloon muutamiksi viikoiksi ja perustaa pienen akatemian, jossa suomea sekä muutakin vakavasti luettaisiin.

Tämä tuuma toteutui. Me kaksi Leppävirtalaista vetäysimme taas hiljaisuuteen Kopolanniemeemme, odottaaksemme siellä toisia viikon ajan. Kellgren ja Ahlqvist, joiden venheellä oli määrä saapua koko matkan Kuopiosta, antoivat meidän odottaa vähän kauvemminkin kuin sovittu oli. Vaan vihdoin kuului eräänä aamuna kolme pyssynlaukausta ja me näimme toveriemme saapuvan purjeveneellä, mukanaan kolmantena miehenä ystävämme Nestor Tallgren. Kalkkivenheessä he olivat Kuopiosta saapuneet Leppävirtain kirkolle, jossa olivat pitäjän lukkarilta saaneet lainaksi oikean purjesluupin — sellaiset olivat siihen aikaan hyvin harvinaisia Saimaan vesillä — kulkeakseen Savonlinnaan, josta Tallgrenin oli määrä tuoda se takaisin. Viipymättä me kaikin noustiin sluuppiin; talosta otimme miehen mukaan avuksemme.

Siitä tuli ilonen vesimatka, joskin sillä oli pienet harminsakin. Sluuppi oli huono, vanha ja vuotava, niin että yhden miehen myötään täytyi vettä mättää. Saimaan kulkuväyliä ei vielä oltu viitotettu ja Eklundin Suomen kartta oli meidän ainoa merikorttimme. Oli lakkaamaton vastatuuli ja risteillä täytyi siis vesistöissä, joissa kuinka tarkoin lie koetettukaan kiviä katsella, aivan myötään karahdettiin salakareille. Venhe oli kehno eikä yhtään tottunutta merimiestä ollut sitä hoitamassa: Kellgreniin me toki luotimme, hän oli sukkela ja nopsakka kaikenmoisissa elemänvaiheissa. Nopeasti ei siis retkemme kulunut Haukiveden selkiä ja salmia pitkin. Neljä vuorokautta sitä matkaa kesti. Yötä olimme kerran eräässä torpassa, toisen kerran purjeesta tekemässämme teltassa, kolmannen yön vietimme Rantasalmen pappilassa eikä ruokaa eikä ilonpitoa puuttunut. Eväitä saimme kievareista, herrastaloista ja talonpoikaistaloista. Mutta lopuksi me siihen sittenkin kyllästyimme ja kun vastatuuli yhä kiihtyi, nousimme Putkisalon rannassa Rantasalmella maihin, heitimme hyvästit Tallgrenille ja jatkoimme kyytikärryillä matkaamme Savonlinnaan.

Katseltuamme Savonlinnan kaupunkia sekä ihailtuamme vanhaa Olavinlinnaa — joka siihen aikaan valitettavasti oli venäläisten sotilasvanhusten kasarmina — matkustimme edelleen Punkaharjulle. Minuun vaikutti tämä kaivattu harju ensi näkemällä enemmän ihmettelyä kuin ihailua. Punkaharju oli silloin äsken ruununpuistoksi ostettu eikä hotelli, taikka metsänvartijanasunto, joksi sitä ensin kutsuttiin, ollut vielä valmis. Ajoimme hiljaa pitkin koko harjua Punkasalmen lauttauspaikalle ja soudatimme siitä itsemme ja tavaramme Kauvoniemen kylään, joka on puolen virstan päässä lossista.

Tähän kylään oli pientä akateemista siirtolaamme neuvottu. Helposti siellä asunnon saimmekin kahdessa vauraassa talossa, jotka olivat puolen virstan päässä toisistaan: toinen oli pulskan lautamiehen Kososen talo, toinen samannimisen, kirjallisuutta viljelevän pitäjänmakasiinin hoitajan, joka oli edellisen setä. Toiseen taloon asettuivat Kellgren, Ahlqvist ja Strömberg, toiseen Toppelius ja minä. Aterioita söimme yhdessä: kolmena päivänä perättäin yhdessä talossa ja sitten kahtena toisessa. Jalosti kilpailivat molemmat emännät tarjotakseen meille yhä maukkaampia ruokia: siten ruoka päivä päivältä parani ja me elimme oikein pulskasti. Kellgren piti meille kolmesti viikossa oikeita luentoja Suomen kieliopista Castrénin edellisenä syksynä Helsingissä pitämäin luentojen mukaan. Ahlqvist korjasi suomalaisia kirjoitusharjoituksiamme ja suomenteli sillävälin Runebergin Idyllejä ja ja Epigrammeja, jotka sitten jouluksi nimellä "Runoelmia J. L. Runebergiltä" ilmestyivät painosta. Kun me väsyimme työhön ja ilma oli kaunis, lähdimme selän yli Punkaharjulle, ihailimme sitä sekä auringon että kuun paisteella, huvittelimme monella tavalla ja toimme joskus palatessamme kotiin joitakuita heinäsorsia, joita pyssymiehemme olivat saaneet ammutuiksi.

Siten me viisi miestä siellä yhdessä vietimme täyteensä kolmen viikon ajan unhottumattoman hauskaa elämää. Hauska keskeytys oli, kun eräänä päivänä kaikkien meidän yhteinen, omituinen ystävämme Sakari Sakarinpoika (Cajander) tuli luoksemme, mukanaan nuo kolme runoniekkaa Pietari Makkonen, Olli Kymäläinen ja Antti Puhakka. Loistavin kasvoin saapui Sakarinpoika nyt Karjalasta, jonne hän oli matkustanat tuomaan nuo kolme kansanrunoilijaa Helsinkiin. Herännyt harrastus kansanrunoutta kohtaan oli näet monessa synnyttänyt halun saada lähemmin tutustua noihin moniin suomalaisen kansanrunouden edustajiin ja lahjakas pietarilainen maalari Buhovski, joka oleskeli Helsingissä, odotteli heitä siellä saadakseen maalata heidän muotokuvansa. Matkalla tahtoi Sakari hieman levätä meidän luonamme — hän tunsi olopaikkamme — ja siitä olimme hänelle kiitolliset. Kokonaisen pitkän illan sekä seuraavan aamun saimme kuunnella oikeata runonlaulantoa. Kanteleen säestyksellä he osaksi vuoron päältä lauloivat omatekoisia laulujaan, osaksi taas yhdessä — pistivät hakan toisehen hakahan — Kalevalan lauluja ja muita. Erittäinkin minua miellytti Kylmäläisen lempeä, suloinen laulu. Runoniekat jatkoivat sitten matkaansa Helsinkiin, jossa viipyivät pitemmän ajan ja olivat suuren huomion ja pitkäin sanomalehtikirjoitusten esineenä.

Elokuun viime päivänä hajaantui meidän Punkaharjunsiirtolamme. Toisessa talossa asuvat toverit matkustivat silloin Karjalan kautta Kuopioon, Toppelius ja minä viivyimme vielä pari viikkoa Kouvonniemessä. Siellä kävi Carl Collan ja eräs toinen ystävämme, Aleks. Roos Viipurista, meitä tervehtimässä, ja yhdessä sitten kaikin lähdimme Imatran kautta, jonka silloin ensi kerran näin, Viipuriin. Siellä käväistiin vain Monrepoota katsomassa ja sateisessa syysilmassa jatkettiin sieltä kärryillä matkaa Helsinkiin, jonne saavuimme tasan kolmikuukautisen poissaolon jälkeen.

Terveenä ja mieleltäni pirteänä, niinkuin yhdeksäntoistavuotias voi olla, saavuin rakkaaseen Helsinkiini. Olin oppinut tuntemaan suuren osan isänmaatani, saanut nähdä useita sen ihanimpia ja merkillisimpiä paikkoja, oppinut ainakin jonkunverran sen omaa kieltä, tehnyt tuttavuutta monen sekä vanhemman että nuoremman maan parhaan pojan kanssa; — tunsin mieleni rohkeaksi ja reippaana olin valmis elämän taisteluun käymään. Suru ei painanut, ei edes siitäkään, että "viikset vaan sais kasvamaan."

* * * * *

Raitis, vilkas, nuortea elämä oli, kuten edellä olemme nähneet, syntynyt sanomalehdistössä, kirjallisuudessa ja ylioppilasmaailmassa 1840-luvun puolivälissä. Mutta valtiollinen taivas rupesi yhä entisestään synkistymään.

Pietarissa olivat Suomen kohtalot kenraalikuvernöörin, ruhtinas Mentschikoffin käsissä, joka nautti keisari Nikolain suurinta luottamusta. Uusi ministerivaltiosihteeri, kreivi Armfelt, oli aluksi varovainen eikä uskaltanut vielä koettaakaan saada tahtoaan kuuluville. Kenraalikuvernöörin sijainen Helsingissä Thessleff oli siivo ja merkitystä vailla kuten ainakin; hän oli sitäpaitsi jo vanha. — Senaatissa piti yhä voimakkaalla kädellä hallintoa L. G. v. Haartman. Ostamalla 1842 erinomaisen salaperäisesti Anjalan tilan Suomen valtiolle ja lahjoittamalla sen sukutilaksi ruhtinas Mentschikoffille oli Haartman varmaksi lujentanut vaikutuksensa tämän luona — ja ehkä myöskin kiinnittänyt ruhtinaan lujemmin Suomeen — ja hän saattoi siis, melkein paikallisena itsevaltiaana, yksin edustaa hallituksen isällistä huolenpitoa maan ja kansan parhaasta ja talossaan Elisabetintorin varrella vastaanottaa kumartajain vapisevia joukkoja. Rahamuutoksensa ja taloudelliset suunnitelmansa saattoi hän siis melkein yksinvaltiaasti toteuttaa. Sittenkuin vero-, raha-, pankki-, ja tulli-reformit olivat toteutetut, osoitti hän suurinta huomiotaan teollisuuden edistämiselle ja kuolemattomaksi suurtyökseen saattoi hän syystä sanoa syysk. 21 p:nä 1844 allekirjoitettua päätöstä Saimaan kanavan rakentamisesta. — Haartmannia vastaan koetti Elisabetintorin toisella puolella asuva, lopulleen kallistuva Klinckowström vielä viimeisiin asti säilyttää ruhtinaan luona nauttimataan suosiota ja vaikutusta. Jos ei hän muuta kyennyt, niin koetti hän ainakin parhaansa mukaan kuvata ruhtinaalle vaaralliseksi Saimaa, fennomaniiaa ja muita aaveita ja näissä kauniissa pyrinnöissään hän todellakin onnistui. — Eräs Klinckowströmin henkiheimolainen, vaikka nuorempi Mentschikoffin suosikki, parooni Casimir v. Kothen, rupesi myös jo osoittautumaan vaikutusvoimaiseksi. Oltuaan kenraalikuvernöörin kanslian päällikkönä siirrettiin hän 1844 Viipurin läänin kuvernööriksi, päästäkseen siellä tilaisuuteen kehittämään valtiomies- ja hallintomies-taipumuksiaan. Rutto oli hän toimissaan, uskoi vahvasti omaan itseensä, luotti ruhtinaan suosioon ja tämän kansliapäällikön, venäläisen C. Fischerin ystävyyteen, joka mies hyvin paljo sekaantui Suomen asioihin. Ja noihin ominaisuuksiinsa nojaten halveksi v. Kothen lakeja ja olevia oloja ja toteutti niistä huolimatta kaikenmoisia tuumia, jotka hänen päässään olivat syntyneet. Aristelematta hän siten ajoi hataroita päähänpistojaan, vailla muuta päämaalia kuin halua loistaa suurena ja mahtavana valtiomiehenä, mutta hän sekausi yhä pitemmälle noihin omatekoisiin sokkeloihinsa. Sellaisen luonteen kasvava vaikutus ei voinut olla mieliä huolettamatta. Kothenin ensimmäisiä merkkitekoja oli Saima-lehden lakkauttaminen v:n 1846 lopussa, — sitä tekoa pidettiin yleensä hänen ansionaan. Ja samanlaisia tapauksia seurasi sitten useampia.

Eipä ihme, jos näköpiiri tuntui pilviseltä.

Kotikaupunkini Helsinki edistyi nuoruuteni aikana monessa suhteessa tasasesti ja varmasti. Aivan nopeaa se edistyminen tosin ei nytkään ollut. Väkiluku ei tavallisesti lisääntynyt kuin pari sataa henkeä vuodessa ja se oli 1840-luvun lopussa tuskin ehtinyt vielä yli 20,000:n. Kaupungin uudestaan rakentaminen ja kaunistaminen edistyi miltei hitaammin kuin edellisellä vuosikymmenellä. Välttämättömimmät julkiset rakennuksethan olivat jo suurimmaksi osaksi valmiit ja samoin olivat jo tärkeimmät katu- ja järjestelytyöt suoritetut. Mutta täydelleen ei toki seisauksissa oltu. Suurimmista 40-luvulla suoritetuista järjestämistöistä ovat mainittavat Henrikinkatujen väliset esplanaadit, Pohjoissataman rakentaminen, Katajanokan kanavan valmistaminen, joka avattiin liikkeelle 1847, j.n.e. Jalkakäytäväin kivitykseen ruvettiin maistraatin määräyksen mukaan v. 1846 käyttämään n.s. Räävelin vuolukiveä; ja samoihin aikoihin saatiin ajotie Töölön lahden ympäri valmiiksi. — Julkisista rakennuksista oli Nikolainkirkko vielä kesken; vuosina 1845 ja 46 siihen rakennettiin sivutornit ja tapulirakennukset ja samoihin aikoihin siihen urut hankittiin. Yliopiston kirjastorakennus sisustettiin vuosina 1843-44, n.s. uusi klinikka rakennettiin samana vuonna ja anatomialliset sekä kemialliset opintorakennukset Fabianinkadun varrella valmistuivat 1846. Entisen Heidenstrauchin talon uudestaan rakentaminen ja järjestäminen keisarilliseksi palatsiksi päättyi 1843 ja samoihin aikoihin valmistui vahtitalo sekä siihen kuuluvat keisarilliset tallirakennukset. Jotenkin samoihin aikoihin rakennettiin senaatintaloon lisäksi koillinen siipirakennus ja vähän myöhemmin kaartin kasarmiin uusi sivurakennus. — Yksityinen rakennusyrittelijäisyys jatkui tyyneesti ja tasasesti. Kaivopuistossa syntyi n.s. kylpylaitoksen etukaupunki, Punavuorille ja Kämpille päin jatkettiin rakennuksia yhä pitemmälle, uusia taloja rakennettiin uusien Henrikinkatujen varsille sekä niiden ja "lammen" väliselle puutarhapellolle, samoin Esplanaadinkadun ja Aleksanterinkadun varrelle. Useat suurehkot kivitalot Kauppatorin sekä Uniooninkadun varrella ovat tällä ajalta, 40-luvun jälkimäiseltä puoliskolta. Salaneuvos Walleenin rakennuttama Hagasundin huvila syntyi samoihin aikoihin kaupungin edustaa kaunistamaan.

Toimeliaisuus liikemaailmassa ei kumminkaan ollut aivan suuri. Sen voi päättää siitäkin, ettei, tilaston mukaan vuodelta 1844, Helsingissä ollut kuin 5 osakeyhtiötä, ja niistäkin meni kaksi heti seuraavina vuosina vararikkoon.

* * * * *

Toimeliaasti, joskaan ei taloudelliseksi voitoksi, hoidettiin Ulrikaborgin kylpyhuoneyhtiötä. Tämä laitos oli täydessä kukoistuksessa koko 40-luvun ja 50-lukuakin aina itämaisen sodan aikoihin saakka. Suurin joukoin siihen joka kesä saapui vieraita Venäjältä ja omasta maastakin. Näiden vierasten pitkiä nimiluetteloja sekä asuntoluetteloja julkaisi eri lisälehdissä H:fors Tidningar, tehden selkoa heidän arvonimistään; siinä on ruhtinattaria, kenraaleja, sala-, valtio- y.m. neuvoksia, kaikenarvoisia virkamiehiä sekä upseereja, kunniaporvareita y.m. Nouseva Kaivopuiston etukaupunki ei hetikään riittänyt asunnoksi näille kaikille; kylpyvieraita majoitettiin kaikkiin kaupunginosiin, etäisimpiinkin. Kaupunkilaisilla oli heistä hyvää rahanansiota. Helsinkiläiset oppivat pian korottamaan vuokriaan eikä ollut harvinaista, että vuokralainen sai kesäajalta asunnostaan enemmän, kuin hän koko vuodessa maksoi talonomistajalle. Varsinkin oli se aika kultainen teollisuustuotteiden ja loistotavarain kauppiaille; tullisuhteet vaikuttivat, että tavarat olivat Helsingissä huokeammat kuin Pietarissa, Myymälät olivat ostajia täynnä ja aamusta iltaan saivat kauppiaat apulaisineen levitellä silkkikankaitaan ja muita muotiesineitään ruhtinattarille ja kenraalin rouville, joiden vaunut ulkopuolella odottivat noita kallishintaisia ostotavaroita.

Kaivopuistoon keskittyi kaupungin koko elämä kesäiseen aikaan. Sen itäiseen osaan rakennettiin huvila toisensa jälkeen. Ruhtinatar Jusupoff rakensi 1842-43 göötiläistyylisen huvilansa, jonka hän nimitti Rauhanniemeksi ja jossa hän monet kesät hiljaisuudessa asui kasvavan poikansa kanssa, joka nyt joku aika sitten on kuollut Venäjän rikkaimpana miehenä. Samoihin aikoihin nousi puistoon tuo kaunis, ritariaikoja muistuttava "Kalliolinna", jonka asessori, tri J. Rabbe rakensi. Tämän lämpösen isänmaanystävän, uutteran virkamiehen ja lahjakkaan muinaistutkijan nimeen yhtyy Ulrikaporin loistavin aika. Sillävälin kuin hänen ystävänsä, enin käytetyt toiset lääkärit, Törnroth, Sjöman, Arnell ja v. Willebrand y.m. hoitivat koti- ja ulkomaisten kylpyvierasten terveyttä, hoiti Rabbe, josta 1842 oli tullut kylpylaitoksen intendentti, suurimmalla innolla ja kyvyllä sen hauskuutta. Ilonen ja leikkisä hän oli luonteeltaan, mutta myöskin pelottavan ankara ja päättäväinen, kun niin tarvittiin. Ja aina hän oli aikusin ja myöhän saapuvilla valvomassa järjestystä. Rabbe on itse eräässä puolittain leikkisässä kertomuksessa laitoksen toiminnasta selittänyt, miten hän asemansa käsitti. "Intendentin toimesta on", kirjoitti hän, "tullut tärkeä ministeripaikka, jonka tehtävänä on sovittaa sekä itä- että länsimaisen sivistyksen eri harrastukset. Intendentille on, paitsi varsinaista virkaansa, tullut velvollisuudeksi olla isäntänä myöskin kylpylaitoksen tanssiaisissa sekä yleensä huolehtia kylpyvierasten hauskuudesta, siten edistääkseen laitoksen kukoistamista. Mutta juuri senvuoksi on tärkeää, että laitoksen intendentti osaa useampia ulkomaan kieliä. Myöskin häneltä vaaditaan iloista luontoa ja seurustelutaitoa. Usein tässä virassa vielä sattuu seikkoja, jotka edellyttävät kekseliäisyyttä ja itsensähillitsemiskykyä."

Kaivohuoneelle, sen aamu- ja iltakonsertteihin, sen tanssiaisiin ja muihin huveihin turvautuivat kaupunkilaisetkin alinomaa, kun kesiään kaupungissa viettivät. Siellä oli tavallisesti jotakin uutta ja hauskaa nähtävänä ja kuultavana, ellei itse tahtonutkaan ilojen pyörteeseen antautua.

"So leben wir alle Tagen", kirjoitti Hels. Tidn:ein kronikoitsija heinäkuun lopulla 1846. "Aamusilla kokoontuvat kaikki kaupungin merkkihenkilöt Kaivohuoneelle. Kylpyvieraat, joiden lukumäärä nyt on 200 (viimeksi tulleet ovat saapuneet Irkutskista asti Siperiasta) juovat vähinerin kivennäisvesiään ja kävelevät sillävälin salissa ja puistossa. Muut nauttivat virvokkeita tilavalla kuistilla taikka puutarhassa ja kaikki kuuntelevat mielihyvällä soiton säveleitä. Yhtäällä, pöydän ääressä, pelataan preferanssia, toisaalla pyörivät keiliradan pallot jyristen ja keilinnostajan ääni kuuluu, kun hän huutaa 'kahdeksan kovaa'. Joukko herroja ja naisia kävelee rantaan, valkosten uintitelttain luo, josta toiset astuvat vastaan, kasvot raikkaan veden tuoreutta kertoen. Niin kuluu aamupäivä. — Klo 2 tavataan samat ihmiset päivällisissä, joko Seurahuoneella taikka Kaivohuoneella. Kaunissointuinen orkesteri soittaa. Toimeliaat edeskäyvät kantelevat vateja, lautasia, pulloja ja laseja: samppanjakorkit paukkuvat, soiton säveliin sekaantuu puhuvain surina. Jos hyvin käy, päättyy päivällinen kahdessa tunnissa: ellei, kestää sitä tunnin tai puolen lisäksi. Sellaiset ponnistukset rasittavat vankimpiakin miehiä. Täytyy ottaa päivällisunet ja sitä varten nyt erotaan. Jos on sunnuntai- tai keskiviikkoilta, tavataan taas kylpytansseissa. Siellä tanssitaan, nauretaan, juodaan, syödään, ihaillaan niitä monia kauniita kasvoja, joita kesä on tänne houkutellut, — lyhyesti, pidetään lystiä. Ja ellei se sattumalta huvita, silloin mennään näytäntöjä katsomaan. Herran päiviä täällä Helsingissä vietetään. Se on hetken elämää; samppanjan ilo ei huomisesta tiedä mitään." — Vähän myöhemmin samana vuonna kirjoitti sama lehti: "Kaikenlaisia huveja on joka päivä kaupungin viereisissä ravintoloissa ja Suomen männyt ja harmajat kalliot katselevat vakavina tätä huimaa menoa."

Näistä kuvauksista voi saada käsityksen siitä elämästä, jota Helsingissä kesäaikaan vietettiin ja jonka keskipisteenä Kaivopuisto oli.

* * * * *

Mainitsin edellä myöskin Kaisaniemen. Kaisaniemeä ei voikaan unhottaa, kun puhutaan Helsingin huveista 1840-luvulla. Kaivopuisto ja Kaisaniemi olivat pääkaupungin keuhkot, joiden kautta se elämäniloaan hengitti. Kaisaniemi oli, voisi melkein sanoa, kansallisten, Kaivopuisto kansainvälisten huvien keskus. Mutta kun Kaivopuistossa elämä kesän kuluttua sammui, jatkui sitä Kaisaniemessä läpi vuoden. Siellä oli ylioppilailla iloiset huvinsa, siellä osakuntajuhlat melkein kaikki vietettiin, siellä pidettiin väittäjäispäivällisiä ja tutkintokestejä ja muita akateemisia juhlia. Omituinen miellyttävyyden tunne valtasi mielen, näkipä sen kesällä taikka talvella. Emäntinä sitä kauan hoitivat Katarina Wahllund ja Emilie Myhrman. Kun ravintola sitten joutui toisiin käsiin, niin se herätti melkein surua. Tuota mielialaa koetin (syksyllä 1854) tulkita eräässä Morgonbladetin kirjoituksessa ja lainaan siitä nyt tähän, aikaa kuvatakseni, erään otteen.

Rakas oli Kaisaniemi meille kaikille, jotka siellä koskaan lienemme olleet ja kaikki siellä tietysti ovat olleet, jotka vain lienevät Helsingissä käyneet. Maan joka kulmalla on aina joku, — tuomari, lääkäri, opettaja, pappi tai muu — joka nuorena ystäväinsä seurassa on kävellyt Kaisaniemeen nauttimaan keväästä, laulusta, kahvista, ja muusta, taikka on kesäisin syönyt siellä päivällisiä, taikka talvella hankien läpi sinne kahlannut johonkin iltakestiin, taikka tutkinnon suoritettuaan rientänyt juomaan lasin ystäväinsä seurassa, taikka on ylioppilasjuhlissa siellä innostunut puheista ja maljoista ja lauluista. — — —

On melkein merkillistä, kuinka ravintola voi voittaa sellaisen, ei ainoastaan luottamuksen, vaan todellisen rakkauden kaikissa kansanluokissa, nuorten ja vanhain, ylhäisten ja alhaisten, miesten ja naisten, rouvain ja tytärten, isien ja poikien joukossa, ja voi tehdä sen, vaikka se sijaitsee Suomessa, jossa ollaan hyvin arvostelevalla kannalla.

Olipa yleisön mielestä melkein jonkunlainen viattomuuden leima tällä ravintolalla, sellainen, jommoista mikään muu ravintola maassamme ei ole saanut osakseen. Kaisaniemeen saattoi kuinka säädyllinen nainen tahansa mennä, siellä saattoivat pienet pojat rankaisematta tilata simapullon, siellä saattoi nuori mies esiintyä kuinka usein tahansa, ilman että häntä siltä pidettiin ravintolasankarina; Kaisaniemestä saattoi aviomies huoletta palata kotiinsa tarvitsematta peljätä kotiripitystä; luulenpa, että pari, kolme hyvin tunnettua nuorta naista saattoi ilman muita holhoojia Kaisaniemessä juoda kupin kahvia. — — — J.n.e.

Tätä hautapuhetta kehuttiin aikoinaan siitä, että se oikein tulkitsi yleisen mielialan. Se olkoon kylliksi sanottu vanhan Kaisaniemen kunniaksi.

* * * * *

Huveista puhuessani voin nyt siirtyä kertomaan niistä puhtaasti esteettisistä huvituksista, joista Helsingissä ylioppilasaikoinani saatiin nauttia.

Mitä näytelmätaiteeseen ensiksikin tulee, niin alkoi sillä alalla 1840-luvulla erittäin vilkas ja loistoisa aika. Syksyllä 1840 saapuivat näet herrat Th. Hornicke ja J. Reithmeyer saksalaisen oopperaseurueen johtajina Helsinkiin, ja tuo seurue saattoi (näyttelemällä pari kuukautta Turussakin) viipyä täällä seuraavaan kesään asti. Hornicke näytteli itse aina sankarin osia oopperoissa: hän oli kuulunut Pietarin saksalaiseen oopperaan, hänellä oli miellyttävä ääni ja hän oli vielä parempi näyttelijä kuin laulaja; varmaankaan ei ole Helsingissä senjälkeen esiintynyt sellaista Don Juania, Masanielloa, Fra Diavoloa, Zampaa j.n.e. Toinen johtajista, Reithmeyer, oli jo menettänyt äänensä ja esiintyi ainoastaan sivuosissa. Mutta hänellä oli neljä nuorta tytärtä, jotka kauneudesta ja suloudesta keskenään kilpailivat. Eikä muuta tarvittu, jotta yleisö pysyi lämpimänä: varsinkin oli kaupungin nuoriso hurmaantunut. Vanhin sisarista oli primadonna, toinen lauloi altto-osia, nuorimmat esiintyivät pienimmissä osissa. Kun katseltiin tätä miellyttävää sisarryhmää, unhotettiin mielellään ne suuret puutteet, jotka esitettyjä oopperoita muuten rasittivat sekä kokoonpanon, että näyttämöllisen esityksen puolesta samoin kuin sen huonoa orkesteria. Myrskyävällä mieltymyksellä kuunneltiin siten Don Juan, Figaron häät, Sevillan parturi. Zampa, Norma, Fra Diavolo, Musta Domino, Taikahuilu, Fidelio, Fenella, Romeo ja Julia y.m. Se ei ollut vähäistä silloisiin oloihin katsoen. — Helsingistä lähdettyään tuo oopperaseurue pian hajaantui. Reithmeyerin perhe viipyi kumminkin vielä useita vuosia Suomessa, esiintyi täällä muiden saksalaisten taiteilijain konserteissa taikka tilapäisissä näytelmissä, kunnes kaikki nuo neljä sisarta kiintyivät perhe-elämään. Vanhin meni naimisiin oopperan kapellimestarin kanssa ja toinen järjestyksessä naitiin Porvooseen, jääden tri G. Wallgrenin puolisona koko ijäkseen Suomeen. — Myöskin herra Hornicke yritti vielä kerran, keväillä 1844, palauttamaan entiseen loistoonsa noita mainioita Helsingin päiviä: hän saapui tänne kahden sisaruksen Reithmeyerin ja muutamain muiden Pietarin oopperan jäsenten kanssa ja esitti täällä muutamia suuria oopperoita. Vaan hän ei ollut enää itse entisessä kunnossaan, eikä olleet hänen seuralaisensakaan. Jo kolmen viikon perästä huomasi hän viisaammaksi lähteä Suomesta pois, eikä hän sen jälkeen tänne koskaan palannut.

Tämän oopperaseurueen poislähdettyä kesällä 1841 jäi Helsinki lähes kahden vuoden ajaksi vaille kaikkia teaatterinäytäntöjä. Joskus vain oli joku tilapäinen näytäntö milloin Seurahuoneella, milloin teaatterissa. Niitä järjesti pietarilainen koomikko C. Mohr muutamain muiden saksalaisten näyttelijäin ja neitien Reithmeyerein avulla. Mainita voi myöskin, että eräs ohikulkeva pieni ranskalainen teaatteriseurue antoi täällä kaksi vaudevillenäytäntöä, joissa oli täydet huoneet ja suuri innostus.

Mutta 1843 koittivat taas paremmat ajat. Toukokuun puolivälissä sinä vuonna saapui Tukholmasta kuuluisa taiteilijapari Torsslow, joka helsinkiläisille oli tuttu käynnistään v. 1838, ja heidän mukanaan tuli koko henkilökunta Tukholman Djurgårdteaatterista. Silloin saatiin nähdä kokonainen sarja sen ajan uusia, suuria draamoja ja huvinäytelmiä, kuten Buhverin "Kardinal Richelieu", Scriben "Vesilasi" ja "Parjaus", Duman "Kean" j.n.e. ja ne esitettiin pääosiltaan hyvin ansiokkaasti. Se oli loistava, mutta valitettavasti lyhyt näytäntökausi, sillä jo kolmen viikon perästä matkusti seurue pois.

Kesällä samana vuonna esiintyi täällä vielä kolmen viikon kuluessa tukholmalainen hra Edvard Stjernström ynnä muutamia muita kuninkaallisen teaatterin näyttelijöitä, m.m. kuuluisa koomikko Sevelin. He esittivät, paitsi pienempiä kappaleita, Hugon "Hernanin" ja Molièrin "Saiturin" y.m.

Ja syksyllä samana vuonna 1843 saapui Helsingin teaatterihuoneeseen, jota kesällä oli perinpohjin korjattu, Fredrik Delandin johdolla melkein sama ruotsalainen teaatteriseurue, joka oli ollut täällä Torsslowin mukana, ja suurella menestyksellä tämä seurue nytkin esiintyi. Se, joka silloin oli nuori, muistaa näytäntökauden 1843-44 hyvin hyvästi. Kolme vuotta oli oltu ilman teaatteria ja siksi nautittiin sitä täyteläämmin. Deland, etevä koomikko, ei tosin vielä ollut maineensa kukkuloilla, eikä hänen seuralaisensa olleet ensi luokan kykyjä. Mutta oli kumminkin sellaisia, kuin herrat Broman ja Osk. Andersson sekä neidet Lindmark ja Asplund, jotka sitten pitemmäksi ajaksi jäivät Suomeen. Me nuoret olimme innoissamme, nauroimme ja taputimme käsiämme huvinäytelmille. Mutta annettiin vakavampiakin kappaleita, kuten Oehlenschlägerin "Aksel ja Valborg" sekä "Corregio", Shakespearin "Hamlet", Schillerin "Ryövärit", Delavignen "Don Juan Itävaltalainen", Kotzebuen "Ristiretkeilijät" sekä (Torsslowin mukailema) "Kustaa Vaasa" ynnä useampia pienempiä kappaleita. Helmikuussa 1844 läksi Deland seurueineen Turkuun, esiintyäkseen siellä kesään asti.

Siitä ajasta asti on Helsingissä miltei säännöllisesti joka talvi, pitemmän tai lyhyemmän ajan kuluessa, ollut ruotsinkielisiä teaatterinäytäntöjä.

Talvella ja keväillä 1845 esiintyi teaatterissa Djurströmin seurue, jonka ohjelmisto kumminkin oli huononlaisesti valittu, joten teaatterissa kävi vähänpuoleisesti väkeä.

Seuraavana kesänä käväsi Torsslow taas pienen seurueen kanssa Helsingissä, antaen viisi näytäntöä, ja jo lokakuussa samana vuonna saapui tänne Fredr. Deland tutun henkilökuntansa kanssa, jossa kumminkin muutoksia oli tapahtunut. Ohjelmisto oli nyt myös uusi. Annettiinpa Shakespearin "Othellokin" ja "Don Desar de Bazono" esitettiin maassamme ensi kerran. Aug. Blanchen draamallinen kirjailijakausi oli nyt alkanut ja useita hänen huvikappaleitaan saatiin nähdä sekä ihailla Delandin koomillista kykyä niitä esittäessään. Mutta erittäin merkilliseksi tämä näytäntökausi kävi syystä, että nyt ensi kerran kotimaisia kappaleita Suomessa esitettiin. Jouluk. 12 p. 1845 näyteltiin Fr. Berndtsonin kirjoittama 2-näytöksinen laulukappale "Friarn från Åbo" (Kosija Turusta); sitä päivää pidettiin kotimaisen näytelmätaiteen syntymäpäivänä. Tuon pienen kappaleen taiteellisesta arvosta ei ollut tosin paljoa sanottavana. Mutta saatiinhan siinä kuulla tutuilla sävelillä laulettuja kupletteja, muutamia viittauksia paikallisiin oloihin, saatiin nähdä tuttu Kaisaniemen ravintola ja sen edustalla muutamia lyyryotsaisia ylioppilaita — itse kappaleen tekijääkin siellä eräs hyvin maskeerattu pitkä näyttelijä esitti — eikä enempää tarvittu. Ihastus ja kansallinen tyytyväisyys oli suuri. Kerran toisensa perästä kappale annettiin ja suosionosotukset olivat vilkkaat. Vähän sen jälkeen otti herra Deland näytelläkseen myöskin Runebergin "Maalaiskosijan": mutta sen tunsivat jo kaikki, se oli 1834 ollut Morgonbladetissa, siinä ei ollut kupletteja eikä Kaisaniemikuvia, joten tätä "kosijaa" kohtaan oltiin paljo kylmäkiskoisempia. Vielä sama seurue, ennen lähtöään täältä Turkuun helmikuussa 1846, esitti saman Berndtsonin sepustaman pienen ilveilyn "Kamreeri Tullbomin viimeiset seikkailut".

Myöskin kesällä 1846 kävi Helsingissä ruotsalaisia näyttelijöitä, kävipä kuninkaallisen teaatterin etevimpiäkin. Etevä traagikko N. W. Almlöf kävi silloin ensi kertaa Suomessa ja hän esiintyi parin viikon kuluessa "Hamletissa", "Ryöväreissä"; mukana oli koomikko Jolin, joka esiintyi muutamissa osissa kappaleissaan. Seuraavana talvikautena 1846-47 oli teaatteri Pierre Delandin hallussa, joka kerran ennenkin (1839-40) oli ollut Helsingissä. Hänellä oli eteviä näyttelijöitä mukanaan ja hänen onnistui melkein yhtä suuressa määrin kuin veljensä Fredrikin voittaa helsinkiläisten suosion. Ohjelmisto ei kumminkaan sisältänyt paljoa uutta, ja sekin oli Pariisin bulevardinäytelmäin keinotekoista laatua. Seurueen menestystä lisäsi sangen suuressa määrin kaksi uutta kotimaista kappaletta, nim. kaksinäytöksinen "Per och Pål", jonka sanat oli sommitellut Reinh. Frenckell ja musiikin R. v. Boningh, ja Berndtsonin kolminäytöksinen "Enleveringen" (Morsiamen ryöstö), johon niinikään sama Boningh oli säveleet tehnyt, mutta joka ei niin hyvin onnistunut.

Seuraavana talvena oli taas Fredr. Deland täällä ja näytteli alkuperäisiä ruotsalaisia, varsinkin Blanchen kappaleita. Dahlgrenin "Vermlänningarne" oli silloin uusi ja herätti myrskyistä suosiota. Tänäkin vuonna saatiin nähdä kaksi alkuperäistä kappaletta, nim. J. A. von Essenin "Skärgårdsflickan" (Saaristolaistyttö), joka suomalaisilla kuplettisävelillään viehätti, sekä taas F. Berndtsonin kolminäytöksinen laulukappale "I det gröna" (Luonnon helmassa), jota myös menestyksellä näyteltiin.

Syksyllä antoi saksalainen näyttelyseurue A. Kohlerin johdolla täällä parin kuukauden kuluessa pienempiä huvi- ja laulunäytelmiä, joihin usein oli sovitettu silloin 14-vuotiaan, yleisön lemmikin, Alina Frasan soolotansseja. Ja talveksi saapui teaatteriin taas vuorostaan Pierre Deland, jolle näytäntökausi nyt kävi erittäin edulliseksi. Useita kappaleita näyteltiin 4, 5 ja 6:kin kertaa. Uusista kappaleista oli huomattava Hertzin "Kuningas Renen tytär". Ruotsalaiset ilveilyt miellyttivät sentään enin. Kotimaisten kappalten lukumäärä kasvoi: N. H. Pinellon mukailema Heibergin "Kesäyö", johon säveleen oli tehnyt C. Greve, kesti kuusi iltaa. Reinh. Frenckell antoi näyteltäväksi kaksi pikku kappaletta, "Vangittu leijona" ja "Luutnantin onni", joiden lisäksi esitettiin nimettömän kotimaisen naiskirjailijan 2-näytöksinen ilveily, "Nuori kesäleski".

Moneen vuoteen ei oltu Helsingissä saatu kuulla ollenkaan oopperamusiikkia. Kesäkuussa 1849 saapui tänne vihdoin suuri saksalainen seurue hra Gehrmannin johdolla. Seuruetta oli, orkesterineen ja palvelijakuntineen, noin 70 henkeä ja se vieraili nyt täällä kuukauden, — ei enempää, vaan silloisiin oloihin se oli ilahduttavaa sekin. Joka päivä oli teaatteri täysi — kylpyvieraat olivat näet muun yleisön lisäksi sitä täyttämässä — ja mieltymys oli yleinen. Oopperan primadonna oli koko kuuluisa laulajatar, nti Krüger-Fürth, ja miespuolisia äänivaroja oli myös hyviä. Suuria oopperoita esitettiin, kuten Stradella, Lucretia Borgia, Romeo ja Julia, Fra Diavolo, Norma, Martta, Rykmentin tytär, Zampa, Belisar, "Vapaa-ampuja", "Valkonen rouva", "Undine" y.m. Tuo loistava menestys houkutteli hra Gehrmannin vielä seuraavaksi vuodeksi tänne. Ja entisten oopperain lisäksi saatiin nähdä Hugenotit, Don Juan, Lucia di Lammermoor, Robert Normandialainen, Fenella, Taikahuilu y.m. Näytäntökautta kesti kuusi viikkoa, vaan se ei ollut nyt johtajalle niin edullinen kuin edellinen.

Gehrmannin seurueen lähdettyä 1849 saapuivat tänne Tukholmasta näyttelijät Georg Dahlqvist ja Edv. Stjernström, jotka teaatterissa antoivat muutamia dramaattisia lausunto-iltamia.

Talvella 1849-50 esiintyi täällä C. G. Kessler, joka ennen oli kuulunut Fredr. Delandin joukkoon ja nyt oli ottanut tämän seurueen johdettavakseen. Mutta useita eteviä näyttelijöitä puuttui nyt seurueesta, eikä ohjelmistokaan ollut mikään erinomainen. Oli kumminkin taaskin esitettävänä muutamia kotimaisia kappaleita, kuten pari N. H. Pinellon mukailemaa laulukappaletta, jotka molemmat Greve oli säveltänyt, sekä tapetintekijä J. F. Galetskin pikkukappale "Kaksikymmentä kopeekkaa hopeassa", joka suurimman menestyksen saavutti. Kotimaisiin kappaleisiin kuuluivat tällä näytäntökaudella vielä nimettömän tekijän (S. A. Steningin) ilveily "Prosessi" sekä F. Berndtsonin "Kylpytanssiaiset", jotka kappaleet kumminkaan eivät menestyneet. — Seuraavana syksynä saapui taas Pierre Deland antamaan näytäntöjä koko talvikaudeksi 1850-51.

Näin olen vuosikymmenen loppuun asti seurannut Helsingin teaatterihuveja. Kuten on näkynyt, oli teaatteri myötään sisään ja ulos muuttava hyyryläinen; tuskin lie ollut ajatustakaan, että sillä olisi omaa, lujaa kotimaista pohjaa. Tosin kyllä aina 40-luvun puolivälistä saakka silloin tällöin nähtiin sanomalehdissä tehtävän jokunen haaveellinen, unikuvainen ehdotus, että oma, suomalainen teaatteri olisi aikaansaatava; mutta mitä ehdottajat silloin kotimaisella, suomalaisella teaatterilla tarkoittivat, siitä ei oltu selvillä. Noita kotimaisia näytelmäkappaleita, joita silloin tällöin annettiin, pidettiin, vaikka niillä olikin hyvin vähän kirjallista merkitystä, kumminkin jonkunlaisen kotimaisen toimeliaisuuden taimina näytelmätaiteen alalla. Harrastus kasvoi sitten nopeasti ja vaatimukset myöskin. Varsinkin oltiin tyytymättömiä kaupungin teaatterihuoneeseen. Jo ainakin v:n 1845 lopulla pitivät teaatterrin ystävät täällä kokouksia neuvotellakseen uuden teaatteritalon aikaansaamisesta. Silloin ei neuvotteluista sen enempää syntynyt, eikä vielä seuraavillakaan kerroilla. Mutta hyökkäyksiä vanhaa teaatteritaloa kohtaan jatkui yhä, vaan teaatteritalon johtokunta, joka hyvin huolellisesti valvoi liikkeensä pystyssä pysymistä, väitti niitä aina aiheettomiksi. Aika-ajoin se korjasi, siisti ja laajenteli tuota vanhaa "rojuaan" — joksi sitä haukuttiin — ja sitten sen kauan onnistuikin estää uuden näyttämön kodin syntymistä. Milloin jatkettiin teaatteritaloa eteenpäin, milloin taaksepäin, — mutta pilkkaajat sanoivat, että kun tuo talo astuu yhden askeleen eteenpäin, niin se samalla astuu kaksi askelta taaksepäin. Niinpä esim. kesällä 1849 siirrettiin näyttämöä siksi paljon taaksepäin, että noin 200 uutta paikkaa saatiin saliin; parterri uusittiin, uusia näyttämötarpeita hankittiin, uusia tulisioja ja uusia pukuhuoneita samoin, j.n.e. Ja taas saatiin vaatijat joksikin ajaksi vaikenemaan ja yleisön tärkeimmät vaatimukset tyydytettiin.

Kotimaisen näytelmätaiteen oireitakaan ei ollut vielä huomattavissa. Näyttelijöinä ei tietääkseni yhtään suomalaista esiintynyt muuta kuin tilapäisissä seuranäytelmissä. Sellaisia silloin tällöin annettiin jotakin hyväntekeväistä tarkoitusta varten. Niinpä uskalsi joukko taiteenharrastajia maaliskuussa 1849 esittää teaatterissa oopperankin, "Sevillan parturin". Pääosia lauloivat siinä neidet B. Boije ja H. Falkman, herrat R. v. Böningh, R. Frenckell, N. Kiseleff ja Graefflé (täällä asuva ranskalainen kieliopettaja); orkesteria johti Venäjän palvelukseen antautunut ruotsalainen luutnantti Wikström. Ooppera annettiin kolmasti yleisön suureksi hauskuudeksi. Tuo menestys kehoitti jatkamaan näitä dramaattisia yrityksiä ja melkein sama näyttelijäjoukko antoi seuraavana vuonna maaliskuussa Donizettin "Lemmenjuoman". Tällä kertaa olivat pääosat nti Falkmannin, hra Aug. Tavaststjernan, R. Frenckellin ja W. Brummerin käsissä. Viisi kertaa he esiintyivät ja yleisön suosion- ja kiitollisuudenosotukset olivat vilkkaat. Samoihin aikoihin, 1850, esitettiin teaatterissa kerran ranskankielinenkin seuranäytelmä; jo ennenkin oli suljetuissa piireissä ranskankielistä näytelmätaidetta täällä harjoitettu.

Teaatterinäytäntöjen antamisesta suomeksi tehtiin kyllä silloin tällöin joku hämärä tulevaisuudenehdotus sanomalehdissä. Mutta muulla tavoin ei tätä tuumaa minun tietääkseni toteuttamaan ryhdytty, kuin että P. Hannikaisen onnistunut huvinäytelmä "Silmänkääntäjät", (joka ensiksi oli ilmestynyt painettuna "Kanavassa") esitettiin seuranäytelmänä Lappeenrannassa maaliskuulla 1848.[15] Tätä tapausta pidettiin syystä merkillisenä ajan ilmiönä; ensimmäinen alkuperäinen suomenkielinen kappale silloin näyttämöllä esitettiin. Joitakin alkuperäisiä dramaattisia teoksia oli kyllä jo aikusemmin kirjoittanut majuri J. F. Lagervall, kuten "Ruununlinnan", "Joosepin", "Juditin" j.n.e., mutta ne eivät olleet näyttämölle soveltuvia.

* * * * *

Ei ollut säveltaidekaan näihin aikoihin maassamme paljo lujemmalla pohjalla kuin näytelmätaide. "Musiikkia ja yleensä taidetta", niin valitti Topelius 1846 Hels. Tidn:ssä, "ei vielä Suomessa tunnusteta yleiseksi sivistyksen välikappaleeksi: sitä ei tee valtio eikä yksityiset". Valtion toimi säveltaiteen hyväksi rajoittui siihen, että se yliopistossa piti varsin huonopalkkaisen soitonopettajan. Mutta yliopiston soitannonopettaja oli siihen aikaan onneksi mies sellainen kuin Fredrik Pacius. Hän oli koko olennoltaan todellinen taiteilija ja osasi käytettävinään olevilla pienillä apuneuvoilla toki aina luoda jotakin ja pitää musiikkia hengissä. Monella taholla Helsingissä tätä taidetta lämpösesti harrastettiin ja ainakin yhdessä talossa, silloisen konsuli Borgströmin, oli säveltaiteilijoilla aina vieraanvarainen koti. Mutta jos mieli saada toimeen joku julkinen konsertti, silloin täytyi johtajan etsiä sekä laulajat että soittajat taiteenharrastajain muuttelevista piireistä ja kasarmien soittokunnista.

Kesäisin oli kyllä Kaivohuoneella olemassa pieni saksalainen orkesteri, — jota ensi aluksi johti hra Neuman, sitten hra Löwe, — mutta se hajaantui aina kylpykauden loputtua eikä siitä siis ollut talven taideharrastuksille mitään hyötyä. Syksystä 1845 koetti hra Ganszauge, joka silloin tuli Kaivohuoneen soittokunnan johtajaksi, tehdä siitä Helsingille pysyvän orkesterin, jossa oli noin 12 miestä, ja hän otti harjoittaakseen joitakin suomalaisiakin oppilaita. Mutta tästä yrityksestään täytyi hänen, riittävän taloudellisen kannatuksen puutteen takia, luopua jo 1848.

Väsymättä jatkoi kumminkin Pacius tointaan musiikin hyväksi. Tilattuja "musiikki-iltamia" pani hän toimeen joka talvi ja oli niissä vaihteleva ohjelma, oli laulu- ja soittonumeroita. Ja syksyllä 1845 tapahtui iso edistysaskel, kun perustettiin n.s. "Simffoniiayhdistys", joka sitten Paciuksen johdolla useina vuosina otti tilatuissa konserteissa esittääkseen suurempia musiikkiluomia. Pääsiäisjuhlan aikana esitettiin nyt useina vuosina oratorioita — Spohrin "Vater Unser" 1841, saman "Die letzten Dinge" 1844, Mendelssohnin "Paulus" 1847. V. 1848 syntyi, aina vain Paciuksen johdolla, "Lauluyhdistys", johon kuului naisia ja miehiä, ja se antoi silloin julkisia konsertteja, joissa suuria luomia saatiin kuulla: niinpä helmikuulla 1849 Fel. Davidin ode-simffonia "Erämaa".

Suuressa määrin korottivat musikaalista sivistystä tietysti ne monet suuret oopperat, joita saksalaisten matkustavain seurueiden näytännöissä aika-ajoin saatiin kuulla, ja joista jo olen kertonut. Ja niinikään kävi Helsingissä joka kesä — se on luettava pääasiallisesti lukuisain ulkomaalaisten kylpyvierasten ansioksi — joukko mainioita ulkomaisia säveltaiteilijoita, jotka eivät hävenneet täällä esiintyä.

Ensimmäisenä näistä suurista taiteilijoista mainitsen Jenny Lind'in. Jo 1843 kesällä saapui hän Suomeen. Hän oli silloin aivan nuori, vasta 22 vuoden ikäinen, eikä hän ollut vielä koskaan esiintynyt julkisesti Ruotsin rajojen ulkopuolella. Mutta Ruotsissa oli hänen nimensä jo kuuluisa ja tunnettiin se Suomessakin. Yleisellä jännityksellä hänen tuloaan siis odotettiin ja koko kaupunki oli nuorta laulajatarta vastassa rannassa, jossa sotilassoittokunta häntä tervehti. Hän viipyi Helsingissä lähes kaksi viikkoa, antoi täällä heinäkuun lopulla kaksi konserttia, esiintyi vielä viulunsoittaja J. Gyhn konsertissa sekä yksityisissä illanvietoissa, joissa häntä tulisesti ihannoitiin. Hänen konserttinsa Seurahuoneen suuressa salissa eivät olleet tavallisten laulajaisten tapaiset. Yhtä myrskyäviä suosionosoituksia oli ehkä moni muu saanut osakseen, mutta kyyneleitä melkein joka kuulijan silmässä ei ennen oltu nähty. "Hän on mitä neitseellisimmän taiteen ihanin edustaja", lausui suuri Meyerbeer samoihin aikoihin tästä laulajattaresta, ja siinä kai hänen ihmeellinen viehätysvoimansa pillikin. Sen jälkeen en enää koskaan saanut kuulla Jenny Lindiä enkä ole koskaan kuullut mitään, joka niin olisi sydämmeeni käynyt, kuin hänen laulunsa.

Runoilijamme virittivät lyyrynsä laulajatarta ylistääkseen. Berndtson omisti hänelle ylevän runon "Laulun voima" ja jumaluusopin professori B. O. Lille toivotti häntä takasin tulemaan Suomeen lämpöisillä runoilla, jotka päättyivät säkeisiin:

Vaikk' kuluis vuotta kymmenen
Me sua ootamme!

Mutta hän ei valitettavasti palannut koskaan.

Muista taiteilijoista, jotka meitä 1840-luvulla opettivat ihailemaan säveltaidetta, mainitsen ainoastaan muutamia nimiä. Ensi siassa kumminkin etevän belgialaisen viulunsoittajan Jules Ghyn, joka saapui tänne kesällä 1843 ja täällä myöskin meni naimisiin (neiti Wulffertin, kaupungin sotilaspäällikön tyttären kanssa); mainittuna vuonna ja sitä seuraavina vuosina saatiin siis kuulla hänen soittoaan useissa konserteissa; mutta sittemmin hän tuli mielisairaaksi ja kuoli Pietarissa 1848. Hänen jälkeensä esiintyi täällä useita ensi luokan viulunsoittajia: Miska Hauser, tsekkiläinen syntyjään, esiintyi joulukuussa 1844, ja nuo molemmat laajalti kuulut taiteilijat: H. V. Ernst (1847) ja Henri Vieuxtemps (1849). Näiden arvoinen oli melkein belgialainen sellonsoittaja Francois Servais (1845): nerokas nuori pianonsoittaja Sophie Bohrer, joka antoi neljä konserttia perättäin 1848; sekä laulajattaret nti Fink-Lohr (1842, 44 ja 45) ja rva Henriette Nissen-Salomon, joka kävi täällä syksyllä 1850. Vielä voidaan luetella seuraavat: sellonsoittaja C. Schubert (1841 ja 1850). Gip. Bomberg (1842 ja 1847) ja tunnettu tanskalainen Chr. Kellermann (1850); sellonsoittajat Prospero di Manara (1849), Parys (1849) ja O. v. Köningslöw (1850): pianonsoittajat J. Promberger (1842 ja 1847), E. Meyer (1844), Anna Römer (1845), Carl Rongsted (1845-46), C. Achenbach (1846), Aug. Mahler (1846); laulajattaret neidet Bervald (1842), Math. Gelhaar (1843 ja 1845), Henr. Möller (1845), rouva Lelorrain (1848), rouva Maria Vollmer (1849); laulajat Ricciardi (1842 ja 1847), Jul. Günther (1845) ja Giordani (1850): harpunsoittaja Pratté (1843 ja 1850); urkujensoittaja G. Günther (1841, 1844) — jättäen mainitsematta joukon vaatimattomampia konsertinantajia.

Kotimaiset konserttitaiteilijat olivat harvinaisia. Kumminkin saatiin tuota aikoinaan kuuluisata laulajatarta Johanna v. Schoulzia vielä v. 1841 kuulla parissa konsertissa; vieläpä 1849 rouva Brandinakin. Myöskin Betty Boije, joka sittemmin siirtyi Tukholmaan oopperalaulajattareksi ja meni naimisiin Isidor Dannströmin kanssa, antoi täällä vuosina 1847-50 joukon konsertteja. Edellämainittu Aug. Tavaststjerna, jonka kaunista ääntä jo kauan oli ihailtu, rupesi 40-luvun lopulla, luovuttuaan soturinvirasta, silloin tällöin antamaan konsertteja. Ja kotimaisten joukkoon lienee sitäpaitsi luettava saksalainen Conr. Greve, joka kauan oli soittotaidetta harjoittanut Turussa ja antanut vuosina 1846-50 Helsingissä joukon konsertteja, johtaen itse orkesterissa omia sävellyksiään.

Säveltäjiä oli Suomessa vielä vähemmän kuin esittäviä taiteilijoita. Paitsi mitä Pacius ja tänne koteutunut saksalainen Greve esittivät, ei suomalaista sävelkirjallisuutta koko vuosikymmenen kuluessa esiintynyt; muuta, kuin Goethen ballaadi "Elvköning", jonka Aug. Engelberg 1841 oli säveltänyt (hän oli maailman murjoma maisteri, joka sitten v. 1850 hukkui Aurajokeen); F. A. Ehrströmin 1846 julkaisema "Neliäänisiä lauluja", joiden joukossa oli "Lähteellä", "Joutsen" ja muutamia muita jo paljo ennen tunnettuja lauluja: sekä pari vihkoa Axel Gabr. Ingeliuksen lauluja pianolle ja samanlainen vihko Carl Collanilta, — nämä molemmat miehet esiintyivät vuosina 1846 ja 47 ensi kerran säveltäjinä. Siinä oli kaikki.

Kuvaamataiteille koitti parempi aika, kun Taideyhdistys perustettiin. Jo enemmän kuin kymmenen vuoden kuluessa oli tehty useita, milloin hämärämpiä, milloin tarkkapiirteisempiä ehdotuksia tällaisen seuran perustamisesta ja tammik. 27 p. 1846 se vihdoin syntyi. Silloin pidettiin, salaneuvos C. Walleenin ollessa puheenjohtajana, ensimmäinen kokous yliopistolla, säännöt hyväksyttiin ja osakkeita ruvettiin keräämään. Varsinainen perustava kokous pidettiin puoltatoista kuukautta myöhemmin suuriruhtinas Aleksander Aleksandrovitsin (sittemmin Aleksanteri III:nen), ensimmäisenä syntymäpäivänä, maalisk. 10 p:nä, joka päivä sitten määrättiin yhdistyksen vuosipäiväksi. Yhdistyksen johtokuntaan valittiin tuossa tilaisuudessa puheenjohtajaksi salaneuvos Walleen sekä jäseniksi professorit 1. Ilmoni ja J. J. Nervander, konsuli H. Borgström (rahastonhoitaja) ja insinööri M. v. Wright, Nimeksi pantiin pian "Suomen taideyhdistys", — ensiksi oli ajateltu nimeä "Taideyhdistys Helsingissä".

Vähää ennen Taideyhdistyksen syntymistä oli kumminkin maassamme tapahtunut ja tehty yhtä ja toista, joka oli omiaan herättämään taideharrastusta Suomessa. Lokakuulla 1845 oli yliopiston piirustussalissa ollut järjestettynä Helsingin ensimmäinen taidenäyttely. Tässä näyttelyssä olivat näytteillä olleet nuo edellämainitut, ylioppilaskunnan kootuilla varoilla ostamat kipsiset veistokuvat sekä erinäisiä piirustussaliin kuuluvia kipsikuvia ynnä 11 vanhempaa ulkomaalaista öljymaalausta, joita eräs belgialainen kauppamatkustaja oli tänne myötäviksi tuonut. Eikä tuo pieni näyttely ollut tarkotettua vaikutusta tekemättä; se oli herättänyt varsin yleistä harrastusta. Samassa kuussa oli Rob. Wilh. Ekman, oleskeltuaan monta vuotta ulkomailla, saapunut Turussa käymään, tuoden mukanaan m.m. erään kotimaista aihetta, kohtausta "Hirvenhiihtäjistä", esittävän taulun. Ja hänet vastaanotettiin siellä niin lämpösesti, että hän sitten jäikin koko loppuijäkseen Turkuun, luoden siellä atelierissään vielä paljo teoksia. Tämän taiteilijan vaikutuksesta oltiin jo Turussa aikeessa perustaa erityinen taideyhdistys, vaikka tästä tuumasta sitten, kun Helsingin taideyhdistys syntyi, luovuttiin ja Turun yhdistys liittyi haaraosastona siihen. Myöskin yliopisto oli samana syksynä tehnyt jotakin edistääkseen kaunotaiteita: se oli piirustussaliinsa ostanut joukon satunnaisesti kaupan olevia vanhempia tauluja, niiden joukossa kuusi suomalaisen maalarin Lauraeuksen taulua.

Mitä nämä valmistavat herätykset lienevät vaikuttaneet, sitä on nyt vaikea sanoa, mutta varmaa on, että kun Taideyhdistys maalisk. 10 p:nä 1847 vietti ensimmäistä vuosipäiväänsä ja avasi ensimmäisen näyttelynsä, niin oli jo 460 osaketta merkitty. Loistavasti senvuoksi tätä vuosipäivää voitiin viettää. Puheenjohtaja Walleen oli mahtava mies ja ymmärsi vetää hommiaan julkisuuteen. Hänen välityksellään oli seuran suojelijaksi saatu suuriruhtinas Aleksander, ja kun vuosipäivä vietettiin hänen syntymäpäivänään, oli se vietettävä niin, kuin tapa oli viettää keisarillisia juhlapäiviä. Kokoukseen, joka pidettiin Heidenstrauchin talossa Kauppatorin varrella, tuli jäsenten saapua juhlapuvussa, univormuissa, tähdet ja nauhat rinnalla, ja suurenmoisissa päivällisissä, jotka senjälkeen pidettiin Seurahuoneen suuressa salissa, juotiin useita alamaisia maljoja, olipa Berndtson tilaisuutta varten sepittänyt korkealle suojelijalle runotkin.

Näyttely, jonka Taideyhdistys silloin ensi kerran oli järjestänyt, oli odottamattoman rikas. Luettelossa mainittiin 94 öljytaulua, niistä 52 kotimaista ja 42 ulkomaista, jälkimmäiset suurimmaksi osaksi yhdistyksen puheenjohtajan, salaneuvos Walleenin omia. Yhdistyksen tarkoitus oli vaikuttaa taideaistin kehittämiseksi arpomalla taideteoksia — pysyvän taidenäyttelyn perustamisesta ei ollut kysymystäkään — ja tätä arpomista varten oli ostettu tauluja Ekmannilta. Magnus ja Ferd. v. Wrightiltä (joka pari vuotta sitten oli palannut kotiin Ruotsista). E. J. Löfgreniltä, J. E. Lindhiltä ja Edla Janssonilta (sittemmin rva Blommér). Kotimaisia taiteilijoita ja taiteilijattaria oli sitäpaitse näyttelyssä edustettuina: Lauraeus, Finnberg, Math. Rotkirch, Wilh. v. Wright, B. A. Godenhjelm, L. Forsten y.m. Nämä suomalaiset taiteilijat olivat meidän yleisölle siihen asti olleet yhtä oudot kuin ulkomaiset: Ekmannilta tosin oli täällä edellisenä vuonna ollut joitakuita tauluja näytteellä, mutta harvat olivat muiden taiteilijain teoksia nähneet. Nyt niitä sai nähdä kuka tahtoi ja samalla jokainen käsitti, että maalaustaide Suomessa ei ole mahdoton. Kuvanveistoksia ei sitävastoin tässä näyttelyssä ollut ensinkään; sitä taidetta saatiin maassamme vielä vuosikymmenen odottaa.

Taideyhdistys edistyi pyrinnöissään varmasti ja vireästi. Vuosittain pidettiin näyttelyitä, aluksi myöskin Turussa, uusia taiteilijoita syntyi ja ne saivat kannatusta ja taideharrastus kasvoi joka taholla. Helsingin piirustuskoulu avattiin syksyllä 1848, Godenhjelm oli sen opettaja, ja Turun piirustuskoulu, jossa opetusta johti Ekman, avattiin seuraavana vuonna. Ekmannilla oli muuten tilauksia enemmän kuin hän ehti suorittaa; jo 1847 oli hän ryhtynyt Turun kirkkoon freskomaalauksia laatimaan.

Yhdistyksen johtokuntaan tuli jo 1847 sihteeriksi Topelius ja Nervanderin sijaan valittiin 1849 Fredr. Cygnaeus, joka yhdistystä perustettaessa oli oleskellut ulkomailla. Nämä kaksi miestä sitten kauan yhdistystä johtivat ja hoitivat. Sillä Walleen luopui puheenjohtajantoimesta jo 1849, — yhdistyksen sääntöihin oli näet tehty muutoksia, joita hän ei ollut hyväksynyt, ja hän ei juuri kernaasti taipunut muitten tahdon alle.

* * * * *

Nyt siirryn kaunotaiteista takasin ylioppilaselämään. Näissä piireissä tapahtui jo 1846 jotakin, joka valtasi kokonaan nuoren mieleni.

Ensiksi maininnen uuden Länsisuomalaisen osakunnan luomisesta, Korkeiden viranomaisten kammo ylioppilasosakuntia kohtaan oli vähitellen lauhtunut, — sitä oli Pohjolaisen osakunnan luvallinen jälleenyhtyminen osottanut. Siten saattoivat Turkulainen ja Borealinen osakunta, kumpikin tahollaan huomaten pienuutensa ja vähäpätöisyytensä, ruveta ajattelemaan yhtymisensä mahdollisuutta. Ja ennen pitkää ruvettiin myöskin miettimään, että Satakuntalainen osakunta voitaisiin liittää noihin edellämainittuihin. Nuo tuumat eivät suinkaan niin aivan rohkeita olleet, sillä ylioppilasluettelon mukaan oli kevättalvella 1846 Borealisessa osakunnassa 23, Satakuntalaisessa 31 ja Turkulaisessa osakunnassa 32 jäsentä: näiden osakuntain jäsenluku ei yhteensäkään noussut edes samaan määrään kuin Savokarjalaisen samoihin aikoihin. Mutta moinen yhtyminen oli omiaan rikkomaan vanhoja akateemisia traditsiooneja ja toiveet saada tuuma toteutetuksi eivät suinkaan olleet suuret. Vaan suuren Länsisuomalaisen osakunnan luominen oli kumminkin jo niin vilkas ja eloisa tuuma, ettei yksikään noista kolmesta pienestä osakunnasta enää voinut luopua siitä. Tulisella innolla asiasta keskusteltiin kaikissa osakuntakokouksissa ja vihdoin rohkaistiin mielet ja lähetettiin helmikuussa 1846 konsistorioon yhteinen anomus noiden kolmen osakunnan yhdistämisestä. Lupa saatiin helpommin kuin kukaan oli uskaltanut toivoakaan. Jo huhtikuun puolivälissä oli pyyntöön myönnytty ja päätös siitä asianmukaisesti tarkistettu. Ja heti ryhdyttiin innolla uutta osakuntaa järjestämään, ensiksi valitsemaan uutta inspehtoria ja kuraattoria. Meidän Turkulaisten molemmat entiset viranomaiset tulivat valituiksi, inspehtoriksi uuteen osakuntaan tuli näet Geitlin ja kuraattoriksi Elmgren.

Näiden vaalien tapahduttua toukokuun alussa oli nyt ensi työksi tuota suurta yhtymistä vietettävä arvokkaalla veljeytymiskestillä taikka, toisin sanoen, vietettävä tuon uuden, suuren osakunnan komeita ristiäisiä. Ihana toukokuun aika oli omiaan tekemään tuosta juhlasta, joka oli Kaivopuistossa vietettävä, iloisen ja hauskan.

Silloisten ylioppilasolojen ja tapojen kuvauksena otan tähän päiväkirjastani tätä juhlaa koskevan kertomuksen, joka kumminkin on kirjoitettu jotakin kuukautta itse juhlan jälkeen.

"Juhla vietettiin toukok. 15 p:nä. Halusimme, että siitä tulisi oikein muhkea juhlii ja siksi kutsuimme sinne niin paljon vieraita kuin suinkin. Koko konsistoria pyydettiin (paitsi Grot, jonka, samoinkuin Ursinin kutsumisesta oli pitkällisiä rettelöitä), samoin noin 50 ylioppilasta toisista osakunnista sekä kunniajäseniä niin paljo, että vieraita oli yli sadan. Isäntiä oli meitä noin 90. Yhdessä joukossa marssi koko Länsisuomalainen osakunta kokoushuoneestaan klo 6 Kaivohuoneelle. Sali oli havupuilla ja köynnöksillä aistikkaasti koristettu. Lamput loistivat hauskasti puiden lomitse. Suomen meriväen soittokunta oli asetettu lehterille ja se lisäsi suuressa määrin juhlan hauskuutta. Vieraat kerääntyivät vähitellen. Kun kaikki olivat koolla luki Elmgren sepittämänsä kirjoituksen 'yhteiskuntahengen kehittymisestä', jonka hän sittemmin julkasi Horgonbladetissa. Sitten alkoivat maljapuheet, joita tavallista lukuisammin pidettiin konsistoriolle, kunniajäsenille, muille vieraille, eroaville inspehtoreille ja kuraattoreille, uudelle inspehtorille ja kuraattorille, vieraille ylioppilaille ja jumala tiesi kelle kaikille. Eipä ollut ihme, että tämä kävi erittäin väsyttäväksi — puheita ja vastapuheita kesti monta tuntia. Viimeinen malja esitettiin Länsisuomalaisen osakunnan onnelle; sen päälle laulettiin Leisteniuksen tilaisuutta varten sepittämä runo, jonka Ingelius oli säveltänyt.

"Vihdoin päättyivät juhlamenot, laulu oli vapaa ja 'Karlo kuninkaan ballaadi' kajahti soittokunnan säestyksellä. Illallisen aikaan nousi Leistenius pöydälle ja lauloi sepittämiään pilalauluja, jotka herättivät ääretöntä ihastusta ja joita sittemmin on niin yleisesti laulettu.

"Illallisen jälkeen kannettiin inspehtoria ympäri salia; sitten Nordströmia ja vihdoin myöskin rehtori Lagusta. Se oli suurenmoista ilonpitoa — ylioppilaan vapautta tunsi jokainen povessaan. Ukot läksivät. Keräsin joukon miehiä ja me saatoimme Nordströmin kantaen ulos. Tämä kursaili, käski meidän kantaa rehtoria, vaan me vastasimme, että viisi me rehtorista nyt — ja kannoimme häntä kauas puistoon. Olen hyvilläni, että näin häntä kunnioitimme; nyt ei meillä enää ole suurmiestä professorein joukossa.[16] — Me nuoret viivyimme juhlassa kello 6:teen asti aamulla, ja hauska oli; kukaan ei ollut humalassa koko yönä. Vihdoin soiton kaikuessa kävelimme kotiin päin. Aamu oli ihana. Kajautimme eläköönhuudon etevälle kuraattorillemme, Elmgrenille, ja erosimme. — Se päivä kauan muistossani säilyy."

Sen verran Länsisuomalaisen osakunnan syntymäjuhlasta. Sen yhteydessä otan tähän vielä seuraavan otteen päiväkirjastani:

"Toukok. 25 p. oli taas ilopäivä. Runeberg oli saapunut kaupunkiin. Ylioppilaskunta pani hänen kunniakseen toimeen illanvieton, taas Kaivohuoneella. Meitä oli noin 150 miestä. Kutsuvieraat olivat valitut: Nordström, Nervander, Tengström, Geitlin, Rein, Ingmaa (E. A.) ja Rabbe, ja sehän juhlalle arvon antoikin. Seurustelu oli vapaata. Laulettiin ja puhuttiin ja hurrattiin kuten tavallisesti ja hauska oli. Leistenius lauloi taas laulunsa: Runeberg ennusti hänestä tulevan toisen Bellmannin. — Kotimatka oli hauska. Saatoimme kaikin Runebergin kotiin. Nordström mukana. Oli sateinen yö. Halusimme nyt saattaa Nordströmin kotiin, vaan hän kieltäytyi ja uhkasi jäädä Runebergin luo yöksi. Silloin tuli Runeberg mukaan ja kaikin saatoimme Nordströmin kotiin, hurrasimme, ja saatoimme taas Runebergin. Kaikkiin näihin saattamisiin kului yö aamuun asti."

* * * * *

Molemmissa näissä juhlissa oli laulajalla, Jakob Gabriel
Leisteniuksella, merkkisija pilapöydässä. Tämä iloinen runohenki oli
Suomen ylioppilaselämässä omituinen, pian ohimenevä piirre, jota sietää
erikseen muistella.

Leistenius oli tullut ylioppilaaksi samana lukukautena kuin minä ja tunsin hänet niiltä ajoilta asti erittäin hyvin. Tuota pientä, pyöreähköä satakuntalaista ei ulkomuodosta suinkaan voinut runoilijaksi arvata: hänen kasvoillaan leikki joskus hyväntahtoista pilaa, mutta useammin näkyi niissä raskasmielisyyttä ja raatelevia, proosallisia huolia. Äkkiä kuultiin häntä kumminkin toveripiireissä mainittavan erittäin lahjakkaaksi ja iloiseksi tilapäärunoilijaksi. Vähää ennen länsisuomalaisten yhdistysjuhlan hän näin rupesi käymään huomatuksi. Siellä esittämänsä iloinen laulu perusti hänen maineensa; se olikin epäilemättä hänen reippain ja hauskin luomansa. Sittemmin hän esitti useita samanlaisia lauluja, mutta sellaista henkevyyttä kuin siinä ei enää ollut yhdessäkään.

Kun syksyllä 1861 Julius Wecksellin, Daniel Hjortin tekijän, piti länsisuomalaisten vuosijuhlassa lausua Leisteniuksesta muistosanat, pyysi tämä nuorempi ystäväni minua kuvaamaan, miten Leisteniuksen iloiset laulut oikeastaan olivat syntyneet; hän otaksui että minä, vainajan samanikäinen osakuntalainen, sen voisin tehdä. Panin silloin kiireisesti paperille pienen kuvauksen, jonka Wecksell kokonaisuudessaan muistosanoihinsa lainasi ja jonka tähän otan:

"Meidän aikoinamme olivat ylioppilaat hyvin kekseliäitä löytämään kestien aiheita — suurempia ja pienempiä ylioppilaskekkereitä pidettiin aivan myötään. Kaisaniemessä ne melkein kaikki pidettiin ja Leisteniuksen aikana ei kesti kestiä ollut, ellei 'tuo suuri länsisuomalainen runoilija' ollut mukana.

"Kun Leistenius ensin saapui joihinkin kekkereihin, oli hän usein juromielinen, melkeinpä äkänen. Mutta kun maljoja oli maisteltu ja lauluja laulettu, väistyivät 'asessorit' vähitellen, hänen pyöreät kasvonsa rupesivat kirkastumaan ja iloinen laulun jumalatar sai hänet taas valtoihinsa. Silloin huomasivat toverit hänen kasvoistaan, että hänen lauluhetkensä oli käsissä. 'Leistenius, tee uusi laulu!' niin huudettiin joka taholta: hankittiin paperia ja kynä ja vaikka tahtomattaankin työnnettiin L. yksinäiseen n.s. 'tohtorinhuoneeseen', jonne hän neljännes- tai puoleksi tunniksi jätettiin, yksin, — ei rauhaan, sillä vähä väliä kurkisti joku ovelta kysyen, joko laulu oli valmis. — Pian se olikin valmis. Hän tuli runohuoneestaan paperi kädessään ja meluten hän pöydälle nostettiin, maljakon viereen. Lasit täytettiin, yksi työnnettiin Leisteniuksen käteen, ja läsnäolevat tunkeutuivat niin lähelle pöytää kuin mahdollista.

"Nyt alkoi laulu. Pilakuvan piirtäjälle olisi siinä ollut hauska aihe: Leistenius pöydällä, maljakko jalkojensa välissä, laulaen täyttä kurkkua: kasvot loistivat riemua, pää, kädet, ja koko tuo pieni olento notkui sävelten mukaan, ja hänen ympärillään ylioppilaslaulua, ahnaasti kuunnellen jokaista sanaa, joka hänen suustaan tulvi ja purskahtaen vähäväliä nauramaan; ja laulun loppuessa yhtyi se yhdestä äänestä toistamaan loppusäkeet äänekkäästi ja meluavasti. — Tämä kaikki oli aivan omituinen piirre Suomen ylioppilaselämälle; se alkoi ja se loppui Leisteniuksen mukana ja ainoastaan tässä yhteydessä voidaan Leisteniuksen runous ymmärtää.

"Tämä Leisteniuksen tilapäärunouden kausi kesti oikeastaan vain yhden vuoden. Senkin jälkeen hän kyllä usein samalla riemulla pöydälle nostettiin, mutta hän lauloi silloin tavallisesti vanhoja, hyvin tunnettuja laulujaan taikka joskus jonkun uuden, jonka hän ennakolta tilaisuutta varten oli sepittänyt. Tapahtuihan kyllä hänen ensi aikomaankin, että hän saapui johonkin kestiin valmis laulu taskussaan, vaan niin tapahtui ainoastaan erittäin juhlallisissa tilaisuuksissa".

Kun Leistenius vielä lukuvuonna 1846-47 oli kaikissa osakuntajuhlissa ja muissa ylioppilaskesteissä sepitellyt lauluja, lopetti hän tämän tällaisen runonteon. Vaan runoilemasta hän ei siltä lakannut. Jo keväällä 1846 oli sanomissa näkynyt hänen nimimerkillään —br—l varustettuja runoja ja lähinnä seuraavana vuonna julkasi hän sekä sanomalehdissä että "Necken" nimisessä kalenterissa useita sekä vakavia että leikillisiä runopätkiä. Saavuttamansa menestys houkutteli hänet keväällä 1847 ulosantamaan itsenäisen runovihon "Pojken". Muistan, kuinka hän loistavin kasvoin eräänä päivänä tuli luokseni ja kertoi aikeestaan. Arvelin kyllä sellaista julkaisua, jonka sisällöstä hän minulle lähemmin teki selkoa, vähän uskalletuksi. Mutta erinäiset kirjalliset mahtimiehet olivat häntä kehottaneet runojaan painattamaan ja kustantaja Frenckell oli hänelle luvannut 30 hopearuplaa tekijäpalkkioksi, enkähän minä voinut noin loistavia ja "heliseviä" vaikuttimia kumota. "Poika" ilmestyi ja saavutti menestystä; arvostelu oli sekä omassa maassa että Ruotsissa yleensä erittäin kehuva ja painos myötiin pian loppuun. Tämä menestys näkyy sitä seuraavina aikoina suuresti kannustaneen hänen runollista luomisvoimaansa. Sillä jo saman vuoden jouluksi oli hän saanut valmiiksi uuden, suuremman runovihon, nimeltä "Ynglinen" (Nuorukainen). jonka hän omalla kustannuksellaan julkaisi. Mutta tätä vihkoa kohteli arvostelu jo paljo ankarammin. Vähän myöhemmin siirtyi Leistenius opettajauralle ja hänen toimensa ylioppilasrunoilijana oli päättynyt.

* * * * *

Kysymys J. J. Nordströmin eroamisesta yliopistosta ja siirtymisestä Ruotsiin oli ollut vireillä aina noista v:n 1844 syyslukukauden merkkitapauksista lähtien ja se kysymys oli valppaamman nuorison mieliä melkoisesti huolettanut. — Siitä virisi huhu toisensa jälkeen. Väliin kerrottiin, että hänen poistumisensa jo oli peruuttamattomasti päätetty, väliin taas, että Nordström valittaisiin rehtoriksi Ursinin sijalle, joka tuuma olikin jotenkin varma v. 1845, mutta josta sitten viime hetkessä oli pakko luopua. Väliin taas huhuttiin, että hänestä tulisi prokuraattorin apulainen ja v.t. prokuraattori appiukkonsa Synnerbergin jälkeen, väliin uskottiin, että isänmaanrakkaus kaikissa tapauksissa pidättäisi hänet kotimaassaan. Tämä viimemainittu toivomus elähdytti varsinkin nuorisoa ja se itse Nordströmille julkisesti lausuttiinkin, kun eräs ylioppilasosakuntain lähetystö kävi hänen luonaan; vaan sille hän ei vastannut muuta kuin vältellen. Vähän senjälkeen ja heti rehtorin vaalin tapahduttua (jolloin Lagus valittiin) jätti hän todellakin erohakemuksensa. Konsistorio kyllä, lähettäessään Nordströmin erohakemuksen kanslerinvirastoon, huomautti, kuinka korvaamattoman vahingon yliopisto kärsisi, ellei voitaisi pidättää Nordströmiä yliopistossa. Ja pitkä aika kului, ennenkuin eronpyyntiin suostuttiin. Vielä koko syyslukukauden 1845 hoiti Nordström professorinvirkaansa. Samana syksynä hän kutsuttuna kävi Pietarissa. Prokuraattorin-apulaisen paikka oli yhä auki. Tämän kaiken nojalla toivottiin parasta. Mutta yhtäkkiä kuultiin, alussa helmikuuta 1846, että Nordströmin erokirja oli saapunut korkeimmasta paikasta. "Se oli surullinen aika kun se vihdoin tuli", niin olen kirjoittanut päiväkirjaani. "Se herätti suuttumusta ja surua; suuttumusta sekä hallitusta että häntä itseäänkin kohtaan, miltä kannalta kukin asiaa katsoi". Vaan vielä ei toki lakattu toivomasta, että Nordström Suomeen jäisi; hän kävi taas Pietarissa ja silloin pidettiin varmana että asia oli päättynyt hyvin. Siinä uskossa eli ainakin nuoriso vielä Länsisuomalaisen osakunnan edelläkerrotun yhtymisjuhlan aikana. Mutta vähän senjälkeen tuli ratkaiseva loppupäätös.

Nordströmin lähdöstä olen päiväkirjaani kirjoittanut: "Hän matkusti toukokuussa Ruotsiin, nimitettiin heinäk. 19 p. sikäläisen valtioarkiston hoitajaksi, sai lahjapalkkioita ja palasi tänne takasin elok. 20 p:n tienoissa. Täällä hän viipyi jonkun aikaa, möi huutokaupalla tavaransa ja toimitti muuttoaan. Mieleltään oli hän murheellinen ja hän rupesi potemaan rintatautia. Parikymmentä hänen ystäväänsä yhtyi lahjoittamaan hänelle hopeaiset kynttiläjalat. Lokak. 4 p. lähti hän perheensä kanssa matkalle. Berndtson oli hänen lähtönsä johdosta kirjoittanut todella kauniit runomittaiset jäähyväissanat Morgonbladetiin. Ylioppilaat olivat päättäneet häntä kylmästi kohdella; vaan kun lähdön hetki lähestyi, silloin ei enää kukaan voinut olla kylmä. Lyhyessä ajassa teki Ingelius säveleen Berndtssonin runoon, harjoitettiin laulu ja kello kahdeksan 4 p:än aamulla seisoi 200 ylioppilasta rannalla. Sateessa siinä odotettiin kello 10:neen saakka, jolloin Nordström tuli laivaan. Nyt heläytettiin laulu ja Nordström vastasi, syvästi liikutettuna, muutamin sanoin laivan kannelta: hän sanoi, että vaikkei hän nyt enää voinutkaan puhumalla palvella isänmaataan, niin alkoi hän sitä kumminkin kirjoittamalla tehdä. Suuri osa yliopiston opettajistosta ja koko palvelijakunta oli myös rannalla jäähyväisiä lausumassa. Moni rinta siellä huoahti. Taivaskin oli pilvessä, siitä tipahti silloin tällöin kyynel. Laivan lähtiessä lauloimme vielä: 'Kukkuu, kukkuu'. Nordström seisoi kauan kannella, hattu kädessään — ja katosi vihdoin. Surullisella mielellä kaikki maihin kävelivät".

Sattuma oli, että samassa höyrylaivassa, jossa Nordström matkusti Suomesta pois, oli myöskin monasti edellä mainitsemani Robert Tengström. Tuo 23 vuotias dosentti matkusti nyt opintomatkalle, mieli täynnä suuria isänmaallisia tulevaisuudentuumia. Muutamia päiviä aikuisemmin olimme eräänä iltana Kaisaniemessä lausuneet hänelle iloiset jäähyväiset. Kukaan ei silloin voinut aavistaa, että tuo nuori, etevä mies, jonka nerokkaat pyrinnöt olivat niin jalot ja jonka sydän oli lämpimämpi kuin kenenkään muun, ei enää koskaan palaisi kotimaahansa. Toisin oli määrätty. Hiukan toista vuotta myöhemmin, marrask. 13 p. 1847, katkasi kuumetauti Pariisissa hänen onnellisen ja toivorikkaan elämänsä. Kuinka suurta surua tämä kuolemantapaus kotimaassa herätti, sen ovat Fr. Cygnaeus ja J. V. Snellman vaikuttavin sanoin julkilausuneet.

* * * * *

Suuri muisto tältä samalta syksyltä on Runebergin "Maamme"-laulun ensi ilmestyminen. Jäljennöksiä tästä uudesta runoelmastaan oli tekijä antanut muutamille lähimmille ystävilleen ja nämä sitä aluksi julkilukivat ainoastaan suurimmassa salaisuudessa ja luotettavimmassa seurassa. Yleisemmin tunnetuksi se tuli vasta, kun se pohjolaisen osakunnan vuosijuhlassa samana vuonna, marrask. 9 p:nä, laulettiin F. A. Ehrströmin tekemällä säveleellä.

Myöhempäinkin polvien nuoriso voinee kyllä ymmärtää, kuinka mahtavasti tämä laulu vaikutti silloisiin nuoriin mieliin ja kuinka se nostatti herännyttä kansallistunnetta. Olimme iloiset ja ylpeät, kun olimme saaneet kansallislaulun, joka oli elävä kaikkina aikoina: vapaina, iloisina ja turvallisina katselimme tulevaisuutta kohden varmoina, niinkuin runoilija siitä, että synnyinmaan laulu vielä kerran korkeemman kaijun saa.

Runeberg antoi sitten "Maamme"-laulunsa niille nuorille ystävilleen, jotka julkaisivat "Fosterländskt album" nimistä sarjateosta, painettavaksi sen 3:nteen vihkoon. Tämän vihon julkaiseminen viivähtyi kumminkin huhtikuuhun asti 1847 ja silloin oli laulu jo ehtinyt tulla varsin yleisesti tunnetuksi. Olipa Borgå Tidning m.m., sopimattomasti kyllä, painattanut palstoilleen siitä suurimman osan, kun se oli laulettu Porvoon kaupungin privilegioiden vuosijuhlassa v. 1846.

Ehrströmin sävel ei tullut koskaan oikein suosituksi ja se unhottuikin pian. Toukok. 13 p. 1848 kuultiin ylioppilasten Toukokuun juhlassa ensi kerran Paciuksen sävel, ja se kuljettaa "Maamme" laulun edelleen tuleville sukupolville.

* * * * *

Niiden seikkojen joukossa, jotka meitä ylioppilaita keväillä 1846 innostivat, on mainittava myöskin Akateemisen Lukuyhdistyksen perustaminen. Siihen puuhaan ryhtyivät muutamat vanhemmat ja nuoremmat opettajat ja ylioppilaat: sääntöehdotus laadittiin ja sen hyväksyi, sittenkuin sitä yleisessä kokouksessa oli tarkastettu, myöskin rehtori. "Isosti tulee tämä yhdistys ylioppilashenkeä virkistämään ja ehkä herättämään koko yliopistoon uuden elämän" — sellaisen toivomuksen olen päiväkirjaani tämän tapauksen johdosta kirjoittanut.

Lukuyhdistys oli avattava uudeltavuodelta 1847 ja perustava kokous pidettiin kahta kuukautta aikasemmin. Osanotto siihen oli aluksi vapaaehtoista, vuosimaksu 3 ruplaa 50 kop. hopeata, mutta vuodesta 1849 yhtyivät jo kaikki ylioppilasosakunnat yhdistykseen. Hoito uskottiin viisimiehiselle komitealle, jonka jäseniksi ensi vuodeksi valittiin professori Rein, varakirjastonhoitaja Törnegren, dosentti Arppe, lisensiaatti Topelius ja maisteri Elmgren. Huoneusto vuokrattiin Etelä-Esplanaatin ja Fabianinkatujen kulmassa olevasta kaksikerroksisesta puutalosta: se kalustettiin ja siihen hankittiin vaatimaton ravintola. Hankittiin sanomalehtiä ja aikakauskirjoja, silloisiin oloihin nähden koko runsaasti: Journal des Débats, Revue des deux Mondes, Augsburger Allgemeine Zeitung, Illustrierte Zeitung, Magasin für die Litteratur des Auslandes, Das Inland (Tartosta), tanskalainen Faedrelandet, muutamia ruotsalaisia lehtiä ja aikakauskirjoja, sekä kaikki Suomessa ilmestyvät sanomalehdet — useampia niitä sentään ei ollut.

Eikä petyttykään siinä, mitä Lukuyhdistyksestä oli toivottu. Ennen oli menty lehtiä lukemaan kaupungin kondiittoriioihin taikka vanhan Kahvi-Maijan luokse — hän oli muinaisaikuinen kahvilan pitäjä Turusta, joka oli seurannut yliopistoa Helsinkiin ja eli täällä vielä 1850-luvulla —, vaan nyt saivat ylioppilaat lukea lehtiään ja juoda kahviaan yhdistyksessä, iltoja ei tarvinnut enää viettää kapakoissa, vaan istuttiin lukuyhdistyksessä, jossa aina tapasi ystäviä ja tovereita sekä vanhempia akateemisia kansalaisia, joiden keskustelut olivat opettavia. Ruokaa yhdistyksessä sai, mutta juovutusjuomia ei. Suurella mielihyvällä muistelen lukuyhdistyksen ensi aikoja ja niitä monia hauskoja hetkiä, joita siellä vietin. Usein siellä esitelmiäkin pidettiin. Niin lausui siellä joulukuussa 1847 vasta ulkomailta palannut Fredr. Cygnaeus ylevät muistosanansa Rob. Tengströmin kuoleman johdosta ja samana ja seuraavana vuonna siellä eri aineista pitivät esitelmiä Nervander, Rein, Elmgren, Tigerstedt. Berndtson y.m. Häiritsemättä sai lukuyhdistys jatkaa hiljaista elämätänsä aina vuoteen 1850 asti, jolloin sitä ruvettiin epäillen katselemaan ja jolloin ylempäin viranomaisten toimesta määrättiin, että lukusalia ei saa pitää auki aamupäivin sekä samalla tehtiin muita rajoituksia, joiden haitalliset seuraukset pian tulivat näkyviin.

* * * * *

Vuoden 1846 viimeisiä merkkitapauksia oli Saima-lehden kuolema.

Kahtena ensimmäisenä sanomalehtivuotenaan oli Snellman saanut toimia verrattain hyvässä rauhassa sensuurin puolelta. Painoasiamiehenä oli Kuopiossa saman koulun kolleega, jossa Snellman oli rehtorina, ja tämä osotti, kuten Snellman itse kertoi, siksi suurta kunnioitusta rehtoriaan kohtaan, että antoi tämän päättää, mitä lehdessä saisi olla. Vaan, kuten jo edellä huomautin, rupesi 1840-luvun myöhemmällä puoliskolla yhä tummempia pilviä kerääntymään valtiolliselle taivaalle, ja nämä pilvet kävivät pian Saimalle uhkaaviksi.

Eihän voi kieltää, että Snellman jos kukaan oli lehdellään häirinnyt yleistä levollisuutta, ja sehän oli sensuuriohjeiden mukaan perin vaarallista. Hän oli tosin tarkoin varonut koskettelemasta puhtaasti valtiollisia kysymyksiä, vaan hän oli taloudellisissa ja yhteiskunnallisissa artikkeleissaan väliin aika ankarasti arvostellut olevia oloja ja esivallan toimenpiteitä ja siten loukannut milloin yhtä, milloin toista vallassaolijaa. Hänen suomenmielisyytensä oli monesta tuntunut lievimmin sanoen harmilliselta. Useita yliopistonmiehiä oli hän arvosteluillaan suututtanut: Niin esim. Nordströmin, jonka laatimaa metsäasetusta hän oli ankarasti arvostellut; samoin Nervanderin, jota vastaan hän kirjoitteli tuossa pitkällisessä kynäsodassa "kirjallisesta keskustasta" ja "yliopiston vähäisestä arvosta", j.n.e. Saiman vihollisten lukumäärä siten vuosi vuodelta lisääntyi, vaikka toisakseen myöskin sen lukijakunta lisääntyi (sillä oli noin 700 tilaajaa, joka oli silloisiin oloihin katsoen paljon). Mutta tuosta lisääntyvästä tyytymättömyydestä luulivat valtiomiehet sellaiset, kuin Cas. v. Kothen ja Klinckowström, saavansa kannatusta pyrinnöilleen suojella maata sellaiselta yhteiskunnan rauhan hävittäjäkappaleelta kuin Saima-lehdeltä.

Siten saatiin ensiksi toimeen keisarillinen kirjelmä (toukok. 11 p:ltä 1846), joka asetti senssorit läänien pääkaupungeissa, Helsinkiä lukuunottamatta, kuvernöörien valvonnan alaisiksi ja jonka kautta nämä saivat oikeuden antaa painotarkastajille lähempiä ohjeita, joten sellaisia kirjoituksia, joita kuvernööri piti "sopimattomina", ei saisi lehdissä ilmestyä. Tämän määräyksen seuraukset rupesivat pian tuntumaan ei ainoastaan Saima-lehden toimitukseen vaan myöskin sen lukijoihin. Saatiin pian lukea kirjakauppailmoituksia keskellä tekstiosastoa sekä nähdä muita sittemmin tutuksi tulleita jälkiä sanomalehden sisällön tarkasta huolenpidosta. Kerran hävisi kokonainen numero ihan teille tietymättömille. Vaan eipä siinä vielä kyllin. Itse kuolemanisku ei enää ollut kaukana.

Vielä jouluk. 19 p. kertoi Saima ilmestyvänsä seuraavanakin vuotena 1847. Mutta seuraavassa numerossa, joka ilmestyi vasta uudenvuoden aattona, ilmoitettiin aivan lyhyesti, että ilmestyminen oli lakkautettu, josta syystä tilausilmoitus peruutettiin. Jäähyväissanoissa yleisölle lausuttiin m.m.: "Saiman elinaika ei ole ollut pitkä; ehkäpä on sitä sentään jonkun mielestä ollut tarpeeksi. — — Erityisesti on moitittu lehden ankaraa kirjoitustapaa, arvattavasti syystä. — — Totuus ei yleensä mitään kultaamista siedä. Eikä suurelle yleisölle lausuttuja sanoja ole aivan paljo silitettävä eikä koristeltava. Pysymme vielä siinä vakaumuksessa, että arvoisa yleisö väliin tarvitsee herätyksen sanan. — — Tarvitaan joskus kova ääni ennenkuin se kaikkien korviin kuuluu ja ennenkuin kaikki myöntävät, että heidän sisälliset ajatuksensa ovat julkilausutut." —

Ei mikään maan muista lehdistä uskaltanut koettaakaan kertoa tuosta salaperäisestä lakkautuksesta. Sellaista uutista olisi varmaankin pidetty "sopimattomana". Mutta Morgonbladetissa oli jouluk. 21 p. surupuitteiden sisäpuolella runo, nimeltä "Kuolon viesti", jossa valitettiin, että pimeyden vallat tahtovat hyvän ja jalon kuolemaa, vaan samalla vakuutettiin, että on olemassa voima ihmisten sydämmissä, joka on tuota valtaa voimakkaampi. Noiden samojen surupuitteiden sisäpuolella oli uutinen erään suuriruhtinattaren vähän aikusemmin tapahtuneesta kuolemasta. Asianomainen senssori varmaankin luuli runon sitä tarkoittavan.

Vaan Saiman lakkautuksen kautta ei vielä voitu tehdä loppua Snellmanin toimesta sanomalehtimiehenä. Jo tammikuussa 1847 teki Elias Lönnrot, joka asui Kajaanissa, anomuksen saada Kuopiosta ulosantaa "Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning" nimistä sanomalehteä. Kenellekään ei voinut olla salaisuus, että Snellmanista tulisi tämän "kirjallisen lehden" varsinainen toimittaja. Vaan vaikka samana vuonna, varmaankin esiintulleesta syystä, maalisk. 30 p. oikeus antaa lupia uusille lehdille samoin kuin kieltää ennen luvattujen lehtien ilmestyminen oli siirretty senaatilta kenraalikuvernöörille, ei tuota haettua lupaa voitu Lönnrotilta kieltää. Ensimmäinen numero Litteraturbladetia ilmestyi toukokuulla 1847 ja tässä kuukauslehdessä Snellman senjälkeen puhui Suomen sivistyneelle yleisölle niinkauan kuin asui Kuopiossa, eli lopulle vuotta 1849 asti. Uusi lehti oli kyllä sisällöltään enemmän "kirjallinen" kuin Saima ja sen lukijakunta oli siitä syystä myös pienempi (tilaajia noin 400): vaan ajan ja kansakunnan suuria kysymyksiä koetti Snellman senkin kautta pitää mielissä vireillä niinkuin ennenkin.

* * * * *

Tuon ajan synkät pilvet eivät iskeneet salamoitaan ainoastaan Saimaan. Viipurissa oli maanmittari P. Hannikainen vuodesta 1845 ulosantanut Kanava-nimistä viikkolehteä, joka oli ensimmäinen vartonaisesti rahvaalle aijottu suomenkielinen sanomalehti. Asiantuntemuksella ja tarmolla käsiteltiin tässä lehdessä useita yhteiskunnallisia kysymyksiä ja kaunokirjallisessa suhteessa hoidettiin lehteä etevällä tavalla. Mutta juuri Viipurissa oli, kuten tunnettu, parooni C. von Kothen kuvernöörinä, ja siitä ajasta alkaen, jolloin sanomalehtien tarkastus joutui kuvernöörien silmälläpidon alaiseksi, kävi Kanavalle elämä katkeraksi. Hannikainen kesti kumminkin vuoden 1847 loppuun saakka, mutta silloin sai hänen lehtensä yhtä hiljaisen joululahjan kuin Saima edellisenä vuotena — sen ilmestymien kiellettiin.

Sama kohtalo oli tullut myöskin lehtori C. A. Gottlundin omasta kirjapainosta Helsingistä v:sta 1846 toimittaman lehden "Suomalaisen" osaksi, jopa sen ensimmäisen elinvuoden alkupuoliskolla: mutta tämä lakkautus ei aivan paljo hämmästyttänyt ketään, joka tunsi toimittajan omapäisen luonteen ja joka hänen kirjailijatointaan seurasi. Seuraavana vuonna sai Gottlund kumminkin panna alulle uuden "Suomi" nimisen lehden, jota jatkettiin aina vuoteen 1849 asti, mutta sillä tavalla, että puolet numeroista katosivat tuntemattomille teille.

Eikä näillä kuristustoimenpiteillä onnistuttu tukahduttamaan suomalaisen sanomalehdistön syntymistä. Alussa vuotta 1847 rupesi Helsingistä sanomalehti "Suometar" ilmestymään. Sitä rupesi toimittamaan neljä ylioppilasta, sen innostuksen etevää edustajaa, joka silloin ylioppilasnuorisoa elähdytti, nim. A. E. Ahlqvist, D. E. D. Europaeus, P. Tikkanen ja A. Varelius. Kaikki nämä olivat jo antaneet näytteitä kirjallisesta kyvystään. Ahlqvist oli julkaissut Runebergin käännöksensä ja yhdessä Tikkasen kanssa ruvennut "Annikka" nimiseen pieneen kokoelmaan suomentamaan ulkomaisia kaunokirjallisia tuotteita. Tikkanen oli sitäpaitse pitänyt päähuolta savokarjalaisten "Lukemisien" toimittamisesta. Tuo haaveilijaluontoinen kielentutkija Europaeus oli ollut pitkillä runonkeruumatkoilla Kalevalan kotipaikoilla ja tuonut sieltä hyvin arvokkaita satoja. Länsisuomalainen Varelius oli tullut tunnetuksi m.m. kansankirjansa kautta "Enon opetuksia luonnon asioista", jossa hän etevällä tavalla oli kansantajuisesti esittänyt erinäisiä luonnontieteellisiä aineita. Todellisella isänmaanrakkaudella he kaikki työhön kävivät käsiksi, sen voin todistaa. Olin näet niihin aikoihin usein varsinkin Ahlqvistin ja Tikkasen seurassa ja monta kertaa saapuvilla, kun nuo neljä miestä suunnittelivat uutta sanomalehteään, voinpa kehua olleeni kummina, kun lehteä ristittiinkin s.o. läsnä siinä tilaisuudessa, jolloin "Suomettaren" nimi ensiksi ehdotettiin ja hyväksyttiin.

Kiitettävällä tavalla ajoi Suometar suomalaisen kansallisuuden ja suomenkielen asiaa. Suurta lukijakuntaa sillä ei ollut (kahtena ensi vuonna noin 300 tilaajaa, joista 60 tai 70 Helsingissä), vaan Tikkanen jatkoi työtään sitkeästi ja uuraasti, sittenkin kun hänen toverinsa eri syistä yksi toisensa perästä olivat luopuneet toimituksesta, taistellen noissa yhä pimenevissä oloissa kevääseen asti 1850. Silloin tuli isku, josta tuonnempana laajemmin kerron ja joka vaikutti, että ensi vuosipuoliskon päätyttyä Suomettarenkin täytyi lakata ilmestymästä.

* * * * *

Epäilemättä oli Saimaa ja suomenkielisiä sanomalehtiä kohtaan käytetyn kuristusjärjestelmän tarkotuksena tukahduttaa kasvava kansallisuusliike ja masentaa pyrinnöt suomenkielen hyväksi. Mutta eipä ollut siinä helppo täyttä johdonmukaisuutta noudattaa. Samoilta ajoilta on olemassa erinäisiä hallituksen määräyksiä suomenkielen hyväksikin. Olen jo maininnut, että suomenkieli uuden kouluasetuksen kautta vuodelta 1841 oli otettu opetuskieleksi kimnaasien ja ylempäin alkeiskoulujen ylimmille luokille (2 tuntia viikossa joka luokalla). Nyt, vuosikymmenen puolivälissä, ilmestyi uusi asetus jumaluusopin ylioppilaiden vaatimuksista (1846, maalisk. 4 p.), säätäen, että heidän pitäisi opetella paitsi sekä suomen- että ruotsinkielistä lausuntoa, laulua ja messuamista, vielä välttämättä suomenkielen lehtorin edessä suomenkielen kirjoittamisen taitoa ynnä suorittaa suomenkielinen kirjoituskoe tiedekunnassaan. Vähän sen jälkeen käskettiin julistuksella maalisk. 21 p:ltä s.v. yliopiston konsistoria tekemään ehdotuksen niiden stipendien jakamisesta ylioppilaille, jotka osottivat erityistä suomenkielen ja kirjallisuuden tuntemista, jonka ohessa tuomiokapitulelta käskettiin, asettaessaan pappeja ehdolle virkoihin, ottamaan huomioon heidän suomenkielen taitoaan. Ja seuraavana vuonna (1847, maalisk. 13 p.) säädettiin, että opettajiksi ala-alkeiskouluihin oli lupa ottaa ainoastaan sellaisia, joilla oli riittävä suomenkielen tuntemus.[17] Eihän tämä paljoa ollut, vaan osotti se kumminkin, että ajan pyrintöjä ja vaatimuksia edes joihinkin määriin huomioonotettiin.

Kysymys suomenkielen professorinviran perustamisesta yliopistoon oli myöskin vireillä. Jo 1840 kuuluu (J. J. Nervanderin tiedonannon mukaan) maan arkkipiispan ja yliopiston rehtorin kautta tehdyn v.t. kanslerille, kreivi Rehbinderille, pyyntö sellaisen professorinviran perustamisesta, erityisesti huomauttamalla Lönnrotin suuria ansioita, mutta kansleri kuuluu olleen sitä mieltä, että tätä kysymystä ei silloin voitaisi ottaa esille, koska juuri riemujuhlan johdosta yliopisto oli saanut käytettäväkseen kaksi virastaeronneen paikkaa. Kysymys joutui lepäämään vuoteen 1846 asti, jolloin yliopiston konsistori äsken mainitun reskriptin johdosta suomenkieltä taitavain ylioppilasten stipendioista, teki ehdotuksen vakinaisen suomenkielen professorinviran perustamisesta. Asiasta vaadittiin senaatin lausuntoa ja se, kenraalikuvernöörinapulainen Thesleff etupäässä, sitä puolsi, vaikkakin Klinckowström tuossa tilaisuudessa lienee tehnyt parastaan maalatakseen fennomanian hirmuisen pelottavaksi ilmiöksi, joka muka ulonsi pyrintönsä ja ohjelmansa Suomen rajojen ulkopuolelle asti. Kysymyksen lopullinen ratkaiseminen lykkäytyi kumminkin vuoteen 1850 asti, jolloin todellakin perustettiin suomenkielen professorinvirka — samoihin aikoihin jolloin suomenkielinen kirjallisuus sai tuon tunnetun suuren surmaiskunsa.

* * * * *

Varmoilla ja tasasilla askelilla edistyivät kumminkin niihin aikoihin suomenkielen pyrinnöt. Suomalaisen kirjallisuuden seura oli niiden pääahjona; sillä oli tosin käytettävänään vähät taloudelliset varat (sen tulot ja menot eivät vielä näihin aikoihin tavallisesti kohonneet 1,000 hopearuplaan vuodessa); sen kokoukset, joita pidettiin yliopiston tiedekuntahuoneessa, olivat varsin vaatimattomat, niissä oli saapuvilla noin pari, kolmekymmentä jäsentä, joista suuri osa ylioppilaita, ja ruotsinkieli oli vielä kauan käsittelykielenä. Mutta seura oli kumminkin jo ehtinyt laajentaa toimintaansa: ensi aluksi oli se julkaissut kansanlaulujen ja satujen kokoelmia, nyt se jo puuhaili myöskin suomenkielistä oppikirja- ja lukemistokirjallisuutta. "Nämä ponnistukset, jotka vähitellen käyvät tiheämmiksi ja voimakkaammiksi" — niin kirjoitti Snellman kerran ilmoittaessaan Saimassa jonkun seuran teoksista — "eivätkö ne olekin kuin hengenvaarasta pelastuneen ensimmäisiä tajunnan ilmiöitä? Heräävän ympärillä on kysyviä, levottomia katseita, toivon ja pelon vaiheilla vaappuvia sydämmiä. Onhan kysymys miljoonain onnesta, kansakunnan elämästä taikka kuolemasta." — Yhä yleisemmin seuraa ja sen pyrintöjä ruvettiinkin kannattamaan; Viipurissa syntyi 1845 erityinen suomalainen kirjallisuudenseura, toimimaan, ei ristiriidassa vanhemman seuran kanssa, vaan veljellisessä yhteistyössä; vuodesta 1846 kutsuttiin naisiakin sen jäseniksi ja lahjoja rupesi entistä runsaammin tulvimaan; osottivatpa Haminan sotilasuralle valmistautuvat nuorukaisetkin isänmaallista mieltään lahjoittamalla tulot keväillä 1846 julkaisemastaan kalenterista "Finska kadetten" Suomalaisen kirjallisuuden seuralle.

Innostus oli joskus mennä yli kaikkien järjen rajojenkin. Helsingissä oli kevättalvella 1846 puheenaineena eräs tapaus, joka muistutti muinaisia lasten ristiretkiä pyhään maahan. Kolme koulupoikaa, ijältään 11-14 vuotiaita, katosi eräänä päivänä ja heidät löydettiin vasta monta päivää haettua jostakin maalta monen peninkulman päästä. M. A. Castrénin y.m. esimerkki oli innostanut heidän isänmaallista mielikuvitustaan ja salaa olivat he lähteneet keväthankien halki astelemaan, tutkiakseen, kuten sanoivat, kolmen vuoden ajan sisämaassa suomenkieltä ja kansanelämää ja työskennelläkseen sitten kielen ja kansallisuuden pyhän asian hyväksi.

Toisen innostuksen ilmiön, joka oli vähän sukua tälle tässä kerrotulle, vaikka se tempasi mukaansa kypsemmässä ijässä olevia ihmisiä — niiden joukossa minutkin — tahdon myöskin mainita. Eräänä päivänä maaliskuussa 1847 astui vinttikamariini kolme hyvää ystävää, joiden kanssa erinäisistä syistä viime aikoina olin ollut harvemmin yhdessä: Ahlqvist, K. Collan ja O. Toppelius. Heidän kasvoistaan näin heti, että heillä oli jotakin suurta ja tärkeätä mielessään; mutta keskustelu luisti hitaasti, he vitkastelivat asiaan käydessään. Vihdoin sain tietää asian:

Oli aikomus perustaa nuorten liitto voimalla ja vauhdilla edistämään suomenkielen ja suomalaisuuden asiaa sen kautta, että sen jäsenet mikäli mahdollista vapautuisivat ruotsinkielestä; opettelisivat kaikin voimin suomea, jos eivät sitä entuudestaan osanneet, ja sitten puhuessaan ja kirjoittaessaan karttaisivat käyttää muuta kuin suomea kaikkien kanssa, jotka vain suomea osaisivat. Kaikin tavoin olisi koetettava levittää valistusta kansaan ja korotettava kansallista sivistystä. Aikomus oli rakentaa tarkempi suunnitelma, kunhan oli saatu kokoon suurempi määrä tovereita. Minua tämä tuuma sydäntäni myöten innostutti ja me lähdimme heti kaikki ulos kokoamaan useampia liittolaisia. Jo seuraavana päivänä piti noin 12 miestä asian johdosta kokouksen ja monena päivänä perättäin pidettiin sellaisia kokouksia, joissa keskusteltiin ja laadittiin sääntöehdotuksia erinomaisella innolla. Vaikea oli vain saada liitolle käytännöllisiä ohjesääntöjä. Lopuksi kumminkin, kun jo noihin neuvotteluihin oli melkein väsytty, saatiin jonkunlainen liittokirja hyväksytyksi ja sen alle kirjoitti yksitoista miestä nimensä, nim. tuuman alkuunpanijat, Suomettaren toimittajat ja muutamat muut.[18] Ennenkuin useampia nimikirjoituksia ennätettiin kerätä, jäähtyivät jo mielemme. Innostuksemme lamautti etupäässä Elmgren. Luulimme, että tämä vanhempi ystävämme meitä rupeaisi yrityksessämme tukemaan. Mutta, vaikka hän olikin teoriassa vankka suomalaisuuden mies, oli kokemus jo osottanut hänelle, kuinka vaikeaa käytännössä on vaihtaa pois äidinkielensä toiseen, ja hän osotti meille nuorekkaan tuumamme mahdottomaksi. Silmämme aukenivat nyt ja koko yrityksestä ei syntynyt muuta kuin unhotettu paperi.

* * * * *

Olen jo edellä kertonut, että huhtikuussa 1841 kolleegineuvos J. Grot nimitettiin venäjänkielen ja kirjallisuuden sekä Venäjän historian professoriksi Suomen yliopistoon ja että tämän uuden professorinviran perustamisen yhteydessä muihinkin toimenpiteisiin ryhdyttiin venäjänkielen oppimisen edistämiseksi Suomessa.

Uusi professori sai toimekseen yleisemmin valvoa venäjänkielen harjoittamisen oppimista yliopistossa ja siis tarkastaa toisten venäjänkielen opettajain tointa. Ja tätä tarkoitusta varten seurasi nyt toinen toimenpide toistaan. — Venäläisten kirjojen ostamista varten yliopiston kirjastoon määrättiin 500 hopearuplaa vuodessa. — Julkisista stipendeistä oli kaksi annettava ylioppilaille, jotka uutterasti ja menestyksellä olivat venäjänkieltä opiskelleet; sitäpaitse määrättiin kymmenen samanlaista stipendiä kehotukseksi venäjänkieltä oppimaan sellaisille ylioppilaille, jotka "olematta muuten toisia hakijoita heikommat osottivat parhaiten tätä kieltä taitavansa." — Toukok. 4 p. ilmestyi keis. julistus, joka määräsi, että "jos säädetyissä virkatutkinnoissa suoritetut näytteet muuten ovat yhtäläiset, on sille syntyperäisesti suomalaiselle hakijalle, jolla on suurempi kyky puhua ja kirjoittaa venäjänkieltä, annettava empimätön etusija siviilivirkoihin suuriruhtinaskunnassa." — Ja vielä kesäkuussa samana vuonna myönnettiin kymmenen 350 ruplan suuruista matka-apurahaa ylioppilaille, joiden kahden vuoden ajan tulisi opiskella jossakin Venäjän yliopistossa "perinpohjin venäjänkieltä oppiakseen".[19]

Olen jo puhunut niistä uusista, venäjänkielen opetusta kouluissa ja kimnaaseissa koskevista muutoksista, joihin ryhdyttiin v. 1841 kouluasetusten johdosta. Maininnut olen myöskin, että saman vuoden lopulla venäjänkielen opinnäytteen suorittaminen ylioppilastutkinnossa kävi pakolliseksi kaikille niille, jotka eivät erityisten kouluasetusten kautta olleet siitä velvollisuudesta vapaat.

Jokainen siis heti alusta selvästi oivalsi, että uudelle venäjänkielen professorille oli uskottu tärkeitä tehtäviä. Samalla ystävällisyydellä, jota Grot riemujuhlassa oli saanut Helsingissä nauttia, vastaanotettiin tuo nerokas ja hienosti sivistynyt professori nytkin astuessaan uuteen professorinvirkaansa. Hänen ensimmäisillä luennoillaan venäjänkielisestä kirjallisuudesta — jotka hän piti ruotsiksi — kuuluu luentosali olleen täpösen täysi. Arvossapidetyt ja hienot maisterit ja ylioppilaat — jotka valmistautuivat valtiomiehiksi — läksivät toinen toisensa perästä stipendiaatteina Moskovan yliopistoon eikä sitä pidetty muuna kuin varsin sopivasti yhdistettynä tiedon ja onnen etsimisenä. Vielä uutena vuotena 1844 kirjoitti tuo isänmaallisuudestaan tunnettu Fab. Collan samassa kirjoituksessaan, jossa hän puhui suomenkielestä kansalliskielenämme sekä siitä, mitä olisi tehtävä, jotta tämä kieli pääsisi täysiin oikeuksiinsa, m.m. seuraavaa: "Toiselta puolelta on venäläinenkin sivistys meille nyt suuresta arvosta ja meidän on tutustuttava siihen: sillä ainoastaan jos tunnemme venäläisen kansan kielen, sen kirjallisuuden ja koko sen henkisen elämän voimme oikein ymmärtää itäisiä naapureitamme, joiden lähellä nyt olemme, ja saada heidät meitä ymmärtämään; tämä kielitaito on varsin tarpeellinen myöskin ulkonaisessa elämässä. Sivistys on sitäpaitse yleensä ja päätuloksiinsa nähden kaikille kansoille yhteinen ja sen tulee niin olla."

Mutta asema ja käsitys muuttui tässä suhteessa vähitellen. Ryhdyttiin yhä uusiin toimenpiteisiin venäjänkielen opetuksen edistämiseksi. V. 1844 (elok. 19 p:nä) ilmestyi julistus, jonka mukaan siitä pitäen suomalaisia ylioppilaita oli lähetettävä opiskelemaan venäläisiin yliopistoihin yhtä monta kuin siihen asti, mutta määrättiin näille nyt korotettu valtioapu, 500 hopearuplaa vuodessa; ehtona oli, että stipendin saajain täytyi sitoutua viiden vuoden ajan palvelemaan venäjänkielen opettajina suomalaisissa kouluissa, mutta jos hakijoita ei näillä ehdoilla riittävästi ilmestyisi, voitiin kumminkin pari kolme 350 ruplan suuruista stipendiä myöntää sellaisillekin hakijoille, jotka sitoutumatta palvelemaan venäjänkielen opettajina tahtoivat tarkoin perehtyä venäjänkieleen. Venäjältä palattua luvattiin 500 ruplan stipendiaateille heti avonaisia venäjänkielen opettajanvirkoja Suomessa ja sen ohessa kaikki Venäjällä voimassa olevat arvonimet ja niitä seuraavat edut.

Nämä lisämääräykset matkastipendiohjeisiin muuttivat melkoisessa määrin niiden entisen luonteen. Nyt ei vaadittu stipendiaatilta ainoastaan, että hänen itsensä tuli oppia venäjätä, vaan hänen piti myöskin elinajakseen sitoutua sitä koulujen nuorisolle opettamaan. Mutta stipendien hakijoita ei nytkään puuttunut, vaikka ne hakijat nyt olivat toisenlaiset kuin entiset. Ne olivat nyt lukujaan laiminlyöneitä taikka muita toivottomia, joilta muut pyrinnöt olivat kuivuneet, taikka sellaisia onnenonkijoita, jotka tavottelivat tarjottua kultakoukkua. Vaikuttimet ja tarkoitukset kävivät siis tässä kohden varsin veljellisesti käsikädessä. Ja toverit rupesivat noita "Moskovanmiehiä" pitkään katselemaan.

Grot rupesi myöskin yhä innokkaammin toimimaan yliopistossa. Niin oli hän jo syksystä 1845 vaihtanut julkiset venäjänkielen luentonsa tutkintokollegioihin. Tämä oli siihen aikaan varsin harvinaista ja kun se huomattiin, herätti se hänen oppilaissaan, jotka sillävälin olivat varsin harvalukuisiksi sulaneet, suurta harmia. Pian he päättivät panna mielenosotuksen toimeen tuolle kuulustelevalle luennoitsijalle. Eräänä päivänä, kun Grot saapui luennolleen, näki hän tuon muuten harvalukuisen kuulijakuntansa varsin lukuisaksi kasvaneen. Hän nähtävästi heti oivalsi, mistä oli kysymys, ja kysyi, äänen vähän vavahtaessa, tahtoivatko ylioppilaat, että heitä kuulusteltaisiin. "Emme, me tahdomme kuunnella", vastattiin. Silloin Grot selitti, että koska kuulijakunta nyt on semmoista, ettei se tahdo vastata kysymyksiin, niin hän luonnollisesti pitää tavallisen luennon. Hän piti silloin luennon parista Pushkinin runosta — kellään ei ollut kirjaa edessään. Kun kello löi, olivat kuulijat niin kärsimättömiä ja isoäänisiä pois päästäkseen, että luennoitsijan täytyi lopettaa kesken lauseensa. Seuraavalle luentotunnilleen ei Grot ollenkaan saapunut ja kun lukukausi samassa loppui, ei kuulustelutunteja enää pidetty sillä lukukaudella eikä seuraavillakaan. — Samoihin aikoihin kuuluu toinenkin pieni mielenosotus tapahtuneen Grotille; oli julkinen tutkinto venäjänkielessä ja ylim. professori Baranovski oli siinä tutkijana, vaan Grot yritti siinä, korkeamman virkamahtinsa nojalla, myös tekemään kysymyksiä. Sitäkään ei sen kerran jälkeen tapahtunut.

Tällaista pientä mielenosotusta tapahtui seuraavina lukukausina useammissa muodoissa. Eräissä kandidaattipidoissa alussa vuotta 1846 laulettiin, kuten muistan, samalla nuotilla kuin "Studentens glada lif" ensi kerran tuo sittemmin niin yleisesti tunnettu laulu "Vi fara till Moskva" j.n.e. Venäläisistä stipendiaateista tuli keväillä 1847 Ahlqvist, suorapuheisena kuin ainakin, lausuneeksi muutamassa maljapuheessa karkeanlaisen sanan, joka herätti suurta paheksumista ja vaikutti että Ahlqvist, kun hän ei taipunut peruuttamaan sanojaan, karkotettiin savokarjalaisesta osakunnasta. Mutta sen johdosta pantiin Ahlqvistille, ennen hänen lähtöään Helsingistä, hiljaisuudessa toimeen lähtökekkerit Kaisaniemessä, jossa satakunta ylioppilasta oli saapuvilla. — Ja kukapa ne kaikki pikkutapaukset sen ajan ylioppilaselämästä muistaakaan. Maltilla ja tyyneydellä kohteli Grot kaikkia noita hänelle osotettuja tyytymättömyyden ilmauksia. Tiettävästi hän ei koskaan koettanut niitä kostaa eikä hankkia itselleen hyvitystä. Hän sulkeutui vain yhä enemmän itseensä ja rupesi ikävöimään täältä pois. Alussa vuotta 1853 saikin hän arvokkaan opettajanpaikan Pietarissa ja jätti helsinkiläisen professorinpaikkansa Baranovskille, joka, kuten tunnettu, sai toimeen, että venäjänkielen oppimista Suomessa ainakaan vastaiseksi ei olisi harrastettava muuten kuin vapaaehtoisuuden tietä.

* * * * *

Vuonna 1847, kesäkuun 21 ja 22 päivänä, vietettiin taas kaksi promotsioonijuhlaa, toinen lääketieteellisessä ja viides filosoofisessa tiedekunnassa. Mitään merkillistä ei ole niistä kerrottavana; lääketieteellinen tapahtui kokonaan ruotsiksi, filosoofiuen vielä latinaksi: jälkimmäisessä ei promovendejä enää pakotettu vihkimätilaisuudessa avaamaan eikä sulkemaan kirjoja, eikä heidän enää tarvinnut esiintyä univormuissa, vaan olivat he puetut mustiin takkeihin ja valkosiin liiveihin.

Kohta näiden juhlien jälkeen pääsin ensi kerran matkustamaan ulkomaille, Ruotsiin. Olin aina ikävöinyt päästä tuohon vanhaan emämaahan, jonka historia minulle hamasta lapsuudestani oli niin tuttu. Seitsemän hauskaa viikkoa siellä vietin, enimmäkseen Tukholmassa. Kävin kumminkin myöskin Upsalassa, Skoklosterissa ja Dannemorassa sekä tein matkan Götan kanavaa pitkin Motalaan ja sieltä Vetternjärveä myöten Vadstenaan ja Ombergiin.

Tukholmassa oleskellessani oli minulla ilo nähdä J. J. Nordströmin; kävin hänen luonaankin. Kalliina muistona on minulle se ystävällisyys, jota hän ja hänen perheensä silloin ja sittemmin Tukholmassa käydessäni minulle osoitti.

Upsalan hautausmaalla kävin ja, niin sanoakseni, vietin hartaushetken Erik Gustaf Geijerin kahta kuukautta aikasemmin peitetyllä haudalla. Geijer oli ihanteeni sekä historioitsijana että ajattelijana ja stilistinä. Olin lukenut useampaan kertaan kaikki mitä hän on kirjoittanut. Rakastin häntä niin, että, kuten nuoruudessani kerran kirjoitin, tuskin saatoin kärsiä, että muut häntä nimeltään mainitsivat. Sillä ei kukaan muu mielestäni tehnyt sitä kyllin suurella lämmöllä eikä kunnioituksella.

Kotimaan ja Ruotsin historian ja kirjallisuuden lukeminen oli aina ollut minulle mieluisinta ja erityisesti olin historiallisen kirjallisuuden hankkimiseen käyttänyt paljo aikaa. Pohjoismaiden yhteiskuntajärjestystä olin innolla tutkinut: nyt, syksyllä 1847, rupesin tutkimaan muitakin yhteiskuntajärjestyksiä. Perehdyin etupäässä Amerikan Yhdysvaltojen valtiolliseen hallitusmuotoon. Ja todellakin uusi maailma siinä nuoren sieluni eteen avautui. Minussa heräsi uusia tulevaisuudentuumia. Eurooppa, oli minusta vanhentunut, mädännyt. Ja juuri kuin sitä parhaallani ajattelin ja uneksuin, alkoi vuosi 1848!

* * * * *

Oli ilta maaliskuussa 1848. Lukuyhdistyksessä oli lukuisa joukko vanhempia ja nuorempia yliopiston jäseniä koolla, tavallista lukuisampi, sillä sinä iltana oli pidetty esitelmä. Joimme teetä, keskustelimme hienoksittain politiikasta; Sveitsin sodasta. Baijerin, Tanskan, Italian tapahtumista, puhuimme Guizot'sta, Pariisin reformikokouksista j.n.e. ja odottelimme jonkunlaisella jännityksellä ulkomaan postia, jonka piti sinä iltana saapua.[20] Mitään ulkomaisia sanomalehtiä ei kumminkaan saapunut. Vaan Taideyhdistyksen vuosikokouksesta, jota taas suurilla päivällisillä oli vietetty — oli maaliskuun 10:s päivä — saapuivat myöhemmällä Cygnaeus, Topelius ynnä muita. He olivat kuulleet hämäriä huhuja Pariisissa tapahtuneesta suuresta vallankumouksesta, Ludvig Filipin paosta, tasavallan julistamisesta y.m. ja tulivat lukuyhdistykseen saadakseen vereksistä lehdistä tarkempia tietoja. Vaan kun niitä ei ollut, päätimme lähteä Clopattin konditoriaan (Helenankadun varrelle), jossa pidettiin Pietarilaisia lehtiä, katsomaan, eikö niitäkään ollut saapunut. Siellä olikin todellakin veres numero St. Pet. Zeitungia. Saimme yksityisen huoneen — meitä oli saapuvilla, ellen muista väärin, Fr. Cygnaeus, Z. Topelius, S. G. Elmgren, A. E. Arppe, Z. Cleve, W. Zilliacus, veljeni Otto ja minä — ja luimme siellä nyt, maalisk. 10 päivänä, ensimmäiset tiedot noista suurista, maailmanhistoriallisista tapahtumista, joita oli Pariisissa tapahtunut helmik. 23 ja 24 päivinä. Hämmästyksestä jäimme ensi aluksi äänettömiksi. Ja melkein kuin itsestään ilmestyi pöydälle pullo samppanjaa. Äänettöminä tyhjensimme lasit. Cygnaeus käveli lattiata edestakaisin, hiveli poskipartaansa ja rupesi innostuneena kertomaan henkilöistä ja mielialoista Pariisissa, josta hän vähän aikaa sitten oli palannut. Topelius kiirehti heti kirjoittamaan lehteensä 20 rivin pituisen vallankumousuutisen — lehden piti ilmestyä seuraavana päivänä. Ja niin pääsi vähitellen keskustelu vireille. Vaihdettiin ajatuksia siitä, minkä uuden valtiollisen muodon Eurooppa saisi. Ilma tuntui meistä kaikista kevyeltä hengittää. Ja kun tästä illanvietosta, jota en ole koskaan voinut unhottaa, erosimme, hymyili meille uusi päivä.

Sitten seurasivat pitkänä sarjana peräkkäin kaikki v:n 1848 suuret tapaukset, "Se, joka palavalla nuorukaisen sydämmellä on saanut elää mukana vuonna 1848, — se kiittäköön Jumalaa", niin kerran myöhemmin kirjoitin.

Ja kumminkin oli vuoden 1848 epäsuora vaikutus meidän oloihimme ainoastaan kieltoperäinen.

Yliopistossamme oli vähää ennen vuoden 1847 päättymistä tapahtunut merkittävä muutos. Vanha varakansleri Thesleff oli marraskuussa lähtenyt ijäiseen lepoon ja tuon rauhaisan, valkeatukkaisen kenraalin sijaan oli yliopisto korkeimmaksi Suomessa oleskelevaksi hallitusmiehekseen saanut Kaukasian sotatiloilta palanneen, parhaassa miehuudenijässään olevan soturin, Uudenmaanläänin kuvernööriksi äsken nimitetyn kenraalimajurin Johan Mauritz Nordenstamin. Yli kahdenkymmenenvuotisella palvelusajalla Kaukasiassa oli Nordenstam tullut tavallista huomatummaksi. Hänen nimeään mainittiin kotimaassa etevimpäin Venäjän palveluksessa olevain suomalaisten joukossa; huhu kuvasi hänen luonteensa jaloksi ja ritarilliseksi. Oltiin siitä syystä iloisia, kun sellainen mies saatiin kotimaahan takaisin ja mielikuvituksessa häneen isänmaallisia toiveita kiinnitettiin. Hänen saapuessaan tänne pitivät kyllä ne alemmat viranomaiset, joiden kanssa hän joutui tekemisiin, hänen käytöstään kovin jyrkkänä ja sotilasmaisena; vaan kun hänet lukukautta avattaessa helmikuussa 1848 ensikerran esitettiin ylioppilaskunnalle, miellyimme hänen kauniiseen miehevään ryhtiinsä ja hänen meille lausumiin sanoihinsa. Nuo sanat olivat vakavat, jalot ja humaanit: vakuuttipa hän m.m. että hän tahtoi antaa kannatuksensa ainoastaan tiedoille ja kyvylle yliopistossa.

Sen aikuiselta ylioppilaselämältä, vaikka siinä jo olikin isänmaallista innostusta ja jaloja pyrintöjä, ei kumminkaan puuttunut heikkoja ja eikä huonoja puolia. Elämä ei tosin ollut aivan samanlaista kuin ensimmäisinä aikoina yliopiston Helsingissä ollessa: mutta tavat muuttuvat vasta vähitellen. Vaan mies sellainen, kuin uusi varakansleri, joka ei koskaan ennen ollut tutustunut yliopistoon eikä ylioppilaisiin, jolle Aasian rajaseutujen sotilaselämän ankara kuri oli painunut veriin ja jonka luonteessa erinomainen tarkkuus ja järjestys oli huomattavin piirre, tällainen mies piti varmaankin sitä, mitä hän täällä sai nähdä ja kokea, aivan merkillisesti ristiriitaisena hyvän tavan ja järjestyksen kanssa. Hän antoi kumminkin asiain aluksi rauhallisesti kehittyä. Antoipa hän ylioppilaille luvan kansleritoimensa ensi lukukaudella viettää Toukokuunjuhlaa vanhaan totuttuun tapaan, jota he kahteentoista vuoteen eivät olleet saaneet tehdä. Vuoden 1836 jälkeen, jolloin tuollaisessa juhlassa paitsi varsinaista julkista ohjelmaa oli juotu malja isänmaallekin, eivät rehtorit Pipping ja Ursin olleet uskaltaneet myöntyä tällaisen juhlan viettämiseen. Lagus, vaikka olikin kaikkien vanhojen akateemisten menojen harras ystävä, ei ollut myöskään voinut auttaa ylioppilaita tässä kohden, niinkauan kuin Thesleff oli varakanslerina. Mutta nyt, Nordenstamin aikana keskellä v:n 1848 kevättä, sai nuoriso tuon hartaan toivonsa täytetyksi.

* * * * *

Ken lie mukana ollut, se ei ole unhottanut Toukokuunjuhlaa 1848. Nuorison mieli oli sinä vuonna tavallista virkeämpi, kevät oli tullut miltei kuukautta aikusemmin kuin tavallisina vuosina. Floran päivänä, Toukokuun 13 päivänä, oli kevätjuhla vietettävä; koivut olivat, juhlan kunniaksi, pukeutuneet hienoimpaan lehtipukuunsa. Se oli kaunista ja iloista. Valmistukset eivät kumminkaan aivan rettelöittä suoriutuneet. Kaupungin naiset olivat äsken ylioppilaskunnalle lahjoittaneet lipun — saman, joka sillä vieläkin on, — valkosen silkkilipun, Suomen vaakuna keskellä, laakerilehvän ympäröimänä. Juhlan parhaaksi riemukohdaksi oli kuviteltu sitä, kun saataisiin tämän lipun suojassa kulkea saatossa juhlaan. Mutta siinä tuli este. Lippu oli valmis, mutta sitä ei saatu ottaa mukaan. Vihdoin kumminkin luvattiin, että lippu saataisiin pystyttää juhlakentälle, mutta marssittaessa sitä ei saanut kantaa mukana: ja taas virkistyivät jo alakuloisiksi käyneet mielet.

Klo 3 i.p. sanottuna päivänä lähdimme me, ylioppilaitten koko lauma, yliopistosta laulun kaikuessa kävelemään. Ilma oli kaunis, mieliala paras. Pitkällä sillalla odotti kaartin soittokunta. Siellä pysähdyimme ja siellä heläyttivät laulajat ja soittajat yhdessä Paciuksen itsensä johdolla ensi kerran "Maamme"-laulun. Se oli, sen voin vakuuttaa, historiallinen hetki; kuvitelkoon myöhempi polvi sitä innostusta! Sieltä marssia jatkettiin, soittokunta etunenässä, ja loppumaton jono ajajia ja astujia, miehiä, naisia ja lapsia seurasi meitä juhlaa varten luovutetulle Gumtähden alueelle saakka. Voimakas "hurraa" kajahti, kun ylioppilaat hyökkäsivät Suomen lippua kohden, joka siellä liehui. Sen viereen asettui kaartin soittokunta; toiseen paikkaan meriväen soittokunta. Nämä molemmat vuorottelivat laulujen kanssa. Joukko valkosia telttoja oli kentälle pystytetty, niiden edustaisille pöydille oli maljoja katettu. Tervehdysmaljaksi juotiin suurista sarvista simaa.

Ja niin alkoi juhla, johon oli kutsuttu koko yliopistopiiri, kenraalikuvernöörinapulainen ja senaatti, ylimmät sotilasviranomaiset, virastojenpäälliköt ja joukko muita virkamiehiä, porvariston edustajia y.m., y.m., ja jota sitäpaitse ympäröitsi tuhansiin nouseva joukko kutsumattomia vieraita, m.m. kaupungin kaikki naiskaunottaret. Juotiin pitkä sarja virallisia maljoja. Ja viimeiseksi nousi Suomen lipun alle asetetulle puhujalavalle Fr. Cygnaeus, — joka noin kuukautta sitten yliopiston juhlasalissa oli pitänyt suuren muistopuheensa Nervanderista — esittämään Suomelle maljan. Tätä puhetta on moneen kertaan kuvattu. On kerrottu, kuinka Cygnaeus venetialaisessa vaipassaan seisoi siinä lähes tunnin puhuen Suomen nimestä, sen kauneudesta, sen muistoista, sen toiveista, kuinka hänen sanansa vaimensivat kaiken rähinän tuossa vilkastuneessa ihmisjoukossa, kuinka silmät kyyneltyivät, kuinka kaikuvat hyvähuudot usein keskeyttivät puheen ja kuinka sen päätyttyä kaikki päät paljastuivat ja kajahutettiin "Maamme" laulu, joka soitettiin ja laulettiin yhä uudelleen, ilman että siitä oli loppua tullakaan. Kauniimmin kuvasi sen puheen kumminkin Z. Topelius muutamia päiviä myöhemmin Hels. Tidningareissa, siinä runossa, joka tässä (suomennettuna) julaistaan:

Suomen nimi.

Toukokuun 13 p. 1848.

Ja päivyt sammuva kullassaan
Jo vaipuu vienoihin vesiin;
Se saaret pukevi purppuraan
Ja illan siunaus soi yli maan,
Yön kuu käy ylhä jo esiin.

Vaan joukot nuoret ne riemuisna
Saa kokoon kummuilla, mailla;
Ei tunnu pakkoa, murhetta,
He kerran kevähän helmassa
Vain liehuu lintujen lailla.

Mut torven merkillä julkisen
Jo taukoo humu ja huiske;
Vain loiske kuuluvi laineiden
Ja metsän huokaus hiljainen
Ja vieno kukkien kuiske.

Mies kansan keskellä hartahan
Nyt haastaa jaloa kieltä,
Tuo ilmi luottehen tenhoisan,
Ja syntysanan niin mahtavan,
Mi usvat väistävi tieltä.

Jäät rintain sana se sulattaa
Kuin aurinko kevään puolla,
Kuin raikas tuuli se humajaa;
On onni, kun sille elää saa,
Sen vuoksi taistella, kuolla.

Ja kaikki kuulevat, paljasna pää,
Niin hiljaa, hengähtämättä,
Ja sydän rinnassa sylkähtää,
Ja kyynel poskella välkälitää,
Pois vierivi näkijättä.

Niin sana siivekäs lennähtää, —
Ylt' ympäri silloin raikuu
Yks riemu määrätön myrskyää,
Ja torvet ylvähät säestää,
Ja "Maamme", "Maamme" se kaikuu.

Ja tietää tahdotko nimen sen,
Mi kaikuu kauaksi kantain,
Kautt' ilmojen, yli aaltojen
Ja vuorten, maiden ja metsien
Ja selkäin, saarten ja rantain?

Siis sielus pohjahan piirrä se
Ja viime hetkehes kanna,
Sit' uskollisesti palvele,
Kaikk' yksin Suomelle, Suomelle
Työs, lempes, henkesi anna!

Se kalleimmista on kallihin,
On äitisi armahainen;
Se elon soi, se sen vaatikin,
Sen kunniaks elää ja kuoliakin
Nyt vanno'os, nuorukainen!

Jo päivyt kullassa sammuupi
Ja vesiin vienoihin vaipuu,
Se valas kallihin kuulevi;
Oi, nähköön heelmät se lempesi,
Yön varjot kerran kun haipuu!

Puheenalaisen Toukokuunjuhlan monista, vilkkaista hetkistä on mainittava se, jolloin varakansleri Nordenstam lasi kädessään kiitti ylioppilaita illan juhlasta ja siitä jalosta hengestä, joka juhlaa oli elähyttänyt. Korkean vieraan nostivat ylioppilaat vankoille käsivarsilleen ja kantoivat hänet äänekkäästi hurraten rinnettä alas odottaviin vaunuihin.

Uuden varakanslerin ja ylioppilaskunnan välinen suhde oli siis silloin vielä mitä paras. Mutta juuri samassa kuussa tapahtuivat Wienissä nuo suuret vallankumousmetelit, joihin ylioppilaat niin suoranaista osaa ottivat ja erityisesti lienevät nämä Wienin tapahtumat nostaneet keisari Nikolain kauhun ja pelon yliopistoja ja ylioppilaita kohtaan korkeimmilleen. Varmaankin sai silloin Nordenstam korkeimmasta paikasta uusia, salaisia määräyksiä, miten hänen yliopiston korkeimpana hoitajana olisi sitä hallittava, ja näitä ohjeita hän tottelevana soturina sokeasti otti noudattaakseen. Suhteet siis muuttuivat jo syksyn alusta 1848.

Kesäkuussa samana vuonna oli tosin Gabriel Rein, nuorison suureksi riemuksi, valittu ja nimitetty rehtoriksi. "Rein toi uuden ajan yliopiston rehtorinvirkaan", niin on Cygnaeus joskus lausunut. Ja totta se olikin, jos piti silmällä konsistorion puheenjohtajan vapaata, isänmaallista mieltä ja rehellistä, lämpöstä hyväntahtoisuutta nuorisoa kohtaan. Mutta jos otti huomioon yliopiston hallinnossa ja kurinpidossa vallitsevat periaatteet, niin oli vanha aika, jota Nordenstamin persoona edusti, jäykempänä voimassa kuin koskaan ennen, ja uusi aika, jota tuo liiaksi hyväluontoinen ja liiaksi helposti säikkyvä Rein edusti, odotteli yhä vielä kainona ovella.

Ikävyydet yliopistossa kävivät siten yhä pahemmiksi. Pienimmät ylioppilaiden ja poliisivallan väliset kinat — kuljeskelevien yöpoliisien lukua lisättiin myötään ja kasakoita ja jalkaväkeäkin käytettiin lisänä — säikyttivät jo viranomaisia. Ylioppilasta, joka kadulla poltteli sikaaria, epäiltiin murhapolttoaikeista: jos hänellä oli poski- ja leukapartaa, niin häntä pidettiin yhteiskunnalle epäilyttävänä. Ilma oli täynnä "tykinlaukauksia". Varakansleri rupesi yhä enemmän kaukasialaiseksi sotapäälliköksi: mutta tuon kankean vormupuvun alta pilkisti kumminkin useissa yksityistapauksissa jalo sydän.

* * * * *

Tammikuussa 1848 oli J. J. Tengström täysinpalvelleena eronnut filosofian professorin virastaan. Hakijoiksi tähän auki jääneeseen professorinvirkaan ilmoittautuivat silloin jo 52 vuotias saman aineen apuopettaja, G. F. Aminoff ja rehtori J. V. Snellman Kuopiosta. Molemmat hakijat suorittivat asianmukaiset opinnäytteensä syyskuussa samana vuonna. Suurimmalla jännityksellä odotettiin, miten konsistorio ehdollepanon suorittaisi. Tiettiin, että Snellmanin suuret tieteelliset ja kirjalliset ansiot kyllä tunnustettiin, mutta että suuri osa konsistorion jäsenistä paheksui hänen rauhaa häiritsevää toimintaansa. Aminoff sitävastoin ei ollut kenenkään rauhaa häirinnyt. Hän ei ollut koskaan painosta julaissut muuta, kuin välttämättömimmät väitöskirjansa; — mutta hän oli lähes kaksikymmentä vuotta ollut apuopettajana ja siinä toimessa vakavasti harjoittanut n.s. ylioppilasleipomista ja vähän aikaa ollut Helsingin lyseon rehtorina. Viime vuosina oli hän ollut senssorina ja toiminut siinä virassa, luonteensa koko jäykkyydellä, yhtä suurella säälimättömyydellä kuin puuttuvalla arvostelukyvyllä. — Verratessaan toisiinsa näitä miehiä täytyi konsistorion jäsenten pakostakin luopua siitä persoonallisesta vastenmielisyydestä, jota useilla heistä oli Snellmania kohtaan; ensimmäiselle ehdokassijalle asettivat Snellmanin kaikki muut, paitsi kaksi, jotka pitivät Aminoffin ansioita suurempina. Mutta asia oli korkeammassa paikassa ratkaistava ja voitiinpa jo ennakolta olla jotenkin varmoja, että Snellmanille ei virkaa annettaisi. Niinpä kävikin. Helmik 23 p. 1849 nimitettiin Aminoff professoriksi.

Voi kuvailla ylioppilasnuorison mielialan, kun tieto levisi tämän nimityskysymyksen ratkaisemisesta. Snellman syrjäytetty, hyljätty, ja Aminoff, tuo "kuiva ukko", tuo personoittu senssuuri, nimitetty! — Jos Snellman olisi ollut Helsingissä, olisi hänen hyväkseen tietysti heti pantu mielenosoituksia toimeen: — edellisenä syksynä, kun hän oli väittelemässä Helsingissä, oli ylioppilaskunta tervehtinyt häntä juhlaillallisissa Kaivohuoneella. Mutta nyt ei voitu esiinpurkaa tunteita muulla tavoin, kuin mielenosotuksen kautta Aminoffia vastaan. Ymmärrettiin, että tällainen teko silloisina aikoina tuottaisi ikävyyksiä. Mutta nuoria miehiä ei millään keinoilla voitu pidättää. Ja niin päätettiin panna kissannaukujaiset toimeen ja mitä kirkuvimmalla rähinällä ne laulajaiset maalisk. 7 p:nä pidettiinkin Aminoffin asunnon edustalla.

Tällä kertaa oli ehkä yliopistolla todellakin syytä vapista. Mutta pahin ukkospilvi meni toki onnella ohi.

Snellman tiesi itse, yhtähyvin kuin muut, odottaa, miten professorikysymys ratkaistaisiin. Jo ennenkuin ratkaisu tuli oli hän, muutamain ruotsinmaalaisten ystäväinsä kehotuksesta, hakenut auki olevaa professorinvirkaa Upsalassa, mutta sen hakemuksensa hän kumminkin pian — samalla tavalla kuin syksyllä 1845, jolloin hän oli hakeutunut filosofian professoriksi Lundiin — isänmaallisesta velvollisuudentunnosta peruutti. Kuopiossa kävi hänelle kumminkin ilma liian ahtaaksi; taloudellisetkin syyt pakottivat häntä hakemaan toisenlaista toiminta-alaa. Hän rupesi ajattelemaan "jotakin porvarillista ammattia"; hyvät ystävät, konsuli H. Borgström etunenässä, kannattivat häntä tässä aikeessa lämpösesti. Ensiksi aijottiin Helsinkiin perustaa kauppaopisto, jonka johtajaksi Snellmania ajateltiin: mutta tästä aikeesta luovuttiin marraskuussa 1849 ilmestyneen, nähtävästi erityisesti tätä tapausta varten laaditun määräyksen takia, joka kielsi yksityisiä perustamasta uusia kouluja ilman kenraalikuvernöörin lupaa. Sitten tuumittiin valmistaa Snellmanille paikka uudessa eteläsuomalaisessa merivakuutusyhdistyksessä, mutta siitäkin tuumasta oli luovuttava. Sillävälin Snellman kumminkin erosi rehtorinvirastaan Kuopiosta lokakuussa 1849 ja muutti saman vuoden viime päivinä Helsinkiin, jossa hän vastaanotti ystävänsä Borgströmin hänelle tarjoaman konttoripaikan. Tässä paikassa pysyi hän sitten, samalla hoitaen muitakin afääritoimia, kuten vakuutusyhtiö Northern'in agenttuuria y.m., siihen saakka, kunnes uusi aika Aleksanteri II:sen mukana alkoi. Litteraturbladetin toimittamisen jätti hän vuodesta 1850 Elmgrenille ja ryhtyi siihen taas vasta 1855.

* * * * *

Tahdon nyt yhteen kimppuun kerätä 1840-luvun jälkimmäiseltä puoliskolta toimenpiteitä, jotka sangen valaisevasti kuvaavat sen ajan luonnetta.

Vuoden 1846 kirjelmästä sensorien läänien pääkaupungeissa, paitsi Helsingissä, asettamisesta kuvernöörien tarkastuksen alaisiksi olen jo maininnut. Samanlainen toimi annettiin seuraavana vuonna Porvoossa sikäläiselle piispalle.

Olen niinikään maininnut v:n 1847 julistuksesta, jonka kautta oikeus antaa lupia uusille lehdille sekä kieltää toimessa olevia ilmestymästä siirrettiin senaatista kenraalikuvernöörille.

Maalisk. 20 p. 1848 ilmestyi julistus, joka kielsi Suomen alamaisia, poikkeuksetta, kuulumasta salaisiin seuroihin, olivatpa minkä nimellisiä tahansa.

V. 1849 määräsi heinäk. 4 p:nä annettu julistus "yksityisistä seuroista jo yhdistyksistä Suomessa": 1) että yksityisiä seuroja tai yhdistyksiä, tieteellisiä, kirjallisia, taloudellisia, hyväätekeviä tai muita tarkoituksia varten, olivatpa minkä nimellisiä tahansa, — kauppayhtiöt, joihin kuuluu ainoastaan muutamia henkilöitä, ainoana poikkeuksena — ei saisi perustaa ilman H. K. M:nsa antamaa lupaa: 2) että yksityisten henkilöjen toimeenpanemia rahankeräyksiä, lukuunottamatta sellaisia, jotka tarkoittavat jonkun yksityisen ihmisen auttamista, yhtävähän kuin kirjatilauksia y.m., elleivät ne koskeneet jotakin luvansaanutta kirjaa tai aikakauslehteä, ei saisi tapahtua muuten kuin kenraalikuvernöörin erityisesti antaman luvan nojalla: ja 3) että niiden seurain, joita oli olemassa ilman keisarin vahvistusta, tuli ennen v:n 1849 loppua jättää sääntönsä hallituksen vahvistettaviksi, — muuten ne v:n 1850 alusta suljettaisiin.

Samana vuonna 1849, marrask. 26 pnä, määrättiin eräässä julistuksessa, että yksityiset eivät saisi Suomessa perustaa mitään uusia kouluja ilman kenraalikuvernöörin lupaa; ennenkuin se komitea, joka oli asetettu yliopiston sääntöjä tarkastamaan, "jotta ne saataisiin yhdenmukaisiksi alempia oppilaitoksia koskevain säädösten kanssa", oli tehnyt sellaisia ehdotuksia, joita tarvittiin yksityiskoulujen, saattamiseksi hallituksen "hoitavan ja hyväätekevän tarkastuksen alaisiksi".

Mainittu komitea oli toukokuussa samana vuonna asetettu yliopiston sääntöjä tarkastamaan. Sillä oli, kuten jo alusta tiedettiin, ohjelmassaan muitakin tärkeitä toimia, kuten: filosoofisen tiedekunnan erottaminen yliopistosta, osakuntalaitoksen hävittäminen, kurinpitosäädösten uusiminen j.n.e. Komitean puheenjohtajaksi oli valittu Viipurin hovioikeuden presidentti kreivi C. G. Mannerheim ja jäseniksi varakansleri Nordenstam, rehtori Rein, rovasti, sittemmin arkkipiispa Bergenheim, professori Laurell ja silloinen hovioikeuden asessori J. E. Bergbom. Komitean työn tulokset esiintyivät uusissa asetuksissa, jotka ilmestyivät vasta 1853.

Kuvaava ja huomattava lehti tässä seppeleessä on sitten tuo jo edellä kerrottu filosofian professorinviran täyttäminen.

Mutta tällä seppeleellä on vielä huippunsakin. Huhtikuun 8 p. 1850 ilmestyi se keisaril. kirje, joka "sensuurimääräysten täydentämiseksi" sääti, että "uusia kirjoja, lentokirjasia, aikakauskirjoja taikka muita kirjoja, minkä muotoisia tai laatuisia lienevätkään, saatakoon suomeksi julaista ainoastaan sellaisia, jotka, olematta yleisten sensuurimääräysten vastaisia, tarkoittavat, sekä sen hengen puolesta, jossa ne ovat kirjoitetut, että esitystapansa puolesta, ainoastaan uskonnollista hartautta taikka taloudellista hyötyä: sitävastoin kielletään kokonaan suomeksi kertomasta valtiollisista uutisista taikka rikoksista, joita ulkomalla on tehty, sekä julkaisemasta mainitulla kielellä romaaneja, joko sitten alkuperäisiä taikka käännettyjä, sellaisiakin, joita sensuuri muulla kielellä on hyväksynyt".

Suomi voi kerskailla siitä, ettei minkään muun maan historiassa ole löydettävissä tällaista kieltoa. Kenen päässä oikeastaan tämä aate oli syntynyt, oliko se suomalaisen miehen aivojen tuotetta, sitä ei ole tutkimus vielä selville saanut. Ja — hänen nimensä unhottukoon![21]

Tätä kirjettä tulkitsivat mitä ahtaimniin ja noudattivat tarkoin Aminoff ja muut senssorit. Ei laskettu läpi mitään muuta, kuin mitä voitiin katsoa olevan sisällöltään uskonnollista taikka taloudellista. Suometar sai ruveta täyttämään palstojaan otteilla Hypnerin raamatunhistoriasta ja sen kuvilla, kunnes lehti kesäkuun lopussa lakkasi, lausuen jäähyväisensä lukijoilleen näillä sanoilla: "Eläköön Suomi ja sen kansa! Menestyköön hyvä hallitus ja hyvät lait sekä asetukset".

Ne sanat olivat kuin Zidenin urhea huudahdus; "Nyt kuolemme herroiksi!"

* * * * *

"Turhuutta, katoovaisuutta!" niin voidaan psalmistan kanssa huudahtaa kaikista näistä toimenpiteistä, joilla tahdottiin suojella maata ja kansaa sitä vahinkoa ja vaaraa ja kaikkea pahuutta vastaan, jota herännyt kansallishenki saattoi aikaansaada.

Oli kuin kohtalon ivaa, että juuri samoihin aikoihin, jolloin vasta mainitut kirjeet ja julistukset ja säädökset ilmestyivät, Helsingin kirjakauppoihin ilmestyi — jouluk. 14 p. 1848 — kirja niineltä: Fänrik Ståls Sägner, en samling sånger af Johan Ludvig Runeberg I.

Sitä päivää jolloin Vänrikki Stoolin tarinain ensi vihko ilmestyi, ei unhota se, joka silloin eli. "Kuinka nautittiin, kuinka huokailtiin, kuinka riemuttiin, kuinka sydän tykytti valtavammin kuin koskaan". Nytpä selvemmin kuin milloinkaan ennen tunnettiin, että oltiin kansa, joka oli elämän arvoinen. Eikä sitä tunnetta voitu millään mahtikäskyllä lakkauttaa.

Henkinen elämä Helsingissä pysyi myöskin, kaikesta huolimatta, varsin virkeänä. Useita nuorempia tiedemiehiä palasi näinä vuosina pitemmiltä matkoilta, tuoden mukanaan raittiita tuulahduksia ei ainoastaan Eurooppalaisen sivistyksen keskustoista, vaan myöskin Siperian tundroilta ja Arapian korvista. M. A. Castrén palasi kotiin helmikuussa 1849, oltuaan poissa neljä vuotta, ja me ylioppilaat häntä riemulla tervehdimme juhlassa Kaivopuistossa, jossa taas Cygnaeus kaunopuheliaasti tunteitamme tulkitsi. Melkein yksiin aikoihin palasivat E. A. Ingman, F. v. Willebrand. J. W. Pipping ja monta muuta lääketieteilijää pitkiltä tutkimusmatkoilta. Myöskin H. Kellgren palasi lopulla vuotta 1848 kotiin harjoitettuaan 2,5 vuotta kielitieteellisiä opintoja Saksassa, Ranskassa ja Englannissa, pääsi seuraavana kevännä sanskritin kielen dosentiksi ja perusti nyt yhdessä P. Tikkasen kanssa Suomalaisen kirjallisuudenseuran kirjapainon (joka alkoi toimensa kesällä 1849), jonka ohessa nuo molemmat langokset ottivat haltuunsa Öhmanin kirjakauppa-liikkeen. Pitkältä itämaiselta matkaltaan palasi vihdoin, oltuaan poissa 7 vuoden ajan, G. A. Wallin kesäk. 15 p. 1850.

Tuo kasvava vilkkaus kirjallisessa maailmassa esiintyi erityisesti niissä useissa kirjallisissa iltamissa, joita pidettiin syksyllä 1849 ja jatkettiin seuraavana vuonna. Näihin iltamiin, joita pidettiin yliopiston juhlasalissa, oli yleisöllä vapaa pääsy, ja tuskin mahtui huoneustoon niin monta mies- ja naispuolista kuulijaa, kuin pyrkijöitä oli. Jokaisessa iltamassa oli kaksi esitelmää, ja niissä kansantajuisesti ja usein hyvin etevällä tavalla esitettiin erilaisia tieteitä. Useimmat näistä esitelmistä ilmestyivät sitten painosta pieninä vihkoina. Sarjan alottivat F. Cygnaeus ja A. von Nordman, tuo kuuluisa eläintieteen professori. Toisessa iltamassa, Porthanin päivänä marrask. 9 p:nä, esiintyi M. A. Castrén, joka koko olennoltaan oli täysi tiedemies, ja piti tuon merkillisen esitelmänsä: "Missä oli Suomen kansan kehto?" jonka jälkeen F. v. Willebrand, joka äsken oli palannut kotiin Ranskasta, hauskalla, ranskalaisella tavalla puhui sähköstä ja galvanismista; — tuskinpa iltamaa, jossa yleisön jännitys olisi pysynyt niin vireillä, lie ennen taikka myöhemmin Suomessa pidetty. Sittemmin pitivät perättäin esitelmiä F. Berndtson ja J. M. J. af Tengström, C. V. Törnegren ja C. A. Gottlund, A. A. Gyldén ja E. Grönblad, F. L. Schauman ja W. Lagus, E. af Brunér ja A. A. Laurell, V. Falck ja S. G. Elmgren, H. Kellgren, Z. Topelius ja vielä useat muut, kunnes harrastus vähitellen jäähtyi ja iltamat syksyllä 1850 lakkasivat.

* * * * *

Noina monissa suhteissa levottomina ja mieltä häiritsevinä 1840-luvun viime vuosina piti minun vihdoinkin suorittaa kandidaattitutkintoni. Kirjoitin siitä syystä pro exercitio (latinaksi), suoritin keskiaikaisen harjoitusväittelyn (latinaksi) — opettajana oli tuo luonteeltaan ja lahjoiltaan arvossa pidetty, mutta valitettavasti liian aikasin kuollut pedagogian dosentti C. A. Alcenius — kirjoitin pro gradun (latinaksi) ja taivalsin sitten, kevättalvella 1850, yhdessä molempain elossa olevain ystäväini kanssa vuodelta 1842, Gust. Frosteruksen ja Osc. Toppeliuksen, säädetyssä kolmen kuukauden ajassa läpi koko tuon pitkän suoritettavain tutkintoaineiden sarjan filosofisen tiedekunnan 12 professorin luona. Yleinen mielipide oli jo tuominnut kandidaattitutkinnon tässä vanhanaikaisessa muodossaan hyljättäväksi ja siitä syystä tutkijatkin sen yleensä varsin keveältä kannalta käsittivät.

Siten valmistuin ja olin mahdollinen nousemaan parnassolle saadakseni maisterin arvonimen. Promotsiooni oli pidettävä kesäk. 19 pnä, rehtori Rein promoottorina. Tuollainen juhlameno, niinkuin juhlatemput yleensäkään, ei minua juuri huvittanut. Mutta olivathan promotsioonit jonkinlaisia kansallisjuhlia, joiden asemasta ei ainakaan siihen aikaan ollut lupa muita pitää. Enkä tahtonut olla tovereini ja ystäväini seurassa iloitsematta. Pääni siis laakerilla seppelöittiin. Se minulle suotakoon: se on ainoa koristus ja arvonimi, jota koskaan olen tavotellut.

Promotsioonista alkoi tavallaan uusi ajanjakso elämässäni, ja siitä tahdon vielä kertoa, jos lukija haluaa minua seurata.