KUUDESTOISTA LUKU.
Valkeilla vuorilla.
Eräänä elokuun iltapäivänä istuu Falk taaskin Mosebackan puutarhassa, nytkin yksin, kuten hän on ollut koko kesän; ja hän tekee summittaisen laskun kokemuksistaan tänä neljännes-vuotena, joka on kulunut siitä, kun hän oli tällä viimeksi, niin toiveita täynnä, niin rohkeana ja voimakkaana. Hän tuntee itsensä vanhaksi, väsyneeksi, välinpitämättömäksi; hän on katsonut kaikkien noiden monien talojen sisään, jotka ovat tuolla alhaalla; ja aina näytti toisenlaiselta kuin hän luuli. Hän on ollut maailmalla ja nähnyt ihmisiä moninaisissa olosuhteissa, jollaisina vain köyhäinlääkäri tai sanomalehden selostaja saa heidät nähdä, kuitenkin se erotuksena, että referentti saa nähdä heidät sellaisina kuin he näyttäytyvät, mutta lääkäri tavallisesti saa nähdä heidät sellaisina kuin he ovat; hänellä oli ollut tilaisuus nähdä ihminen yhteiskuntaeläimenä kaikissa mahdollisissa muodoissa. Hän oli käynyt valtiopäivillä, kirkonkokouksissa, yhtiökokouksissa, hyväntekeväisyystarkotuksia varten pidetyissä kokouksissa, poliisitutkinnoissa, juhlissa, hautajaisissa, kansankokouksissa; kaikkialla suuria sanoja, ja paljon sanoja, sanoja, joita ei koskaan käytetä jokapäiväisessä puheessa, jonkunlaisia erikoisia sanoja, jotka eivät ilmaise mitään ajatusta, eivät ainakaan sitä, joka oli sanottava. Siten oli hän saanut ihmisestä yksipuolisen käsityksen eikä koskaan voinut nähdä häntä muuna kuin valheellisena yhteiskuntaeläimenä, jonka täytyy sinä olla, koska sivistys kieltää julkisen sodan; seurustelun puute sai hänet unohtamaan, että on toinen eläin, joka maljan ääressä seinien sisällä on koko lailla rakastettava, ellei sitä vaan ärsytä, ja joka mielellään näyttäytyy kaikkine vikoineen ja heikkouksineen niin pian kuin ei ketään todistajia ole läsnä. Tämän hän oli unohtanut ja sentähden oli hän hyvin katkera. Mutta toinen seikka oli vielä ikävämpi; hän oli menettänyt itsekunnioituksensa! vieläpä ilman että oli tehnyt ainoatakaan tekoa, jota hänen olisi tarvinnut hävetä! Mutta toiset olivat sen häneltä riistäneet, ja se käy hyvin helposti päinsä. Kaikkialla ja missä tahansa hän oli esiintynyt, oli hänelle osotettu halveksumista, ja miten voisi hän, jolta lapsuudesta asti oli puuttunut itsetuntoa, kunnioittaa sitä, jota kaikki muut halveksuivat! Mutta mikä hänet sai aivan onnettomaksi, niin se, kun hän näki, miten vanhoillisten selostajia, s.t.s. niitä, jotka puolustivat kieroutta tai ainakin olivat hyökkäämättä sen kimppuun, miten suurta kohteliaisuutta heitä kohtaan osotettiin. Häntä ei siis yleisesti halveksittu sanomalehtikirjailijatoimensa vuoksi, vaan sen vuoksi, että hän oli sorrettujen puolustaja. Joskus olivat julmat epäilykset häntä raadelleet! Hän oli esim. selostaessaan Tritonin yhtiökokousta käyttänyt sanaa huijaus. Siihen oli Harmaaviitta vastannut pitkässä kirjotuksessa ja niin selvästi todistanut, että yhtiö oli kansallisisänmaallinen hyväntekeväisyysyritys, että hän itsekin melkein luuli olleensa väärässä ja hänellä oli kauan omantunnonvaivoja siitä, että hän niin kevytmielisesti oli käsitellyt ihmisten mainetta. Hän oli nyt eräänlaisessa tilassa, joka häilyi yltiöpäisyyden ja täydellisen välinpitämättömyyden välillä, riippui ainoastaan seuraavasta vaikutteesta, mihin suuntaan se purkautuisi.
Elämä oli hänelle tänä kesänä ollut niin hapanta, että hän vahingonilolla tervehti jokaista sadepäivää ja hän tunsi nyt verrattain suurta mielihyvää nähdessään, kuinka yksi ja toinen kuihtunut lehti kulkea rapisteli hiekkakäytävillä. Hän istui tutkistelemassa omaksi lohdutuksekseen saatanallisen hauskalta näkökannalta olemassaoloa ja sen tarkotusta, kun hän tunsi laihan, luisevan käden laskeutuvan olalleen ja toisen tarttuvan käsivarteensa, ikäänkuin kuolema olisi käynyt kiinni hänen sanoihinsa ja tahtonut viedä hänet tanssiin. Hän katsahti ylös ja säikähti: siinä seisoi Ygberg, kalpeana kuin ruumis, kasvot kuihtuneina ja silmissä niin vetinen väri, jollaisen ainoastaan nälkä synnyttää.
— Kas, hyvää päivää, Falk, kuiskasi hän tuskin kuuluvalla äänellä ja koko hänen ruumiinsa tutisi.
— Hyvä päivää, veli Ygberg, vastasi Falk ja tunsi tulevansa oikein hyvälle tuulelle. Hitto soi, paina puuta ja juo kuppi kahvia! Kuinka voit? Näytät siltä kuin olisit maannut jään alla.
— Oo, minä olen ollut niin sairas, niin sairas!
— Sinulla siis on ollut hauska kesä, kuten minullakin!
— Onko se sinullekin ollut niin vaikea? kysyi Ygberg, samalla kuin heikko toivo siitä, että niin olisi asianlaita, valaisi hänen keltaisen vihreitä kasvojaan.
— Minä sanon sinulle vain: Jumalalle kiitos, että tämä kirottu kesä nyt on ohitse! Minun puolestani voisi olla koko vuoden talvea! Ei siinä kyllin, että saa itse kärsiä, täytyy vielä katsella, kuinka toiset huvittelevat! Minä en jalallanikaan ole ollut tullien ulkopuolella! Oletko sinä?
— Minä en ole nähnyt kuusta sen jälkeen kuin Lundell jätti Lill-Jansin kesäkuussa! Mutta miksi juuri pitäisi nähdä kuusia! Ei se niin välttämätöntä ole! Eikä se ole mitään ihmeellistäkään! Mutta se, että ei saa niitä nähdä, se se tuntuu niin katkeralta!
— Niin, siitä me emme nyt välitä; tuolla idässä menee pilveen, niin että huomenna saamme sadetta, ja kun aurinko taas näyttäytyy, niin on meillä syksy. Terve!
Ygberg katseli punssia kuin olisi luullut sitä myrkyksi, mutta joi kumminkin.
— No, jatkoi Falk, sinähän se kirjotit Smithille tuon kauniin kertomuksen suojelusenkelistä eli merivakuutusyhtiö Tritonista. Eikö se ollut vastoin vakaumustasi?
— Vakaumustani? Ei minulla ole mitään vakaumusta!
— Eikö sinulla ole?
— Ei! Ainoastaan tuhmilla ihmisillä on!
— Oletko sinä siveetön, Ygberg?
— En! Katso, jos tuhma ihminen saa ajatuksen, joko itsestään tahi toiselta, niin korottaa hän sen vakaumuksekseen ja pitää siitä kiinni ja ratsastaa sillä, ei siksi että se on vakaumus, vaan siksi että se on hänen vakaumuksensa! Mitä kyseessäolevaan yhtiöön tulee, niin uskon minä sen olevan huijausta! Se kyllä vahingoittaa monta ihmistä, osakkeenomistajia, mutta samalla saattaa se toisille, johtokunnalle ja virkailijoille, sitä enemmän iloa, ja silloinhan se siis kumminkin on saanut aikaan paljon hyvää!
— Oletko sinä kadottanut kaikki käsitykset kunniasta, ystäväiseni?
— Täytyy velvollisuutensa vuoksi uhrata kaikki.
— Kyllä, sen minä myönnän!
— Ihmisen ensimmäinen ja suurin velvollisuus on elää — elää mistä hinnasta tahansa. Jumalallinen laki sitä vaatii, ja sitä vaatii inhimillinenkin laki.
— Mutta kunniaa ei saa uhrata.
— Molemmat mainitut lait vaativat, kuten sanottu, että uhraa kaikki — ne vaativat köyhältä, että hän uhraa tuon n.s. kunnian! Se on julmaa, mutta sille ei köyhä mitään voi!
— Sinulla ei ole vallan iloiset mielipiteet elämästä!
— Mistä minä ne olisin saanut?
— Niin, se on totta!
— Mutta puhuaksemme jostain muusta, niin olen minä saanut kirjeen
Rehnhjelmiltä. Luen sinulle muutamia paloja, jos se sinua huvittaa!
— Hänhän on mennyt teatteriin, kuulin minä!
— Niin on, ja siellä hän ei näy hyviä päiviä elävän! Ygberg otti povitaskustaan kirjeen, pisti sokuripalan suuhunsa ja luki:
Jos helvetti on olemassa tämän elämän jälkeen, joka on melko
lailla epäiltävää…
— Pojasta on tullut vapaa-ajattelija!
Niin ei se voi pahemmaksi tulla kuin mitä minun oloni nykyään on. Olen ollut kiinnitetty laitokseen kaksi kuukautta ja minusta tuntuu kuin olisin ollut kaksi vuotta! Muuan piru, entinen vaunumaakarinsälli, nyttemmin teatterinjohtaja, on ottanut kohtaloni käsiinsä ja hän hoitaa sitä niin, että olen ajatellut kolmesti päivässä karata, mutta kaiken varalta ovat välikirjan rangaistusmääräykset niin ankarat, että minä häpäisisin vanhempieni nimen, joka oikeusjutun syntyessä tulisi ilmi, niin että sen vuoksi pidän parempana jäädä. Ajattele, jok'ainoana iltana olen esiintynyt statistina enkä vielä ole saanut sanoa sanaakaan. Kahtenakymmenä iltana perätysten olen saanut hieroa ruskeata väriä naamaani ja kulkea mustalaispuvussa, josta ei ainoakaan vaatekappale minulle sovi: trikoot ovat liian pitkät, kengät liian isot, takki liian lyhyt. Muuan alempi piru, jota kutsutaan kulissikuiskaajaksi, pitää tarkoin silmällä, etten saa vaihtaa näitä vaatekappaleita sopiviin, ja joka kerran, kun koetan ryömiä kansanjoukon taakse, jonka muodostavat tehtailijajohtajan nuuskanjauhajat, avaavat he rintaman ja tuuppaavat minut etualalle, ja jos minä silloin katson kulissiin, niin näen alapirun nauravan, ja jos katson salonkiin, näen itse paholaisen istuvan häränsilmässä ja nauravan. Hän näyttää ottaneen minut palvelukseen vain omaksi huvikseen eikä siksi, että teatterilla olisi minusta jotain hyötyä. Kerran uskalsin huomauttaa hänelle, että minun pitäisi harjotella itseäni jonkun kerran puheosiin, jos mieli minusta tulla näyttelijä. Silloin tuli hän hävyttömäksi ja selitti, että ensin on ryömittävä, ennenkuin osataan kävellä! Vastasin hänelle osaavani kävellä. Hän sanoi, että se on vale, ja kysyi, luulenko minä, että näytelmätaide, kaunein ja vaikein kaikista taiteista, ei vaadi mitään koulua? Kun vastasin hänelle, että se juuri oli ajatukseni, ja että minä sentähden malttamattomana odotin saada alottaa tuota koulua, sanoi hän, että olen sivistymätön koira ja että hän potkaisisi minua! Kun panin sitä vastaan, kysyi hän vielä, luulenko minä, että hänen teatterinsa on pelastuslaitos nuorukaisia varten, joilla on huonot raha-asiat, ja minä vastasin suoraan ehdottomasti, iloisesti: kyllä! Silloin selitti hän tappavansa minut, ja sitä hän nykyään tekee! Tunnen, miten sieluni palaa tyhjiin kuin talikynttilä ristivedossa, ja olen pian vakuutettu siitä, että "paha voittosi viimein on, vaikka se pilvissä piilee", vai miten katkismuksessa sanotaan. Mutta kaikkein pahinta on, että kadotan kunniotukseni tätä taidetta kohtaan, joka on ollut minun nuoruuteni rakkaus ja unelma. Mitenkä olisi mahdollistakaan muu kuin että alan arvioida vähäiseksi tätä taidetta, kun näen tänne tulevan henkilöitä, jotka ovat ilman kasvatusta, ilman sivistystä, ruumiillisesta työstä ja ammateista, kadulta, ainoastaan turhamaisuuden ja laiskuuden kannustamina, ilman innostusta ja ymmärrystä, ja kun näen, miten he parin kuukauden päästä näyttelevät luonneosia, historiallisia osia, kohtalaisen hyvästi, ilman että heillä on kipinääkään aavistusta siitä ajasta, jossa liikkuvat, tai hajuakaan siitä merkityksestä, mikä henkilöllä, jota esittävät, todellisuudessa oli.
Minä olen hitaan salamurhan uhrina ja minusta tulee tämän roskajoukon parissa — (muutamat jäsenet ovat olleet tekemisissä rikoslain pykäläin kanssa) joka minua polkee, se, mitä en koskaan ole ollut — ylimys, sillä niin vaikealta ei koskaan sivistyneitten sorto voi tuntua sivistymättömistä.
Mutta yksi valopilkku sentään on tässä pimeydessä: minä rakastan. Tyttöä, joka on puhtainta kultaa tämän kuonan joukossa. Tietysti häntäkin poljetaan, ja hän on samallaisen hitaan telotuksen uhrina kuin minäkin, ylpeästi ja halveksien torjuttuaan regissöörin häpeälliset tarjoukset. Hän on ainoa nainen kaikkien niiden täällä loassa matelevien eläinten joukossa, jolla on elävä henki, ja hän rakastaa minua koko sielustaan ja hän on nyt salaisesti minun kihlattuni. — Oi, minä odotan vain sitä päivää, jolloin onnistun ja jolloin voin tarjota hänelle käteni, mutta milloin? Usein olemme ajatelleet kuolla yhdessä, mutta sitten tulee petollinen toivo ja narraa meidät jatkamaan kurjuuttamme! Nähdä häntä, tuota viatonta tyttöä, nähdä miten hän kärsii ja häpeää, kun hänet pakotetaan esiintymään riettaissa puvuissa, se on enemmän kuin sietää voi! Mutta jätän nyt tämän surullisen luvun sikseen.
Ollelta voin tervehtiä ja samoin Lundellilta! Olle on niin muuttunut. Hän on alkanut harrastaa erästä uudenlaista filosofiaa, joka repii kaiken alas ja kääntää kaikki asiat ylösalaisin, jotta ne seisovat päällään. Sitä on hyvin hauska kuunnella ja tuntuu se joskus melkolailla todeltakin, mutta ajan pitkään se käy vaaralliseksi. Luulen, että hän on saanut nämä aatteet seurustellessaan erään täkäläisen näyttelijän kanssa, jolla on sangen hyvä pää ja suuret tiedot, mutta joka on hyvin epäsiveellinen ja jota minä samalla sekä pidän rakkaana että vihaan! Hän on ihmeellinen ihminen! Hän on pohjaltaan hyvä, uhraantuvainen, jalo, ylevä, sanalla sanoen en voi hänessä mainita ainoatakaan huonoa ominaisuutta — mutta hän on epämoraalinen ja moraaliton ihminen on kaikissa tapauksissa raukka! Eikö totta?
Nyt täytyy minun keskeyttää, sillä näen enkelini, hyvän hengettäreni tulevan, ja nyt taasen saan viettää hetken, jolloin kaikki pahat ajatukset pakenevat pois ja minä tunnen jälleen olevani parempi ihminen! Tervehdi Falkia ja pyydä häntä ajattelemaan kohtaloani, silloin kun hänen on vaikea olla.
Ystäväsi R.
— No, mitäs tästä sanot?
— Se on vanha tarina villipetojen taisteluista! Tiedätkö, Ygberg, luulen, että täytyy tulla huonoksi ihmiseksi, jos mieli edistyä maailmassa!
— Koeta, koeta! Se kenties ei ole niinkään helppoa!
— Oletko missään asioissa Smithin kanssa enää?
— En, luojan kiitos! Oletko sinä?
— Kävin hänen luonaan runojeni vuoksi! Hän osti ne kymmenestä riksistä arkin, joten hän nyt voi murhata minut samoin kuin tuo vaunumaakari Rehnhjelmin. Ja minä pelkään jotain samantapaista, sillä vielä en ole kuullut hiiskaustakaan. Hän oli hirvittävän hyväntahtoinen, niin että voin odottaa pahinta, kunpa vain tietäisin, mitä lajia siitä tulee! Mutta mikä sinua vaivaa, veliseni? Sinähän tulet aivan valkoiseksi kasvoiltasi!
— Niin, näes, vastasi Ygberg ja piteli kaidepuusta, en ole syönyt enempää kuin nämä viisi sokeripalasta kahteen päivään! Luulen pyörtyväni!
— Jos olet autettu sillä, että saat jotain syödäksesi, niin käy se hyvin päinsä, sillä minulla onneksi on rahaa.
— Tietysti se syömisellä on autettu, kuiskasi Ygberg väsyneellä äänellä.
Mutta niin ei nähtävästi ollutkaan asian laita heidän tultuaan sisälle ravintolahuoneeseen ja saatuaan ruokaa pöydälle, sillä Ygberg tuli yhä huonommaksi ja Falkin täytyi ottaa häntä käsikynkästä ja viedä hänet kotiin sinne kauas Valkeille vuorille, missä tämä asui.
Se vanha yksikerroksinen puutalo oli kavunnut vuorentöyräälle ja nyt näytti siltä kuin se potisi lonkkatautia; se oli täplikäs kuin spitalitautinen, sillä kerran yritettiin sitä maalata, mutta työ pysähtyi paklaukseen; se näytti kaikin puolin raihnaiselta ja tuskin saattoi uskoa palovakuutusmerkkiä, joka seinässä ruostui, luvaten että joku Fenix voisi nousta sen tuhasta. Talon juurella kasvoi voikukkia, nokkosia ja pihatattaria, kaikki ihmisen uskollisia seuralaisia kurjuudessa. Ja varpuset peseytyivät hehkuvan kuumassa mullassa tupruttaen sitä ympärilleen, ja isomahaiset ja kalpeakasvoiset lapsimukulat, jotka näyttivät syntyneen ruumiissaan yhdeksänkymmentä prosenttia vettä, sitoivat itselleen kaulaketjuja ja rannerenkaita voikukkien varsista ja koettivat ylipäänsä katkeroittaa toistensa surullista olotilaa häiritsemällä ja haukuskelemalla toisiaan.
Falk ja Ygberg nousivat huojuvia ja nitiseviä rappusia ylös ja tulivat suureen huoneeseen, jossa asui kolme taloutta, jotka liituviivoilla olivat jakaneet huoneen kolmeen piiriin. Kahdessa näistä harjottivat ammattejaan nikkari ja suutari; kolmas piiri oli yksinomaa omistettu perhe-elämälle. Kun lapset alkoivat huutaa, mikä tapahtui joka neljännes-tunti, joutui nikkari raivoihinsa ja alkoi kirota ja sadatella, joka taas sai aikaan suutarin puolelta raamatunlauseita ja kehotuksia. Puusepän hermot olivat niin turmeltuneet näistä iänikuisista valitushuudoista, kurituksista ja riidoista, että hän, vaikkakin oli päättänyt olla kärsivällinen, joutui aina uudestaan raivoihinsa viisi minuuttia senjälkeen, kun suutari oli tarjonnut sovintonuuskan, ja hän oli enimmäkseen raivoissaan koko päivän, mutta pahinta oli, kun hän kysyi vaimolta, "miksi ne hitot hankkivat niin paljon lapsia maailmaan", sillä silloin tuli esille naisasia ja silloin annettiin sana sanasta.
Tämän huoneen läpi kulkivat Falk ja Ygberg päästäkseen viimemainitun koppiin; mutta vaikka he kulkivat hiljaa ja ääneti, sattuivat he kuitenkin herättämään lapsista kaksi, jonka vuoksi äiti alkoi laulaa kehtolaulua, kesken suutarin ja nikkarin välistä keskustelua, jolloin jälkimmäinen heti joutui raivonpuuskaan.
— Vaiti, akka!
— Vaiti itse! Eikö anneta lasten nukkua?
— Metsään lapsinenne! Ovatko ne minun lapsiani? Pitääkö minun kärsiä senvuoksi, että toiset ovat olleet irstaita? Häh! Olenko minä itse irstas? Hä! Onko minulla lapsia. Suu kiinni, tai höylällä päähän!
— Kuulkaas nyt, mestari, mestari! puuttui suutari puheeseen; ei pidä siten sanoa lapsista; Jumala se lapset maailmaan lähettää.
— Se on vale, suutari! Ei, paholainen ne lähettää, itse pää-piru! ja irstaat vanhemmat sitten syyttävät Jumalaa! Ah, tietäisitte huutia!
— Mestari, mestari! Ei pidä kirota! Sanassa sanotaan, että lasten on taivaan valtakunta!
— Vai niin, vai on niillä taivaassa tuollaisia!
— Hyvä Jumala, kuinka hän puhuu! puhkesi suuttunut äiti sanomaan. Jos hän joskus itse saa lapsia, niin rukoilen minä hänen puolestaan, että niistä tulee rampoja ja raajarikkoja; rukoilen, että niistä tulee mykkiä ja kuuroja ja sokeita; rukoilen, että ne joutuisivat kuritushuoneeseen ja hirttomäelle; sen minä teen!
— Tehkää se, senkin irstas olento, minä en aio hankkia lapsia maailmaan puutetta kärsimään; teidän pitäisi joutua työhuoneeseen, teidän, joka synnytätte tuollaisia raukkoja kurjuuteen! Te olette naimisissa? Olette! Pitääkö teidän siis olla irstaita senvuoksi, että olette naimisissa? Häh!
— Mestari, mestari, Jumala se lapset lähettää!
— Se on vale, suutari! Olen lukenut eräästä lehdestä, että se on tuo saatanan peruna, joka tekee, että köyhät saavat niin paljon lapsia, sillä, nähkääs, peruna sisältää kahta ainetta, joita nimitetään typeksi ja hapoksi; kun niitä esiintyy eräässä määrätyssä yhteydessä ja runsaasti, niin naiset tulevat hedelmällisiksi.
— No, miten se siis on autettavissa? kysyi suuttunut äiti, jonka tunteet olivat talttuneet hänen kuunnellessaan mieltäkiinnittävää luentoa.
— Täytyy olla syömättä perunoita, sen kai voitte käsittää!
— Mitä sitten pitää syödä, ellei saa syödä perunoita?
— Pihviä sinun on syötävä, akka! Pihviä sipulin kanssa! Hä! Käykö laatuun? Tahi shattoo-briangia! Tiedätkö, mitä se on! Hä! Isänmaassa oli joku aika sitten, että muuan vaimo oli syönyt häränjyviä ja oli lapsineen vähältä heittää henkensä siitä!
— Mitä hän sanoo? kysyi vaimo ja höristi korviaan.
— Oletko utelias? Mitä?
— Onko se todellakin totta tuo häränjyväjuttu? kysyi suutari siristäen silmiään.
— On, se ajaa sekä maksan että keuhkot maalle, ja sen käyttämisestä saa lisäksi ankaran rangaistuksen, ja se on oikein!
— Onko se oikein? kysyi suutari kumealla äänellä.
— Tietysti on! Joka on irstas, sitä on rangaistava; ja eihän lapsia saa surmata liioin!
— Lapsia! On kai siinäkin sentään erotusta, sanoi suuttunut äiti nöyrästi. Mutta mitä se on tuo aine, josta mestari puhui!
— Vai niin, aiot laittaa useampia lapsia, senkin kuvatus, vaikka olet leski ja sinulla niitä jo on viisi! Varo tuota suutaripirua; hän on hyvin ankara naisia kohtaan, vaikka on jumalinen! Pannaanpa nuuskaksi sen asian päälle, suutari!
— Vai niin! Onko todellakin kasvi…
— Kuka on sanonut että se on kasvi? Sanoinko minä, että se on kasvi? En vaankaan! Se on eläintieteellinen aine. Kaikki aineet, nähkääs, ja niitä on lähes kuusikymmentä, aineet jaetaan kemiallisiin ja eläintieteellisiin; tämän latinalainen nimi on cornutibus secalias ja sitä saadaan ulkomailta; pari kappaletta Kalabrian niemimaalta.
— Luuleeko mestari, että se on kovin kallista? kysyi suutari.
— Kallista! toisti nikkari ja ojensi höylän kuin olisi tähdännyt karbiinilla! Se on niin saatanan kallista!
Falk, joka suurella mielenkiinnolla oli kuunnellut koko tätä keskustelua, hätkähti, kun hän avoimesta ikkunasta kuuli ajopelien pysähtyvän kadulle ja kahden naisäänen, jotka hän luuli tuntevansa, alottavan seuraavan keskustelun:
— Tämä talo näyttää hyvältä.
— Näyttääkö se hyvältä? kysyi vanhempi nainen. Minusta se näyttää kauhealta.
— Tarkotan, että se näyttää sopivalta meidän tarkotukseemme. Tietääkö ajuri, asuuko tässä talossa köyhiä?
— En minä sitä tiedä, mutta luulen, että voi vannoa asuvan!
— On synti vannoa, niin että sitä ei tarvita! Olkaa hyvä ja odottakaa sen aikaa, kun me käymme siellä toimimassa.
— Kuules, Eugenie, emmekö pysähdy ensin tänne alas puhuttelemaan lapsia, sanoi revisorska Homan rouva Falkille.
— Sen me teemme! Tule tänne, poikaseni; mikä sinun nimesi on?
— Albert! vastasi pieni haalistunut kuusvuotias.
— Tunnetko sinä Jeesuksen, poikaseni?
— En! vastasi pienokainen nauraen ja pisti sormen suuhunsa.
— Sehän on hirveätä, sanoi rouva Falk ja otti esille muistikirjansa. Minä kirjotan näin "Katrinan seurakunta, Valkeat vuoret. Syvää henkistä pimeyttä alaikäisissä". — Voipiko sanoa pimeyttä? — No, etkö tahdo oppia tuntemaan häntä? kysyi rouva edelleen.
— Een!
— Tahdotko lantin, poikani?
— Joo!
— Kyllä, kiitos, sanotaan! — "Suurimmassa määrässä huonosti hoidettuja; onnistuttiin sentään lempeydellä saamaan heidät osottamaan parempaa käytöstä".
— Tämäpä kamala haju on; jatkakaamme nyt, Eugenie, pyysi rouva Homan.
He nousivat rappusia ylös ja astuivat suureen huoneeseen koputtamatta.
Puuseppä tarttui höyläänsä ja kävi käsiksi oksaiseen lautaan, jotta naisten täytyi huutaa, saadakseen äänensä kuuluviin.
— Onko täällä joku, joka janoo pelastusta ja armoa? huusi rouva Homan, rouva Falkin ruiskuttaessa hajuvettä lasten päälle, jotka alkoivat huutaa silmien kirvelemisestä.
— Tarjoaako nainen pelastusta? kysyi puuseppä, joka keskeytti työnsä. Mistä nainen sitä on saanut? Ehkä teillä on hyväntekeväisyyttäkin, ja nöyryytystä ja ylpeyttä? Hä!
— Te olette raaka ihminen, joka joudutte kadotukseen, vastasi rouva Homan. Rouva Falk kirjotti muistikirjaansa ja sanoi: tuo oli hyvin sanottu.
— Puhukoon hän! sanoi revisorska.
— Me tunnemme tuon! Ehkä naiset haluavat puhua minun kanssani uskonnosta! Minä voin puhua kaikesta! Tietävätkö naiset, että Niceassa oli vuonna 829 kokous, jossa pyhä henki otettiin Schmakhaldinin artikkeleihin.
— Ei, sitä me emme tiedä, hyvä mies!
— Miksis sanot minua hyväksi? Kukaan ei ole hyvä, paitsi Jumala yksin, sanotaan sanassa! Vai niin, vai eivät naiset tiedä mitään Nicean kokouksesta v. 829? Kuinka te silloin tahdotte opastaa toisia, kun ette itse mitään tiedä? No, jos nyt aiotte harjottaa jonkunlaista hyväntekeväisyyttä, niin käyttäkää tilaisuutta hyväksenne, kun minä käännän selkäni, sillä totinen hyväntekeväisyys tapahtuu salassa. Mutta harjottakaa sitä kaikella muotoa lapsiin, sillä he eivät voi puolustautua; elkääkä tulko meidän luo! Antakaa meille työtä, jos haluatte, ja oppikaa työstä maksamaan, niin ei teidän tarvitse juosta ympäri tuolla tavoin! Nuuskaksi, suutari!
— Voipiko kirjottaa näin, Evelyn? kysyi rouva Falk. — "Suurta epäuskoa, nurjuutta…"
— "Paatumusta" on parempi, rakas Eugenie.
— Mitä ne naiset kirjottavat muistiin? Meidän syntejämmekö? Siihen kirja on aivan liian pieni.
— N.s. "työväenyhdistyksen hedelmiä"…
— Aivan niin, sanoi revisorska.
— Varokaa te työväenyhdistyksiä, te, sanoi puuseppä. Kuninkaita tässä on parisen sataa vuotta paukuteltu, mutta nyt olemme huomanneet, että eivät he syypäät ole; seuraavan kerran isketään kaikkia niitä toimettomia, jotka elävät toisten työstä; silloin te saatte nähdä itse elävän perkeleen!
— Vaiti, vaiti, sanoi suutari.
Suuttunut äiti, joka tämän kohtauksen aikana oli katsellut rouva
Falkia, käytti nyt äänettömyyttä hyväkseen ja kysyi:
— Suokaa anteeksi, ettekö ole rouva Falk?
— En, en ole! vastasi kyseessä oleva henkilö sellaisella varmuudella, että se hämmästytti rouva Homaniakin.
— Voi, Herra Jumala, kuinka te olette sen naisen näköinen; minä tunsin hänen isänsä, minä, nimipäällikkö Rånockin, saaresta, siihen aikaan kun hän oli matruusina!
— Vai niin, se on hyvin hauskaa se, mutta sehän ei kuulu tähän…
Asuuko tuolla sisällä muita, jotka tarvitsevat pelastusta…
— Ei, sanoi puuseppä, pelastusta ne eivät tarvitse, mutta ruokaa ja vaatetta, tahi kaikkein mieluimmin työtä, paljon työtä ja hyvin maksettua työtä. Mutta naisten ei pidä mennä sisälle, sillä yksi heistä sairastaa isoarokkoa…
— Isoarokkoa! kirkasi rouva Homan; eikä siitä ole sanottu sanaakaan! Tule, Eugenie, niin lähetämme poliisin heidän kimppuunsa. Hyi, millaisia ihmisiä!
— Mutta entäs lapset! Ken niitä hoitaa? Vastatkaa! sanoi rouva Falk uhaten lyijykynällä.
— Minä, rouva hyvä! sanoi äiti.
— Mutta mies! Missä mies on?
— Hän pysytteleikse poissa tällä haavaa, sanoi puuseppä.
— Vai niin! Silloin lähetämme poliisin hänen kimppuunsa! Ja me panetamme hänet työhuoneeseen! Tästä tulee eri komento! — Tämä oli oikein hyvä talo, tämä, kuten sanoin, Evelyn!
— Eikö rouva suvaitse istua? kysyi puuseppä. Istualta käy puhe paremmin, mutta meillä ei ole tuoleja tarjottavana eikähän se mitään tee; ei meillä ole sänkyjäkään, ne vietiin kaasuverosta, pro primo, jotta te pääsisitte kulkemasta pimeässä teatterista tullessanne; meillä ei ole kaasuvaloa, kuten näette; ja pro sekundo vesijohtoverosta, jotta teidän piikanne pääsisivät kulkemasta rappusissa; meillä ei ole vesijohtoa; ja pro tertio parantolasta, jotta teidän poikainne ei tarvitse maata kotosalla…
— Tule, Eugenie, Luojan tähden; tämä käy sietämättömäksi…
— Minä vakuutan teille, hyvät naiset, että tämä jo on sietämätöntä, sanoi puuseppä. Ja tulee päivä, jolloin se käy vielä pahemmaksi, mutta silloin, silloin me tulemme alas Valkeilta vuorilta, Skinnarvikin vuorilta, Tyskbagar-vuorilta, ja me tulemme suurella jymyllä kuin vesiputous ja me pyydämme takaisin sänkymme. Pyydämme? Ei, otamme! ja te saatte maata höyläpenkeillä, kuten minä olen saanut, ja saatte syödä perunoita, jotta mahanne pullistuvat pingoiksi kuin rumpukalvo, aivan kuin olisitte suorittaneet vesikokeen kuten me…
Naiset olivat kadonneet ja jättäneet jälkeensä tukun lentolehtisiä.
— Hyi perkele, kuinka täällä haisee hajuvesi: Aivan kuin olisi ollut katutyttöjä sanoi puuseppä. Nuuskaksi, suutari!
Hän pyyhkäisi otsaansa sinisellä esiliinallaan ja tarttui höylään, seuran vaipuessa mietteisiin.
Ygberg, joka oli koko ajan uinunut, heräsi nyt ja valmistausi lähtemään Falkin kera ulos. Avoimesta ikkunasta kuului vielä kerran rouva Homanin ääni:
— Mitä hän tarkotti nimipäälliköllä? Isäsihän on kapteeni?
— Häntä sanotaan siten! Muuten on päällikkö ja kapteeni sama asia! Senhän sinä tiedät! Eivätkö sinun mielestäsi olleet hävytöntä joukkoa nuo. Sinne en mene enää koskaan! Mutta hyvä raportti siitä tulee, se on varma! Ajakaa Hasselbackenille!