KUUDES LUKU.
Punainen Huone.
Sama päivällisaurinko, joka oli nähnyt Arvid Falkin joutuvan alakynteen ensimmäisessä taistelussaan nälkää vastaan, paistoi hauskasti Lill-Jansin tupaan, jossa Sellén seisoi paitahihasillaan telineittensä edessä ja maalasi tauluaan, joka seuraavana päivänä piti vietämän näyttelyyn ennen kello kymmentä, valmiiksi vernissattuna ja kehyksissä. Olle Montanus istui kaappisängyssä lukien tuota ihmeellistä kirjaa, jonka oli saanut lainata päiväksi kaulahuiviaan vastaan. Silloin tällöin heitti hän silmäyksen Sellénin maalaukseen ja ilmaisi hyväksymisensä, sillä hän ihaili Selléniä suurena kykynä. Lundell ahersi hiljaisuudessa ristiltäottamisensa ääressä; hänellä oli jo kolme taulua näyttelyssä ja hän odotti ostajaa, kuten moni muukin, vissillä jännityksellä.
— Se on hyvä, Sellén, — sanoi Olle. Sinä maalaat jumalallisesti!
— Saanko nähdä spenaattiasi, tarttui puheeseen Lundell, joka ei periaatteensa mukaisesti koskaan ihaillut mitään.
Aihe oli yksinkertainen ja suurenmoinen. Lentohiekkakenttä Hallandin rannikolta, taustassa meri; syystunnelma, päivänpilkahduksia rikkonaisten pilvien lomitse, osa etualaa oli lentohiekkaa, jolla äsken viskautunutta, vielä vettätippuvaa ruskolevää, auringon valaisemaa; sitten meri, hyvän matkaa ulapalle päin varjossa, korkeita, lakkapäisiä aaltoja, mutta kauimpana näköpiirissä paistaa jälleen aurinko avaten äärettömiä näköaloja. Lisäkuvina oli ainoastaan joukko kulkulintuja.
Se oli taulu, joka puhui ja jonka jokainen tärveltymätön mieli ymmärsi, mieli, joka oli uskaltanut tutustua yksinäisyyden salaperäisyyteen ja rikkauteen, ja joka oli nähnyt lentohiekan tukahuttavan lupaavia satoja. Ja tämä oli maalattu haltioituneesti ja taidolla; tunnelma oli luonut värit, eikä päinvastoin.
— Sinun täytyy panna jotain etualalle, saarnasi Lundell. Maalaa siihen etualalehmä!
— Elä pärpätä tyhjää! vastasi Sellén.
— Tee niinkuin sanon, hullu, muuten et saa sitä myydyksi. Pane siihen jotain, tyttö esimerkiksi; minä autan sinua, ellet osaa, kas näin…
— Kas niin! Ei mitään tuhmuuksia! Mitä hameilla tuulessa tehdään. Sinä olet patahassu hameiden perään!
— No, tee kuten tahdot, vastasi Lundell, salaisesti loukkaantuneena, kun laskettiin leikkiä jostain hänen heikosta puolestaan. — Mutta olisit sinä sentään voinut tehdä haikaroita noiden harmaalokkien sijaan, joista ei tiedä mitä lajia ne ovat. Kuvittelepas niiden punaisia sääriä tuota tummaa pilveä vasten, mikä vastakohta!
— Ah, sitä et sinä ymmärrä!
Sellénin vahvoja puolia ei ollut perusteleminen, mutta hän oli varma asiastaan ja hänen terve vaistonsa johti hänet varmasti kaikkien erehdysten yli.
— Mutta sinä et saa myydyksi, jatkoi Lundell, joka piti tarkkaa huolta toverinsa taloudellisesta menestyksestä.
— No, saan minä kai silti elää! Olenko minä koskaan saanut myydyksi? Olenko silti huonompi! Etkö luule minun tietävän, että saisin myydyksi, jos tahtoisin maalata kuten nuo toiset; etkö usko minun osaavan maalata yhtä huonosti kuin nekin? Kyllä maarin! Mutta minä en tahdo!
— Mutta ajattele toki, että sinun täytyy maksaa velkasi! Olet velkaa mestari Lundille Pataan parisen sataa riksiä.
— No, ei hän niistä köyhdy! Sitäpaitsi on hän saanut minulta taulun, joka on kahdesti sen arvoinen!
— Sinä nyt olet itserakkain ihminen, minkä olen tavannut! Se taulu ei ollut edes kahdenkymmenen riksin arvoinen.
— Minä arvostelen sen viiteensataan, nykyisten hintojen mukaan! Mutta maku on niin erilainen tässä maailmassa, jumala paratkoon. Minun mielestäni sinun ristiinnaulitsemisesi on viheliäinen, itse mielestäsi se on hyvä. No! Siitä ei kukaan voi sinua syyttää! Eri maku, näes!
— Joka tapauksessa olet tärvellyt meidän muiden luoton Padassa; mestari Lund sanoi minut eilen irti enkä minä tiedä, mistä tänään saada päivällistä!
— No, mitä sinä päivällisellä tekisit! Saat luvan elää ilmankin! Minä en ole syönyt päivällistä kahteen vuoteen!
— Oo, sinä ryöväsit kyllä itsellesi tässä tuonnoin päivällisen tuolta tuomarilta, jonka sait kynsiisi.
— Se on totta, se! Hän on kiltti poika! Hän on muuten kyky, hänen runoissaan oli paljon luontoa; luin eräänä iltana muutamia. Mutta minä pelkään, että hän on vähän liian pehmeä, voidakseen päästä eteenpäin maailmassa; se kanalja on niin hellätunteinen!
— Jos hän saa sinun seurassasi olla, niin kyllä hän karaistuu. Mutta minun mielestäni on jumalatonta nähdä, kuinka sinä tässä lyhyessä ajassa olet turmellut nuoren Rehnhjelmin. Sinä olet tainnut saada hänen päähänsä sen, että hänen tulisi mennä teatteriin!
— No! onko hän puhunut siitäkin! Niin, se on aika vekkuli! Kyllä hänestä hyvä tulee, jos vain elää saa; mutta sekään asia ei ole niin aivan helppoa, kun on niin hirveän niukalti ruokaa! — Jumaliste! Nyt on väri lopussa! Onko sinulla valkoista? No jumalauta, eikös olekin kaikki putket puserretut niin kuiviin — että — sinun täytyy antaa minulle väriä.
— Ei minulla ole muuta kuin omiksi tarpeikseni ja jos olisikin, niin varoisin itseäni antamasta sinulle mitään!
— No, elä puhu pötyä; tiedäthän, että on kiire.
— Vakavasti, minulla ei ole sinun värejäsi! Jos sinä säästäisit, niin riittäisivät kauemmin…
— Niin, tuon me tiedämme. Tuo tänne rahoja sitten!
— Rahoja, no niitä tässä vielä pitäisi olla!
— Olle, nous' ylös! sinun pitää mennä panttaamaan!
Kuullessaan sanan panttaamaan tuli Olle heti iloisen näköiseksi, sillä hän tiesi, että silloin saataisiin myöskin ruokaa. Sellén alkoi etsiä ympäri huonetta.
— Mitä täällä on! Pari saappaita. Niistä saa viisikolmatta äyriä, mutta parempi on myydä ne…
— Ne ovat Rehnhjelmin, niitä et saa ottaa, keskeytti Lundell, joka aikoi käyttää niitä iltapäivällä, mennessään kaupunkiin. — Otatko sinä toisten tavaroita, sinä?
— Otan, mitä se tekee. Hän saa niistä sitten maksun! Mikä käärö tämä on? Samettiliivit! Nepä kauniit! Ne otan minä, niin saa Olle viedä omani! Kauluksia ja kalvostimia! Ah, ne ovat paljasta paperia vain! Pari sukkia! Kas siinä, Olle, viisikolmatta äyriä! Kääri ne liivien sisään! Tyhjät pullot saat luvan myydä! Luulen, että on parasta myydä kaikki tyynni!
— Myytkö sinä toisten tavaroita; sinulla ei ole minkäänlaista oikeudentuntoa, keskeytti Lundell uudelleen, joka vahvasti oli luullut vakaumuksen tietä pääsevänsä käärön omistajaksi, joka häntä kauan oli tuon houkutellut.
— Ah, hän saa siitä maksun myöhemmin! Mutta ei tästä mitään tule! Täytyy ottaa pari lakanaa sängystä! Mitä se tekee? Emme me lakanoita tarvitse! Kas niin, Olle! Kääri kokoon vain!
Olle teki suurella taituruudella yhdestä lakanasta pussin ja pisti kaikki tyynni siihen, huolimatta Lundellin vilkkaista vastaväitteistä.
Kun pussi oli valmis, otti Olle sen kainaloonsa, napitti kiinni rikkinäisen pitkän takkinsa voidakseen paremmin salata liivien puutetta ja läksi vaeltamaan kaupunkiin.
— Hän näyttää varkaalta, sanoi Sellén, seisoessaan ikkunassa ja katsellen veitikkamaisesti tielle. — Jos hän vain saa kulkea rauhassa poliisilta, niin hyvä on! — Kiiruhda, Olle! huusi hän poismenevän jälkeen. Osta kuusi ranskanleipää ja kaksi puolikasta olutta, jos jää jotain värirahoista jäljelle!
Olle käännähti ympäri ja heilautti hattuaan niin luottavaisesti, kuin olisi hänellä jo ollut kestit takataskuissaan.
Lundell ja Sellén olivat yksin. Sellén seisoi ihaillen uusia samettiliivejään, jotka niin kauan olivat olleet Lundellin hiljaisen halun esineenä. Lundell raapi palettiaan ja heitti kateellisia silmäyksiä kadotettuun komeuteen. Mutta ei hän nyt siitä tahtonut puhua, eikä se ollut se, josta hänen oli niin vaikea päästä alkuun.
— Vilkaiseppas tätä minun tauluani hieman, sanoi hän. Mitä sinä siitä pidät, vakavasti puhuen!
— Elä sinä sitä nopostele ja piirustele, vaan maalaa. Mistä valo tulee? Vaatteistako, alastomista osistako! Sehän on aivan hullusti! Mitä nuo ihmiset hengittävät? Väriä, liinaöljyä! Minä en näe ilmaa!
— No, arveli Lundell, tuon suhteen on maku niin erilainen! Mutta mitä sinä sommittelusta arvelet?
— Liian paljon väkeä!
— Niin, sinä olet kamala; minä melkein tahtoisin siihen vielä pari lisää.
— Annas, kun katson! Tässä näin on virhe! — Sellén katseli sitä pitkin silmäyksin, jotka ovat ominaisia rannikkolaiselle ja aavikonasujamelle.
— Niin, siinä on virhe! Huomaatko sen? myönsi Lundell.
— Siinä on vain miesväkeä! Se vaikuttaa liian kuivasti!
— Aivan oikein! Kumma, kun sen huomasit!
— Tahdot siis saada naisen?
Lundell katsoi, laskiko toinen leikkiä, mutta sitä oli vaikea huomata, sillä nyt hän vihelteli.
— Minulta puuttuu naismalli, vastasi hän. Seurasi äänettömyys, ja se oli epämieluista, kun oltiin niin vanhoja tuttavia ja kahden kesken.
— Kunpa voisin ymmärtää, mistä saisin käsiini mallin. Akatemian malleista en huoli, sillä ne tuntee koko maailma, ja tämä aihe sitäpaitsi on uskonnollinen.
— Tahdot jotain parempaa? Oui! Minä ymmärrän! Ellei sen pitäisi olla alasti, niin voisin minä ehkä…
— Ei sen alasti pidä olla, oletko sinä hullu, suuressa miesjoukossa; sitäpaitsi on aihe uskonnollinen…
— Niin, niin, sen me jo tiedämme. Hänellä pitää joka tapauksessa olla puku, hieman itämaalainen, seisoa kumartuneena eteenpäin, arvelen ma, olla ottavinaan jotain maasta, näyttää olkapäänsä, kaulansa ja ensimmäiset selkänikamansa, ymmärrän, ymmärrän! Mutta uskonnollisesti, näes, kuten Magdaleena! Oui! Noin linnunsilmällä katsoen, näes!
— Sinä nyt pilkkaat kaikkea; ja vedät kaikki maahan!
— Asiaan! Asiaan! Sinun täytyy saada malli, sillä sellainen täytyy olla; et itse tunne ketään! Hyvä! Uskonnolliset tunteesi estävät sinua itseäsi hankkimasta sitä, siis Rehnhjelm ja minä, molemmat kevytmielisiä poikia, hankimme sen sinulle!
— Mutta hänen tulee olla säädyllinen tyttö, sen sanon edeltäkäsin!
— Luonnollisesti! Katsotaan, mitä asiassa voimme tehdä, ylihuomenna, kun saamme rahoja.
Ja taas maalattiin, ääneti ja hiljaa, kunnes kello tuli neljä, ja kunnes se tuli viisi. Silloin tällöin heitettiin levottomia silmäyksiä tielle päin. Sellén ensiksi katkaisi tuskallisen äänettömyyden.
— Olle viipyy! Hänelle on varmaan tapahtunut jotain! sanoi hän.
— Niin, nyt ei ole oikein asiat, mutta miksi sinäkin aina lähetät tuon raukan liikkeelle! Voisit itse toimittaa asiasi.
— Oo — hänellä ei ole muutakaan työtä ja hän menee niin mielellään!
— Sitä et sinä tiedä, ja muuten sanon sinulle, että ei sitä tiedä, miten Ollen vielä käy. Hänellä on suuria suunnitteluja ja voi minä päivänä hyvänsä taas olla pystyssä, ja silloin voi olla eduksi kuulua hänen ystäviinsä!
— Ei mutta, mitä sinä sanot! Mitä suurtekoja hän aikoo tehdä? Uskon kyllä, että Ollesta tulee suuri mies, vaikkei kuvanveistäjänä! Mutta kylläpä se pakana viipyy! Uskotko hänen tuhlanneen rahat?
— Niin, niin! Hän ei pitkään aikaan ole saanut luojan luotua killinkiä ja viettelys oli ehkä liian suuri, vastasi Lundell ja kiristi kaksi reikää nälkävyötään, samalla tuumaillen, kuinka itse olisi Ollen sijassa tehnyt.
— No, ihminen on ihminen, ja jokainen on itseään lähinnä, jatkoi Sellén, joka oli täydellisesti selvillä siitä, kuinka hän itse olisi menetellyt. En kuitenkaan, enää uskalla odottaa; minun täytyy saada väriä, vaikkapa sen sitten varastaisin! Menen ja haen käsiini Falkin.
— Häntäkö raukkaa taas menet imemään! Sinähän eilen otit häneltä kehyksiin! Eikä se ollut mikään pieni summa!
— Voi, rakas sielu! Minun on jo täytynyt puraista hävyn pää poikki, ei sitä enää auttaa voi. Kaikkeen sitä saa alistua! Muuten on Falk ylevämielinen mies, joka käsittää asiat. Nyt minä kuitenkin menen. Jos Olle tulee kotiin, niin sano hänelle, että hän oli nauta! Hyvästi! Kurkista Punaiseen Huoneeseen, niin saamme nähdä, onko Herramme niin armollinen, että antaa meille jotain syötävää ennen auringonlaskua! — Sulje ovi, kun menet, ja pistä avain kynnyksen alle. Hyvästi!
Hän meni ja hetken päästä oli hän Falkin oven takana, kaukana Gref-Magnikadulla. Hän koputti, mutta ei saanut vastausta! Silloin avasi hän oven ja astui sisälle. Falk, joka nähtävästi oli nähnyt rauhattomia unia, havahtui unesta ja tuijotti Selléniin, tuntematta häntä.
— Hyvää iltaa, veli, tervehti Sellén.
— Ahaa, sinäkö se olet! Minä mahdoin uneksia jotain ihmeellistä! Hyvää iltaa, istu alas ja pane piippuun! Onko jo ilta?
Sellén, joka luuli tuntevansa oireet, ei ollut mitään huomaavinaan, vaan tarttui puheeseen.
— Veli ei tainnut olla Tinanapissa tänään?
— En, vastasi Falk hämillään, en ollut siellä. Kävin Idunassa!
Hän ei todellakaan tiennyt, oliko sen uneksinut, vaiko ollut siellä, mutta hän ilostui siitä, että sanoi sen, sillä hän häpesi kovaa onneaan.
— Niin, se oli oikein tehty, vahvisti Sellén. Ruoka Tinanapissa ei ole hyvää!
— No ei juuri voi kehua! sanoi Falk. Heidän lihasoppansa on niin pirun huonoa!
— Niin, ja sitten tuo vanha kellarimestari laskee voileivät, se lurjus.
Sana voileivät herätti Falkin täyteen tajuntaan, mutta hän ei enää tuntenut nälkää, joskin hänen jalkojaan hieman väsytti. Keskusteluaine kuitenkin oli epämieluinen ja sitä täytyi ensi tilassa vaihtaa.
— No, sanoi hän, taulusi on kai huomiseksi valmis?
— Ei, jumala paratkoon, niin hyvin ei ole asiat.
— No, mitä nyt sitten?
— En millään ehdi.
— Et ehdi? Miksi et istu kotona ja tee työtä?
— Voi, veli hyvä, vanha, iankaikkinen juttu. Puuttuu väriä! Väriä!
— Kai se on autettavissa! Vai eikö sinulla ehkä ole rahoja?
— Silloinpa ei hätää olisikaan!
— Eikä minullakaan ole? Mitäs me nyt teemme!
Sellén loi silmänsä alas, kunnes katseet tulivat Falkin liivintaskun kohdalle, johon melko paksut kultaiset vitjat menivät; eipä sillä, että Sellén olisi niitä kullaksi luullut, leimatuksi kullaksi, sillä hän ei voinut käsittää, kuinka voisi olla niin ylellinen, että pitäisi niin paljon rahaa liivien ulkopuolella. Hänen ajatuksensa olivat nyt kuitenkin saaneet määrätyn suunnan ja hän jatkoi:
— Jospa minulla edes olisi jotain pantattavaa, mutta me olimme siksi varomattomia, että veimme talvitakkimme säilöön ensimmäisenä aurinkoisena päivänä huhtikuussa.
Falk punastui. Hän ei ennen ollut sellaisissa asioissa ollut.
— Panttaatteko te päällystakkeja? kysyi hän. Saatteko niistä mitään?
— Kaikesta sitä aina jotain saa — kaikesta, huomautti Sellen. Kunhan vain on mitä antaa.
Falkin silmissä maailma pyöri ympäri. Hänen täytyi istuutua. Sitten veti hän esiin kultakellonsa.
— Mitä luulet tästä saatavan, vitjoineen?
Sellén punnitsi tulevia pantteja kädessään ja katseli niitä tuntijan tavalla.
— Onko ne kultaa? kysyi hän heikolla äänellä.
— On, kultaa!
— Leimattua?
— Leimattua!
— Molemmat?
— Molemmat!
— Sata riksiä! selitti Sellen ja pudisti kättään, jotta kultaiset vitjat helisivät. — Mutta se on vahinko! Ei veljen pidä luopua tavaroistaan minun vuokseni!
— No itseni vuoksi sitten, sanoi Falk, joka ei halunnut näyttää epäitsekkäältä, koska ei ollut. Minäkin tarvitsen rahaa. Jos tahdot muuttaa nuo rahaksi, niin teet minulle palveluksen!
— No, oli menneeksi sitten, sanoi Sellén, joka ei tahtonut vaivata ystäväänsä epähienoilla kysymyksillä. Minä panttaan ne! Pue päälles nyt, veli! Elämä on näes joskus katkeraa, mutta elettävä se kuitenkin on!
Hän taputti Falkia olalle niin sydämellisesti, että sitä ei usein päässyt tunkeumaan sen iva-varustuksen läpi, jolla hän itsensä oli ympäröinyt, ja he läksivät ulos.
Kello oli seitsemän, ennenkuin asia oli toimitettu. Sitten menivät he ostamaan väriä ja taivalsivat sen jälkeen Punaiseen Huoneeseen.
Bernsin sali oli juuri näihin aikoihin alkanut näytellä sivistyshistoriallista osaansa Tukholman elämässä, kun se tappoi epäterveellisen café-chantant -elämän, joka eräänä kuusikymmenenluvun aikakautena kukoisti tahi raivosi pääkaupungissa ja sieltä levisi ympäri koko maan. Tänne kokoontui seitsemän ajoissa joukottain nuorta väkeä, jotka olivat siinä säännöttömässä tilassa, joka vallitsee silloin, kun vanhempien koti jätetään, ja kestää siihen asti, kunnes päästään omaan; täällä istui parvittain nuoria miehiä, jotka olivat paenneet yksinäistä kamaria tai ullakkohuonetta istuakseen valossa ja lämmössä ja tavatakseen jonkun ihmisolennon, jonka kanssa puhella. Paikan isäntä oli tehnyt monta koetta huvittaakseen yleisöään pantomiimeilla, voimistelulla, baletilla ja muulla sellaisella, mutta hänelle oli aivan selvästi osotettu, että sinne ei tultu huvia hakemaan, vaan saadakseen olla rauhassa, että etsittiin keskusteluhuonetta, kokoontumishuonetta, mistä varmasti aina sai käsiinsä jonkun tuttavan; ja koska soitto ei mitenkään estänyt keskustelemasta, päinvastoin, niin suvaittiin sitä ja kuului se vähitellen tukholmalaisen iltaruokajärjestykseen punssiin ja tupakan ohessa. Siten tuli Bernsin salista koko Tukholman poikamiesten klubi. Ja siellä kukin seurue valitsi itselleen nurkkansa, ja Lill-Jansin asujamet olivat anastaneet itselleen sisemmän shakkihuoneen eteläisen lehterin sisäpuolelta, joka punaiseen kalustoonsa nähden ja lyhykäisyydenkin vuoksi vähitellen sai Punaisen Huoneen nimen. Siellä varmasti aina tavattiin, vaikka päivän kuluessa olisi oltukin hajalla kuin akanat tuulessa; sieltä sitten toimeenpantiin täydellisiä etsiskelyjä ympäri salin, kun hätä oli suuri ja oli kyseessä rahojen hankinta; silloin muodostettiin ketju; kaksi miestä tarkasteli lehterit ja kaksi etsi pitkin salin sivustoja; se oli kuin nuotan vetoa, ja harvoin se turhaan potkittiin, koska aina illan varrella yhä uusia vieraita saapui. Tänä iltana ei sellaista työtä tarvittu tehdä, ja siksipä Sellén ylpeästi ja levollisesti istuutui Falkin viereen punaiseen peräsohvaan.
Näyteltyään ensin pienen komedian keskenään siitä, mitä juotaisiin, päättivät molemmat ensiksi syödä. He olivat juuri alottaneet illallisen, ja Falk tunsi voimiensa karttuvan, kun pitkä varjo laskeutui heidän pöytänsä yli — ja heidän edessään seisoi Ygberg yhtä kalpeana ja kuihtuneena kuin tavallisesti. Sellén, joka oli onnellisissa olosuhteissa ja silloin aina hyvä ja kohtelias, kysyi heti, tahtoiko vieras tehdä heille seuraa, johon pyyntöön Falk yhtyi. Ygberg kursaili, luoden yleissilmäyksen asettien sisältöön, tulisiko täysin ravituksi vaiko vain puoliksi.
— Tuomarilla on terävä kynä, sanoi hän johtaakseen huomion pois kahvelinsa retkeilystä tarjottimen ympäri.
— Kuinka niin? Minullako on? vastasi Falk ja leimahti intoihinsa; hän ei luullut kenenkään tutustuneen kynäänsä.
— Se kirjotus on saavuttanut suurta suosiota!
— Mikä kirjotus? En käsitä!
— Oo — kyllä! Tuo Kansan Lippuun painettu kirjoitus Kollegiosta
Virkamiesten palkanmaksua varten!
— En minä sitä ole kirjottanut!
— Niin kuitenkin kollegiossa sanotaan! Tapasin erään tuttavan ylimääräisen sieltä; hän ilmotti sen teidän kirjottamaksenne, ja suuttumus ei taida olla kovinkaan pieni.
— Mitä sanotte?
Falk tunsi itsensä puolittain syylliseksi, ja nyt hänelle selvisi, mitä Struve tuona iltana Mosebackenilla oli kirjotellut. Mutta Struve oli sentään vain ollut referentti, Falk oli puhunut, ja hän katsoi velvollisuudekseen pysyä sanoissaan, uhalla, että häntä voitaisiin pitää vaikka — häväistyskirjottajana! Tuntiessaan peräytymistien olevan katkaistun, huomasi hän pian olevan jäljellä vain yhden ainoan keinon: jatkaa!
— No hyvä, sanoi hän, minä olen tuon kirjotuksen alkujuuri. Puhukaamme jostain muusta! Mitä notario pitää Ulrika Eleonorasta. Eikö hän ole mieltäkiinnittävä henkilö? Tai merivakuutusosakeyhtiö Tritonista? Tai Haqvin Spegelistä?
— Ulrika Eleonora on mieltäkiinnitävin luonne koko Ruotsin historiassa, vastasi Ygberg vakavasti; minä olen juuri saanut tilauksen laatia kirjotuksen häneltä.
— Smithiltäkö? kysyi Falk.
— Niin, mistä sen tiedätte?
— Silloin tunnette Suojelusenkelinkin?
— Mistä te sen tiedätte?
— Lähetin ne tänään päivällisen aikaan takaisin.
— On väärin, kun ei tee työtä! Te kadutte sitä vielä! Uskokaa minua!
Taudillinen punastus oli noussut Falkin poskille ja hän puhui kuumeellisesti. Sellén istui levollisesti, poltti ja kuunteli musiikkia enemmän kuin puhetta, joka osaksi ei huvittanut häntä, ja jota hän osaksi ei käsittänytkään. Sohvan nurkasta, jossa istui, voi hän molempien oviaukkojen läpi, jotka johtivat eteläiselle lehterille jättäen salin silmälle avonaiseksi, nähdä pohjoisellekin lehterille. Valtavan savupilven läpi, joka aina leijui molempien lehterien välisen kidan päällä, voi hän sentään erottaa niiden kasvot, jotka olivat toisella puolella. Äkkiä kiintyi hänen huomionsa johonkin, kauas etäisyyteen. Hän nykäisi Falkia käsivarresta.
— Senkin velikulta! Katso, tuonne vasemman uutimen taa!
— Lundell!
— Niin, juuri hän! Hän etsiskelee Magdaleenaa! Katso, nyt hän puhuttelee häntä! Mikä potra poika!
Falk punastui, niin että Sellén sen huomasi.
— Täältäkö hän etsii malleja itselleen? kysyi hän kummastuneena.
— Niin, mistä muutoin! Eihän niitä pimeästä voi valita!
Kohta sen jälkeen tuli Lundell sisälle ja Sellén tervehti häntä suojelevalla nyökkäyksellä, jonka merkityksen tämä luuli voivansa ymmärtää, ja jonka vuoksi hän kumarsikin tavallista kohteliaammin Falkille ja ilmaisi loukkaavalla tavalla kummastuksensa Ygbergin läsnäolon johdosta. Ygberg, joka tarkoin tämän huomasi, käytti tilaisuutta hyväkseen ja kysyi, mitä Lundell suvaitsisi nauttia, jolloin tämän silmät suurenivat; hän näytti olevan pelkkien pohattojen joukossa. Ja hän tunsi itsensä hyvin onnelliseksi, tuli helläksi ja ihmisystävälliseksi ja saatuaan illallista, johon kuului myöskin lämmintä ruokaa, tunsi hän tarpeen pukea tunteensa sanoiksi. Hänellä oli jotain sanottavaa Falkille, se oli aivan ilmeistä, mutta hän ei sitä nyt muistanut. Pahaksi onneksi orkesteri silloin juuri soitti "Hör oss, Svea!" ja seuraavassa silmänräpäyksessä "Jumala ompi linnamme".
Falk tilasi lisää juomia.
— Tuomari rakastaa kuten minäkin vanhaa hyvää kirkkolaulua, alkoi
Lundell.
Falk ei tiennyt pitävänsä oikeastaan mitään kirkkolaulua parempana kuin toista, ja kysyi sentähden Lundellilta, haluaisiko tämä juoda punssia. Lundell epäröitsi; ei tiennyt, uskaltaisiko. Hän kenties ensin söisi vähän enemmän, hän oli niin huono juomaan, minkä hän katsoi asiakseen todistaa yskimällä pahasti, mutta lyhyeen, kumottuaan kolmannen ryypyn.
— Sovinnonsoihtu on hyvä nimi, jatkoi hän; se osottaa samalla sovinnon syvää, uskonnollista tarvetta ja sitä valoa, joka tuli maailmaan, kun ihmeistä suurin tapahtui, se, joka on ylpeille pahennus.
Samassa pisti hän lihapyörylän viimeisen poskihampaansa taakse ja katseli, minkä vaikutuksen hänen puheensa tekisi — mutta häntä ei juuri mairitellut se, että kolmet tyhmät kasvot, joista kuvastui mitä suurin hämmästys, kääntyi häntä töllistämään. Hänen täytyi puhua selvemmin.
— Spegel on suuri nimi ja hänen puheensa ei ole kuin fariseusten puhe. Me muistamme kaikki, että hän on kirjoittanut tuon ihanan virren Nyt vaikenevat valittavat äänet, jonka vertaista saa etsiä! Maljanne, tuomari; minua ilahuttaa, että te olette sellainen edustaja!
Tässä Lundell huomasi, että hänen lasinsa oli tyhjä. — Luulenpa, että minun täytyy ottaa vielä naukku.
Kaksi ajatusta surisi Falkin päässä: 1:o mieshän juo viinaa! 2:o mistä hän tietää nuo asiat Spegelistä? Epäluulo valtasi hänet sitten kuin salama, mutta hän ei halunnut mitään tietää, vaan sanoi ainoastaan:
— Maljanne, herra Lundell!
Epämieluisan keskustelun, joka tietenkin olisi äskeisestä seurannut, keskeytti onneksi Ollen tulo. Sillä hän tuli todellakin, tuli tavallista räsyisempänä, tavallista likaisempana ja ulkonäöstä päättäen entistä vaivaisempana lonkiltaan, jotka pistivät esiin kuin kokkapuut pitkän takin alta, jota nyt enää yksi ainoa nappi ensimmäisen kylkiluun yläpuolelta piti kiinni. Mutta hän oli iloinen ja nauroi nähdessään niin paljon ruokaa ja juomaa pöydällä, ja Sellénin kauhuksi alkoi hän tehdä selkoa retkensä tuloksista ja suorittamaan asioitaan. Hän oli todella joutunut poliisin kynsiin.
— Tästä saat kuitit!
Hän ojensi kaksi viheriäistä panttilappua pöydän yli Selénille, joka silmänräpäyksessä muutti ne paperikuulaksi.
Sitten oli hänet viety vartiokonttoriin. Hän näytti, että toinen takinkauluksen puolikas puuttuu. Sitten sai hän ilmottaa nimensä. Se tietenkin oli väärä! Ei kenenkään ihmisen nimi ole Montanus! Sitten syntymäseutu: Västmanland! Se luonnollisesti oli väärä, sillä ylikonstaapeli oli itse sieltä ja hän kyllä tunsi maanmiehensä. Sitten ikä: 28 vuotta. Se oli vale, "sillä hän on vähintään 40". Asunto: Lill-Jans! Sekin oli vale, sillä siellä ei asunut muita kuin puutarhuri. Toimi: taiteilija! Sekin oli vale, "sillä hän näytti rantajätkältä".
— Täss' on värit, neljä pötkyä! Tarkasta ne! Sitten oli nyytti revitty auki, jolloin toinen raideista repeytyi.
— Sentähden sain minä niistä vain 1:25 molemmista! Katso kuittia, niin näet, että se on oikein!
Sitten kysyttiin häneltä, mistä hän nuo tavarat oli varastanut. Olle oli vastannut, että hän ei ollut niitä varastanut, jolloin ylikonstaapeli oli kiinnittänyt hänen huomiotaan siihen, että tässä ei ollut kysymys siitä, oliko hän ne varastanut, vaan siitä, mistä hän ne oli varastanut! Mistä! Mistä! Mistä!
— Täss' on rahaa takaisin, viisikolmatta äyriä. Minä en ole ottanut mitään.
Sitten oli tehty pöytäkirja "varastetuista tavaroista", jotka oli lukittu kolmella sinetillä. Turhaan oli Olle vakuuttanut olevansa syytön, turhaan oli hän vedonnut heidän oikeudentuntoonsa ja ihmisyyteensä. Tästä viimeisestä vetoamisesta seurasi, kuten näytti, se, että konstaapeli esitti pöytäkirjaan pantavaksi, että "vanki" — hän oli jo vanki — tavattaessa oli ollut väkevien juomien liikuttama, joka tulikin pöytäkirjaan, kuitenkin siten muutettuna, että sanat "väkevien juomien" jäivät pois ja sanottiin vain "liikutettu". Kun ylikonstaapeli useita kertoja oli pyytänyt konstaapelin muistuttelemaan, eikö vanki kiinniotettaessa tehnyt vastarintaa, ja tämä oli vakuuttanut, ett'ei hän voi ottaa valalleen vangin vastarinnantekoa (joka tällaisessa tapauksessa kylläkin olisi voinut olla raskauttavaa, koskapa vanki oli kavalan ja uhkaavan näköinen), mutta kyllä sen, että hänestä vanki oli "yrittänyt" tehdä vastarintaa pakenemalla erääseen porttikäytävään, niin otettiin tämä pöytäkirjaan.
Sitten tehtiin raportti, jonka alle Ollen käskettiin kirjottaa. Raportti kuului: että mieshenkilö, joka oli kavalan ja uhkaavan näköinen, oli tavattu hiiviskelemästä pitkin Norrlandsgatanin vasenta puolta, k:lo 4 ja 35 i.p.p., kädessä epäilyttävä nyytti. Vangittu mieshenkilö oli puettu viheriäiseen korderoi-kankaasta tehtyyn pitkään takkiin (puuttui liivit), sinisiin boiji-housuihin, paita merkitty kauluksessa kirjaimilla P.L. (joka osotti, joko että se oli varastettu tai oli vangittu ilmottanut väärän nimen), harmaarantuisiin villasukkiin ja matalaan huopahattuun, jossa oli kukonsulka. Vangittu oli ilmottanut väärän nimen Olle Montanus, valehteli olevansa syntyisin talonpoikaisvanhemmista Västmanlandista, ja koetti uskotella, että hän oli taiteilija, sekä ilmotti asunnokseen Lill-Jansin, mikä todistettavasti oli väärin. Yritti vangittaessa tehdä vastarintaa pakenemalla porttikäytävään.
Seurasi määrittely nyytissä olevista tavaroista. Koska Olle kieltäytyi tunnustamasta raporttia oikeaksi, sähkötettiin heti vankilaan, ja ajuri vei sitten pois vangin, nyytin ja yhden konstaapelin. Kun he olivat ajaneet Myntgatanille, oli Olle nähnyt pelastajan, valtiopäivämies Per Ilssonin Träskålasta, maanmiehensä, jonka hän huusi luokseen ja joka todisti raportin vääräksi, jolloin Olle päästettiin vapaaksi ja sai takaisin nyyttinsä. Ja nyt oli hän täällä, ja —
— Tässä ovat ranskanleivät! Viisi vain on jäljellä, yhden olen syönyt.
Ja tässä on olut.
Hän laski todellakin pöydälle viisi leipää, jotka hän otti takataskuista, ja kaksi pulloa olutta, jotka veti esiin housuntaskuista, jonka jälkeen hänen vartalonsa taas sai entisen epäsuhtaisuutensa.
— Veli Falk saa suoda Ollelle anteeksi, hän ei ole tottunut olemaan ihmisten seurassa — pane pois leivät, Olle; mitä tyhmyyksiä tuo on! oikaisi Sellén.
Olle totteli. Lundell ei tahtonut päästää tarjotinta luotaan, huolimatta siitä, että oli näpertänyt pois kaikki niin sievästi, ettei jäännöksistä voinut päättää, mitä aseteilla oli ollut, mutta viinapullo lähestyi vähä väliä lasia, jolloin Lundell aivan kuin ajatuksissaan otti naukun. Silloin tällöin nousi hän ylös tai kääntyi tuolillaan "nähdäkseen" mitä soitettiin; jolloin Sellén tarkasti piti silmällä hänen liikkeitään. Sitten tuli Rehnhjelm. Hiljaisena ja humalassa istuutui hän ja etsi harhaileville katseilleen päämaalia, jossa ne voisivat levätä, sillä aikaa kun hän kuunteli Lundellin nuhteita. Hänen väsynyt katseensa kääntyi vihdoin Selléniin ja pysähtyi samettiliiveihin, jotka viimemainitut lopun iltaa olivat hänen hiljaisten mietteittensä alinomaisena esineenä. Silmänräpäykseksi kirkastuivat hänen kasvonsa, aivan kuin nähdessään vanhan tuttavan, mutta sitten sammui valo taas, kun Sellén, joka tunsi "vetoa", napitti takkinsa. Ygberg tarjoili Ollelle illallista eikä väsynyt mesenaattimaisesti kehottamasta häntä käyttämään ruokia hyväkseen ja täyttämästä hänen lasiaan. Soitto tuli yhä eloisammaksi, kuta pitemmälle ilta kului, ja samoin keskustelukin. Falk nautti koko lailla tästä huumaustilasta; täällä oli lämmin ja valoisa, melua ja savua, ja täällä istui ihmisiä, joiden elämää hän oli jatkanut muutamilla tunneilla, ja jotka sen vuoksi olivat onnellisia ja iloisia kuin kärpäset, jotka auringonsäteet olivat eloon herättäneet. Hän tunsi olevansa sukua heille, sillä he olivat oikeastaan onnettomia, ja he olivat vaatimattomia, he ymmärsivät mitä hän sanoi ja sanoessaan jotain puhuivat he kuin ihmiset, eivätkä kuin kirjat; heidän raakuudellaankin oli viehätyksensä, sillä siinä oli niin paljon luontoa, niin paljon viattomuutta, eikä Lundellin ulkokultaisuuskaan voinut herättää hänen vastenmielisyyttään, sillä se oli niin teeskentelemätöntä ja oli niin löyhästi häneen liisteröityä, että sen milloin tahansa voi repiä pois. Ja niin ilta kului ja loppui se päivä, joka hänet peruuttamattomasti oli heittänyt kirjailijan ohdakkeiselle uralle.