KAHDESTOISTA LUKU.
Merivakuutusosakeyhtiö Triton.
Levi oli nuori mies, joka, ollen syntynyt ja kasvatettu kauppiaaksi, juuri oli aikeissa rikkaan isänsä avulla perustaa oman liikkeen, kun isä kuoli eikä jättänyt jälkeensä muuta kuin turvattoman perheen. Tämä oli nuorelle miehelle suuri pettymys, sillä hän oli nyt siinä iässä, jolloin katsoi saavansa lakata itse tekemästä työtä ja antaa toisten ruveta puolestaan tekemään; hän oli viisikolmattavuotias ja hänellä oli edullinen ulkomuoto; leveät hartiat ja tykkönään puuttuvat lanteet tekivät hänen vartalonsa erittäin soveliaaksi kantamaan pitkäätakkia tavalla, jota hän niin usein oli ihaillut eräissä ulkomaalaisissa valtiomiehissä; hänen rintakehänsä oli luonnostaan upeasti kaareva, joka voi saattaa paidanrinnustan neljä nappia täyteen arvoonsa, huolimatta siitä, että henkilö itse vaipui nojatuoliin täysijäsenisen johtokunnan pitkän pöydän päähän; hyvin jaettu täysiparta teki hänen nuoret kasvonsa miellyttäviksi ja samalla luottamusta herättävän näköisiksi; hänen pienet jalkansa olivat luodut astelemaan brysselimatolla johtokunnan huoneessa ja hänen hyvin hoidetut kätensä soveltuivat erinomaisesti kevyempään työhön, kuten kirjottamaan nimikirjotuksia, mieluummin painetun kaavakkeen alle. Siihen aikaan, sitä sanotaan nyt hyväksi, vaikka se itse asiassa monellekin oli melko huono, oli äskettäin tehty tuo suuri, vuosisadan suurin keksintö, se: että on helpompaa ja hauskempaa elää toisten rahoilla, kuin omalla työllään. Monet, monet olivat sen jo omaksuneet, ja kun sitä ei suojannut mikään patenttilaki, ei kukaan ihmetelle, että Levikin kiirehti omaksumaan sen, varsinkin koska hänellä nyt ei itsellään ollut rahoja eikä halua tehdä työtä perheen hyväksi, joka ei ollut hänen omansa.
Hän puki siis eräänä päivänä ylleen parhaat vaatteensa ja suuntasi askeleensa setä Smithin luo.
— Vai niin, vai olet sinä saanut idean, no, annas kuulua! Se on hyvä, kun saa ideoita.
— Arvelin muodostaa yhtiön.
— Hyvä! Silloin Aaronista tehdään kamreeri, Siimonista sihteeri, Iisakista kasööri ja toisista pikkupojista kirjanpitäjiä; se on hyvä idea. Jatka vaan! Miksi sinä aiot yhtiön nimittää?
— Merivakuutusyhtiöksi, olen ajatellut.
— No niin! Se on hyvä. Kaikkien ihmisten on vakuutettava tavaransa, kun menevät merelle. Mutta ideasi? No!
— Se on minun ideani.
— Ei se mikään idea ole! Meillähän on iso Neptun yhtiö. No! Se on hyvä yhtiö! Mutta sinun yhtiösi pitää olla parempi, jos mieli tarjota kilpailua! Mikä sinun yhtiössäsi on uutta?
— Ahaa! Minä ymmärrän! Minä alennan vakuutusmaksut ja silloin saan minä kaikki Neptunin liiketuttavat!
— No, niin! Se on idea! Siis prospekti, jonka tietystikin minä painatan, sisältää alkusoittona: Koska jo kauan on ollut tuntuva tarve saada merivakuutusmaksut huokeammiksi, ja kilpailun puute on tehnyt, ettei alennusta ole tullut, niin on allekirjottaneilla täten kunnia kutsua merkitsemään osakkeita yhtiöön… No?
— Triton!
— Triton? Mikä mies se on?
— Se on merenjumala!
— No, hyvä! Triton! Siitä tulee hyvä kyltti. Se sinun pitää antaa valmistaa Rauchilla Berliinissä, niin julkaisemme siitä sitten kuvan Maamme lehdessä. No! Allekirjottajat! Niin! Aluksi nyt minä! Mutta siinä täytyy olla suuria, kauniita nimiä! Annas minulle valtiokalenteri! Kas noin!
Smith selaili kotvan aikaa.
— Merivakuutusyhtiössä täytyy olla suuri meriupseeri. No, katsotaanpas! Amiraaliksi sellaista sanotaan.
— Äh, eihän niillä rahoja ole!
— Ai, ai, ai! Niinkö vähän sinä liikeasioita ymmärrät, poikaseni! He merkitsevät, mutta heidän ei tarvitse maksaa; ja sitten saavat he korkonsa siitä hyvästä, että ovat läsnä kokouksissa ja johtajan päivällisillä! No! Tässä on kaksi amiraalia! Toisella on Pohjantähden ritarikunnan komendöörinnauha, mutta toisella venäläinen Annan risti! Mitäs nyt tehdään? No! — So! — Otamme tuon venäläisen, sillä Venäjä on hyvä merivakuutusmaa! Noin!
— Mutta luuleeko setä, että he ovat noin vaan otettavissa?
— Ah, ole vaiti! Nyt meillä täytyy olla yksi entinen valtioneuvos! No! So! Sellaista nimitetään ylhäisyydeksi! Niin! Hyvä! — Ja sitten, kreivi! Se on vaikeampaa! Kreiveillä on niin paljon rahoja! Saamme ottaa professorin! Heillä ei ole paljoa! Onko professoreja purjehduksessa? Se olisi liikkeelle eduksi! Eikö eteläisen teatterikellarin luona ole purjehdustalo? Niin! No niin! Nyt asia on selvä! Aa — minä unohdin tärkeimmän. Lakimies! Hovioikeudenneuvos! No niin! — Tuossa se on!
— Niin se; mutta vielä emme ole saaneet rahoja?
— Rahoja! Mitä rahoilla yhtiötä perustettaessa tehdään! Eikö tavaroiden vakuuttaja itse maksa niitä? Kyllä! Pitääkö meidän maksaa heidän puolestaan? Ei! Siis: he maksavat vakuutusmaksuillaan! No!
— Mutta kantarahasto?
— Ah! Kirjotetaan kantarahastositoumuksia.
— Niin, mutta jonkun verran on maksettava käteistäkin!
— No, maksetaan käteistä kantarahastositoumuksilla. Eikö se ole maksamista? No! Jos minä annan sinulle sitoumuksen jostain summasta, niin saat sillä rahoja joka pankista. No, eikö sitoumus ole rahaa? No! Ja missä laissa sanotaan, että käteinen on samaa kuin setelit? Silloin eivät yksityiset pankkisetelitkään ole käteistä! Häh?
— Kuinka suuri kantarahasto täytyy olla?
— Hyvin pieni! Ei pidä sitoa isoja kapitaaleja. Miljoona! Josta kolmesataatuhatta maksetaan käteistä ja loput suoritetaan sitoumuksilla!
— Mutta, mutta, mutta! Ne kolmesataatuhatta riksiä ovat kai seteleissä maksettavat!
— Voi, sinä suuri luoja! Seteleissä? Ei setelit ole rahaa! Jos on seteleitä, niin on hyvä, ellei ole, niin! No! Siksi täytyy innostuttaa pikkuihmisiä — vain niillä on seteleitä!
— Mutta suuret? Millä he maksavat?
— Osakkeilla, obligatsiooneilla, velkakirjoilla tietenkin. No, no, no! Se tulee sitten! Anna heidän vain merkitä, kyllä me sitten loput hoidamme!
— Mutta ainoastaan kolmesataatuhatta? Sen verranhan maksaa yksi ainoa suuri höyrylaiva? Jos nyt vakuutetaan tuhat höyrylaivaa?
— Tuhat? Ah! Neptunilla oli kahdeksan viidettätuhatta vakuutusta viime vuonna ja pysyi pystyssä!
— No, sen pahempi! No, entäs jos, jos menee kumoon…
— Niin suoritetaan!
— Suoritetaan!
— No, tehdään vararikko! Siksi sitä sanotaan! Ja mitä sitten, jos yhtiö tekee vararikon? Et sinä, en minä, eikä hän sitä tee! Mutta tavallisesti toimeenpannaan uusi osakkeiden merkintä, tai myöskin voidaan laskea liikkeeseen obligatsiooneja, jotka valtio voi sitten hyvästä hinnasta lunastaa huonojen aikojen tullessa.
— Siis, ei ole mitään vaaraa?
— Ei! Ja sitäpaitsi! Mitä vaaraa sinulla olisi? Onko sinulla äyriäkään? Ei! No! Onko minulla mitään vaaraa? Viisisataa riksiä! Minä, näes, en ota useampia kuin viisi osaketta! Ja viisisataa on minulle näin paljon!
Hän nuuskasi, ja niin oli asia selvä.
Tämä yhtiö syntyi, uskoipa sen tai oli uskomatta, ja jakoi näinä kymmenenä vuonna, jolloin se oli toiminut, 6, 10, 10, 11, 20, 11, 5, 10, 36 ja 20 prosenttia. Tapeltiin osakkeista ja liikkeen laajentamiseksi toimeenpantiin uusi merkintä, mutta heti sen jälkeen pidettiin yhtiökokous, ja sitä nyt Falkin piti selostaa Punahilkalle, jonka ylimääräinen selostaja hän oli.
Kun hän aurinkoisena kesäkuun iltapäivänä saapui Pieneen Pörssisaliin, vilisi siellä jo väkeä. Se oli loistava seura. Valtiomiehiä, neroja, oppineita, korkeimpia sotilas- ja sivilivirkamiehiä; virkapukuja, tohtorin hännystakkeja, rintatähtiä, komendöörinnauhoja, kaikki tänne kokoontuneina samasta suuresta yleisestä harrastuksesta: edistääkseen sitä ihmisrakasta laitosta, jota nimitetään merivakuutukseksi. Ja kysyttiin suurta rakkautta panemaan alttiiksi rahoja hätään joutuneiden vertaisten hyväksi, niiden, joita onnettomuus oli kohdannut, ja täällä oli rakkautta; niin paljoa rakkautta ei Falk milloinkaan ollut nähnyt koossa yhdellä kertaa! Hän melkein hämmästyi sitä, vaikka häneltä eivät harhaluulot vielä olleet peräti haihtuneet; mutta hän hämmästyi yhä enemmän, kun näki tuon pienen rentun, entisen sosiaalidemokraatin Struven ryömivän ympäri vilinässä kuin syöpäläisen, ja näki hänen kättään puristettavan, häntä olkapäähän taputettavan, hänelle nyökättävän ja korkeissa asemissa olevain henkilöiden häntä puhuttelevan. Erikoisesti huomasi hän, miten eräs vanhempi henkilö, jolla oli komendöörinnauha, häntä tervehti, jolloin Struve sentään punastui ja lymysi erään kirjaillun selän taa, osuen silloin tulemaan likelle Falkia, joka heti tarttui häneen kysyen, ketä hän tervehti.
Struven nolous kasvoi suuressa määrin ja käyttäen hyväkseen koko hävyttömyyttään hän vastasi: se sinun pitäisi tietää; hän oli presidentti kollegiossa virkamiesten palkanmaksua varten.
Sanottuaan tämän sai hän asiaa huoneen kauimpaan päähän, mutta niin nopeasti, että epäluulo valtasi Falkin: häpesiköhän tuo minun seuraani? Kunniaton henkilö häpeisi rehellisten ihmisten seuraa?
Nyt alkoi tuo loistava seura asettua paikoilleen. Mutta puheenjohtajan tuoli oli vielä tyhjä. Falk katseli ympärilleen etsien selostajien pöytää, ja nähdessään Struven ynnä Vanhoillisen selostajan istuvan pöydän ääressä sihteerin oikealla puolella, rohkaisi hän itsensä ja kulki loistavan kokouksen läpi; mutta juuri kun hän oli päässyt pöydän luo, pysähytti sihteeri hänet kysyen: "mistä lehdestä?"
Salissa syntyi hetken äänettömyys, ja pelokkaalla äänellä vastasi Falk: "Punahilkasta", sillä hän tunsi sihteerissä aktuaarion kollegiosta virkamiesten palkanmaksua varten.
Tukahutettu mutina kulki kautta kokouksen, jonka jälkeen sihteeri sanoi, äänekkäästi: "Herran paikka on tuolla". Hän viittasi ovelle päin, jossa todella oli pieni pöytä. Nyt käsitti Falk silmänräpäyksessä ja tunsi, mitä vanhoillinen merkitsee, ja mitä merkitsee sanomalehtimies, joka ei ole vanhoillinen, ja kiehuvin mielin hän kulki takaisin pilkallisesti nauravan joukon läpi; mutta kun hän mittaili sitä palavin katsein, kuin tahtoen haastaa sen taisteluun, tapasi hänen silmänsä toiset, kaukaa seinän luota, ja ne silmät, jotka olivat niin niiden kaltaiset, jotka nyt ovat sammuneet, mutta jotka kerran olivat katselleet häntä rakkaudella, olivat kiukusta viheriät ja tunkivat hänen lävitseen kuin neula, ja hän oli itkeä surusta nähdessään, miten veli voi katsoa veljeään.
Hän asettui vaatimattomalle paikalleen oven luo eikä mennyt tiehensä, vain sentähden, ettei tahtonut paeta. Pian herätti hänet näennäisestä levostaan eräs henkilö, joka oli tullut sisälle ja nyt tuuppasi häntä selkään päällystakkia riisuessaan, minkä jälkeen hänen tuolinsa alle asetettiin pari kalossia. Koko seurakunta tervehti sisälle tulevaa nousemalla ylös kuin yksi mies. Hän oli Merivakuutusosakeyhtiö Tritonin johtokunnan puheenjohtaja, mutta oli hän muutakin. Hän oli entinen maamarsalkka, vapaaherra, yksi Ruotsin akatemian kahdeksastatoista, ylhäisyys ja Kunink. Majesteetin ritarikunnan komendööri y.m. y.m.
Vasara paukahti ja puheenjohtaja kuiskasi äänettömän hiljaisuuden vallitessa seuraavan tervehdyksen (jonka äsken oli pitänyt eräässä kivihiiliosakeyhtiössä käsityökoulun huoneistossa):
"Hyvät herrat! Kaikista isänmaallisista ja ihmiskunnalle siunaustatuottavista yrityksistä lienevät harvat, jos harvatkaan, niin jaloja ja tarkotusperältään ihmisystävällisiä, kuin vakuutuslaitokset."
— Hyvä! Hyvä! kaikui kautta kokouksen, tekemättä mitään vaikutusta maamarsalkkaan.
"Mitä ihmiselämä muuta on kuin taistelua, taistelua elämästä ja kuolemasta, voitaisiin sanoa, luonnonvoimia vastaan, ja harvat meistä voinevat välttää joutumasta ennemmin tai myöhemmin niiden kanssa taisteluun".
— Hyvä!
"Kauan on ihminen, eritoten luonnontilassa ollessaan, ollut luonnonvoimien uhrina; leikkipallona, hansikkaana, jota on sinne tänne viskelty kuin ruokoa tuulessa! Niin ei enää ole laita! Ihminen on tehnyt vallankumouksen, verettömän vallankumouksen, ei sellaista, jonka kunniansa unohtaneet isänmaanpetturit muutamia kertoja ovat toimeenpanneet laillisia hallitsijoitaan vastaan, ei, vaan luontoa vastaan, hyvät herrat! Hän on julistanut sodan luonnonvoimia vastaan ja sanonut: tähän saakka menet, mutta et edemmäksi!"
— Hyvä! Hyvä! (Kättentaputusta.)
"Kauppias lähettää vesille laivansa, höyrylaivansa, prikinsä, kuunarinsa, parkkinsa, jahtinsa, mistä minä tiedän? Myrsky rikkoo hänen — niin! Kauppias sanoo: riko sinä vain! Ja kauppias ei ole hävinnyt mitään! Tämä on vakuutusaatteen suuri näkökanta eli idea! Ajatelkaamme, hyvät herrat, kauppias on julistanut sodan myrskyä vastaan — ja kauppias on voittanut."
Hyvähuutojen myrsky nosti voitonhymyn tuon suuren miehen huulille ja hän näytti siltä, kuin se myrsky olisi hänelle hyvin suloinen.
"Mutta, hyvät herrat! Me emme saa nimittää vakuutuslaitosta liikkeeksi! Se ei ole mikään liike; emme me ole mitään liikemiehiä, emme millään muotoa! Me olemme koonneet rahoja, jotka olemme valmiit panemaan alttiiksi, eikö niin, hyvät herrat?"
— Niin, niin!
"Me olemme koonneet rahoja, lausuin minä, varalle häntä varten, jota onnettomuus kohtaa; sillä se prosentti, yksi luulen ma, jonka hän antaa, siitä ei voi sanoa mitään kokoontuvan, siksi sitä aivan oikein nimitetään vakuutusmaksuksi, eipä suinkaan siten, että me tahtoisimme saada jotain maksua pienistä palveluksistamme, jotka me yksinomaan, pyydän puolestani sen lausua, teemme harrastuksesta, puhtaasta harrastuksesta — asiaa kohtaan, ja minä toistan, etten luule kenenkään epäilevän sitä, se ei tulisi kysymykseenkään, mutta en luule, että kukaan herroista tuntisi mitään tuskaa nähdessään sen, mitä hän on antanut kokoon ja mitä nyt tahdon sanoa osakkeiksi, käytettävän asian hyväksi."
— Ei! Ei!
"Suvaitseeko toimeenpaneva johtaja lukea vuosikertomuksen."
Johtaja nousi. Hän oli kalpea, kuin olisi ollut myrskyssä, hänen isot kalvostimensa onyx-nappineen tuskin voivat peittää vähäistä käden tutajamista, hänen viekkaat silmänsä koettivat hakea lohdutusta ja mielenlujuutta Smithin parrakkaista kasvoista, hän avasi takin ja antoi suuren paidanrinnustansa pullistua, aivan kuin hän valmistautuisi vastaanottamaan nuolisateen — ja sitten hän luki.
"Ihmeelliset ja arvaamattomat ovat todella Kaitselmuksen tiet —"
Kuullessaan sanan Kaitselmus kalpeni seurakunnasta hyvä joukko, mutta maamarsalkka nosti katseensa kattoon, ikäänkuin olisi valmis vastaanottamaan sen pahinta iskua (= 200 riksin tappiota).
"Äsken loppuunkulunut vakuutusvuosi on aikakirjoissa kauan oleva ikäänkuin ristinä niiden onnettomuuksien haudalla, jotka täydellisesti ovat pilkanneet viisaimmankin kaukonäköisyyttä ja nousseet yli varovaisimmankin arveluiden."
Maamarsalkka peitti silmänsä käsillään, aivan kuin olisi rukoillut, mutta Struve luuli, että valkoinen palomuuri heijasti, ja syöksi ylös laskeakseen alas kaihtimet, mutta sihteeri ehti ennen häntä.
Lukija joi lasillisen vettä. Tämä sai kärsimättömyyden leimahtamaan ilmi.
— Asiaan! Numeroihin!
Maamarsalkka otti pois kätensä ja hämmästyi huomatessaan olevan pimeämpää kuin äsken. Silmänräpäyksen nolous ja myrsky oli tulossa. Unohdettiin kaikki kunnioitus.
— Asiaan! Jatkakaa!
Johtajan täytyi sivuuttaa joukko kauniita sanoja ja käydä käsiksi itse kertomukseen.
"No niin, hyvät herrat, puhun lyhyesti!"
— Jatkakaa, hemmetissä!
Vasara paukahti. "Hyvät herrat!" Näissä ainoissa sanoissa: hyvät herrat oli niin paljon ritarihuonetta, että heti muistettiin, mihin kunnioitukseen oltiin itseään kohtaan velkapäät.
"Yhtiöllä on vuoden kuluessa ollut vastattavana pyörein luvuin 169 miljoonaa!"
— Oo — oo!
"Ja se on vakuutusmaksuja kantanut puolitoista miljoonaa."
— Hyvä!
(Falk teki tässä kiireimmän kautta pienen laskelman ja huomasi, että jos koko vakuutusmaksujen määrä, 1,5 miljoonaa, meni, ja koko kantarahasto, 1 miljoona [sellainen kuin se nyt oli] myöskin otettiin lukuun, niin jäisi jälelle noin 166 miljoonaa, joista yhtiö, hävyttömästi kyllä, väitti vastaavansa, ja hän alkoi käsittää, mitä tarkotettiin kaitselmuksen teillä.)
"Vahingonkorvauksia on yhtiön, valitettavasti kylläkin, täytynyt maksaa 1,728,670 riksiä 8 äyriä".
— Se on hävytöntä!
"Kuten näette, hyvät herrat, on kaitselmus…"
— Antakaa kaitselmuksen olla! Numerot! Numerot! Osingot!
"Tuskalla ja mieliharmilla en minä siis toimeenpanevana johtajana voi näissä epäedullisissa oloissa esittää muuta osingonjakoa kuin viisi prosenttia sisäänmaksetulle pääomalle."
Nyt puhkesi myrsky, jota ei mikään maailman kauppias voinut voittaa.
— Häpeällistä! Hävytöntä! Huijareita! Viisi prosenttia! Hyi perhana, silloinhan voi lahjottaa pois rahansa!
Mutta kuului myöskin ihmisystävällisempiä lausuntoja, kuten tällaisia: Pikku kapitalisti parat, joilla ei olla muuta kuin rahansa, millä elää! Mihin he joutuvat! Herra varjele, mikä onnettomuus! Tässä täytyy valtion tulla avuksi. Voi, voi!
Kun tuli mahdolliseksi jatkaa, luki johtaja hallinnon ylistyspuheet toimeenpanevalle johtajalle ja kaikille virkailijoille, jotka "vaivaa säästämättä ja erikoisella ahkeruudella ovat hoitaneet epäkiitollisia tehtäviä" j.n.e. Tämä vastaanotettiin suoralla, rehellisellä ivalla.
Sitten luettiin tilintarkastajien kertomus. He olivat (kun kaitselmusta taas oli jäsäytetty) huomanneet asiat kaikin puolin hyvin, jotteivät sanoisi huolellisesti, hoidetuiksi ja he olivat inventeerausta tehdessään havainneet kaikki takuusitoumukset oikeiksi (!), jonka vuoksi he puolsivat täydellistä vastuunvapautta hallitukselle, samalla lämpimästi tunnustamalla sen rehelliset ja vaivaloiset pyrkimykset.
Vastuunvapaus luonnollisesti myönnettiin. Sen jälkeen selitti toimeenpaneva johtaja, ettei hän katsonut voivansa vastaanottaa hänelle tulevaa osapalkkaa (100 riksiä), vaan tahtoi hän luovuttaa sen vararahaston vahvistamiseksi. Tämä otettiin kättentaputuksella ja naurulla vastaan. Lyhyen iltarukouksen jälkeen, s.o. kun oli nöyrästi pyydetty kaitselmusta tulevana vuonna antamaan 20 prosenttia, hajotti maamarsalkka vuosikokouksen.