KOLMASTOISTA LUKU.
Kohtalon sallimus.
Rouva Falk oli samana iltana, jolloin mies oli mennyt Tritonin kokoukseen, saanut kotiin uuden sinisen samettileningin, jolla hän nyt jo etukäteen aikoi suututtaa revisorin rouva Homania, joka asui vastapäätä, kadun toisella puolella. Eikä mikään ollut helpompaa ja yksinkertaisempaa, sillä hänen tarvitsi vain näyttäytyä ikkunassa — ja siihen hänellä oli tuhansia syitä, tarkastellessaan niitä kotivalmistuksia, joilla hän "musertaisi" vieraansa, joita hän odotti saapuvan kello seitsemältä. Lastenseimi Betlehemin johtokunta nimittäin kokoontuisi tarkastamaan ensimmäistä kuukausikertomusta, ja kun johtokuntaan kuuluivat: revisorin rouva Homan, jonka mies, rouva Falkin mielestä, oli ylpeä, siksi että oli virkamies, hänen armonsa rouva Rehnhjelm, joka oli ylpeä sentähden, että oli aatelia, ja pastori Skåre, joka oli kotisaarnaaja kaikissa hienoissa perheissä ja piti siksi muserrettaman, niin oli koko johtokunta muserrettava niin suurenmoisella ja rakastettavalla tavalla kuin suinkin. Näytelmä oli pantu alulle jo varemmin suurissa kutsuissa, jolloin kaikki vanhat huonekalut, joilla ei ollut vanhuuden tahi taidearvoa, oli hylätty ja korvattu häikäisevän uusilla. Esiintyviä henkilöitä hoitelisi rouva kokouksen loppuun saakka, jolloin sitä häiritsisi Falk, joka saapuisi kotiin jonkun amiraalin seurassa — hän oli luvannut vaimolleen amiraalin, virkapuvussa ja kunniamerkit rinnassa — ja sitten Falk ja amiraali pyytäisivät päästä seimen maksaviksi jäseniksi ja Falk samalla lahjottaisi jonkun määrän siitä voitosta, jonka hän niin ansaitsemattomasti oli saanut Triton yhtiön osinkojen jaossa.
Rouva oli lopettanut askareensa ikkunan luona ja järjesti nyt helmiäisillä kirjailtua jakarandaista pöytää, jonka ääressä kertomuksen korehtuuri luettaisiin. Hän pyyhki pölyn agaatti-mustepullosta, asetti hopeaiset kynävarret kilpikonnan-luiseen pitimeen, käänsi krysoprassi-vartisen sinetin siten, ettei porvarillista leimaa näkyisi, ravisti varovasti hienoimmasta teräslangasta valmistettua rahalipasta, jotta muutamien sinne pistettyjen arvopaperien (hänen käsikassansa) numerot voi lukea, ja jakoi sitten viimeiset käskynsä palvelijalle, joka oli juhlapuvussa. Ja sitten istui hän salonkiin huolettomaan asentoon, jossa hänet sitten yllättäisi ilmotus ystävättärensä revisorskan tulosta, joka kyllä saapuisi ensiksi — ja sen hän tekikin. Ja rouva Falk syleili Evelyniä ja suuteli häntä poskelle, ja rouva Homan syleili Eugenietä, joka otti hänet vastaan ruokasalin kohdalla, jossa hän tätä pidätti, kysyäkseen tämän neuvoa uuden kaluston suhteen. Ja revisorin rouva ei tahtonut viipyä linnotusmaisen Kaarle XII:nnen aikuisen tammikaapin ääreen eikä nähdä sen korkeita japanilaisia maljakoita, koska tunsi itsensä siitä muserretuksi, vaan hän kääntyi kynttiläkruunuun päin, joka oli hänestä liian uudenaikainen, ja ruokapöytään, joka ei ollut samaa kuosia; sitäpaitsi hänen mielestään ei öljyväripainoksilla ollut mitään tekemistä vanhojen perhemuotokuvien joukossa ja hän tarvitsi hyvän aikaa selittääkseen erotusta öljymaalauksen ja öljyväripainoksen välillä. Rouva Falk töytäsi kaikkiin huonekalun kulmauksiin herättääkseen ystävättären huomiota uuden samettileninkinsä kahinalla, mutta onnistumatta. Hän kysyi ystävättäreltä, mitä hän pitää salongin uudesta brysselimatosta, ja tämän mielestä se oli verhoihin verraten väreiltään räikeä, josta rouva suuttui ja lakkasi kysymästä.
Istuuduttiin salonkipöydän ääreen ja alettiin heti käyttää hyväkseen pelastusrenkaita — valokuvia, luettavaksi kelpaamattomia runokirjoja ja muuta sellaista. Pieni paperilehti osui revisorin rouvan käsiin; se oli kultareunuksista ruusupaperia ja otsikko kuului: "Tukkukauppias Nicolaus Falkille, hänen täyttäessään neljäkymmentä vuotta."
— Ah, kas tuossa on se runo, joka luettiin kutsuissa. Kuka sen nyt taas onkaan kirjottanut?
— Oo, hän on eräs kyky, joka on hyvä ystävä mieheni kanssa. Hänen nimensä on Nyström.
— Hm! Kummallista, ettei sitä nimeä ole kuultu! Sellainen kyky! Mutta miks'emme saaneet nähdä häntä juhlassa?
— Hän oli valitettavasti sairaana, rakkaani, joten hän ei voinut tulla.
— Vai niin! No, rakkahin Eugenie, lankosi laitahan on hyvin surkea!
Hän on niin huonoilla jäljillä!
— Elä puhu hänestä; se on häpeä ja suru koko perheelle, jotta ihan hirvittää!
— Niin, tiedätkös, kutsuissa oli tosiaankin oikein ikävää, kun ihmiset tulivat kysymään hänestä minulta. Niin, rakkahin Eugenie, minä oikein häpesin sinun puolestasi…
Tämä oli Kaarle XII:nnen aikuisesta kaapista ja japanilaisista maljakoista, ajatteli revisorska.
— Minun puolestani? Oo, pyydän, minun mieheni, kai tarkotat? iski rouva Falk.
— No, se kai on samantekevä, otaksun ma!
— Ei suinkaan! Minä en suinkaan aio vastata kaikista heittiöistä, joiden kanssa mieheni suvaitsee olla sukua!
— Voi, miten suuri vahinko, että vanhempasikin osuivat olemaan sairaana viime kutsujen aikana. Kuinka rakas pappasi nyt jaksaa?
— Kiitos, sangen hyvin! Sinä olet luonteeltasi niin kiltti ja huolehtiva, näen mä.
— No niin, eikö tule ajatella muitakin kuin itseään! Onko hän hyvin kivuloinen, tuo vanhus — miksi saan häntä kutsua?
— Kapteeniksi, jos suvaitset!
— Kapteeniksi? Minä aivan olen muistelevinani, että sanottiin hänen olevan — nimipäällikkö, mutta se mahtanee olla samaa. Eikä kukaan tytöistäkään ollut sinä iltana mukana.
Se oli brysselimatosta, arveli revisorska.
— Ei! He ovat niin oikullisia, että heistä ei koskaan voi olla varma.
Rouva Falk katseli läpi koko albuminsa, niin että selkämys natisi. Hän oli aivan punainen kiukusta.
— Kuules, pikku Eugenie, jatkoi hän, mikä oli sen epämiellyttävän herran nimi, joka luki tuon runon sinä iltana?
— Tarkotat Leviniä, kuninkaallista sihteeriä Leviniä; hän on mieheni läheisin ystävä.
— Oo, todellakin. Hm! Kuinka ihmeellistä! Mieheni on revisori samassa virastossa, jossa hän on notario, enkä minä suinkaan tahdo pahottaa mieltäsi tai sanoa mitään ikävää; sellaista en sano ihmisille koskaan; mieheni väittää, että hänen asiansa ovat hyvin huonossa kunnossa, niin että hän ei suinkaan ole mikään sopiva seura miehellesi.
— Sanooko hän niin? Se on asia, jota en tunne, ja johon en sekaannukaan, ja sanon sinulle, rakas Evelyn, etten minä koskaan puutu mieheni asioihin, joskin tapaa sellaisia ihmisiä, jotka niin tekevät.
— Suo anteeksi, rakkaani, mutta luulin tekeväni sinulle palveluksen puhumalla asiasta!
Se oli kynttiläkruunusta ja ruokapöydästä! Jäljellä oli samettileninki!
— No, jatkoi taas tuo hyvä revisorska, sinun lankosihan taitaa olla, mikäli olen kuullut…
— Sääli minun tunteitani eläkä puhu rappiolle joutuneesta ihmisestä!
— Onko hän todellakin joutunut rappiolle! Olin kuullut, että hän seurustelee mitä huonoimpien ihmisten kanssa, mitä voi nähdä…
Tässä rouva Falkia armahdettiin, sillä palvelija ilmotti hänen armonsa rouva Rehnhjelmin.
Oi, kuinka hän oli tervetullut! Oi, miten rakastettava hän oli, kun soi heille sen kunnian!
Ja rakastettava hän todella oli, tuo vanha hyväntahtoisen näköinen nainen, jollainen ainoastaan se voi olla, joka on käynyt myrskyjen läpi todellisella rohkeudella.
— No, rakas rouva Falk, sanoi hänen armonsa, istuuduttuaan: minä voin tervehtiä teitä lankomieheltänne!
Rouva Falk ihmetteli, mitä pahaa hän tälle ihmiselle oli tehnyt, koska hänkin alkoi pistellä, ja hän vastasi vääryyttä kärsineen äänellä — vai niin!
— Oi, hän on niin rakastettava nuori mies; hän oli tervehtimässä tänään veljenpoikaani; he ovat hyviä ystäviä! Oi, hän on oikein erinomainen nuori mies.
— Niin, eikö olekin? puuttui puheeseen revisorska, joka ei koskaan jäänyt rintamamuutoksista pois. Me olemme juuri puhelleet hänestä.
— Vai niin! Ja mitä enin hänessä ihailen, niin hänen rohkeuttaan antautua sellaiselle uralle, jolla helposti joutuu karille, mutta sitä ei hänen suhteensa tarvitse pelätä, sillä hänellä on luonteenlujuutta ja periaatteita; eikö teidänkin mielestänne, rouva Falk?
— Kyllä, kyllä minä aina niin olen sanonut, mutta mieheni ei ole ollut samaa mieltä.
— Voi, sinun miehesi, sanoi revisorska, hänellä on aina omat tuumansa.
— Vai niin, vai seurustelee hän teidän armonne veljenpojan kanssa? jatkoi rouva Falk kiihkeästi.
— Kyllä, heitä on pieni seura, johon kuuluu taiteilijoitakin. Tehän luitte kai nuoresta Sellénistä, jonka taulun Hänen Majesteettinsä osti.
— Kyllä, me olimme näyttelyssä ja näimme sen. Kuuluuko hänkin siihen?
— Kuuluu kyllä. Heillä taitaa olla joskus hyvin vaikeatkin olot, noilla nuorilla miehillä, kuten nuorilla miehillä enimmäkseen, kun heidän täytyy työskennellä päästäkseen eteenpäin tässä maailmassa.
— Hänhän taitaa olla runoilija, tuo lankosi, sanoi revisorska.
— On, luullakseni; hm, hän kirjottaa erinomaisesti; sai tässä muuanna vuonna akatemian palkinnon, ja hänestä kyllä vielä aikaa myöten tulee jotain suurta, vastasi rouva Falk täysin vakuuttavasti.
— Niin, enkös minä sitä ole aina sanonut, vahvisti revisorska.
Ja nyt käytiin huutokauppaa Arvid Falkin erinomaisuudella, niin että hän oli jo maineen temppelissä, kun palvelija ilmotti pastori Skåren. Tämä astui sisälle nopein askelin ja tervehti pikaisesti naisia.
— Pyydän anteeksi, että tulen niin myöhään, mutta minulla ei ole montakaan minuuttia aikaa; minun täytyy mennä kokoukseen kreivitär Fabelkrantzin luo kello puoli yhdeksän ja tulen suoraan toimestani.
— Voi, että herra pastorin on niin kiire!
— Niin, minun laaja toimeni ei suo minulle koskaan rauhaa. Ehkä siis heti ryhdymme asioihin käsiksi.
Palvelija toi sisälle virvokkeita.
— Suvaitseeko herra pastori kupin teetä, ennenkuin alotamme? kysyi emäntä, joka jälleen tunsi pettymyksen mielipahaa.
Pastori heitti silmäyksen tarjottimen yli.
— Kiitos, ei; koska on punssia, niin maistan sitä. Olen ottanut tavakseni, hyvät naiset, etten koskaan halua olla ulkonaisessa elämässäni kanssaihmisiäni huomattavampi. Kaikki ihmiset juovat punssia, minä tätä juomaa en rakasta, mutta en halua, että maailma sanoisi, että olen parempi kuin se itse, ja ulkokultaisuus on pahe, jota minä inhoan! Saanko luvan lukea asiakirjat?
Hän istuutui kirjotuspöydän ääreen, kastoi kynän ja alkoi:
"Toukokuussa lastenseimi Betlehemille tulleita lahjoja, joista hallinto täten tekee tilin." Allekirjoittanut "Eugenie Falk."
— Syntynyt, jos saan luvan kysyä…
— Ah, ei sitä tarvita, vakuutti rouva Falk.
"Evelyn Homan."
— Syntynyt, jos saan luvan…
— von Bähr, hyvä herra pastori!
"Antoinette Rehnhjelm."
— Syntynyt, teidän armonne…
— Rehnhjelm, herra pastori.
— Aa, se on totta, naimisissa serkkunsa kanssa, mies kuollut, lapseton! Jatkakaamme! "Saatu…"
Yleinen (melkein yleinen) hämminki!
— Mutta, väitti revisorska, eikö herra pastori pane siihen nimeään?
— Minä pelkään niin ulkokultaisuutta, hyvät naiset, mutta jos niin haluatte! Olkoon menneeksi!
"Nathanael Skåre."
— Maljanne, herra pastori; juokaa vähän, jos suvaitsette, ennenkuin alotatte, selitti emäntä huulillaan suloinen hymy, joka heti sammui, kun hän näki, että pastorin lasi oli tyhjä, jonka takia hän riensi sitä täyttämään.
— Kiitän, hyvä rouva, mutta ei saa pitää liian kovaa kiirettä!
Alotamme siis! Suvaitsetteko seurata käsikirjotusta!
"Saatuja lahjoja: Hänen majesteettinsa kuningatar: 40 riksiä. Kreivitär v. Fabelkrantz: 5 riksiä ja yksi pari villasukkia. Tukkukauppias Schalin: 2 riksiä, puntti kirjekuoria, kuusi lyijykynää ja pullo mustetta. Neiti Amanda Libert: pullo hajuvettä. Neiti Anna Feif: yhdet kalvostimet. Pikku Calle: 25 äyriä säästöpankistaan. Neitsyt Johanna Pettersson: puoli tusinaa pyyheliinoja. Neiti Emilie Björn: uusi testamentti. Ruokatavarakauppias Persson: pussi kauraryyniä, nelikko perunoita ja pullo hillosipulia. Kauppias Scheike: 2 paria villaisia alushou…"
— Hyvä herrasväki! keskeytti hänen armonsa. Saanko luvan kysyä: onko tarkotus, että tämä painetetaan?
— On, tietystikin! vastasi pastori.
— Silloin pyydän minä erota johtokunnasta.
— Uskotteko siis, teidän armonne, että seura voisi pysyä pystössä vapaaehtoisilla lahjotuksilla, ellei lahjottajien nimiä painettaisi? Pois se!
— Ja hyväntekeväisyyden tulee siis antaa loistetta ja kunniaa mitä halpamielisimmälle turhamaisuudelle!
— Pois se! Ei niin! Turhamaisuus on pahasta, aivan niin; me käännämme pahan hyväksi, me muutamme sen hyväntekeväisyydeksi, eikö ole hyvä niin?
— On kyllä, mutta emme saa kutsua viheliäistä asiaa kauniilla nimellä; se on ulkokultaisuutta!
— Hänen armonsa on ankara! Sanassa sanotaan, että ihmisen tulee olla anteeksiantavainen; antakaa heille anteeksi heidän turhamaisuutensa!
— Niin, herra pastori, minä annan anteeksi heille, mutta en itselleni! Että toimettomat naiset huvittelevat itseään hyväntekeväisyydellä, se on anteeksiannettavaa, se on hyvä, mutta että he nimittävät kauniiksi teoksi sitä, joka heille on ainoastaan huvitusta, suurempaa huvitusta kuin mikään muu, senvuoksi että siinä on julkisuuden viehätystä, suurimman julkisuuden, mitä on olemassa, nimittäin painosta julkaisemisen, se on häpeällistä.
— Vai niin, puuttui rouva Falk hirvittävän loogillisuutensa koko voimalla puheeseen; tarkottaako hänen armonsa, että hyväntekeväisyys on häpeällistä?
— En, pikku ystäväni, mutta se, että painetaan, että on lahjotettu pari villasukkia, se minun mielestäni on häpeällistä.
— No, mutta villasukkaparin lahjottaminen on kai hyväntekeväisyyttä, siis hyväntekeväisyys on häpeällistä…
— Ei, vaan sen painattaminen, lapsukaiseni; teidän pitää kuunnella, mitä minä sanon, oikaisi hänen armonsa itsepäistä emäntää, joka ei sittenkään antautunut, vaan jatkoi:
— Vai niin, painattaminen on häpeällistä! No, mutta raamattuhan on painettu, siis senkin painattaminen on häpeällistä…
— Onko herra pastori hyvä ja jatkaa asiakirjojen lukemista, keskeytti hänen armonsa, hieman loukkautuneena siitä epähienosta tavasta, jolla emäntä tuhmuuksiaan puolusti, mutta tämä ei sittenkään antanut perään.
— Vai niin, hänen armonsa katsoo arvoaan alentavaksi vaihtaa mielipiteitä niin vähäpätöisen henkilön kanssa kuin minä olen…
— En, lapseni, mutta pitäkää te mielipiteenne; minä en halua vaihtaa.
— Sanotaanko tätä keskusteluksi, jos saan luvan kysyä? Ehkä pastori tahtoo olla niin hyvä ja selittää meille, voidaanko sitä nimittää keskustelemiseksi, kun toinen puolue kieltäytyy vastaamasta toisen todisteluihin?
— Parahin rouva Falk, tätä kylläkään ei voida sanoa keskustelemiseksi, vastasi pastori kaksimielisesti hymyillen, mikä oli vähältä saada rouva Falkin itkemään. Mutta elkäämme tärvelkö hyvää asiaa riidalla, hyvät naiset. Me siirrämme painattamisen siksi, kunnes rahasto karttuu suuremmaksi. Olemme nähneet tämän nuoren yrityksen itävän kuni siemenen ja olemme nähneet, kuinka moni hyväntahtoinen käsi on halukas tätä nuorta taimea hoitamaan; mutta meidän täytyy ajatella tulevaisuutta. Seuralla on rahasto; tätä rahastoa täytyy hoitaa, meidän on toisin sanoen ajateltava, mistä voisimme saada hoitajan, käytännöllisen miehen, joka voi myydä kertyneet tavarat ja muuttaa ne rahaksi; meidän täytyy toisin sanoen valita kamreeri. Sellaista henkilöä, pelkään minä, emme voi saada ilman rahallista uhrausta — ja mitä ihminen saa ilman sellaista uhrausta? Onko arvoisilla naisilla ehdotettavana sopivaa henkilöä mainittuun toimeen?
Ei, sitä naiset eivät olleet ajatelleet.
— No, silloin saanen minä ehdottaa erään nuoren miehen, jolla on vakavat mielipiteet, ja jonka luulen sopivan. Onko johtokunnalla mitään sitä vastaan, että notario Eklund valitaan seimen kamreeriksi kohtuullista palkkiota vastaan?
Ei, sitä vastaan ei naisilla ollut mitään, varsinkin koska pastori Skåre häntä suositteli, ja sen pastori Skåre voi tehdä sitä mieluummin, koska notario oli hänen läheinen sukulaisensa. Ja niin seura sai kamreerin, kuudensadan riksin palkkiota nauttivan.
— Hyvät naiset, puhui pastori, voimmeko katsoa työskennelleemme kylliksi viinamäessä tänä päivänä?
Hiljaisuus. Rouva Falk silmää ovelle, eikö mies jo tule.
— Minun aikani on täperällä, ja huomaan, etten enää voi viipyä. Onko kellään mitään lisättävää? — Ei! — Rukoillen Jumalan apua yrityksellemme, joka niin kauniisti on alkanut, toivon minä meille kaikille armoa ja siunausta, enkä voi tehdä sitä paremmilla sanoilla kuin hän itse meille on opettanut, opettaessaan meidät rukoilemaan Abba, rakas Isä, Isä meidän…
Hän vaikeni, kuin hän olisi pelännyt kuulla omaa ääntään, ja seura peitti kasvonsa käsiinsä, ikäänkuin olisivat hävenneet katsoa toisiaan silmiin. Äänettömyys tuli pitkä, pitempi kuin saattoi odottaa; siitä tuli liian pitkä, mutta kukaan ei uskaltanut sitä lopettaa; tirkistettiin sormien lomitse, eikö joku alkaisi liikkua, kun kiivas soitto eteisessä vetäisi seuran taasen maan päälle.
Pastori otti hattunsa, joi lasinsa pohjaan ja hän muistutti hieman sellaista, joka aikoo hiipiä tiehensä. Rouva Falk säteili, sillä nyt tulisi muserrus, ja kosto, ja hyvitys, ja pirteä tuli säteili hänen silmistään.
Ja kosto tuli ja muserrus myöskin, sillä palvelija toi kirjeen, jonka huomattiin olevan mieheltä ja se sisälsi — sitä eivät vieraat saaneet tietää, mutta näkivät tarpeeksi, selittääkseen heti, etteivät he kauemmin tahdo vaivata, ja että heitä kotona odotetaan.
Hänen armonsa, joka mielellään tahtoi jäädä rauhottamaan nuorta rouvaa, jonka ulkomuoto ilmaisi suurta levottomuutta ja mielipahaa, ei kuitenkaan saanut siihen kehotusta, vaan hänelle päinvastoin osotettiin niin silmäänpistävää huomiota saamaan päällysvaatteet ylleen, että näytti siltä, kuin tahdottaisiin hänet nähdä kadulla niin pian kuin suinkin.
Erottiin koko lailla hämillään, askeleet kaikuivat rappusissa, ja poismenijät voivat päättää hermostuneista nykäyksistä lukossa, joka suljettiin heidän jälkeensä, että emäntä parka kaihosi yksinäisyyttä päästääkseen tunteensa valloilleen. Ja sen hän teki. Jäätyään suuriin huoneisiin yksikseen purskahti hän hillittömään itkuun; mutta ne eivät olleet niitä kyyneliä, jotka putoavat kuin toukokuun sade vanhaan, tomuuttuneeseen sydämeen, vaan kiukun ja vihan sappi nyt himmensi sielun peilit ja sitten tippui alas ja söi kuin happo terveyden ja nuoruuden ruusuja.