KAHDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.
Haudan toiselta puolen.
Lumihiutaleet putoavat niin keveästi, niin hiljaa, niin valkoisina
Uudelle Kungsholman sillalle, jota pitkin Falk ja Sellén illalla
kävelevät Tulimyllyn ja Serafimer-sairaalan sivu noutaakseen Borgin
Punaiseen Huoneeseen.
— Ihmeellistä, kuinka ensi lumi tekee, en tahdo sanoa juhlallisen, vaikutuksen, virkkoi Sellén. Likainen maa tulee…
— Oletko sentimenttalinen? keskeytti Falk pisteliäästi.
— En, puhuin vain maisemamaalarina.
He vaelsivat ääneti lumen halki, joka narisi heidän jalkainsa alla.
— Tämä Kungsholma sairaaloineen on aina tuntunut minusta vähän kammottavalta, huomautti Falk.
— Oletko sentimenttaalinen? sanoi Sellen pisteliäästi.
— En, en ole, mutta tämä kaupunginosa tekee aina vaikutuksen minuun.
— Loruja! Ei se mitään vaikutusta tee; sinä erehdyt! Nyt olemme perillä ja Borgilla on valoa. Onkohan hänellä mitään hauskoja ruumiita tänä iltana?
He seisoivat nyt Laitoksen portilla; suuri rakennus tuijotti heihin monilla pimeillä ikkunoillaan ikäänkuin kysyen, ketä he hakevat tänä myöhäisenä tuntina; he kahlasivat pitkin käytävää pyörylän ohi ja menivät pikkurakennukseen oikealle. Salin toisessa päässä istui Borg yksinään lamppunsa ääressä tutkistellen erästä palasiksi leikellyn ruunun-työmiehen osaa, jonka oli julmalla tavalla repinyt.
— Hyvää iltaa, pojat! sanoi Borg ja pani pois veitsen. Haluatteko tavata tuttavan?
Hän ei odottanut vastausta, joka jäikin tulematta, vaan sytytti lyhdyn, otti päällystakkinsa ja avainkimpun.
— En luullut meillä täällä olevan tuttavia, sanoi Sellén, joka tahtoi kohottaa lannistunutta mielialaa.
— Tulkaa! sanoi Borg.
He menivät pihan poikki suureen rakennukseen; portti kitisi ja sulkeutui heidän jälkeensä, ja kynttilän pätkä, joka oli jäänyt jäljelle viime kortinpeluusta, heitti punaista, heikkoa valoaan valkoisille seinille. Molemmat vieraat kokivat lukea Borgin kasvoista, olisiko mahdollisesti kysymys jostain pilasta, mutta niistä ei näkynyt mitään.
Nyt läksivät he vasemmalle käytävää myöten, joka kaikui heidän askelistaan, aivan kuin joku olisi kulkenut heidän perästään. Falk koetti päästä heti Borgin jälkeen ja saada Sellénin taakseen.
— Tuossa! sanoi Borg pysähtyen keskelle käytävää.
Kukaan ei nähnyt muuta kuin seiniä. Mutta kuului ikäänkuin heikon sateen ääni, ja kummallinen haju kuin kosteasta kesantopellosta tahi kuin lokakuisesta havumetsästä lehahti heitä vastaan.
— Oikealle, sanoi Borg.
Oikea seinä oli lasista ja sen läpi näkyi kolme valkoista ruumista makaavaan selällään.
Borg haki avaimen, avasi lasioven ja meni sisälle.
— Tässä! sanoi hän pysähtyen toisen ruumiin ääreen.
Siinä oli Olle! Hän makasi käsivarret ristissä rinnan päällä, kuin nukkuisi hän päivällisunta; huulet olivat vetäytyneet ylöspäin, niin että hän näytti hymyilevän; muuten oli hän säilynyt hyvin.
— Hukkunut? kysyi Sellén, joka ensiksi toipui.
— Hukkunut! — Tunteeko kumpikaan teistä hänen vaatteitaan?
Seinällä riippui kolme raihnaista vaatekertaa, joista Sellén heti erotti oikean, sinisen nutun ja parin mustia housuja, polvet valkoiset.
— Oletko varma? sanoi Falk.
— Tunnen kai oman takkini — jonka olen lainannut Falkilta!
Nutun povitaskusta veti Sellén esiin suuren lompakon, joka oli hyvin paksu ja limainen ja josta riippui viheriäisiä leviä, joiden nimeksi Borg mainitsi enteromorpha. Hän avasi sen lyhdyn valossa tarkastaen sen sisältöä — muutamia langenneita panttilappuja ja tukku täyteen kirjotettuja papereita, joiden päällyslehdessä oli: "Sille, joka tahtoo lukea".
— Oletteko nyt töllistelleet tarpeeksenne? sanoi Borg. — Silloin menemme Piperin muuriin!
Kolme surevaa (ystävää oli sana, jota ainoastaan Lundell ja Levin käyttivät rahoja tarvitessaan) perustautui Piperin muurissa Punaisen Huoneen valiokunnaksi. Leimuavan lieden ja väkevien aineiden ääressä alkoi Borg lukea jälkeenjääneitä papereita, mutta hänen täytyi tämän tästä käyttää avukseen Falkin "autografi"-taitoa, sillä vesi oli hajottanut musteen, jotta näytti kuin kirjottaja olisi itkenyt, kuten Sellén leikillisesti huomautti.
— Hiljaa siellä! sanoi Borg ja joi totinsa yhdellä irvistyksellä, niin että poskihampaat näkyivät. Nyt minä alotan ja pyydän, ettei keskeytetä.
"Sille, joka tahtoo lukea."
Se, että nyt lopetan itseni, on minun oikeuteni, varsinkin kun minä sen kautta en sekaannu kenenkään muun ihmisen oikeuksiin, vaan pikemmin onnellistutan, kuten sanotaan, ainakin yhden; yksi toimi ja 400 kuutiojalkaa ilmaa päivässä tulevat vapaiksi.
Minä en tee tätä tekoa epätoivosta, sillä ajatteleva ihminen ei ole koskaan epätoivoinen, vaan jotensakin levollisella mielellä; että tällainen askel tuottaa mielenliikutusta, sen ymmärtää kai jokainen; viivyttää tätä työtä, peläten sitä, mitä perästäpäin seuraa, sen tekee ainoastaan maan orja, joka etsii tätä veruketta saadakseen jäädä sinne, jossa hänellä varmaankaan ei ole ollut paha olla. Tunnen vapautusta ajatellessani, että saan jättää tämän olemassaolon; sillä pahempaa en voi saada, mutta kyllä parempaa. — Ellen saa sitä ollenkaan — silloin on kuolema oleva autuus jo niin suuri kuin saada raskaan ruumiillisen työn jälkeen nukahtaa hyvin laitettuun vuoteeseen; se, joka on pannut merkille, kuinka ruumis silloin ikäänkuin irtautuu kaikista nivelistään ja sielu vähitellen hiipii pois, se ei pelkää kuolemaa.
Miksi ihmiset pitävät niin suurta melua kuolemasta, niin siksi, että he ovat kaivautuneet liian syvälle tähän maahan, että irtinykäseminen siitä tuntuu tuskalliselta. Minä olen aikoja sitten heittänyt kaikki, minua eivät pidätä mitkään perhesiteet, eivät taloudelliset, valtio-oikeudelliset eivätkä juriidiset, ja minä lähden täältä siitä yksinkertaisesta syystä, että olen kadottanut elämisen halun. En tällä tahdo kehottaa toisia, joiden on hyvä olla, tekemään niinkuin minä; heiltähän puuttuu itse syy eivätkä he siis voi tuomita minun tekoani; onko se raukkamainen vai ei, sitä en ole viitsinyt miettiä, sillä se on yhdentekevää; sitäpaitsi on tämä seikka mitä alkeellisinta laatua. En ole koskaan pyytänyt päästä tänne ja siksi on minulla oikeus lähteä milloin itse suvaitsen.
Miksi minä lähden? Siihen on syitä useampia ja syvällisempiä kuin minulla nyt on aikaa ja taitoa kertoa. Siksi puhun nyt lähimmistä ja niistä, joilla on erikoisempi merkitys minulle ja teolleni.
Lapsuudessani ja nuoruudessani olin ruumiillisen työn tekijä; te, jotka ette tiedä, mitä merkitsee tehdä työtä auringon noususta sen laskuun, vaipuakseen sitten eläimelliseen horrostilaan, te ette ole tulleet osallisiksi syntiinlankeemuksen kirouksesta — sillä on kirous tuntea, kuinka sielu seisahtuu kasvussaan ruumiin kaivautuessa multaan. Kulje auraa vetävän härän jäljessä ja katsele harmaata maaturvetta päivät päästään ja sinä unohdat lopulta katsoa taivaalle; seiso lapio kädessä kaivamassa ojaa polttavassa auringonpaahteessa, ja sinä olet tunteva, kuinka vajoat vesiperäiseen maahan ja kuinka kaivat sielullesi hautaa. Tätä ette te tiedä, jotka huvittelette kaiket päivät ja työskentelette joutoajallanne aamiaisen ja päivällisen välillä, levähyttääksenne sitten sielujanne kesällä, kun maa on viheriä — jolloin Te nautitte luonnosta niinkuin jalostavasta ja ylentävästä näytelmästä. Maatyömiehelle ei luontoa sellaisenaan ole olemassa; pelto on ruokaa, metsä on halkoja, järvi pesuastia, niitty juustoa ja maitoa — kaikki on maata ilman sielua! Nähdessäni, että toinen puoli ihmisistä sai työskennellä sielullaan ja toinen ruumiillaan, luulin ensin, että maailmassa on kaksi suunnitelmaa kahdenlaisia ihmisiä varten; mutta sitten kielsi järki tämän. Silloin teki sieluni kapinan ja minäkin päätin päästä syntiinlankeemuksen kirouksesta — ja rupesin taiteilijaksi.
Nyt minä voin eritellä tuon paljon puhutun taiteilijavietin, koska itse olen ollut sen vallassa. Se lepää perimmältään laajalla vapaudenhalun pohjalla, pyrkien vapautumaan hyödyllisestä työstä; siksipä onkin eräs saksalainen filosofi määritellyt kauneuden = hyödytön; sillä jos taideteos tahtoo olla hyödyllinen, ilmaista tarkotusta eli tendenssiä, on se ruma; vielä perustuu vietti ylpeyteen; ihminen tahtoo taiteessa leikkiä Jumalaa, ei niin, että hän voisi luoda jotain uutta (sitä hän ei voi!), vaan tehdä uudestaan, parantaa, järjestää. Hän ei alota ihailemalla esikuvia, s.o. luontoa, vaan hän alottaa arvostelemalla. Kaikki näyttää niin puutteelliselta, ja tahdotaan tehdä parempaa. Tämä ylpeys, joka kannustaa, ja tämä vapaus syntiinlankeemuksen kirouksesta, työstä, vaikuttaa, että taiteilija tuntee olevansa yläpuolella toisten ihmisten, niinkuin hän tavallaan onkin, mutta hänellä on myöskin tarvis saada alituisesti muistutusta siitä, sillä muuten pääsee hän helposti selville itsestään — s.o. hän huomaa, miten mitätöntä hänen toimensa on ja miten epäoikeutettua pako siitä, mikä on hyödyllistä. Tämä alituinen tarve saada tunnustusta hyödyttömästä työstään tekee hänet turhamaiseksi, levottomaksi ja usein syvästi onnettomaksi, jos hän taas pääsee selville itsestään, lakkaa usein hänen tuotantokykynsä ja hän tuhoutuu, sillä ikeeseen, kun kerran on maistanut vapautta, voi palata ainoastaan se, joka on uskonnollinen.
Erottaa nerot ja kyvyt toisistaan, asettaa nero uudeksi ominaisuudeksi, on tuhmaa, sillä silloin täytyy myöskin uskoa erikoiseen ilmestykseen. Suurin taiteilija on saanut vissejä taipumuksia teknilliseen kätevyyteen; harjotuksen puutteessa ne kuolevat; siksi joku onkin sanonut, että nero on ahkeruutta; voihan sitä niinkin sanoa, kuten paljon muutakin, josta yksi neljäs-osa on totta; jos siihen vielä tulee lisäksi sivistys (joka on harvinaista, koska tietäminen pian ilmaisee harhan, jonka tähden sivistynyt harvoin antautuu taiteen palvelukseen) ja hyvä ymmärrys, niin syntyy nero kokonaisen suotuisain asianhaarojen sarjan tuotteena.
Minä kadotin pian uskoni tuohon taipumuksessani (kutsumuksessani, Jumala paratkoon!) olevaan korkeampaan, sillä minun taiteeni ei voinut tuoda ilmi ainoatakaan aatetta, se osasi korkeintaan kuvata ruumiin siinä tilaisuudessa, joka tavallisesti ilmottaa sen mielenliikutuksen, joka seuraa sitä ajatusta — siis ilmaista jotakin vasta kolmannessa kädessä. Se on kuin kenttälennätin — merkityksetön kaikille muille paitsi niille, jotka tuntevat annetun merkin tarkotuksen. Minä näen vain punaisen lipun, mutta sotamies näkee käskyn: Eteenpäin! Sitäpaitsi huomasi jo Plato, joka oli hyväpäinen ja sen lisäksi idealisti, taiteen mitättömyyden, koska se vain oli näön (= todellisuuden) näkyä, jonka tähden hän karkottikin taiteilijan ihannevaltiostaan. Se oli todentekoa, se!
Kuitenkin yritin minä palata takaisin orjuuteen, mutta se oli mahdotonta! Koetin pitää sitä pyhimpänä velvollisuutenani, koetin alistua — mutta se ei onnistunut. Sieluni vahingoittui ja minä olin tulemaisillani naudaksi; joskus minusta tuntui, että työn paljous oli suorastaan syntiä, mikäli se vastusti tuota korkeampaa päämäärää, sielun kehittämistä; silloin vetelehdin minä ja karkasin päiväksi luonnon helmaan, jossa elin mietiskelyissä, jotka tekivät minut sanomattoman onnellisiksi — mutta tämä onni tuntui minusta itsekkäältä nautinnolta, kuitenkin yhtä suurelta, jopa suuremmaltakin kuin se, jota taiteellisessa työssäni tunsin, ja silloin tuli omatunto, velvollisuudentunto, päälleni kuin raivotar ja minä pakenin jälleen ikeeni alle, joka silloin tuntui suloiselta — päiväkauden!
Vapauttaakseni itseni tästä sietämättömästä olotilasta ja saadakseni selvyyttä ja rauhaa, kuljen minä nyt kohti tuntemattomuutta. Te, jotka saatte nähdä ruumiini — näytänkö minä kuolemassani onnettomalta?
Hajanaisia muistiinpanoja kävelyretkillä luonnon helmassa.
Mainen suunnitelmahan on aatteen vapauttaminen aistillisuudesta, mutta taidehan koettaa sisällyttää aatteen aistilliseen kuoreen, että se tulisi näkyväiseksi. Siis…
* * * * *
Kaikki korjaa itsensä. Kun taiteileminen kävi liian vaikeaksi Firenzessä, silloin tuli Savonarola — voi sitä syvämielistä miestä! — ja sanoi "roskaa!" = se ei ole mitään! Ja taiteilijat — ja millaiset taiteilijat! — tekivät rovion taideteoksistaan. Voi, sitä Savonarolaa!
* * * * *
Mitä luullaan kuvanraastajain Konstantinopelissa tahtoneen? Mitä tahtoivat anabaptistit ja kuvanraastajat Alankomaissa? Sitä en uskalla sanoa, sillä silloin minusta piirretään kuva lauvantaina — tahi kenties jo perjantaina!
* * * * *
Aikamme suuri aate: työnjako johtaa suvun edistymiseen ja yksilön kuolemaan! Mitä siis on suku? Se on kokonaisuuskäsite, aate, sanovat filosofit, ja yksilöt uskovat sen ja kuolevat aatteen puolesta!
* * * * *
Kummallista, että ruhtinaat aina tahtovat sitä, mitä kansa ei tahdo. Eikö sellainen epäkohta olisi autettavissa hyvin yksinkertaisella ja helppotajuisella tavalla?
* * * * *
Lukiessani kypsyneemmällä iällä uudelleen koulukirjojani ei minua ihmetytä, että me ihmiset olemme sellaisia nautoja! Minä luin tässä eräänä päivänä Lutheruksen katkismusta ja silloin tein minä myöskin:
Muutamia muistutuksia katkismukseen ja Ehdotuksen uudeksi.
Ei ole jätettävä komitealle, ja kuten alempana sanotaan, niin paljon kuin olen kirjottanut.
Ensimmäinen käsky. Kumoaa uskon yhteen Jumalaan, sillä se edellyttää toisten jumalien olemassaolon, minkä kristinuskokin tunnustaa.
Muist. Yksijumaluus, jota niin juhlitaan, on vaikuttanut ihmisiin huonosti, sillä se on riistänyt heiltä kunnioituksen ja rakkauden yhteen ainoaan ja todelliseen, sen kautta että pahan selitys on jäänyt pois.
Toinen ja kolmas käsky sisältävät suoranaisia herjauksia, kirjailija kun on pannut Herramme suuhun sellaisia pikkumaisia ja tuhmia määräyksiä, jotka ovat loukkaus tämän kaikkiviisautta kohtaan ja jotka olisivat saattaneet kirjailijan syytteeseen, jos tämä olisi meidän päivinämme elänyt.
Neljännen käskyn tulisi kuulua seuraavasti: Elä anna synnynnäisen kunnioituksentunteesi vanhempiasi kohtaan saattaa itseäsi ihailemaan myöskin heidän vikojaan, eikä sinun tarvitse kunnioittaa heitä enemmän kuin he ansaitsevat. Sinä et millään ehdolla ole missään kiitollisuuden velassa vanhemmillesi, sillä he eivät tehneet sinulle mitään palvelusta hankkiessaan sinut maailmaan; ruokkimaan ja vaatettamaan sinua vaatii heitä sekä heidän itsekkäisyytensä että porvarillinen laki. Ne vanhemmat, jotka pyytävät (on niitäkin, jotka vaativat) kiitollisuutta lapsiltaan, ovat kuin koronkiskurit: antavat mielellään kapitaalin joutua vaaran alaiseksi, kunhan vain saavat nostaa korot.
Muist. 1. Miksi vanhemmat (varsinkin isät) useammin vihaavat kuin rakastavat lapsiaan johtuu siitä, että lapset pienentävät heidän taloudellista hyvinvointiaan. On vanhempia, jotka kohtelivat lapsiaan kuin osakkeita, joista ehtimiseen vaativat osinkoa.
Muist. 2. Tämä käsky on laskenut perustuksen kaikista hallitusmuodoista kauheimmalle, perhehirmuvallalle, jonka suhteen tuskin mikään vallankumous voi auttaa. Ihmiskunnalla olisi enemmän kunniaa lastensuojelusyhdistyksistä kuin eläinsuojelusyhdistyksistä. (Jatk.)
Ruotsi on siirtomaa, jolla on ollut kukoistuskautensa, suurvalta-aikansa, ja näyttää nyt lepäävän kuten Kreikanmaa, Italia ja Espanja iankaikkista unta.
Se hirvittävä taantumus, joka on tullut vuoden 1865, toiveitten kuolinvuoden, jälkeen, on vaikuttanut siveellisesti turmelevasti uuteen, kasvaneeseen polveen. Suurempaa välinpitämättömyyttä yleisten asiain suhteen, suurempaa itsekkyyttä, suurempaa uskottomuutta ei ole historiassa nähty pitkään aikaan. Maailmalla käy myrsky ja kansat karjuvat vihaa sortoa vastaan, mutta tässä maassa vain vietetään riemujuhlia.
Herännäisyys on ainoa sielunelämän ilmaus nukkuvassa kansassa; tyytymättömyys on siinä heittäytynyt uskonnollisen alistuvaisuuden syliin, jottei se joutuisi epätoivoon tahi kykenemättömään raivoon!
Heränneet ja pessimistit lähtevät samasta periaatteesta: olemassaolon kurjuudesta ja tähtäävät samaan päämäärään: kuolla pois maailmasta, elää Jumalan kanssa.
Olla vanhoillinen keinotteluhalusta on suurin synti, minkä ihminen voi tehdä. Se on kolmen killingin murhayritys maailman suunnitelmaa vastaan, sillä vanhoillinen koettaa estää kehitystä; hän panee selkänsä pyörivää maata vasten sanoen: seiso paikallasi! Sillä on ainoastaan yksi puolustus: tuhmuus; huonot raha-asiat eivät ole mikään puolustus, mutta kylläkin syy!
* * * * *
Eiköhän Norjasta tule meille vielä uusi rätti vanhaan vaatteeseen!
* * * * *
Stjernhjelm, joka nyt oli tuhma mies, kirjotti jo 1600-luvulla
Ruotsista näin:
Joko on maamme siirtynyt, vaihtunut ja muuttunut tahi svealaiset, kuten ennen, vaeltaneet pakkasestaan göötien kera pois; sijaansa he ovat jättäneet ulkomaalaista väkeä — raukkoja viisaudeltaan ja älyltään, mutta merkillisen kilttejä hupsuudessa. Jos se suku tahtoisi kerääntyä yhteen paikkaan, niin tuskinpa siellä näkisi tuhannesta viittäkymmentä entisen veroista…
* * * * *
— No, mitä tästä sanotte? kysyi Borg lopetettuaan lukemisen ja juotuaan hieman konjakkia.
— Eipä niinkään hullua; hieman sukkelampaa se tietenkin olisi voinut olla, sanoi Sellén.
— No, mitä sanoo Falk?
— Sehän on tuota tavallista parkua — ei mitään muuta. Menemmekö nyt?
Borg katsoi häneen saadakseen selville, oliko se ivaa, mutta mitään huolestuttavaa ei näkynyt.
— Vai niin, sanoi Sellén, Olle on lähtenyt etsimään autuaallisempia metsästysmaita; niin, hänen on kyllä hyvä olla, hänen; nyt on päässyt päivällishuolistaan. Mitähän Napin kellarimestari mahtanee tästä sanoa; hänellä oli kai Ollellekin pieni "lappu", joksi hän niitä sanoo! Niin! Niin!
— Miten sydämetöntä, miten raakaa! Hyi helvetti tuollaista nuorisoa! puhkesi Falk sanomaan, viskasi pöydälle rahoja ja puki päällensä.
— Oletko sentimenttaalinen? pilkkasi Sellén.
— Olen! Hyvästi!
Ja hän meni.