SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Luontoa…
Falander istui eräänä iltapäivänä kotonaan lukien erästä osaa, kun heikko koputus, kaksi kaksoislyöntiä, kuului ovelta. Hän hyppäsi ylös, otti päälleen takin ja avasi.
— Agnes! Sepä harvinainen vieras!
— Niin, minun täytyi tulla tervehtimään sinua; on niin helkkarin ikävää nykyään!
— Kylläpä sinä kiroilet!
— Anna minun kirota: se on niin ihanaa!
— Hm! hm!
— Anna minulle sikari; en ole polttanut kuuteen viikkoon! Tämä kasvatus tekee minut hulluksi!
— Onko hän siis niin ankara?
— Hän on hitonmoinen!
— Hyi, Agnes, miten sinä sanot.
— Minä en saa polttaa, en kirota, en juoda punssia, en olla poissa iltasin! Mutta annas, kun pääsen naimisiin! Silloin!!
— Aikooko hän todellakin?
— Aivan! Katsos tätä nenäliinaa!
— A.R. ja kruunu; yhdeksän kuulaa!
— Meillä on samat nimikirjaimet ja minä olen saanut lainata hänen levynsä! Eikös olekin hienoa?
— Onhan se hienoa! Vai on se kehittynyt jo niin pitkälle!
Sinipukuinen enkeli viskautui vallattomasti sohvaan ja tuprutti sikaria. Falander tarkasteli hänen ruumistaan silmäyksillä kuin olisi tehnyt kustannusarviota, jonka jälkeen sanoi:
— Juotko lasin punssia?
— Kiitos, mielelläni!
— No, rakastatko sinä sulhastasi?
— Hän ei ole niitä miehiä, joita oikein voi rakastaa. Enkä minä sitäpaitsi oikein tiedä. Rakastaa? Hm! Mitä se on oikeastaan?
— Niin, mitä se on?
— Oi! Sen sinä kyllä tiedät! — Hän on hyvin kunnioitettava, ihan hirvittävässä määrässä, mutta, mutta, mutta.
— Noo?
— Hän on niin säännöllinen!
Hän katseli Falanderia huulissaan hymyily, joka olisi pelastanut poissaolevan sulhasen, jos olisi sen nähnyt.
— Hän ei ole sinulle kohtelias? kysyi Falander uteliaalla ja levottomalla äänellä.
Tyttö tyhjensi punssilasinsa, piti taidepaussin, pudisti päätään ja sanoi huoaten teatterimaisesti:
— Ehei!
Falander näytti olevan tyytyväinen vastaukseen ja hänen sydämensä keveni huomattavasti. Sitten jatkoi hän inkvisitsiooniaan.
— Voi kestää kauan, ennenkuin pääset naimisiin. Hän ei ole vielä saanut yhtään osaa.
— Ei ole, tiedän sen.
— Se on sinulle ikävää se?
— Saa luvan tyytyä!
— Tässä täytyy käyttää kidutusta, ajatteli Falander.
— No, sinä tiedät, että Jenny on minun rakastajattareni tätänykyä.
— Tuo vanha ja ruma vietävä!
Joukko valkoisia revontulia liekehti hänen kasvoillaan ja kaikki lihakset joutuivat liikkeeseen ikäänkuin galvanisen sähkön vaikutuksesta.
— Ei hän niin vanha ole, sanoi Falander kylmäverisesti. Oletko kuullut, että kaupunginkellarin tarjoilija kokeilee Don Diegona uudessa kappaleessa ja että Rehnhjelm näyttelee hänen palvelijaansa. Kyyppari kyllä onnistuu, sillä se osa näyttelee itse itsensä, mutta Rehnhjelm parka aivan murtuu häpeästä.
— Taivaan Jumala, mitä sinä sanot!
— Niin on asia!
— Se ei tule tapahtumaan!
— Kuka sen voi estää?
Agnes ponnahti ylös sohvalta, tyhjensi lasin, purskahti rajuun itkuun sanoen:
— Oi, kuinka maailma on katkeran katkera! On aivan kuin joku paha voima väijyisi kaikkia meidän toivomuksiamme voidakseen niitä vastustaa, vakoilisi meidän toiveitamme voidakseen musertaa ne, arvaisi meidän ajatuksemme tukahuttaakseen ne. Jospa voisi itselleen toivoa kaikkea pahaa, pitäisi se tehdä, jotta siten voisi vetää tuota voimaa nenästä!
— Sangen totta, ystäväni! Sentähden täytyy aina lähteä siitä edellytyksestä, että käy huonosti! Mutta se ei ole surullisinta! Kuules, kun lohdutan sinua. Sinä tiedät, että kaikki onni, jonka sinä saat, tulee toisen kustannuksella; jos saat osan, niin jää toinen ilman, ja silloin hän kiemurtelee kuin poljettu mato, ja sinä olet tahtomattasi tehnyt pahaa; siksi on itse onni myrkytetty. Lohdutuksesi onnettomuudessa on se, että sinä jokaisessa vastoinkäymisessä, jonka saat kokea, olet tehnyt — vaikkakin tahtomattasi — hyvän työn, ja hyvät työmme ovat ainoat puhtaat nautinnot, joita meillä on.
— Minä en tahdo tehdä mitään hyviä töitä, en tahdo mitään puhtaita nautintoja, minä olen yhtä oikeutettu onnistumaan kuin muutkin ja minä — onnistun!
— Mistä hinnasta tahansako?
— Mistä hinnasta tahansa täytyy minun lakata näyttelemästä sinun rakastajattaresi kamarineitoa!
— Aa, sinä olet mustasukkainen! — Opi epäonnistumaan aistikkaasti, ystäväni, se on suurempaa — ja paljon mieltäkiinnittävämpää!
— Sano minulle eräs asia! Rakastaako hän sinua?
— Pelkään hänen olevan liian vakavasti kiintynyt minuun!
— Ja sinä?
— Minä? Minä en tule koskaan rakastamaan ketään muuta kuin sinua Agnes.
Hän tarttui tytön käteen.
Tämä ponnahti ylös sohvalta, niin että sukka näkyi.
— Uskotko sinä olevan olemassa mitään sellaista, jota nimitetään rakkaudeksi? kysyi hän ja katsoi suurin silmin Falanderia.
— Uskon olevan monenlaista rakkautta.
Agnes käveli yli lattian pysähtyen ovelle.
— Rakastatko sinä minua kokonaan, jakamattomasti? kysyi hän käsi lukossa.
Falander mietti kaksi sekuntia ja vastasi:
— Sielusi on paha, ja pahaa minä en rakasta!
— En minä sielusta välitä! Rakastatko sinä minua? Minua?
— Rakastan! Niin paljon…
— Miksi sinä usutit Rehnhjelmin minun kimppuuni?
— Siksi, että tahdoin nähdä, miltä tuntuu, kun ei omista sinua!
— Sinä siis valehtelit sanoessasi, että olet minuun kyllästynyt!
— Niin tein!
— Sinä, sinä piru!
Agnes oli ottanut avaimen sisäpuolelle ja Falander laskenut puolakaihtimet alas!