VIIDES NÄYTÖS.
Pyhän Klaran luostarin kirkkotarha. Perällä puoliksi sortunut luostarirakennus, josta työmiehet kantavat hirsiä ja soraa. Vasemmalla hautakuori; valoa näkyy akkunoista; kun ovi sittemmin avataan näkyy kuorissa vahvasti valaistu Kristuksen kuva sarkofaagin yläpuolella. Avattuja hautoja siellä täällä. Kuu kohoaa yli luostariraunion. Windrank istuu vahtina kuorin ovella. Sisältä kuuluu laulua.
NIILO (Windrankin luo). Hyvää iltaa, Windrank!
WINDRANK. Olkaa hyvä ja älkää puhutelko minua!
NIILO. Mitä nyt?
WINDRANK. Ettekö kuule mitä sanon!
NIILO. Vai niin. Se nolo eropassi, jonka saitte laivastanne, koski niin kovin, että aiotte mennä luostariin!
WINDRANK. 52, 53, 54, 55, 56, 57.
NIILO. Oletteko hassu?
WINDRANK. 58, 59, 60. Olkaa hyvä ja menkää tiehenne Jeesuksen nimessä!
NIILO. Pieni ryyppy ensin, kuomaseni!
WINDRANK. 64, 65. Sitä juuri epäilin! Mene pois kiusaaja! Minä en juo enää koskaan — ennenkuin ylihuomenna.
NIILO. Se on vastamyrkkyä rutolle! Varokaa kalmanhajua täällä!
WINDRANK. 70. Onko se todella hyvää ruttoa vastaan.
NIILO. Erinomaista.
WINDRANK (juo). No sitten vaan pikkuruikkusen!
NIILO. Pikkuruikkusen! Mutta sanokaapas pyörryttääkö päätänne, koska noin laskette sataan asti.
WINDRANK. Hst! hst! Tästä tulee mullistus!
NIILO. Mullistus?
WINDRANK. Ylihuomenna niin!
NIILO. Ja siitä syystä laskette päässänne?
WINDRANK. Ei, se johtuu vain siitä että minun on niin vaikea pitää suuni kiinni! Vaiti hitossa! Menkää nyt hyvällä, muuten minut perii paha! 71, 72, 73, 74.
NIILO. Kuka on tuolla sisällä?
WINDRANK. 75, 76.
NIILO. Hautajaisetko?
WINDRANK. 77, 78. Olkaa hyvä ja menkää helvettiin!
NIILO. Toinen pikkuruikkunen; niin laskeminen käy helpommasti!
WINDRANK. Toinen vielä! Olkoon menneeksi! (Juo. Kuuluu laulua.)
NIILO. Täältä tulevat Klaran nunnat vielä kerran viettämään pyhimyksen muistoa!
WINDRANK. Mitä ilveilyä se on meidän valistuneena aikanamme!
NIILO. Kuningas on antanut luvan. Sillä nähkääs rutto puhkesi ensin Klaran seurakunnassa, ja luullaan että se on rangaistus kuninkaan jumalattomasta teosta, pyhän luostarin hajottamisesta.
WINDRANK. Ja nyt karkoitetaan rutto virrenvärssyllä. Se mörkö mahtaa olla laulunvihaaja; mutta enpä ihmettele jos hän pakenee heidän käheätä rääkynäänsä.
NIILO. Voitteko sanoa kuka on tunkeutunut tähän viimeiseen pyhäkköön, johon pyhimyksen luut tulevat siirrettäviksi luostarista!
WINDRANK. Silloin tästä nousee tappelu.
(Laulu on lähestynyt; saapuu kulkue, jossa on dominikaanimunkkeja ja fransiskaaninunnoja, etunenässä Martti. Pysähtyvät, laulavat. Työmiehet kolistelevat työssään, perällä.)
Cur super vermes luteos furorem
Sumis, o magni fabricator orbis!
Quid sumus quam faex, putris, umbra,
pulvis Glebaque terrae!
MARTTI (abbedissalle). Näet, sisareni, miten raiskattu on Herran asuinsijat!
ABBEDISSA. Herra, joka meidät on jättänyt egyptiläisten käsiin, on lunastava meidät aikanaan!
MARTTI (työmiehille). Lakatkaa työstänne älkääkä häiritkö meidän hurskaita toimituksiamme!
TYÖVOUTI. Meillä on käsky tehdä työtä yötä päivää, kunnes tämä pesä on hajotettu!
ABBEDISSA. Voi meitä, epäusko on tunkeutunut niin syvälle kansankin riveihin!
MARTTI. Kuninkaan suostumuksella vietämme tätä juhlaa!
TYÖVOUTI. Olkaa hyvät!
MARTTI. Sen nojalla käsken teidän lopettaa ryskeenne! Muuten käännyn työmiestenne puoleen, jotka olette pakoittaneet tähän häpeälliseen työhön ja vetoan niihin, joissa vielä on jäljellä pyhyyden kunnioitusta…
TYÖVOUTI. Sitä teidän ei pidä tehdä, sillä täällä käsken minä; muuten voin ilmoittaa että he ovat kylläkin iloissaan kun saavat repiä maahan nämä vanhat ampiaispesät, jotka he itse ovat saaneet kustantaa, ja sen lisäksi vielä kiitollisia saadessaan työansiota nälänhädän aikana! (Menee työpaikalle).
MARTTI. Unhoittakaamme tämän maailman pahuus ja hälinä ja menkäämme tuonne pyhäkköön rukoilemaan heidän puolestaan!
ABBEDISSA. Herra, Herra, sinun pyhät kaupunkisi ovat autioiksi tehdyt; Zion on hävitetty! Jerusalem on raunioina!
WINDRANK. Sata! Tästä ei mene kukaan sisälle!
SALALIITTOLAISET (kuorista). Vannomme!
MARTTI. Kuka on tunkeutunut kappeliin?
WINDRANK. Se ei ole enää mikään kappeli, se on kuninkaallinen makasiini!
ABBEDISSA. Siitä syystä se jumalaton salli meidän juhlamme! (Kappelin ovi aukee; liittoutuneet astuvat ulos, Gerdt, Olavi, Lauri, saksalainen, tanskalainen, smoolantilainen y.m.)
OLAVI (kiivaasti). Mitä ilvettä tämä on?
MARTTI. Väistykää pyhän Klaran palvelijain tieltä!
OLAVI. Luuletteko että teidän epäjumalanne voivat loihtia pois ruton, jonka ainoa taivaan Jumala on lähettänyt teille rangaistukseksi. Luuletteko että nuo luusirut, joita kannatte lippaassanne, ovat Herralle niin otollisia, että hän niiden tähden unhottaa teidän kauheat syntinne! Pois koko iljetys! (Sieppaa lippaan abbedissalta ja heittää avoimeen hautaan). Maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman, vaikka olkoonkin nimesi ollut Sancta Clara da Spoleto ja vaikka olet syönyt vain kolme luotia leipää päivisin ja öisin maannut sikojen parissa! (Nunnat parkuvat.)
MARTTI. Ellet pelkää koskea pyhyyteen, pelkää ainakin maallista kuningastasi! Näetkö, vielä on hänessä sen verran kaikkivallan kunnioitusta että hän pelkää pyhimyksen vihaa! (Näyttää Olaville paperin.)
OLAVI. Tiedätkö mitä Herra teki assyrialaisten kuninkaalle, kun tämä salli epäjumalanpalvelusta. Hän löi hänet ja hänen kansansa; sentähden saa syytön kärsiä syyllisten kanssa! Ainoan Jumalan nimessä minä teen lopun tästä Baalinpalveluksesta, joskin kaikki maan kuninkaat sen sallisivat; paavi koetti myydä sieluni saatanalle, mutta minä revin rikki välikirjan, muistatko; pelkäisinkö nyt kuningasta, joka tahtoo myydä kansansa Baalille! (Repii rikki paperin.)
MARTTI (seuralaisilleen). Te olette minun todistajiani, että hän häväisee kuningasta.
OLAVI (omilleen). Te olette minun todistajiani Jumalan edessä että olen kääntänyt hänen kansansa pois jumalattomasta kuninkaasta!
MARTTI. Kuuletteko, te uskovaiset! Tuon kerettiläisen tähden on Herra lyönyt meidät rutolla, se oli Jumalan rangaistus, joka ensinnä kohtasi hänen äitiänsä!
OLAVI. Kuuletteko, te paavin uskottomat! Se oli Herran rangaistus sentähden että palvelin Sanheribia Juudasta vastaan! Minä olen tekevä parannuksen, minä olen johtava Juudan Assyrian ja Egyptin kuninkaita vastaan! (Kuu on noussut punaisena; näyttämölle lankee punainen hohde. Kansa säikkyy)
OLAVI (nousee eräälle haudalle). Taivas itkee verta teidän syntienne tähden ja epäjumalanpalveluksen — rangaistus lähestyy, sillä kansan päämiehet ovat vikapäät! Ettekö näe miten haudat avaavat kitansa nielläkseen — — —
GERDT (tarttuu Olavia käsivarteen, kuiskuttaa hänen korvaansa ja vie hänet mennessään; yleinen sekasorto).
ABBEDISSA. Antakaa meille takaisin meidän lippaamme, jotta lähtisimme tästä hävityksen sijasta!
MARTTI. Maatkoon pyhimyksen luut ennemmin vihityssä maassa, kuin että kerettiläisten saastaiset kädet niitä pitelisivät!
OLAVI. Pelkäätte ruttoa, pelkurit! Eikö teidän uskonne pyhiin luihin ollut sen väkevämpi! (Gerdt kuiskuttaa jälleen. Kulkue on hajonnut niin että vain muutamia on enää näyttämöllä)
OLAVI (Martille). Ole tyytyväinen nyt, teeskentelijä! Mene ja kerro hänelle, jota palvelet, että ollaan hautaamassa maahan hopea-arkkua, ja hän on kynsin kaivava sen esiin mullasta; sano, että kuu, joka tavallisesti on hopeinen on muuttunut kullaksi, jotta sinun herrasi kerrankin kohottaisi katseensa taivaalle; sano että sinun pakanallisilla menoillasi on onnistunut kuohuttaa rehellisen miehen viha — (Martti seuralaisineen on mennyt)
GERDT. Jo riittää Olavi! (salaliittolaisille, paitsi Olavia ja
Lauria) Jättäkää meidät! (salaliittolaiset kuiskuttelevat mennessään)
GERDT (Olaville ja Laurille). Nyt on myöhäistä peräytyä!
OLAVI. Mitä tahdot, Gerdt, puhu suusi puhtaaksi!
GERDT (ottaa esiin erään kirjan). Teidän molempien, jumalanpalvelijain, eteen astuu nyt kansa ripittääkseen itsensä. Tunnustatteko valanne?
OLAVI ja LAURI. Me olemme vannoneet!
GERDT. Tämä kirja on minun hiljaisen työni tulos! Sen jokaisella sivulla luette tuhansien valitushuudot ja huokaukset, tuhansien, jotka olivat kyllin sokeita uskoakseen Jumalan tahdoksi sen, että heidän tulee kärsiä yhden sortoa, jotka pitivät velvollisuutenaan alistua ilman vapautuksen toivoa. —
OLAVI (lukee). "Olette kuuleva valituksia Norrlannin takamailta aina Juutin salmeen saakka — kirkon pirstaleista rakentaa aateli uusia linnoja itselleen ja uusia vankiloita kansalle — olette lukeva miten kuningas myy rahasta lakia ja oikeutta, kun hän jättää murhamiehet rankaisematta, kunhan he pakenevat suolakeittimöihin; olette näkevä miten hän käyttää hyväkseen pahettakin, salliessaan porttojen maksaa veroa elinkeinostaan; itse kalatkin joissa, itse merivedenkin hän on laskenut verolliseksi; mutta siitä on tuleva nyt loppu, kansan silmät ovat auenneet, sen mielissä käy ja kuohuu, kohta suistetaan sortajat ja vapaus koittaa!"
OLAVI. Kuka on tehnyt tämän kirjan?
GERDT. Kansa! Ne ovat kansanlauluja; katsos, tämmöistä lauletaan ikeen alla! Minä olen kiertänyt kaupunkeja ja kyliä; olen kysellyt heiltä: oletteko onnellisia, tyytyväisiä? Tässä ovat vastaukset! Olen pitänyt käräjiä! Tässä ovat päätökset! Uskotteko että miljoonat tahdot pystyvät voittamaan yhden? Luuletteko että Jumala on lahjoittanut tämän maan ihmissieluineen päivineen yhdelle ainoalle mielivaltaisesti käytettäväksi, vai eikö ole luonnollisempaa että yhden tulee tehdä mitä kaikki tahtovat?
Ette vastaa! Hyvä, te vapisette sitä ajatusta että loppu on tulossa! Kuulkaa siis minun rippini! Huomenna kuolee sortaja ja te olette kaikki vapaat!
OLAVI ja LAURI. Mitä sanot?
GERDT. Ette siis ymmärtäneet mitä puhuin kokouksissamme.
OLAVI. Sinä olet pettänyt meidät!
GERDT. En. Te olette vapaat. Kaksi ääntä vähemmin ei paljoa merkitse!
Kaikki on valmiina!
LAURENTIUS. Oletko ajatellut seurauksia?
GERDT. Houkkio! Juuri seurausten tähden olen tämän tehnyt!
OLAVI. Jos sinä olisit oikeassa, Gerdt! Mitä sanot, Lauri?
LAURENTIUS. Minä en syntynyt käymään eturinnassa!
OLAVI. Kaikki ovat syntyneet käymään eturinnassa, mutta kaikki eivät tahdo uhrata lihaansa!
GERDT. Vain se, jolla on rohkeutta tulla nauretuksi ja pilkatuksi, käy eturinnassa. Mitä merkitsee heidän vihansa, heidän kuolettavaan nauruunsa verraten?
OLAVI. Jos se ei onnistu?
GERDT. Sekin on uskallettava! Te ette tiedä että Tuomas Münzer on perustanut Mühlhauseniin uuden hengellisen valtion, ette tiedä, että koko Europpa on kapinassa. Kuka oli Dacke ellei sorrettujen puoltaja! Mitä ovat taalalaiset kapinoidessaan tehneet muuta kuin puolustaneet vapauttaan häntä vastaan, joka rikkoi valat ja vakuutukset. Sen hän saa tehdä rankaisematta, mutta kun talonpojat puolustavat itseään, huudetaan heti kapinaa ja kavallusta!
OLAVI. Tähän sinä tahdoit johtaa minut, Gerdt!
GERDT. Eikö virta ole sinua kuljettanut myötään! Sinä tahdot, mutta et uskalla; huomenna räjähtää miina suurkirkossa; se on oleva kansalle merkki nousta ja valita itselleen mieluinen hallitsija!
OLAVI (koputtaa kirjan kanteen). Jos se on kaikkien tahto, ei kukaan voi sitä estää! Gerdt, salli minun viedä tämä kirja kuninkaalle ja osoittaa hänelle mikä on hänen kansansa tahto ja hän on tunnustava sen oikeaksi.
GERDT. Lapsi! Hän säikähtää hetkeksi, ehkä palauttaa jonkun hopeatuopin jollekin kirkolle; sitte kohottaa hän kätensä päin taivasta ja sanoo: Ei ole minun omasta tahdostani, että istun tässä tekemässä teille vääryyttä, vaan Jumalan tahdosta.
OLAVI. Tapahtukoon siis Jumalan tahto!
GERDT. Kuinka!
OLAVI. Hän kuolkoon, jotta kansa eläisi. Murhaaja, kiittämätön, kavaltaja on oleva minun nimeni, mutta olkoon! Minä uhrasin kaiken, kunnian ja omantunnon ja uskollisuuden — voinko antaa enemmän näille kurjille, jotka huutavat vapauttajaa. Menkäämme ennenkuin alan katua!
GERDT. Jos katuisitkin, on se jo myöhäistä. Sinä et tiedä että Martti on vakooja; kapinanyllyttäjien tuomio on ehkä jo langetettu!
OLAVI. Hyvä, minä en ole katuva, ja miksi katuisin tekoa joka on Jumalan tuomiopäätöksen toimeenpanoa. Eteenpäin, Herran nimessä! (menevät)
PORTTO (on tullut näyttämölle, langennut polvilleen erään hautakummun eteen, jolle hän kylvää kukkiaan). Oletko kurittanut minua nyt tarpeeksi, Herra, jotta voit antaa anteeksi?
KRISTIINA (tulee kiireesti). Sanokaa, rouva, oletteko nähnyt mestari
Olavia?
PORTTO. Oletteko hänen ystävänsä vai vihamiehensä?
KRISTIINA. Te loukkaatte minua —
PORTTO. Suokaa anteeksi! En ole nähnyt häntä siitä perin kuin viimeksi rukoilin!
KRISTIINA. Te näytätte niin murheelliselta! Nyt tunnen teidät — teidäthän Olavi kohtasi eräänä iltana suurkirkossa.
PORTTO. Teidän ei tule puhutella minua ihmisten nähden; te ette tiedä kuka minä olen?
KRISTIINA. Minä tiedän.
PORTTO. Te tiedätte; joku on teille sanonut?
KRISTIINA, Olavi on sen sanonut!
PORTTO. Oi Jumala! Ja te ette halveksi minua?
KRISTIINA. Te olette onneton, poljettu nainen, on Olavi sanonut, ja minkätähden halveksisin onnettomuutta?
PORTTO. Ette siis ole itse onnellinen.
KRISTIINA. En! Meillä on sama kohtalo!
PORTTO. En siis ole yksin! Sanokaa, kuka oli se arvoton, jolle annoitte rakkautenne?
KRISTIINA. Arvoton?
PORTTO. Suokaa anteeksi, kukaan ei ole arvoton sille, joka rakastaa!
Kelle annoitte rakkautenne?
KRISTIINA. Te tunnette mestari Olavin?
PORTTO. Sanokaa ettei se ole totta; älkää ryöstäkö minulta uskoani häneenkin; se oli viimeinen mitä minulla oli, sitten kuin Jumala otti pois lapseni!
KRISTIINA. Teillä on ollut lapsi? Olette siis kerran ollut onnellinen?
PORTTO. Minä kiitän Jumalaa, joka ei sallinut minun poikani tulla tietämään miten kurja hänen äitinsä oli.
KRISTIINA. Oletteko tehnyt jonkun rikoksen kun puhutte niin!
PORTTO. Olen haudannut sen äskettäin.
KRISTIINA. Lapsenne? Mitä sanotte! Ja minä kun rukoilen Jumalaa joka päivä että hän lahjoittaisi minulle olennon, yhden ainoan olennon, jota saisin rakastaa!
PORTTO. Lapsi raukka! Rukoilkaa Jumalaa varjelemaan siitä!
KRISTIINA. En ymmärrä teitä, hyvä rouva!
PORTTO. Älkää nimittäkö minua sillä nimellä, tehän tiedätte mikä minä olen!
KRISTIINA. Eikö kirkoissa rukoilla niiden puolesta, jotka toivovat?
PORTTO. Ei meidän puolestamme!
KRISTIINA. Meidän?
PORTTO. Toisten puolesta rukoillaan, meitä kirotaan.
KRISTIINA. Keitä te tarkoitatte toisilla? En ymmärrä teidän puhettanne!
PORTTO. Tunnetteko mestari Olavin vaimoa?
KRISTIINA. Minä olen hänen vaimonsa!
PORTTO. Te! Miksi en sitä heti nähnyt? Voitteko antaa anteeksi muutamien hetkien epäilyksen? Olisiko rikos sen näköinen kuin te ja hän? Voi minua! Jättäkää minut, te olette lapsi, joka ette tiedä pahasta! Teidän ei pidä enää puhutella minua! Jumala siunatkoon teitä, jääkää hyvästi! (Aikoo lähteä)
KRISTIINA. Älkää menkö minun luotani! Kuka lienettekin, jääkää Jumalan tähden; meidän taloomme on murtauduttu ja minun mieheni ei ole kotona. Saattakaa minut täältä, teidän kotiinne, tahi minne hyvänsä. Te olette hyvä ihminen, te ette voi olla rikoksentekijä…
PORTTO (keskeyttää). Jos sanon teille, että kansan raakuus ei puoliksikaan voi vahingoittaa teitä niin kuin minun seurani — niin annatte anteeksi että minä lähden —
KRISTIINA. Kuka te olette?
PORTTO. Minä olen hyljätty olento, jossa se kirous, minkä jumala syntiinlankeemuksessa sääsi naissuvulle, on täyttynyt! Älkää kysykö minulta enempää, sillä jos sanoisin enemmän, voisi teidän tuomionne yllyttää minut itsepuolustukseen, joka olisi vielä tuomittavampi! Täältä tulee muuan henkilö, joka jalomielisesti ehkä suostuu teidän saattajaksenne, jos lupaatte hänelle kunnianne ja ikuisen rauhanne vaivasta, sillä vähempään hän kai ei tyydy näin myöhäisellä hetkellä! Suokaa anteeksi, katkeruuteni ei tarkoita teitä.
WINDRANK (tulee humalassa). Lempo soikoon ettei missään ole enää rauhallista paikkaa, ei edes täällä ruumiitten keskellä. Kuulkaapas nyt, naisihmiset, älkää nyt kysykö minulta mitään, sillä tätä nykyä en voi vastata siitä etten vastaa. Ylihuomenna kerron kaikki, sillä silloin on jo liian myöhäistä. Ehkä rouvasihmiset ovat kodittomia nunnia! Niin, niin, vaikka naiset ovatkin vaan naisia, en katso että minulla sen perusteella olisi oikeus olla vähemmän kohtelias, vaikka aurinko onkin jo laskenut. On tosin vanha laki, joka kieltää ketään ottamasta kiinni jälkeen päivänlaskun, mutta laki on pöppö, joka ei kuitenkaan kohteliaisuudesta tahdo valvoa valtaansa naispuoliin nähden. Hst! Hiljaa! kieli se käy kuin rukki; tuo kirottu paloviina! Mutta miksi minut sotketaan tämmöisiin juttuihin! Totta kyllä, saan hyvän maksun ja minusta tulee varakas mies, mutta älkää luulko että teen sen rahojen tähden. Mutta se on tehty, kuin tehty. Vaan minä en tahdo, en tahdo. Minä tahdon nukkua yöni rauhassa peikoilta. Jospa menisin ja ilmoittaisin kaikki? Silloin minut pistetään tyrmään. Jos joku muu menisi ilmoittamaan. Ehkä jompikumpi nunnista sen tekisi?
KRISTIINA (joka on neuvotellut porton kanssa). Painaako jokin omaatuntoanne? Jos se teitä vaivaa, niin puhukaa!
WINDRANK. Pitääkö minun puhua? Siitähän tahdon juuri päästä! Mutta tämä on hirveätä, en kestä enää! Ja minun on se pantava toimeen! Miksi juuri minun? Ei, minä en tahdo!
KRISTIINA. Ystäväni, te aiotte tehdä…
WINDRANK. Murhan? Kuka on sen teille sanonut? Jumalalle kiitos, että tiedätte sen? Menkää taivaan tähden kertomaan se muille pian, muuten en saa rauhaa; rauhaa ikinä enää.
KRISTIINA (joka on kalvennut, tointuu). Miksi pitää teidän murhata hänet?
WINDRANK. Oh, syitä on niin monta. Katsokaa vaan miten hän hävittää teidän luostarejanne!
KRISTIINA. Kuningas!
WINDRANK. Hän juuri, maan vapauttaja ja isä; tosin hän on meille vitsauksena, mutta ei kai häntä siitä syystä ole murhattava!
KRISTIINA. Milloinka sen tulee tapahtua?
WINDRANK. Huomenna, tiemmä, suurkirkossa, itse kirkossa päälle päätteeksi! (Portto menee, Kristiinan viittauksesta)
KRISTIINA. Kuinka oli mahdollista että teidät valittiin semmoisen teon toimeenpanijaksi?
WINDRANK. Niin, katsokaas, minä tunnen hyvin kirkkovahdit ja sen lisäksi olen köyhä. Mutta yhdentekevä kuka pyssyn laukaisee, kunhan joku ymmärtäväinen on tähtäämässä ja sitä paitsi on meillä muitakin varuksia valmiina, vaikka minun on alettava tuli. Mutta miksette mene ilmoittamaan tästä?
KRISTIINA. Se on jo tehty!
WINDRANK. No Jumalan kiitos ja kunnia! Hyvästi rahani!
KRISTIINA. Sanokaa minulle, keitä teidän liittoonne kuuluu?
WINDRANK. Kas siitä minä en hiisku! (Niilo, sotilaita ja kansaa kulkee poikki näyttämön)
KRISTIINA. Näettekö, teidän jäljillänne ollaan jo!
WINDRANK. Minä pesen käteni!
NIILO (lähestyy Windrankia huomaamatta Kristiinaa). Oletteko nähnyt
Olaus Petriä?
WINDRANK. Mitä te hänestä tahdotte?
NIILO. Häntä etsitään!
WINDRANK. En, minä en ole nähnyt häntä! Etsitäänkö vielä muitakin.
NIILO. Hoo, niitä on koko joukko!
WINDRANK. Ei, minä en ole nähnyt ketäkään!
NIILO. Me palaamme heti! (menee)
KRISTIINA. Salaliittolaisiako etsitään!
WINDRANK. Se on varma paikka! Nyt on paras lähteä. Hyvästi.
KRISTIINA. Ennenkuin menette, sanokaa —
WINDRANK. Ei ole aikaa!
KRISTIINA. Onko mestari Olavi joukossa!
WINDRANK. On maar!
KRISTIINA (kaatuu pyörtyneenä maahan).
WINDRANK (selvenee äkkiä, liikutettuna). Taivaan Jumala, se on varmaankin hänen vaimonsa! (lähenee Kristiinaa) Luulen että olen vienyt häneltä hengen. Hannu, Hannu! Nyt voit mennä hirteen! Kuka käski sinun mennä suurten ihmisten joukkoon! Tännepäin, tänne, auttakaa — täällä on muuan vaimo raiska!
OLAVI (häntä kuljetetaan sotilaiden välissä, jotka kantavat soihtuja. Huomaa Kristiinan, riistäytyy irti ja lankeaa polvilleen hänen luoksensa). Kristiina!
KRISTIINA. Olavi! Sinä elät! Menkäämme kotiin täältä!
OLAVI (murtuneena). Myöhäistä!
KUVAELMA.
Osa suurkirkon sisustaa. Olavi ja Gerdt vanginvaatteissa,
häpeäpenkissä oven suussa. Urut soivat. Kellot kaikuvat.
Jumalanpalvelus on lopussa ja kansa poistuu kirkosta.
Suntio vaimoineen seisoo hiukan syrjässä, etualalla.
SUNTIO. Lauri kansleri sai armon, hän, muttei mestari Olavi!
VAIMO. Kansleri on aina ollut rauhan mies, joka ei ole pitänyt melua itsestään, ja minä en voi ymmärtää kuinka hän oli voinut sotkeutua tuommoisiin hirmuisiin asioihin.
SUNTIO. Kansleri on aina ollut hiukan omituinen, vaikkei hän puhu monta sanaa. Ja armon hän sai, mutta siihen menikin miehen koko omaisuus. Minun käy yhtäkaikki sääliksi mestari Olavia. Olen hänestä aina pitänyt, vaikka hankala hän on ollut, Herra nähköön.
VAIMO. Pitikö pannakkin noin nuori poika kirkkoherraksi!
SUNTIO. Niin nuori hän on iältään, se vika hänessä on, mutta se kyllä häviää aikaa myöten!
VAIMO. Puhu sinä ajasta, — hänenhän pitää tänään kuolemaan!
SUNTIO. Niin, Herra Jumala, olinhan unohtaa koko asian, mutta se tuntuukin minusta niin tuiki mahdottomalta.
VAIMO. Tiedätkö onko hän katunut tekoaan?
SUNTIO. Sitä minä epäilen; sillä hänellä on jäykkä niska aina vaan.
VAIMO. Mutta nyt kai hän pehmenee, kun saa nähdä omat rippilapsensa, joille ei koskaan saanut jakaa ehtoollista.
SUNTIO. Minun täytyy sanoa että kuningas osaa olla aika ilkeä, kun sen pään ottaa. Nyt hän panee kirkkoherran kärsimään kirkkorangaistusta juuri samana päivänä kun hänen lapsensa pääsevät ripille. Se on melkein yhtä julmaa, kuin milloin hän pakotti Yrjö rovastin juomaan veljenmaljat pyövelin kanssa tahi kun hän pani prelaatit ratsastamaan läpi kaupungin, tuohitötteröt päässä.
VAIMO. Ja sitten tulee Lauri-veljen valmistaa hänet kuolemaan.
SUNTIO. Näetkö, tuolta tulevat lapset; he näyttävät alakuloisilta ja ymmärtäähän sen. Luulen että minun täytyy mennä kamariimme itkemään…
(Rippilapset, tyttöjä ja poikia, kulkevat ohi Olavin, käsissään kukkakimput. Ovat murheellisia ja kulkevat silmät maassa. Heitä seuraa kansaa. Uteliaat osoittavat sormella Olavia, toiset nuhtelevat edellisiä. Wilhelm (lukiolainen) kulkee viimeisenä; pysähtyy hämillään Olavin eteen, lankee polvilleen ja asettaa kukkavihkonsa hänen jalkainsa juureen, tämän huomaamatta, sillä hän on vetänyt hupun silmilleen. Osa kansasta sorisee hyväksymistä, toinen paheksumista. Martti lähenee ottaakseen pois kukat, mutta kansa tunkee hänet takaisin. Sotilaat aukaisevat tietä Lauri Petrille, joka on juhlapuvussa. Kansa häviää vähitellen. Jäävät vain Lauri, Olavi ja Gerdt. Urut vaikenevat. Kelloja soitetaan yhä edelleen.)
LAURENTIUS (Olaville). Olavi! Kuningas on hyljännyt porvariston armonanomuksen. Oletko valmis kuolemaan?
OLAVI. Minä en voi ajatella niin kauas!
LAURENTIUS. Minulle on annettu toimeksi valmistaa sinua.
OLAVI. Tee siis pian tehtäväsi! Vielä virtaa veri minun suonissani!
LAURENTIUS. Kadutko tekoasi?
OLAVI. En!
LAURENTIUS. Aiotko astua iäisyyteen leppymättömin mielin.
OLAVI. Jätä kaavat syrjään, jos tahdot että kuulen sanojasi! En usko että voin kuolla nyt; minussa on vielä liiaksi elinvoimaa.
LAURENTIUS. Tahdon sanoa sinulle että puolestani luulen samaa ja siitä syystä valmistan sinua uuteen elämään tässä maailmassa.
OLAVI. Minä saan siis elää.
LAURENTIUS. Jos tunnustat että entisyytesi oli hairahdus, jos peruutat sanasi kuninkaasta saat!
OLAVI. Miten voin tehdä sen? Sehän olisi kuolema!
LAURENTIUS. Tehtäväni oli sanoa tämä sinulle! Ratkaise nyt itse!
OLAVI. Vakaumuksesta ei hierota kauppaa.
LAURENTIUS. Myös hairahdus voi tulla vakaumukseksi. Jätän sinut ajattelemaan asiaa. (Menee).
GERDT. Meidän viljamme ei ollut vielä tuleentunut. Tarvitaan paljon lunta jos mieli syyskylvöjen onnistua, niin, kuluu vuosisatoja, ennenkuin nähdään edes ensi oras! Salaliittolaiset on vangittu, sanotaan, ja pidetään kiitosrukouksia; mutta he erehtyvät; salaliittolaisia liikkuu täällä ympärillämme, kuninkaankin huoneissa, kirkoissa ja julkisella torilla, mutta ne eivät uskalla, mitä me uskalsimme, mutta heidänkin aikansa tulee. Jää hyvästi, Olavi, sinun tulee jäädä elämään, sinä olet nuori; minä kuolen mielelläni; jokaisen uuden marttyyrin nimi muuttuu sotahuudoksi jälkeentuleville. Älä koskaan usko että ihmissydän voi leimuta valheesta; älä koskaan epäile sitä liikutusta, joka järkyttää sieluasi, milloin näet syyttömän kärsivän henkistä tai ruumiillista sortoa; vaikka koko maailma huutakoon että olet väärässä, usko enemmän omaa sydäntäsi, jos sinulla on, tarpeeksi rohkeutta. Sinä päivänä, jona kiellät oman itsesi, olet kuollut, ja ikuinen kadotus on oleva armo sille, joka on rikkonut pyhää Henkeä vastaan!
OLAVI. Sinä puhut niin varmasti minun vapauttamisestani.
GERDT. Porvaristo on tarjonnut 500 tukaattia sinun hengestäsi. Kun Birgittan pyhimykseksi julistaminen maksoi vain 2,000, riittänee 500 sinun julistamiseesi syyttömäksi. Kuningas ei uskalla viedä henkeäsi!
LAURI SIGGENPOIKA (pyövelin ja sotilaiden seurassa). Viekää pois
Gerdt kirjanpainaja!
GERDT (viedään). Jää hyvästi, Olavi! Pidä huoli minun tyttärestäni, äläkä koskaan unohda suurta pääsinpäivää!
MARSKI. Mestari Olavi! Te olette nuori mies, joka on johdettu harhaan! Kuningas antaa teille anteeksi nuoruutenne tähden, mutta vaatii vakuudeksi julkisen anteeksipyynnön, jossa peruutatte sen mitä olette puhunut ja tehnyt hänen määräyksiään vastaan.
OLAVI. Kuningas siis vielä tarvitsee minua?
MARSKI. Monet teitä vielä tarvitsevat. Mutta älkää toivoko armoa, ennenkuin täytätte ehdon. Tässä on kuninkaan valtakirja; ensi silmänräpäyksenä voivat kahleenne jo laueta, jos niin tahdotte, mutta tämä paperikin voi olla rikkireväisty!
OLAVI. Se, joka tyytyy 500 tukaattiin ei pitäne väliä peruutuksesta —
MARSKI. Se on valhe! Pyöveli odottaa teitäkin! Mutta pyydän teitä kuulemaan muutamia sanoja vanhan miehen suusta! Minäkin olen ollut nuori, ja minuakin kuohuttivat voimakkaat intohimot; se kuuluu nuoruuteen, mutta ne intohimot tulee kuolettaa. Minä tein kuten te: kuljin totuuksia kaupalla, mutta minä sain vain kiittämättömyyttä, parhaimmassa tapauksessa naurua palkakseni; minäkin yritin rakentaa pikku taivaan tänne maan päälle, (painolla) tietysti toisilla perusteilla kuin te, mutta minä tulin pian järkiini ja karkoitin houreet päästäni. En tahdo väittää että te olette niitä, jotka etsivät kuuluisuutta pitämällä melua itsestään, sitä en luule, teillä on hyvä tarkoitus, mutta se hyvä tarkoitus saa paljon pahaa aikaan. Teidän verenne on kuuma, se sokaisee teidät, sentähden ettette hillitse itseänne; te saarnaatte vapautta ja syöksette tuhannet vallattomuuden orjuuteen. Palatkaa tieltänne, nuori mies, sovittakaa mitä olette rikkonut, tehkää eheäksi, minkä olette särkenyt ja ihmiset vielä siunaavat teitä!
OLAVI (epätoivoissaan, järkytettynä). Te puhutte totuuden sanoja, sen kuulen, mutta kuka on ne teille opettanut?
MARSKI. Kokemus! Se puuttuu teiltä!
OLAVI. Olisinko siis elänyt ja taistellut valheen eteen: täytyykö minun julistaa nuoruuteni ja parhain miehuuteni hukkaan menneeksi, hyödyttömäksi, poisheitetyksi? Antakaa minun ennemmin kuolla harhaluuloineni!
MARSKI. Teidän olisi tullut heittää unelmanne hiukan aikaisemmin. Vaan tyyntykää. Teillä on vielä elämä edessänne, menneisyys on ollut vain koulu, tosin kova, vaan sitä terveellisempi. Teidän elämänne on tähän saakka ollut mielijohteita ja hullutuksia, te olette saanut huomata mitä elämä vaatii. Tämän oven takana seisovat velkojanne. Tässä ovat heidän velkakirjansa! Uuden kirkon papisto vaatii teitä elämään, jotta päättäisitte sen työn, jonka kauniisti olette alkanut. Kaupungin porvaristo vaatii sekretariustaan raastupaan, seurakunta vaatii paimentaan, rippilapset opettajaansa. Nämät ovat lailliset velkojat. Mutta tuolla ulkona odottaa vielä eräs, jolle ehkä olette enimmän velassa, ja joka kuitenkaan ei vaadi mitään, teidän nuori vaimonne. Te olette temmannut hänet isänkodista ja heitätte hänet tuuliajolle, te olette vienyt häneltä lapsuudenuskon ja kylvänyt epäilystä hänen mieleensä; teidän mielettömyytenne on ärsyttänyt raa'an kansajoukon ajamaan hänet kodistaan, ja hän ei pyydä edes rakkautta teiltä, hän pyytää ainoastaan raataa elämänsä kaiken teidän rinnallanne; näette että mekin pidämme väliä muista, vaikka te kutsutte meitä itsekkäiksi. Sallikaa minun avata tämä ovi, joka vie teidät jälleen elämään, taivuttakaa mielenne, niinkauan kuin se vielä on pehmeä, ja kiittäkää Jumalaa, joka vielä suo teidän työskennellä ihmiskunnan hyväksi!
OLAVI (itkee). Minä olen hukassa!
MARSKI (antaa merkin pyövelille, joka irroittaa kahleet ja riisuu vanginnutun Olavilta. Sen jälkeen avaa marski sakariston oven ja raadin, papiston ja porvariston edustajat astuvat sisään). Olaus Petri, entinen kirkkoherra Tukholman Suurkirkossa, pyydättekö täten julkisesti anteeksi rikoksenne, peruutatteko mitä olette puhunut ja toiminut kuninkaan määräyksiä vastaan ja niiden yli, sekä vakuutatteko pitävänne uskollisuudenvalanne Ruotsin valtakunnan kuninkaalle ja häntä uskollisesti palvelevanne? Peruutatteko?
OLAVI (on vaiti. Lauri ja Kristiina lähenevät Olavia. Kansa tekee pyytäviä eleitä).
OLAVI (kylmästi ja varmasti). Peruutan.
MARSKI. Kuninkaan nimessä: olette vapaa! (Olavi ja Kristiina syleilevät toisiaan. Kansa tarttuu häntä käteen, toivottaen onnea).
OLAVI (kylmästi). Ennenkuin lähden tästä huoneesta, jättäkää minut hetkeksi kahden Jumalani kanssa; minä kaipaan sitä! Täällä iskin kerran ensi iskuni ja täällä…
LAURI. Täällä voitit sinä suurimman voittosi tänään! (kaikki menevät, paitsi Olavi).
OLAVI (lankee polvilleen).
WILHELM (tulee varovin askelin. Hämmästyy nähdessään Olavin yksin ja vapaana). Mestari Olavi! Tulen sanomaan teille jäähyväiset, ennenkuin astutte toiseen elämään.
OLAVI (nousee). Wilhelm sinä et hyljännyt minua; suo minun itkeä sinun luonasi muistellen nuoruuden iloisia hetkiä.
WILHELM. Ennenkuin kuolette kiitän teitä kaikesta minkä olette tehnyt meidän hyväksemme. Minä se toin nämät kukat, mutta te ette ole niitä huomannut… Ne ovat rikkipoljetut, näen minä… Tahdoin tuoda teille muiston niiltä ajoilta, jolloin leikimme lehmusten varjossa Strengnäsin luostaripihalla; arvelin että ilahuttaisi mieltänne, kun näkisitte että me emme ole kiittäneet Jumalaa siitä ettette tullut takaisin, kuten silloin sanoitte. Me emme koskaan unhottaneet teitä, sillä te vapautitte meidät julmista rangaistuksista ja avasitte raskaat luostarinovet ja annoitte meille jälleen vapauden, sinisen taivaan ja iloisen elämän. Me emme tiedä syytä, miksi teidän täytyy kuolla, mutta me tiedämme ettette ole voinut tehdä muuta kuin mikä on oikein, ja jos kuolette siitä syystä että tahdoitte auttaa sorrettuja ihmisiä, kuten kerrotaan, niin ei sen pidä teitä surettaa, joskin se meihin koskee hyvin, hyvin kovasti. Te kerroitte kerran miten Huss poltettiin siitä syystä että hän oli uskaltanut sanoa totuuden maan mahtaville, te kuvasitte miten hän nousi roviolle ja ilolla uskoi itsensä Jumalan haltuun, ennustaen siitä joutsenesta, joka kerran saapuisi laulaen uusia lauluja heräävän vapauden kunniaksi! Niin olen kuvitellut teidän astuvan kuolemaan, pystyssä päin ja katse käännettynä taivaaseen, kansan huutaessa: niin kuolee todistaja!
OLAVI (nojautuu masennuksissa häpeäpenkkiin).
GERDTIN ÄÄNI (kaukaa kirkosta). Luopio!
OLAVI (luhistuu kokoon musertuneena).