TOINEN NÄYTÖS.
Tukholmassa.
Kapakka suurkirkon muurissa. Perällä myymäpöytä oluttuoppeineen y.m. Myymäpöydästä oikealle toinen pöytä, jonka takaa näkyy rautaovi. Pöydän ääressä istuu kaksi valepukuista munkkia (Martti ja Niilo) juoden olutta. Muiden pöytien ääressä saksalaisia sotamiehiä, talonpoikia, merimiehiä. Oikealla ovi kadulle. Eräällä tynnyrillä istuu soittoniekka viuluineen. Sotamiehet pelaavat noppaa. Kaikki äänekkäitä, humalassa. Hans Windrank, eräs smoolantilainen, muuan saksalainen porvari ja muuan tanskalainen istuvat saman pöydän ääressä.
SAKSALAINEN (tanskalaiselle). Vai niin, te puolustatte sitä verikoiraa, Kristian-kuningasta!
TANSKALAINEN (hieman murtaen). Hyvä isä! Hän ole sentään ihminen.
SAKSALAINEN. Ei, hän on peto. Verihurtta! Kurja ja kavala tanskalainen!
TANSKALAINEN. Tuhat tulimmaista! Te puhutte verestä! Muistatteko vielä Kepplingin murhaa! Kun saksalaiset — —
WINDRANK. Kuulkaapas hyvät herrat! Eletään sovinnossa ja pidetään hauskaa, niin minä kerron teille Amerikan maasta!
SAKSALAINEN. Syytättekö meitä lyybekkiläisiä siitä mitä saksalaiset tekivät?
TANSKALAINEN. Hyvä isä! Minä sanon vaan että saksalaiset —
WINDRANK. Kuulkaapas nyt hyvät herrat, ei riidellä! (Huutaa isännälle.) Neljä mittaa viinaa! — Eletään rauhassa ja suloisessa sovussa niin minä kerron Amerikan maasta… (Viina tuodaan.)
SAKSALAINEN (maistellen). Oiva juoma! Ajatelkaas, hyvät herrat, miten maailma sentään edistyy! Tänään nuokkuu ohra pellolla…
WINDRANK. Ja huomenna se on muuttunut viinaksi! Kukahan senkin on keksinyt.
SAKSALAINEN. Anteeksi — se on saksalaista alkuperää. — Sanon keksintö — sillä Amerikkoja löydetään…
WINDRANK. Ja saksalaiset eivät koskaan mitään löydä.
SAKSALAINEN. Helvetti!
WINDRANK. Rauhoittukaa! Ettehän te ole saksalainen!
TANSKALAINEN (saksalaiselle).Voiko te sanoa minulle, kuka keksi sen, että saksalaiset antoivat Ruotsille sen nykyisen kuninkaan. (Naurua.)
SAKSALAINEN. Lyybekkiläiset ne antoivat Ruotsille vapauttajan, kun maa oli perikadon partaalla.
WINDRANK. Kuninkaan malja!
TANSKALAINEN. Lyybekin malja!
SAKSALAINEN (mielissään). En todellakaan löydä sanoja, ilmaistakseni…
WINDRANK. Ettehän te ole kuningas!
SAKSALAINEN. Anteeksi, tämä tanskalainen veljeni —
TANSKALAINEN. Eihän te ole lyybekkiläinen, kun te ole Tukholman porvari.
WINDRANK (smoolantilaiselle). Miksi ei hiljainen veljemme juo?
SMOOLANTILAINEN. Teidän ohraviinanne minä juon, mutta maljalle minä teen näin! (Likistää kaksin käsin tuopin litteäksi ja nakkaa lattialle.)
WINDRANK (hapuilee veistään). Te kieltäydytte juomasta kuninkaan maljaa!
SMOOLANTILAINEN. Olen niin kauan juonut hänen kalkistaan, että minulta on mennyt halu juoda hänen maljaansa.
WINDRANK. Kuolema ja helvetti!
SAKSALAINEN (vilkkaasti). Malttakaa, malttakaa! Kuullaanpas mitä hänellä on sanottavaa!
TANSKALAINEN (samaten). Niin, Herra nähköön!
SMOOLANTILAINEN Jumala minua armahtakoon, kun palaan kotiin.
WINDRANK (liikutettuna). Mitä te murehditte, mies raukka? Näytätte niin synkältä. Rahaako? Kas tässä! (Ottaa kukkaronsa.) Puolet pestirahoista on minulla jäljellä! Miten on laitanne?
SMOOLANTILAINEN Ei puhuta siitä! Viinaa, enemmän viinaa! Rahoja on minullakin. Kas tässä! Kultaa! (Tuodaan viinaa.) Mutta se ei ole omaani. Minä juon sen viimeiseen äyriin! Ja teidän, hyvät veikot, tulee auttaa.
WINDRANK. Mutta eihän rahat ole teidän — miten se käy päinsä?
SAKSALAINEN. Kuka on teille tehnyt vääryyttä, kuomaseni? Näen ettei kaikki ole kuin pitäisi!
SMOOLANTILAINEN. Minä olen hävinnyt mies! Nähkääs minä ostin velaksi 200 härkää ja kun toin ne Tukholmaan, sekaantui kuninkaan vouti asiaan ja kielsi minua myymästä korkeampaan hintaan kuin mitä hän määräsi! Kuningas määrää härkien hinnan; kuningas on syössyt minut häviöön!
SAKSALAINEN. Eihän toki?
SMOOLANTILAINEN. Hohoi, minä tiedän, vielä muutakin. Hän kuuluu kohtapuolin vievän meiltä munkit ja papit toimittaakseen aatelit niskoillemme.
TANSKALALAINEN. Aatelit?
SMOOLANTILAINEN. Niinpä niin! Olisipa se Kristian-kuningas voinut leikata vähän lähemmältä; Jumala häntä siunatkoon!
WINDRANK. Hitto, onko kuningas sitä maata! Luulin että hän piteli aatelia niskapiipelistä.
SMOOLANTILAINEN. Hänkö? Hän antaa heille oikeuden kaataa tammia minun tiluksiltani jos minulla enää olisi tammia tahi tiluksia, sillä nähkääs, minullakin on kerran ollut maakappale, mutta sitten tuli muuan herra ja tiesi että minun äidinisänäitini oli saanut sen lainaksi hänen isänäidinisältään, ja niin se oli minulta mennyttä.
SAKSALAINEN. Voiko kuningas olla sitä maata? Sitä en olisi uskonut.
SMOOLANTILAINEN. Eipähän vaan! Aatelispojat juoksentelevat pyssyineen meidän metsissämme ja ammuskelevat kauriita ihan kurillaan, mutta toista olisi jos me talonpojat nälinkuoliaina panisimme paistiksi yhden ainoankaan — silloin pelastuisimme kyllä nälkäkuolemasta — he kun hirttäisivät meidät — ei tammeen, taivas varjelkoon, sehän olisi häpeäksi kuninkaalliselle puulle — ei, mutta honkaan! Nähkääs honkapuu se ei ole syntynyt kruunupäänä, ja sentähden se ei ole kuninkaallinen… ja sen tähden lauletaan laulussa:
"Ja talonpojat ne hirtettiin
Ylös honkien latvuksiin —"
Siinä ei sanota "kruunu" — kuten kuulette.
SAKSALAINEN. Mutta honka pitää kuitenkin päänsä pystyssä ja on suoraselkäinen!
SMOOLANTILAINEN. Juokaa, hyvät herrat! Se on hyvästä sydämestä!
Siunattu juoma! Kunhan ei kotona olisi akka ja lapset. Niinpä niin!
Mutta viis siitä —! Hohojaa, minä tiedän yhtä ja toistakin, mutta
pidänpä suuni koreasti kiinni!
WINDRANK. Mitä te sitten tiedätte?
SAKSALAINEN. Ehkä jotain hupaista?
SMOOLANT. Nähkääs, jos Smoolannin hongat laskettaisiin, luulen että niitä olisi enemmän kuin tammia!
SAKSALAINEN. Niinkö luulette?
WINDRANK. Minä en pidä siitä että kuningasta panetellaan. Minä tosin en tiedä mitä hän tekee ja aikoo, eikä se minuun kuulukkaan, mutta sen tiedän, että hän suosii merenkulkua! Hän juuri on varustanut Espanjanlaivat ja tehnyt minusta laivurin, ja sentähden ei minulla ole mitään valittamista!
SAKSALAINEN. Ja sen hän on tehnyt vain pahansuonnista, kukistaakseen
Lyybekin kaupan, Lyybekin, jolle hän on niin suuressa velassa!
SMOOLANTILAINEN. Se on vielä kerran hänen kupissaan! Sarvet on päässä salvetullakin härällä. Kiitos hyvästä seuranpidosta. — Minun on aika lähteä.
SAKSALAINEN. Ei kiirettä, kuoma! Juodaanpas vielä pikku tuopponen, niin saamme keskustella.
SMOOLANTILAINEN. Kiitos vaan, mutta en uskalla enempää, sillä pelkään että se on pahaksi! Nähkääs, minua odottaa akka ja lapset, ja nyt palaan kotiini — ilmoittamaan että olemme huti-hukassa — ei — sitä minä en uskalla. Kiitän teitä, herra saksalainen — ryypätään vielä pikkuhiukkasen!
SAKSALAINEN. No, se on järkevätä puhetta! (Juovat.)
SMOOLANTILAINEN (tyhjentää tuopin ja karkaa pystyyn). Hyi, tuhannen perkelettä, kun on väkevää! (Menee horjuen.)
SAKSALAINEN (tanskalaiselle). Hoo, äijä-parkaa, kunhan selviää humalasta!
TANSKALAINEN (nyökkää.) (Melu on kasvanut, soittoniekka soittaa. —
Kuuluu urkujen ääni kirkosta.)
WINDRANK. Onpa sentään kumma että kuningas sallii kapakan kirkonmuurissa!
SAKSALAINEN. Luulenpa että teitä vaivaa omatunto, kippari. Kuningas ei siitä tiedä!
WINDRANK. Niin, mutta nuo urut eivät soinnu tähän lauluun! Minä olen aina luonnostani ollut niinkuin jumalaapelkääväinen. Se on kotiperua minussa!
SAKSALAINEN (ivallisesti). Onnellinen se, jota on kasvatettu jumalanpelvossa! Teillä oli äiti, joka — —
WINDRANK (liikutettuna.) Äiti — niin! —
SAKSALAINEN. Joka peitti teidät iltasin vuoteeseen ja opetti lukemaan: "Yks enkel' meitä suojelee —"
WINDRANK. Ah, niin, niin.
SAKSALAINEN. Se oli kelpo nainen.
WINDRANK (juopuen). Voi, jospa olisitte tuntenut hänet!
SAKSALAINEN. Jumala on kuullut hänen palavat rukouksensa! Teillä on vedet silmissä! Te olette hyvä ihminen!
TANSKALAINEN. Hyvä isä!
SAKSALAINEN. Jospa teidän äitinne nyt näkisi teidät. Noin vesissä silmin.
WINDRANK. Ah, minä olen heikko syntinen, sen tiedän, mutta katsokaa — hyvä sydän minulla on, piru vie. Tulkoon joku kurja raukka valittamaan nälkäänsä, olen valmis riisumaan paidan yltäni!
SAKSALAINEN. Eikö tyhjennetä vielä mitta!
WINDRANK. Luulen jo että riittää! (Kuuluu pari iskua ovelle. Yleinen hämminki.)
WINDRANK. Voi, voi!
SAKSALAINEN. Mitä turhia pelkäätte. Eihän se ole taivaan portti!
WINDRANK. En juo enää koskaan. Sen lupaan.
SAKSALAINEN (tanskalaiselle). On se viina koko siunattu juoma, kun panee tuommoisen vanhan kelmin haaveilemaan, ihan raittiutta.
TANSKALAINEN. Olette oikeassa: Ei mikä vedä vertaa viinalle!
SAKSALAINEN. Se avaa sydämen selkoselälleen ja lyö pääajut umpilukkoon; se on toisin sanoen: tekee meistä hyviä ihmisiä, sillä hyviähän ovat ne, joilla on laaja sydän ja päätä vähän!
TANSKALAINEN. Minä mene vielä pitemmälle; viina tekee meidät uskovaisiksi, sillä se tappa järjen, ja järkihän ole se kari, joka estää uskon purjehtimasta sydämeen!
SAKSALAINEN. Viina on pyhä juoma! Kumma ettei —
TANSKALAINEN. Hyvin puhuttu! (Rautaovea jyskytetään jälleen.)
WINDRANK (on ollut nukuksissa, herää). Auttakaa! Minä kuolen!
SAKSALAINEN. Vahinko hurskasta sielua!
(Ovi kiskaistaan auki, jolloin pöytä, jonka ääressä Martti ja Niilo istuvat, kaatuu kumoon tuoppineen päivineen. Muuan nainen, mustassa ja punaisessa hameessa, pää peitettynä nunnanhuntuun, syöksyy sisään; Gerdt nähdään vilaukselta hänen takanaan oviaukossa, joka pian sulkeutuu.)
PORTTO (katselee hämmentyneenä ympärilleen). Pelastakaa minut! Kansa ottaa minut hengiltä!
MUUAN SAKSALAINEN SOTILAS. Portto nunnankaavussa! Hahahaa!
MARTTI (ristii silmänsä). Portto! Kuka tuo porttoja tähän kunnianarvoiseen seuraan! Isäntä, toimittakaa hänet pois, ellette tahdo vahingoittaa paikan arvoa ja loukata kirkon pyhyyttä.
PORTTO. Eikö kukaan tahdo minua pelastaa? (Isäntä on tarttunut hänen käsivarteensa viedäkseen hänet kadulle.) Älkää jättäkö minua raivostuneen kansan käsiin! Minä aioin hiipiä Herran huoneeseen saadakseni murusen hänen armostaan, minä tahdoin alottaa uutta elämää — mutta munkit ajoivat minut tieheni ja usuttivat kansajoukon kimppuuni; silloin pelasti isä Gerdt minut tänne!
MARTTI. Oletteko kuulleet? Hän on häväissyt Herran pyhäkön! Hän koettaa verhota häpeänsä hameen pyhyyden hunnulla!
SAKSALAINEN. Mutta huntu ei riittänyt peitoksi!
MARTTI (tempaisee häneltä kaavun). Pois naamari, ja näytä riettautesi! (Säpsähtää nähdessään naisen kasvot.)
PORTTO. Sinäkö, Martti? Sinä, murhaaja!
SAKSALAINEN. Vanhoja tuttuja!
MARTTI. Se on hävytön vale. Minä en koskaan ole nähnyt häntä ennen!
Minä olen mustaveli Martti ja veljeni Niilo on minun todistajani!
NIILO (juovuksissa). Minä voin todistaa ettei veli Martti ole koskaan nähnyt tätä naisihmistä!
PORTTO. Ja kuitenkin juuri sinä Niilo näytit minulle Martin synninpäästökirjan, silloin kun minut ajettiin luostarista ja hän sai jäädä.
NIILO. Niin, se on totta se!
MARTTI (raivoissaan, ravistaa Niiloa käsivarresta). Sinä valehtelet, sinäkin! Näettehän, hyvät ihmiset, että mies on humalassa!
SAKSALAINEN. Hyvät ystävät, minä todistan että pyhä veli on humalassa ja valehtelee siitä syystä!
KANSA (inhoten). Humalainen pappi!
SAKSALAINEN. Niinpä kyllä! Humala antaa synninpäästön valheelle! Eikö totta, isä Martti?
ISÄNTÄ. Pyydän ilmoittaa, että minun huoneessani ei saa tapahtua epäjärjestyksiä muuten menetän tuttavapiirini ja joudun vastaamaan kapitulin eteen. Tehkää siis hyvin ja viekää pois tuo kurja ihminen, joka saa aikaan häiriötä!
MARTTI. Ajakaa ulos hänet tahi toimitan teidät pannaan! Ettekö tiedä että olemme kirkon pyhien muurien sisällä, vaikka kapituli onkin luovuttanut tämän ulkohuoneen matkustavien ruumiilliseksi virkistyspaikaksi!
SAKSALAINEN. Hyvät ystävät, tämä on pyhä huone ja täällä asuu totisesti jumala.
KANSA (työntää porttoa ovea kohti).
PORTTO. Jeesus Kristus auta!
OLAVI (tunkeutuu ovelta, tarttuu porton käteen ja vapauttaa hänet juopuneista). Vastatkaa! Kuka on tämä nainen?
MARTTI. Ei se ole nainen!
OLAVI. Mitä sanotte?
MARTTI. Ei se ole mies, vaikka on valepuvussa. — Se on portto!
OLAVI (hämmästyy, päästää käden, jota on pidellyt). Portto!
SAKSALAINEN. Älä hellitä, älä hellitä, mestari Olavi, hän lähtee karkuun.
OLAVI. Miksi häntä ahdistatte? Mikä on hänen rikoksensa?
SAKSALAINEN. Se, että hän käy kirkossa!
OLAVI. Ymmärrän! (Katsoo ympärilleen.)
MARTTI. Mitä etsitte?
OLAVI (huomaa Martin). Etsin pappia.
MARTTI. Minä olen mustaveli.
OLAVI. Vai niin! Arvasin sen! Te olette siis kiihoittanut kansaa häntä vastaan!
MARTTI. Minä suojelen kirkkoa riettaudelta ja koetan pysyttää sen etäällä paheesta. Tuo tuolla on pannaan pantu nainen, joka rahasta myy ruumiinsa, jonka tulisi olla pyhän hengen temppeli!
PORTTO (lankee polvilleen Olavin eteen).
OLAVI (tarttuu hänen käteensä). Katsos, mustaveli, minä uskallan tarttua hänen käteensä ja asettaa hänet sinua vastaan! Hän on myynyt ruumiinsa, sanot, montako sielua sinä olet ostanut?
Minäkin olen pappi! Ei, olen ihminen, sillä en ole vielä siksi julkea, että lukitsisin Herran huoneen, ja syntisenä ihmisenä ojennan käteni toiselle ihmiselle, joka ei myöskään voi olla synnitön. Tulkoon se, joka on puhdas, heittämään ensimäisen kiven!
Astu esiin, veli Martti, sinä valkeuden enkeli, joka olet pukeutunut viattomuuden mustaan verhoon ja ajanut hiuksesi, jottei kukaan näkisi miten olet synnissä harmaantunut! Vai puuttuuko sinulta kivi, kenties? Voi sinua, mihin olet pannut ne kivet, jotka sinun on annettava kansalle, kun se pyytää leipää? Oletko jo antanut ne kaikki?
Astu esiin, sinä kunnianarvoisa porvari (Windrankille, joka kuorsaa lattialla), sinä joka nukut eläimen unta, miksi et herää käyttämään puukkoasi! Katsokaa miten hän on punainen? Häpeekö hän sitä huonoa seuraa, johon on joutunut, vai onko se nautinnosta? (Kansa sorisee paheksumista.) Te sorisette! Tarkoittaako se minun sanojani vai häpeättekö itseänne? Miksi ette viskaa kiviä? Olinhan unohtaa: teillä ei ole niitä. Avatkaa siis ovet! Kutsukaa kansa ja raahatkaa ulos tämä nainen! Jos luulette ettei viisikymmentä miestä revi häntä kappaleiksi, niin olkaa varmat siitä että viisisataa naista sen on tekevä. No! Te vaikenette. Nainen, nouse ylös! Sinut on vapautettu. Mene äläkä enää syntiä tee, mutta älä myöskään näyttäydy papeille, sillä he heittävät sinut naisten eteen.
MARTTI (joka useampia kertoja on yrittänyt katkaista Olavin puhetta, mutta josta saksalainen on hänet estänyt, ottaa esiin erään paperin.) Tämä mies, jonka sanoja te kuuntelette, on kerettiläinen, minkä huomaatte hänen puheestaan; mutta hän on myös pannaan pantu! Kas tässä, lukekaa! (Ottaa kynttilän eräältä pöydältä ja viskaa permantoon.) "Niinkuin sammuu tämä kynttilä, niin sammukoon häneltä kaikki ilo ja rauha ja kaikki se hyvä, joka jumalalta tulee!"
KANSA (ristii silmänsä ja vetäytyy pois; Olavi jää porton kanssa kaksin keskilattialle). Anathema!
MARTTI (portolle). Nyt kuulet mikä pätevyys mestari Olavin synninpäästöllä on.
OLAVI (joka on seissyt neuvotonna). Nainen! Vieläkö luotat sanaani? Etkö pelkää minua? Etkö kuule pennanuolien suhisevan meidän päittemme ympärillä? Miksi et siirry niiden kahdenkymmenen vanhurskaan joukkoon, jotka vielä ovat pyhän kirkon suojaavassa helmassa! Vastaa! Uskotko että jumala on hyljännyt minut, niinkuin nämä ovat tehneet?
PORTTO. En!
OLAVI (silmää pannajulistusta). Kas siinä! Se suuri piispa Linköpingin vähäisessä kaupungissa on myynyt minun sieluni saatanalle elinajaksi, sillä sen pitemmälle ei ulotu hänen valtansa, sentähden että kiihotin kansaa luvattomaan aikaan kääntymään jumalan puoleen; tässä on välikirja: niinkuin kirkko tämän kautta on sitonut minut helvettiin, niin repäisen irti itseni siitä (repii pergamentin) ja kirkon kirouksesta! Jumala minua auttakoon, amen!
KANSA (ulvoo). Anathema!
MARTTI. Hakatkaa maahan se mies! lyökää! Hän on pannahinen!
OLAVI (asettuu porton eteen). Kuuletko miten perkeleet kiljuvat uhriaan! Älkää koskeko minuun.
MARTTI. Eteenpäin! Hakatkaa maahan!
(Muuan sotilas hohottaa aseensa; silloin aukenee rautaovi ja uudestikastajat, Knipperdollink etunenässä, hyökkäävät huutaen sisään käsissään rikkonaisia krusifikseja, pyhäinkuvia ja revittyjä messukasukoita. Kaikki huoneessa olijat tunkeutuvat ovea kohti.)
KNIPPERDOLLINK (ensimäisenä, avatessaan ovet). Tänne väki; tässä on vielä yksi Herranhuone! Mitä tämä merkitsee, kapakka temppelissä! Katsokaa, katsokaa, pahennus on mennyt niin pitkälle että häväistään itse pyhyyttä. Mutta minä tahdon puhdistaa sen tulella! Kirkko tuleen ja pyhimykset roviolle!
OLAVI (astuu esiin). Malttakaa! Mitä aiotte tehdä!
KNIPPERDOLLINK. Pelkäätkö että oluttynnyrisi halkeavat kuumuudesta, sinä Belial; sinäkö olet se paavilainen kapakoitsija, joka et kammoa rakentaa paheen kappelia kirkon seinään!
OLAVI. Minä olen raastuvan sekretarius ja kehoitan kuninkaan nimessä teitä noudattamaan järjestystä!
KNIPPERDOLLINK. Vai niin, sinä olet se mies, jonka kuningas on lähettänyt taistelemaan meidän pyhää asiaamme vastaan! Eteenpäin, Jumalanmiehet, sitokaa hänet ensin, sitten puhdistamme Herranhuoneen epäjumalanpalveluksesta!
MARTTI. Käykää käsiksi, hyvät miehet, hän on kerettiläinen ja pannaan julistettu!
KNIPPERDOLLINK. Kerettiläinen! Sinä et siis ole paavin väkeä?
OLAVI. Senjälkeen kuin olen pannaan pantu, en kuulu enää kirkkoon!
KNIPPERDOLLINK. Sinä olet siis meidän miehiä?
OLAVI (vaikenee).
KNIPPERDOLLINK. Vastaa! Oletko sinä meitä vastaan vai meidän kanssamme?
MARTTI. Hän on Olavi Pietarinpoika, jonka kuningas on lähettänyt!
KNIPPERDOLLINK. Oletko sinä Olavi Pietarinpoika?
OLAVI. Olen!
KNIPPERDOLLINK. Mutta sinä olet kerettiläinen!
OLAVI. Kerskaan siitä että ansaitsen sen nimen.
KNIPPERDOLLINK. Ja olet kuninkaan palveluksessa!
OLAVI. Olen. (Uudestikastajat kirkuvat ja ympäröivät Olavin.)
GERDT. Pidättäkää! Mitä te aiotte!
KNIPPERDOLLINK. Gerdt! Kuka on tämä mies?
GERDT. Hän on meidän! Päästäkää hänet, ystävät, tuossa on perkeleen asiamiehet! (Osoittaa Marttia ja Niiloa, jotka pakenevat ovesta. Uudestikastajat tavoittelevat heitä nyrkit sojossa. Gerdt kääntyy ovelta Olavin puoleen. Portto on vetäytynyt muutamaan nurkkaan. Windrank nukkuu yhä pöydän alla. Olavi pysähtyy mietteissään keskilattialle.)
GERDT (heittäytyy uuvuksissa eräälle penkille). Tämä on raskas työ,
Olavi!
OLAVI. Ja mitä olette tehneet?
GERDT. Olemme tehneet puhdasta, asian aluksi!
OLAVI. Se käy teille kalliiksi.
GERDT. Vielä olemme voitolla! Koko kaupunki on liikkeessä. Rink tekee meidän työtämme Yrjänän kappelissa. Kuuleppas, onko kuningas sinut lähettänyt meitä vastaan?
OLAVI. On!
GERDT. Se oli järkevästi tehty!
OLAVI. Huomenna saarnaan uudessa saarnastuolissa!
GERDT. No, miten hoidat sinä kuninkaallista virkaasi! Tässä sinä yhä seisot ristissä käsin!
OLAVI. Tuo uskonveljesi kirkkoon huomenna.
GERDT. Tuleeko siitä korkeapaavillinen saarna?
OLAVI. Minut on tänään julistettu pannaan!
GERDT (rientää syleilemään Olavia). Jumala sinua siunatkoon, Olavi!
Se oli uudestisyntymisen kaste.
OLAVI. Minä en vielä ymmärrä teitä. Miksi te käytte tietänne kuin villipedot? Tehän häpäisette kaiken pyhän!
GERDT (ottaa maasta säretyn pyhäinkuvan). Onko tämä mielestäsi pyhä? Joku pyhä Nikolaus, luulemma! Onko siis Kristus Jeesus tullut maailmaan ja elänyt turhaan, kun vielä palvellaan puupölkkyjä? Onko tämä muka Jumala, tämä, jonka voin hakata palasiksi? Katsos!
OLAVI. Mutta se on pyhä kansan silmissä!
GERDT. Niin oli myös kultainen vasikka, niin oli Zeus, niin oli Thor ja Oden myös; ja kuitenkin kukistettiin ne maahan! (Huomaa porton.) Kuka on tuo nainen? Vai niin, se on se, joka minun täytyi pelastaa tänne kapakkaan! Olavi! Sanoppas minulle muuan asia. Onko kuningas ostanut sinut?
OLAVI. Jätä minut rauhaan, Gerdt. Minä vihaan sinua!
GERDT. Kuka on tuo sika, joka maata röhöttää tuolla?
OLAVI. Kun seison sinun edessäsi, kutistun minä kokoon. Mene pois minun luotani! Minä tahdon täyttää oman kutsumukseni, enkä sinun!
GERDT. Kuule, ystäväni…
OLAVI. Sinä koetat kytkeä toisiinsa meidän kohtalomme!
GERDT. Kuule mitä sanon…
OLAVI. Sinä olet kietonut minut näkymättömään verkkoon; sinä julistat minut uudestikastajaksi. Miten voin minä vastata tästä kuninkaalle!
GERDT. Mille kuninkaalle?
OLAVI. Kustaa Eerikinpojalle.
GERDT. Vai niin — hänellekö! Jää hyvästi, Olavi! Sinä saarnaat siis huomenna!… Mitä varten viipyy tuo nainen?… Jää hyvästi. (Menee.)
OLAVI. Jumalanko vai perkeleen asioita hän ajaa?
PORTTO (lähestyy Olavia, lankee polvilleen). Sallikaa minun kiittää teitä!
OLAVI. Kiitä ainoastaan Jumalaa, joka on pelastanut sinun sielusi, ja älä usko että sinun rikoksesi on tänään sovitettu. Rukoile voimaa kantamaan kirousta koko elämäsi ajan! Jumala on sinulle antanut anteeksi — ihmiset eivät anna koskaan! (Tarttuu hänen käteensä ja taluttaa ovelle.)
MARTTI (näyttäytyy rautaovessa, sitte Olavin äiti ja Kristiina,
Gerdtin tytär). Olemme varmaan erehtyneet tiestä!
ÄITI (huomatessaan Olavin ja porton, hämmästyneenä). Olavi, Olavi!
KRISTIINA. Kuka on tuo nainen? Hän näyttää niin onnettomalta!
MARTTI. Lähtekäämme tästä riettauden pesästä.
OLAVI (käännähtää ja juoksee ovelle, jonka Martti sulkee). Äiti!
Äiti! (Hän juoksee ulos toisesta ovesta; näyttämö pimenee.)
VÄLIVERHO.
Kirkonovi avautuu jälleen varovasti ja suntio (urkujenpolkija
ja kirkonvartia) vaimoineen astuu sisään, lyhty kädessä.
SUNTIO. Katri muoriseni! Piteleppäs hiukan lyhtyä sillä aikaa kuin minä suljen etulukon!
VAIMO. Rakas Pentti, valaiseppas ensin tätä kurjuuden pesää. Enpä olisi koskaan luullut, että kapakka on näin naapurissa! Sehän on hirveätä! Katsos noita suuria oluttynnyreitä.
SUNTIO. Entä viina sitten! Etkö tunne sen hajua. Rupee päätäni pakoittamaan, jos viivyn kauemmin.
VAIMO. Herra armahtakoon, mitä jumalatonta menoa täällä on pidetty!
SUNTIO. Muori kulta!
VAIMO. Mikä on?
SUNTIO. Minä voin niin pahoin, tiedätkö! Täällä alhaalla on niin kylmää ja kosteata!
VAIMO. Ehkä mennään kotia.
SUNTIO. Luulen että minun täytyy hiemasen levätä tässä rahilla!
VAIMO. Mutta täällä on kylmä ja kostea, mennään pois kirkkoon!
SUNTIO. Ei, kultaseni, minusta tuntui siellä vielä kylmemmältä!
VAIMO. Ehkä on sinulla kuumetta?
SUNTIO. Niinpä melkein luulen! Minun on niin kuuma.
VAIMO. Tahdotko ehkä jotain juotavaa?
SUNTIO. Ei olisi hullummaksi!
VAIMO. Minäpä katson onko täällä vettä!
SUNTIO. Tuskinpa lienee tämmöisessä pesässä.
VAIMO. Et suinkaan voi juoda olutta kuumeeseen.
SUNTIO. Nyt on niinkuin kuume olisi helpottanut — tuntuu niin kylmäävän.
VAIMO. Minä katson sinulle hiukan mietoa olutta.
SUNTIO. Jos mitään auttaakseen, tulee sen olla väkevää; näetkö tuolla on tynnyri Rostokkia N: o 4, merkki A. W.
VAIMO (etsii). En näe sitä. Mutta tässä on Amsterdam N:o 3.
SUNTIO. Etkö löydä sieltä, neljäs hylly ylhäältä lukien, oikealla.
VAIMO (etsii).
SUNTIO. Metallihana on vasemmalla puolen, aivan suppilon vieressä.
VAIMO. Ei täällä näy mitään!
SUNTIO. Niinkuin en minä tietäisi, missä se on!
VAIMO. Jo löysin!
SUNTIO (nousee, auttaakseen häntä, mutta tulee polkeneeksi lattialla makaavaa Windrankia).
WINDRANK (herää). Voi, voi Jeesus Kristus, pyhä Pietari ja Paavali ja Ferdinand ja Isabella ja Yrjänä ja Traakki ja muut pyhät kaikki, jo tuli tuomion aika, pasuunat, torvet kaikaa ja kaikki kuolleet herää, ja itsens kokoon kerää yks' enkeli meitä suojelee, me suuren ilon saamme, Amen plottis, Amen. — Kuka marssii minun vatsani päällä?
SUNTIO (kauhistuksissaan). Olkaa armollinen ja ilmoittakaa oletteko mörkö vai ihminen.
WINDRANK. Tavallisissa oloissa olen mörkö, mutta tätä nykyä sika!
SUNTIO. Uskaltaisinko kysyä minkälainen mörkö herra on.
WINDRANK. Merimörkö! Mutta ei teidän silti tarvitse polkea minua palkeelle!
SUNTIO. Nähkääs, herra hyvä, minun leipävirkanani on polkea paljetta… suurten urkujen paljetta.
WINDRANK. Ahaa, minulla on siis kunnia puhutella urkujenpolkijaa —
SUNTIO. Oikeammin suntiota, mutta minulla. on myös pieni vaatevaja kirkonmuurissa!
WINDRANK. Siis urkujenpolkija, suntio ja vaatekaupustelija —
SUNTIO. Yhdessä persoonassa… aivan niin! Sekoittumatta ja muuttumatta…
WINDRANK. Sangen kunnioitettava kolminaisuus!
SUNTIO. Semmoisista asioista ei lasketa leikkiä.
WINDRANK. Voi, voi auttakaa, minä uppoan!
SUNTIO. Herran nimessä, mitä nyt.
WINDRANK. Tulee tulva — uh!
SUNTIO. Voi muori kulta! Enkelini missä olet! (Juoksee esiin.) Jeesus auta, te olette säikäyttäneet pahanpäiväiseksi minun eukkoni. Hän on juossut pois… ja vienyt hanikon mennessään. Nouskaa, nouskaa niin lähdemme tästä jumalattomasta paikasta.
WINDRANK. Rakas ystävä, nyt vasta olen joutunut oikeaan elementtiini, niin ettei lähtemisestä taida tulla mitään.
SUNTIO. Tulkaa herran tähden, kello lyö kaksitoista ja kohta täällä alkaa kummitella!
WINDRANK (kiipee pystyyn). Se on eri asia!
SUNTIO (taluttaa W:n ulos).
WINDRANK. Kuulkaapas, hyvä suntio. Alan vahvasti epäillä sitä kolminaisuutta.
SUNTIO. Niin, niin, aika on — —
WINDRANK. Tarkoitan teidän kolminaisuuttanne!
SUNTIO. Mitähän herra kapteeni nyt meinaa?
WINDRANK. Herroja on kuin onkin neljä!
SUNTIO. Neljä? Keitä?
WINDRANK. Entä oluenlaskija? Eikö häntä oteta lukuun?
SUNTIO. Hst! Vaiti! Se on vain öisin! (Kompastuvat kumpikin rikkonaiseen Nikolaus-kuvaan.)
WINDRANK. Voi, voi! kummittelee. Auta neitsyt Maria!
SUNTIO (nousee ja tarkastaa patsasta). Kautta sieluni, vähemmästäkin karkaa hiukset pystyyn! Tässä makaa pyhä Nikolaus rikkilyötynä ja uiskennellen oluessa. Ollaan jo pitkällä, kun pyhät vedetään näin lokaan. — Viimeiset ajat lie käsissä; kun tämmöistä tapahtuu kuivassa puussa —
WINDRANK. Märässä, tarkoitatte kai.
SUNTIO. Vaiti, herjaaja! Pyhä Nikolaus on minun suojeluspyhimykseni.
Olen syntynyt hänen päivänään.
WINDRANK. Siitä kai johtuu että herrat pitävät oluesta kumpikin.
SUNTIO. Nykyään on muodissa olla kerettiläinen.
WINDRANK. Niin, se on kuin ilmassa, sillä muuten olen minä sangen hurskas ihminen. Mutta älkää olko millännekään, niin minä liimautan teille kokoon pyhän Nikolauksen.
SUNTIO (huutaa kirkkoon). Katrii!
WINDRANK. Hiljaa, hiljaa! älkää lemmossa huutako kummituksia esiin!
SUNTIO. Hävetkää! (Menevät.)
VÄLIVERHO.
Ovi. Toinen pienempi saarnastuoliin. Messukasukoita ja kuoripukuja seinillä. Rukousjakkaroita ja pieniä kirstuja. Aurinko paistaa eräästä akkunasta. Kelloja soitetaan. Vasemmalta kuuluu lakkaamatonta muminaa. Suntio vaimoineen tulee sisään, pysähtyvät ovelle, rukoilevat äänettömästi.
SUNTIO. Kas niin; joudutappas vähän pölyttämistä, muoriseni.
VAIMO. Hoo, ei kai sillä ole niin väliä, eihän tänään saarnaa kuin tuo mestari Olavi. En käsitä kuinka kapituli voi sen sallia!
SUNTIO. Hänellä on kuninkaalta lupa, näetkös.
VAIMO. Jaa jaa, jaa jaa!
SUNTIO. Ja sitte hän on panettanut seinälle korin. Niitä uusia vehkeitä taas. Niin, niin se Luther, sanon minä.
VAIMO. Täällä kai syntyy tänään sama elämä kuin eilen! Luulin että hajottaisivat koko kirkon.
SUNTIO (vie pikarillisen vettä ylös saarnastuoliin). Hän kai tarvitsee tänään hiukan kurkunkostuketta.
VAIMO. Se on minusta se ja sama!
SUNTIO (saarnastuolissa). Katri hyvä! Nyt tulee maisteri!
VAIMO. Nyt jo, eikä ole vielä edes papinkelloja soitettu! Ehei, tuskinpa tuommoiselle niitä soitetaankaan!
OLAVI (vakavana ja juhlallisena — polvistuu eräälle rukousjakkaralle).
SUNTIO (tulee saarnastuolista, ottaa seinästä kaavun, jota pitelee
Olaville)
OLAVI (nousee). Jumalan rauha!
VAIMO (niiaa ja menee).
SUNTIO (ojentaa kaapua).
OLAVI. Jätä se paikoilleen.
SUNTIO. Maisteri ei aio pukeutua kaapuun?
OLAVI. En.
SUNTIO. Mutta niin on aina tapana. Entä käsivaate?
OLAVI. Ei tarvita!
SUNTIO. Jopas nyt sitten!
OLAVI. Olkaa hyvä ja jättäkää minut, hyvä ystävä!
SUNTIO. Pitääkö minun mennä tieheni; minä olen tavallisesti aina —
OLAVI. Tehkää minulle se palvelus!
SUNTIO. Jaa jaa, niin niin! Mutta ensin pyydän ilmoittaa maisterille että messukirjan olen pannut oikealle kädelle, ylöstullessa, ja sitten olen pannut puikon sille kohtaa, jossa hän voi lopettaa, ja sitte olen asettanut vesipikarin sen viereen. Nyt ei maisterin pidä unhoittaa tuntilasin kääntämistä, sillä muuten voi toimitus venyä liian pitkäksi ja — —
OLAVI. Elähän siitä huolehdi. Niitä on oleva kyllin, jotka ilmoittavat millä kohtaa minun on lopetettava!
SUNTIO. Niin, niin, herra nähköön. Pyydän anteeksi. Meillä on nähkääs täällä tällaiset tavat.
OLAVI. Sanokaapas mitä surullista muminaa tuolta kuluu?
SUNTIO. Se on joku hurskas veli, joka rukoilee jonkun vaivaisen sielun puolesta. (Menee).
OLAVI. "Vyötä siis kupeesi, nouse, ja saarnaa kansalle kaikki mitä minä sinua käsken" — Jumala minua auttakoon! (Polvistuu jakkaralle; keksii paperin siltä. Lukee.) "Älä nouse saarnastuoliin tänään; sinun henkeäsi väijytään!" — Sen on kirjoittanut kiusaaja! (Repii paperin.)
ÄITI (tulee). Sinä kuljet eksyksissä, poikani!
OLAVI. Kenpä tietää.
ÄITI. Minä sen tiedän. Ja äitinäsi ojennan sinulle käteni! Käänny takaisin tieltäsi.
OLAVI. Mihin tahdot johtaa minut?
ÄITI. Jumalanpelkoon ja hyveeseen.
OLAVI. Jos paavin kansliapäätös on hyve ja jumalanpelko, niin on se myöhäistä!
ÄITI. En tarkoita yksin oppiasi vaan myös elämääsi?
OLAVI. Tiedän että tähtäät eiliseen seuralaiseeni, vaan olen liian ylpeä vastaamaan. Se ei myöskään hyödyttäisi.
ÄITI. Oi että minun piti saada tämmöinen palkka niistä uhrauksista, jotka tein jotta sinä pääsisit maailmalle oppimaan.
OLAVI. Sinun uhrisi ei, Jumalan avulla, ole menevä hukkaan! Sinua, äiti, on minun kiittäminen tästä päivästä, jolloin vihdoinkin saan astua esiin ja pystyssä päin puhua totuuden sanoja.
ÄITI. Puhutko sinä totuudesta, sinä, joka olet antautunut valheen profeetaksi!
OLAVI. Se oli kova sana, äiti!
ÄITI. Ehkä minä ja sukumme ennen minua on elänyt ja kuollut valheessa.
OLAVI. Se ei ollut valhe, mutta siitä on tullut valhe. Kun sinä olit nuori, äiti, olit sinä oikeassa, kun minä olen vanha, niin, ehkä minä olen silloin väärässä! Ihminen ei kasva kilpaa ajan kanssa!
ÄITI. En ymmärrä sinua!
OLAVI. Se on minun ainoa, suuri elämänsuruni. Kaikki minkä minä teen puhtaimmassa tarkoituksessa täytyy sinun silmissäsi olla rikos ja jumalattomuus!
ÄITI. Olavi! Minä tiedän päätöksesi, ja tiedän sinun eksymyksesi — sitä en voi horjuttaa, sillä sinä olet oppineempi minua, ja Jumala on vielä palauttava sinut oikealle tielle, mutta minä pyydän, älä pane henkeäsi alttiiksi ettet tänään syöksyisi suoraan kadotukseen. Älä uhittelemalla lyhennä elämääsi!
OLAVI. Mitä tarkoitat! Ei suinkaan minua saarnastuoliin tapeta!
ÄITI. Etkö ole kuullut että piispa Brask neuvottelee paavin kanssa sen uuden lain voimaan saattamisesta, joka tuomitsee kerettiläiset polttoroviolle.
OLAVI. Inkvisitsioni!
ÄITI. Niin! se sen lain nimi on!
OLAVI. Jätä minut äiti, minun täytyy tänään saarnata!
ÄITI. Sinä et saa.
OLAVI. Ei mikään voi minua estää!
ÄITI. Olen rukoillut Jumalaa, että hän kääntäisi sinun sydämesi — kerron tämän sinulle, vaan sinä et saa siitä mainita — olin heikko vanhuuttani ja minun polveni eivät enää kannattaneet minua, silloin käännyin erään Herramme palvelijan puoleen ja pyysin häntä, joka seisoi lähempänä Jumalaa, lukemaan messuja sinun sielusi pelastukseksi. Hän kieltäytyi, sillä sinä olit pannassa. Voi, se on kauheata! Jumala antakoon anteeksi minun syntini, minä lahjoin hänen puhtaan omantuntonsa kullalla, perkeleellisellä kullalla, ainoastaan pelastaakseni sinut.
OLAVI. Mitä kuulen, äiti! Se ei ole mahdollista!
ÄITI (tarttuu Olavin käteen ja taluttaa hänet vasemmalle seinälle). Kuuletko, kuuletko! Hän rukoilee sinun puolestasi viereisessä kappelissa!
OLAVI. Se on siis se mumina, jonka kuulin. Kuka hän on?
ÄITI. Sinä tunnet mustaveli Martin —
OLAVI. Sinä luetat saatanalla messuja minun puolestani! Anteeksi, äiti — sinun hyvää tahtoasi kiitän, mutta…
ÄITI (itkee; polvillaan). Olavi, Olavi!
OLAVI. Älä minua rukoile! Äidin rukous voi kiusata lankeemukseen taivaan enkelitkin. Nyt on virsi lopussa, minun aikani on tullut! Kansa odottaa!
ÄITI. Sinä viet minut hautaan, Olavi!
OLAVI (kiivaasti). Herra Jumala on herättävä sinut! (suutelee hänen kättään) Älä enää puhu minulle, minä en tiedä mitä sanon!
ÄITI. Kuuletko! Kuuletko! Kansajoukko sorisee.
OLAVI. Minä tulen, minä tulen! Se Jumala, jonka käsi suojeli Danielia jalopeurain luolassa, on myös suojeleva minua! (menee saarnastuoliin).
(Seuraavan kohtauksen aikana sakastissa kuuluu kirkosta voimakas ääni puhuvan; sanoja ei kuitenkaan eroita. Jonkun ajan kuluttua kasvavaa sorinaa, lopulta huutoa.)
KRISTIINA (tulee). Tapasitko hänet, äiti?
ÄITI. Oletko täällä, lapsi? Käskin sinun jäädä kotiin!
KRISTIINA. Miksi en saa tulla Herran huoneeseen? Sinä salaat minulta jotain!
ÄITI. Mene kotiin, Kristiina.
KRISTIINA. Enkö saa kuulla Olavin saarnaa van? Sehän on Jumalan sanaa, äiti.
ÄITI (vaikenee).
KRISTIINA. Sinä et vastaa! Mitä tämä tietää? Eikö Olavilla ole oikeutta puhua saarnastuolista? Miksi on kansa tuolla ulkona niin salaperäisen näköistä? Supistiin, kun minä kuljin ohi.
ÄITI. Älä kysy minulta! Mene kotiin ja kiitä Jumalaa tietämättömyydestäsi!
KRISTIINA. Olenko minä sitten lapsi, kun ei minulle tohdita sanoa —
ÄITI. Sinun sielusi on vielä puhdas ja sitä ei saa hämmentää! Sinun paikkasi ei ole taistelussa!
KRISTIINA. Taistelussa? Minä aavistin jotain sentapaista!
ÄITI. Niin, täällä käydään taistelua, sentähden vetäydy syrjään. Sinä tiedät mikä on meidän osamme, kun miehet taistelevat!
KRISTIINA. Ilmoita minulle siis mitä taistelu koskee! Tietämättömyys tekee minut onnettomaksi! Näen kammottavan pimeyden edessäni ja häilyviä varjoja; sytytä minulle valo jotta pääsen varmuuteen! Ehkä tunnen nuo haamut.
ÄITI. Sinä olet vapiseva nähdessäsi, keitä ne ovat!
KRISTIINA. Anna minun siis vavista, ennemmin kuin kiusaantua tässä hirveässä rauhassa!
ÄITI. Älä rukoile salamaa pilvistä, se iskee sinut kuoliaaksi.
KRISTIINA. Sinä säikäytät minut. Vaan sano minulle totuus, minun täytyy tietää se, muuten käännyn jonkun toisen puoleen.
ÄITI. Onko sinun päätöksesi luja mennä luostariin?
KRISTIINA. Se oli isäni tahto.
ÄITI. Sinä epäröit!
KRISTIINA (vaikenee).
ÄITI. Sinua pidättää muuan side?
KRISTIINA. Sinä tiedät sen!
ÄITI. Tiedän ja sinun on se katkaistava!
KRISTIINA. Se on kohta mahdotonta.
ÄITI. Minä pelastan sinut, lapsi, sillä sinä olet vielä pelastettavissa. Annan Herralle suurimman uhrini, kunhan yksi sielu pelastuu kadotuksesta. Poikani!
KRISTIINA. Olavi?
ÄITI. Olavi on kadotuksen oma, kuuletko, ja minun hänen äitinsä täytyy se sanoa!
KRISTIINA. Kadotuksen oma?
ÄITI. Hän on valheen profeetta! Perkele on vallannut hänen sydämensä.
KRISTIINA (kiivaasti). Se ei ole totta!
ÄITI. Jumala suokoon, ettei olisi!
KRISTIINA. Miksi, miksi sanot minulle tämän nyt vasta? — — Mutta sehän onkin valhe! (menee ovelle ja raottaa sitä) Katsos, äiti, miten hän seisoo; puhuuko paha henki noin, onko tuo tuli joka palaa hänen silmissään, helvetin lieska, puhuuko valhe värisevin huulin, voiko pimeys säteillä valoa, etkö näe mikä hohde on hänen päänsä ympäri! Olet väärässä! Minä tunnen sen! En tiedä mitä oppeja hän julistaa, en tiedä mitä hän kieltää, mutta hän on oikeassa. Hän on oikeassa ja Jumala on hänen kanssaan!
ÄITI. Sinä et tunne maailmaa, lapsi, sinä et tunne perkeleen vehkeitä, ole varoillasi (vetää Kristiinan ovelta) Sinä et saa kuunnella häntä, sinun sielusi on heikko, hän on Antikristuksen apostoli!
KRISTIINA. Kuka on Antikristus?
ÄITI. Hän on Luther.
KRISTIINA. Sinä et koskaan ole sanonut kuka Luther on, vaan jos Olavi on hänen apostolinsa, on Luther suuri.
ÄITI. Lutherissa on perkele!
KRISTIINA. Miksi ei minulle sanottu sitä ennen? Nyt en enää usko sitä!
ÄITI. Nyt sinä kuulet sen minun suustani — voi minua, tahdoin pysyttää sinut etäällä maailman pahuudesta, sen tähden pidin sinua tietämättömyydessä…
KRISTIINA. En usko sinua! Päästä minut, minun täytyy nähdä ja kuulla häntä, sillä hän ei puhu niinkuin muut!
ÄITI. Jeesus Vapahtaja! Sinutkin on riivannut saastainen henki!
KRISTIINA (ovella). "Älkäät sitoko sieluja", sanoi hän, kuuletko?
"Te olette vapaat, sillä Jumala on luonut teidät vapaiksi!"
Näetkö miten kansa säikkyy hänen sanojaan, nyt ne nousevat paikoiltaan; kuuluu sorinaa.
"Te ette tahdo vapautta, voi teitä, sillä se on synti Pyhää Henkeä vastaan!"
SUNTIO (tulee). En luule olevan hyväksi että naiset jäävät tänne; kansassa tuntuu levottomuutta. Tämä ei ikinä pääty hyvin mestari Olaville!
ÄITI. Jeesus Maria, mitä te sanotte?
KRISTIINA. Älä pelkää, Jumalan henki on hänen kanssaan!
SUNTIO. Siitä en tiedä, mutta mestari hän on saarnaamaan; niin vanha syntinen kuin olenkin, en voinut olla itkeä tihuttelematta kun istuin ylhäällä urkulehterillä; en ymmärrä mistä kerettiläinen ja Antikristus saa semmoisen sanan voiman! Niin, niin, se Luther, sanon minä! (Huutoa kirkossa). Kas niin, nyt tapahtuu taas jotain kauheata ja kuningaskin kun on poissa.
ÄITI. Lähtekäämme täältä! Jos Jumala on hänen kanssaan ei hänelle mitään voi tapahtua, jos perkele — tapahtukoon sinun tahtosi, Herra, vaan armahda hänet! (Huutoa oven takaa. Menevät).
[Näyttämö on tyhjänä hetken ja Olavin ääni kuuluu entistä voimakkaampana — sen keskeyttävät vain huudot ja kivenheitot.].
KRISTIINA (tulee yksinään takaisin, sulkee oven sisäpuolelta, heittäytyy eräälle rukousjakkaralle. Voimakkaita iskuja kuuluu ovelle; kirkossa meteliä. Vaikenee, Olavi tulee otsa verissä ja pahoinpidellyn näköisenä).
OLAVI (näkemättä Kristiinaa, heittäytyy tuoliin). Turhaan! He eivät tahdo! Minä irroitan vangin kahleet ja hän lyö minua; minä sanon "olet vapaa", ja hän ei usko minua! Onko se sana niin suuri, ettei se mahdu ihmisaivoihin! Oi jos olisi yksikään, joka uskoisi — mutta nyt olen yksin — houkkio, jota ei kukaan ymmärrä…
KRISTIINA (astuu esiin). Olavi! Minä uskon sinuun.
OLAVI. Kristiina!
KRISTIINA. Sinä olet oikeassa!
OLAVI. Mistä tiedät sen?
KRISTIINA. En osaa selittää sitä, mutta uskon sen! Kuulin sinun puhuvan äsken!
OLAVI. Etkö kiroa minua!
KRISTIINA. Sehän on Jumalan sanaa?
OLAVI. On!
KRISTIINA. Miksi ei sitä ole meille sanottu ennen tahi miksi puhutaan kieltä, jota me emme ymmärrä?
OLAVI. Tyttö, kuka on pannut nuo sanat suuhusi?
KRISTIINA. Kuka? Sitä en ole ajatellut!
OLAVI. Isäsi?
KRISTIINA. Hän tahtoo minut luostariin!
OLAVI. Niinkö pitkällä ollaan? Entä sinä itse?
KRISTIINA (huomaa Olavin verisen otsan). Olavi, sinua on haavoitettu;
Jumalan tähden, anna, minä sidon haavasi!
OLAVI (istuutuu). Kristiina, olenko minä horjuttanut sinun uskosi?
KRISTIINA (ottaa käsivaatteen, repii kaistaleiksi ja sitoo Olavin otsan seuraavan aikana). Minun uskoni? En ymmärrä sinua. — Sano, kuka on Luther?
OLAVI. Sitä en saa sanoa.
KRISTIINA. Aina sama vastaus! Niin sanoo isäni, niin äitisi, niin sanot sinäkin! Eikö siis uskalleta ilmoittaa totuutta vai onko totuus vaarallinen?
OLAVI. Totuus on vaarallinen! Näetkö! (Osoittaa otsaansa.)
KRISTIINA. Tahdot siis sulkea minut luostarikammioon, jotta eläisin elotonta elämää tietämättömyydessä.
OLAVI (vaikenee).
KRISTIINA. Sinä tahdot että itkisin pois elämäni ja nuoruuteni, että lukisin noita pitkiä iänikuisia rukouksia, kunnes sieluni uupuisi uneen. Ei, en tahdo, sillä nyt olen herännyt; minun ympärilläni taistellaan, kärsitään ja epäillään; olen nähnyt sen, mutta minä en saa siihen ottaa osaa, en edes katselijana, en edes tietää mitä se koskee; te olette pitäneet minua eläimellisessä unessa; ettekö usko että minullakin on sielu, joka ei elä leivästä eikä kuivista rukouksista, joita olette panneet minun suuhuni; "älkää sitoko henkiä", sanoit sinä. O, jospa tietäisit mitä se sana vaikutti minuun — päivä valkeni, ja hurja kirkuna tuolla kirkossa oli kuin lintujen aamulaulu…
OLAVI. Kristiina, sinä olet nainen. Sinä et ole syntynyt taisteluun!
KRISTIINA. Mutta suo minun taivaan tähden edes kärsiä, jotta minun ei ole pakko olla nukuksissa! Katsokaa, Herra herätti minut sittenkin! Te ette koskaan olisi tohtineet sanoa minulle kuka on Antikristus, ette ilmaista kuka on Luther, ja kun äitisi peloitti minua sanomalla että sinä olet Lutherin väkeä, silloin siunasin minä Lutheria. Onko hän kerettiläinen vai uskovainen, sitä en tiedä, siitä en välitä, sillä ei Luther eikä paavi eikä Antikristus voi tyydyttää minun kuolematonta sieluani, ellei minulla ole uskoa ikuiseen Jumalaan.
OLAVI. Kristiina! Tahdotko seurata minua taisteluun, sinä voit tukea minua, sillä sinä olet ainoa?
KRISTIINA. Nyt voin sinulle avoimesti vastata: tahdon, sillä minä tiedän mitä tahdon ja vetoamatta isääni, sillä minä olen vapaa! Oh, minä olen vapaa!
OLAVI. Tiedätkö myös mikä sinua odottaa!
KRISTIINA. Minä tunnen sen nyt! Eikä sinun ole tarvis repiä hajalle mitään petollisia haaveita — ne ovat poissa; mutta tiedä että minäkin olen uneksinut ritaria, joka tarjoisi minulle kuningaskunnan ja joka puhuisi kukista ja lemmestä — Olavi, minä tahdon olla sinun puolisosi, tässä on käteni. Sanon sinulle kuitenkin, ettet sinä ollut minun unelmieni ritari, ja kiitän Jumalaa siitä ettei hän koskaan tullut, sillä silloin hän olisi myöskin mennyt — kuin unelma!
OLAVI. Sinä olet oleva minun, Kristiina, ja sinä olet tuleva onnelliseksi sillä sinä se olit, joka seurasit minua mielessäni, kun olin ahdistuksessa ja kiusauksessa, ja nyt olet sinä käyvä minun rinnallani! Sinä olit unelmieni neitsyt, joka istuit tornissa, ankaran linnanherran vankina, vaan nyt olet minun!
KRISTIINA. Varo unelmia, Olavi. (Ovea kolkutetaan.)
OLAVI. Kuka siellä?
ULKOA. Gerdt!
OLAVI. Mitä on hän sanova? Lupaukseni!
KRISTIINA. Pelkäätkö? Avaanko minä?
OLAVI (avaa).
GERDT (hätkähtää). Kristiina? Olavi! Sinä olet rikkonut lupauksesi.
OLAVI. En.
GERDT. Valehtelet! Olet varastanut minun lapseni, ainoan iloni.
KRISTIINA. Olavi ei valehtele!
GERDT. Sinä olet ollut kirkossa, Kristiina?
KRISTIINA. Olen kuullut sen, minkä tahdoit minulta salata!
GERDT. Herra, sinä et suonut minulle ainokaista iloani!
OLAVI. Tulva, jonka sinä tahdoit valloilleen, tempaa mukaansa mitä tielle osuu.
GERDT. Sinä olet ryöstänyt minun lapseni.
OLAVI. Suo hänet minulle, isä Gerdt!
GERDT. En koskaan!
OLAVI. Eikö hän ole vapaa?
GERDT. Hän on minun lapseni!
OLAVI. Etkö sinä saarnaa vapautta! Hän on minun! Jumala on hänet minulle antanut ja sinä et voi ottaa häntä pois!
GERDT. Sinä olet pappi, Jumalalle kiitos.
OLAVI ja KRISTIINA. Pappi!
GERDT. Ja avioliitto siis sinulta kielletty.
OLAVI. Jos siitä huolimatta menen avioliittoon.
GERDT. Tohtisitko?
OLAVI. Tohdin.
GERDT. Lapseni, otatko miehen, joka on pannaan pantu.
KRISTIINA. En tiedä mitä se merkitsee.
OLAVI. Näetkö, Gerdt, näetkö!
GERDT. Sinä rankaiset minua kovin, Jumala!
OLAVI. Totuus on kaikkia varten.
GERDT. Teidän rakkautenne on suurempi kuin minun! Se oli vain
itsekkyyttä. Jumala teitä siunatkoon. Nyt olen yksin! (Syleilevät.)
Kas niin! Mene kotiin, Kristiina, heitä rauhoittamaan! Tahdon puhua
Olavin kanssa!
KRISTIINA (menee).
GERDT (Olaville). Nyt olet sinä minun!
OLAVI. Mitä sanot!
GERDT. Minun vävyni! — Sinä olet saanut kirjeeni?
OLAVI. Sinäkö siis varoitit minua saarnaamasta!
GERDT. Aivan päinvastoin, vaikka ilmaisin sen hieman omituisesti.
OLAVI. En ymmärrä sinua.
GERDT. Niin, niin! Olet vielä liian nuori, siksi sinä tarvitset kaitsijaa! Sinunlaisellesi miehelle sanotaan "älä tee sitä", milloin halutaan jotain tehdyksi!
OLAVI. Miksi et ollut kirkossa puoluelaisinesi.
GERDT. Vain sairaat tarvitsevat parantajaa, me työskentelimme omalla tahollamme! Sinä olet tehnyt hyvän päivätyön tänään, ja näenpä että olet saanut palkkasikin! Minä olen vapauttanut sinut tänään, Olavi.
OLAVI. Sinä?
GERDT. Kuningas käski sinun rauhoittaa kapinallisia ja mitä olet sinä tehnyt?
OLAVI. Nyt alan ymmärtää sinua, isä Gerdt!
GERDT. Se ilahuttaa minua. Niin, sinä olet kuohuttanut rauhallisia.
OLAVI. Sen olen tehnyt.
GERDT. Mitä luulet kuninkaan siitä sanovan!
OLAVI. Siitä vastaan minä.
GERDT. Hyvä on!
OLAVI. Ja kuningas on hyväksyvä minun menettelyni, sillä hän suosii uskonpuhdistusta, vaikka ei uskalla vielä itse.
GERDT. Houkkio!
OLAVI. Huomaan että koetat kiihottaa minua laillista kuningastani vastaan.
GERDT. Kuuleppas, montako herraa luulet voivasi palvella?
OLAVI (vaiti).
GERDT. Kuningas on täällä!
OLAVI. Mitä?
GERDT. Kuningas palasi äsken kotiin.
OLAVI. Ja uudestikastajat?
GERDT. Vangittu tietysti!
OLAVI. Ja sinä seisot siinä aivan tyynenä.
GERDT. Minä olen vanha nyt, minä olen myös raivonnut kuin sinä, mutta siihen minä väsyin! Rink ja Knipperdollink ovat olleet minun etujoukkojani! Heidän täytyi kaatua, se oli selvää; nyt alkaa minun työni! (Rummutusta kuuluu kadulta.)
OLAVI. Mitä tämä tietää?
GERDT. Kuninkaalliset rummut, jotka pitävät vangeille seuraa matkalla vankilaan! Käy tänne, niin näet!
OLAVI (nousee penkille ja katselee akkunasta). Mitä näenkään; huovit raahaavat keskellään vaimoja ja lapsia.
GERDT. Niinpä niin, he ovat kivittäneet kuninkaan vahtimiehiä — semmoinen ei käy päinsä!
OLAVI. Onko sitten oikein teljetä vankilaan hulluja ja sairaita!
GERDT. Hulluja on kahta lajia: toiset pistetään hulluinhuoneeseen ja parannetaan pillereillä ja kylmillä kylvyillä, toiset — niiltä niistetään pää; se on perinpohjainen parannuskeino, mutta se laji onkin vaarallinen!
OLAVI. Minä menen kuninkaan luo; hän ei voi olla moisten häpeätekojen takana!
GERDT. Varo päätäsi, Olavi!
OLAVI. Varo sinä itseäsi, isä Gerdt!
GERDT. Minulla ei ole hätää; minulla on valtakirja hulluinhuoneeseen!
OLAVI. Minä en voi kestää tätä; minä menen kuninkaan luo, vaikkakin se maksaisi henkeni! (Menee ovea kohti.)
GERDT. Tämä on asia, jota ei kuningas voi ratkaista! Vetoa lakiin.
OLAVI. Kuningas on laki!
GERDT. Sen pahempi!… Jos hevonen tuntisi voimansa, ei se varmaankaan olisi niin hullu, että suostuisi aisoihin, kuten nyt — kun se joskus viisastuu ja juoksee tiehensä sortajaltaan — silloin sanotaan sitä hulluksi… Jumala valistakoon näiden poloisten järkeä!