KOLMAS NÄYTÖS.
Sali Tukholman linnassa. Perällä käytävä, joka sittemmin suljetaan verholla. Vanhanpuoleinen palvelija odottelee käytävässä.
OLAVI (sisään). Onko kuningas tavattavissa tänään?
PALVELIJA. On!
OLAVI. Voitko sanoa minkätähden minun annetaan turhaan odottaa puheille pääsyä neljä päivää peräkkäin?
PALVELIJA. En kuolemakseni, minä en tiedä mitään.
OLAVI. Minusta tuntuu omituiselta ettei minua ole otettu vastaan.
PALVELIJA. Mistä siis on kysymys?
OLAVI. Se ei kuulu sinuun!
PALVELIJA. Eipä ei! Sen tiedän, vaan arvelin että voisin ehkä antaa jotain tietoja.
OLAVI. Sinäkö täällä hoidat kuninkaan vastaanottoja?
PALVELIJA. Enhän minä, vaan, joka näkee ja kuulee niin paljon kuin minä, tietää aina yhtä jos toistakin. (Äänettömyys.)
OLAVI. Vieläkö on odotettava kauan?
PALVELIJA. (ei ole kuulevinaan)
OLAVI. Tiedätkö milloin kuningas tulee?
PALVELIJA. (selin Olaviin) Mitääh?
OLAVI. Etkö tiedä kuka sinua puhuttelee?
PALVELIJA. En kuolemakseni!
OLAVI. Minä olen kuninkaan sekretarius!
PALVELIJA. No jopa jo, vai olette te mestari Olavi! Minä kyllä tunsin isäukon, seppä Pietarin, sillä nähkääs minäkin olen yksiä örebrolaisia!
OLAVI. Etkö silti voi olla kohtelias.
PALVELIJA. Hoo, jaa, semmoista sitä nähdään, tässä maailmassa. Kun onni potkaisee, unohtuvat köyhät isät!
OLAVI. Että sinulla joskus on ollut kunnia tuntea isäni, se on mahdollista, mutta että hän kuollessaan olisi määrännyt sinut sijaisekseen, sitä en usko!
PALVELIJA. Jaa, jaa. Kappas vaan! Rouva Kristiina rukka! (Menee vasemmalle.)
OLAVI (vaiti; hetken päästä Lauri Siggenpoika).
MARSKI (katsomatta Olaviin heittää hänelle viittansa). Tuleeko kuningas pian?
OLAVI (heittää puolestaan viitan lattialle). Sitä en tiedä!
MARSKI. Hanki minulle tuoli!
OLAVI. Se ei kuulu minun tehtäviini.
MARSKI. En ole tutkinut ovenvartian ohjeita!
OLAVI. Minä en ole ovenvartia!
MARSKI. Minua ei liikuta mikä sinä olet; minä en kulje renkienluettelo taskussani! Mutta kohtelias sinun tulee olla!
OLAVI (vaiti).
MARSKI. No, tuleeko mitä? Luulen että piru sinua riivaa!
OLAVI. Anteeksi; kuninkaan sekretariuksena ei minun asiani ole olla passarina.
MARSKI. Mitä! Mestari Olavi! Vai niin, teitä huvittaa istua oven suussa näyttelemässä renkiä paljastaaksenne sitten herrasnaaman. Luulin että olette ylväs mies! (Ottaa viitan, laskee sen penkille).
OLAVI. Herra marski!
MARSKI. Ei! Te olette turhamainen nousukas! Astukaa perälle, istukaa, herra sekretarius! (Osottaa hänelle istumapaikan; menee erääseen sivuhuoneeseen.)
OLAVI (istuutuu. Muuan nuori aatelismies tervehtii häntä käytävästä).
AATELISMIES. Huomenta, herra sekretarius; ketään ei vielä kuulu! No, millä kannalla ovat asiat täällä Tukholmassa? Tulen suoraan Malmöstä.
OLAVI. Täällä ovat asiat hyvin huonosti!
AATELISMIES. Niin olen kuullut sanottavan. Roskaväki metelöitsee, kuten tavallista, milloin kuningas kääntää selkänsä. Ja nuo typerät papit sitten! Anteeksi, mutta tehän olette vapaahenkinen, herra sekretarius!
OLAVI. En ymmärrä teitä!
AATELISMIES. Älkää huoliko peitellä! Katsokaa, minä olen saanut kasvatukseni Pariisissa; Frans ensimäinen, oh Saint-Sauveur — se mies menee pitkälle. Tiedättekö mitä hän lausui minulle, kun meillä oli muuan bal masqué, tässä äskettäin karnevaaliaikana!
OLAVI (vaiti).
AATELISMIES. "Monsieur", hän sanoi, "la religion est morte, est morte", niin hän sanoi; mutta se ei estä häntä menemästä messuun!
OLAVI. Vai niin!
AATELISMIES. Ja tiedättekö mitä hän vastasi, kun kysyin miksi hän käy messussa? — "Poésie! Poésie!" hän sanoi; oi, hän on jumalainen!
OLAVI. Mitä te siihen sanoitte?
AATELISMIES. Teidän majesteettinne, sanoin minä, tietysti ranskaksi, onnellinen se maa, jolla hallitsijanaan on mies, joka niin voi katsoa yli ajan ahtaan piirin että hän näkee ajanhengen vaatimuksen, mutta yhtäkaikki ei tyrkytä nukkuville laumoille korkeampaa maailmankatsomusta, johon kypsyäkseen ne tarvitsisivat vielä vuosisatoja! Eikö se ollut hyvin sanottu?
OLAVI. Oli niinkin! Mutta se menettää käännettynä. Tuommoiset asiat on sanottava ranskaksi!
AATELISMIES (hajamielisesti). Olette aivan oikeassa — Vaan sanokaapas, teillä pitäisi olla loistava ura edessänne! Te, joka aikaanne nähden olette niin valistunut mies!
OLAVI. Enpä luule pitkälle meneväni! Sen pahempi lyötiin minun kasvatukseni laimin, sain sen Saksassa, kuten tiedätte ja saksalaiset eivät vielä ole kyenneet pääsemään yli uskonnon.
AATELISMIES. Niin, niin. Voitteko sanoa minulle minkätähden Saksassa nykyään pidetään ääntä tuosta uskonpuhdistamisesta. Luther on valistunut mies, tiedän sen, uskon sen, mutta viisautensa hän voisi säästää itselleen, ainakaan ei hänen tarvitsisi lietsoa tulikipinöitä raakoihin kansajoukkoihin — se on kuitenkin aina päärlyjä sioille. Jos silmäämme yli aikakauden, jos seuraamme aatteiden suuria virtauksia, huomaamme helposti missä on syy niihin tasapainon häiriöihin, jotka huomataan suurissa kultuurimaissa, minä en puhu nyt Ruotsista, sillä se ei kuulu kultuurimaihin. Tiedättekö missä on tukipiste, se tukipiste, jonka liikahtaessa kaikki luhistuu ja kaatuu. Sen nimenä on aateli! Aateli on intelligenssi. Feodaalivalta on kaatumassa — hoc est maailma, sivistys on rappiolla, kultuuri kuolee. Niin niin. Te ette usko sitä! Mutta sen näkee, jos on hiukankin historiallista käsitystä. Aateli suoritti ristiretket, aateli teki sen ja aateli teki sen. Miksi on Saksa rikki raadeltuna. Siksi että talonpojat kapinoivat aatelia vastaan, hakkaavat pois oman päänsä. Miksi seisoo vakavana Ranska, la France, siksi että Ranska on aateli ja aateli on Ranska, ne ovat yksi ja sama käsite, ne ovat solidaarisia! Miksi, kysyn vielä, horjuu Ruotsi nykyään perustuksiaan myöten? Siksi että aateli on kukistettu! Kristian toinen oli nerokas mies, hän tiesi miten valloitetaan maita ja valtakuntia, hän ei hakannut poikki kättä tai jalkaa, ei, hän katkaisi itse pään! No niin, Ruotsi on pelastettava ja kuningas tietää keinon: aateli on kohotettava jälleen ja kirkko kukistettava! Mitä sanotte siihen?
OLAVI (nousee). En mitään! (Äänettömyys.)
OLAVI. Te olette vapaa-ajattelija.
AATELISMIES. Niin olen!
OLAVI. Ette siis usko että Bileamin aasi taisi puhua.
AATELISMIES. Enkä hitossa!
OLAVI. Mutta minäpä uskon.
AATELISMIES. Todellako!
LAURENTIUS (tulee). Jumalan rauha, Olavi!
OLAVI (syleilee häntä). Tervetuloa, Lauri.
AATELISMIES (menee). Populace!
LAURENTIUS. Miten viihdyt täällä?
OLAVI. Ilma on niin painostava.
LAURENTIUS. Niin on.
OLAVI. Ja katto niin matalalla!
LAURENTIUS. Sen tähden on täällä vaikea käydä suorassa!
OLAVI. Minusta on kymmenessä minuutissa tullut siksi hovimies, että osaan vaieta, kun joku aasi puhuu.
LAURENTIUS. Se ei ole haitaksi.
OLAVI. Mitä ajattelee kuningas?
LAURENTIUS. Sitä hän ei sano! (Kokoontuu väkeä.)
OLAVI. Miltä hän näyttää.
LAURENTIUS. Kysymysmerkiltä jonka jälessä on monta huutomerkkiä.
BRASK (tulee; kaikki väistyvät syrjään).
MARSKI (joka on palannut, käy piispaa vastaan, tervehtii).
OLAVI (tervehtii Braskia. Tämä näyttää hämmästyneeltä).
BRASK (Marskille). Onko tämä kirjurien paikka?
MARSKI. Oikeastaan ei olisi oleva, mutta meidän kuninkaamme on niin äärettömän armollinen!
BRASK. Alentuvainen, tarkoitatte?
MARSKI. Aivan niin!
BRASK. Tänään on suuri vastaanotto!
MARSKI. Enimmäkseen tervehdyskäyntejä hänen armonsa onnellisen paluun johdosta!
BRASK. On todellinen ilo, herra marski, vakuuttaa kuninkaalle vilpitöntä osanottoa asian onnellisen ratkaisun johdosta!
MARSKI. Herra piispa on kovin kohtelias kun vaivautuu matkalle niin kaukaa vieläpä siinä iässä, joka jo ansaitsee lepoa.
BRASK. Jaa, jaa. Terveyskään ei aina ole kehuttava.
MARSKI. Niinkö, herra piispan terveys on huonolla kannalla. On ikävää milloin voimat pettävät, varsinkin niin korkeassa ja vastuunalaisessa virassa, kuin herra piispan!
BRASK. Herra marski näyttää reippaalta.
MARSKI. Olen reipas, jumalankiitos! (Äänettömyys.)
BRASK (istuutuu). Tunteeko herra marski täällä vetoa?
MARSKI. Niin — eipä juuri ilmankaan. Käskemmekö ehkä sulkemaan ovet!
BRASK. Oh, kiitos, luulenpa, ettei se ole tarpeen! (Äänettömyys.)
MARSKI. Kuningas viipyy!
BRASK. Niin viipyy.
MARSKI. Ehkä ei kannata häntä odottaakaan!
BRASK. Niin — ehk'ei!
MARSKI. Jos herra piispa suvaitsee, ilmoitan siitä Teidän väellenne!
BRASK. Koska olen odottanut näin kauan, luulen että on paras jäädä!
(Äänettömyys.)
PALVELIJA (ilmoittaa). Hänen armonsa!
KUSTAA. Tervetuloa, hyvät herrat. (Istuutuu pöydän eteen.) Jos herrat suvaitsevat siirtyä etuhuoneeseen, otan puheilleni yhden kerrallaan. (Kaikki vetäytyvät toiseen huoneeseen, paitsi Brask.) Marskimme jää.
BRASK. Teidän armonne!
KUSTAA (korottaen ääntään). Herra Siggenpoika. (Brask menee, marski jää. Hiljaisuus.) Puhu. Mitä on minun tekeminen?
MARSKI. Teidän armonne! valtakunta on menettänyt tukensa, siksi se horjuu; valtakunnalla on vihollinen, joka on sitä voimakkaampi. Kohottakaa jälleen tuki, aateli, ja kukistakaa vihollinen, kirkko!
KUSTAA. En uskalla!
MARSKI. Teidän armonne täytyy!
KUSTAA. Täytyy!
MARSKI. Ensiksi: Brask neuvottelee paavin kanssa inkvisitsionin maahantuomisesta; Lyybek esittää yhä hävyttömiä vaatimuksiaan ja uhkaa sodalla; valtion rahasto on tyhjänä, kapinoita joka maakunnassa…
KUSTAA. Jo riittää. Minun puolellani on kuitenkin kansa!
MARSKI. Anteeksi, niin ei ole laita. Mainitakseni vaan taalalaiset, jotka kiistävät Lyybekkiläisten kanssa kunniasta, kumpi on asettanut kuninkaan valtaistuimelle, jotka ovat valmiit kapinaan ensi tilaisuuden sattuessa ja esittelevät semmoisia vaatimuksia kuin: "mitään muukalaisia muotoja ynnä poimutettuja kirjavia vaateparsia ei saa käyttää, kuten äskettäin on alettu kuninkaan hovissa!"
KUSTAA. Jumaliste!
MARSKI. "Kaikki, jotka lihaa syövät perjantaisin tahi lauantaisin, poltettakoon tahi otettakoon muuten hengiltä."
Edelleen: "mitään uutta uskoa tai Lutherin oppia älköön heille säädettäkö."
Mitä häpeämätöntä väkeä!
KUSTAA. He osoittavat kuitenkin kerran olevansa miehiä!
MARSKI. Kun tuli oli nurkan alla, niin eipä ihme, jos itsekin kantoivat vettä! Mutta miten usein ovatkaan he syöneet sanansa ja rikkoneet lupauksensa. Ei! He ovat niin kauan kuulleet itseään ylistettävän, että sanovat raakaa hävyttömyyttään vanhaksi ruotsinmiehen rehellisyydeksi.
KUSTAA. Sinä olet aatelismies!
MARSKI. Niin olen! Ja minun vakaumukseni on että talonpoika on jo tehnyt tehtävänsä: raaka voima, joka tarvittiin vihollisen karkoittamiseen maasta! Teidän armonne! Kukistakaa kirkko, maksakaa kirkon rikkauksilla valtakunnan velat — ja suokaa jälleen heikontuneelle aatelille, mitä kirkko on siltä peijannut!
KUSTAA. Kutsu sisään Brask!
MARSKI. Teidän armonne!
KUSTAA. Piispa Brask! (Marski menee; piispa.)
KUSTAA. Puhukaa, herra piispa!
BRASK. Tahdoin lausua onnitteluni teidän…
KUSTAA. Kiitos, herra piispa! Edelleen!
BRASK. Sen pahempi on eri osista valtakuntaa kuulunut valituksia siitä että teidän armonne on ottanut hopealainoja kirkoilta maksamatta niitä takaisin!
KUSTAA. Jotka te vaaditte nyt! Tarvitaanko todella kaikki kalkit ehtoollisessa…
BRASK. Tarvitaan!
KUSTAA. Antakaa niiden juoda tinatuopeista!
BRASK. Teidän armonne!
KUSTAA. Onko teillä mitä muuta sanottavaa?
BRASK. On vielä pahin kaikesta: kerettiläisyys.
KUSTAA. Se ei kuulu minuun, minä en ole paavi!
BRASK. Tahdon ilmoittaa teidän armollenne, että kirkko on valvova oikeuksiaan, vaikka se sen kautta joutuisi taisteluun — —
KUSTAA. Kenen kanssa?
BRASK. Valtion!
KUSTAA. Piru periköön teidän kirkkonne! Nyt sen kuulitte!
BRASK. Sen tiedän.
KUSTAA. Ja odotitte vain minun sanaani!
BRASK. Niin.
KUSTAA. Olkaa varoillanne! Teillä on 200 miehen saattue ja syötte hopea-astioista, kun kansa syö pettua.
BRASK. Teidän armonne panee liiaksi huomiota pikkuasioihin!
KUSTAA. Tunnetteko sitten Lutheria? Te olette valistunut mies! Mitä sanotte niistä liikkeistä, jotka kulkevat kautta Euroopan?
BRASK. Takaperoinen edistysaskel! Lutherin tehtävä on vain olla kiirastulena sille, mikä on vanhaa, koeteltua, vuosisatain kasvattamaa, jotta se puhdistuisi ja voittajana suoriutuisi taistelusta.
KUSTAA. Minä en välitä teidän oppineista saivarruksistanne!
BRASK. Mutta teidän armonne ottaa suojiinsa rikollisia ja loukkaa kirkon oikeuksia. Mestari Olavi on pahoin häväissyt kirkkoa.
KUSTAA. Pankaa hänet pannaan.
BRASK. Se on jo tehty, mutta kuitenkin hän on teidän armonne palveluksessa!
KUSTAA. Mitä te siis tahdotte vielä hänelle tehdä. Sanokaa!
(Vaitiolo.)
BRASK. Hän kuuluu menneen niin pitkälle, että on salaisesti nainut vastoin kanoonista lakia!
KUSTAA. Niinkö! Sepä kävi pian!
BRASK. Te ette välitä siitä, hyvä; mutta entä jos hän kiihottaa kansaa.
KUSTAA. Silloin minä ryhdyn asiaan. Onko jotain muuta?
BRASK (hetken päästä). Rukoilen teitä, älkää taivaan tähden syöskö maata uuteen perikatoon; sillä se ei ole kypsä vastaanottamaan uutta oppia! Me ihmiset olemme heikkoja ruokoja, jotka voimme taipua, mutta usko, kirkko, ei koskaan!
KUSTAA (ojentaa hänelle kätensä). Olette ehkä oikeassa! Olkaamme ennemmin vihollisia, vanha Hannu piispa, kuin petollisia ystäviä!
BRASK. Hyvä. Vaan älkää koskaan tehkö mitä saatte katua! Jokaisen kiven, jonka revitte kirkosta, on kansa heittävä teidän jälkeenne!
KUSTAA. Älkää pakottako minua äärimmäisyyksiin, piispa, sillä silloin saamme tänne saman näytelmän, joka nyt on Saksassa! Viimeisen kerran: tahdotteko tehdä uhrauksia, jos valtakunnan pelastus siitä riippuu?
BRASK. Kirkko — — —
KUSTAA. Kirkko ensin, niin, niin. Hyvästi! (Brask menee; marski tulee.)
KUSTAA. Piispa on vahvistanut todeksi teidän sananne! Niin, se oli tarkoitus se! Hanki nyt muurareita, jotka voivat repiä hajalle; seinät saavat seistä, ristit jäädä katoille ja kellot torneihin; mutta kellarit minä murran rikki; perustuksesta on alkaminen, näetkös!
MARSKI. Mutta kansa on luuleva että siltä viedään usko; sitä on valistettava.
KUSTAA. Lähetämme mestari Olavin saarnaamaan!
MARSKI. Mestari Olavi on vaarallinen mies!
KUSTAA. Häntä tarvitaan nyt!
MARSKI. Hän on riehunut kuin uudestikastaja, sensijaan että olisi taistellut heitä vastaan.
KUSTAA. Sen tiedän! Sen vuoro tulee sitten. Lähetä tänne hänet!
MARSKI. Laurentius on sopivampi.
KUSTAA. Tuo tänne molemmat! (Marski tuo Olavin ja Laurin.)
KUSTAA (Laurentiukselle). Tahdotko auttaa minua, Lauri?
LAURENTIUS. Kysymys on kirkosta?
KUSTAA. Niin; se on revittävä!
LAURENTIUS. Siihen en ole minä oikea mies, mutta teidän armonne voi kääntyä mestari Olavin puoleen.
KUSTAA. Sinä et siis tahdo?
LAURENTIUS. Minä en voi! Mutta yhden aseen voin tarjota. (Antaa uuden raamatunkäännöksen.)
KUSTAA. Pyhä raamattu! Se on hyvä ase! Tahdotko käytellä sitä asetta,
Olavi.
OLAVI. Tahdon, Jumalan avulla!
KUSTAA (viittaa Laurentiukselle; tämä poistuu.) Oletko tyyntynyt jo,
Olavi?
OLAVI (vaikenee).
KUSTAA. Annoin sinulle neljä päivää ajatusaikaa! Miten olet täyttänyt tehtäväsi?
OLAVI (kiihdyksissä). Olen puhunut kansalle —
KUSTAA. Niin että olet vieläkin kuumeessa! Sinä aiot puolustaa noita houkkioita, joita kutsutaan uudestikastajiksi?
OLAVI (rohkeasti). Aion.
KUSTAA. Tyynny. Sinä olet nainut aivan tikki päätä?
OLAVI. Olen.
KUSTAA. Sinä olet pannassa.
OLAVI. Olen!
KUSTAA. Ja siitä huolimatta olet yhtä rohkea? Jos sinä kansankiihottajana nyt joutuisit hirsipuuhun kuten nuo muut, mitä siihen sanoisit?
OLAVI. Valittaisin etten saanut täyttää tehtävääni, mutta kiittäisin
Jumalaa siitä mitä sain tehdä.
KUSTAA. Hyvä! Tahdotko nyt mennä Upsalaan, siihen vanhaan pöllöjenpesään, ja sanoa oppineille, että paavi ei ole Jumala ja ettei hänellä Ruotsin kanssa ole mitään tekemistä?
OLAVI. Senkö vain.
KUSTAA. Ja että raamattu yksinomaan on Jumalan sanaa?
OLAVI. Eikö muuta?
KUSTAA. Sinä et saa mainita Lutherin nimeä!
OLAVI (hetken mietittyään). Siihen en suostu!
KUSTAA. Menetkö ennemmin kuolemaan?
OLAVI. En! Mutta kuninkaani tarvitsee minua!
KUSTAA. Sinä et ole jalomielinen, Olavi, kun käytät hyväksesi minun onnettomuuttani! Puhu mitä mielit; mutta saat tyytyä, jos minä jälestäpäin peruutan siitä osan!
OLAVI. Totuudesta ei voida tinkiä!
KUSTAA. Kautta Jumalan! (Vaihtaa ääntä.) Tee kuten tahdot.
OLAVI (notkistaa polvensa). Saan siis sanoa kaikki.
KUSTAA. Saat.
OLAVI. Silloin ei elämäni ole kulunut hukkaan jos yhdenkään epäilyksen kipinän olen singonnut nukkuvan kansan sieluihin. On siis tuleva uskonpuhdistus.
KUSTAA (hetken kuluttua). On! (Vaitiolo.)
OLAVI (pelokkaasti). Miten käy uudestikastajien?
KUSTAA. Sinä kysyt sitä? Heidän täytyy kuolla!
OLAVI. Suvaitseeko teidän armonne erään kysymyksen?
KUSTAA. Sanoppas, mitä ne tahtovat nuo houkkiot!
OLAVI. Onnettomuus on siinä, etteivät oikein tiedä itsekään! Ja jos minä sen sanoisin — —
KUSTAA. Puhu!
GERDT (tulee kiireesti, näyttelee mielipuolta).
KUSTAA. Kuka sinä olet, joka uskallat tunkeutua tänne?
GERDT. Pyytäisin nöyrimmästi teidän armonne vahvistamaan tämän todistuksen oikeaksi!
KUSTAA. Odota vuoroasi!
GERDT. Minä kyllä voin odottaa, mutta vahti ei mieli odottaa minua. Katsokaas, minä karkasin vankeudesta, sillä siellä ei ole minun paikkani.
KUSTAA. Oletko sinä uudestikastaja?
GERDT. Minä osuin samaan joukkoon, mutta tässä on minulla todistus siitä että minä kuulun hulluinhuoneeseen, 3:s osasto, parantumattomia varten, koppi n: o 7.
KUSTAA (Olaville). Kutsu vahtimies!
GERDT. Ei, häntä ei tarvita, minä pyydän vain oikeutta ja vahtimies ei ole sen valvoja!
KUSTAA (silmää terävästi Gerdtiä). Etkö sinä ollut osallisena kaupungin kirkkojen häväisemisessä?
GERDT. Olin tietysti, sillä ei viisas ihminen voi tehdä semmoisia hulluntöitä! Me tahdoimme vain hiukan muuttaa kirkkotyyliä, sillä nähkääs, katto oli mielestämme liian matalalla.
KUSTAA. Mitä te oikeastaan tahdoitte?
GERDT. Ooh, me tahdoimme niin paljon, vaikkemme vielä ole ehtineet puoliakaan; niin, me tahdomme niin paljon ja niin pian vielä, ettei ajatus aina ehdi matkaan, ja siitä syystä se tulee vähän takaperoista! Niin ja sitten aiomme hiukan uusia kirkon sisustusta ja aukoa ikkunoita, sillä siellä haisi ummehtuneelta. Niin ja sitten tahdoimme vielä muutakin, mutta se saa jäädä toistaiseksi!
KUSTAA (Olaville). Se on vaarallinen tauti, sillä muuta se ei voi olla.
OLAVI. Kenpä tietää?
KUSTAA. Nyt olen väsyksissä! Neljätoista päivää saat valmistusaikaa!
Kätesi, että sinä olet auttava minua!
OLAVI. Minä teen mitä minun tulee.
KUSTAA. Ilmoita että vievät Rinkin ja Knipperdollinkin Malmööseen.
OLAVI. Ja sieltä?
KUSTAA. Saavat paeta! Tuon höperön voit panettaa hulluinhuoneeseen.
Jää hyvästi! (Menee.)
GERDT (heristää nyrkkiä Kustaalle). Lähdemmekö nyt?
OLAVI. Mihinkä?
GERDT. Kotiin.
OLAVI (vaikenee).
GERDT. Aiotko viedä appesi hulluinhuoneeseen, Olavi?
OLAVI. Aionko? Minun velvollisuuteni!
GERDT. Eikö ole korkeampia velvollisuuksin kuin käsky?
OLAVI. Alatko sinä nyt taas?
GERDT. Mitä sanoo Kristiina, kun sinä suljet hänen isänsä hullujen joukkoon?
OLAVI. Älä koeta kiusata minua!
GERDT. Näetkö miten vaikeata on palvella kuningasta!
OLAVI (vaikenee).
GERDT. Poika parka, en tahdo murehuttaa mieltäsi! Tässä on synninpäästö sinun omalletunnollesi! (Näyttää erään paperin.)
OLAVI. Mikä paperi se on?
GERDT. Terveystodistus! Katsos täytyy olla hullu viisaiden joukossa ja viisas hullujen joukossa!
OLAVI. Mistä olet sen saanut?
GERDT. Enkö minä sitä muka ansaitse?
OLAVI. En tiedä.
GERDT. Se on tosi; sinä et vielä uskalla!
PALVELIJA. (tulee). Tehkää hyvin ja poistukaa, täällä on laastava!
GERDT. Ehkä tuulotettava myöskin.
PALVELIJA. Niin, eiköpähän!
GERDT. Älkää unohtako avata ikkunoita.
PALVELIJA. Olkaa huoleti — se onkin tarpeen, sillä tämmöistä väkeä ei täällä tavallisesti käy.
GERDT. Kuules ukkoseni, minulla on terveisiä isältäsi!
PALVELIJA. Vai niin!
GERDT. Ehket tunne häntä!
PALVELIJA. No totta maar!
GERDT. Tiedätkö mitä hän sanoi?
PALVELIJA. En.
GERDT. Kostuta pölyriepu, muuten pölytät itsesi, hän sanoi.
PALVELIJA. En ymmärrä.
GERDT. Se on sinun puolustuksesi. (Menee).
PALVELIJA. Roskaväkeä!
KUVAELMA.
Olavin työhuone. Perällä akkunoita, joista päivä paistaa; akkunan edustalla puita. Kristiina seisoo erään akkunan luona kukkia kastellen; pakisee ja jokeltelee lintujen kanssa, jotka ovat häkissä. Olavi istuu kirjoittaen; katselee ärtyneen näköisenä tuon tuostakin Kristiinan puoleen, niinkuin tahtoen saada hänet vaikenemaan. Tätä toistuu muutamia kertoja, kunnes Kristiina vahingosta pudottaa kukkaruukun.
OLAVI (polkaisee jalkaa).
KRISTIINA. Voi minun kukka-rukkaani! Näetkös Olavi, neljä nuppua taittui!
OLAVI. Kyllä näen!
KRISTIINA. Et, sinne et näe; tule lähemmäksi!
OLAVI. Rakas ystävä, minulla ei nyt ole aikaa.
KRISTIINA. Sinä et ole vielä vilaissut minun tiklivarpusiini, jotka tänä aamuna ostin sinulle. Eivätkö ne laula kauniisti?
OLAVI. Laulaahan ne!
KRISTIINA. Laulaahan ne?
OLAVI. Minun on niin vaikea työskennellä, kun ne kirkuvat,
KRISTIINA. Ne eivät kiru, Olavi, mutta sinä näyt enemmän pitävän eräästä kirkuvasta yölinnusta! Sanoppas mitä merkitsee pöllö, joka on sinun sinettisormuksessasi?
OLAVI. Pöllö on vanha viisauden vertauskuva.
KRISTIINA. Se on minusta tyhmä eihän viisas rakasta pimeyttä!
OLAVI. Viisas vihaa pimeyttä ja yötä, mutta hänen terävä silmänsä muuttaa yön päiväksi!
KRISTIINA. Miksi sinä aina olet oikeassa, Olavi? Voitko selittää sen!
OLAVI. Siksi, ystäväiseni, että sinua huvittaa aina myöntää sanani oikeiksi!
KRISTIINA. Taaskin olet oikeassa. Mitä sinä nyt kirjoitat?
OLAVI. Minä käännän!
KRISTIINA. Lue hiukan siitä ääneen.
OLAVI. En luule sinun ymmärtävän tätä.
KRISTIINA. Ymmärtävän! Eikö se olekkaan ruotsia?
OLAVI. On kyllä, mutta se on liian epäaineellista sinulle.
KRISTIINA. Epäaineellista! Mitä se merkitsee?
OLAVI. Et ymmärtäisi sitä jos sen sanoisin, mutta jos et ymmärrä mitä sinulle luen, niin ymmärrät mitä tarkoitetaan epäaineellisella.
KRISTIINA (ottaa puolivalmiin neuleen). Lue sinä, minä kudon.
OLAVI. Kuuntele tarkoin ja suo anteeksi, jos sinun käy ikäväksi.
KRISTIINA. Minä tahdon ymmärtää sinua; minä tahdon!
OLAVI (lukee). "Aine, ajateltuna abstraktsioniksi, erillisenä muodosta, on täydelleen predikaatiton, määräämätön ja määrittelemätön. Sillä ei todellisesta ei-olevaisesta, vaan ainoastaan todellisuuden ei-olevaisuudesta, se on olevaisesta, ajateltuna mahdollisuudeksi, voi jotain syntyä. Mahdollinen olevainen on yhtä vähän ei-olevaista kuin todellisuutta. Jokainen olio on siitä syystä toteutunut mahdollisuus. Aine on siis Aristoteleelle paljoa myönteisempi substraatti kuin Platolle, joka selittää sen puhtaaksi ei-olevaiseksi! Tästä huomaa miten Aristoteles saattoi käsittää aineen, muodon vastakohtana, myönteiseksi kielteisyydeksi."
KRISTIINA (heittää käsistään työnsä). Lakkaa jo! Miksi en minä voi ymmärtää tuota? Eikö minulla ole samat sielunkyvyt kuin sinulla? Minua hävettää, Olavi, että sinulla on vaimona semmoinen raukka, joka ei käsitä mitä sinä puhut; ei, minä tahdon pysyä neuleessani, tahdon siivota ja pölyttää sinun työhuonettasi, tahdon ainakin oppia lukemaan sinun toivomuksesi silmistäsi, tahdon olla orjattaresi, mutta koskaan, koskaan en ole sinua ymmärtävä! Ah, Olavi, minä en ole sinun arvoisesi, miksi otit minut vaimoksesi. Sinä luulit minusta liikoja hetken huumauksessa. Sinä olet sitä katuva vielä ja me tulemme onnettomiksi molemmat!
OLAVI. Kristiina, tyynny ystäväiseni. Istu tänne viereeni! (Ottaa maasta neuleen.) Uskotko, jos sanon, että minun olisi mahdotonta tehdä tämmöistä. En ikänä minä sitä oppisi! Etkö sinä siis ole minua taitavampi ja enkö minä ole sinua vähempi?
KRISTIINA. Minkätähden sinä et sitä voi?
OLAVI. Samasta syystä kun sinä äsken et minua ymmärtänyt; en ole oppinut. Mutta tuletko nyt jälleen iloiseksi, jos sanon sinulle, että sinä voit oppia ymmärtämään tätä kirjaa, joka sinun tarkoin tulee eroittaa minusta, vaan että minä en koskaan voi oppia sinun työtäsi.
KRISTIINA. Miksi et?
OLAVI. Minä en ole luotu semmoiseksi ja minua ei haluta.
KRISTIINA. Mutta jos sinua haluttaisi?
OLAVI. Katsos ystäväni, minun laitani on niin etten koskaan voi sitä haluta.
KRISTIINA. Luuletko että minä voin oppia ymmärtämään tuota kirjaasi?
OLAVI. Siitä olen varma! Mutta sitä et saa!
KRISTIINA. Täytyykö minun edelleen jäädä tietämättömyyteen?
OLAVI. Ei, ei, ymmärrä minut oikein! Sinä hetkenä, jolloin sinä ymmärtäisit minkä minä ymmärrän, lakkaisit kunnioittamasta minua…
KRISTIINA. Jonakin korkeampana olent…
OLAVI. Kuten tahdot, mutta usko minua, sinä menettäisit sen, mikä sinut nyt tekee minua väkevämmäksi; voiman hallita omaa tahtoasi, ja silloin olisit pienempi kuin minä ja silloin en minä kunnioittaisi sinua! Ymmärrä mitä sanon; meidän ilomme on siinä, että luulemme liikoja toisistamme; säilyttäkäämme se harhaluulo!
KRISTIINA. Nyt en käsitä, mutta minun täytyy uskoa sinua, Olavi.
OLAVI. Jätä minut yksin, Kristiina, pyydän sinua.
KRISTIINA. Häiritsenkö sinua?
OLAVI. Minulla on vakavia ajatuksia pohdittavana. Sinä tiedät että odotan ratkaisua tänään. Kuningas on luopunut hallituksesta, koska hänen tahtoonsa ei ole suostuttu. Tänä päivänä joko pääsen päämäärääni tahi on minun alettava alusta!
KRISTIINA. Enkö saa olla iloinen tänään, Olavi, kun on juhannusaatto.
OLAVI. Miksi olet tänään niin iloinen?
KRISTIINA. Eikö minun tule iloita, kun olen päässyt orjuudesta, kun olen sinun puolisosi.
OLAVI. Suotko minulle anteeksi, jos minun iloni on vakavampaa, kun onneni on maksanut minulle — äidin menettämisen!
KRISTIINA. Tiedän sen ja tunnen sen syvästi! Sinun äitisi on antava sinulle anteeksi, mutta minut hän on kiroava, kun saa tietää meidän avioliitostamme. Kuka siis saa raskaamman osan? Mutta siitä en välitä, se on kaikki sinun tähtesi. Minä tiedän sen, minä tiedän että sinua odottaa ankarat taistelut, että rohkeita ajatuksia syntyy aivoissasi, ja että minä en koskaan voi ottaa osaa taisteluusi, koskaan auttaa sinua neuvoilla, koskaan puolustaa sinua häpäisijöitä vastaan, mutta minun täytyy kuitenkin katsoa syrjästä ja kaikesta huolimatta elää ahtaassa maailmassani, askaroida näine vähäpätöisyyksineni, joihin sinä et pane arvoa luullakseni, mutta joita sinä kaipaisit. Olavi, minä en voi itkeä sinun kanssasi, auta minua siis hymyilemään kanssasi, astu alas korkeudestasi, johon minä en ulotu; palaa joskus kotiin niistä taisteluista, joita te käytte vuorilla; minä en voi kohota sinun rinnallesi, alennu siis hetkeksi minun seuraani. Suo minulle anteeksi, Olavi, jos puhun kuin lapsi. Sinä olet Jumalan lähettämä mies, minä tiedän sen, ja minä olen tuntenut mikä siunaus virtaa sanoistasi, mutta sinä olet enemmän; olet ihminen, olet minun mieheni tahi sinun tulisi olla. Et sinä lankea korkeudestasi jos panet syrjään juhlalliset puheet ja annat pilven kerran haihtua otsaltasi. Oletko sinä liian suuri katsahtaaksesi kukkaan tahi kuullaksesi linnunlaulua? Olavi, minä asetan kukkia sinun pöydällesi, jotta saisit niissä lepuuttaa silmiäsi, sinä käsket tytön viedä ne pois, sillä sait niistä päänkivistystä; tahdoin sulostuttaa yksinäistä hiljaisuutta ympärilläsi ja hankin sinulle linnunlaulua — sinä sanot sitä kirkumiseksi; pyysin hetki sitten sinua ruualle, sinulla ei ollut aikaa; tahdon puhua kanssasi, sinulla ei ole aikaa; sinä halveksit tätä pientä todellisuutta ja kuitenkin olet määrännyt sen minulle. Sinä et tahdo korottaa minua, älä siis ainakaan polje minua maahan! Minä toimitan pois kaiken, joka voi häiritä ajatuksiasi. Sinä pääset rauhaan minusta ja minun rojustani! (Heittää kukat akkunasta, ottaa linnunhäkin ja aikoo lähteä.)
OLAVI. Kristiina, rakas lapsi, suo minulle anteeksi! Sinä et ymmärrä minua!
KRISTIINA. Aina vaan sama, et ymmärrä, et ymmärrä! Oh, nyt tiedän! Minä vanhenin niin äkkiä tuona hetkenä siellä sakaristossa, että muutuin uudelleen lapseksi!
OLAVI. Rakas ystäväni, minä tahdon katsella sinun lintusiasi ja leperrellä sinun kukillesi, mutta kukin asia aikanaan.
KRISTIINA (vie syrjään häkin). Ei ole tarvis! Leperrys on nyt lopussa — nyt tulee vakavan vuoro; älä pelkää enää minun meluavaa iloani, se oli tehty vain sinua varten, mutta koskei se sovi sinulle eikä sinun vakavaan kutsumukseesi, niin — — (Ratkee itkuun.)
OLAVI (syleilee häntä ja suutelee). Kristiina, Kristiina! Nyt olet oikeassa! Anna minulle anteeksi!
KRISTIINA. Olavi, sinä annoit minulle onnettoman lahjan, kun annoit vapauden; minä en osaa sitä käyttää! Minulla täytyy olla joku, jota tottelen.
OLAVI. Semmoisen saat; mutta älkäämme puhuko enää tästä. Nyt menemme ruualle, sillä tiedätkö minun on hyvin nälkä.
KRISTIINA (iloisesti). Onko sinun todella nälkä? (Katsoo akkunasta ja tekee hämmästyneen eleen.) Mene sinä, Olavi, minä tulen kohta jälestä, minä hiukan vaan siivoon täällä.
OLAVI (mennessään). Vaan älä anna minun odottaa niin kauan kuin sinä olet saanut minua odottaa!
KRISTIINA (Kurottaa kätensä kuin rukoukseen ja asettuu odottamaan jotakuta, joka on tuleva kadunpuoleisesta ovesta. Hiljaisuus.)
ÄITI (tulee, menee Kristiinan ohi kääntämättä päätään). Onko mestari
Olavi kotona?
KRISTIINA (joka on ystävällisesti astunut häntä vastaan, pysähtyy hämmästyneenä ja puhuu sitten samaan sävyyn kuin äiti). Ei ole! Suvaitsetteko istuutua siksi kun hän tulee.
ÄITI. Kiitän! (Istuutuu. Hiljaisuus.) Tuokaapa lasi vettä! (Kristiina tuo.) Jättäkää minut yksin!
KRISTIINA. Talon emäntänä on velvollisuuteni pitää teille seuraa.
ÄITI. En tiennyt että pappismiehen taloudenhoitaja sanoo itseään emännäksi!
KRISTIINA. Mestari Olavin vaimo olen Jumalan edessä! Te ette siis tiedä että olemme vihityt?
ÄITI. Portto te olette, sen tiedän!
KRISTIINA. En ymmärrä sitä sanaa!
ÄITI. Te olette samanlainen nainen kuin se, jota mestari Olavi puhutteli silloin illalla kapakassa!
KRISTIINA. Hän näytti niin onnettomalta; niin, minä en ole onnellinen!
ÄITI. Ei, sen uskon! Menkää pois minun silmistäni, teidän seuranne on minulle häpeäksi!
KRISTIINA (polvillaan). Poikanne tähden, älkää herjatko minua.
ÄITI. Äidin käskyvallalla kiellän teiltä poikani talon, jonka kynnyksen olette häväissyt.
KRISTIINA. Talon emäntänä avaan oveni kelle haluan. Jos olisin arvannut mitä kieltä puhutte, olisin sulkenut sen teiltä!
ÄITI. Suuria sanoja ei puutu! Käsken teidän mennä!
KRISTIINA. Millä oikeudella uskallatte te rikkoa kotirauhaa ja karkottaa minut talostani? Te olette synnyttänyt pojan, kasvattanut hänet — se oli velvollisuutenne, kutsumuksenne, ja voitte kiittää Jumalaa siitä että olette saanut täyttää sen niin hyvin, sillä kaikille ei suoda sitä onnea; nyt seisotte haudan partaalla; luopukaa siis ajoissa holhoojantoimesta; vai oletteko niin huonosti kasvattanut poikanne, että hän vieläkin on lapsi ja tarvitsee teidän ohjaustanne. Jos haluatte kiitollisuutta niin pyytäkää sitä, mutta toisella tavalla; luuletteko että hänen kutsumuksensa on uhrata elämänsä vain osoittaakseen teille kiitollisuutta? Hänen elämäntehtävänsä huutaa "mene sinne"; te huudatte: "kiittämätön, tule tänne!" Pitääkö hänen eksyä tiestä, pitääkö hänen uhrata voimansa, jotka kuuluvat ihmiskunnalle, vain teidän yksityisen, pienen itsekkyytenne tyydyttämiseksi? Ja mitä oikeuksia on teillä minuun nähden? Te ette ole minun äitini, minä en vannonut teille uskollisuutta, silloin kun otin Olavin miehekseni, ja minulla on tarpeeksi kunnioitusta miestäni kohtaan, etten salli kenenkään häntä häväistä — olkoonpa vaikka hänen äitinsä! Siksi olen puhunut!
ÄITI. Nyt näen mitä hedelmiä kantavat ne opit, joita poikani levittää.
KRISTIINA. Jos suvaitsette herjata poikaanne, tapahtukoon se hänen läsnäollessaan! (Menee ovelle, huutaa.) Olavi!
ÄITI. Olette jo niin viekas!
KRISTIINA. Jo! Olen varmaankin ollut aina, vaikka en tiennyt siitä, ennenkuin se oli tarpeen!
OLAVI (tulee). Äiti! Tervetuloa!
ÄITI. Kiitos, poikani, jää hyvästi!
OLAVI. Kuinka, menetkö jo? Tahdon pulua kanssasi!
ÄITI. Ei ole tarpeen. Tuo tuossa on sanonut kaikki! Sinun ei tarvitse osoittaa minulle ovea!
OLAVI. Äiti, Jumalan nimessä, mitä sanotkaan! Kristiina, mitä tämä tietää!
ÄITI (aikoo mennä). Hyvästi, Olavi, tätä en sinulle anna koskaan anteeksi!
OLAVI (piikittelee häntä). Älä mene; selitähän kuitenkin!
ÄITI. Se on arvotonta! Sinä lähetät hänet ilmoittamaan ettet ole minulle mitään velkaa, ettet tarvitse minua kauemmin! Oh, se on kovaa! (Menee.)
OLAVI. Mitä olet sinä sanonut, Kristiina?
KRISTIINA. En muista kaikkea, sillä siinä oli paljon sellaista, mitä en koskaan ole uskaltanut ajatella vaan mitä lienen uneksinut, silloin kuin isäni piti minua orjuudessa!
OLAVI. En ole tuntea sinua enää, Kristiina!
KRISTIINA. Tiedätkö, en enää ole itsekään tuntea itseäni.
OLAVI. Sinä olit epäystävällinen äitiä kohtaan!
KRISTIINA. Niin, niin kai olin! Eikö sinusta tunnu kuin olisin kovettunut, Olavi?
OLAVI. Käskitkö hänet pois?
KRISTIINA. Suo anteeksi, Olavi, minä en ollut hyvä häntä kohtaan.
OLAVI. Minun tähteni olisit voinut sanoa sanottavasi hiukan lempeämmin! Miksi et heti kutsunut minua?
KRISTIINA. Tahdoin nähdä enkö itsekin voisi hoitaa asiaani! Olavi, uhraatko minut äitisi tähden, jos hän sitä pyytää.
OLAVI. Semmoiseen kysymykseen en heti voi vastata!
KRISTIINA. Minäpä vastaan! Sinua huvittaa vapaaehtoisesti alistua äitisi tahtoon sentähden että olet väkevä; minua se taas loukkaa siitä syystä että olen heikko; minä en alistu koskaan!
OLAVI. Jos minä pyydän sinua!
KRISTIINA. Sitä sinä et voi pyytää! Vai tahdotko että minä rupean häntä vihaamaan!… Sanohan Olavi mitä merkitsee portto?
OLAVI. Sinulla on niin kummallisia kyseltäviä!
KRISTIINA. Tahdotko olla hyvä ja vastata kysymykseeni?
OLAVI. Suotko minulle anteeksi, jos vaikenen!
KRISTIINA. Aina tämä iäinen vaikeneminen! Eikö minulle vieläkään tahdota sanoa kaikkea? Pitääkö minun yhäti olla lapsi? Sulje minut sitten lastenkamariin ja lavertele minulle lastenloruja!
OLAVI. Se merkitse onnetonta naista!
KRISTIINA. Ei, se on jotain muuta!
OLAVI. Onko kuka rohjennut kutsua sinua sillä nimellä?
KRISTIINA (hetken vaiettuaan). Ei!
OLAVI. Nyt et puhu totta, Kristiina?
KRISTIINA. Minä valehtelen, tiedän sen; oi, olen niin paljo huonontunut eilisestä!
OLAVI. Eilen tapahtui jotain, jonka sinä salaat minulta.
KRISTIINA. Niin! Luulin että jaksaisin kantaa kaikki yksin, mutta nyt on voimani lopussa.
OLAVI. Puhu, minä pyydän!
KRISTIINA. Mutta sinä et saa sanoa minua heikoksi. Joukko kansaa seurasi minua portille saakka huutaen tuota hirveätä sanaa, jota en ymmärrä! Onnettomalle naiselle ei naureta!
OLAVI. Kyllä, ystäväni, niin juuri tehdään!
KRISTIINA. Heidän sanojaan en ymmärtänyt, mutta heidän eleensä ymmärsin kyllin hyvin, tullakseni ilkeäksi!
OLAVI. Ja kuitenkin sinä olet ollut niin ystävällinen minua kohtaan! Suo anteeksi jos olin sinulle tyly! — Se on nimi, jolla raaka voima merkitsee uhrinsa! Sinä saat kyllä piankin kuulla enemmän siitä, mutta älä koskaan ryhdy puolustamaan semmoista "onnetonta naista", sillä silloin heitetään päällesi lokaa!-(Sanantuoja tuo kirjeen.) Vihdoinkin! (Lukee kiireesti.) Lue, Kristiina, ääneen, sillä sinun huuliltasi tahdon kuulla tämän iloisen sanoman.
KRISTIINA (lukee.)
'Sinä voitit, nuori mies! Minä, sinun vihollisesi, olen ensimäinen, joka sinulle siitä ilmoitan ja sinun puoleesi käännyn ilman nöyryytystä, sillä sinä käytit hengen miekkaa puhuessasi uuden uskon puolesta! Oletko oikeassa, sitä en tiedä, mutta katson sinun ansaitsevan neuvon vanhalta mieheltä; jää tänne, sillä vihollisesi ovat poissa. Älä käy luistelemaan ilmahenkiä vastaan sillä se herpasee kätesi ja sinä kuolet itsestäsi. Älä luota ruhtinaihin, neuvoo sinua muuan muinoin mahtava mies, joka nyt astuu syrjään ja jättää Herran käteen hänen kukistetun kirkkonsa kohtalot.
Johannes Brask.'
KRISTIINA. Sinä olet voittanut!
OLAVI (riemuissaan). Jumala, minä kiitän sinua tästä hetkestä!
(Vaitiolo.) Ei! Minä pelkään, Kristiina! Tämä onni on liian suuri.
Olen liian nuori jotta jo olisin päässyt päämäärääni! Ei enää mitään
tehtävää, oi se on kauhea ajatus! Ei enää taistelua, oi se on kuolema!
KRISTIINA. Lepää hetkinen ja iloitse että se nyt on lopussa!
OLAVI. Voiko olla mitään loppua! Loppua tälle alulle. Ei, ei! Oi, tahtoisin alkaa uudelleen! En etsinyt voittoa, vaan taistelua!
KRISTIINA. Älä kiusaa Jumalaa, Olavi! Minä tunnen että vielä on paljon tehtävää, paljon, paljon!
AATELISMIES (tulee). Hyvää päivää, herra sekretarius! Hyviä sanomia!
(Kristiina menee.)
OLAVI. Tervetuloa! Olen jo kuullut hiukan!
AATELISMIES. Kiitos erinomaisesta puolustuksestanne tuota typerää Gallea vastaan; te nutistitte hänet kuin mies; hiukan liiaksi vaan, ei niin paljon tulta; vähän myrkkyä ei ole haitaksi!
OLAVI. Teillä on tietoja kuninkaalta.
AATELISMIES. Niin. Tässä kuulette päätökset kaikessa lyhykäisyydessään:
1:ksi. Yhteinen sitoumus vastustamaan ja rankaisemaan kaikkea kapinaa.
OLAVI. Edelleen, pyydän.
AATELISMIES. 2:ksi. Kuninkaalle oikeus ottaa haltuunsa piispojen linnat ja läänit, määrätä niiden saatavat…
OLAVI. 3:ksi.
AATELISMIES. Nyt tulee paras, koko hankkeen varsinainen ydinkohta: 3:ksi. Aatelistolle oikeus saada takaisin se maa ja omaisuus, joka jälestä kuningas Kaarle Knuutinpojan käräjien v. 1454 on joutunut kirkkojen ja luostarien haltuun…
OLAVI. 4:ksi.
AATELISMIES. Mikäli perinnönvaatija 12 miehen valalla voi vahvistaa sukuperintöoikeutensa. (Käärii paperin kokoon.)
OLAVI. Siinäkö kaikki.
AATELISMIES. Niin. Eikö se ole oivallista?
OLAVI. Eikö mitään muuta!
AATELISMIES. Niin, sitten on vielä muutamia pikkuasioita, mutta ne eivät suuria merkitse.
OLAVI. Lukekaa!
AATELISMIES (lukee). 5:nnessä kohdassa sanotaan että on lupa saarnata
Jumalan sanaa, mutta niinhän on ollut ennenkin!
OLAVI. Eikö mitään muuta?
AATELISMIES. Niin sitten tulee vielä muuan, määräys: kaikkien piispojen, tuomiokirkkojen ja kaniikkien tuloista on pidettävä rekisteriä, ja on kuninkaalla oikeus määrätä — —
OLAVI. Mutta eihän se kuulu tähän.
AATELISMIES. Mikä osa tuloista on jääpä asianomaisille ja mikä osa on luovutettava hänelle valtakunnan tarpeisiin; että hengelliset virat — tässä on jotain joka varmaan kiinnittää teidän mieltänne — että hengelliset virat, ei ainoastaan korkeammat, vaan myös alemmat täytetään täst'edes yksinomaan kuninkaan suostumuksella, niin että —
OLAVI. Olkaa hyvä ja lukekaa se kohta, jossa puhutaan uskosta — —
AATELISMIES. Uskosta — — — siitä ei sanota mitään. Tosiaan, odottakaapas — "evankeliumia on tästä päivästä alkaen luettava kaikissa koulutuvissa."
OLAVI. Siinäkö kaikki?
AATELISMIES. Kaikki! Ei, sehän on totta! Minulla on sitä paitsi kuninkaalta erikoinen käsky teille, hyvin ymmärtäen, että koska kansa on kiihdyksissä näistä uudistuksista te ette millään muotoa saa järkyttää entistä järjestystä, ei poistaa messuja, vihkivesiä tahi muita menoja eikä muutoin panna toimeen mitään uusia vallattomuuksia, sillä kuningas ei aio tällä kertaa ummistaa silmäänsä teidän puuhillenne, niinkuin ennemmin, kun hänellä ei ollut valtaa menetellä toisin!
OLAVI. Vai niin! Entä uusi usko, jota hän sallii minun saarnata?
AATELISMIES. Sen tulee kypsyä verkalleen. Se tulee, se tulee kyllä!
OLAVI. Onko mitä muuta?
AATELISMIES (nousee). Ei, olkaa nyt vaan rauhassa, niin te vielä menette pitkälle. Oh! olin unohtaa parhaan! Herra kirkkoherra, minulla on kunnia onnitella teitä; kas tässä valtakirjanne! Kirkkoherrana kaupungin kirkossa ja 3000 taalerin tulot jo noin nuorena; totisesti nyt teidän kelpaa vetäytyä lepoon ja nauttia elämästä vaikkette pääsisikään sen pitemmälle. On kaunista päästä päämääräänsä noin nuorena. Minä onnittelen! (Menee.)
OLAVI (heittää valtakirjan lattialle). Tämän tähden olen siis taistellut ja kärsinyt! Valtakirjan tähden! Kuninkaallisen valtakirjan! Minä palvelin Belialia enkä Jumalaa! Voi sinua, sinä petollinen kuningas, joka myit Herrasi ja Jumalasi! Voi minua! joka myin elämäni ja elämäntyöni mammonalle! Taivaan Jumala, anna minulle anteeksi! (Heittäytyy itkien penkille.)
KRISTIINA ja GERDT. (Kristiina astuu esiin, Gerdt jää taustalle.)
KRISTIINA (ottaa valtakirjan maasta, lukee, lähenee iloisena Olavia). Olavi, nyt toivotan sinulle onnea, iloisella sydämellä! (Aikoo hyväillä Olavia, tämä karkaa pystyyn ja työntää hänet pois.)
OLAVI. Mene pois minun luotani. Sinäkin.
GERDT (astuu esiin). No, Olavi, usko —
OLAVI. Epäusko, aioit sanoa!
GERDT. Paavi on lyöty! Käymmekö pian keisariin käsiksi?
OLAVI. Aloimme väärästä päästä!
GERDT. Vihdoinkin!
OLAVI. Sinä olit oikeassa, Gerdt! Tässä olen nyt! Taisteluun! Mutta avoimeen ja rehelliseen!
GERDT. Sinä olet uneksinut lapsenunia tähän saakka!
OLAVI. Minä tunnen sen. Nyt tulee tulva! Nyt se saa tulla! Voi heitä ja meitä!
KRISTIINA. Olavi, Jumalan tähden, pysähdy!
OLAVI. Pois tieltä, lapsi! Tässä sinä uppoat tahi vedät minut syvyyteen!
GERDT. Lapseni! Mitä oli sinulla myrskyssä tekemistä!
KRISTIINA (menee). (Kellojensoittoa, riemuntaa, musiikkia ja rummutusta ulkona.)
OLAVI (menee akkunan luo). Minkätähden kansa riemuitsee?
GERDT. Sentähden että kuningas on toimittanut heille toukoriuvun ja soittoa tuolla pohjoisportin ulkopuolella.
OLAVI. Ja he eivät tiedä että hän on kurittanut miekalla eikä vitsalla.
GERDT. Tiedä? Jospa he tietäisivät!
OLAVI. Lapsiraukat! He tanssivat hänen pillinsä mukaan ja menevät kuolemaan hänen rumpujensa mukaan — pitääkö kaikkien kuolla, jotta yksi eläisi?
GERDT. Yksi kuolkoon, jotta kaikki eläisivät! (Olavi tekee hämmästystä ja inhoa osoittavan liikkeen.)