NELJÄS NÄYTÖS.
Huone Olavin äidin luona. Oikealla sänky uutimineen; siinä äiti sairaana. Kristiina istuu tuolilla, nukuksissa. Laurentius Petri kaataa öljyä yölamppuun ja kääntää tuntilasin.
LAURENTIUS (itsekseen). Sydänyö!… Nyt on ratkaisu käsissä! (Menee äidin vuoteelle ja kuulostaa.)
KRISTIINA (vaikeroi unissaan).
LAURENTIUS (herättää Kristiinan). Kristiina!
KRISTIINA (säpsähtää).
LAURENTIUS. Mene levolle, lapsi, minä jään valvomaan!
KRISTIINA. Ei, tahdon odottaa! Minun täytyy pulma hänen kanssaan, ennenkuin hän kuolee… Olavi on kohta täällä!
LAURENTIUS. Sinä valvot Olavin vuoksi!
KRISTIINA. Niin, sinä et saa mainita että olin nukahtanut! Kuuletko!
LAURRENTIUS. Lapsi raukka! Sinä et ole onnellinen!
KRISTIINA. Kuka on sanonut että ihmisen tulee olla onnellinen?
LAURENTIUS. Tietääkö Olavi sinun olevan täällä?
KRISTIINA. Ei, sitä hän ei koskaan sallisi! Hän tahtoo pitää minua kuin pyhimyskuvaa hyllyllä. Kuta pienemmäksi ja heikommaksi hän minut tekee, sitä suurempi on hänen ilonsa laskea väkevyytensä minun jalkaini juureen…
ÄITI (herää). Lauri!
KRISTIINA (pidättää Laurin ja menee vuoteen ääreen).
ÄITI. Kuka siinä?
KRISTIINA. Teidän sairaanhoitajanne.
ÄITI. Kristiina!…
KRISTIINA. Haluatteko jotain?
ÄITI. Sinulta en mitään!
KRISTIINA. Rouva…
ÄITI. Älä katkeroita minun viimeistä hetkeäni! Mene pois täältä!
LAURENTIUS (esiin). Mitä haluat, äiti?
ÄITI. Vie pois tuo nainen. Kutsu tänne minun rippi-isäni, sillä minun hetkeni on tullut!
LAURENTIUS. Eikö sinun poikasi ole mahdollinen kuulemaan sinun viime tunnustustasi.
ÄITI. Hän ei ole osoittautunut sen arvoiseksi. Onko Martti jo tullut!
LAURENTIUS. Martti on huono ihminen!
ÄITI. Jumala, sinä rankaiset minua kovin! Minun lapseni asettuvat minun ja sinun väliin! Kielletäänkö minulta uskonnon lohdutus kuolinhetkelläni! Elämäni olette vieneet, tahdotteko nyt tuhota minun sielunikin — äitinne sielun! (Pyörtyy.)
LAURENTIUS. Sinä kuulet Kristiina! Mitä voimme tehdä! Pitääkö hänen kuolla semmoisen kurjan ihmisen käsiin kuin Martin ja kiittää siitä meitä vai onko hänen viimeinen rukouksensa oleva kirous. Ei, tulkoot sisään. Mitä ajattelet sinä, Kristiina?
KRISTIINA. Minä en tohdi ajatella mitään!
LAURENTIUS (menee ulos, palaa heti). Oi, se on kauheata. He ovat nukkuneet noppapelin ja lasin ääreen! Ja näiden tulee valmistaa minun äitiäni kuolemaan!
KRISTIINA. Mutta sano hänelle totuus!
LAURENTIUS. Hän ei sitä usko, hän heittää sen valheena meidän silmillemme.
ÄITI. Poikani! Kuule äitisi viime rukous!
LAURENTIUS (menee). Jumala antakoon sen anteeksi.
KRISTIINA. Sitä ei Olavi olisi koskaan tehnyt!
LAURENTIUS (tuo sisään Martin ja Niilon, poistuu Kristiinan kanssa).
MARTTI (menee vuoteen luo). Hän nukkuu.
NIILO (asettaa lattialle lippaan, josta ottaa esiin vihkivesimaljan, suitsutusastian, voitelusarven, palmuja ja kynttilöitä). Emme siis voi vielä alkaa toimitusta!
MARTTI. Koska olemme odottaneet näin kauan, voimme odottaa vielä hetken, kunhan ei se saatanan pappi tulisi!
NIILO. Mestari Olavi, niin!… Luuletko että hän huomasi jotain tuolla etuhuoneessa?
MARTTI. Se ei minua enää liikuta vähääkään, kunhan ämmä ottaa esiin rahat, olen vapaa!
NIILO. Sinä olet sentään aikamoinen roisto!
MARTTI. Niin, mutta sekin alkaa väsyttää. Alan kaivata lepoa!
Tiedätkö mitä elämä on?
NIILO. En!
MARTTI. Nautinto! Jumala on liha. Eikö niin sanotakin jossain?
NIILO. Sana tuli lihaksi, tarkoitat!
MARTTI. Niin, niin. Jaa.
NIILO. Sinusta olisi voinut tulla jymy mies! Semmoinen pää!…
MARTTI. Niin, sen kyllä luulen! Sitäpä juuri taidettiin peljätä ja siitä syystä piiskattiin henki ruumiistani luostarissa, sillä minulla oli kerran henki minullakin. Mutta nyt minä olen pelkkä ruumis ja se kyllä kokee korvata vahingon!
NIILO. Ne piiskasivat kai omantunnon samaa tietä?
MARTTI. Niin, jokseenkin tarkkaan. Mutta nyt voisit selittää, millä tavoin höystetään tuota Rochellea, jonka ääreen äsken nukuimme etuhuoneessa.
NIILO. Sanoinko Rochellea. Tarkoitan Claret'a! Elikkä oikeastaan siihen kelpaa mikä viini hyvänsä. Niin, näetkös: kannulliseen viiniä sekoitetaan 1/2 naulaa kardemummaa, hyvin puhdistettua tietysti — —
MARTTI. Vaikene hitossa, ämmä liikahti. Ota kirja esiin!
NIILO (lukee puoliääneen seuraavan kestäessä).
Aufer immensam, Deus, aufer iram;
Et cruentatum cohibe flagellum:
Nec scelus nostrum proferes ad aequam
Pendere lancem.
ÄITI. Sinäkö se olet, Martti?
MARTTI. Veljeni Niilo huutaa avuksi pyhää neitsyttä.
NIILO (sytyttää pyhän savun, jatkaa lukemista).
ÄITI. Mikä suloinen lohdutus kuulla Herran sanoja pyhällä kielellä.
MARTTI. Ei ole Herralle uhria niin otollista kuin hurskasten sielujen rukous!
ÄITI. Kuin pyhä savu, täyttää minun sydämeni hartaus!
MARTTI (pirskottaa sairasta vihkivedellä). Synnin liasta pesee sinut
Herra sinun Jumalasi!
ÄITI. Amen!… Martti, minun on lähdettävä viimeiselle matkalleni; meidän kuninkaamme jumalattomuus kieltää minua maallisilla lahjoilla muistamasta pyhää kirkkoamme sen pelastustyössä; ota siis sinä hurskas mies, minun omaisuuteni ja rukoile minun ja lasteni puolesta, jotta kaikkivaltias kääntäisi heidän sydämensä valheesta, niin että kerran voisimme tavata toisemme taivaassa.
MARTTI (ottaa rahapussin). Hyvä rouva, teidän uhrinne on Herralle sangen otollinen ja teidän tähtenne on Jumala kuuleva minun rukouksiani.
ÄITI. Nyt tahdon levätä hetken, kootakseni voimia viimeisen sakramentin nauttimiseen.
MARTTI. Kukaan ei ole häiritsevä teidän viime hetkeänne; eivät edes ne, jotka kerran olivat teidän lapsianne.
ÄITI. Se on kovaa, isä Martti, mutta se on Jumalan tahto!
MARTTI (avaa pussin, suutelee kultakolikoita). Mitä nautinnon hetkiä onkaan kätkettynä näihin kolikoihin! Ah!
NIILO. Joko mennään?
MARTTI. Sen voisimme tehdä, koska asiamme on toimitettu, mutta surku on antaa ämmän kuolla kadotettuna.
NIILO. Kadotettuna?
MARTTI. Niinpä niin!
NIILO. Uskotko sen?
MARTTI. Vaikea on näin päätäpahkaa sanoa mitä uskoa mitä ei! Yksi kuolee autuaana yhteen, toinen toisen uskon! Kaikki väittävät tuntevansa totuuden!
NIILO. Jos sinä nyt kuolisit, Martti?
MARTTI. Mutta sehän ei ole mahdollista!
NIILO. Vaan jos?
MARTTI. Tjaa, silloin kai pääsisin taivaaseen kuten kaikki muutkin.
Tahtoisin vain pitää pienen selvityksen mestari Olavin kanssa ensin!
Näes, on olemassa hekkuma muita suurempi ja se on kosto!
NIILO. Mitä pahaa hän on sinulle tehnyt?
MARTTI. Hän on uskaltanut nähdä läpitseni, hän on paljastanut minut, hän näkee mitä minä ajattelen — oh!
NIILO. Ja siksi sinä vihaat häntä!
MARTTI. Eikö siinä ole syytä kyllin! (Ulko-ovelle koputetaan.) Joku tulee! Lue hitossa rukouksia! (Niilo lukea loruttaa edelläolevan värssyn. Ovi avautuu; kuuluu avaimen kilinää.)
OLAVI (tulee sekavan näköisenä).
ÄITI (herää). Isä Martti!
OLAVI (vuoteen ääreen). Tässä on poikasi äiti! Sinä et ilmoittanut minulle sairaudestasi!
ÄITI. Jää hyvästi, Olavi! Annan sinulle anteeksi mitä olet rikkonut minua vastaan, jos et häiritse sitä hetkeä, jolloin minut valmistetaan taivasta varten! Isä Martti! Suo minulle pyhä voitelu, jotta kuolisin rauhassa!
OLAVI. Siitäkö syystä sinä et kutsunut minua! (Huomaa rahapussin, joka Martilta on jäänyt kätkemättä; tempaa sen käteensä.) Täällä käydään kauppaa sieluista! Ja tässä on hinta. Lähtekää tästä huoneesta ja tältä kuolinvuoteelta, täällä on minun paikkani, ei teidän!
MARTTI. Te aiotte estää meitä virkamme työssä?
OLAVI. Minä ajan teidät ulos!
MARTTI. Ei paavin, vaan kuninkaan valtuudella me olemme täällä virkatehtävässä niin kauan kuin meillä virka vielä on.
OLAVI. Minä tahdon puhdistaa Herran kirkon paavien ja kuninkaittenkin uhalla!
ÄITI. Olavi, sinä tahdot syöstä minun sieluni kadotukseen, sinä tahdot minut kuolemaan kirous huulilla!
OLAVI. Rauhoitu, äiti; valheessa ei sinun pidä kuoleman; lähesty itse
Jumalaasi rukouksessa! Hän ei ole niin kaukana kuin luulet!
MARTTI. Perkeleen profeetta se, joka ei omaa äitiään tahdo pelastaa kiirastulen tuskista!
ÄITI. Jeesus Kristus, auta minun sieluani!
OLAVI. Pois tästä huoneesta tahi käytän väkivaltaa! Pois nämä narripelit! (Potkaisee kumoon vehkeet.)
MARTTI. Menen jos annatte takaisin ne rahat, jotka rouva Kristiina on lahjoittanut kirkolle!
ÄITI. Sitä varten sinä tulit, Olavi, sinä himoitsit minun kultaani? Suo se hänelle, Martti. Olavi, sinä saat kaikki, kunhan jätät minut rauhaan — sinä saat enemmän vielä! Sinä saat kaikki!
OLAVI (epätoivoisesti). Jumalan nimessä ottakaa rahat; menkää, menkää. Minä pyydän!
MARTTI (sieppaa pussin ja lähtee Niilon seurassa). Kristiina rouva. Missä perkele kulkee, on meidän voimamme lopussa! Te nuori mies, kerettiläisenä olette tuomittu iankaikkiseen kadotukseen, lainrikkojana saatte rangaistuksenne jo täällä! Varokaa kuningasta! (Menevät).
OLAVI (lankee polvilleen vuoteen ääreen). Äiti, kuule minua, ennenkuin kuolet!
ÄITI (on pyörtynyt).
OLAVI. Äiti, äiti, jos vielä elät, puhu pojallesi! Anna minulle anteeksi, mutta muuta en voi! Tiedän että olet kärsinyt kokonaisen ihmiselämän minun tähteni, olet rukoillut Jumalaa, että minä kulkisin hänen teitään. Herra on kuullut sinun rukouksesi; tahdotko nyt että minä teen turhaksi koko sinun elämäsi, pyydätkö minun hajoittamaan tämän rakennuksen, joka sinulle on maksanut niin paljon vaivaa ja kyyneleitä tottelemalla sinua? Anna minulle anteeksi.
ÄITI. Olavi, minun sieluni ei enää kuulu tähän maailmaan, puhun sinulle haudan takaa — palaa takaisin, katkaise ne saastaiset siteet, jotka ruumiisi on solminut, ota jälleen se usko, jonka minä olen sinulle opettanut, ja minä annan anteeksi!
OLAVI (epätoivon kyynelissä). Äiti, äiti!
ÄITI. Vanno että teet sen!
OLAVI (hetken jälkeen). En.
ÄITI. Jumalan kirous lepää sinun päälläsi! Minä näen hänet, näen
Jumalan vihassaan, auta minua, pyhä neitsyt!
OLAVI. Se ei ole se Jumala, joka on rakkaus!
ÄITI. Se on koston Jumala!… Sinä olet hänet vihoittanut, sinä syökset minut hänen kostonsa tuleen — kirottu olkoon hetki, jona sinut synnytin! (Kuolee.)
OLAVI. Äiti, äiti! (Tarttuu hänen käteensä.) Hän on kuollut! Antamatta anteeksi! — Oi jos sinun sielusi vielä viipyy tässä huoneessa, katso alas poikasi puoleen, minä tahdon täyttää tahtosi, mikä on sinulle pyhää, on myös oleva minulle! (Sytyttää suuret vahakynttilät, jotka munkeilta ovat jääneet; asettaa ne vuoteen ympäri.) Sinä olet näkevä vihityt kynttilät, jotka valaisevat sinua matkallasi (Hän sovittaa palmun kuolleen käteen.) ja kädessäsi rauhan palmu olet sinä unhoittava viimeisen maallisen taistelusi! Oi, äiti, jos voit nähdä minut, annat varmaan anteeksi! (Aurinko on noussut ja paistaa punertavalla hohteella akkunaverhoihin.)
OLAVI (hypähtää pystyyn). Aamuaurinko, sinä himmennät minun kynttiläni! Sinun rakkautesi on suurempi kuin minun! (Menee akkunalle, avaa sen.)
LAURENTIUS (astuu hiljaa huoneeseen, hämmästyy). Olavi!
OLAVI (syleilee häntä). Veli. Se on lopussa!
LAURENTIUS (menee vuoteen luo, lankee polvilleen, nousee jälleen).
Hän on kuollut! (Rukoilee äänettömästi.) Sinä olit yksin täällä?
OLAVI. Sinäkö laskit munkit sisään?
LAURENTIUS. Sinä ajoit heidät pois!
OLAVI. Niin — sinun olisi tullut tehdä se!
LAURENTIUS. Hän antoi sinulle anteeksi?
OLAVI. Hän kuoli kirous huulillaan! (Vaitiolo.)
LAURENTIUS (osoittaa kynttilöitä). Kuka on asettanut nuo? (Vaitiolo.)
OLAVI (ärtyneenä; häpeillään). Minä olin heikko yhden silmänräpäyksen!
LAURENTIUS. Sinä olet sentään ihminen. Kiitos siitä!
OLAVI. Pilkkaatko minun heikkouttani?
LAURENTIUS. Minä ylistän sitä!
OLAVI. Minä kiroan sitä. Taivaan Jumala enkö ole oikeassa?
LAURENTIUS. Sinä olet väärässä!
KRISTIINA (on tullut huoneeseen). Sinä olet liiaksi oikeassa!
OLAVI. Kristiina! Mitä etsit sinä täältä?
KRISTIINA. Kotona oli niin hiljaista ja yksinäistä!
OLAVI. Minä en pyytänyt sinua tulemaan tänne.
KRISTIINA. Arvelin että minusta voisi olla jotain hyötyä, mutta nyt näen!… Toisen kerran jään kotiin!
OLAVI. Sinä olet valvonut koko yön!
KRISTIINA. Se ei ole vaikeata! Minä menen nyt, jos sinä käsket!
OLAVI. Mene lepäämään siksi aikaa kun me keskustelemme!
KRISTIINA (sammuttaa itse huomaamattaan kynttilät).
OLAVI. Mitä sinä teet, ystäväni?
KRISTIINA. Onhan jo täysi päivä? (Lauri katsahtaa Olaviin.)
OLAVI. Minun äitini on kuollut, Kristiina!
KRISTIINA (lähestyy Olavia lempeänä vaan kylmän osaaottavana, ojentaa otsansa suudeltavaksi). Valitan suruasi, Olavi! (Menee.)
(Vaitiolo. Lauri ja Olavi katsovat ensin Kristiinan jälkeen, senjälkeen toisiinsa.)
LAURENTIUS. Veljenäsi ja ystävänäsi pyydän Olavi: älä riehu, kuten olet tehnyt.
OLAVI. Tunnen tuon puheesi! Se, joka on pannut kirveen puun juurelle ei hellitä, ennenkuin puu sortuu. Kuningas on pettänyt yhteisen asiamme, minä otan sen nyt ajaakseni.
LAURENTIUS. Kuningas on viisas!
OLAVI. Hän on ahne, petturi ja aatelinsuosija. Ensin hän käyttää minua koiranaan, sitte potkaisee minut luotaan!
LAURENTIUS. Hän näkee kauemmaksi kuin sinä! Jos sinä menisit kolmelle miljoonalle ihmiselle sanomaan: teidän uskonne on väärä, uskokaa mitä minä sanon, luuletko mahdolliseksi että he siinä hetkessä heittäisivät pois koko sisimmän elämänsä vakaumuksen, joka heitä on tukenut iloissa ja suruissa? Ei, huonostipa olisi laita sielun elämän, jos niin helposti kävisi heittäminen kaikki vanha menemään.
OLAVI. Asia ei ole niin! Koko kansa epäilee, pappien joukossa on tuskin yhtäkään, joka tietäisi mitä hänen on uskominen, jos hän edes uskoo mihinkään; kaikki on valmiina uutta varten, mutta syy on teissä, te heikot, jotka ette uskalla ottaa omalletunnollenne epäilyksen herättämistä siinä, missä vain on heikko usko jäljellä!
LAURENTIUS. Varo itseäsi, Olavi. Sinä tahdot olla Jumala.
OLAVI. Niin, on pakko, sillä hänen ei enää ole tapana astua meidän joukkoomme!
LAURENTIUS. Sinä revit repimistäsi, Olavi, niin että kohta on kaikki revittynä, vaan kun sinulta kysytään mitä sinä annat sijaan, vastaat vaan "ei sitä", "ei sitä", mutta et koskaan "sitä".
OLAVI. Houkka! Luuletko että ihminen voi antaa toiselle uskon. Onko Luther antanut jotain uutta? Ei, hän on vain repinyt pois verhot, jotka estivät valoa! Se uusi, jota minä tahdon, on epäilys vanhaa kohtaan, ei siksi että se on vanhaa, vaan koska se on mädännyttä.
LAURENTIUS (osoittaa äitiä).
OLAVI. Minä tiedän mitä tarkoitat! Hän oli liian vanha, ja minä kiitän Jumalaa siitä että hän kuoli! Oi, nyt olen vapaa, nyt vasta; se oli Jumalan tahto!
LAURENTIUS. Sinä olet järjiltäsi, tahi olet sinä huono ihminen!
OLAVI. Älä nuhtele minua! Minä kunnioitan äitini muistoa kuten sinä, vaan ellei hän olisi kuollut nyt, en tiedä miten paljon olisin suostunut uhraamaan! Veli, oletko keväisin nähnyt kuinka menneen vuoden lehtikerros peittää maata ja uhkaa tukehuttaa uudet taimet, jotka pyrkivät valoon? Miten ne tekevät? Joko ne työntävät syrjään kuivat lehdet tahi kasvavat niiden puhki, sillä ylöspäin niiden täytyy.
LAURENTIUS. Sinä puhut osaksi totta!… Olavi, kirkon lakeja sinä olet rikkonut laittomuuden ja sekasorron aikoina; mikä silloin sai jäädä silleen, on nyt rangaistavaa; älä pakoita kuningasta esiintymään huonompana kuin mitä hän on; älä pakoita lainrikkomuksillasi ja vallattomuuksillasi häntä rankaisemaan miestä, jolle hän tunnustaa olevansa kiitollisuudenvelassa!
OLAVI. Vallattomuutta on hänen hallituksensa; hänen tulee oppia sietämään sitä muissakin! Sanoppas: sinä olet kuninkaan palveluksessa? Sinä aiot estää minua?
LAURENTIUS. Aion.
OLAVI. Olemme siis vihollisia! Minä tarvitsen vihollisia, sillä vanhat ovat menneet!
LAURENTIUS. Olavi, veri…
OLAVI. Sitä en tunne muuta kuin mikä on sen alku: sydän!
LAURENTIUS. Sinä itkit kuitenkin äitiämme!
OLAVI. Heikkoutta, ehkä myös vanhaa kiintymystä ja kiitollisuutta, mutta ei verta! Mitä merkitsee veri.
LAURENTIUS. Sinä olet hyvin väsynyt, Olavi.
OLAVI. Niin, olen uuvuksissa, olen valvonut koko yön!
LAURENTIUS. Tulit niin myöhään!
OLAVI. Olin poissa kotoa.
LAURENTIUS. Sinun työsi pelkää päivänvaloa!
OLAVI. Päivänvalo pelkää minun työtäni!
LAURENTIUS. Varo itseäsi vääriltä vapauden apostoleilta.
OLAVI (taistellen unta vastaan). Sinun lauseessasi on sovittamaton ristiriita! Älä puhu minulle, minä en enää jaksa. Olen puhunut niin paljon kokouksessa — — — niin, se on tosi, sinähän et tiedä meidän liitostamme. Concordia res parvae crescunt — me viemme perille uskonpuhdistuksen — Gerdt on kaukonäköinen mies — minä olen niin pieni hänen rinnallaan. Hyvää yötä, Lauri. (Hän nukahtaa tuolilleen.)
LAURENTIUS (katselee häntä myötätuntoisesti). Veli raukka! Jumala sinua suojelkoon! (Kuuluu koputus portilla.) Mikä se on! (Menee akkunaan.)
GERDTIN ÄÄNI. Avatkaa Herran nimessä!
LAURENTIUS (menee ulos). Ei kai ole hengenhätää, isä Gerdt!
GERDTIN ÄÄNI. Päästäkää sisään Jumalan tähden!
KRISTIINA (tulee kädessään vaippa). Olavi! Kuka koputtaa? Hän nukkuu! (Käärii vaippansa Olavin harteille.) Miksi en minä ole uni, että pakenisit minun luokseni, kun olet taistelusta uupunut! (Kuuluu raskaiden vankkurien jyrinää; ne pysähtyvät talon edustalle.)
OLAVI (hätkähtää). Onko kello jo viisi!
KRISTIINA. Se on vasta kolme!
OLAVI. Eikö se ollut leipurirattaiden jyrinä?
KRISTIINA. En tiedä! Mutta ne kulkevat kevyemmin! (Menee akkunaan.)
Katsos, Olavi. Mitä tämä tietää?
OLAVI (menee akkunaan). Pyövelinrattaat! Ei, ne eivät ole pyövelinrattaat.
KRISTIINA. Ruumisvaunut!
LAURENTIUS. Rutto!
KAIKKI. Rutto!
GERDT. Rutto on puhjennut kaupungissa. Kristiina, lapseni, lähde tästä talosta, kuolemanenkeli on pannut merkkinsä sen porttiin.
OLAVI. Kuka on lähettänyt rattaat?
GERDT. Se, joka portille on piirtänyt mustan ristin! Ruumiit eivät saa hetkeksikään jäädä taloihin.
OLAVI. Martti on se kuolemanenkeli! Kaikki on siis valetta.
GERDT. Katso akkunasta, näet että rattaat ovat täynnä! (Koputusta portille.) Kuuletko, siellä odotetaan.
OLAVI. Ilman hautausta. Ei, se ei käy.
LAURENTIUS. Ilman ulkonaisia menoja, Olavi!
GERDT. Kristiina, lähde minun kanssani tästä kauhun asunnosta, minä vien sinut kaupungin ulkopuolelle, terveellisempään paikkaan.
KRISTIINA. Nyt seuraan minä Olavia! Jos sinä, isäni, olisit rakastanut minua vähemmän, olisit tuottanut minulle vähemmän pahaa!
GERDT. Olavi, sinä jolla on valta, käske hänen seurata minua!
OLAVI. Kerran vapautin hänet sinun vallastasi, itsekäs, takaisin hän ei tule koskaan.
GERDT. Kristiina, lähde ainakin tästä talosta!
KRISTIINA. En askeltakaan, ennenkuin Olavi käskee!
OLAVI. Minä en käske sinua mihinkään, Kristiina, muista se!
(Ruumiinkantajat tulevat).
RUUMIINKANTAJA. Tulen noutamaan
ruumista. Kiire!
OLAVI. Mene tiehesi!
RUUMIINKANTAJA. Minulla on armollinen käsky!
LAURENTIUS. Olavi, malta mielesi. Laki vaatii tässä kohden.
GERDT. Tässä ei auta viivytellä. Hullu kansa on sinulle kiihdyksissä, Olavi! Tämä talo merkittiin ensimäiseksi! "Jumalan rangaistus kerettiläiselle!" huudetaan.
OLAVI (lankee polvilleen vuoteen luo). Anna anteeksi äiti! (Nousee).
Tehkää tehtävänne! (Miehet valmistautuvat ruumista siirtämään.)
GERDT (erikseen Olaville). "Jumalan rangaistus kuninkaalle", huudamme me.