NELJÄSTOISTA LUKU.
Absinttia.
Kuuma iltapäiväaurinko paahtoi katukiviä suuressa X-köpingin vuorikuntakaupungissa. Kaupunginkellarin salissa oli vielä äänetöntä ja hiljaista; kuusenhavut lattialla tuoksusivat hautajaisilta; asteisiin jaetut likööripullot seisoivat osastoissaan ja vetivät päivällisunta vastapäätä viinapulloja, jotka, komendöörinketjut kaulassaan, olivat saaneet lomaa iltaan saakka; Moran-kello, joka ei koskaan saanut nukkua päivällisunta, seisoi siinä seinää vasten pitkänä kuin mikäkin nahjus ja vähittäin möi aikaa, samalla kun se näytti lukevan valtavaa teatteriohjelmaa, joka oli lävistetty viereiseen vaatenaulakkoon; sali oli hyvin pitkä ja kapea ja molemmilla pitkillä seinämillä oli koivuisia pöytiä, jotka pistivät ulospäin seinästä, jotta sali näytti tallilta, nelijalkaiset pöydät kun kävivät seinään sidotuista hevosista, joiden takapuolet olivat saliin päin; mutta nyt nukkuivat kaikki, tuon ja tämän takajalka hieman maasta koholla, sillä lattia oli koko lailla kuoppainen, ja että ne nukkuivat, sen saattoi nähdä siitä, että kärpäset kuljeskelivat häiritsemättä pitkin niiden selkää; mutta kuusitoista-vuotias viinuri, joka istui nojaten Moran nahjukseen, teatteriohjelman vieressä, hän ei nukkunut, sillä hän huitasi aika ajoittain valkoisella esiliinallaan kärpäsiä, jotka äsken olivat olleet kyökissä syömässä päivällistä ja nyt ruvenneet leikkimään, ja sitten vaipui hän taasen nojaamaan korvaansa Moran-miehen suurta vatsaa vasten, aivan kuin olisi ottanut selville, mitä tämä oli syönyt päivälliseksi. Ja sen hän oli saapa kohta tietää, sillä nyt tuota pitkää roikaletta nikotti ja täsmälleen neljän minuutin kuluttua nikotti häntä taas ja sitten alkoi hänen suuressa ruumiissaan ratista ja päristä, niin että poika ponnahti pystöön ja kuuli, miten se kauheasti koristen äänsi kuusi kertaa perätysten, sitten taasen palatakseen työhönsä ja hiljaisuuteen.
Mutta poika sai mennä työhönsä, ja hän teki nyt kierroksen tallissaan, suki konejaan esiliinalla ja järjesti, aivan kuin olisi odottanut vieraita. Hän asetti tulitikkuja eräälle pöydälle kauas salin perälle, mistä katsoja voi silmäyksillään pommittaa koko salia. Tulitikkujen viereen asetti hän pullon absinttia ja kaksi lasia, liköörilasin ja juomalasin. Sitten meni hän kaivolle ja toi suuren juomakannullisen vettä ja asetti sen tulenarkojen esineiden viereen pöydälle ja sitten käveli hän muutamia kertoja lattialla, asettuen mitä odottamattomimpiin asentoihin aivan kuin olisi jotakuta matkinut. Nyt seisoi hän käsivarret ristissä rinnalla, pää riipuksissa ja vasen jalka ojossa ja heitteli haukansilmäyksiä seinien raapiutuneisiin papereihin; nyt seisoi hän sääret ristissä, oikean käden rystyset pöydänlaidalla, ja hypisteli vasemmalla kädellään portterilangasta tehtyä lorgnettia, jonka läpitse hän ivallisesti tarkasteli kattolistoja, kun ovi aukeni ja viisineljättä-vuotias mies astui sisään varmana, kuin hän olisi tullut omaan kotiinsa. Hänen parrattomat kasvonsa olivat jyrkkäpiirteiset, kuten niiden, jotka ahkerasti harjottavat naamalihaksiaan ja mitä huomaa ainoastaan näyttelijöissä sekä lisäksi yhdellä yhteiskuntaluokalla; näki kaikki lihakset ja suonisiteet tumman parransängen varjostaman ihon läpi, mutta ei nähnyt sitä kurjaa lankajärjestelmää, joka panee liikkeelle nämä hienot koskettimet, sillä hän ei ollut mikään tavallinen klaveeri, joka kaipaa pedaalia. Korkea otsa, kapeahko, painuneine ohimoineen, kohosi kuni oikea korinttilainen pylväänpää, ja sitä myöten köyntelivät mustat, järjestymättömät hiuskiharat kuin villit kasvit, joiden välissä riippui pieniä, suoria käärmeitä ja ikäänkuin koettivat ylettyä silmäkuoppiin asti, jonne eivät koskaan päässeet. Hänen suuret, tummat silmänsä näyttivät lepotilassa ollessaan lempeiltä ja surevilta, mutta hän osasi niillä laukaistakin ja silloin olivat terät kuin revolverin suut.
Hän istuutui kuntoon-pannun pöydän ääreen ja katsahti huolestunein ilmein vesikannua.
— Miksi sinä aina asetat esille vettä, Gustaf?
— Siksi, ett'ette, herra Falander, syty palamaan.
— Mitä se sinua liikuttaa, jos minä palan! Enkö saa sitä tehdä, jos tahdon!
— Älkää nyt, herra Falander, olko nihilisti tänään!
— Nihilisti! Kuka sinulle tuon sanan on opettanut? Mistä sen olet saanut? Oletko hullu, poika? Sano!
Hän nousi pöydästä ja ampui pari laukausta tummista revolvereistaan.
Gustaf mykistyi pelosta ja hämmästyksestä, nähdessään ilmeen näyttelijän kasvoissa.
— No, vastaa poika, mistä sait tuon sanan?
— Se oli herra Montanus, joka sen sanoi eräänä päivänä, kun hän oli
Träskålasta käymässä täällä, vastasi Gustaf pelokkaana.
— Vai Montanus! jatkoi synkkä mies ja istui taas. Montanus on minun miehiäni; hän on mies, joka ymmärtää. Kuules, Gustaf, sinä voit aivan hyvin sanoa minulle, millä nimellä, liikanimellä, ymmärräthän, tämä teatterisotku minua kutsuu. Kas niin! Elä pelkää!
— En, se on niin ruma, että en minä sitä tahdo sanoa.
— Miks'et tahdo, kun niin vähällä voit minua ilahuttaa. Enkö minä sinunkin mielestäsi tarvitse jotain huvituksekseni? Näytänkö minä niin hiton iloiselta? Sano vaan! Miten he sanovat kysyessään, olenko minä käynyt täällä? Eivätkö he sano näin: 'Onko…
— Piru…
— Ahaa! Piru? Se on hyvä nimi. No, luuletko, että he vihaavat minua?
— Kyllä, tavattomasti!
— Hyvä! Mutta miksi? Olenko minä tehnyt heille mitään pahaa?
— Ette, sitä en voi sanoa!
— En ole, niin luulisin minäkin!
— Mutta he sanovat, että te, herra Falander, olette tärvellyt ihmisiä!
— Tärvellyt?
— Niin, he sanovat, että herra Falander on tärvellyt minut, senvuoksi, että minusta on kaikki vanhaa!
— Hm, hm! Onko sinulla tapana sanoa heille, että heidän sukkeluutensa ovat vanhoja?
— On, kaikki, mitä he sanovat, on sitäpaitsi vanhaa; he ovat niin vanhoja kaikki tyynni, että aivan iljettää!
— Soo! Eikö sinusta ole vanhaa olla tarjoilijakin?
— On, tietysti se on; vanhaa on elää, vanhaa kuolla, kaikki on vanhaa — ei — ei — näyttelijäksi tuleminen!
— On kyllä, ystäväiseni, se se on kaikista vanhinta. Ole vaiti nyt, niin saan huumata itseni!
Hän joi absinttinsa ja vaipui selkäkenoon, pää vasten seinää, jossa näkyi pitkä ruskea raita siinä kohdin, missä savu hänen sikaristaan oli noussut niiden kuuden pitkän vuoden varrella, joina hän täällä oli istunut. Auringonsäteet tunkivat ikkunasta huoneeseen, mutta suuret haavat, joitten kevyitä lehtiä iltatuuli leyhytteli, siivilöivät ne ensin, niin että pitkälle seinälle syntyvä varjo muodosti liikkuvan verkon, jonka alimpaan nurkkaan synkän miehen pää, epäjärjestyksessä olevine kiharoineen, loi varjon, joka näytti suurelta hämähäkiltä.
Gustaf oli jälleen istuutunut kuuntelemaan Moran-miestä ja pysyi nihilistisesti hiljaa katsellessaan, kuinka kärpäset tanssivat piiritanssia argandilaisen kattolampun ympärillä.
— Gustaf! kuului hämähäkinverkosta.
— Niin, kaikui kellokaapista!
— Elävätkö vanhempasi?
— Eivät, senhän herra Falander tietää.
— Se on onneksi sinulle se!
Pitkä äänettömyys.
— Gustaf!
— Jaha!
— Saatko nukkua öisin?
— Mitä tarkotatte, herra Falander? vastasi Gustaf ja punastui.
— Sitä, mitä sanon!
— Tietysti minä saan! Miksi en saisi?
— Miksi tahdot ruveta näyttelijäksi?
— Sitä en voi sanoa! Luulen, että tulisin onnelliseksi.
— Etkö nyt ole onnellinen?
- Sitä en tiedä! En luule ainakaan!
— Onko herra Rehnhjelm ollut täällä, sen jälkeen kuin tuli?
— Ei, ei ole ollut, mutta hän sanoi tulevansa tapaamaan herra
Falanderia näihin aikoihin.
Pitkä äänettömyys; jonka jälkeen ovi aukenee ja varjo syntyy suureen verkkoon, joka heiluu, jolloin hämähäkki tekee nurkassa äkillisen liikkeen.
— Se on herra Rehnhjelm! sanoo synkkä pää.
— Herra Falander?
— Tervetuloa! Olette etsinyt minua jo varemmin tänään?
— Niin olen, tulin kaupunkiin päivällä ja koetin heti saada tavata teitä. Te arvaatte asiani; aion pyrkiä teatteriin.
— Oo! Todellakin! Se ihmetyttää minua!
— Ihmetyttääkö se teitä?
— Kyllä, ihmetyttää se! Mutta miksi niin ollen tulette ensin minun luokseni?
— Siksi, kun tiedän, että te olette etevin näyttelijä, ja siksi, että eräs yhteinen tuttavamme, kuvanveistäjä Montanus, suositteli minulle teitä erinomaisena henkilönä.
— Vai niin, onko hän? Mitä minä siis voin tehdä puolestanne?
— Antaa minulle neuvon!
— Suvaitsetteko istua pöytääni?
— Kiitän, jos saan olla isäntänä.
— Sitä en voi sallia…
— Omasta puolestani, ellei teillä ole mitään sitä vastaan?
— Kuten suvaitsette! — Pyydätte neuvoa? Hm! Tahdotteko vilpittömän neuvon? Tietysti tahdotte! Mutta kuunnelkaa silloin ja ottakaa se todeksi, minkä teille sanon, elkääkä koskaan unohtako, että niin ja niin minä sanoin tänä päivänä, sillä minä olen ikäänkuin vastuunalainen siitä, mitä sanon.
— No! Sanokaa mielipiteenne, olen valmis!
— Oletteko käskenyt valjastaa hevoset? Ette! Tehkää se siis, ja matkustakaa kotiin takaisin.
— Olenko minä siis teidän mielestänne kelpaamaton näyttelijäksi?
— Ette, ette suinkaan! Minun mielestäni ei kukaan ole siihen kelpaamaton! Päinvastoin! Kaikilla ihmisillä on enemmän tai vähemmän taipumuksia näyttelemään ihmisiä!
— Noo?
— Voi, se on aivan toista, kuin mitä te aavistatte! Te olette nuori, verenne on liikkeessä, tunnette tuhansia kuvia, kauniita, heleitä kuin satukirjoissa, ryömivän sikinsokin aivoissanne, mutta te ette tahdo niitä kätkeä, tahdotte saada ne valoon, kantaa niitä käsillänne ja näyttää niitä, ennen kaikkea näyttää niitä maailmalle ja tuntea siitä suurta iloa — eikö totta?
— Kyllä, kyllä! Te lausutte julki minun ajatukseni!
— Minä oletin nyt paraimman ja tavallisimman tapauksen, sillä minä en kaikkeen etsi huonoja syitä, vaikkakin minä ajattelen hyvin alhaista — melkein kaikesta! No hyvä, tämä halu on niin voimakas, että te tahtoisitte kärsiä hätää ja nöyryytystä, antaa vampyyrien itseänne imeä, menettää kansalaisluottamuksenne, tehdä vararikon, joutua perikatoon … mieluummin kuin peräytyä! Eikö totta?
— Kyllä! Voi, miten hyvin te minut tunnette!
— Tunsin kerran erään nuoren miehen — nyt en enää häntä tunne, sillä hän on niin muuttunut! Hän oli viisitoista-vuotias päästessään ulos siitä rangaistuslaitoksesta, jota jokainen seurakunta ylläpitää niitä lapsia varten, jotka ovat joutuneet sen hyvin tavallisen rikoksen uhriksi, että ovat syntyneet maailmaan, ja jossa noiden viattomien pienokaisten on sovitettava vanhempiensa syntiinlankeemus, sillä kuinka muutoin kävisi … olkaa hyvä ja muistuttakaa minua, että pysyisin asiassa! Sen jälkeen oleskeli hän Upsalassa viisi vuotta ja luki hirveän paljon kirjoja; hänen aivonsa jaettiin kuuteen lokeroon, joihin asetettiin kuudenlaisia tietoja, numerotietoja, nimiä, kokonaisia makasiineja valmiita arvosteluja, johtopäätöksiä, teorioja, päähänpistoja, tuhmuuksia. Se vielä kävi päinsä, sillä aivot ovat tilavat; mutta niiden piti vastaanottaa muidenkin ajatuksia, vanhoja, mädänneitä ajatuksia, joita toiset elämänsä iän olivat pureskelleet, ja joita nyt sylkivät suustaan; silloin rupesi häntä oksettamaan ja sitten — hän oli kaksikymmenvuotias, kun meni teatteriin. Katsokaas minun kelloani; katsokaa sekuntiviisaria; kuusikymmentä kertaa, ennenkuin tulee minuutti, 60 kertaa 60 ennenkuin tulee tunti, 24 kertaa se, ja silloin vasta on vuorokausi, 365 kertaa se — ja se on vasta vuosi. Ajatelkaa, kymmenen vuotta! Herra — oletteko ollut odottamassa rakasta tuttavaa portilla? Ensimmäinen neljännes menee itsestään; toinen neljännes — sen kävelee niin mielellään sen puolesta, josta pitää; kolmas neljännes: hän ei tule; neljäs: toivoa ja pelkoa; viides: lähdette pois, mutta käännytte takaisin; kuudes: Herra Jumala, olen kadottanut turhaan aikani; seitsemäs: mutta jään kuitenkin, koska jo niin kauan olen ollut; kahdeksas: raivoa, sadatuksia; yhdeksäs: menen kotiin, panen sohvalle maata ja tunnen itsessäni levon, ikäänkuin kulkisin kuolema kainalossa. Hän odotti kymmenen vuotta, kymmenen vuotta! Eikö nivukseni nouse pystyyn, kun sanon kymmenen vuotta? Katsokaapas! Ne ovat kiinni kuitenkin! Kymmenen vuotta kului, ennenkuin hän sai osan. Ja silloin hän onnistui — heti. Ja silloin oli hän tulla hulluksi kymmenen turhaan menneen vuoden tähden ja silloin hän raivostui siitä, ettei tämä ollut tapahtunut kymmentä vuotta varemmin, ja sitten hän hämmästyi sitä, ettei häntä kohdannut onni tehnyt häntä onnelliseksi, ja niin tuli hänestä onneton.
— Tarkotatteko siis, ettei hän tarvinnut noita kymmentä vuotta tutkiakseen taidettaan?
— Eihän hän saanut koskaan tutkia, kun ei milloinkaan saanut näytellä; ja hänestä tuli ohjelmaan naurun aihe, hylkiö; ja johtokunta sanoi, ettei hänestä ole mitään hyötyä, ja kun hän kääntyi toisen johtokunnan puoleen, niin sanoi se, ettei hänellä ole mitään ohjelmistoa!
— Mutta miksei hän ollut onnellinen onnistuttuaan?
— Uskotteko te, että kuolematon sielu tyytyy onnistumiseen? — Mutta miksi puhua tästä? Teidän päätöksenne on peruuttamaton! Minun neuvoni ovat turhia! Ei ole muuta opettajaa kuin kokemus, ja se on niin oikullinen, tahi edeltä-laskeva, aivan kuin opettaja koulussa; toiset ovat aina suosiossa, toiset aina saavat selkäänsä; te olette syntynyt saamaan suosiota; elkää uskoko, että sanon tämän tarkottaen syntyperäänne; olen kyllin valistunut ollakseni lukematta sen ansioksi hyvää tai pahaa; se on tässä tapauksessa aivan huomiotta jätettävä tekijä, sillä nyt on kysymys ihmisestä ihmisenä! Toivon, että onnistuisitte niin pian kuin mahdollista, jotta valistuisitte — niin pian kuin suinkin! Te ansaitsette sen, luulen ma!
— Mutta ette siis ollenkaan kunnioita taidettanne? Taiteista suurinta ja ihaninta?
— Se on arvioitu liian suureksi, kuten kaikki, mistä ihmiset ovat kirjottaneet kirjoja. Se on vaarallinen, sillä se voi vahingoittaa! Hyvin sanottu valhe voi tehdä pysyväisen vaikutuksen! Se on kuin kansankokous, jossa sivistymätön enemmistö ratkaisee. Jota pintapuolisempi, sitä parempi — jota huonompi, sitä parempi! Silti en ole sanonut, että se on tarpeeton!
— Mahdotonta, että tarkotatte sitä, mitä sanotte.
— Se on minun tarkotukseni, mutta eihän sen silti tarvitse olla totta.
— Mutta eikö teillä todellakaan ole mitään kunnioitusta taidettanne kohtaan?
— Taidettani? Miksi minä omaani kunnioittaisin enemmän kuin toistenkaan.
— Tehän olette näytellyt mitä syvämielisimpiä osia; olettehan näytellyt Shakespearea? Olette näytellyt Hamletia? Ettekö todella ole tuntenut sisällistä järkytystä lausuessanne tuota syvällistä yksinpuhelua "Ollako vai ei?"
— Mitä te tarkotatte syvällisellä?
— Syvämielistä, syvämietteistä!
— Selittäkää! Onko niin syvällistä sanoa näin: "Tapanko minä itseni vaiko en? Tekisin sen aika mielelläni, jos tietäisin, mitä seuraa kuoleman jälkeen, ja niin muutkin tekisivät, mutta kun nyt emme sitä tiedä, niin siksi emme uskalla tappaa itseämme." Oliko tuo nyt niin syvällistä?
— Ei, ei niin…
— No! Tekin olette varmasti joskus ajatellut lopettaa itsenne! Eikö totta?
— Olen kyllä, sitä ovat kai kaikki ajatelleet!
— No, miks'ette tehnyt sitä? Siksi, että te, samaten kuin Hamlet, ette uskaltanut, kosk'ette tiennyt, mitä tuleman piti. No, olitteko te nyt niin syvämielinen silloin?
— En, en tietenkään!
— No, se oli siis aivan yksikertaisesti jokapäiväistä. Tai yhdellä sanalla sanottuna — miksi sitä sanotaan, Gustaf?
— Se on vanhaa! vastattiin kellokaapista, jossa nähtävästi oli odotettu sananvuoroa.
— No, se on vanhaa! Mutta jos kirjailija olisi voinut jotenkuten otaksuttavasti kuvailla tulevan elämän olemusta, silloin se olisi ollut uutta!
— Onko kaikki uusi niin erinomaista? kysyi Rehnhjelm, hyvin alakuloisena uusista asioista, joita oli saanut kuulla.
— Uudella ainakin on yksi etu — ja se on juuri se, että se on uutta! Koettakaa miettiä ajatuksenne itse ja te olette aina huomaava itsenne uudeksi. Uskotteko, että minä tiesin, mistä te puhuisitte minun kanssani, ennenkuin tulitte ovesta sisään, ja että minä tiedän, mitä te seuraavalla kerralla kysytte minulta, kun satumme Shakespearen läheisyyteen.
— Te olette ihmeellinen ihminen; minun on tunnustaminen, että olette oikeassa siinä, mitä sanotte, vaikkakaan minä en voi sitä hyväksyä.
— No, mitä te pidätte Antoniuksen ruumispuheesta Caesarin paarien ääressä? Eikö se ole ihmeellinen?
— Sitä juuri aioin teiltä kysyä! On aivan kuin te voisitte lukea minun ajatukseni!
— No, sanoinhan minä sen teille jo äsken. Ja onko se niin vaikeata, kun kaikki ihmiset ajattelevat, tahi oikeammin sanovat samaa. No, mitä syvällistä te siitä löydätte?
— Sitä minä en voi sanoin sanoa…
— No, mutta eikö se teidän mielestänne ole jotensakin tavallinen ivallisen puheen muoto? Sanotaan päinvastaista kuin tarkotetaan, ja jos kärkiä vähän hioo, niin ei kukaan ole niillä itseään pistelemättä. No, entä oletteko lukenut mitään kauniimpaa kuin Julian ja Romeon vuoropuhelu hääyön jälkeen?
— Voi niin, tuo paikka, jossa hän sanoo, että se on satakieli, vaikka se olikin leivo.
— Mitäpä muuta paikkaa minä tarkottaisin, kun koko maailma tarkottaa sitä. No, vaikutushan perustuu yksityiseen, paljon käytettyyn runolliseen kuvaan, ja uskotteko te, että Shakespearen suuruus perustuu runollisiin kuviin?
— Miksi te revitte minulta kaikki palasiksi, miksi otatte minulta pois kaiken tuen?
— Minä viskaan pois kepit, jotta oppisitte kävelemään — itse! Muuten, pyydänkö minä teidän myöntymään siihen, mitä sanon?
— Te ette pyydä, te pakotatte siihen!
— Silloin tulee teidän karttaa minun seuraani. — Vanhempanne surevat tätä teidän askeltanne?
— Tietysti! Mistä sen tiedätte?
— Niin kaikki vanhemmat tekevät! Miksi te arvioitte liian suureksi minun arvostelukykyni. Älkää arvioiko liikaa ylipäänsä.
— Luuletteko, että silloin voi tulla onnellisemmaksi?
— Onnellisemmaksi? Hm! Tunnetteko te jonkun, joka on onnellinen?
Vastatkaa nyt omilla ajatuksilla älkääkä toisten sanoilla!
— En!
— No, kun ette usko ketään onnelliseksi, kuinka siis silloin voitte puhua onnellisemmasta? — Vai niin, teillä on vanhemmat! Se on tuhmaa se!
— Kuinka niin? Mitä tarkotatte?
— Eikö teidän mielestänne ole luonnotonta, että vanha sukupolvi kasvattaa uutta ja syöttää sille vanhentuneita tuhmuuksiaan. No, vanhempanne vaativat teiltä kiitollisuutta? Eikö niin?
— No mutta, totta kai tulee olla kiitollinen vanhemmilleen?
— Kiitollinen siitä, että he laki puolellaan ovat hankkineet meidät tähän kurjuuteen, ruokkineet meitä huonolla ruualla, lyöneet meitä, polkeneet meitä, nöyryyttäneet meitä, vastustaneet meidän toiveitamme. Uskotteko, että vielä puuttuu yksi vallankumous? Ei, kaksi! Miksette juo absinttiä? Pelkäättekö sitä? Oh! Pullossahan on Genèven risti, katsokaa! Se parantaa haavottuneita taistelukentällä, ystäviä ja vihollisia; se huumaa tuskan, tylsistyttää ajatuksen, poistaa muistin, tukahuttaa kaikki jalot tunteet, jotka narraavat ihmisen tekemään hullutuksia, ja se sammuttaa lopulta järjen valon. Tiedättekö te, mitä on järjen valo? Ensiksikin se on sananparsi, toiseksi virvatuli, tiedättehän, tuollaista valoa, joka väikkyy sellaisten paikkojen päällä, missä on ollut kalaa mätänemässä ja synnyttänyt fosforivetyä; järjen valo on fosforivetyä, harmaan aivokudoksen synnyttämää. Onhan ihmeellistä, että kaikki hyvä täällä maan päällä katoaa ja unohtuu. Minä olen kymmenvuotisten retkeilyjeni ja näennäisen toimettomuuteni aikana lukenut läpi kaikki seurojen kirjastot, mitä näissä pikkukaupungeissa on; kaikki huono ja merkityksetön, mitä kirjoista löytää, on lainattu ja uudestaan painettu, mutta hyvä on kätkössä. — Tahtoisin sanoa — muistuttakaa minua, että pysyn asiassa.
Kello alkoi nyt meluta ja jyristi seitsemän kertaa. — Ovi temmattiin auki ja sisälle työntäysi suurella melulla muuan henkilö. Hän oli viisikymmenvuotias; hänen lihava, raskas päänsä lepäsi kuin mörssäri lihavain olkapäiden välissä, aivan kuin lavetti, joka on alinomaa 45 asteen nousussa, ja näyttäen tahtovan heittää tähtiä pommeilla. Kasvot näyttivät siltä, kuin voisi niiden omistaja harjottaa kaikkia keksittyjä rikoksia ja keksimättömiä paheita, mutta että pelkuruus on estänyt hänet niitä tekemästä. Hän heitti synkän päälle kranaatin ja hönkäisi tarjoilijalta rommitotia, kieliopillisella, raa'alla kielellä ja äänellä kuin korpraali.
— Se on teidän kohtalonne hallitsija, kuiskasi synkkä Rehnhjelmille. Hän on suuri murhenäyttelijä, näyttämöllinen johtaja ja intendentti, minun veriviholliseni.
Rehnhjelmiä puistatti katsellessaan tuota hirveätä olentoa, joka oli vaihtanut syvintä vihaa hehkuvan silmäyksen Falanderin kanssa ja nyt istui pommittaen käytävää sylkilaukauksilla.
Sitten avautui ovi uudestaan ja sisälle liukui puolihieno, puolivanha mies, jonka tukka oli öljytty ja viikset vahatut. Hän istuutui tuttavallisesti tirehtöörin pöytään; tämä ojensi hänelle karneolisormuksella koristetun keskisormensa tervehdykseksi.
— Se on kaupungin vanhoillisen lehden toimittaja, valtaistuimen ja alttarin puolustaja. Hänellä on vapaa pääsy kulissien väliin ja hän tahtoo vietellä kaikki tytöt, joihin johtaja ei heitä silmiään. Hän on ennen ollut kuninkaallinen virkamies, mutta hänen täytyi jättää paikkansa, häpeän sanoa minkä tähden, selitti Falander. Mutta minä häpeän myöskin istua samassa huoneessa kuin nämät herrat ja sitäpaitsi pidän tänä iltana tuolla sisällä pienet kemut ystävilleni eilisen lahjanäytäntöni johdosta. Jos teitä haluttaa olla huonossa seurassa, huonoimpien näyttelijäin, kahden huonomaineisen naisen ja erään vanhan herra rentun kanssa, niin tervetuloa sinne kello kahdeksan.
Rehnhjelm ei epäröinyt silmänräpäystäkään vastaanottaa kutsua.
Hämähäkki kapusi seinällä verkkonsa läpi, juuri kuin kokeakseen sen, ja sitten se katosi. Kärpänen istui vielä hetken aikaa. Mutta aurinko piilottausi tuomiokirkon taa, verkon silmät hajosivat niinkuin ei niitä olisi koskaan ollutkaan ja haavat vapisivat ikkunoiden edustalla. Mutta silloin korotti tuo suuri mies ja näyttämöllinen johtaja äänensä ja huusi, sillä hän oli unohtanut puhumisen; ja hän sanoi:
— No! Olet kai nähnyt, miten Viikkolehti taasenkin on hyökännyt kimppuuni!
— Äh, ei veljen pidä sen loruilemisesta välittää!
— Eikö minun pidä välittää! Mitä pirua sinä sillä tarkotat? Eikö koko kaupunki lue sitä? Kyllä, kyllä minä siitä välitän! Menen hänen luokseen hänen kotiinsa ja annan köniin, sen minä teen! Hän väittää aivan hävyttömästi, että minä liiottelen ja teeskentelen.
— No, lahjo hänet sitten! Mutta elä pane toimeen skandaalia!
— Lahjo! Luuletko, etten ole koettanut? He ovat pirun merkillistä väkeä nuo vapaamieliset sanomalehtikirjottajat. Jos on ystävä ja tuttava heidän kanssaan, niin voivat he kirjottaa sievästi, mutta lahjoa heitä, se ei käy, vaikka olisivat miten köyhiä tahansa!
— Äh, sinä et ymmärrä sitä! Ei saa suoraan käydä heidän kimppuunsa, vaan pitää lähetellä lahjoja, joita voi pantata, tai myöskin käteistä rahaa, salaisesti, eikä siitä sitten enää sen enempää välittää!
— Kuten tehdään sinulle? Ei, kuules, se ei onnistu heihin nähden; kyllä minä olen koettanut. On ihan hittoa, kun tapaa ihmisiä, joilla on mielipiteitä.
— Minkä uhrin sinä luulet, vaihtaaksemme nyt keskustelun aihetta, pirun saaneen kynsiinsä?
— Se ei liikuta minua!
— Ehkäpä sentään! Gustaf! Kuka tuo herra oli, joka istui Falanderin seurassa?
— Hän aikoo teatteriin ja on nimeltään Rehnhjelm!
— Mitä! Aikooko hän teatteriin? Hän! huusi johtaja.
— Kyllä, kyllä hän aikoo, vastasi Gustaf.
— Ja aikoo näytellä tragediaa, tietenkin! Ja on Falanderin suojeluksessa? Eikä käänny minun puoleeni? Ja aikoo ottaa minun osani? Ja suoda meille sen kunnian? Enkä minä tiedä sanaakaan koko asiasta? Minä! Minä! Säälin häntä! Mikä hirvittävä tulevaisuus! Minun tietenkin pitää suojella häntä! Minun pitää ottaa hänet siipieni suojaan! Tunnetaan minun siipieni voima, vaikka minä en lennäkään! Ne kannattavat joskus! Hän oli komea mies! Hieno mies! Kaunis kuin Antigonus! Vahinko, ettei hän tullut ensin minun luokseni, niin olisi hän saanut kaikki Falanderin osat, jok'ainoan! Oi! Oi! Oi! Mutta ei se vieläkään ole liian myöhäistä! Haa! Antaa pirun ensin tärvellä hänet! Hän on vielä vähän liian tuore! Hän näytti todella turmeltumattomalta! Poika parka! Niin, sanon vaan: Jumala häntä varjelkoon!
Viimeisen rukouksen sanat häipyivät meluun, joka syntyi, kun kaikki kaupungin totivieraat tulivat sisälle.